Kotona tuoksuu (Venäjä - ei kun) kaali

Hoitelen Ottoveljen asioita, makselen laskuja, käyn tavaraa postista. Teen ruokia, joita en kerkeä tekemään töissä ollessani. Olen siivonnut, pessyt pesukoneen sisältä. Se vasta kamalassa kunnossa olikin, ei ole tainnut äiti paljon jaksaa sen kanssa puuhastella viime aikoina. Meinasi oksennus päästä, kun löysin tiivisteiden alaisen shaiban. Pikkuveli on saanut lähes kaiken omaisuuden myytyä tai lahjoitettua, osansa saivat erinäiset kirpputorit. Kaikki kelpasi jonnekin, kaatopaikalle kävimme pääkaupunkiseudulle lähtiessämme viemässä alusvaatteet, yövaatteet, kylpytakit ja tohvelit.

Olen tolkuttoman surullinen, kun huomasin, että ystäväni eivät ole ottamassa IM:tä vastaan avosylin. Se taas johtuu kertomistani asioista, itsehän olen tämän aiheuttanut. Koen vanhan kertauksen omaisia tuntemuksia. Jos hänessä jotain ongelmia osoittautuisi jatkossa olevan, on selvää, että minä sen ensimmäiseksi huomaan. Se tarkoittaa, että jos hänessä jotain vikaa tulee olemaan, koen, ettei tule olemaan kovin monta ihmistä, kenen puoleen kääntyä. Mutta sen vaihtoedon kanssa minun on vain elettävä. Kaupasta tulin itku kurkussa ja silmässä kotiin, kipitin suoraan vessaan vollottamaan. Kyllähän se sattui, kun asian laita selvisi. Silti arvostan ystäviäni ja heidän mielipiteitään. Minun on vain tässä asiassa tehtävä niin kuin itse koen parhaaksi. Kuitenkin usein toivon, että osaisin pitää asiat sisälläni ja olla rasittamatta niillä ihmisiä. Kunpa osaisin pitää suuni kiinni ja lakata puhumasta kenellekään yhtään mitään. Kunpa olisin tunteeton olento, joka ei välitä yhtään mistään yhtään mitään.

Nyt kuitenkin rakentelen elämäni ensimmäisiä kaalikääryleitä. Eilen tein elämäni viidennet karjalanpiirakat. Puurosta tuli tolkuttoman hyvä ja kuoret osaan vihdoinkin tehdä riittävän ohuiksi. Ihan ilman sitä äidiltäni konfiskeeraamaani pastakonetta. (Sitä muuten pitää jossain välissä kokeilla. Pelottaa. ) Huomenna ajattelin olla elämäni ties kuinka monennessa krapulassa, koska sehän se on minun tapani ratkaista ongelmani ja suruni. Minä juon ne pois. Huomenna en ajattele mitään muuta kuin itseäni, lupaan sen.

(Muokkasin tekstiä, koska en sjatellut asioden ilmaisua loppuun saakka. Siitä sai minusta kovin kiittämättömän kuvan. En sitä kuitenkaan tahtoisi olla. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka olen saanut ystävieni kanssa viettää. Olen kiitollinen tuesta ja rakkaudesta.)

Hyvää, surkeata, hyvää, parempaa, parasta

Kiire on ollut. Olemme koittaneet saada kotiolosuhteita kuntoon, koska nyt IM asuu luonani virallisesti. Se ei nytkään ole vielä helppoa, tavaraa on liikaa, molemmat ahdistumme vuoron perään. Huutoa kotiresidenssimme on riittänyt. Mutta tämän kanssa on pakko elää ja toivoa, että joskus lähitulevaisuudessa saamme suuremman kodin. Mielellään ainakin 70 neliömetriä, IM tahtoisi enemmäkin. Juuri mitään hänen tavaroitaan ei ole saatu tuotua tänne, eikä saadakaan, mikäli minusta on kiinni, en tahto tuupata pilttuuta niin täyteen, että jää vain kapeat kävelyraitit.

Matkustimme tällä kertaa junalla Pohjoisempaan Suomeen lauantaina. Liput olivat 50 senttiä kalliimmat kuin Onnibussin piletit. Voitte vain kuvitella, miten paljon enemmän junassa on elintilaa jättiläisille. Sitä paitsi juna on tunnin nopeampi. IM pelasi Älypäätä, minä luin. Välillä pussailimme ja olimme ällöttävän onnellisia. Perillä olisin halunnut viedä IM:n syömään ulos, mutta hänellä on nyt sellainen "säästän kaikessa, missä voin"-kohtaus. Ihan hyvä niin, tein sitten kanapastan äiteen luona. Keittiössä siellä vielä jotain on, mutta huonekalut olivat jo lähes kaikki kadonneet.

Sunnuntaina nuorempi pikkuveljeni vaimoineen tulivat hakemaan meitä puolen päivän punttuussa. Olimme ajoissa liikkeellä, kerkesimme ennen uurnanlaskua käydä haukkaamassa palaset kahveineen. Aamulla ei juuri kummallekaan eväs maistu, mutta jos ei oikeaan aikaan natustettavaa löydy, tapamme molemmat taloissa ja puutarhoissa. Hyvä, siten ymmärtää toista. Tapasimme vanhemman pikkuveljeni perheineen samaisella huoltoasemalla, meillä on aika sama kaiku askelten. Hautausmaan parkkipaikalla odotti loppu saattoväki. Meitä ei paljon ollut, perheen lisäksi kaksi serkkuani perheineen, toinen heistä oli pappi,

Pikkuveli ehdotti, että kantaisin äidin hautaan. Hän kantoi isämme, ja tahtoi, että jompikumpi meistä kahdesta, nuorin meistä tai minä, tekisi tämän, ettei hänen tarvitsisi tehdä sitä toistamiseen. Tietysti suostuin, vaikken ollut siihen valmistautunutkaan. Äiti tuntui kovin kevyeltä. Siinä vaiheessa kun nuorin totesi, että oli oikeus ja kohtuus, että minä kantaisin äidin viimeisellä matkallaan, kun hän oli kantanut minua ensimmäiselläni ja aivan ensimmäisenä meistä, alkoi vesi valua silmistä. Olihan siinä sen verran vahvaa allegoriaa. vesisadetta riitti aina niin pitkään, kun laskin äitini tuhkauurnan hänen lopulliselle leposijalleen, eivät nimittäin kädet riittäneet enää niistämiseen tai silmien kuivaamiseen. Olen kova täti liikuttumaan, toisaalta mietin koko ajan, että olen teennäinen näyttelijä naurettavassa roolissa. Suren elämätöntä elämää.

Uurnanlaskun jälkeen kuljimme läpi kaikki sukulaiset. Niitä kylmällä pohjoiskarjalalaisen pikkukaupungin hautausmaalla riittää. Kerroimme toisillemme tarinoita edesmenneistä, kävimme sen jälkeen vielä juomassa toppakahvit, ennen kuin hyvässä järjestyksessä matkustimme takaisin äidin viimeiselle kotipaikkakunnalle.

Sovimme menevämme syömään rennosti perheen kesken, kun vaatteet oli vaihdettu. Hauskaa oli. Leppoisaa haastelua, huulenheittoa, hyvää ruokaa, erinomaista palvelua. Veljet perheineen tutustuvat paremmin IM:een. Tuntuu, että hyväksyntä on molemminpuolista. Tämä on tietenkin minun tulkintaani, IM toki on kertonut ihastuksestaan heihin, tuntee saavansa jopa veljiä puolison lisäksi. Viehättävä ajatus, tulkintani mukaan he ihan aidosti tulevat toimeen keskenään. Se nyt kuitenkin olisi tarkoitus, kun tälle tielle olemme lähteneet.

Maanantaiaamuna kantelimme kyytiin nojatuolin, sohvan ja pesukoneen. Pikkuveli lähti kuskiksi, poikkesimme nakkaamassa äidin alusvaatteet, kylpytakit ja yöpuvut kaatopaikalle, muu vaate menee kiertoon. Rauhallisesti haastellen ajelimme takaisin pääkaupunkiseudulle. Sillä välin kun IM ja veliseni veivät vanhat kiertoon, tein ruuat ja siivosin. Ottoveli oli käynyt pari yötä, mutta kertoi, ettei kunto ole niin vahva, että hän pysyisi sohvalla makailemaan. Pelottaa hänen puolestaan, toivottavasti kaikki menee hyvin. Huomenna onneksi näen häntä, että voin todeta kuntonsa henkilökohtaisesti.

Onneksi lomaa on vielä jäljellä. On tässä ollut kaikenlaista, paljon väsyttää. Päällimmäisenä kuitenkin on sellainen ihmeellinen täyttymyksen tunne. Silti vähän pelkään, mutta riski on nyt vaan pakko ottaa. Syteen tai saveen - ja minä pahalainen sanon, että katolleen menee kuitenkin, mutta näillä mennään. Sydän sanoo niin.

Luottamusta liikkeellä

Ihanaa olla kotona! Kolmas lomapäivä on alkamassa. Nautin aikataulujen puuttumisesta ja haahuilusta. Nautin juttelemisesta, asioiden tekemisestä yhdessä, tontin kartoittamisesta. Olen tolkuttoman onnellinen jokaisesta normaalista kotihetkestä.

Hautajaiset sujuivat mallikkaasti. Äiti oli pidetty ihminen, kukaan ei liioitellut eikä kertonut mustaa valkoiseksi. Ei tarvinnut. Hän oli hyväntahtoinen ja vieraanvarainen ihminen, ujo ja arka tosin. Äidin elossaolevat sisaret olivat kaikki neljä paikalla, heitä selvisi aikuisikään yhdeksän. Kaksi kuoli vauvana. Serkkuja oli läsnä lauma, luvassa on kuulemma serkkutapaaminen myöhemmin syksyllä. Saattoväkeen kuului myös isän puolen sukua, äidin ystäviä ja vanhoja työkavereita.

Tilaisuus meni samalla kaavalla kuin isän hautajaisetkin. Pikkuveli oli varannut valkoiset suuret ruusut saattoväelle laskettavaksi arkulle. Mutsi vietiin odottamaan tuhkausta ja me siirryimme pitopöytään. Siinä vaiheessa oli jo nälkä, Onnibussissa aamutuimaan vedetty sämpylä ei paljon lohduttanut. Juuri ennen siunaustilaisuutta meinasi käämi palaa, onneksi IM oli strategisesti hiljaa. Jälleen kerran hän ymmärsi, mitä tehdä. Ääneni petti useasti adresseja lukiessa, niin tiesin tapahtuvan. Sen sijaan veljen vaimon soittama "Äideistä parhain" sai minut vain vaivautumaan. Kukin tyylillään kuitenkin.

Hautajaisten jälkeen kävimme baarissa yksillä, silmät olivat kipeät. Menimme hotelliin ja silpaisimme kovat kaulasta. Pari pulloa kuohuviiniä, iltaruoka Ehta-ravintolassa (mielettömän maukas haukiburgeri!) ja unille.

Aamupalan jälkeen elbasimme hetken, ennen kuin siirryimme äidin luokse. Sieltä pikkuveljen ja vaimonsa kanssa torille ja sen jälkeen katsastamaan heidän uusi kotinsa. Kaunis kotoisa asuntohan se oli, rivitalo, ettei aivan kulttuurishokki tullut omakotitalon jälkeen. Illanistujaiset pidimme toisen veljeni ja vaimonsa luona. Puitteet ovat komeat. Keskustelu oli vilkasta, mukavaa katsoa suvun tutustuvan IM:een ja hyväksyvän hänet. Saa samalla pari veljeä, kun minun kanssani ryhtyi tekemisiin. Mutta se konjakin latkiminen oli liikaa, humalaanhan siitä tuli.

Kaikki kostautui kotimatkalla, dejavu-ilmiö isän hautajaisten jälkeen. Kaamea kankkunen ja Onnibussin onnettomat tilat, ei varmaan tarvitse sanoa enempää. Olimme molemmat kärttyisiä, vaikka kotiin pääsimmekin. Onneksi ruoka parantaa olon. Ja pienimuotoinen liikunta.

Olen onnellinen. Ihmeellinen olo. Epätodellinen.

Matkalla pohjoiseen

Terveisiä Onnibussista. Mielipiteeni matkustusmuodosta ei ole muuttunut; liian vähän tilaa, kahvia pitää roudata mukanaan, mutta hinta on kohdallaan. Ja pääsemme perille oikeaan aikaan, vaikka käymmekin vaihtamassa bussia Jyväskylässä.

Onneksi olin kaukaa viisas, pakkasin tavaramme eilen. Saunan jälkeen oli mukavan rento ja leppoisa olo. Kumpikaan meistä ei nimittäin ole aamuihmisiä, nytkin meinasi sota syttyä kenkälankin takia. (Tekisi mieli jupeltaa, että minä kyllä olen oikeassa, mutta toisaalta minun ei pidä turhaan korottaa ääntäni.)

En vielä tajua, mitä tänään tapahtuu. Bussiaikatauluakin olin laittamassa äiteelle tiedoksi, eipä sitten tarvinnutkaan, muistin. Ensimmäinen muistutus tuli jo naisten viikolla nimipäivänäni, ei tullut enää onnittelutekstaria äidiltä. Vaikka emme tulleetkaan kovin hyvin toimeen emmekä olleet läheisiä (kiitos minun), suren häntä tavallani. Olihan hän kuitenkin minun ainoa äitini. Ja nyt se on sen pituinen se.

Ihmemies on ihana, kun läksi mukaan tueksi ja turvaksi. Luottamus kasvaa pikkuhiljaa. Hyvä tästä vielä tulee, kun vaan olemme rehellisiä ja jaksamme puhua asioista. Suvun kanssa voi kyllä vielä tulla vaikeitakin hetkiä - ihan ilman hautajaisiakin.

Kaaos ja sekasorto all night long

Eilen osoittautui kynä miekkaa mahtavammaksi. Kuivamustekynä päätti päivänsä rintamuksilleni juuri, kun nakotin vessassa, katastrofihan siitä seurasi. Väriä löytyy vielä seuraavana päivänä mm. käsivarsista, reisistä sekä rinnoista. Lempityöpaita kuoli värjäytymäkuoleman. Työpaikan vessan kaakelilattian sain puhtaaksi, ovea sekä käsienpesuallasta en.

 

Tuhersin itkua koittaessani puhdistaa paitaa ja käsiäni siihen kuntoon, että ilkesin kotiin lähteä. Sitten annoin periksi ja päätin, että kotiin lähden, olin minkä näköinen olin. Kiukustutti ja surutti. En ole aivan oma itseni tällä hetkellä. Kamelin selkä tuntuu olevan aika lähellä ratkeamista. Onneksi IM oli kotona, hänen syliinsä painuin suoraan vollottamaan niin, että räkä tursusi. Olen sullonut alitajuntaani niin paljon tavaraa, että se alkaa valua yli väkisten. Tarvitsen lomani, että kerkeän käsitellä asiat.

 

Nyt on väliaikaisesti tuuli tyyntynyt. Suhteellisen pitkät ja levolliset unet auttoivat. Jaksan taas järjestää, pitäisi tuossa yksi syntymäpäiväpakettikin saada loppuun saakka rakenneltua. Sen lisäksi pitää kerätä hautajaisvaatteet, siivota, että Ottoveli voi majoittua välietappiin ennen siirtymistä omalle puolelleen Suomea. Voimat ovat hänelläkin vähissä, edessä pitkä kuntoutumisjakso. Onneksi lääkitys toimii!

 

Minun pitäisi varmaan hakea jotain muutakin päälääkitystä. Ehkä seuraan tilannetta muutaman viikon. Onneksi ei alkoholia ole tarkoitus nauttia, ylikierroksia on muutenkin tarjolla.

 

Äitini

Ei ryhtynyt äiti syömään eikä juomaan sairaalassakaan. Kipulääkket menivät tipassa. Elämänhalu hävisi, nyt häntä ei enää ole. Hän syntyi vuotta aikaisemmin kuin isäni ja kuoli pari viikkoa sen jälkeen kun isäni vuoden aikaisemmin. En ollut paikalla. Minä olen paha ja julma ihminen, joka ei kestä mitään, ei näe mitään ja on niin v..un itsekäs, ettei toista ole. Miksi minä karkaan, vaikken ole varma, miten tilanne kehittyy? Kuvittelin, että hän jaksaisi vielä pari viikkoa ainakin.

Äitini olisi ansainnut paremman tyttären. En tajunnut, että tänään oli viimeinen hetki. Miten paha voi ihminen olla? Etenkin sille ihmiselle, joka aivan varmasti rakasti minua juuri sellaisena kuin olen. Ainoa sellainen. Pikkuveljeni piti puhelinta äidin korvalla, mie yritin selittää, että hän on kasvattanut kolme hienoa kääpiötä ja ollut hieno ihminen, empaattinen, arka, ei tästä maailmasta, vaikka miten on yrittänyt. Ja että nyt voi mennä. Ei se kuitenkaan ole sama asia kuin läsnäoleminen, mutta kun kuvittelin, että aikaa on.

Onneksi veljen vaimo kuuluu samaan kirkkokuntaan kuin äitini, hän rukoili. Mie en osaa rukoilla. Mutta osaan sanoa, että parempaa äitiä en ikinä olisi voinut itselleni kuvitella. Hän kesti enemmän kuin kukaan voisi kuvitella, antoi meidän kasvaa. Kukkia kasvatetaan, ihmisiä ei, niiden annetaan kasvaa.

Onneksi minulle jää kaksi veljeä. Heitä minä rakastan enemmän kuin omaa elämääni. Nyt tuli myös itku.

Birds flying high you know how I feel

Sun in the sky you know how I feel

Breeze driftin' on by you know how I feel.

It's a new dawn

It's a new day

It's a new life for me yeah

It's a new dawn, it's a new day, it's a new life for me

Ouh

And I'm feeling good

Fish in the sea you know how I feel

River running free you know how I feel

Blossom on the tree you know how I feel

It's a new dawn

It's a new day

It's a new life

For me

And I'm feeling good

Dragonfly out in the sun you know what I mean, don't you know

Butterflies all havin' fun you know what I mean

Sleep in peace when day is done that's what I mean

And this old world is a new world

And a bold world for me

Stars when you shine you know how I feel

Scent of the pines you know how I feel

Oh freedom is mine

And I know how I feel

It's a new dawn

It's a new day

It's a new life

For me

And I'm feeling good

Ei itketä

Soitin alkuyöstä ambulanssin äidilleni. Hän lakkasi ensi syömästä, sitten juomasta. Maksan laajentuminen painaa vatsaa, varmaan kerää nestettä ja tulee paha olo. Sitten tulee oksennus, sekavuutta, liikuntakyvyn menetys ja heikotus. Onneksi eilen kävi kotona lääkäri, joka lupasi saattohoito-osastolle paikan.

Ambulanssimiehet eivät tosin uskaltaneet heti häntä raijata oikeaan paikkaan, joten tuli keikka päivystyksen kautta. Sieltä soitti sekava muori, jota ensi meinattiin roudata toiselle puolelle kuntaa terveyskeskukseen, sitten kuitenkin oli luvattu petipaikka oikeasta osoitteesta.

Pahinta tässä on se, että toinen veli on työmatkalla ja toinen keskellä kauan odotettua muuttoa. Minä en tässä tilanteessa voi tehdä mitään. Toisaalta mutsi ei ole vielä kuolemassa, antaa nyt sairaanhoitohenkilökunnan tehdä temppunsa. Minä tulen uudelleen seuraavalla lomapätkälläni.

Ottoveli on sairaalassa. Hänelle oli tullut akuutti laskimotukos, liuotushoito on aloitettu. Minut on ilmoitettu lähiomaiseksi ja hän lähettelee numeroita, joihin ilmoittaa, jos jotain sattuu. Suomeen hän kuitenkin joutuu saapumaan, kunhan olo tasoittuu. Jotenkin tämä kaikki on epätodellista.

IM on hukassa. Heti kun selkäni käänsin...

Ei itketä vielä. Pitää kuitenkin varautua siihen, että silpaisen jossain välissä kitusiini tyttönimellisen viinaa ja sitten hanat aukeavat. Nyt mennää turtana.

Riutumista

Mökkiloma oli viehättävä. Vähän sadetta, ukkosta, auringonpaistetta, saunaa, paikallisia torikokemuksia, herkkuruokaa, musiikkia ja puhetta. Vuokrasin retkeä varten halvimman hintaluokan auton, se nostettiin ilman kuluja B-luokkaan. Sain valkoisen pienen neliovisen Fordin. Noin 50 km ajamisen jälkeen se alkoi tuntua kotoisalta, jos ylimääräistä rahaa olisi, voisin jopa sellaista harkita. Kiva oli huruutella lyhkäisiä matkoja.

Kun olin tulossa äiteen luokse, huomasin auton luovutettuani, että ensin oli soittanut veli ja sitten äiti. Samassa järjestyksessä soittelun takaisin, mutsin verensokeri oli laskenut 3,3een. Rouva oli jo niin sekaisin, ettei enää ymmärtänyt mitään tästä maailmasta. Veli oli tunkenut hunajaa kitusiin ja soittanut ambulanssin.

Loppu hyvin toistaiseksi. Mutsia ei viety sairaalaan, koska minä olin tulossa. Täällä kotona odotteli sohvalla pieni harmaa hauras muori. Ei hänestä enää ole minkään tekijäksi. Olen siis muutaman päivän ajan hänen taloudenhoitajansa. Sitten roolin ottavat kotisairaanhoito ja yksityinen hoitofirma. Veikkaan, ettei kovin pitkäksi aikaa.

Tänään menemme nuoremman pikkuveljen mökille. Ilma ei välttämättä ole paras mahdollinen, mutta kunhan pääsen veden viereen, niin saan voimaa. Panteistille kirkossa käynti on helppoa.

Jostain syystä kuitenkin kaipaan kotiin. Tahdon karkuun, en osaa kohdata surua. Olen heikko paska ja luuseri.

Sekopää

Veliseni ei vielä ole kertonut ennustetta ja diagnoosia. Odotan tietoa. Olen ahdistunut. En tietenkään omasta puolestani, mutta jo ajatus siitä, että äitini joutuu kärsimään vielä lisää, saa minut hermoromahduksen partaalle.Hanskat ovat valmiina tipahtamaan koska tahansa.

Minua niin pelottaa, että hän joutuu kärsimään. Yritä siinä sitten olla normaali.

Edit 22.50 Tyyppi on kasvanut 60 %. Ei ole vielä keuhkoissa. Hengitystä helpottaa morfiini. Jeessus, että minua helpotti. Ei se vielä huku.

Unissakävelijä

Kun kerroin ystävälle viimeaikaisia tapahtumia, hän nauroi, ettei mikään ihme, että olen vähän kipeä. Hihittelimme, että kunhan aikaa kuluu, teen elokuvakäsikirjoituksen ja lähetän sen Coenin veljesten käsittelyyn. Työnimenä voisi olla Kuinka suoritan 12 vuoden parisuhteen kahdessa kuukaudessa. Siltä tämä on tuntunut, eivät ole juuri jalat maata koskettaneet. Mutta nyt se on onneksi ohi, ehkä myös kevätmania alkaa laantua ja pääsen normaalirytmiin. Tai mikä nyt on normaalia enää tänä päivänä? Olen kai muutenkin suhteellisen vauhdikas, kun sille päälle satun.

Eilinen oli taas niin mukava päivä, kun töistä pääsin. Suihkun jälkeen kerkesin meditoida hetken, ennen kuin ystävä saapui. Naaman restauraation jälkeen ajelimme bussilla Hertsikkaan syömään kahden muun rakkaan kanssa. Testasimme Treffipubin, kun sitä niin oli kehuttu. Ruokalista oli aika suppea, olisiko johtunut kesästä vai onko se vaan kustannustehokkuuden hakemista?  Palvelu oli huolimatonta, vettä ei tullut pöytään ennen kuin alkuruuan jälkeen, lisäjuomatilauksia ei kysytty, laskun tilaaminenkin oli vaikeata. Ja se ahtaus oli ahdistavaa. Hyvä, ettemme istuneet vieraiden seurueiden kanssa sylikkäin. Ei tarvitse mennä toista kertaa, vaikka eväs nyt oli ihan ookoo. Jaoimme alkupalalankut, niissä oli kivasti erilaisia makuja eikä vegeburgerissanikaan ollut mitään vikaa, aika pliisu tosin minun makuuni. Juustoburgerien pihveissä olisi saanut yhden ruokailijan mukaan olla muutakin makua kuin liha. Sen lisäksi hän tilasi pihvinsä kypsänä, mutta sai sen mediumina.

Jatkoimme ystävän kanssa Hakaniemeen, en ollut koskaan aikaisemmin käynyt ravintolalaiva Wäiskillä. Siellä oli joku ihmeellinen Jytäkesä-tapahtuma, joka ei tainnut mikään suksee olla. Meillä oli mielessä tosin vain yksi keikka; Marjo Leinonen Huff´n´Puff. Ystävä ei heitä ollut aikaisemmin nähnytkään. Ja olihan se taas niin kova veto, että oksat pois! Siinä on nainen, joka osaa ottaa yleisönsä ja nostaa tunnelman kattoon. Musiikista nyt puhumattakaan, tanssijalkaa ryhtyy väkistenkin kutittamaan.

Vielä hetken seurasimme laivan touhuja, saimme jopa juomat nuorelta herralta Varsinais-Suomesta, kiitos vaan sinne, reipas poika! Kävelimme keskustaan Rocksin yläkerran baariin, siellä taas riitti seurattavaa ja jututtajia. Hauskaa oli, mutta onneksi ymmärsimme jo puoli kolmen maissa vetäytyä bussiin. Sain viime yönä unta kuutisen tuntia, se on kuulkaas paljon verrattuna viimeisiin aikoihin.

Herkemmät voivat sitten jättää seuraavan lukematta. - Veliseni kirjoitti, että äidin tila huononee nopeasti. Minun on pakko saada töissä loma-asiat selväksi, eihän tästä mitään tule, kun ei edes saattohoitoa pääse tekemään, saatana! Vituttaa niin, ettei veri kierrä päässä. Kuolema ja kituminen ovat perseestä ja minulla kun on sellainen paha miesmäinen lähestymistapa asioihin, että tahdon hoitaa ongelmat, enkä vain puhua niistä. Nyt vaan on sellainen ongelma, ettei minulla eväitä ole sen ratkomiseen. Armomurhaakaan eivät taida hyvällä silmällä katsoa. Voi olla, että lähiaikoina siirryn pohjoisempaan Suomeen pidemmäksi aikaa. Prkl, prkl, vittu, saatana ja kaikki muut jumalan kirosanat.

Anna syntisten rukoilla jumaliaan

Melkoista luksusta on kuunnella musiikkia sägyssä. Sain lahjuksen, pienen mukanakuljeteltavan JBL:n kaiuttimen. Siinä on yllättävän hyvä äänentoisto. Mikä parasta, naapuritkaan eivät häiriinny. Sitä olen viime aikoina valitettavasti tehnyt. Ei kuitenkaan ole heippalappuja ilmestynyt, että ehkä liioittelen.

Olen shoppaillut työrättejä kesää varten, pakko oli. Työpaitulit olivat vähissä, onneksi ehjiä farmarihousuja riittää ainakin viittä eri mallia. Sain estrogeeniä, koska lähiapteekki hoiti asian puolestani. Ehkä olen riittävästi kantanut sinne rahaa. Olen Ihmemiehelle valehdellut olevani toisaalla, ettei tarvitsisi ihan vielä kohdata todellisuutta. Olen lakannut vastaamasta puhelimeen, koska en jaksa. En puhu, hymyilen vinoa hymyä, välillä hengittelen vessassa. Välillä nauran kuin ei huomista olisi. En kadu, vaikka kadun kaikkea. Tahtoisin karata maasta, mutta pysyn täällä, koska en kestä lämpöä enkä rahattomuutta.

Että ihan tällaista normaalia on ollut.

Onkos tässä mitään muuta tapahtunut? Mietin juhannusta ja kesää. Mietin lomaa, kaikkia niitä 5 viikkoa, jotka jossain vaiheessa voin olla poissa suolatehtaalta. Olen keksinyt lomajuttuja, toisia on ehdoteltu minulle. Nyt kun vielä saisin tietää, koska voin pitää lomani. Mitään ei voi lyödä lukkoon.

Kävin illalla saunassa. Katsoin RM:n parvekkeen valoja. Hänen suhteensa tein vahingossa oikean ratkaisun. Ei ketään saa pitää roikkumassa löysässä hirressä. Giljotiini on parempi ratkaisu. Jää siisti arpi. Ihan niin kuin minulle jäi Omahoitajan kanssa. Edelleen arvostan ja ikävöin häntä. Sitä en olisi arvannut, miten lähelle hän minua pääsi. Lähes vuosi on enemmän kuin puoli vuotta, yritän lohduttaa omatuntoani. Minäkin typerys teen virheitä, niitä on kovin vaikea antaa anteeksi.

Kaikki kukkii

Vahingossa huomasin kaiken puhkeavan kukkaan keskiviikkona. On se hetki vuodesta, kun tavallisesti koķisin olevan elossa enemmän kuin koskaan. On se hetki vuodesta, kun tekisi mieli olla jollekulle jotain ja nyt kun tajusin sen olevan mahdotonta, pieni osa minusta kuolee jälleen. Onneksi minua on paljon ja onneksi minua syntyy kaiken aikaa lisää, en tiedä vielä mitä, mutta jotain toisenlaista. Antaa luonnon kukoistaa, ei se siitä minnekään katoa, ensi keväänä on sama saatanan rumba taas edessä. Tiput karjuvat, luonto riipoo kauneudellaan.

Olen täyttänyt päiviäni avajaisilla, asiakastilaisuuksilla, työllä, ystävien asioilla. Kuten arvaatte, itseäni en voi ajatella. Jos hetkeksikin pysähdyn, taivas putoaa niskaani. Se minulla ja gallialaisilla on yhteistä, olemme kovin rohkeita, mutta meilläkin on Akilleen kantapäämme. Minun taivaani on suru. Kollegalle kun avauduin hivenen, hän totesi, että se juna meni jo. Tiedän, mutta silti säälin ihmistä. Säälin sitä tilaa, jossa hän on ja elää. Suren, etten voi tehdä mitään, enkä voi auttaa. Näen, tai oikeastaan kuulen ihmisen ajautuvan kohti itsemurhaa, murhaa tai tahatonta kuolemaa. Mikä hirvittävä kohtalo, vaikka hän sitä jo osittain toivookin.

Elämä tällaisena, kun sen nyt näen, on kovin lohduton paikka. Niin paljon suuria odotuksia, niin paljon lahjakkuutta voi kaatua mielen kipeyteen. Ja toisaalla sitten elämätön elämä potkii tutkainta vastaan, toivoo, että saisi vielä mahdollisuuden kääntää laivan, tehdä jotain tässä maailmassa. Mietin vaan, että mitä. Ja millä eväillä? Vai onko niin, että minuakin alkavat elämän rippeet vielä kiinnostamaan 60 ja kuoleman välissä? Sinne ei kyllä enää pitkä aika ole. Ehkä kuitenkin pidempään rimpuilen kuin äitini. En todennäköisesti elinvuosissa häntä tule voittamaan kuitenkaan.

Puhutaanko vielä vähän työstä? Taas yksi kollega, joka sai työpaikan toisaalta. Tilalle otetaan onneton puolivillainen temppi, kun halvalla saadaan. Minun töilleni tosin nyt saadaan kokopäiväinen tekijä, opettamiseen menee jonkun aikaa. Mitähän minä sitten teen? Onko minun vuoroni saada kenkää vai keksitäänkö minulle jotain muuta? Tekemistä kyllä riittäisi, mutta kun tilanne on, mikä on, niin se ei välttämättä edesauta työllistymistäni. Pakka on sekaisin kuin se tarot-pakka, jolla ystävä minulle ennustuksensa teki. Siinähän luvattiin tuskaa ja ahdistusta. Sitä on nyt ollut tarjolla. Oikeassa olivat kortit.

Minun pitäisi pysähtyä.

Unitauti

Torkun saman tien, kun suljen silmäni. Torkun töissä wcssä (en käy siellä kuin kahdesti päivässä, älkää peljätkö), torkun bussissa, nojatuolissa ja sohvalla. Hyvä, etten nukahda seisaaltani. Mutta yöllä en nuku, silloin pyörittelen ajatuksia. Niitä synkkiä ja surkeita. Unenpätkät tuntuvat olevan täynnä viestejä, varoituksia ja ennusmerkkejä - enkä minä muista niistä ainoatakaan.

Olen hetkellisesti erittäin väsynyt elämään. Tiedän tämän menevän ohi. Nauran, vaikka tekisi mieli kirkua. Hymyilen ja salaa pyyhin kyyneleen. Puhun, vaikka tekisi mieli huutaa. Voi minua tyhmää, raivoaisin. Miten minulle nyt muka hyvin voisi käydä? Ja koska olen täynnä surua, en voi enkä tahdo puhua tästä kenellekään, ennen kuin olen käsitellyt asian ihmisen kokoiseksi. Nyt se on vielä liian suuri.

Onneksi viikonloppuna on ensin yksi kokkikeikka ja sitten roolipeli. Täytyy pitää itsensä kiireisenä. Työ auttaa, sellainen hullunmylly kun siellä onkin. Eilen kun kysyin kesälomatuurauksestani, minulle todettiin sen olevan hallinnollisia palveluita tuottavan yksikön asia. Vaikka sisään nyt välittömästi otettaisiin joku, en tiedä, kerkeäisinkö opettaa tuurauksen.

Hullun hommaa kaikki tyynni.

Lopun alku

Ei tästä hyvä tule. Reilussa kuukaudessa suhteellisen hyvinvoivasta vanhemmasta naisihmisestä on tullut harmaa, läpinäkyvä, hiljainen ja sairas. Nyt ei enää kauan mene, pahoin pelkään. Sen äitini tietää itsekin, eikä se kivaa ole kenestäkään.

Kaikkihan me kuolemme. Mielelläni luovuttaisin vaikka kaikki jäljellä olevat vuoteni hänelle, jos voisin. Mie olen jo tätä tahkoa suhteellisen ravakkaan kiertänyt, hänellä saattaisi olla paljon koettavaa, elämätöntä elämää. Valitettavasti siirto ei nykyteknologialla onnistu.

Itse suren Ihmemiestä. Tahtoisin tietää, onko hän elossa. Itseäni märehdin pimeässä yksin, en enää uskalla kenellekään kertoa, että minuun sattuu. Kaikki.

Rauha

Ihmemies sairastui. Mielenterveys ryhtyi järkkymään pari vkoa sitten. Nyt hän on niin aggressiivisessa ja maanisessa vaiheessa, etten uskalla olla hänen kanssaan missään tekemisissä enää. Eivät kyllä enää uskalla muutkaan ystävät. Selvisin suhteellisen vähällä fyysisesti, psyyke nyt kolahti enemmän. Eilen illalla pelkäsin henkeni puolesta ihan oikeasti.

Häntä on yritetty saada hoitoon useampien ihmisten toimesta. Mutta kun hullun mieli on ovela, niin karkuun hän on luikahdellut. Joudun siis hylkäämään hänet hädän hetkellä, ehkä vaihtoehtojen puute vie hänet päivystävälle. Tai sitten hautaan. Mutta kukin tekee ratkaisunsa itse enkä minä voi omaishoitajaksikaan ryhtyä. Olisi hienoa, kun voisi sanoa, että jos hän paranee, voisin miettiä uudelleen, mutta taisi koko jumalan juna mennä jo.

Olen surullinen, on tässä osa itsesääliäkin, mitäs taas läksin. Onneksi töihin pitää mennä vasta maanantaina. Saan levättyä. Jätän kirjoittamisen hetkeksi vähemmälle, minulla kun ei taida olla mitään sanottavaa. Paitsi että on ihanaa olla kuitenkin elossa ja rauhassa.

Rakennan

Rakennan elämääni takaisin normaaliin hitaasti ja varmasti. Yritän olla tekemättä mitään radikaalia, koska radikaali on pahasta. Vähän niin kuin sellainen vapaa happiradikaali. Joskus minusta tuntuu, että ne miehet, joihin kiinnyn, omaavat samanlaisia piirteitä. Pyrkivät iholle, pyrkivät täydentämään itsensä ja samalla tuhoavat minut. Käenpoikia.

Lauantain kinkerit ystävien luona olivat niin parhautta. Nauroimme lähes k*set housussa elämän hulluudelle. Ja etenkin minulle. Välillä tulee mieleen, että olen komedian sankaritan, ikuinen luuseri ja surkeiden sattumusten sarja. Onneksi osaan itselleni edes suurimmaksi osaksi nauraa. Ruuaksi tein Indonesian ja Hollannin lahjan maailmalle, rijsttafelin, tosin en jaksanut väkertää kuin viisi ruokalajia. Oikeasti niitä on parikymmentä. Mutta riittivät ne viisikin meille neljälle; porsasta, kanaa, nautaa, tiikerirapuja ja kasviksia kasapäin. Eivätkä Iikkean lahja maailmalle, prinsessaleivokset ja suklaakakkukaan, yhtään pahiksia olleet.

Sitten seurasi taas aivan tolkuton seikkailuosio pitkin baareja, terveyskeskuksen päivystystä, maita ja mantuja. Se ei enää ollut hyvä, vaikka keikalla tulinkin törmänneeksi yhteen tuttuun yli 20 vuoden takaa. Hän oli aivan yhtä viehättävä itsensä, tapaaminen oli kovin lämmin.

Ostin junaliput pohjoisempaan Suomeen. Olin niin myöhään liikkeellä, että kävi taas kalliiksi. Mutta käyköön. Jos minä nyt sitten oikeasti kaikkien taiteen sääntöjen ja sovinnaisuuden nimissä olisin paikalla sekä äitini syntymäpäivänä että äitienpäivänä. (Se rupusakkikoomikko minussa sanoo, ettei muori kuole kiusallaankaan, kun alkaa tällaista herkkua saada. Joudun toistamaan tämän vielä useasti. Sittenpähän joudun, tekee minullekin hyvää elämän tarjoama katumuspilleri.)

Raittiina raivo

On tässä sisäisessä raivossa puolensa. Siivosin parvekkeen ensimmäistä kertaa useampaan vuoteen. Ongelmana toki on se, että minulta puuttuu vesiletku. Sellainen pitää saada hankintalistalle. Nyt homma jäi vähän puolitiehen, mutta kuitenkin oleellinen tuli tehtyä. Ensi tai seuraavalla viikolla ryhdyn yrttihankintaan. Sitten ovat asiat ainakin siinä mielessä kunnossa. Muuten asiat eivät oikein olekaan.

Töissä oli jälleen sama kamala itsensä. En tiedä, tulee sellainen olo, että ahdistun siellä päivä päivältä enemmän. Pitäisi kirjoittaa positiivisemmin, ettei kukaan luule, että kuolema korjaa blondin. Eihän tässä niin käy. Parhaani teen, se riittää vähän aikaa. Minun vaan pitää saada asiat järjestykseen. Minun vaan pitää saada ihmistöitä.

Tällaista tämä on, oli pieni mania, nyt tulee lasku. Ei paha, ei tässä vielä lääkitykseen tarvitse kajota, mutta pidän senkin mielessäni. Minulla on tapana masentua tapahtumien jälkeen. Asiat eivät edelleenkään ole loppuunkäsiteltyjä, mutta kyllä tässä enemmän tai vähemmän tulee mieleen avioliiton omaiset olosuhteet. Onko niin, että kallistun tietynlaisiin miehiin vai että tietynlaiset miehet kallistuvat minuun? Onko niin, että olen sukupuolielimeni mukana raahustava ihmisraunio? Vai Johanna Raunio?

Maastamuutto olisi tosi kiva sana. Samoin sijoitus hullujenhuoneelle.

Arvasitte oikein

Eilen laitoin Ihmemiehen ulkoruokintaan. Hän päästeli suustaan jotain sellaista, jota en voi hyväksyä. Jotta ei tästä tullutkaan vuosituhannen rakkaustarinaa, vaan pannukakku. Hyvä kuitenkin, että tuli kokeiltua, olisin katunut, jos en olisi sitä tehnyt. Ja hyvä, että nyt taas muistaa vähän aikaa, että jos jokin saapuu elämääsi hurjalla intensiteetillä, siinä on jotain feelua ja se päättyy todennäköisesti huonosti.

Tällä kertaa säilyin suhteellisen vahingoittumattomana. Elämäähän tämä vain on. Toki olisin tahtonut siitä jotain muuta, mutta ei mikään ihmissuhde ole rauhan ja mielenterveyden menettämisen väärti. Tunnen surua, mutta sekin on normaalia. Minä pidän normaaleista asioista. - Toivottavasti teiltä löytyy nyt sen verran armeliaisuutta, ettette käy tölväisemässä kommenttikentässä "minähän sanoin". Niin nimittäin sanoin minäkin.

Tänään ovat kollegan läksiäiset. Käymme syömässä kaupungilla. Huomenna tutkitaan yhden yhteistyökumppanin tarjontaa. Torstaina käyn syömässä yhden ystävän kanssa. Perjantaina siivoan parvekkeen, lauantaina pelailen ystävien kanssa. Kuten huomaatte, olen päättänyt olla suuremmalti miettimättä, mitä tuli tehtyä.

(Siitä minä olen tyytyväinen, että RM ei enää ole kuvioissa. Häntä en aio kiusata, koska tajusin tyhmyyteni ja lapsellisuuteni siinä asiassa.)

Leivänmuruja tai pikkukiviä

Perjantaina tietenkin myöhästyin bussista. Kerkesin Paavalinkirkolle viisi minuuttia ennen siunaustilaisuuden alkua. Niinpä ei jäänyt juurikaan aikaa jutella kenenkään muun kuin seuralaiseni V:n kanssa. V ja S tutustuivat Limingalla aikoinaan. Tilaisuus oli järjestetty niin, että kukkienlasku oli ennen varsinaista siunausta. Pappi puhui vähän, mutta kauniisti. Minä vollotin paljon, enkä näyttänyt yhtään kauniilta.

Muistotilaisuudessa en saanut juuri ruokaa alas, keittoa söin. Muuten harrastin tupakointia ja juttelua ihmisten kanssa ulkona. Vieläkin tuntuu keuhkoissa. Sitten vielä tapasin S:n viimeisimmän tyttöystävän ja kihlatun, erittäin kaunis ihmisen sekä sisäisesti että ulkoisesti. Ja kovin naiivi rakkaudessaan, mutta sitäpä ei minun tarvinnut enää vatuloida eikä hänen mielikuviaan rikkoa. Pahoin pelkään, että S ei olisi koskaan muuttunut, vaikka hän siihen uskoikin kovasti.

Sitten rumuttiin baareja, muisteltiin edesmennyttä, vähän riideltiin, vähän sovittiin. Ja juotiin. Joskus yhdentoista maissa yhden baarin edessä näin ihmisen, joka jotenkin toi mieleen S:n. Ja mitä mie teen, menen halamaan ja selittämään. Herra liittyi seuraamme, seurasi meitä vähän ihmeissään, mutta jostain syystä tarttui minuun. Jopa niin lyhyessä ajassa, että oli suorastaan järkyttävää, miten nopsaan siirryin hänen kanssaan kotiini. Siellä olemmekin viettäneet neljä vuorokautta puhuen, kertoen ja kuunnellen. Kaikki tapahtuu liian nopeasti, kaikki on uutta, kaikki on ihmeellistä, kaiken ei pitäisi käydä näin. Minua pelottaa, eikä pelota yhtään. Elämä on ihmeellinen paikka, siellä on ihmeellisiä ihmisiä.

Mutta katsotaan nyt. Ihmemies lähti kotiinsa. Saa nähdä, osaako hän tänne takaisin ja koska, saa nähdä tiputteliko hän peräänsä vanan pikkukiviä vai leivänmuruja. Pikkukivien avulla hän osaisi tänne, leivänmurut syövät lintuset (muistatte varmaan Hannu ja Kerttu-sadun). Mutta mitään en kadu.

Suunnitelmien muutos

Vaikka elämä järjestää välillä isojakin yllätyksiä, jotenkin olen onnistunut lipsahtelemaan karkuun kaikkein pahimmilta seuraamuksilta. Enimmäkseen aivan ilman omaa ansiotani, yleensä onnenkantamoisilla. Niin käy tänäänkin. Minun pitäisi alkuperäisen suunnitelman mukaan hypätä junaan kahden maissa. Kun nyt konduktöörit kuitenkin päättivät vähän lakkoilla, mietin jo hetken liftaamista. Sitten tajusin, että eihän se enää käy. Ensinnäkin minulla on liian paljon tavaraa, olen liian vanha ja Suomessa on siirrytty moottoriteihin. Mutta että onhan meillä Onnibus, ja vaikka heidän bussiensa jalkatila on tarkoitettu kääpiöille, hätä ei lue lakia. Niinpä matkustankin kotiin saatanan lähettiläiden kyydissä, halvemmalla ja tunnin pidempään.

Mukaan lähtee elämäni ensimmäinen omatekemä ahvenkukko. Sen lisäksi Pohjoisemman Suomen kaupungin Seppälästä löysin edustuskelpoiset tummat farkut (riittävän pitkät lahkeet) ja yhdestä pienenpienestä kaupasta persoonallisen kevätvillakangastakin. Suosin suomalaista käsityötä. Äitee taas kauhisteli törsöttämistäni, itse hän jätti taas monta vaatetta ostamatta, kun kuulemma ei enää kannata uusia ostaa, kun pian kuolee ja ne jäävät käyttämättä. Pyörittelin sisäisesti silmiäni, en kuitenkaan sanonut mitään. Ei kannata.

Vierailu on sujunut suhteellisen leppoisissa merkeissä. En ole edes saanut viinanjuontikohtausta eikä äiti ole pakkosyöttänyt minua juottoporsaaksi. Ehkä minä vielä opin - ehkä lehmät lentävät. Luojan kiitos, vanhempi veliseni tuntuu huolehtivan äidistä. Menee jopa lääkärille mukaan ja kysyy oikeat kysymykset. Mutsia tietysti pelottaa, mutta kun ei sille nyt vaan mitään voi. Kunhan saisi kuolla ilman kitumista, toivon minä.

Kesällä on taas tultava. Tiedän sen. Vähällähän mie tähän saakka olen päässyt. Karkuun lipsahtanut tästäkin lajista, kiittämätön tuhlaajatytär.