Vahvaa vastahakoisuutta liikkeellä. Vastustelen tapahtumien suuntaa, tiedän, mistä se johtuu. Pelkään jälleen kerran antaa vakavammin otettaville tunteille tilaa, koska tiedän, miten kaikki loppuu. Alitajuntani suunnittelee suurta kusetusta, katastrofia, joka päättäisi kaiken nopeasti ja kerralla. Just nip in the bud. Koska jos minä annan tämän jatkua, seuraamukset arvaan. En tiedä, olenko sellaista edes ansainnut, puhumattakaan ettei se kuitenkaan tule kestämään.
Eilen illalla kun kerroin Naapurille ajatukseni siitä, että oikeastaan olen saanut elämältä jo kaiken. Että tässä se nyt on, nyt joutaisi vaikka jo poistumaan, eikä varsinaisesti pelottaisi. Alamäkeähän tämä tästä eteenpäin tulee olemaan. Hän hätkähti, etten voinut olla tosissani. En sitten jatkanut puhetta enempää, mutta tottahan se on. Tämä alkaa olla vanhan kertausta, juoni on tiedossa jo. Ei nyt silti, ei minulla ole mitään tarvetta poistaa itseäni näyttämöltä ennen aikaisesti, kunhan vaan mietin, että ei harmittaisi, jos noutaja saapuisi.
Töissä pyrin esiintymään asiallisesti. Koitan aina verenpaineen noustessa miettiä, että olen siellä vain töissä. Minulle maksetaan palkkaa. Minulla on vahva motivaatio pysyä töissä, vaikkeivat työtehtävät varsinaisesti herkullisia olisikaan. On siellä paljon hyvääkin, mutta välillä vaan tuntuu, että lahjani kuluvat hukkaan. Mutta minkäs voit, muuta ei ole tarjolla. Pitää olla kiitollinen, että minulla on edes jotain suurinpiirtein järjellistä tekemistä. Sen lisäksi pitää muistaa hakea töitä, kukaan ei tule minua nykyisestä paikasta hakemaan.
Onneksi ovat ystävät. Jokin vielä pitää minua kiinni sosiaalisessa elämässä, saa ainakin seurata, mitä ihmisille tapahtuu. Nyt olemme suunnitelleet viikon päähän pikkujouluja, menu alkaa olla valmis. Minä pidän yhteisöllisyydestä, koska omaa perhettä minulla ei ole, seurallisella erakolla. Vai oliko se tunteellinen siili?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti