maanantai 31. tammikuuta 2011

Laatikkoinstallaatio

Elelen parhallani laatikoiden keskellä. Sain mieluisan viestin pikkuveljeltä, hän kerkesi hakemaan kanssani muuttolaatikot töistä. Minulla on siis melkein viikkoa aikaa täyttää ne. Sokerina pohjalla keskilattialla nakottavat myös nokkakärrit, joiden veistokselliset muodot osuvat silmän lisäksi myös raajoihini, kun liikun varomattomasti ympäri sokkeloa, jota vielä muutaman päivän ajan kutsun kodikseni.

Eilen roolipelasimme. Peli sujui tällä kertaa paremmin kuin aikoihin, emme tosin taistelleet kertaakaan, vaan hiippailimme tattitarhaan (ohi vuohenruumisen ylitatittaren), sieltä temppeliin, josta pääsimme ensimmäiseen toiseen ulottuvuuteemme. Atolli-merimaailmasta saimme ensimmäisen puuttuvan palasen kultaiseen orbiimme. Valitettavasti ryöstämiset jäivät taas tekemättä, kun onnistuimme paukauttamaan itsemme seuraavaan ulottuvuuteen, luolaan, jonka perältä löytyi kaksi mustaa lohikäärmettä vartioimassa suurta kultakasaa. Siitä onkin hyvä jatkaa ensi kerralla.

Tällä kertaa päätimme, että ruuat saavat olla tapastyyppistä tarjottavaa, ettei aikaa menisi ruuan vääntämiseen. Kyllä kuusi ihmistä saa melko täyden pöydän aikaiseksi, ja ihmeellistä kyllä, pöydän myös puhdistettua tehokkaasti. Pelinjohtajaamme lahjoimme täysien vuosikymmenten johdosta kelttikoruriipuksella. Onnea vielä kerran, ystäväiseni!

Minun pitäisi alkaa tehdä noille laatikoille jotain. Ehkä iltapäivällä. Ainakin katson ensin Innon ja sitten Futuraman. Ja sitten ehkä otan päiväunet. Sitten jos vähän riipoisi kirjoja laatikkoon. Jännää.

Loman tarpeessa

Talvilomaan on vielä lähes pari kuukautta aikaa. Olen loman tarpeessa, väsyttää koko ajan. Ei toisaalta mikään ihme, kun en edes muista, koska olisin viettänyt viikonlopun ihan vain seesteisesti tekemättä mitään. Kiireitä on riittänyt, vaikkakin erittäin mukavia kiireitä. Älkääkäs nyt edes kuvitelko, että tuleva viikonloppu mitään muutosta toisi, yhtä liesuamista tämä elämä. Onneksi ei kuitenkaan tarvitse matkustaa minnekään eikä takaisin, voi olla, että sekin jo auttaa jaksamaan.

Sitä paitsi viikon varrelle en ole onnistunut suunnittelemaan mitään tapaamisia tai rekiretkiä. Jospa kerkeäisin kaivamaan imurin esille ja vilauttamaan sitä villadoobermanneille, jotka ovat ryhtyneet kiipeilemään pitkin nilkkoja. Luvassa on myös astiatoimitus, joka vaikuttaa kovin jännittävältä, siitä myöhemmin, kunhan olen tutustunut aiheeseen.

Onnellinen uutinen viikonlopulta; saan sittenkin vauva- ja lapsuusaikaiset muistoni takaisin. Ex-puoliso kidutti minua kolme vuotta jemmaamalla ”Kulta-aika lapsuuden” kirjaani. Minä jo kerkesin nyyhkyttää sen perään, koska niitä kuvia ei löydy mistään muualta. Ihme kuitenkin tapahtui, hän päätti lopettaa kiduttamiseni siltä osin, ja antoi kirjan ystävälle minulle toimitettavaksi. Ehkä minä vielä joskus saan isoisän sormuksen, vanhempieni kihla-astiaston ja polkupyöränikin takaisin. Joo, ehkä lehmät oppivat lentämään, nehän ovat rahanarvoista tavaraa...

(Herranen aika, että mie tunnen käsittämätöntä vihaa, kun vain ajattelenkin sitä ihmistä! Vihaan mitä se teki libidolleni, itsetunnolleni ja elämälleni. Toivon, ettei se koskaan saisi mitään hyvää, ja minä kaiken maailman hyvän, mutta samalla tiedän, että toivomalla moista karma kaataa kakkaa niskaani. Ja kyllä minun pitäisi jo tähän ikään oppia, ettei toisten vihaaminen mitään auta. Mutta kun vihaan. Ja toivon pahaapahaapahaa!)

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Unihiekkaa olen nauttinut

Viime yönä nukuin yhdeksän tuntia yhden pysäytyksen taktiikalla. Tässä iässä väkistenkin joutuu kerran yössä heräämään puuterointiosastolle, ei voi mitään, en ole katkera niin pitkään kun vain unta tulee lisää. Viime yönä tuli.

Retki sujui mainiosti, seura, keli, eväät ja kostukkeet olivat kohdallaan. Juhlat olivat aivan mainiot, vaikka sen verran matka-aikataulu venähti, että tälläytymisaikaa jäi vajaa tunti. Jouduin kiirettä pitämään viimeisten naamiointieni kanssa, mutta farkkujen vaihtaminen juhlahousuihin sujui nopsaan. Onneksi paikkakunta on erittäin tuttu, ei tarvinnut miettiä, minne on suuntaamassa ja kuinka sinne pääsee.

Juhlakansa oli oikein juhlaisasti pukeutunut. Kiitin luojaani, että kerkesin alkuviikosta käydä ostoksilla. Tähän juhlaan farkut olisivat olleet alipukeutumista. Ruoka oli ankeata, mutta pitopöytäruoka usein on. Alkuruuat onneksi osoittivat jonkin valtakunnan kekseliäisyyttä, mutta kun yritin sahata pääruuan naudanpaistista palasen, enkä onnistunut, jätin kengänpohjan lautaselleni ja keskityin nauttimaan lisää alkuruokia.

Ja sitten me juotiin, tanssittiin, naurettiin, flirttailtiin (tosi kevyesti minä tosin), juteltiin, puimme asioita, tanssimme vähän lisää, joimme ja valomerkin jälkeen vielä yhden baarin kautta hotellihuoneeseen. Pestyäni naamani sammuin viideksi tunniksi kuin saunalyhty. Kun heräkello soi, olisin todellakin suonut olevani lähdössä vasta sunnuntaiaamuna.

Paluumatka oli hiljainen, aivan kuten uumoilinkin. Ajelimme vaihtelun vuoksi itäistä reittiä kotiin päin. Vissy ja limonadi tekivät kauppansa. Toimistolla olimme lähes aikataulun mukaan. Muut katosivat, minä siivosin tavarat paikalleen ja jo vähän ennen kuutta olin kotona. Sekin oli kyllä mukavaa, sai löhötä olopöksyissä television ääressä. Lueskelin yhden huoltoaseman yhteydestä ostamaani Otavan Värikasviota, olen aina haaveillut sellaisesta, nyt sain edukkaasti, vain eur 15 pokkariversiona. Vielä jonain päivänä hankin lintukirjan sekä muutaman muun luonto-oppaan, koska en minä lapsuusaikaisista opetuksista mitään muista!

perjantai 28. tammikuuta 2011

Bussiemännän hommiin

Ei ole ensimmäinen kerta bussiemäntänä, mutta kovin mieluisa retki on edessä. Pääsen kerrankin firman juhliin ilman ylenmääräistä raatamista. Minulla on juhlapaikkakunnalla n 1,5 h aikaa jopa laittaa itseni ihmisen näköiseksi. Eikä juhlissa tarvitse huolehtia kuin itsestään ja hymyillä sulosti. Toivottavasti muistan miten se tapahtuu.

Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, bussiemännän huomiset tehtävät rajoittuvat buranan ja vissyveden jakamiseen. On aikaa torkkua ja lukea.

Oikeastaan tosi kiva lähteä! Menee se työpäivä näinkin.

torstai 27. tammikuuta 2011

Kotiasiat kiukuttavat

Pesutuvassa eilen pukkasi hermoromahdusta pintaan. Joku edeltävä asiakas oli taas kaadellut röörit ja lokerot täyteen hajustettuja pesuaineksia. Arvatkaas, kuka joutui pesemään pyykkinsä toiseen kertaan. Kyllä taas ärräpäät lentelivät! Kirosin köyhyyttäni ja manasin typeryyttäni, että minä idioottien kuningatar sitä vaan haaveilen ulkomaan matkasta jo ensi kesänä. Jotta eikö olisi viisaampaa haaveilla yksityisestä pesukoneesta?

Mutta ei! Tahdon lomani! Olen viimeksi ollut ulkomaan lomalla vuonna 2001, kyllä nyt on jo aika!

Jo naamakirjassa kätistessäni sain hyviä neuvoja, miten hajunaiheuttaja-aineita saa ainakin vähennettyä koneesta. Huuhtelu tuli minullekin mieleen, mutta sitten kun huuhteluohjelman aikaan lokeroihin lisää etikkaa, niin luulisi haisuleiden saavan kyytiä. Yksi ystävä tuulettaa pyykkinsä parvekkeella, mutta en oikein näe alupöksyjäni killumassa omalla parvekkeellani. Kolmas pesee koneensa säännöllisesti, pesisin minäkin omani! Olen pari kertaa pessyt kyllä talon koneenkin, kun aikaa on jäänyt, mutta se ei varsinaisesti hyödytä minua, vaan seuraavaa tulijaa. Lisäneuvoja pesuainehajusteiden torjumiseksi otan mielelläni vastaan!

Muutenhan elämä sujuu yhtä leppoisasti kuin tähänkin saakka. Mitä nyt vähän kylmä oli aamulla, mutta sekin kuuluu suomalaisen talven luonteeseen. Ja huomenna on taas melkein nollakeli! Kevät tulee, linnut laulavat jo! Päivän pituuskin on jo yli 7,5 tuntia.

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Junantuoma juttelee kunnallispolitiikasta

Nappasin asemalta mukaani Metro-lehden lisäksi Vartti-läpyskän, kun aikaakin oli. Myöhästyin juuri hivenen edellisestä junasta ja seuraavahan tulee vasta kymmenen minuutin kuluttua. Vartissa kyseltiin kansan mielipiteitä, pitäisikö Vantaan ja Helsingin liittyä yhteen. Jos itse olisin vantaalainen, hyppienkeikkuen ottaisin ison kumppanin ja sen mukanaan tuomat edut, mutta suurin osa vantaalaisista taitaa olla sitä mieltä, että oma kuntastatus ja imago on säilytettävä vaikka hampaat irvessä. Helsinkiläisten vastustusta ihmettelin, isompi veropohja ja lääniä rakentaa, mikä siinä nyt niin kamalaa voi olla?

Tässä se nähdään, olen junantuoma, minulla ei ole tunnesidettä pääkaupunkiseutuun. Tai no ehkä vähän Helsinkiin, on se kuitenkin niin kaunis kaupunki ja olen asunut elämäni pisimmän ajan Helsingissä, tänä vuonna jo 16 vuotta. En tahtoisi muuttaa Vantaalle – en kyllä Kauniaisiin, Espooseen tai Sipooseenkaan. Tahdon asustella kaupunkimaisessa ympäristössä, suhteellisen lähellä kaupunkia, mutta kauempana vilkkaimmista kasvukeskuksista. Eli juuri siellä, missä tällä hetkellä asustan. Korkeintaan tulevaisuudessa vähän lähempänä jokea, mutta siihen vielä menee aikaa.

Jos kansanäänestys järjestetään kuntaliitoksesta, mielipiteeni on kyllä. Se on win-win tilanne molemmille. Paitsi että sitten Vantaan on suostuttava vaihtamaan nimensä Helsingiksi. Mitään sekasikiöitä ei nimeksi laiteta! Eikä keksitä uutta! Jos nyt koko liitos koskaan edes toteutuu, tuskinpa, koska olen vähemmistön edustaja. (Miten tämä ei taas tullut minulle mitenkään yllärinä, ainahan minä olen vähemmistössä tai väärää mieltä...)

tiistai 25. tammikuuta 2011

Välillä yllätän jopa itseni

Tein henkilökohtaisen shoppailun nopeusmaailmanennätyksen. Löysin Haloselta litteät työhousut, eur 20, alennuksesta, vieläpä kauniit, mustaa ja valkeata villalankaa kudottuna niin, että väri näyttää tummanharmaalta. Perfect! Jakkua sen sijaan ei sieltä löytynyt, ei ainakaan alennustuotteista, kokoja oli vain anorektikoille. Kappahl pelasti sen osion, kun olin vielä napannut mukaani juuri saapuneen mainoslämiskän, jonka tarjouksella sain normaalihinnasta pois 25 %, mustan perusjakun hinnaksi jäi vain eur 37,50. Sokerina pohjalla alennustuotteiden hinnoista oli tiputettu puolet pois, sain vielä pari paitaakin, toinen töihin ja toinen vapaa-aikaan.

Kertakaikkisen kannattava ja nopea retki, sovittamisineen aikaa kului vain tunti 40 minuuttia. Huomasin jälleen kerran vihaavani vaatteista ulos ja sisään punkemista. Siinä tulee kuuma, hiukset sähköistyvät ja liimautuvat pitkin naamaa, joka tietenkin punottaa kuin kaameimmassa kankkusessa. Kopit ovat niin pieniä, että ei kunnolla kääntymään mahdu, valaistus on varmaan jonkun ekkupeltomäen suunnittelema tosi hieno ja taiteellinen pläjäys, mutta ei normaali. Kunpa kaiken voisi hankkia postimyynnistä!

Bonustehtävänä kävin pikakeikan kaupassa, viikon ruuat ostin reilussa viidessä minuutissa. Eikä maksanut paljon, eur 13. Syytä olikin päästä edukkaasti, koska törsäsin vaatekaupassa viikon budjettini verran! Ensin syön punakaali-kasvispataa ja jauhelihapihvejä, sitten nakkikastiketta ja juuresmuusia. Perjantainahan en syö laisinkaan kotona, kun saan kinkereissä toivon mukaan hyvää ruokaa. Lauantaina olen vasta iltapäivällä kotona, katsotaan nyt sitten mitä jaksan tehdä viikonlopun ruokavalioon.

maanantai 24. tammikuuta 2011

Terveisiä pienestä kylästä

En tarkalleen tiedä, miten paljon porukkaa mahtuu yhteen risteilyalukseen. Veikkaisin paria tuhatta, eikä meidän laivamme ollut täynnä, maksimissaan siellä oli tuhatkunta ihmistä, eli sellainen pieni kylällinen. Kylässähän on tapana asustaa kaikenlaisia ihmisiä, se tuli taas havaittua parin vuorokauden aikana, kaikki arkkityypit löytyivät. Onneksi sekä matkaseurani että minä rakastamme ihmisten tarkkailua ja huomioiden tekemistä, meillä riitti omaa kivaa, vaikkemme itse tainneet kovin aktiivisia kyläläisiä ollakaan.

Tuli hyvin syötyä, juotua ja nukuttua. Naurettuakin varmaan pari vuotta lisää elinaikaa. Shoppailut jäivät vähiin, kuten arvelinkin, mutta sepä ei tämän retken tarkoitus ollutkaan. Rentoutuminen ja hauskanpito sen sijaan olivat.

Ainoa matkan huono puoli oli hyttimme. Minä sitä taidan joutua jatkossa hankkimaan itselleni allergiahytin, jos laivalle yritän. Sain alkavan astmakohtauksen yhtenä yönä, onneksi oli edes muutama allergialääke kesältä mukana, ei tarvinnut keskellä yötä lähteä etsimään ensiapupistettä. Kokolattiamatto on saatanasta. Samoin huono siivous.

Nyt ryhdyn valmistautumaan jokavuotiseen kidutukseen, kehityskeskusteluun. Minkään ei muutu, mutta silti kaikki muuttuu koko ajan. Olen kyllästynyt keksimään uusia taitoja, joita opetella, koska joko pomoni vastustaa niitä tai sitten säästötoimet vievät budjetin. Parempi jatkaa vanhalla tutulla linjalla eläkeikään tai irtisanomiseen saakka.

perjantai 21. tammikuuta 2011

U-kurvalla mennään

Metro-lehden kolumnissa käsiteltiin onnellisuutta. Tutkimusten mukaan ihminen on onnettomimmillaan 46-vuotiaana, onnellisimmillaan lapsena ja vanhana, surkeimmillaan 40 – 46-vuotiaana. Minä kun olen aina ollut tällainen varhaisherännäinen, niin taisin ohittaa jo nelikymppisenä surkeuden alhoni, koska onnellisuustrendi on ollut nouseva jo useamman vuoden. Noin kolme tarkkaan ottaen, tai mitä avioerostani nyt onkaan aikaa.

Tein elämäni virheen mennessäni naimisiin. Olen jo autuaasti unohtanut kaiken riemuisan, muistan vain viimeiset tuskaisat hetket. Pidän päänsisäisia ruoskijaisia joka kerta, kun ajattelen edesmennyttä avioliittoani, vaikka totuuden nimissä alku oli hieno, olin onnellinen ja kaikkea. Mutta väkivalta, henkinen ja fyysinen, sekä vararikko romauttivat minut aika tehokkaasti maanpinnalle. Onneen ei rahaa tarvita, mutta jos kynnetään laarin pohjia, niin tuska lisääntyy eksponentiaalisesti, voin kertoa. Ja väkivalta nyt ei ole kenenkään paras kaveri, ellei satu olemaan masokisti. En ole, enemmänkin luonteeni on dominan.

Mutta nyt on kurva nouseva, elämä maistuu ja hymyilee. Mikäs tässä ollessa, kun ei ole vastuussa kuin itsestään. Kirjoitin aamulla viestin ystävälle, jossa totesin, että on ihanaa, kun tulossa on täysin stressitön matka, seura pitää huolen itsestään eikä juo itseään tuhannen känniin. (Eikä etenkään minun rahoillani...) Sen lisäksi mitään ei ole tarkoitus hankkia, korkeintaan jos törmään edulliseen talvitakkiin, niin se saa lähteä mukaan. Kulttuuria vaan ja kahviloissa istuskelua.

Terveisiä u-käyrältä, tästä kohtaa. (A. Meriluotoa mukaellen)

torstai 20. tammikuuta 2011

Työ vie ihmisestä mehut

Ensimmäinen hiljainen hetki töissä, kotiinhan tässä onkin pian lähdettävä. Tällaiset päivät kuluvat mukavan nopeasti, pidän paineen alla työskentelemisestä, koska silloin jäävät turhat krumeluurit pois.

Jotain tekemistä saattaa olla eilisellä ex tempore juusto ja viini-illallakin, jonka vastentahtoisesti jouduin valitettavasti lopettamaan jo puolen yön maissa. Ystävät ovat hieno asia ihmisen elämässä!Etenkin sellaiset ystävät, joita saa vokoteltua pahantekoon tarvittaessa. Maailma parani pikkuisen.

Vaikka kosteutus oli eilen illalla kohdallaan, tänään olen ollut vähän mehuton. Onneksi päivä oli kiireinen, ei edes väsymystään ole kerennyt miettimään. Tänään pitää muistaa pakata, etsiä passi ja kerätä varausvahvistus kassiinsa.

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Nyt taas pitäisi kätkeä riemunpurskahduksia

Kun riemuisat tapahtumat elämässäni ovat saaneet vallan, ne tuntuvat jatkuvan. Kyseessä taitaa olla lumipalloefektin tapainen ilmiö. Välillä pelottaa, että kasaan liikaa lautaselleni, mutta sitten jos stoppi tulee, saa luvan tulla, sitten taas nökötän kotona. Nyt aion nauttia niin pitkään kuin jaksan!

Perjantaina lähden risteilylle lahden taakse, seuraavana perjantaina on yrityksemme vuosijuhla itäisessä osassa Suomea, sitä seuraavalla viikolla menen katsomaan yhtä tosi hyvää nuoruusihastusbändiä (olin ihastunut musiikkiin, en tyyppeihin, en koskaan kokenut sellaista teinityttökuolauskohtausta yhtään individuaalia kohtaan). Ja mitä vielä? Velka loppuu, kesä lähestyy, matkasuunnitelmat muotoutuvat.

Tänä aamuna kävin työelämäkummittelemassa. Sekin on nyt ohi, kunnes taas jatkuu syksyllä. Lupasin apuani myös jatkossa, se nyt on vähintä mitä voin tehdä nuorten untuvikkojen eteen, kun ei meillä harjoittelupaikkojakaan taida olla tarjota. Nuorisotalolta sen sijaan ei ole kuulunut mitään, odottelen sopimuksemme mukaan, että he kertovat koska apuani tarvitsevat.

Mitenkäs se sanonta menikään? Kel´onni on... Mullapa on! En kätke! Olen iloisa! Nautin elämästäni! Hah, saa sitten aikanaan taas taivas tipahtaa niskaani.

tiistai 18. tammikuuta 2011

Pieni tarina kosketuksesta

Eilen tuijotin puolella silmällä Teemalta dokumenttia vaihtoehtohoidoista. Puhe oli refleksologiasta ja lopputulemana taisi olla, että itse asiassa toisen ihmisen kosketus parantaa. Tieteellistä näyttöä ei edelleenkään vyöhyketerapian tauteja parantavasta vaikutuksesta ole. Melkoinen itsestäänselvyys tällaisella maalaisjärjellä ajattelevalle ihmiselle, totta helkkarissa kosketus parantaa!

Meillä ei kotona kosketeltu, halailuunkin olen tottunut vasta vanhemmalla iällä, kun ystävät tulevat liki. Se tuntuu hyvältä itse asiassa, etenkin nyt, kun jo sietää kosketusta. Nuoriso-ohjaajan hommissa käytin kosketusta paljonkin hyväkseni, nyt ei varmaan enää sitäkään uskaltaisi, ettei leimattaisi jonkin valtakunnan pedofiiliksi. Avioliiton pahimpina hetkinä sain kerran hierontaan lahjakortin. Menin sinne, mutta hieronta piti lopettaa kesken, koska se sattui niin paljon. En kestänyt kosketusta, kun oli niin paha olo jo ennestään. Kun parisen vuotta sitten sain jalkahoitoon lahjakortin, oli tilanne aivan toisenlainen, hieronta ei enää sattunut, mutta toisaalta se ei tuntunut myöskään missään. Taisin edelleen olla turta.

Pitäisi varmaan tehdä oma huuhaatutkimus ja käydä hieronnassa kolmannen kerran. Katsoa, että joko siitä osaisi nauttia, vai vieläkö menisi hukkaan. Vai onko parempi olla edes herättämättä sellaista halua, jota ei saa toteutettua? Taitaa olla parempi pysytellä prinsessanunessaan ja odotella vaikka loppuikänsä sitä prinssiä, joka ei koskaan saavu. Unessa aika menee nopeammin kuin hereillä nimittäin.

maanantai 17. tammikuuta 2011

Personal or business?

Riippuen mielentilastani minua kiukuttavat, huvittavat ja raivostuttavat erinäiset puhelinkauppurit, jotka tahtovat tavoitella esihenkilöäni. Olemme sopineet, että saan käyttää kaikki käännytyskeinot ja sittenkin vielä ottaa mieluummin soittopyynnön kuin yhdistää joutavia höpöhöpöpuheluja. Ja minähän en muuten yhdistä.

Välillä kun aikaa on, ryhdyn kiusaamaan soittajia, joiden englanninkieliset fraasit ovat ulkoa opeteltuja eikä niissä ole vaihtelunvaraa, jos argumentteja ryhtyy haastamaan. Joskus säälittävät soittajat, useimmiten ärsyttävät. Maailmassa on paljon epämääräistä myytävää ja rahareikää, joihin joku päättäjä ilmeisesti kuitenkin silloin tällöin lankeaa, kun niitä soittoja kerta tulee.

Viimeisin tahtoi antaa esimiehelleni tärkeätä business-turvallisuustietoa. Kun esitin toiveen, että hän voi lähettää tiedot sähköpostilla ja esihenkilöni voi sitten tarvittaessa ottaa yhteyttä, tieto muuttuikin henkilökohtaiseksi. Kun kerroin, ettei esi-ihmeeni vastaanota henkilökohtaisia puheluita, tuli tiedosta jälleen business-informaatiota. Tätä jankkasimme viitisen minuuttia, ennen kuin onneton soittaja ymmärsi törmänneensä seinään, jota ei voi ylittää, alittaa eikä mennä myöskään läpi. Ja minua vain nauratti, paha ihminen kun olen.

***
Henkilökohtaisella tasolla minua pitkästä aikaa ärsyttää bloginkirjoittaminen. Se on vähän kuin kutina, jota ei saa raavittua. Tekee mieli kirjoittaa, mutta sitten toisaalta ärsyttää kirjoittaa. Jotkut työjutut ärsyttävät, samoin raha-asiat, yleinen elämänmeno... Olen sitä mieltä, että turha kohkaaminen on turhaa, samoin väninä, mutta tämä koskee sitten vain minua, MINUN ei kannata pashkajuttuja enää kirjoitella, olen niitä suoltanut jo aivan riittävästi. Paskakiintiö on täynnä, kun elämä on periaatteessa paremmin kuin hyvin. Jos ei mitään kivaa, mielenkiintoista tai mukavaa ole kerrottavana, niin miksi sitten lätistä mitään?

Katsotaan sitten, millä mielellä olen huomenna, sitä(kään) kun ei koskaan tiedä.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Maailma pelastettu

Reilu kolme vuotta siihen meni, että saimme ensimmäisen roolipelimme pelattua läpi. Mutta nyt on yksi maailma pelastettu, taso noussut ja ylensyönyt olo. Menuna porsas chow mei, kanaa vihreässä curryssa, satay-katkarapuja, kasvisgratiinia, nuudeleita ja jasmiinriisiä. Puuh puuh.

Tällä kertaa olimme kaukaaviisaita, sovimme jo seuraavan pelikerran helmikuulle valmiiksi. Pelinjohtajamme ei tappanutkaan meitä viimeisen kerran kunniaksi, vaikka kieltämättä hän oli melkoisen hilpeä näky repiessään tukkaa päästään, kun emme muistaneet pelistä enää yhtään mitään. Edellinen pelikerta nimittäin oli kesäkuun lopussa...

Mutta seuraavalla kerralla on uusi rytinä tiedossa. Tappolistalle pääsee hämähäkkikuningatar kätyreineen. Ja ruokateemana blinit. Jesh! Voi hyvänen aika, että voi tämän ikäisenä hurahtaa roolipelaamiseen! Se on kyllä maailman parasta ajanvietettä, etenkin kun asiaa ei ota ryppyotsaisesti ja muistaa syödä hyvin.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Oli se nuoruus hauskaa hommaa

Mikä nostalgiapläjäys eilinen olikaan, kun suuntasin ystäväiseni kanssa Nosturille keikalle! Sitä ennen kuitenkin poikkesimme Salvessa, joka nyt vain on kovin viehättävä ja historiallinen ravintola, minne valitettavasti ei usein tule eksyttyä. Virkistävien juomien lisäksi sieltä saa myös edukasta ja maistuvaa ruokaa, olen testannut.

Nosturissa olimme melkoisen sopivasti juuri Kadotettujen keikan alkaessa. Nostalgia alkoi vyöryä ylitseni Uusi uljas maailma biisin myötä. Ja sitä jatkui koko keikan. Emmekä suinkaan olleet yleisön vanhimmasta päästä, siellä meitä taisi olla koko jäljelle jäänyt sukupolvi ja muutama nuorempi. Olihan siellä nuorisoakin, mutta ei aivan niin paljon kuin odotin. Soittolista taisi olla suoraan Kadotettujen ykkösLPn raitoja mukaileva ja siitä eteen päin, mutta mitäs siitä. Kivaa oli minulla ja taisi olla muillakin.

Tauon jälkeen tuli sitten Villu Tammen JMKE:n 25-vuotisjuhlakeikka. Rosoista laulantaa ja punktahteja niin, että heikompaa olisi hirvittänyt. Harmi vain kun suurin terä menee ohi, kun ei sanoja ymmärrä. Hieno akti oli sekin ja välillä oli tunnelma kuin suuressa kansanjuhlassa.

Oli se vain hieno asia, että minut houkuteltiin liikkeelle. Oli niin hauskaa! Tahdon uudelleen pian, mutta niitä siidereitä voisi jättää muutaman väliin.



Aika huonosti löytyi Kadotettujen biisejä juutuupista, mutta jotain kuitenkin. Oli se punk sellainen juttu. Sellainen hyvä ja kantaaottava.

perjantai 14. tammikuuta 2011

Kaikkeen sitä vanha nainen ryhtyykin

Minua vähän naurattaa tämän iltainen hippakeikkamme yhden ihanan naisen kanssa. Tai pelottaa. Tai jänskättää. Noh, miten vain, huolestuttaa, että olemme yleisön vanhimmasta päästä. Mutta toisaalta esiintyjätkään eivät mitään eilisen teeren poikia ole. Ehkä siellä on sellaisia ikinuoria – vähän niin kuin minä (tämä sitten on vitsi, saa hymyillä vinoon). Ja toisaalta, jos iän perusteella ryhdyn jättäytymään pois keikoilta, voin saman tien jättäytyä pois koko elämänmenosta.

Toinen ihmetyksen aihe tuli siitä, kun ryhdyin hippaseuraani miettimään. Tunnen todella hienoja naisia, joita voin kutsua ystävikseni. Tunnen mie miehiäkin, mutta ne ovat liian nuoria, varattuja, sukupuolisesti toisaalle suuntautuneita tai muuten laitonta tavaraa. Onneksi ovat kuitenkin ystävinä, aina ne huonon ihmissuhteen peittoavat mennen tullen.

Näin todeten toivotan perjantain tervetulleeksi. Huomenna taas makaan sohvalla. DOA tai jotain.

torstai 13. tammikuuta 2011

Sokeet oppii näkemään

Silmäni ovat valuneet jo monta vuotta, niitä kutittaa ja pistelee. Etenkin aamuisin, ulkona, iltapäivisin näyttöpäätetyössä, itse asiassa viime aikoina Niagara on ollut jatkuvasti päällä, ei vain tuulisina pakkaspäivinä. Eilen kun kävin apteekista lisää magnesiumtabletteja (b-vitamiinillä höystettyinä erittäin hyviä suonenvetoihin), muistin silmiä pyyhkiessäni parkkeerata myös silmätippaosaston eteen.

Myyjä esitteli asiantuntevasti erilaisia vaihtoehtoja, joista ensikäyttöön valitsin Oculacin. Veikkaan, etten joka päivä tule nimittäin tippoja tarvitsemaan, mutta sen sijaan voin annospipeteissa napata tipat aina mukaani. Sitä paitsi lähes kaikelle allergisena taitaa olla parempi testata ensin säilöntäaineettomalla tavaralla. Minua kyllä jäi kaihertamaan vähän sellainen hauska mukana kulkeva suihkepullo, mutta se oli niin pirkunan kallis verrattuna Oculaciin, mutta ehkä seuraavalla kerralla.

On aika ihmeellinen olo, kun näkee heti aamusta. Kummallista odottaa bussia ja nähdä kanssamatkustajat kuivasilmäisenä. Yleensä nimittäin vetistelen niin, etten tahdo eteeni nähdä, kun koikkelehdin kohti pysäkkiä. Pieni asia parantaa kummasti elämänlaatua, kyllä mie siitä ilosta kuutisen euroa maksan.

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Ei hyvä

Töissä on kiirettä, kissan kerkeän sanoa, mutta juurikaan muuta en. Kiireen lisäksi myös jännittäviä ihmisiä ja vaihtelevia työtehtäviä on tarjolla.

Pää on kipeä, en todellakaan aio keretä sairastumaan. Lapojen välissä on joku lihas jumissa ja muutenkin tunnen itseni aika vanhaksi.

Ei hyvä, mutta huomiseksi paranee. Pakko on! Nyt kokoukseen, sekin on pakollista.

tiistai 11. tammikuuta 2011

Taustatukkee

Silloin kun olen esihenkilöni kanssa samaa mieltä, meillä on aika vahva tiimi. Siitä kun toinen jostain aloittaa, niin toinen välittömästi jatkaa (vrt. Tupu-Hupu-Lupu-ilmiö). Äsken taas onnistuimme siinä lajissa, taustatukea tyhmyyksiä vastaan tuli jaettua oikein roppakaupalla. Harmi vain, etten voi enempää kommentoida, se kun on työtä ja minulla kuitenkin on jonkin valtakunnan vaitiolovelvollisuus. Mutta mie annoin taustatukkee niin kuin Hartsa Marja-Liisalleen parhaina päivinä.

Työmatka sujui liukastellen. Ulkona on pelottavaa, vaikka minulla onkin maailman parhaat talvikengät. Tästä lähtien tiedän mitä tahdon. Ja saattaapa olla, että Joosefin kengät löytävät kesälläkin tien jalkaani. Todennäköisesti matkailussa aivan erinomaiset. Ja kauniit! Kotipihani on luistinrata, huomasin sen roskiskeikallani, kun olin kaatua kahteen otteeseen. Inhottavaa! Minä en tahdo yhtään murtunutta ruumiinjäsentä! Mieluummin olisin pitänyt sen pakkaskelin, vaikka tiedänkin kuuluvani vähemmistöön.

Peruin Ellos-talvitakkitilaukseni, kun luin sähköpostistani, ettei se vieläkään ole saapumassa. Arvioitu saapumisaika olisi ollut helmikuussa. Huhhuh, että sellainen talvitakkikeikka oli se, odotin takkia kolme kuukautta turhaan. Onneksi asiakaspalveija ei ryhtynyt kyselemään tyhmiä, vaan vastaanotti peruutuksen ilman mutinoita. Tämän jälkeen olen mieluummin vaatteitta kuin tilaan kyseisestä firmasta mitään. (Toisaalta nyt voin sitten vähän niin kuin ajatella säästäneeni eur 55. Hyvä minä! Ja toisaalta voin ryhtyä katselemaan alennusmyyntitakkeja sillä silmällä, jos satun sopivaan kauppaliikkeeseen. Hah! Tai sitten jättää takin edelleen ostamatta. Hah toisen kerran!)

maanantai 10. tammikuuta 2011

Kun on kivaa

...niin on kivaa (toistan itseäni, koska olen vähäänkin tyytyväinen, iloisa ja onnellinen).

Juhlaviikot jatkuvat. Lauantaina etkoilimme kolmen naisen voimin luonani. Lupasin tarjota kevyen päivällisen. Tein yksinkertaisen mozzarellasalaatin, täytettyjä pekoniherkkusieniä ja paistettuja jättikatkarapuja. Helppoa ja maistuvaa. Juomaakin oli tarjolla niin, että yhdeksän maissa kaupungille läksi virkeä naiskolmikko.

Suuntasimme katsomaan yhden ystävämme bändin, sitä ennen kuulimme pari muutakin aktia, jotka eivät tosin kovin vaikuttaneet, toinen oli suorastaan kamala. Sen sijaan ystävän bändi on aivan huima! Ääntä ja sävyjä riittää, valitettavasti vain biiseissä ei ole sitä huiminta hittilentoa, mikä nostaisi heidät rokkitaivaankirkkaimmiksi tähdiksi. Harmistus! Mutta ainahan sitä voi toivoa parasta ja tämä on vain minun mielipiteeni, muut voivat olla aivan toista mieltä, minulla vain on aina ollut melkoisen hyvä hittinenä. Kavereitakin oli paljon liikkeellä, hienoa tavata tuttuja!

Keikan jälkeen retkusimme baarista toiseen. Humalahan sellaisella pelillä tulee, niinpä en edes kuvitellut ajelevani yöbussilla kotiin, vaan otin taksin. Ja olipahan niin jäyhäjököttäjä taksikuskina, ei muuta sanonut kuin hyvää iltaa, minne mennään, summan ja kiitos. Huhhuh. Olin sitten hiljaa minäkin. Murjotusta koko rahan edestä - Ilpo.

Eilistä vietin pyjamassa, minä sitten tykkään pyjamapäivistä! En vilkaissutkaan tiskeihin päin, sen sijaan ruuaksi nautin kaikenlaista hyvää, jota löytyy näin juhlaviikkojen aikaan kaapeistani. Mutta en liikaa. Olen vähän miettinyt keventelyä, minulla on siihen jo itse asiassa suunnitelmakin, jota ryhdyn toteuttamaan aivan lähiaikoina. Terveyteni takia olen valmis jopa luopumaan saavutetuista linjoista.

Veikkaisinpa, että viikon lepo tekee kuitenkin hyvää, ennen kuin taas perjantaina odottavat uudet seikkailut. Viime yönä en tietenkään saanut nukuttua, nyt olen sitten nuutunut ja ruttuinen. Mutta oli se sen arvoista! Vitsi, että kiva on kivaa! Ikinä en kyllästy tällaiseen! (Ja kun tarkemmin ajattelee, niin ihan normaalielämäähän tämä on, mutta kun jäi niin monta vuotta väliin hauskanpitoa, niin tuntuu vieläkin paremmalta tämä pienikin hauskuus. Siksi hehkutan.)

perjantai 7. tammikuuta 2011

Menu ja jännittävä alku kinkereille

Vuohenjuusto-parsakaali-kukkakaalisosekeitto

300 g parsakaalia jalkoineen pilkottuna
300 g kukkakaalia pilkottuna
½ l hyvää kasvis- tai kanalientä
ripaus pippuria
100 g vuohenjuustoa

Keitä kattilassa kannen alla kasvikset pehmeiksi, kaada neste talteen. Soseuta ne tahtomallasi tavalla (itse käytin tehosekoittajaa, lopputulos on samettinen). Kaada neste takaisin kattilaan. Lisää tarvittaessa, ettei keitto ole sosetta, vaan keittoa. Rapsauttele pippuria mukaan, samoin vuohenjuusto. Annna sen sulaa miedolla lämmöllä. Tarkista suola. Tarjoa tuoreen leivän ja mausteöljyn kanssa.

Kylmäsavulohi-kastike

2 sipulia pilkottuina
pari pientä porkkanaa silputtuna
Inkivääriä raastettuna peukalon kokoinen pala
tl currya
tl paprikaa
mustapippuria
öljyä
dl siideriä tai valkoviiniä
soijakastiketta loraus
kermaa ja yrttimaustettua creme fraichea
350 g kylmäsavulohta
tuoretta basilikaa

Herättele mausteet pannulla öljyssä. Kaada mukaan sipuli ja porkkanasilppu. Freesaa. Lorauta siideri pannulle, anna alkoholin haihtua. Lisää kerma ja creme fraiche, anna pulputtaa hiljakseen pannulla kannen alla, kunnes sipuli ja porkkana ovat pehmeitä (n. 15 minuuttua). Juuri ennen tarjoilua pilko mukaan lohi sekä basilika. Tarjoa pinaattipastan kanssa. Tai ihan minkä vain pastan kanssa.

Vierailun alku oli vähintäänkin nolo. Olin antanut vieraille koodin, jolla he pääsisivät porraskäytävään, mutta koodipa ei toiminutkaan ilmeisesti pyhäpäivän ratoksi. Sitten kun he soittivat minut avaamaan alaoven, yllättäen saman tien kun painoin oven takanani kiinni, tajusin, että avaimet jäivät sisälle. Seurustelimme 20 minuuttia porraskäytävässä, ennen kuin huoltomies tuli laskemaan meidät sisään. Minua punastutti ja ahdisti. Pakko vyöttää avain johonkin sopivaan pelastuskohtaan, minä en ryhdy ovenavausmaksua monta kertaa maksamaan. Turhaa omasta varhaiskeski-iän dementiasta johtuvaa rahanhukkaa!

Muuten oli mukavaa ja hauskaa. Saunoimme, söimme, joimme ja haastelimme runsaasti ennen kuin saatoin vieraat bussipysäkille. Siellä pölyyttikin lunta oikein huolella, tuli aivan lumiukkomainen olo, ennen kuin takaisin kotiin pääsin. Kyllä, tarkistin, että avain oli mukana, ennen kuin ulos läksin.

(Nolostuttaa ja punastuttaa vieläkin kun sitä mietin. Räpä.)

torstai 6. tammikuuta 2011

Lettutaikinaa

Saan tänään taas vieraita, kummikissani huoltajat saapuvat vierailulle. Luvassa on keitontekoa, pääruuan valmistelu ja lettujen paistamista. Eiköhän tuolla kolme henkeä elossa säilyne. Todennäköisesti siinä on myös perjantain menu, koska seurustelu sisältää myös saunomista ja virvoittavien vesien nauttimista.

Minusta on kiva, kun saan vieraita ja kun minulla on tekemistä. Olisin niin hyvä B&B emäntä. Mutta sekin varmaan onnistuu sitten seuraavassa elämässä. Nyt jatkan tätä nykyistä ja teen lettutaikinan turpoamaan.

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Moneksi voi ihminen taipua

Muutaman viime päivän olen lukenut teknisen tukemme meilejä. Hän kun lähti viikon lomalle ja sijaiseksi kaavailtu kesäapu sairastui. Minähän en tietysti osaa kovin paljon muuta tehdä kuin laittaa kiireellisiä viestejä eteen päin ja vastata loppuihin, että palaamme asiaan seuraavassa elämässä, ei kun ensi viikolla.

Onneksi olen perjantain poissa! Minua ahdistavat työt, jotka työnnetään minulle ilman, että varsinaisesti osaan niille mitään tehdä. Toisaalta tämä on sen verran opettavainen kokemus, että mene tiedä, vaikka oikeasti alkaisinkin perehtyä teknisen tuen hommeleihin. Olisihan se ihan hieno taito. Lisämeriitti, jos tässä taas jonain päivänä joutuu suurennuslasin alle, että kuka saa jäädä ja kuka lähteä.

Olen suuri törsääjä ja tilasin itselleni paidan H&M:ltä.


Riepu saapui ja osoittautui paremmaksi kuin arvasinkaan, materiaali on pellavaa ja puuvillaa. Ihanan lämmin, mutta ilmava ja värikään ei itse asiassa ole hassumpi, vaikka sitä ensin vierastinkin. Kenkälaskua ei ole vielä näkynyt, pitää muistaa, että sekin on tulossa tässä kuussa. Koitan vähän taas suunnitella talouttani parin vkon päästä olevaa palkkapäivää varten.

Palkasta tuli mieleen, että verokorttikin saapui. Siinä oli ensimmäisen kerran huomioitu matkakulut, mutta mielestäni siitä edelleen puuttuivat ensiasunnonostajalle kuuluva korkovähennys. Tai ehkä minulle ei kerry korkoa niin paljon... Mutta muuten minusta tuntuu, että veroprosenttikaan ei noussut. Ihmeellinen luonto!

(Säätila on muuten muuttumassa, ranteita pakottaa. Tulee kosteutta. Lisää luonnonihmeitä, minulla on kosteusmittari molemmissa murtuneissa ranteissani tätä nykyä.)

tiistai 4. tammikuuta 2011

Asioita jotka ovat huonommin

Amyn laki lakkasi tulemasta Liviltä. Pärkkele. Loppui taas se typerä television tuijotus, mutta silti. Jäi vielä niin jänskään kohtaan, kun Amyn veljen vaimo synnytti ja sitten se ehkä kuoli. Jatkan siis hyvin alkanutta lukuharrastustani, mutta oli se kuulkaas niin ihanaa jättää aina tunniksi aivot narikkaan. Sitä paitsi lukemani Georges Perecin Elämä, käyttöohje on tosin mielenkiintoinen, mutta hidas luettava, sitä joutuu pohdiskelemaan ja tulee ajatusähky. Mutta minähän luen, etenkin hyvän kirjan, kun kerta olen aloittanut.

Ilmatieteen laitos teki mobiilisääennusteestaan maksullisen ja muutti nettisivujen layoutia. Molemmat ovat huonosti, ensinnäkin miehän en maksa mistään ja toiseksensa nyt Ilmatieteen laitoksen ennustesivu näyttää samalta kuin Forecan. En tykkää.

Postipoika tai –tyttö varasti veljentyttären syntymäpäiväkortin. Siellähän olikin kokonaista 10 euroa onnittelurahaa. Pirkana. Seuraavan kerran on kai pakko pyytää tilinumero, mutta sitten se ei mikään yllätys enää ole. Epäreilua! Kyllä nyt 17-vuotias neito rahaa enemmän olisi tarvinnut kuin joku hikinen epärehellinen postinjakaja.

Töissä vaihdettiin työajanseurantaohjelma. Se on perseestä. Syvältä ja sieltä. En saa vanhan mallisia raportteja ihmisille ulos ja nyt ne kaikki urputtavat mulle. Sen lisäksi yksi aivoinvalidi väänsi niin kauan eilen edessäni rautalankaa, että meni hermot ja karjahdin, että ymmärsin jo. Mie en tajua, miksi jotkut eivät osaa tai tahdo lopettaa ajoissa. Asiasta sanotaan kerran, sitä ei jäädä jauhamaan kuin vähä-älyiselle. Jos minua joku pitää vähä-älyisenä, saa sitten siirtyä vähän kauemmas, siinä saattaa välimatka olla tarpeen, kun avaan sanaisen arkkuni.

Olen muutosvastarintainen känkkäränkkä. Ainakin tänään.

maanantai 3. tammikuuta 2011

Matkakuumetta

Eilen kun seurasin David Suchetin matkaa Idän pikajunassa, niin tuli suunnaton hinkukohtaus (mina kans, mina kans!). Kun ohjelma eteni, kävi ilmi, että yksittäinen nainen saattaisi tuntea olonsa todella yksinäiseksi junassa, joka on täynnä haamatkallaan olevia pareja. Mutta ehkäpä joskus jonkun ystävän kanssa, sitä en edes uskalla ajatella, että seuralainen olisi joku significant other. Se voisi olla hieno tavoite vaikkapa 50-vuotisjuhlamatkaksi, toinen yhtä hieno tavoite olisi matka Uusi-Seelantiin.

Sinne missä pippuri kasvaa tekisi mieleni kyllä häipyä muutenkin, äitini on taas ahdistellut minua aivan liian paljon. Hänen on kovin vaikeata ymmärtää, etten oikeastaan pidä hänestä ja siksi en tahdo edes kovin usein olla tekemisissä hänen tai isäni kanssa. En minä heitä vihaa, mutta saan henkisen kutinan, joka ei nykyään edes alkoholilla tahdo lähteä pois. Minä vain tahtoisin heidän jättävän minut rauhaan! Mutta mitenkäs hän sen voisi ymmärrää, kun en sitä hänelle kohteliaisuussyistä sano?

Jotenkin surkeata, että joudun pilaamaan jokaisen lomani viettämällä muutaman päivän vanhempieni kanssa. Toisaalta kun yritän tolkuttaa itselleni, että he ovat vanhoja ihmisiä, jotka loukkaantuvat herkästi, eivät elä enää pitkään ja blaablaablaa, niiin pakotan itseni olemaan pureskelematta heitä kappaleiksi niin kuin mieleni tekisi. Kyllä kuulkaas olisi psykiatrilla töitä!

Toisaalta kun vierailuun yhdistää myös mukavia elementtejä niin kuin ystäviensä tapaamista, se aina hivenen helpottaa tuskaa. Ystävät ovat nimittäin kivoja ja tarpeellisia ihmisen elämässä. Se on tainnut käydä tosin jo selväksi tässä viime aikaisten kohkaamisteni perusteella. Mutta kun niin se vain on, olen ollut nuoresta saakka kova tyttö luomaan ns omaa perhettä itselleni, siihen sisällytän mukavia ja kivoja sekä kannustavia ihmisiä, koska biologiselta perheeltä en kannustusta ole saanut.

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Laulujen lunnaat

Vietin vuoden ensimmäisen päivän pyjamassa, torkkuen ja välillä natustaen herkkuja.

Ilta oli hieno, ruuat onnistuivat yli odotusten, juomaa olí enemmän kuin riittävästi. Nauru raikasi ja riemua riitti. Talon toista koiraa tosin kävi sääliksi, elukkaparka majoittui ruokapöydän alle eikä suostunut tulemaan sieltä pois ennen kuin olin kotiin lähdössä joskus kahden jälkeen aamuyöstä. Eläin on paukkuarka. Sen sijaan pienempi sittiäinen pyöri jaloissa ja ulkonakin mukana korvaansa lotkauttamatta. Kunpa vanhempi koira huomaisi, että jos kerta pikkusintti ei pelkää, hänenkään ei tarvitse.

Eilen minun piti katsoa Wallace & Gromit Kanin kirous, mutta kun se osoittautui suomeksi dubatuksi, niin vaihdoin suosiolla takaisin Monte Christon kreiviin, joka tuli Teemalta kokonaan. Olihan se pläjäys, mutta kun olen ihaillut Gerard Depardieuta miehuutensa voimissa niin usein, niin pystyin samalla touhuilemaan muutakin. Ei tarvinnut kuin parhaat hetket pönöttää nenä kiinni televisiossa. Gerardissa on jotain, joka minuun vetoaa, eikä se nyt ole se iso nenä, pöhköt…

Lupauksia en tehnyt tietenkään. Se nyt vaan ei sovi minulle. Jos jollekulle muulle sopii, en ryhdy tuomitsemaan. Itsestäni tiedän sen verran, että melkein änskälläni rikon lupaukset, sen sijaan jos muina naisina johonkin ryhdyn, tulokset saattavat olla pysyviäkin. Tai no sen verran kannattaa aina luvata, että hauskaa aion pitää tänäkin vuonna, mikäli vain hyvää seuraa riittää. Minulla on nimittäin usein itseäni parempaa seuraa, ihania ihmisiä!