keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Takaisin luontoon

Maanantai meni baarissa. Ystäväni järjestää oman kesälomansa aloittajaiset yhdessä Kallion baareista. Sinne meitä taas maanantaiaamuna heti yhdeksän jälkeen alkoi kerääntyä riemuisa joukko. Ensin vähän kuplajuomaa ja mansikoita. Sitten kahvia ja jallua, sen jälkeen pysyttelin tiiviisti siiderissä ja vedessä aina kun käteeni ei lyöty jännittävää Monster drinkkiä (ilmeisesti vodkaa, johon oli liuotettu salmiakki- ja hedelmäaakkosia). Naurunkätkätystä, huimia tarinoita, vitsejä, sekopäisiä selityksiä. Hurjan kivaa! Ystäväterapiaa.

Vain yhdessä vaiheessa iltapäivällä jouduin karkailemaan ympäri baaria, kun joku paikallisista "daideellisista" sieluista koitti kalastella minua muusakseen. Että musiikkia ja kuvataidetta, joopa joo. Onneksi tässä maailmassa on jo jotain oppinut, ei niitä voi pelastaa eikä auttaa, jos eivät itse tahdo itselleen sitä tehdä. Minä tahdon pelastaa vain itseni. Sitä paitsi setä näytti vanhalta ja ruttuiselta, olen tottunut liian hyvälle. Onneksi kotiin pääsin lähtemään jo ennen kahdeksaa, ajelin jopa julkisilla kotiin, ei tarvinnut taksilla nujuta. Viime vuonna meni pidempään, mutta silloin pystyimme olemaan ulkona, nyt satoi turhan paljon, emme istuskelleen terassilla kuin reilun tunnin, ennen kuin sade ajoi meidät jälleen takaisin sisälle. Pah.

Tiistain makasin sängyllä, sohvassa ja nojatuolissa. Kuuntelin sadetta. Televisio, lehdet ja kirjat auttoivat kovin. Natustin niiden muutaman paastopäiväni edestäkin. En ole mikään heikko kamelianainen, riudu rakkauden takia keuhkotautiiseksi. Ennemminkin kahelianainen, joka syö itsensä eläimeksi. Oink oink.

Tänään matkustan pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Menemme sienimetsästämään. Toivon todella, että retki olisi onnistunut. Tahdon kävellä pitkin mäkiä ja mantuja, loikkia mättähältä mättähälle, seurata koirien kirmailua, ihastella perhosia, kuunnella lintuja, haistella tuulta ja sitten jos niitä kantarellejakin löytäisimme, niin olisipa kivaa. Mutta kuten aina, ensisijaisesti nautimme ulkoilusta ja syömme eväitä, toissijaisesti voisimme jopa löytää jotain antimiakin. Ja niitä kirottuja hirvikärpäisiä varten meillä on jopa verkkotakit! Hah!

Olen kovin surullinen, mutta koitan olla miettimättä asioita. Kunhan vain en pysähdy, onnistun enimmäkseen. Enhän minä tilanteelle mitään voi, vaikka vaikeata niin on ajatella. Jotenkin en tahdo ymmärtää edes mitä tapahtui, puhumattakaan miksi (vaikka tiedänhän minä). Elämäni aikana olen huomannut, että onni ei nyt varsinaisesti karttele minua, mutta on melkoisen pihi. Saan ripauksia ja maistipaloja siitä, mitä muut pitävät itsestäänselvyytenä, mutta sitten kohtapuoliin palaset kerätään pois. Ei makeata mahan täydeltä. Toisaalta sitten kun jotain saa, niin sitä osaa arvostaa. Etenkin kulunutta vuotta!

Onneksi olen pinnallinen ihminen, eikä edes suru tee sydämeeni pitkäaikaista pesää. Nuorempana pettymykset tuntuivat vielä surkeammilta, nyt sitä jo osaa odottaa. Takaiskua. Pitää vain antaa ajan kulua, että märkä valuu pois sydämen haavasta. Tahdon terveeksi jälleen. Tahdon surun pois silmistäni.

Ps. Menetitte muuten kokemuksen, jos ette sattuneet tiistaisin seuraamaan YLE ykkösellä Taivaan pilarit -sarjaa. Hieno juttu! Jännä ja vaikuttava, oli rakkautta, juonitteluja, muunneltua historiaa, ajankuvaa, noituutta ja hengentekoja (sekä kirkollisia että pakanallisia). Tykkäsin tosi paljon, jopa niin paljon, että mietin edelleen sitä kirjastoon menoa. Olen minä joskus lukijakin ollut.

Sain muuten luettua loppuun Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Oli kiva seurata Helsingin kasvua, mutta kyllä Laten Moreeni on vaikuttavampi kuvaus sisällissodastamme. Molemmilla varmaan on toki paikkansa. Eilen jaoin aikaani Mauri Korhosen Tunnista sieni -kirjan ja Nick Hornbyn Skeittarin kesken. Mauri muuten tekee parhaat sienikirjat, elekää luottako muihin. ;-D

5 kommenttia:

Kiona kirjoitti...

Hyvä, kun on sillä lailla pinnallinen, että surut ja murheet häviävät mielestä. Minullakin on samaa vikaa.
Toivottavasti löydätte sieniä ja saatte hyppiä metsässä oikein riemullisesti :)

Anonyymi kirjoitti...

"Saan ripauksia ja maistipaloja siitä, mitä muut pitävät itsestäänselvyytenä" - tämän allekirjoitan omalta kohdaltani myös täysin.

Onneksi sulla on muita menoja ja metsiä, se helpottaa. Ihan mahtavilta kuulostavat nuo lomanaloituspippalot!

t. sanna

Maria kirjoitti...

Njoo, minä en saa edes niitä ripauksia ja maistipaloja, että sinullahan on asiat hyvin. Huono vitsi, tiedän.

En osaa pitää tuota Westön kirjaa Moreenin kilpailijana, mutta minä en olekaan pitänyt sitä pelkkänä sisällisodan kuvauksena. Siinä on niin monta tasoa, joista riittää valittavaksi (yhtään sitä toista po. kirjaa vähättelemättä!). Parhaita koskaan lukemiani kirjoja, ehdottomasti. Nyt on menossa (tosin yllättäen tauolla) "jatko-osa", jonka päähenkilönä on edelleen Helsinki, mutta ajallisesti mennään hieman lähempänä nykyaikaa.

-kummitus- kirjoitti...

Kiona, on se hyvä, että pinnallisuudestakin jotain hyötyä on. :-D Saalis oli hieno!

Sanna, kyllä mie oikeastaan ne työt taitaisin kaikkein mieluiten ottaa kuitenkin. :-D

Mymskä, joo, tiedän, että sitä aina kuvittelen, että asiat ovat jotenkin heikosti, vaikka oikeastaan saan enemmän kuin suurin osa maailman väestöstä. Kannattaisi muistaa se useammin.

Noh, eihän Moreenikaan ole pelkästään sisällissodasta kertova kirja, mutta molemmissa se on yksi teema, jota vasten henkilöiden persoomallisuutta ja kasvua peilataan. Moreenissa on enemmän huumoria ja mie nyt aina mielelläni hymyilen läpi kyynelten. Joskus nauran likaisesti... Mutta ei se huono ollut, Westön romaani. Mielelläni tosiaan luin Helsingin kasvusta ja ihmisluonnon kehityksestä, mutta hivenen vajaaksi se mielestäni jäi.

Nämähän tosin aina ovat mielipide-kysymyksiä, jotta ei tehdä siitä numeroo. ;-D

Maria kirjoitti...

Höpsis, kuka muka on sanomaan, että kenellä on mitäkin enemmän tai vähemmän? Onnellisuus, sairaudet ja surut eivät ole vertailukelpoisia. Minähän olen ihan itse "osattomuuteni" valinnut, eikä minulla ole sen suhteen valitusoikeutta. Mutta kuten sanottu, huono vitsi.