Takaisin luontoon

Maanantai meni baarissa. Ystäväni järjestää oman kesälomansa aloittajaiset yhdessä Kallion baareista. Sinne meitä taas maanantaiaamuna heti yhdeksän jälkeen alkoi kerääntyä riemuisa joukko. Ensin vähän kuplajuomaa ja mansikoita. Sitten kahvia ja jallua, sen jälkeen pysyttelin tiiviisti siiderissä ja vedessä aina kun käteeni ei lyöty jännittävää Monster drinkkiä (ilmeisesti vodkaa, johon oli liuotettu salmiakki- ja hedelmäaakkosia). Naurunkätkätystä, huimia tarinoita, vitsejä, sekopäisiä selityksiä. Hurjan kivaa! Ystäväterapiaa.

Vain yhdessä vaiheessa iltapäivällä jouduin karkailemaan ympäri baaria, kun joku paikallisista "daideellisista" sieluista koitti kalastella minua muusakseen. Että musiikkia ja kuvataidetta, joopa joo. Onneksi tässä maailmassa on jo jotain oppinut, ei niitä voi pelastaa eikä auttaa, jos eivät itse tahdo itselleen sitä tehdä. Minä tahdon pelastaa vain itseni. Sitä paitsi setä näytti vanhalta ja ruttuiselta, olen tottunut liian hyvälle. Onneksi kotiin pääsin lähtemään jo ennen kahdeksaa, ajelin jopa julkisilla kotiin, ei tarvinnut taksilla nujuta. Viime vuonna meni pidempään, mutta silloin pystyimme olemaan ulkona, nyt satoi turhan paljon, emme istuskelleen terassilla kuin reilun tunnin, ennen kuin sade ajoi meidät jälleen takaisin sisälle. Pah.

Tiistain makasin sängyllä, sohvassa ja nojatuolissa. Kuuntelin sadetta. Televisio, lehdet ja kirjat auttoivat kovin. Natustin niiden muutaman paastopäiväni edestäkin. En ole mikään heikko kamelianainen, riudu rakkauden takia keuhkotautiiseksi. Ennemminkin kahelianainen, joka syö itsensä eläimeksi. Oink oink.

Tänään matkustan pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Menemme sienimetsästämään. Toivon todella, että retki olisi onnistunut. Tahdon kävellä pitkin mäkiä ja mantuja, loikkia mättähältä mättähälle, seurata koirien kirmailua, ihastella perhosia, kuunnella lintuja, haistella tuulta ja sitten jos niitä kantarellejakin löytäisimme, niin olisipa kivaa. Mutta kuten aina, ensisijaisesti nautimme ulkoilusta ja syömme eväitä, toissijaisesti voisimme jopa löytää jotain antimiakin. Ja niitä kirottuja hirvikärpäisiä varten meillä on jopa verkkotakit! Hah!

Olen kovin surullinen, mutta koitan olla miettimättä asioita. Kunhan vain en pysähdy, onnistun enimmäkseen. Enhän minä tilanteelle mitään voi, vaikka vaikeata niin on ajatella. Jotenkin en tahdo ymmärtää edes mitä tapahtui, puhumattakaan miksi (vaikka tiedänhän minä). Elämäni aikana olen huomannut, että onni ei nyt varsinaisesti karttele minua, mutta on melkoisen pihi. Saan ripauksia ja maistipaloja siitä, mitä muut pitävät itsestäänselvyytenä, mutta sitten kohtapuoliin palaset kerätään pois. Ei makeata mahan täydeltä. Toisaalta sitten kun jotain saa, niin sitä osaa arvostaa. Etenkin kulunutta vuotta!

Onneksi olen pinnallinen ihminen, eikä edes suru tee sydämeeni pitkäaikaista pesää. Nuorempana pettymykset tuntuivat vielä surkeammilta, nyt sitä jo osaa odottaa. Takaiskua. Pitää vain antaa ajan kulua, että märkä valuu pois sydämen haavasta. Tahdon terveeksi jälleen. Tahdon surun pois silmistäni.

Ps. Menetitte muuten kokemuksen, jos ette sattuneet tiistaisin seuraamaan YLE ykkösellä Taivaan pilarit -sarjaa. Hieno juttu! Jännä ja vaikuttava, oli rakkautta, juonitteluja, muunneltua historiaa, ajankuvaa, noituutta ja hengentekoja (sekä kirkollisia että pakanallisia). Tykkäsin tosi paljon, jopa niin paljon, että mietin edelleen sitä kirjastoon menoa. Olen minä joskus lukijakin ollut.

Sain muuten luettua loppuun Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Oli kiva seurata Helsingin kasvua, mutta kyllä Laten Moreeni on vaikuttavampi kuvaus sisällissodastamme. Molemmilla varmaan on toki paikkansa. Eilen jaoin aikaani Mauri Korhosen Tunnista sieni -kirjan ja Nick Hornbyn Skeittarin kesken. Mauri muuten tekee parhaat sienikirjat, elekää luottako muihin. ;-D