tiistai 30. lokakuuta 2012

Väärentäjien sukua ja huonetta

Jossain iltapäiväläpyskässä oli kysely teineille, kuinka he huijaavat vanhempiaan. Mietin hetken omaa nuoruuttani ja jouduin toteamaan, että ainoa, missä silloin huijasin, olivat allekirjoitukset. Mielestäni ei vanhemmilleni kuulunut, millaisen numeron sain todistuksesta (hyvän tai kiitettävän) tai milloin olin poissa koulusta. Niinpä kategorisesti allekirjoitin sellaiset dokumentit aivan itse. Jopa niin hyvin, etteivät he olisi erottaneet minun tekelettäni omasta alkuperäisesta allekirjoituksestaan. Muissa asioissa ei tarvinnut huijata, minä vain ilmoitin, mitä aion tehdä (liftaaminen, festarit, tupakointi ja kotibileet) enkä kuunnellut vastaanväitteitä. Kyllä minä tiesin pitää huolen itsestäni.

Samaa tein töissä. Väärentelin tarpeen tullen esi-ihmeen ja parin muun huollettavan allekirjoitukset tarvittaviin dokumentteihin. He tietysti tiesivät asiasta ja välillä jopa jälkikäteen ihailivat töitteni jälkiä.

Ottoveljen allekirjoitus on hankala, sellainen epämääräinen sotku. Hankala väärennettävä, koska siinä kuitenkin on omat erityispiirteensä, vaikka hän kivenkovaa väittää allekirjoituksensa joka kerta olevan erilainen. Hah, sanon minä, vaikea, mutta ei ylitsepääsemätön ja tein sopivan valtakirjan, hänen luvallaan tietenkin, kun ei se avoin asianajovaltakirja yhteen paikkaan kelvannut. Jos olisi ollut viitseliäisyyttä, asian olisi tietysti voinut viedä vaikka Kuluttaja-asiamiehelle, kyllä avoimen pitäisi joka paikkaan kelvata.

Hain niin jännittävään työllistämiskoulutukseen, etten varmasti pääse, koska minulla ei ole alasta minkäänlaista kokemusta. Mutta eikös sitä koulutukseen haeta juuri oppimaan? Vai onko se niin kuin parissa aikaisemmassa opiskelussani on tapahtunut, että valmis olin jo mennessäni, mutta paperi piti saada? Siinä tapauksessa minulla tuskin toivoa on, mutta olenpahan kokeillut. Hulluhan ei ole se, joka pyytää.

Sitten paimenen piiraan tekoon. Tai oikeastaan mökkipiirakan. Lapsi tulee taas tänään ja tuo tyttöystävän mukanaan. Söpöä.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Kirje joulupukille

Rakas joulupukki,

Ole kiltti ja tuo meidänkin naapurilähiöömme Liiterikauppa. Tuossa ihan naapurissa olisi ketjukaupan vieressä tyhjä liiketila, jossa oli aikaisemmin toinen ketjukauppa. Molemmat samanlaisia ketkuja. Meillä asuu naapurustossa paljon pienituloisia lapsiperheitä, syrjäytyneitä, juoppoja, narkkareita ja työttömiä. Ei meillä ole varaa suomalaisiin kauppoihin! Liiterikaupassa on paljon parempia päivittäistavaratarjouksia ja muutenkin alhaisempi hintataso. Kaljaakin myyvät halvemmalla, juopot kiittävät.

Ihanaa joulun odotusta!

toivottaa

-kummitus-

***
Toivottavasti joulupukki lukee kirjeeni ja olen ollut riittävän kiltti, että hän toteuttaisi toiveeni. Lähin saksalaisketjun paikka kun löytyy 4 km päästä, 8 km on pikkuisen turhan pitkä matka kävellä, kun kunto on näinkin huono. Julkisilla toki pääsisi, mutta kun se maksaa, eur 1,84 suuntaansa (joo, kokeilin, ei siellä ihan 1,15 h aikana käy, eli kaksi lippua pitäisi ostaa). Polkupyörälläkin pääsisi, mutta nyt en ihan oikeasti enää tarkene ja liukastelu pelottaa, kun olen kuitenkin jo huteroituva naisihminen, jonka päässä vippaa välillä.

Työttömyys vaikuttaa talouteeni. Kyttään aktiivisesti hintoja, mutta oikeita vaihtoehtoja ei ole, kaikki lähikauppani ovat äs-ryhmän paikkoja, ei tässä kamalasti siviilit juhli. On kalliita ja vielä kalliimpia hintoja. Sen lisäksi saa vielä olla tarkkana punaisten lappujen tuotteita ostaessaankin, huomasin, kun perjantaina ostin olevinaan halvennuskanaa. Maksoin siitä täyden hinnan ja vielä sipulinipun hinnan kaupan päälle. Tänään on mentävä kuitin ja kanapaketin kannen kanssa tekemään reklamaatiota, sipulinippujakaan ei ole ollut enää myynnissä reiluun pariin kuukauteen.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Tämä onnea on, eikä särkyä voi*

Henkinen la(a)ma jatkuu, mutta jos nyt edes yrittäisin. Sen verran heräsi ajatuksia, kun luin Kauppalehden artikkelin onnellisuudesta. Taidan tarjoilla teille katsauksen itseeni, kas, kehenkäs muuhun?

Avaa lompsasi
Kun olin varoissani, lahjoitin pieniä summia keräyksiin. Suuriin minulla ei silloin ollut varaa ja nyt ei niihin pieniinkään, ennen kuin korvaukset alkavat juoksemaan. Myös ystäväni tietävät, että mielelläni tarjoan heille kaikenlaista pientä hyvää, mikäli se vain on mahdollista.

Rohkeasti päin tuulta
Kokemuksia on tullut hankittua. Viime vuosina kun olen vähän rauhoittunut, olen myös seestynyt. Mielestäni seestyminen on ollut minulle hyvästä, mutta ehkäpä jos taustalla ei olisi niitä hullunrohkeita temppuja, en osaisi arvostaa arkista puurtamistakaan. Minusta arjessa ja rutiineissa ei ole mitään vikaa, vai onko niin, että ne ovat minulle melkoinen seikkailu kaiken kohkaamisen jälkeen?

Altistu siniselle
Hehe, pahimpina unettomuusaikoina meditoidessani unta itselleni ajattelin vaaleansinistä. Sitten laskeuduin pitkin vihreätä niittyä alas laaksoon, missä solisevan joen rannassa oli riippumatto. Jäin riippumattoon makaamaan, kuuntelin puron solinaa, aurinko paistoi lehvien välistä siniseltä taivaalta… Yleensä tuossa vaiheessa olin täydessä unessa. Jos en sinne saakka päässyt, en saanut myöskään unta. Sininen ei ole lempivärini, silmätkin ovat harmaat. Mutta henkistä sinisilmäisyyttä elämässäni on riittänyt.

Illat ovat ihania, etenkin sellaiset siniset, kun taivaalle alkavat tähdet syttyä. Sitä näkee turhan harvoin kaupungissa.

Heitä roskiin mielipiteesi
Olen tunnettu itsepäisyydestäni. Pidän varsin vahvasti oman mieleni, mutta ajan myötä olen lakannut kiistelemästä ihmisten kanssa. Mieluusti kuuntelen muiden kannan ja jopa myöntelen, mutta se ei tarkoita, että vaihtaisin omaa mielipidettäni minnekään. Koska minä olen aina oikeassa, tai ainakin melkein aina, tai joskus ainakin. Mutta riitelemään en enää jaksa ryhtyä kuin erikoistilanteessa, todella harvoin. Luulenpa, että tällä neuvolla kuitenkin tarkoitetaan enemmän ”eipäs-juupas”- räyhän ylläpitoa, riitely vie energiaa. Ja usein on aivan turhaa, ihmiset pitävät mielipiteistään kiinni sitä vahvemmin, mitä enemmän niitä vastustetaan.

Väsyttämällä, ei väkisten, sanoisin minä.

Veisaa ilosanomaa
Hmph, kun muistelen tuntemiani kristittyjä, he eivät kovin onnellisilta vaikuta. Mutta onhan minullakin suomenuskoni ja aina kun palvon uskontoni mukaisesti luontoa, nautin siitä ja voin paremmin. Mahtaa hyvinkin olla totta.

Lataa unta kaaliin
Tästä olen sataprosenttisen samaa mieltä. Jos vielä tähän työttömyyteen liittyisin unettomuus, alkaisin tappaa ihmisiä tai itseni. Uni on erittäin tärkeä!

Lyhennä työmatkaasi
Kun nyt saisi töitä, se minut onnelliseksi tekisi. Mutta silloin kun töitä oli, työmatkani on aina kestänyt yli puoli tuntia, normaalisti 40 minuuttia suuntaansa, mutta välillä meni tuntikin. Ei se minua yleensä häirinnyt. Vain VR:n talvisekoilut saivat verenpaineeni nousemaan pari kertaa huippulukemiin.

Jos työmatka olisi ollut se optimi, parikymmentä minuuttia, varmaan talviaikaan ja pimeällä olisin ollut pirteämpi.

Hanki kymmenen ystävää
Ei nyt ehkä kymmentä hyvää ole, mutta sinne päin. Koitan olla rasittamatta ketään ystävistäni liikaa, mutta tiedän, että hädän tullen löytäisin varmasti kymmenen puhelinnumeroa, johon soittaa. Kyllä he minut lunastaisivat pois putkasta, veisivät sairaalaan tai lainaisivat kympin, jos oikein paha hätä tulisi.

Ilman ystäviä en olisi jaksanut.

Mene naimisiin
Parisuhde olisi ihana asia, mutta ilmankin elää. Sitä paitsi naimisiinmeno osoittautui elämäni pahimmaksi virheeksi. Minulle se ei ollut onnellisuutta lisäävä asia, mutta kunnon parisuhde varmasti olisi. Sellaisen vielä joskus tahtoisin.

Edelleen harmittelen, että suurin osa naisista on kiinnostuneita vain miehistä. Voi kun olisi joku keino käännyttää meidät ihanat ihmiset vaikka biseksuaaleiksi, niin voisimme pariutua toistemme kanssa. Hyvät miehet nimittäin tuppaavat olemaan varattuja tai homoja.

Yritä edes
Totta. Ei aina aurinko paista, mutta silti kannattaa kätkeä se norsun sukupuolielin sisäänpäin. Itsekin kerään itseni lähes päivittäin ja koitan etsiä jotain hyvää elämästäni. Yleensä sitä löytyykin, enemmän kuin muistinkaan. Tuskan ja ahdistuksen puiminen vain lisää tuskaa.

Toki niitä märinähetkiäkin kannattaa silloin tällöin pitää, mutta itse ainakin mieluusti suren suruni itsekseni. Ilo on jaettavaa, suruni toivoisin pystyväni hautaamaan aivan privaatisti.


*Otsikosta kiitokset kyldyyriyhtye Kake Singersille. Hyi kamala ja hui olkoon, kaikenlaista sitä ihmisen päässä pyöriikin.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Rapsakka keli

Kävin eilenaamulla taas nolaamassa itseni yhdessä työhaastattelussa. Siinä vaiheessa kun minulle esitettiin ensimmäinen kysymys toisella kotimaisella, tiesin, että peli oli menetetty. Toki vastasin ruotsiksi, mutta sen verran haparoivaa oli, että kun seuraava kysymys tuli mukaosaamallani englannilla, takeltelin jo siinäkin. Sen jälkeen alamäki oli valmis, etenkin kun kuulin, että haastatteluun oli kutsuttu kuusi muutakin ehdokasta, eiköhän heistä joku sopiva monilahjakkuus löydy.

Viime yönä unessani opetin yhtä ystävääni jarruttamaan moottorilla. Se osoittautui oikeaksi taidoksi, kun edellämme alkoi heittelehtiä säiliöauto, joka ajoi syvään ojaan ja me pelastuimme sitä ennen niukasti jäämästä heittelehtivän perävaunun alle. Sen sijaan soitto hätänumeroon ei onnistunut millään. Unien logiikan mukaan osaan siis taidon, joka pelastaa minut ja pari läheistäni, mutta en saa pelastettua koko maailmaa. Mutta omat uneni olen saanut pelastettua, nukun nykyään 7 - 8 h parin heräämisen tekniikalla, mutta en valpastu kuin harvoina öinä. Olen saanut uneni takaisin! Mitä tästä opimme, työttömyys ei stressaa niin paljon kuin työ, ei ainakaan vielä.

Ensimmäinen viikko veljentyttären kanssa takana, hänestä ei paljon harmia ole. Todenäköisesti kestän loput seitsemän ihan kunnialla. Siivota vain pitää, sen verran hän mylttyää tavaroidensa kanssa, kun kaappitilaa ei tosiaan enempää löytynyt kuin se yksi. Osa tavaroista on edelleen olohuoneen nurkassa. Pedin korjasin kuitenkin pois, kun hän kertoi ensi viikolla saapuvansa vasta tiistaina. Tänään tartun imuriin, olen aivastellut pian aiivoni tietokoneen näytölle. Samoin pitää hakea veljen lähettämä reititin, että pääsemme yhtä aikaa kiinni nettiyhteyteeni.

Aamulla olin saanut ensimmäisen liukkausvaroituksen. Viime syksynä se pelasti minut monesti. On kuulkaas paljon varovaisempi, kun lähtee aamusella ulos, kun on lukenut varoittavan tekstarin. Eikä tee vääriä kenkävalintoja, tai ainakin jos lähtee hippakengissä, tietää olla ekstravarovainen. Minä kun rakastan kenkiäni, niin en aina niitä valitse kelien mukaan. Kerjään siis ongelmia.

torstai 25. lokakuuta 2012

Kun ei muuta sanottavaa ole

..niin laitetaan sitten valokuvia. Taattua kännykkälaatua.


Pääkallomies on poikenna kylässä.
Vettä on enemmän kuin keväällä.
Kuvat on otettu parilla kävelyretkellä, toinen taisi olla lokakuun alussa. Maisemat kuvastelevat kovin sielunmaisemaani, värityskin on yhtä ankea. Mutta ruksi seinään, olen löytänyt itseni raahustelemasta ympäriinsä. Minä liikun sittenkin!

maanantai 22. lokakuuta 2012

Sähköinen aamu

Joka kerta kun maksan sähkölaskuni, pyörittelen henkisesti silmiäni. Summa ainakin minun kohdallani on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Joku tahkoaa kunnolla rahaa. Hupaisintahan asiassa on se, että käyttömääräni ovat erittäin kohtuulliset, vaikkakin nyt nousseet, kun olen kotona kaiken aikaa, mutta silti 120 - 130 kwh kuukaudessa. Puolet laskusta muodostuu sähkönsiirtomaksusta, huhhuh. Minulla ei oikeastaan ole mitään käytännön mahdollisuutta edes pienentää laskua, koska siirtomaksuun en voi vaikuttaa.

Tämä huomio sähköisti aamuni. Pisti suorastaan vihaksi hetkellisesti. Nyt kun olen aikani taas puuskuttanut ja puhissut, on pakko vain hyväksyä asia, kun sille ei mitään voi. Kilpailutuskaan en kovin kummoisia säästöjä enää tuo, kun olen jo nyt alueen edullisimman toimijan asiakkaana.

Eilenaamulla taas nauratti, kun herättyäni tarkastin puhelimen ja tuntemattomasta numerosta oli saapunut tekstiviesti, jossa toivotettiin blondille hyvää nimipäivää. Tässä maailmassa on vain yksi henkilö, joka kutsuu minua Ursulaksi. Se sama tyyppi askarteli ja hakkasi aikoinaan selkääni tatuoinnin, mustan lohikäärmeen 30-vuotislahjaksi. Hymyilytti ja sielussa läikähti lämmin tunne. Hän on jo omalla tahollaan vakiintunut, mutta näköjään muistelelee silloin tällöin vanhaa tyttöystävää, mikäs siinä, kivahan se on, että muistaa. Meillä oli hauskaa yhdessä.

Se tatuointi muuten pitäisi käydä korjauttamassa, kunhan varaa on. Reunat ovat alkaneet fuskata vanhalla naisella. Onneksi paikka on sellainen, ettei sitä tarvitse itse katsella, lapojen väli ei edes pilkota työpaitojen kauluksesta. Yhdessä pohdiskelimme, mikä olisi sille paras paikka, mikä ei rupistuisi ja venyisi, vaikka kokoni kasvaisikin vuosien saatossa. Silloin olin sairaslomalla, minulta oli leikattu kitarisat ja olin todella kipeä, en syönyt pariin viikkoon kuin jugurttia, nälkä kurni suolistossa.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Mikä unohtui?

Kävin ääneni heittämässä, turha enää kalastella sitä. Äänestystapahtuma vaan sai minut hämmentymään. Ovella nimittäin virkailija tarkasti paperini ja yllätti minut kysymyksellä, että tiedänhän ehdokkaani numeron. Häkeltyneenä vastasin tietäväni ja kysyin vastakysymyksen, että miksi hän sen tahtoo tietää. Herra virkailija tokaisi, että kun heillä on vain Helsingin piirin numerot äänestyskopeissa. Siihen minä taas totesin olevani ihan ehta helsinkiläinen, että olin ollut jo yli 17 vuotta. Asiaa ei sen enempää spekuloitu, kunhan loin muutaman Iltalypsyn karjakkokatseen omalaatuiseen höpöttäjään, annoin ääneni ja poistuin.

Kotona sitten ryhdyin tutkimaan passiani, että mikä oli saanut hänet kuvittelemaan, etten olisi Helsingistä, kun tiesin, että passin myöntänyt viranomainenkin on Helsingin poliisi. Sitten mää sen vasta hokasin, syntymäpaikkana on Pohjoisen Suomen pieni kunta mlk. Ilmeisesti se ja perusepäsiisti (turkoosi collegetakki, farkut ja nilkkurikumikengät sekä punainen reppu) saivat herran epäilemään pääkaupunkikelpoisuuttani. Kiittäisi onneaan, etten avannut sanaista arkkuani ennakkoäänestystilassa sen enempää, meinasin jo ryhtyä mekkaloimaan. Todennäköisesti hän seuraavan "maalaisen" kanssa jo mietti omaa replikointiaan tarkemmin.

Muutama viikko sitten kävin omasta mielestäni irtisanomassa Ottoveljen puhelinliittymän Elisalla. Jonotin melkein tunnin heidän Itäkeskuksen toimistossaan. Minulla oli esittää valtakirja ja tiedot hänen liittymästään. Nyt Ottoveli oli sitten tarkistanut jotain tietoa vanhalta sim-kortiltaan ja huomannut, että siellähän on täysi rouminki päällä. Kun otin yhteyttä Elisan asiakaspalveluun, heillä ei ole minkään valtakunnan merkkiä, että olen käynyt paikalla saatikka irtisanonut liittymän. Korvissa alkoi suhista, otsaan kasvoi miehen sukupuolielin ja sappi nousi suuhun.

Ensi viikolla matkaan siis uudelleen itään, tällä kertaa vaadin Elisan turhantoimitukselta tai loanheittopisteeltä KIRJALLISEN varmistuksen, että liittymä on irtisanottu. Itse asiassa sitä jäin jo ihmettelemään viimeksikin, kun en saanut asiasta minkään valtakunnan lippua tai lappua. Mitä tästä opin, KAIKESTA pitää jäädä jälki, minun kannattaisi asioida vain kirjallisesti eri tahojen kanssa.

Tänään kuitenkin aion toipua minua vaivanneesta räkätirskutaudista, lämmitän saunan, teen sienilasagnen ja korkkaan punaviinipullon. Kaiken tämän ystävän seurassa. Onneksi on ystäviäkin, eikä vain pelkkiä asikaspalvelijoita, virkailijoita ja vihollisia. Sitä ennen vietän kuitenkin tunnin Poirotin seurassa. Ja sitä ennen jatkan Joe Hillin Sarvet kirjan lukemista, kirjahyllyssä odottaa toinenkin herran teos, Sydämen muotoinen rasia. Olen aina pitänyt ns. kauhukirjallisuudesta, vaikken voi edes kuvitella katsovani kauhujuttuja telkkarista. Lukemista pystyy jotenkin säätelemään eikä taustalla ole kauhumusiikkia ja tehosteääniä.

torstai 18. lokakuuta 2012

Soppapäivä

Tein pitkästä aikaa keittoa. Hyvää tuli, mutta turhan tulista. Hiki lensi päästä, kun vetelin lientä ääntä kohti. Todennäköisesti huomenna soppa ei enää niin tulista ole, keitot paranevat vanhetessaan. Mutta ei niitä nyt sen takia kannata viikkosotalla kattilassa hautoa. Jos ei parissa päivässä mene, pane osa pakkaseen.

Tulinen kasvissosekeitto

150 g lanttua raastettuna
150 g palsternakkaa raastettuna
2 perunaa raastettuna
vettä
chilipalko
mustapippuria ripsaus
kasvisliemikuutio
valkosipulimurskaa
timjamia
n. 50 g sinihomejuustoa

Heitä kaikki muut ainekset kattilaan paitsi sinihomejuusto. Keittele n. ½ h. Lisää sinihomejuusto, soseuta, jos on tarve. Tarkista suola. Helppoa. Piis of kakku.

Pää on kipeä. Tarkoittaa, ettei tarvitse tänään ajatella, kun ei voi. Jotain hyvää siinäkin. Taidan mennä sohvalle makaamaan ja odottamaan Heartbeatin alkamista. Siinä on niin ihana musiikkikin, että mielelläni katselen sarjaa uudelleen.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Poliittisen kannanoton vuoro

Ennakkoäänestys alkoi. Plaraan vaalikoneita, koska en tunne yhtään ainutta ehdokasta henkilökohtaisesti. Tunnen pienoista vaaliväsymystä, sattuivat nyt kaikki vaalit niin samaan sykkyrään. Ei jaksaisi kiinnostua, mutta pakkohan se on, että saa sitten tarvittaessa valittaa. Valittaminen on hyvästä, joskus on  tarpeen purkaa pahaa mieltään, mutta toisaalta jatkuva valittaminen ja malka-nimisen jutun kaivaminen muiden silmästä on todella turhauttavaa seurata myös sivusta. Toivottavasti minusta ei sellaista tulisi vanhempanakaan.

Tänään olen myös harrastanut kunnonkohotusta. Ei täällä kuulkaas mitään endorfiineja näy, pakkopullaa on minun kuntoiluni ollut aina. En pidä mistään lajista tai sitten tahtoisin kokeilla sellaisia, joita en voi ilman rahoitusta harrastaa. Niinpä on aivan sama, mitä itseäni rääkätäkseni teen, steppilaudalle ja siltä alasastuminen sekä sinipiian varsi ovat ilmaisia eivätkä vie paljon tilaa. Jos nyt jotain edes yrittäisi, ettei aivan koukistuisi, mutta ei se kyllä mitään kivaa ole.

Sitä sinipiian vartta on tarkoitus käyttää tänään muutenkin. Ensi viikko lähestyy, on syytä tappaa villadoobermannit, ettei veljentytär tikahdu. Muita tulevia hankintoja vierailun suhteen tulevat olemaan kaakaojauhe sekä vehnäjauhot. Meinaan ryhtyä pullantuoksuiseksi tädiksi, kun äitiys jäi väliin. Tshih, uskokoon, ken tahtoo. Todennäköisesti saa vain sämpylöitä, minä mitään pullaa osaa tehdä...

Isäni on taas sekoamassa. Joka vuosi taitaa sellainen jakso olla nykyään luvassa. Olemme kuulema koko sakki syyllisiä hänen nykyiseen tilaansa. En sitten tiedä, miten olen ollut hänen elämäänsä järjestämässä, kun en tahdo oikeastaan nähdä enkä kuulla koko ihmisestä mitään. Onneksi asun riittävän kaukana. Onneksi puhelimen saa suljettua tarvittaessa. Ovikello onkin jo irti ulko-ovesta. Jos kuitenkin varuilta katsastaisin lippujen hinnat Uusi-Seelantiin ja Australiaan.

(Elämä on paskaa, mutta antaa olla. Minkäs minä sillekään voin.)

tiistai 16. lokakuuta 2012

Itse itseään kannustaen

Alkuviikko ahdistaa nykyään aina. Etenkin jos viikonloppuna on ollut hauskaa koko rahan edestä, ei millään tahdo ymmärtää maanantain tyhjyyttä. Mutta tästä se taas lähtee tämäkin viikko ja kallistuu kohti loppua. Keksin itselleni pieniä tehtäviä, joita sitten välttelen parhaani mukaan. Ja etsin vapaita paikkoja.

Tänään ajattelin uskaltautua testaamaan jälleen kerran sadeviitan ja kumikenkäni. Pitäisi hakea r-kioskilta Dermoshopin paketti, jossa saapuu uusin versioni yövoiteesta. Olen alkanut karsia kuluja myös ihonhoitotuotteissa, vaihdan yli 30 euron tuotteen alle 8 euron tuotteeseen. Ostin kyllä sian säkissä, mutta parempi kokeilla, eihän sitä tiedä, jos se vaikka toimisi. Toivottavasti ei ole kovin pahasti hajustettu, se minua pelottaa kaikkein eniten.

Kävin laskemassa asumistukiasian Kelan sivuilla, kunhan saan ensimmäisen ansiosidonnaisen korvauksen, voin laittaa asumistuestakin hakemuksen sisään. Näytti siltä, että tulen saamaan n. 20 euroa asumistukeakin. Sillä jo kummasti hankkii evästä. On kyllä kummallinen tunne pitkästä aikaa taas ryhtyä pihistelemään kaikesta, kerkesin jo vajaassa kahdessa vuodessa tottua leveämpään elämään.

Elämä on jotenkin rumaa. Kauneus taitaa puuttua katsojan silmästä.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Naurua läpi kyynelten

Naurujooga taitaa oikeasti toimia, ainakin nyt on sellainen kevyt ja toiveikas olo. Eilen nimittäin sain vieraakseni ja ohjaajakseni lajissa Nollavaimon, välillä vakavoiduttiin, mutta enimmäkseen naurettiin niin, että vesi lensi silmistä. Vieras kyllä saa itseään kiittää, kun toi tonkan viiniä mukanaan, ei suunkostuke loppunut kesken. Ja kostuketta siinä tarvittiin, kun suu kävi molemmmilla. Onneksi emme puhuneet toistemme päälle kuitenkaan, vaan somasti ainnoimme suunvuoroa toisillemme. Ja onneksi meillä ei ole paperiseinät, nimittäin kello oli kaksi, kun havahduimme lopettelemaan.

Kokeileva keittiöni tarjosi uuniruokaa. Tuttuja ja turvallisia pekoniherkkusieniä, joissa oli sinihomejuustotäyte, paprikaveneitä, joihin kylvin päällisen pecorinosta ja rosmariinista, sekä tomaattimozzarella-tornit, jotka valitettavasti käyttäytyivät kovin Pisan tornin omaisesti, levisivät pitkin leivinpaperia. Hyvältä maistuivat kaikki, mutta seuraavalla kerralla on paprikaveneiden ulkonäköä tuunattava. Niiden ulkoinen olemus ei vastannut toimivaa makuelämystä. Uuniruoka on helppoa, jos vain jaksaa sen askartelu- ja piiperrysvaiheen, se taas minusta on hauskaa, koska minä nyt vain askartelen mielelläni. Etenkin keittiössä.

Nyt tämä lutraaminen saa loppua. Pari päivää iltariekkumista, huonoa unta ja ylenpalttista eväiden nautiskelua tuntuu kropassa. Sormet ovat nippu nakkeja ja silmien alla ovat kauppakassit. Suolaista ruokaa on tullut nautittua, mitäs nostin pöytään maissilastut ja dipin, ihan oma vika, ketään muuta ei voi syyttää. Mutta kun oli niin kivaa! Blogimaailma on hauska paikka, siellä tutustuu uusiin kivoihin ihmisiin. Suosittelen lämpimästi.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Väärin

Asioita, jotka ovat katollaan tässä maailmassa:

- maailmassa on niin paljon ihania ja hienoja naisia vapaana, että oikein vituttaa olla hetero. Puhumattakaan, että kaikki ne ihanat ja hienotkin ovat heteroita. Miksi vapaat miehet ovat enimmäkseen möllejä? Eilen taas yhteen törmäsin baaritiskillä ("Ootko lähtennä lasettamaan? Häh?"), tuli kamala tarve vetää ääliötä ympäri korvia. Jos joku seuraa etsiskelevä mieshenkilö tunnustautuu viksuksi, saa ilmoittautua profiilissani löytyvään sp-osoitteeseen. Toiveena on henkinen virkeys ja huumorintaju, ja ehkä melkein sama tai korkeampi pituus kuin minulla (178 cm, minä kun niistä korkkareista kuitenkin tykkään). Iän suhteen olen menettänyt jo toivoni, saa siis olla nuorempikin. koska ikäisistäni ei enää mitään löydy.

- ketään ei saa kiusata. Vaikka itsellänikin tulee hirveä hinku välillä paukauttaa ihmisiä päähän vain, koska he eivät ajattele samalla tavoin kuin minä, silti en sitä tee. En edes henkisesti. Itsekseen saa murista ja kavereille saa kätistä, mutta ihmisten annetaan olla rauhassa. Eikä saa kiusata vain ollakseen oikeassa. Ei minuakaan.

- roskia ei viskota luontoon eikä kaduille. En väitä aina nostelevani toisten roskia, mutta on se nyt jo kumma, jos en omiani jaksaisi kantaa roskiin. Saatan jopa karjahdella tuntemattomille ihmisille, jos he paskaavat palloa. Saatan siis jonain kauniina päivänä saada pahasti lättyyni. (Tähän voisi vetää myös kortin "Teidän lapsenne ovat maailman lapsia, ja minä perkele komennan niitä kaikkia. Deal with it.")

- jos et pidä jostain ruuasta, kannattaa kertoa se ajoissa, ennen kuin tulet luokseni syömään. Muuten itket ja syöt. Tai et syö laisinkaan. Keittoa on tarjolla aina. Soittajille soppaa.

- liian hyvä ruoka on ihmiselle pahasta. Erittäin pahasta on liian hyvä ruoka, jonka ihminen tekee itse. Ihmisille pitäisi antaa ilmaisia tilaisuuksia tehdä ruokaa muille ja olla itse syömättä. Niin ja ruokanatsit ovat perseestä. Jos joku tahtoo syödä lihaa, siinä ei ole mitään pahaa, jos hän itse sen maksaa ja valmistaa. Jos taas toinen tyyppi tahtoo syödä raagaravintoa, ituja, tofua tai muuta, niin sekin on valinta, jota ei toinne arvostella. Syitä voi olla monia. Mie vedän mitä vaan, jos se on hyvin valmistettu. Ja arvostan muiden tekemää evästä paljon! Eniten arvostan yhdessä tekemistä.

- valkosipulia ei puristeta, vaan raastetaan. Kaikki puristelu on perseestä, raastin käy hyvin valkosipulin tappamiseen ruuanvalmistuksessa. Kokeile vaikka. Samoin raastinta kannattaa käyttää inkivääriin, galangaan tai kurkuman juureen. Atomit ruuassa ovat hyvästä. Samoin on hyvästä mausteiden herättely kuivalla kuumalla pannulla. Sen jälkeen murskaat ne sitten huhmareessa (tai vasaralla, niin kuin itse tein ennen kuin oli varaa mortteli hankkia.)

- kaikki eivät ole eläinihmisiä. Pitää kunnioittaa myös niitä ihmisiä, joiden sietokyky tai uskallus ei riitä vapaana kirmaaviin koiriin. Vai pitääkö tässä ryhtyä pyssyä kantamaan mukanaan ja ampua kaikki koirat, jotka tulevat kohti arvaamatta ja ilman hihnaa? (Ei, en edelleenkään ole koiraihminen, pidän vain joistain tietyistä koirista, jotka on opetettu käyttäytymään ihmisseurassa. Olen IHMINEN, en koira, en tunne koirien tapoja yhtään sen enempää kuin koirat ihmisten.) Kissojen kanssa tulen toimeen taas turhan hyvin. Miau.

- vituilu ja kiusaaminen ovat aika inhottava laji. Jos joku asia esimerksiksi minussa kiusaa, mieluummin kannattaa kertoa se minulle kuin kautta rantain vääntää veistä siellä ja täällä. Minä EN ymmärrä vihjettä. Sano suoraan. Samoin kannattaa sanoa, jos kuvittelet, että minä mitenkään hankaloitan elämääsi. Sanotaanko, että jos aion niin tehdä, kerron yleensä sen etukäteen. Reilusta kerhosta terveisiä.

- siivoaminen on erittäin yliarvostettu laji. Ihminen voi pitää paikat järjestyksessä ja jättää nurkkien nuohoamisen viisaammille. Minä poimin vain metrisiä asioita, muut eivät välttämättä satu silmään. Paitsi noin neljä kertaa vuodessa. Silloin tapahtuu ja päästä lentää vesi, kun tapahtuu.

Veljentytär toi tavaransa. Kolme tyhjentämääni hyllyä eivät riitä mihinkään. Apua! Elintilaa! Veljen ja vaimonsa kanssa kävimme Vltavassa syömässä ja muutamassa baarissa. Join elämäni ensimmäisen Gibsonin ja pidin siitä. Kotiin pääsin jo ennen puoltayötä, olen siis vahvassa iskussa tämän iltaista vierastani varten. Taidan ryhtyä miettimään, mitä tarjoan. Eiköhän tässä tätä saarnaa nyt taas yhdelle aamulle ollut. Seurakunta saa poistua.

Gibsonissa on hillosipuli. Hih.

Potut jäivät syömättä. Kaalia olisin vetänyt enemmänkin.

torstai 11. lokakuuta 2012

Uusi maailmanjärjestys

Hei vaan naapurit! Nyt loppui se rauha ja hiljaisuus, täti soittaa taas poppia!

Muutama viikko sitten sattui kotionnettomuus, jonka seurauksena minulta menivät rikki sekä kaiuttimet että pöytälamppu. Ainekset olisivat olleet jopa suurempaan onnettomuuteen, tulipalon muodossa, mutta onneksi sitä ei tapahtunut. Sen jälkeen musiikin kuunteluni on ollut minissään, koska pikkuläppärini äänentoisto on itikan yninää eikä sitä kukaan kestä, en edes minä.

Kuten tiedätte, aikaahan minulla on. Niinpä ryhdyin plaraamaan erilaisia arvostelusivustoja sekä verkkokauppoja. Jotta mikä olisi hyvä ja halpa. Creativen kaiuttimista kuului kaikkialta hyvää, tietysti soraääniäkin joukkoon mahtui, mutta enimmäkseen olivat kommentit kehuvia. Sitten vaan malleja ja hintoja metsästämään. Ja katso, Verkkokauppa pelasti, sieltä löytyivät edukkaasti Creativen 2.1 kaiuttimet.

Eilen hain pakettini SmartPost-pakettiautomaatista, ihana systeemi muuten, on niin lähellä kotoani! Ja äsken suoritin vaativan asennustehtävän (liitin piuhat). Nyt taas poppi raikaa! Jippii! Basso kumajaa ja diskantti kilkattaa.

Muutenkin on hyvä olo, kun eilen oli ihmisseuraa. Ystävärakkaat ovat ihania, mutta osa asustelee turhan kaukana. Lottovoittoa ja kimppakämppää odotellessa! Eikä tässä vielä kaikki; huomenna pikkuveli vaimoineen ja lauantaina special guest star. Kyllä minua nyt hemmotellaan. Aurinkokin paistaa työttömälle, parempi pysytellä sisätiloissa, ettei vaan joku tarjoa töitä...

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Täällä ollaan - mihinkäs täältä pääsisi?

Ottoveli pelkää, että masennun. Hän usuttaa minua jopa kirjeitse ihmeellisten aktiviteettien pariin, kielten opiskelua ja koju kauppatorille on mainittu. Naurettavin oli ehdotus, että ottaisin yhteyttä vanhaan poikaystävään ja käyttäisin häntä sukupuolisesti hyväkseni. Mitähän hyötyä siitä olisi masennuksen torjunnassa, ihmettelin, kun yleensä hän tuppasi vain aiheuttamaan lisää ahdistusta ja masennusta tempauksillaan. Ei kiitos, sanoin Ottoveljelle, mieluummin olen ilman. Eikä minua edes miehet tällä hetkellä kiinnosta, on liikaa surua vielä. Eikä minua oikeastaan ainakaan vielä masenna, harmittaa ja surettaa kyllä.

Onneksi veljentytär muuttaa nurkkiini parin viikon päästä harjoittelunsa ajaksi. Kuten arvelinkin, hän on jo tyttöystävänsä kanssa suunnitellut, että he viettävät pitkät viikonloput yhdessä, eli minulle jää hyvinkin puoli viikkoa "omaa" aikaa. Onpahan jotain tekemistä, kun huolehtii toisesta. Ja onpahan joku Ottoveljen mieliksi katsomassa, etten kajahda tekemättömyyteeni. On vain koitettava tehdä vähän lisää tilaa vaatekaappeihini, etteivät hänen tavaransa joudu pitkin lattioita lojumaan paria kuukautta.

Tänäänkin saan vieraan. Mukavaa. Ystävä tulee yökylään työmatkallaan, sohvamajoitus kelpasi lentokenttähotellin sijaan. Niinpä ryhdyn miettimaan menua. Siinä se päivä taas näppärästi menee. Pari hakemusta vielä rustaan, siivoilen ja suihkutan itseni, niin tunnen suorastaan työn orjaksi itseni (sarkasmin kukkasia).

Kyllä tämä tästä. Joskus.

Edit 10:15 Unohdin muuten mainita, että taas luin yhden mielenkiintoisen kirjan. John Irwingin Kunnes löydän sinut herätti minut taas huomaamaan, että kyllä hyvä kirjallisuus on hyvää. Viihdyttävää ainakin, en nyt tiedä tituleerataanko hänen teoksiaan klassikoiksi nyt tai koskaan. Mutta juonenkäänteet olivat vähintäänkin kimurantit, yleistä melankoliaa oli tarjolla, ja kirjassa paksuutta, mikä minun mielestäni on hyvä asia, yleensä kun se tarkoittaa sitä, että taustoja on seliteltäväksi ja kertomus on pitkä. Kuriositeettina voisin mainita, että kirjassa pyöritään myös Pohjoismaissa, jopa Helsingissäkin pariin otteeseen.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Kylillä riekkumista

Elämä on suurta hippaa ja heilumista pitkin kyliä. Lauantaina minulla oli myöhäiset lounastreffit ystävän kanssa, ennen kuin hän siirtyi toisen ystävänsä syntymäpäiville. Kävimme syömässä Raffaellossa, jossa olikin yllättävän mukavaa, vaikka pelkäsin, että se olisi vain silkkaa pönötystä ja nokan nostoa varten oleva paikka. Itse söin kympin pastan, Linguine agli scampi, ystävä veteli kolmen juuston pizzan. Molemmat olimme ruokaamme tyytyväisiä ja palvelu oli suorastaan erinomaista. Sattui tosi hauska tarjoilija meille, sai kummasti lisämyyntiä aikaan.

Sen jälkeen siirryin edukkaampien juomien kaupunginosaan tapaamaan toista ystävää. Meidän piti istuskella vain muutaman ajan, mutta miten lie taas aika vierähtänyt ja ilta kulunut, kun vähän ennen valomerkkiä ymmärsin lähteä kävelemään bussipysäkille. Onneksi edes pääsin vielä bussilla kotiin, jos olisin törsännyt taksiin, olisin sunnuntain viettänyt itkemällä rahanmenoa. Menihän sitä toki nytkin, mutta ei onneksi aivan tolkuttomasti. Ymmärsin juoda suhteellisen hitaasti, enkä sortunut kuin yhteen terävään. Mukavia ihmisiäkin tuli tavattua, jopa niin mukavia, että viimeisestä ravintsemusliikkeestä lähtiessäni minut halattiin rusinaksi ja toivottiin, että ymmärtäisimme ystäväni kanssa tulla paikalle uudelleen. Seuramme olisi kuulema tervetullutta, tuli lämpöinen olo.

Sunnuntai meni torkkuessa. Normihommaa, telkkaria ja pientä naposteltavaa. Äitikin soitti, mutta kun minulla ei ole hänelle raukalle mitään uutisia. Töitä vain ei ole. Se kyllä ahdistaa, mutta toisaalta vaikka hän miten yrittää vihjailla, että tiukan paikan tullen taloudellista apua olisi tarjolla, koitan olla tuudittautumatta sen varaan. Jotain muuta on keksittävä. Mutta koska töitä vaan ei löydy, niin jatkan tätä ihmeellistä viikonloppurilluttelua, kunnes rahat loppuvat ja maksa sanoo poks. (Oikeasti, vähemmänhän minä juon kuin vuosiin. Kunhan pelottelen itseäni ja maalailen mustilla väreillä.)

Edit 11:50 Hihihih, mie olen aika huoleton veikko. Korjasin vähän tuota otsikkoani. Mitä lienen aatellut, kun kovin kummallisia sanahirviöitä suollan kätösistäni...

lauantai 6. lokakuuta 2012

Täydellinen aamu

Vaikka aamuyö olikin taistelua sen sininuttuisen tyypin pussin sisällöstä, sain riivottua aineksia sen verran, että näin muutaman sekavan unosen. Niinpä päätin muuttua ihmisenä. Ensin keppijumppasin ja pompin steppilaudalla itseni hikeen, sitten menin saunaan. Kun istuskelin kirpeässä syyssäässä parvekkeella ruho höyryten, niin koin hetkellisen tyyneyden tunteen. Ihmeellistä! Ehkä minä vielä saavutan tasapainoisen ja rauhaisan olon.

Josko sitten keittelisin aamukahvit, ennen kuin lähden taas kylille riehumaan. Veikkaan, ettei huomenaamulla ihan näin seesteiseltä tunnu. Mutta nyt tuntuu! (Aamu)sauna on ihana paikka!

perjantai 5. lokakuuta 2012

Rikkinäinen termostaatti

Oli taas varhainen aamu. Oli minun tarkoituskin herätä ajoissa, mutta en ollut suunnitellut unen katoamista heti viiden jälkeen. Puoli kuudelta luovutin ja nousin ylös. Olinpahan valmiina lähtöön kerrankin ajoissa. Kotiin kun pääsin takaisin, kiinnosti taas kaikki ihan älyttömästi. Onneksi päiväunihiekkaa oli tarjolla, tunnin unien jälkeen minusta saattaa vielä tulla tänään ihminen.

Kävelemässä kävin, lunastamassa syntini (kirjapaketin ja kengät) r-kioskilta. Nauratti, kun ihmiset olivat naamioituneet huppareiden ja tuulitakkiensa sisälle ja minä vetelen reteesti takki auki. Silti on kuuma. Minulla on nykyään aina kuuma, termostaatti on ihan rikki. Ei kai tämäkään elonhetki loputtomiin saakka kestä, mutta kyllä nyt välillä kiukuttaa, kun aina pitää varata aikaa, ettei törmää tapaamisiin hikikarpalot otsalta valuen. Onneksi minulla ei ainakaan toistaiseksi ole ollut mitään mielenterveydellisiä oireita, joita hormonitoiminnan laantuminen joillekuille tuuppaa. Minullahan itse asiassa unet ovat parantuneet (tätä päivää nyt ei oteta huomioon, sovitaan, että se oli poikkeus), mieli tasaantunut, ahdistustakaan ei ole kuin työtilannetta ajatellessani (eli aamuöisin ja arkiaamuisin).

Tänään ajattelin pelastaa maailmani leipomalla. Yllättävää. Kun eilen yksi ystävä retosteli aamupalaksi syöneensä croissantteja, minullakin alkoivat pyöriä voisarven kuvat silmissä. Mutta en tahtonut sellaisia lehteviä, enkä toisaalta sämpylämaisia, vaan jotain siltä väliltä, niin tulipa taas kehitettyä resepti omasta päästä.

Kinkkusarvet (24 kpl)


11 dl vehnäjauhoja (tähän mitään terveellistä kokojyvää laiteta, ihan silkkaa valkoista puolikarkeaa vain)
200 g huoneenlämpöistä voita
2 tl suolaa
1 tl sokeria
1 ½ ps kuivahiivaa
3 dl 40-asteista laktoositonta rasvatonta maitoa
2 kananmunaa

täyte:
200 g kevyttä kinkkusuikaletta
reilu desi juustoraastetta
oregano ja mustapippuri

Hiero voi ja jauhot, suola ja sokeri yhteen muruksi kulhossa. Sekoita kuivahiiva joukkoon. Lisää lämmin neste ja kananmunat. Sekoita ja vaivaa, kunnes ainekset ovat kunnolla sekaisin. Lisää tarvittaessa vähän jauhoja. Taikinasta tulee ihanan kimmoisa ja kaunis pallero, ikinä en ole niin hyvää taikinaa saanut aikaan.

Kohota puoli tuntia. Kaada leivinalustalle, jaa kolmeen osaan. Kaulitse osat pyörylöiksi, joihin lisäät täytettä (sekoita täytteen ainekset astiassa, niin helpottaa levittelyä), rullaa ne sarviksi ja laita pellille kohoamaan siksi aikaa, kun uuni lämpenee 225 asteeseen. Paista 12 minuuttia. Jumalaisia! Söin 6 ja nyt sattuu vatsaan, mutta toisaalta, eipä tarvitse muuta ruokaa tänään tehdä. Mennään sitten epäterveellisellä linjalla. Hah! Jälkiruuaksi vedin vielä pari Brunbergin pusua. Sika!
Tässä yksi kuudesta. Ensimmäinen.

torstai 4. lokakuuta 2012

Tarjolla bisnesidea - ota minut töihin

Se kuuluisa "joku" saisi perustaa opasfirman ja ottaa minut töihin. Sellaisen, jossa tarjotaan eksklusiivisia opaspalveluja max 4 hlön ryhmälle. Sellaisen, jossa ensin kysyttäisiin tarkkaan, mitä turisti on vailla, shoppailua, kaupunkivierailuja, paikallisiin tutustumista, baareja, ruokaa, konsertteja vai luontoretkiä. Sitten minä, joka olisin sen "jonkun" palkkalistoilla, tekisin ohjelman ja me nettoaisimme hirveästi siitä rahaa, koska palvelua tarjottaisiin ihan törkeään hintaan ja minä siinä sivussa voisin syödä ja juoda turistin laskuun. Eikö muka ole ihan sikahyvä bisnesidea? Saa varastaa heti, kun vaan työllistää minut.

Ajatelkaas nyt järjellä. Minähän olisin hommaan aivan täydellinen, tulen monenlaisten tyyppien kanssa toimeen, minulla on suhteellisen laaja yleissivistys, englannin kieli taittuu, osaan bisnespukeutua tai renttupukeutua, tunnen pääkaupunkiseudun, tai jos en mitä tunne, osaan ottaa selvää. Rakastan ruokaa, baareja, kulttuuria (paitsi teatteria ja elokuvia, mutta nekin luontuvat, jos oikein tsemppaan), luontoa ja joskus jopa pidän ihmisistäkin. Heh. Olisin täydellinen opas, sellainen Keith Floyd -tyyppinen kuormasta syöjä, joka kuljeskelisi lasin kanssa kaiken aikaa. Tai noh, osaisin minä olla selvinpäinkin, mutta baareissa kyllä en suostuisi olemaan.

Aina kun käyn pankkitililläni maksamassa laskuja, ryhdyn hyperventiloimaan. Rahamäärä vähenee ja vielä pitäisi ainakin reilu kuukausi kitkuttaa ennen kuin minulla saattaa olla sauma saada liitosta rahaa. Huhhuh. Ahdistaa. Menenkö taas leipomaan? Eilen ahdistukseeni väänsin chorizo-sienipiirakan, josta onneksi suurimman osan tunkesin veljeni mukaan, kun hän kävi tuomassa minulle pohjoisemmasta Suomesta lähetetyn villakangastalvitakin. Nyt saa talvi tulla, minulla on edustava ja lämmin palttoo. (Mutta sovitaan, ettei ihan vielä, tahtoisin muutaman kerran vielä sienestää, kiitos.)

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Iloista lomapäivää Itä-Uusimaalla

Työttömyyden hyvä puoli on siinä, että kun ystävä pyytää lähikaupunkiin suuntautuvalle työmatkalleen seuraksi, minun on kovin helppo lähteä mukaan. Aurinko paistoi, tie oli kuiva, keskustelimme ystävyyden syvimmästä olemuksesta kevyesti, mutta vakavasti. Yhtämieltäyhdistys kokoontui. Ystävä meni työpalaveriinsa, minä sillä välillä kävelin vanhaa kaupnkia ympäriinsä, kurkistelin varovaisesti pihoihin, väistelin jaappanialaisia ja venäläisiä turisteja, poikkesin parissa puodissa.
Railinginkuja
Mukulakivikaduilla on hankala liukastella. Tunne oli samanlainen kuin metsässä sunnuntaina, kun loikin gasellin (not) askelin kiveltä toiselle ja mietin, koska keikahdan, taitan koipeni tai koron kengästä. Olin suorastaan helpottunut, kun tunsin tasaisen asvaltin vihdoin jalkojeni alla.
Vuorikatu
Lounaspaikoista oli vaikeata valita, mutta koska Cafe Cabriole sijaitsi turvallisesti uuden kaupungin puolella, teimme treffit sinne. Lounas oli edullinen, runsas salaattipöytä ja neljä pääruokavaihtoehtoa maksoi vain 8 euroa. Salaattipöytäkin olisi riittänyt, jos olisimme tarjontaan ennakkoon tutustuneet. Paikka oli aika täynnä, mutta saimme takahuoneesta oman pöydän, vaikka täti takanani olevassa pöydässä ei millään tahtonut antaa minulle ensin elintilaa. Daideilja dyössään. Joo. Muuten ihmiset olivat tosi mukavan olosia ja palvelu pelasi. Valitettavasti palkintosonnikakkujen maistaminen jäi seuraavaan kertaan, komean näköisiä luomuksia, samoin kuin suolaiset piragatkin, mutta kun vatsa oli jo täynnä.
Sielunmaisema?
Kompensoimme jälkiruuan puuttumisen vierailulla Brunbergin tehtaanmyymälässä. Aloitin valmistautumisen jouluun, mutta kyllä minä ostin ihan syömäkarkkejakin. Niin kuin laatikollisen vaniljapusuja. Olen syönyt niitä jo viisi. Burph, mitä namitähmää!

Ajattelin, jotta jos en minnekään muualle pääse viisikymppisiäni juhlimaan parin vuoden päästä, niin lähden pikkuretkelle Porvooseen. Siellä on eat.fi:n perusteella hyviä ravintoloita, mukavan näköisiä kahviloita, persoonallista majoitustakin taisi olla tarjolla, baareja ja mene tiedä, ihmisiäkin vielä. Onneksi täytän vuosia syksyllä, silloin ei enää edes ole niin paljon muita turisteja liikkellä.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Satumetsäretki

Lauantain vietin sohvalla television kanssa. Aika onnistuneesti, ei edes tullut ahdistusta ja nukkumaankin pääsin ajoissa, krapulaa ei varsinaisesti näkynyt eikä kuulunut, ihme kyllä. Niinpä kun sunnuntaiaamuna puhelin soi ja ystävä pyysi sienimetsään, olin valmis kuin se kerpeleen pieni partiolainen. Vähän näytti pilviseltä, mutta taisimme molemmat olla sitä mieltä, että sitten vedetään sateen sattuessa sateessa.

Kosteatahan siellä oli, kumikengät ovat yksi parhaista hankinnoistani. Koirat juoksivat elämänintoaan ympärillämme, nauroimme, että kyllä ainakin karhut ymmärtävät kauemmas siirtyä sen temmellyksen alta. Ensimmäiseksi alkoi vastaan vyöryä suppilovahveroita. Niitä on tolkuttomasti! Uskomattomia tuppaita ja mättäitä! Menin hetkellisesti sekaisin, kuurouduin ja sokeuduin ympäröivältä maailmalta, ennen kuin taas tokeennuin ajattelemaan ystävänkin tarpeita. Hänelle etsimme rouskuja, täytyy taas joutessaan kiitellä Mauri Korhosen mukavasti mukana kulkevaa opaskirjaa. Siitä voi näppärästi tunnistaa yleisimmät sienemme, eikä tule tehtyä vääriä valintoja. Mikä parasta esitelty on myös myrkyllisiä, ettei vaan turhaan niitä tule kannettua mukanaan. Siinä sivussa eteen päin hortillessamme löysin muutamia tatteja, nelisen tervettä lampaankääpää, orakkaita ja aina vain lisää niitä suppilovahveroita.

Aurinko paistoi, ilma oli raikas, lämpimähkö, maisemat kuin suoraan satukirjan sivuilta. Ainoa kuuluva ääni koirien lutraamisen ja meidän mutinoittemme lisäksi kuului ylilentävistä lentokoneista. Muuten tarjolla oli vain silkkaa luonnon sinfoniaa. Mieli kohosi ja repun paino lisääntyi. Parisen tuntia me siellä viivyimme, minun piti jo ryhtyä loppumatkasta hillitsemään itseäni, mutta silti vielä poimin kaikki löytyneet kantarellit pusseihini, vaikka tiesin, että siivoamisessa ja säilömisessä menisi taas koko ilta.

Viime yönä nukuin 9 tuntia. Hallelujaa! Sen lisäksi saunan lauteet ovat täynnä suppilovahveroita, keittiön tiskillä makaavat tatit ja haperot. Pakastimessa on suuri pussillinen kantarelleja ja orakkaita sekä reilu pussillinen lampaankääpää. Pakastimeen menevistä sienistä irtosi aivan tolkuttomasti vettä pannulla! Kyllä huomasi, että satanut oli reilusti edellisenä yönä. Ja kyllä taas mielessäni kiitin ystäviäni, mihin minä ilman heitä joutuisin! Onneksi ymmärrän välillä jopa heille suoraankin sen sanoa, etten vain pohdiskele asiaa sydämessäni, kerron heille, miten rakkaita ja tärkeitä ovat.