Vielä pari kuukautta

Vielä kaksi kuukautta ennen kuin valon määrän lisääntymisen voi huomata. Nyt vielä hetki pehmeätä alamäkeä umpisukkeliin, sitten sieltä taas noustaan. Jotenkin vaan juuri nyt en jaksa uskoa siihen. Minuun harvemmin valon vähyys vaikuttaa, mutta tämä on ollut sellaista vuoristorataa koko syksy, että eipä ihme, jos jossain tuntuu. Olen jättänyt paljon asioita käsittelemättä, lykännyt niitä. Olen yrittänyt pärjätä.

Suoraan sanottuna työn kamaluus syö minua kaikkein eniten. Enkä täälläkään voi siitä puhua kuin yleisin termein ja epämääräisesti. Koen suunnatonta epäreiluuden tunnetta. Olen jopa puhunut siitä niin sanotulle esihenkilölle. Ei apua, kuulemma kannattaa etsiä toinen työpaikka. Sitä minä sitten teen hampaat irvessä, mutta kun paikkoja vaan ei ole eikä haastattelukutsua niihin avoimiin hakemiini ole tullut. Pitää vaan yrittää jaksaa ja koittaa uskoa, että joskus tapahtuu tälläkin saralla jotain.

Olen mie muutakin saanut isolla lusikalla hämmennettyä, mutta niistä muista asioista selviän. Minä selviän yksin ja itsekseni, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Sitä paitsi ihan mie itse tätä elämääni sotken, kyllä tämä vielä päälle kaatuu. Antaa sitten kaatua. Sitten siivotaan. On tässä välillä kivaakin - paljon kivaa ja  mukavaa!

Huomenna alkaa joulukuu. Joulu on kivaa aikaa, pidän kynttilöistä ja pitkästä vapaasta. Pidän sinihomejuustosta, pipareista, suklaasta, pähkinöistä, Joulumantelista, Lumiukosta, lahjojen antamisesta. Pidän viinistä, kuplajuomista, hyvistä ruuista, ehkä tällä kertaa saan joulusaunaseuraakin. Mene tiedä. Sinne on vielä aikaa.

Outoa

Levoton viikonloppu takana. Olen osoittanut olevani selkärangaton matelija ja vielä nauttinut tilanteesta. Olen matkustanut taksilla, istunut karaokebaarissa,  juonut aamulla Jallua, istunut baarissa päivällä, nauranut vatsani kipeäksi, käynyt kotona kääntymässä, saunonut, saanut pizzaa ja viiniä, humaltunut ja kohkannut musiikista.

Minua on kutsuttu oudoksi, poikkeukseksi, itsepäiseksi, ihanaksi, suoraksi, kauniiksi ja rakastettavaksi. Minusta on pidetty kiinni, rakastettu, silitetty, halattu, puhuttu, kuunneltu. On hieno viikonloppu takana, mutta nyt on sunnuntai mennyt harakoille. Ei mikään uutinen kenellekään.

Ihanaa päästä töihin lepäämään.

Kukka se on kaktuskin

Vahvaa vastahakoisuutta liikkeellä. Vastustelen tapahtumien suuntaa, tiedän, mistä se johtuu. Pelkään jälleen kerran antaa vakavammin otettaville tunteille tilaa, koska tiedän, miten kaikki loppuu. Alitajuntani suunnittelee suurta kusetusta, katastrofia, joka päättäisi kaiken nopeasti ja kerralla. Just nip in the bud. Koska jos minä annan tämän jatkua, seuraamukset arvaan. En tiedä, olenko sellaista edes ansainnut, puhumattakaan ettei se kuitenkaan tule kestämään.

Eilen illalla kun kerroin Naapurille ajatukseni siitä, että oikeastaan olen saanut elämältä jo kaiken. Että tässä se nyt on, nyt joutaisi vaikka jo poistumaan, eikä varsinaisesti pelottaisi. Alamäkeähän tämä tästä eteenpäin tulee olemaan. Hän hätkähti, etten voinut olla tosissani. En sitten jatkanut puhetta enempää, mutta tottahan se on. Tämä alkaa olla vanhan kertausta, juoni on tiedossa jo. Ei nyt silti, ei minulla ole mitään tarvetta poistaa itseäni näyttämöltä ennen aikaisesti, kunhan vaan mietin, että ei harmittaisi, jos noutaja saapuisi.

Töissä pyrin esiintymään asiallisesti. Koitan aina verenpaineen noustessa miettiä, että olen siellä vain töissä. Minulle maksetaan palkkaa. Minulla on vahva motivaatio pysyä töissä, vaikkeivat työtehtävät varsinaisesti herkullisia olisikaan. On siellä paljon hyvääkin, mutta välillä vaan tuntuu, että lahjani kuluvat hukkaan. Mutta minkäs voit, muuta ei ole tarjolla. Pitää olla kiitollinen, että minulla on edes jotain suurinpiirtein järjellistä tekemistä. Sen lisäksi pitää muistaa hakea töitä, kukaan ei tule minua nykyisestä paikasta hakemaan.

Onneksi ovat ystävät. Jokin vielä pitää minua kiinni sosiaalisessa elämässä, saa ainakin seurata, mitä ihmisille tapahtuu. Nyt olemme suunnitelleet viikon päähän pikkujouluja, menu alkaa olla valmis. Minä pidän yhteisöllisyydestä, koska omaa perhettä minulla ei ole, seurallisella erakolla. Vai oliko se tunteellinen siili?

Same same, but different

Nyt alkaa pimeys syödä minuakin. Haukottelen, väsyttää. Onneksi jo parin kuukauden päästä valon määrä on lisääntynyt siinä määrin, että alan piristyä. Onneksi on kaikkea kivaa, joulua, vapaata, hyviä makuja, ihmiskohtaamisia, juomia, musiikkia, lukemattomia kirjoja ja muuta sen sellaista olemassa. Kyllä tämän taas selättää. Lääkäriinkin pääsen jo vajaan parin vkon päästä.

Sain maanantaiaamun kunniaksi rakennettua yhden työhakemuksen. Kyseisestä rekrytointijärjestelmästä tulivat tiedot viiveellä, vasta vuorokauden päästä siitä kun aloitin hakemuksen tekemisen. Meinasi jo usko loppua, kun ajattelin, että siihen se urani nyt tyssäsi, hakujärjestelmän ongelmiin. Miksi niiden kaikkien pitää olla erilaisia? Kaikki toimivat omalla logiikallaan ja vaativat vähän erilaisia tietoja tai ainakin hivenen eri muodossa. Ärsyttävää. Pitää ihan oikeasti tahtoa töihin, että jaksaa nähdä vaivan. Vai liekö siinä juuri se ensimmäinen karsinta? Heh.

Tein pari temppua asuntoasiani eteen. Ensin hain tästä samasta taloyhtiöstä kaksiota. Niitä kuitenkin on suurin osa, luulisi, että jossain välissä joku muuttaa pois ja numeroni riittää hivenen suurempaan pilttuuseen. Siihen en edes tarvitsisi lainaa ja vuokra pysyisi erittäin kohtuullisena. Sen jälkeen minulla olisi makuuhuone ja oikea keittiö. Sitten hain ihan tuoretta asuntoa, mutta siitä tiedän jo nyt, ettei minua tule onnistamaan. Numeroni on naurettavan suuri, kohta kuutisen vuotta sitten hankittu, eikä minulla juurikaan ole arpaonnea ollut. Mutta olenpahan kokeillut, hipaisusta ei oteta.

Kävin tuijottamassa pankkitilejäni. Toivottavasti saan vielä puolisen vuotta askarrella ennen kuin firma kaatuu. Toivottavasti pidempään. Tai toivottavasti saan tarjota palveluksiani vakavaraisemmalle yritykselle. Epävarmuus on kolmas nimeni.

Tähdenvaloa ja viikonlopun viettoa.

Takana on toistaiseksi kovin rauhallisesti kulunut viikonloppu. Perjantaina menin heti töiden jälkeen Naapuriin. Siellä opetin herralle, kuinka tehdään suolainen piirakka ennen kuin menimme saunaan. Sen jälkeen aika kului musiikin, ruuan ja juoman parissa. Erittäin viihdyttävää. Mutta meni taas pitkään, vai pitäisikö sanoa varhaiseen, kun kello oli lähempänä kuutta ennen kuin unille ymmärsimme lähteä? Mutta kun puhuttavaa riittää, niin kuin ihmissuhteen alussa yleensä käy. Jos tästä nyt ikinä ihmissuhdetta tulee, ystävyyttä kummempaa. Sekin tosin on arvostettava asia!

Lauantaina iltapäivällä tulin takaisin kotiin. Mieleni teki kovasti lähteä illalla Juttutupaan musiikkia kuuntelemaan, mutta järki ja väsymys voittivat. Tein tolkuttoman ihanaa rapupastaa ja tainnuin. Jäin kotiin ja kansainvälisen tv-päivän kunniaksi kanavasurffasin huolella. Mikään ei vaan kiinnostanut riittävästi, että olisin katsonut alusta loppuun. Ja välillä piti tietysti nukkuakin. Kerkeäähän tuota baariin myöhemminkin, nyt säästyivät rahat ja aivosolut.

Tänään on vuorossa roolipelaamista. Voisi sitä huonomminkin sunnuntainsa viettää, nyt saan hyvää seuraa ja huimia seikkailuja.

Rouva naapurista antoi palkinnon/ haasteen. Nyt kun yritän taas vältellä työhakemuksen tekemistä, voisin vaikka voittaa aikaa vastaamalla kolmeen meemin kysymykseen.

The Starlight Blogger Award - meemi/ haaste/ palkinto

Mistä olet kiitollinen juuri nyt?

Siitä, että elän, elämästä. Monestakin eri syystä se ei ole niinkään itsestään selvä asia. Samoin olen kiitollinen ystävistä, tuesta ja avusta. Olen kiitollinen kodistani, vapaudesta mennä ja tulla, järjestää oma elämäni. Työstäkin olen kiitollinen, ilman sitä tulisin hulluksi. Vaikka voi olla, että se myös tekee minut hulluksi.

Minkä valinnan tai asian haluaisit muuttaa elämässäsi jos voisit?

Naimisiin en menisi. Se oli elämäni virhe. Alkaisin opiskella it-asioita, jotka jätin väliin, kun minulle sanottiin, että olen liian vanha, enkä enää oppisi niitä. Ihminen oppii mitä vain, tiedän sen nyt. Nyt vaan ehkä olen jo liian vanha

Mikä on sinun mielestäsi elämän tarkoitus?

Murheen karkoitus. Elämä on itsessään jo tarkoitus. Se pitää elää eikä säästää. Katua saa, kaatua ja langeta, mutta kunhan koittaa löytää jotain hyvääkin. Ja tehdä sitä muille.

***
Haasteen säännöt:

The Starlight Blogger Award is to highlight and promote Inspiring Bloggers.
Here are the rules for the Starlight Blogger Award:
1. Thank the giver and link their Blog to your post.
2. Answer the 3 questions given to you.
3. Please Pass the award on to 6 or more other Bloggers of your choice and let them know that they have been nominated by you.
4. Include the logo of the award in a post or on your Blog please never alter the logo and never change the rules.

Olihan siellä joku tällainen kuvakin. Mie en vaan ensin hokassut sitä.

Kiinnostaisiko jotakuta vastata tälllaisiin? Saa ilmoittautua vaikka kommenttilaatikossa tai ottaa mukaansa muuten vaan. Mie ketään viitsi kiusata muuten.

Lapsen usko rapistuu

Voi minua, knn ihastelin sähköpostissani viestiä, jossa kerrottiin, että Netpostiin on tullut kirje verovirastosta. Ajattelin viraston muistuttavan rahantulopäivästä, että veronpalautusten maksun aika koittaa. Voitte vaan kuvitella pettymykseni, kun kirjeen aiheena olikin perintövero.

Otsikon luettuani ryhtyi verenpaine tykyttämään ylöspäin suonistossa. Mietin mielessäni, että vielä jos minun pitää sen kehnon kuoleman jälkeen valtiolle jotain maksaa, niin irtisanon suhteet edesmenneen isäni lisäksi myös Suomen valtioon. Niin pitkälle ei kuitenkaan tarvinnut mennä, eihän minun etosummasta enää tarvinnut mitään maksaman. Mutta silti, vähänkö meinasi käpy kärvähtää. Kauhulla odotan emon poismenoa, että kuka sen perunkirjoituksen suostuu tekemään, pitääkö maksaa ja kuka helkkari hänen kotinsa purkaa ja tavarat huolii. Onneksi veljenlapset alkavat olla siinä iässä, että muuttavat omilleen ja niille saa aika paljon tavaraa tungettua. Puuh.

Töissä on ollut niin jännittävä viikko, että todellakin odotan iltapäivää, kun pääsen sulkemaan suolakaivoksen oven takanani. Sitä ennen pitäisi kestää yksi palaveri, jossa palveluntarjoaja kokoaa speksejä yhtä työssäni tarvitsemaani järjestelmää varten. Pitää olla skarppina, että osaa vältellä heidän sudenkuoppansa. Unta onneksi sain, joten siitä puolesta ainakaan ei pitäisi henkisen kanttini olla katollaan.

Eilen kävin Finlaysonin kanta-astujailtamissa. Normaalivalikoimasta sai 25 pinnaa pois hinnasta. Tietysti minä sorruin kaikenlaiseen. Lohdutin itseäni sillä, että eiväthän ne asiat minulle ole tarkoitettuja, vaan menevät muiden ilahduttamiseksi. Sateessa seisoessani bussipysäkillä hokasin, että Dermoshopin tilaus oli saapunut lähi-Eilepaan, kävin sitten senkin samoin tein. Ystävä tulee kyläreissulle (kampaajaa, keikkaa, pikkujoulua) parin viikon päästä, teimme yhteistilauksen, säästimme edes postikulut. Iltasella vielä siivosin saunan, olen niin paljon leikkinyt taas asuntosäästäjää, että melkoinen pölydoobermannikatras oli muuttanut sinne asumaan. Huh!

Saunasta tuli mieleen, että tänään on todennäköisesti saunapäivä Naapurin luona. Kutsu sinne on jo. Nenä valuu ja tirskutusta on liikkeellä. Sieltä tämä tauti on kyllä kotoisinkin, jotta sama viedä takaisin.

Edit 07:17 Vielä yksi juttu: meillä on roolipeliporukassa koruseppä. Pyysin häntä tekemään minulle hopeisen rannekorun. Toiveena oli iso ja kilisevä. Nyt kuulemma ensimmäinen versio on valmis, painoa 120 geetä ja kilisee kuin aisakellot talvella. Kuulostaa hyvältä, kerron teille sunnuntain jälkeen lisää, silloin on ensimmäinen sovitus. (Ja mie hullu kun kuvittelin, että vain vaatteita sovitetaan.) - Sanokaa minun sanoneen, tämä käy minulle vielä kalliiksi.

Musiikista (ja elämästä)

Eilen illalla kun katselin Sam Yaffan Sound Trackeria, muistin yhden elämää suuremman totuuden. Kaikki kauniit ajatukset pyhissä kirjoissa joutuessaan tulkinnan kohteeksi menevät piloille ja uskonnilliset johtajat ovat kovia poikia tulkitsemaan. Rakkaus ja musiikki ovat ainoat universaalit totuudet ja musiikistakin voi olla monta mieltä. Aina ei rakkauttakaan saa, mutta ei sen pitäisi vihaa herättää.

Voltaren tuoksuu melkein piiipputupakalle, kun sitä sivelee selkäänsä. Mutta se auttaa pikkuhiljaa, ehkä tänään olisi normaali työpäivä. Onneksi eilen tuli rauhoittava Downton Abbey iltasella, menin hyvillä mielin nukkumaan. Koitan nimittäin kovin torpedoida ihmissuhteitani jälleen kerran. Tällä kertaa kokeilen watsap-viestejä, onneksi vastaanottava pää ymmärsi liennytyksen päälle tällä kertaa.

Kun nyt taas tietäisin, mikä hiertää, niin olisin viisas nainen.  Voi olla, että asiat ovat liian hyvin ollakseen totta, tässä vaiheessa on yleensä alkanut katastrofin aineksia ilmestyä.

Kaikenlaista jännää

Ryhdyin miettimään, että ehkä en vielä tässä kuussa sänkyä hankikaan. Että olisiko parempi vaikka odotella tammikuulle, siellä kuitenkin tulee taas kaikenlaisia halvennuksia. Ehkä Iikkeallekin tulisi. Sen lisäksi kerkeäisin saada rahoituksen paremmalle kantille ja samoin veronpalautukset. Tai sitten onnistun törsäämään rahuleita ihmejuttuihin ja lipsauttelemaan euroni sinne tänne. Sitten vaan on tultava toimeen ilman sänkyä. Se ei kyllä ole mikään vaihtoehto. Mutta parin kuukauden odotus voi hyvinkin osoittautua järkeväksi.

Illalla pelasin kurpitsan kanssa. Sain pienen oranssin palleron tuliaiseksi pari viikkoa sitten, olen odotellut inspiraatiota, jota ei valitettavasti ole saapunut. Tuli mieleen, ettei sekään pallero loputtomiin saakka kestä, niinpä päätin panna sen soseena pakkaseen. En ole koskaan aikaisemmin soseuttanut kurpitsaa, kaikki alkoi KVG-toiminnalla. Parhaalta näytti tapa, jossa kurpitsa siemenineen mutta lohkoina pantiin 170-asteiseen uuniin reiluksi tunniksi. Sen jälkeen kuivuneet rihmat ja siemenet poistettiin ja liha kaavittiin lohkoista irti. Vetelin palat perunasurvimella tasaiseksi ja tungin pakastimeen. Iikkean kaksinkertaisen zip-lukon takana olevassa pussissa tietenkin. Isona soseesta tulee joko keitto tai sitten risotto. Toivon itse jälkimmäistä.

Selkä on kipeä. En tiedä mikä sen niukautti viikonloppuna. Tai on minulla aavistus, mutta antaa aavistuksen olla. Sen lisäksi olen kehittänyt jonkin meganärästyksen. Vähänkin mausteisempaa ruokaa liian myöhään illalla (klo 18 jälkeen), niin yöllä nousee oksennus suuhun. Todennäköisesti alkava refluksitauti. Onneksi lääkäriin on enää reilu pari vkoa. Mietin vaan, että miten mie siinä minulle todennäköisesti varatussa 10 minuutissa kaiken kerkeän kertoa. Pitää tehdä lista, etten unohda asioita.

Elämä on ihanan tasaista ja mukavaa. Tavallisuus on hieno ja arvostettava asia. Töitä pitäisi jaksaa etsiä, töissä kuulemani keskustelunpätkät eivät mitenkään piristä tai lohduta. Yritykselle ei taida olla käymässä mitenkään hyvin. Eilen illalla olisin olliut valmis tekemään taas yhden hakemuksen, mutta katselemani paikka oli hävinnyt niistä kahdesta kohteesta, joissa se oli tarjolla. Ehkä saivat hakemusyliannostuksen. En ihmettele laisinkaan tällaisina aikoina.

Tonttujuhlaa ja läpisekoilua

Firman tonttujuhlat alkoivat yhteisillä glögeillä toimistolla. Jatkoimme keskustaan yhteen trendibaariin muutamaksi tunniksi ennen kuin siirryimme ruokailemaan yhteen italialaiseen. Katastrofihan siitä tuli. Tai alkuilta meni hyvin, mutta ruoka oli aika surkea esitys, liikaa liikkuvia osia baarille, kun paikalle rynnii yli henkilön seurue ja vaihtoehtoja on annettu liikaa. Seura sen sijaan oli erinomaista, onneksi minulle tuli kutsu muualle, ennen kuin kerkesin avautua yhtään sen enempää. Puolen yön aikaan on hyvä karata ennen kuin alkoholi irroittaa kielenkantojani liikaa.

Loppuillasta on parempi vaieta. Ei se minulta tule unohtumaan, koska kivaa oli. Kuitenkaan en syönyt kuormasta, se on kirjoissani kiellettyjä asioita. Kurjaa vaan lukea seuraavana päivänä ihmiskunnan surullisia uutisia. Käsittämättömintä on, että rasistiset pikkusielut käyttävät Pariisin hyvänä tekosyynä, ettei tänne saisi pakolaisia laskea. Jestas, niitä samoja väkivallan tekoja ja murhiahan hekin ovat lähteneet karkuun!

Lauantaina siirryin Naapurin hellään huomaan. Tekaisin pekonipiirakan, nappasin mukaani pullollisen punkkua. Pääsin saunaan. Palellutin parvekkeella saunan jälkeen selkäni. Nyt siellä on jumiutunut lihas. Iboprofeiini on ystäväni muutaman päivän. Nauroin Naapurille, että hänen ehkä kannattaisi pysytellä ikäisessään seurassa. Tänä aamupäivällä siirryin takaisin kotiin. On tämä kyllä melkoista asuntosäästämistä taas, mutta olkoon. Voi olla, että hauskuus loppuu ennemmin kuin arvaankaan, parempi siis nauttia nyt, kun vielä voi.

Onneksi pääsee töihin lepäämään. Jaksoin jopa tehdä yhden työhakemuksen tänään. Hyvä minä! Niitä on kyllä tehtävä lisää. Ei saa jäädä laakerelleen lepuuttamaan, ei se minun asiaani aja.

Huoleton nainen

Töissä otin yhteen esi-ihmeeni kanssa. Häneltä tulee niin paljon erilaisia toisensa kumoavia ohjeita ja neuvoja, että silpaisin palkokasvin nenäonteloon ja kerroin mielipiteeni. Ei kuulemma olisi pitänyt, että kannattaisikohan minun miettiä tahdonko olla töissä firmassa. Siihenkään en osannut suutani pitää kiinni, vaan vastasin, että en tahdo, mutta pakko on, että saa elämisensä maksettua. Keskustelun jälkeen on taas työpaikanetsimismotivaatio kohdallaan.

Voi kun minä osaisin pitää suuni kiinni. Se minua kaikkein eniten v*tuttaa. Miksi pitää olla niin tyhmän läpinäkyvä? Tahdon muuttua simpukaksi!

Olisin tilannut Iikkean nettisivuilta sängyn, mutta en löytänyt paikkaa, mistä tilata kierrätyspalvelu vanhalle. Olen nyt viikon verran testannut köyhän naisen tempur-tyynyjä, uskallan tilata viskoelastisen sijauspatjankin sänkyyni. Ainoa, mitä vanhasta sängystä tulen säästämään, ovat jalat. Ne ovat kaikesta kokemastaan rytyyttämisesta huolimatta kunnossa. Sitten ryhdyn säästämään seuraaviin kohteisiin, keittiöremontti, sohva ja mitä näitä nyt oli. Maailmani ei koskaan tule valmiiksi, mutta toisaalta onhan se hyvä, että työmotivaatiotakin riittää.

Mutta muuten olen kuin hevoiseton mies. Huoleton. Nimittäin maksoin viimeisen erän asuntolainaa. Koko kymmenesosa asuntoa on vain minun. Velkaa ei ehkä enää kannata ottaa, kun ei tämän ikäisenä ihmisenä tiedä, milloin joutuu pihalle. Etenkin kun on suurisuinen sammakko.

Hoitoa saamassa

Kipittelin töistä kohti Kalliota neljän maissa. Olin uhkarohkeasti varannut ajan jalkahoitoon ja sokerointiin. Olenkin taas ollut pidemmän aikaa huoleton veikko ja jättänyt puutarhoistaan huolehtimisen muille. Jalkahoidon jälkeen totesin, ettei rouva hoitajalla mennyt läheskään niin pitkään kuin edellisillä kerroilla. Kun silloin tällöin käyn ammattilaisella, jaksan myös itse pitää paremmin huolta jalkapohjistani. Kovettumakeräytymät eivät pääse ylitsepääsemättömiksi vuoriksi.

Valitettavasti sama ei koske sokeroinnin kohdetta. Minä vaan en itse sitä osaa itselleni tehdä. Jos en siis käy ammattilaisella, lopputulemana on luonnontila. Ei sen puoleen, kyllä minä senkin kanssa jaksan elää, mutta karvattomuus on helpompaa hygienian kannalta. Eikä nyt lueta siellä kuin piru raamattua. Kyllä minä hygieniastani huolehdin luonnontila-olosuhteissakin. Se vaan on helpompaa. Minusta. Muista en tiedä, enkä ota kantaa. Kukin tehköön niin kuin tykkää.

Olin iloinen päivän aikana saapuneista viesteistä. Vaikka periaatteessa leikkauksissa ei koskaan pitäisi mitään mennä pieleen, yleensä, niin silti sitä jänskättää, kun kohteena on ystävä. Nyt vaan odotellaan, mitä seuraavaksi tapahtuu ja toivotaan parantumista. Minun täytyy tehdä oman sairaalaanjoutumiseni kohdalle joku suunnitelma, ettei vaan kukaan tiedä mitään. Älypuhelimella voi varmaan aika hyvin feikata, ettei mitään ole vialla.

Joku kävi kilkuttelemassa ovikelloani iltasella kahdeksan maissa. En tietenkään avannut, en mennyt edes ovelle. Naapurihuoneiston piski sai sen sijaan hermoromahduksen. Onneksi minun kelloni on siivouskomerossa hyvässä tallessa. Naapuri (se merkittävä) kertoi, että heilläkin oli joku lappua ojenteleva mykkä taidekauppias pyörinyt rapussa. Miten h*lvetissä ne pääsevät sisälle taloon, jossa on alaovet lukossa? Minä en tahtoisi sellaisiin tyyppeihin törmätä, rosvoja ovat kuitenkin.

Surkeiden sattumusten sarjaan

Kun ystävä keräsi avaimen takaisin taskuunsa, hän totesi, että jos tämä alkaa käydä tavaksi, minun on ehkä tutkitutettava aivoni. Jälleen kerran nimittäin onnistuin painamaan kotioven kiinni vain tajutakseni samalla siunaamalla, että avaimet olivat sisällä. Onneksi siitä edellisestä reilun vuoden takaisesta episodista oppineena olin toimittanut vara-avaimet ystävien luokse. Nyt vaan en voinut lähteä hakemaan avaimia itse, koska minulla oli kesäläpökkäät ja hihaton paita. Niinpä paikalle saapui koirapartio.

Houkuttelimme samalla nuoren koiraherran kokeilemaan portaiden nousemista, se vielä sujui. Näköjään harvinainen herkku nimeltä kummitus kutsumassa koirapoikaa sai aikaan jotain vinkeätä, koiruus käveli sekä ylös että alas kerrosvälin, kahdet portaat, eikä edes kauheasti tarvinnut asian kanssa painia. Kyllä se vielä oppii, mutta siihen menee aikaa.

Onneksi naapurini avasi minulle oven pyykkitupaan, joten reilu puolituntinen vilahti nopsaan. Käytävässä kun on vielä kirjankierrätyspiste, niin kerkesin lukaista muutaman kirjan takakannenkin. Samoin asukaskokouksen pöytäkirjan, seiniä maalataan ja pesukoneet uusitaan. Hyvä niin. Kymmenesosaomistuksestamme huolehditaan.

Äitee soitti. Hänen vanhimman, jo vuosia sitten kuolleen veljensä vaimo oli kuollut. Kesällä näin hänet isän hautajaisissa, ei hän kieltämättä enää kunnossa ollut. Näkö oli mennyt, kuulo menossa ja liikkuminen huonoa. Hänelläkään ei onneksi sairaalahoidossa mennyt paria viikkoa pidempään. Armeliasta. Mutsin omat kuulumisetkaan eivät mitenkään riemastuttavia olleet, pillerihoito ei ollut tehonnut, kasvain ei ole kasvanut, mutta kehittänyt pieniä palleroita rinnalleen. Seuraavaksi kokeillaan pistoshoitoa.

Kun hän mietti, että mitä tekisi, ettei ajatus pyörisi koko ajan surkeissa asioissa, ehdotin vapaaehtoistyötä. Hän kertoi sitä itsekin miettineensä, mutta oli ajatellut aloittaa sitten kun on terve. Siihen totesin hänen olevan terve ja hyvävointinen, että miksi hän ei voisi tehdä tuntia paria viikossa, sen minkä jaksaa. Saisi muuta ajateltavaa. Mielessäni mietin, että kohta on myöhäistä. Hänelle saattaa tulla pitkäkin loppuhoito, toivottavasti vaan ei käy kivuliaaksi.

Eihän tämä kivaa ole. Hänestä etenkään. Mutta edelleenkään en osaa ryhtyä dramaatillisesti nyyhkimään, teen sitä sitten vaikka hautajaisissa. Siihen saakka koitan pitää reippaudesta kiinni, tiedän nimittäin äitini luonnon, hän on kova täti murehtimaan asioita etukäteen. Niin olen minäkin, mutta ei anneta sen näkyä.

Urheilua ja musiikkia

Hurja määrä tapahtumia pienessä ajassa, tulee melkein henkinen ähky, kun mietin, missä järjestyksessä näitä ulos purskauttelisin. Mutta yritän nyt kuitenkin,

Torstaina tein kanaenchiladoja kylään saapuvalle ystävälle. Hihittelimme puolille öin muutaman lasillillisen voimin, ennen kuin ymmärsimme mennä nukkumaan. Sain työpaikkatuliaisia, paljon lihaa, joka meni suoraan pakastimeen, viikonlopun ruokasuunnitelmat nimittäin olivat jo selvät.

Perjantaiaamuna meitä nauratti molempia, kun heräsimme aivan liian aikaisin, vain 5,5 h unien jälkeen. Minkä sille voi, jos Nukkumatti on välillä paskiainen ja toimittaa liian vähän huonolaatuista unihiekkaa. Söimme sitten aamiaista pitkän kaavan mukaan, paistelin kananmunat ja maggaratkin kehiin. Niinpä oli helppo lähteä riehumaan pitkin kyliä, ensin Espoon ruotsinkielisten hautausmaalle ja sitten Iikkeaan. Ilma oli hieno, hautausmaalla oli todella mukava käpöstellä ja kuunnella toisen ystävän juttuja lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Kun kanervat oli tungettu maahan ja kynttilät sytytelty, menimmekin pahuuden pesään Ikean kakkoskerrokseen. Autoja oli sen verran reilusti parkkipaikalla, että vähän jo pelotti, millainen tungos ylhäällä tulisi olemaan. Hyvin siinä kuitenkin kävi, sain testata sängyt ja petarit ihan rauhassa. Materiaalit on nyt valittu, vielä pitää odottaa palkkapäivään ja päättää leveys. Alakerrasta olisin taas tahtonut mukaani kaiken, mutta onneksi oli lista, en ottanut sen ulkopuolelta kun viskoelastiset tyynyt ja viileän untuvapeiton. Satanen sinne humahti, mutta en juurikaan ostanut turhuutta. Tai en oikeastaan mitään.

Lounaaksi rakentelin meille savukalapastaa ja katso, sen jälkeen simahdimme molemmat. Vähänkö ihanaa! Sain reilun tunnin päikkärit otettua, jaksoi taas ihan eri tavalla lähteä Kaskeen syömään. Tällä kertaa huitasin kitusiini lihapullat. Eivät ystävien annoksetkaan paskemmilta näyttäneet, maukasta kaikilla. Itse en pitänyt annokseni kovasta perunamuusista, vaikka siinä maku kohdallaan olikin. Konsistenssi oli väärä. Mutta vielä on annoksia testaamatta ja kokemus sen verran hieno, että menen sinne uudelleen. Jälkiruokaa söimme ystävien luona, kakkua ja kahvia - niin ja jallua - ennen kuin ajelimme taksilla keskustaan tapaamaan toisen ystäväpariskunnan.

Sitten aloitettiin ohjelma. Jaoin liput, otimme juomat ja kävelimme Circukseen. Siellä oli Unionifestivaalin ensimmäinen päivä jo hyvässä vauhdissa. Ensimmäinen bändi jäi näkemättä, lauteilla paukutti Rytmihäiriö, minua kombo ei vakuuttanut. Ennen pääesiintyjää vielä pääsimme kuuntelemaan Santa Cruzia, mutta se kyllä oli vähän surkea juttu. Jotenkin harmitti, kun pojat käyttivät stemmalaulannassa taustanauhoja. Soitto kulki, mutta pitäisi se laulunkin sujua, etenkin jos on hittipotentiaalia muuten liikkeellä.

Mutta hei mutta, Mustasch. Ou ja vau! Hurjaa paahtoa, hienoa laulua. Lauloin niin paljon mukana, että meni ääni hetkeksi keikan jälkeen. Mikä riemastuttava ruotsalaisuuden päivä! Olen erittäin vakuuttunut. Eikä ne pojat ole pahemman näköisiä katsellakaan. Juomia tuntui tulevan oikealta ja vasemmalta, en itse kerennyt tiskille laisinkaan. Minun kiva hiprakkani tosin kostautui ystävällä humalana, niinpä kun keikka oli ohi, hän lähti kuskimme kyydissä kotiin ja minä vielä seuraavaan baariin kuskin puolison kanssa. Harmitti.

Onneksi Naapuri oli omien kavereidensa kanssa Moonspellin keikalla. Ja onneksi hän ymmärsi kiskoa minut pois mukaansa keskustan humusta. Mene tiedä vielä, mitä olisin keksinyt. Nyt tuli van jatkettua rumuamista hänen kanssaan niin pitkälle aamuun, että jäi ystävä hyvästelemättä, kun hän vietti yönsä yksin kotonani. Toisaalta luulen, että hänkin arvosti rauhaa ja hiljaisuutta. Soitin heti herättyäni, mutta siinä vaiheessa hän oli jo matkannut Keski-Suomeen.

Minä sitten jäin naapuriin. Mitäs sitä turhaan pilttuuta vaihtamaan, parempi palvelu siellä oli. Pääsin saunaan. Minulle tarjoiltiin lonkeroa, pizzaa ja viiniä. Ja jallua, onneksi vain yksi mukillinen. Sen lisäksi taisimme vähän selventää suhteemme tilaa, sovimme, että kyllä tätä voi ihmissuhteeksi kutsua. Ja että jos nyt vielä yrittäisimme pysytellä vain toisissamme. Kokeillaan nyt sitten - taas kerran. Hölmö.

Eilen könysin takaisin kotiin, pikkuhiljaa siivoilin paikkoja. Torkuttua tuli paljon, mutta silti viime yönä uni maistui. Viimeinen painajainen vaan ei ollut kiva, sota-katastrofi-kommandohyökkäys ja mie en tietenkään osaa muuta tehdä kuin odottaa kuolemaa auton takapenkillä. Olikohan se alitajunnan varoitus, että miten tässä tulee taas käymään. Mutta uusi peitto ja tyynyt olivat ihanat! Nyt varmaan täytyy lähteä ansaitsemaan peittorahaa työpaikalle.

Vain yksi sinelmä

Jonain päivänä lähiaikoina voimani saattavat pettää minut. Olen aika sokeasti luottanut itseeni ja omaan omnipotentiaani, mutta täytyy myöntää, etten ole voimani tunnossa enää. Minusta ei enää koskaan tule maailman vahvinta naista. Todistin tämän itselleni, kun eilen illalla kannoin sen äiteelle jossain välissä menossa olevan vanhan työpöytäni kellarikomeroon. Meinasi olla vaikeata, mutta rikoin vain oikean kämmenselkäni. Se törmäsi ovenkarmiin, kun suojelin työpöydän kulmia kolhuilta. Siinä on nyt komea mustelma, ihan kuin olisin huitaissut jotakuta nekkuun.

Todennäköistä on, että a. joko äitee kerkeää vaihtaa hiippakuntaa tai b. pöytä hajoaa tai naarmuuntuu käyttökelvottomaksi matkalla Pohjoisempaan Suomeen. Ehkä en saa pöydälle kyytiä ikinä, onneksi se mahtuu olemaan kellarikomerossa muutaman vuoden, kannan sitten kevätsiivouslavalle sen jonkun omittavaksi. Sellaisilta olen itsekin kaivellut tavaraa.

Nyt pöytä kuitenkin piti saada pois residenssistäni, tänään nimittäin en ole iltasella kotona. Torstaina on tulossa ihmisseuraa. Ja perjantaina on vapaapäivä, ehkä sängynhankkimispäivä. Ainakin muuta vakavamielistä shoppaamista on luvassa. Tarvitsen yhdet kehykset, viinipullotelineen ja muutaman muun tärpeellisen esineen. Ehkä vähän joulukoristeita ja lamppuja parvekkeelle...

Viime viikolla muuten todistin olevani edelleen vakavasti otettava hallinnollinen hahmo. Bussissa kääpiölauma (n. 10 - 12-vuotiaita kimittäviä poikia) kiristi hermoni äärimmilleen kiekumalla jotain juutuubissa oppimiaan sketsejä:

"...ja sitten siihen tuli joku v*tun Nelson Mandela. Ja mitä v*ttua, se tarjosi minulle omenan."

Siinä vaiheessa, kun kuulin saman lauseen kymmenennen kerran, käänsin katseeni kimittävään kääpiöön. Vangitsin hänen katseensa. Tasaiselle äänellä volyymia nostamatta ehdotin häntä lopettamaan ratkuttamisen. Kun kääpiö hiljeni, kiitin häntä. En selittänyt yhtään enempää. Koko lauma lopetti kirkumisen ja siirtyi normaalin äänenvoimakkuuden pariin. Bussilastillinen ihmisiä hymyili helpottuneena. Mietin mielessäni, että miksi se aina pitää olla minun, eikö joku muukin osaisi kylän kakaroita kasvattaa ihmissukuun. Huutamiselle on paikkansa, mutta se ei ole täpötäydessä ruuhkabussissa.

Maailmaan mahtuu ääntä, mutta rajat ne kuulkaa olivat Neuvostoliitollakin. Todennäköisesti minä saan sinelmiä naamaani enemmänkin, kunhan kääpiöt tuosta vähän kasvavat ja muistavat kasvatusmetodini. Mutta silti en luovuta, aion pitää kiinni edes jonkin valtakunnan tapakasvatuksesta.

Kekrin viettoa

Pitänee tunnustaa, että osaan ihan itse väsyttää itseni viikonloppuisin. Ja kuinkahan mones kerta on, kun sanon, että onpa ihanaa päästä töihin lepäämään. Nyt olisi hienoa pystyä syyttämään jotakuta muuta, vaan kun ei voi. Ihan on omaa syytä koko väsymyshässäkkä.

Perjantaina töissä meni pitkään. En jaksanut enää lähteä minnekään halliin makkaraostoksille. Hyvä kun Pirsmaan jaksoin, sieltä kantelin sitten kotiini viikonlopun eväät. Alkossakin kävin, olen ihastunut Gerard Bertrandin helppoon ja raikkaaseen punaviiniin. Valitettavaa, että olen herkkuperse. Käyn kalliiksi itselleni. Mutta voi voi, enhän minä rahaa hautaan saa mukaan, antaa mennä vaan, nyt kun vielä jaksan.

Ex tempore temppuni tänä viikonloppuna oli Juttutuvan ghettoblueskeikka. Saunoin ja puleerasin itseni kuntoon huippuvauhtia, ja kerkesin kuin kerkesinkin katsomaan Guy Verlinden Hound Dog Taylor-keikkaa. Hienoa musiikkia, hyväntuulista, hyvin soitettua. Ja seuraakin oli, ensin kaksi tuntematonta herraa ja loppuillasta sain ystävän paikalle. Olipas se mukava yllättävä tapaaminen! Heidän kyydillään kerkesin vielä käydä baarissa Kalliossa, ihme kyllä osasin sieltä kuitenkin lähteä bussilla kohti kotilähiöitä.

Kotiini en tietenkään päässyt, Naapuri oli sen verran tervehtynyt, että hän oli jo koko illan vongannut minua kylään. Menin sitten nukkumaan sinne. Seurustelu jäi seuraavaan aamuun, mutta silloinkin minä vaan torkuin. Poika teki minulle aamupalaa ja viihdytti. Mikäs siinä, voisin vaikka tottua sellaiseen. Vähän selvittelin hänen mielipidettään enemmän siitä minua vaivaavasta asiasta. Pitänee vielä keskustella lisää, asia ei aivan selkeän yksioikoiseksi tullut.

Sitten kotiin, suihkuun, vaatteiden vaihtoon ja restauraatioon ennen kuin bussi vei minut naapurilähiöön kekrin viettoon. Jälleen kerran aikataulu oli aivan katollaan, puolet vieraista hukassa. Ihanan boheemia meininkiä. Rasittava pikkupentu-dobberi häröili vieraiden ympärillä taas tuntisotalla ennen kuin rauhottui - iihan niin kuin pentukoiran kuuluu tehdäkin. Ihana luonne sille vielä kehittyy. Minun ei annettu ollenkaan mennä keittiöön, olipas outoa vain istuskella ja odottaa valmista. Mutta hyvää siitä tuli. Alkuun vieraita odotellessamme tuhosimme muutaman juuston, varsinaiseksi alkuruuaksi oli samettista maa-artisokkakeittoa, joka oli saanut mukaan hivenen perunaa ja bataattia.

Pääruokana sienirisotto (kantarellia, portobelloja sekä osterivinokkaita), paikalle roudaamani maggarat, ihanan tulinen linssipata, herkullinen lämmin uunipunajuuri-perunasalaatti. Kaiken kruunasi ihmisseura, on se vaan ihanaa! Jälkiruokana oli jäätelöä sekä pieniä yltiömakeita halloweenleivoksia, joita ystävä oli tuonut tuliaisena viimeisimmältä Lontoon retkeltään. Täydellistä. Kun siirryin sulattelemaan evästä keinutuoliin, meinasin nukahtaa. Silmät painuiva väkisten kiinni. Onneksi ohjelmassa oli vielä klassinen tarotluentahetki, niin keräsin itseni pariksi tunniksi Ensi vuonna luvassa pitäisi olla paljon rahaa, ehkä työpaikan vaihdos (oi, se olisi ihanaa) ja vain kaksi miestä, joista todennäköisesti tulen valitsemaan sen väärän. Suurimmat karikot kuitenkin tuntuisivat olevan jo ohi.

Ajelin kolmen maissa taksilla kotiin. Olin niin poikki kuin ihninen vain voi olla. Sunnuntai meni maatessa sängyssä, sohvalla ja nojatuolissa, nukuin noin viidet päiväunet. Olin kompastua jalkoihini, tai siis kompastuin jalkoihini, kun raahustelin menemään ilman silmälaseja. Taas löin polveni, onneksi vasemman tällä kertaa ja oikeassa kämmenessä on sellainen ryykkäyksesta aiheutunut kipeä palovamma. Mutta en lyönyt päätäni, eikä mitään murtunut.

Kaikesta huolimatta tai sen kaiken takia hieno viikonloppu! Olen onnekas ihminen. Musiikkiakin vielä!