Unohdin sanoa

Hei kaikki!

Tahtoisin kiittää teitä matkasta, jota olette sivusta seuranneet ja joskus jopa uskaltautuneet kommentoimaan. Olette laskeneet minut harvinaisen vähällä, vaikka varmaan syytä olisi usein ollut vähän tönäistä. On ollut kanssanne turvallinen olo.

Jos ikävä tulee, tiedätte, mistä minut löytää. En ole lakannut kirjoittamasta, päätin vain hankkia hivenen yksityisyyttä. Olemme kovin onnellisia tuon meillä asuvan kanssa. Suorastaan ällöonnellisia, siksi siinä ei paljon kirjoitettavaa olekaan. Ei skandaaliotsikoita.

Jos joskus törmäätte minuun virtuaalisesti tai livenä, kohdelkaa kiltisti. Minäkin pyrin siihen. Ensi vuonna olen kirjoittanut blogeja jo 12 vuotta, joten epätodennäköistä on, että koskaan voin pahasta tavastani kokonaan luopua. Olen vain luonteeltani nomadi, välillä lähden vaeltamaan.

Ja kyllä mie edelleen blogeja luen. En vaan juuri jouda kommentoimaan. Juu nou, kamala työ ja vilkas onnellinen kotielämä. Ei tarvitse lotota, sen verran hyvin asiat kääntyivät.

Voikaa hyvin. Kiitos seurasta!

Tukanjuurien alaiset tapahtumat

Vaikka minulla lauantaiaamuna olivat tukanjuuret lasia muistuttavassa olotilassa, tunsin itseni onnelliseksi. Olen ihmeissäni, epäuskoinen ja epäilevä Tuomas, mutta euforia vaan puskee huokosista. Elämä tuntuu uudelta, kun sen kokee rakastavan ihmisen kanssa. Tiedän tunteen tasoittuvan, mutta nyt nautin tästä molemmin rinnoin. Olen kuulemma tylsä, samalla tavalla kuin muutkin rakastuneet. Ehkä sitten olen, osaan minä palata takaisin normaaliin olotilaankin, mikäli tämä katolleen menee.

Ystävä täyttää myöhemmin syksyllä 40. Koska hän on osoittautunyt tärkeäksi ja arvokkaaksi ihmissuhteeksi, tahdoin muistaa häntä jotenkin. Ja samalla viettää hänen kanssaan laatuaikaa. Mikäs siis parempi tapa kuin tarjota meitä molempia kiinnostavia asioita; ruokaa ja musiikkia. Tavaraa meillä kaikilla on jo, enemmäkin tahdomme siitä eroon.Varasin meille ravintola Sea Horsesta pöydän. Siellä nautimme Lansonin kanssa maksaa ja muikkuja. Annokset olivat suuret, minä en jälkiruokaa varvinnut, mutta ystäväiseni onnistui vielä sullomaan itseensä juustokakun palasen. Itse tyydyin IM:n kanssa jallukahviin. Nauru raikasi, viihdyimme keskenämme. Paikalla oli paljon turisteja, mutta kyllä makumaailma tuntuu vielä suomalaisiakin miellyttävän.

Onneksi minut houkuteltiin kävelemään U. Kekkosen kadulle. Olo vähän helpotti. Ilveksen kautta siirryimme Tavastialle. Siellä aloitti viimeisen keikkansa ennen taukoa Von Hertzen Brothers. Ja millaisen keikan! Upeata laulua ja soitantaa jälleen kerran! Keikan jälkeen hortosimme vielä On the Rocksin yläkerran baariin, se oli hivenen turha keikka, olin aika lailla katollani. Osa silkkaa euforiaa, osa nautittujen juomien ansiota. Könysin IM:n kanssa bussiin jo yhden maissa. Käsittämätöntä.

Lauantai oli tahmea päivä. En saanut juuri mitään aikaan. Kaupassa kävimme, mutta ruuan tekeminen jäi sunnuntaille. Kaivelin jotain vanhoja jääkaapista, se kostautui yöllä kun kotiin tulin, pakastepizza sai kyytiä ja nyt kitalaessani on yksi iso ja kaksi pientä vesikelloa. En suoraan sanottuna muista, koska noin tyhmästi olisi käynyt.

Syy öiseen kotiinpaluueseen oli mieletön, upea, intiimi KYPCK:in keikka Lavaklubilla. Oli kuulkaas sellaista paahtoa ja mättöä, että taivaan kiitos minulla olivat korvatulpat mukana. Saimme erinomaiset paikat aivan lavan edestä. Kukaan muu ei varmaan niin lähelle bändiä uskaltanut istua, kun saapuessamme siinä vielä tilaa oli. Kiitos ystävälle, kun minut mukaansa haali, seuraavalla kerralla kun tilaisuus tarjoutuu, ymmärrän taatusti tarttua tarjoukseen itsekin.

Keikan jälkeen istuskelimme hetken paikalla, ystävälle on tapahtunut kaikenlaista hauskuutta ja keikkaakin piti puida. Ärsytti vaan keikanjälkeinen musiikkivalinta. Ärsytti myös kova volyymi, mikä tehokkaasti demppasi keskustelua. Eniten ärsytti närästys, joka ei suostunut lakkamaan, vaikka miten vetelin Rennietä kitusiini. Loppui siiderin nauttiminen kuin seinään. Taas olin yhden aikaan matkalla kotiin. Kyllä muuten väsytti.

Väsyttää edelleen, mutten saa taas nukuttua. Viimeinen lomaviikko on alkamassa, olen päässyt aika tehokkaasti työasioita ja angstista eroon. Jos vaikka sienimetsään pääsisin joku päivä. Ja gynekologille. Siinäpä ne tärkeimmät. On hyvä olla elossa.

Hyvää, surkeata, hyvää, parempaa, parasta

Kiire on ollut. Olemme koittaneet saada kotiolosuhteita kuntoon, koska nyt IM asuu luonani virallisesti. Se ei nytkään ole vielä helppoa, tavaraa on liikaa, molemmat ahdistumme vuoron perään. Huutoa kotiresidenssimme on riittänyt. Mutta tämän kanssa on pakko elää ja toivoa, että joskus lähitulevaisuudessa saamme suuremman kodin. Mielellään ainakin 70 neliömetriä, IM tahtoisi enemmäkin. Juuri mitään hänen tavaroitaan ei ole saatu tuotua tänne, eikä saadakaan, mikäli minusta on kiinni, en tahto tuupata pilttuuta niin täyteen, että jää vain kapeat kävelyraitit.

Matkustimme tällä kertaa junalla Pohjoisempaan Suomeen lauantaina. Liput olivat 50 senttiä kalliimmat kuin Onnibussin piletit. Voitte vain kuvitella, miten paljon enemmän junassa on elintilaa jättiläisille. Sitä paitsi juna on tunnin nopeampi. IM pelasi Älypäätä, minä luin. Välillä pussailimme ja olimme ällöttävän onnellisia. Perillä olisin halunnut viedä IM:n syömään ulos, mutta hänellä on nyt sellainen "säästän kaikessa, missä voin"-kohtaus. Ihan hyvä niin, tein sitten kanapastan äiteen luona. Keittiössä siellä vielä jotain on, mutta huonekalut olivat jo lähes kaikki kadonneet.

Sunnuntaina nuorempi pikkuveljeni vaimoineen tulivat hakemaan meitä puolen päivän punttuussa. Olimme ajoissa liikkeellä, kerkesimme ennen uurnanlaskua käydä haukkaamassa palaset kahveineen. Aamulla ei juuri kummallekaan eväs maistu, mutta jos ei oikeaan aikaan natustettavaa löydy, tapamme molemmat taloissa ja puutarhoissa. Hyvä, siten ymmärtää toista. Tapasimme vanhemman pikkuveljeni perheineen samaisella huoltoasemalla, meillä on aika sama kaiku askelten. Hautausmaan parkkipaikalla odotti loppu saattoväki. Meitä ei paljon ollut, perheen lisäksi kaksi serkkuani perheineen, toinen heistä oli pappi,

Pikkuveli ehdotti, että kantaisin äidin hautaan. Hän kantoi isämme, ja tahtoi, että jompikumpi meistä kahdesta, nuorin meistä tai minä, tekisi tämän, ettei hänen tarvitsisi tehdä sitä toistamiseen. Tietysti suostuin, vaikken ollut siihen valmistautunutkaan. Äiti tuntui kovin kevyeltä. Siinä vaiheessa kun nuorin totesi, että oli oikeus ja kohtuus, että minä kantaisin äidin viimeisellä matkallaan, kun hän oli kantanut minua ensimmäiselläni ja aivan ensimmäisenä meistä, alkoi vesi valua silmistä. Olihan siinä sen verran vahvaa allegoriaa. vesisadetta riitti aina niin pitkään, kun laskin äitini tuhkauurnan hänen lopulliselle leposijalleen, eivät nimittäin kädet riittäneet enää niistämiseen tai silmien kuivaamiseen. Olen kova täti liikuttumaan, toisaalta mietin koko ajan, että olen teennäinen näyttelijä naurettavassa roolissa. Suren elämätöntä elämää.

Uurnanlaskun jälkeen kuljimme läpi kaikki sukulaiset. Niitä kylmällä pohjoiskarjalalaisen pikkukaupungin hautausmaalla riittää. Kerroimme toisillemme tarinoita edesmenneistä, kävimme sen jälkeen vielä juomassa toppakahvit, ennen kuin hyvässä järjestyksessä matkustimme takaisin äidin viimeiselle kotipaikkakunnalle.

Sovimme menevämme syömään rennosti perheen kesken, kun vaatteet oli vaihdettu. Hauskaa oli. Leppoisaa haastelua, huulenheittoa, hyvää ruokaa, erinomaista palvelua. Veljet perheineen tutustuvat paremmin IM:een. Tuntuu, että hyväksyntä on molemminpuolista. Tämä on tietenkin minun tulkintaani, IM toki on kertonut ihastuksestaan heihin, tuntee saavansa jopa veljiä puolison lisäksi. Viehättävä ajatus, tulkintani mukaan he ihan aidosti tulevat toimeen keskenään. Se nyt kuitenkin olisi tarkoitus, kun tälle tielle olemme lähteneet.

Maanantaiaamuna kantelimme kyytiin nojatuolin, sohvan ja pesukoneen. Pikkuveli lähti kuskiksi, poikkesimme nakkaamassa äidin alusvaatteet, kylpytakit ja yöpuvut kaatopaikalle, muu vaate menee kiertoon. Rauhallisesti haastellen ajelimme takaisin pääkaupunkiseudulle. Sillä välin kun IM ja veliseni veivät vanhat kiertoon, tein ruuat ja siivosin. Ottoveli oli käynyt pari yötä, mutta kertoi, ettei kunto ole niin vahva, että hän pysyisi sohvalla makailemaan. Pelottaa hänen puolestaan, toivottavasti kaikki menee hyvin. Huomenna onneksi näen häntä, että voin todeta kuntonsa henkilökohtaisesti.

Onneksi lomaa on vielä jäljellä. On tässä ollut kaikenlaista, paljon väsyttää. Päällimmäisenä kuitenkin on sellainen ihmeellinen täyttymyksen tunne. Silti vähän pelkään, mutta riski on nyt vaan pakko ottaa. Syteen tai saveen - ja minä pahalainen sanon, että katolleen menee kuitenkin, mutta näillä mennään. Sydän sanoo niin.

Luottamusta liikkeellä

Ihanaa olla kotona! Kolmas lomapäivä on alkamassa. Nautin aikataulujen puuttumisesta ja haahuilusta. Nautin juttelemisesta, asioiden tekemisestä yhdessä, tontin kartoittamisesta. Olen tolkuttoman onnellinen jokaisesta normaalista kotihetkestä.

Hautajaiset sujuivat mallikkaasti. Äiti oli pidetty ihminen, kukaan ei liioitellut eikä kertonut mustaa valkoiseksi. Ei tarvinnut. Hän oli hyväntahtoinen ja vieraanvarainen ihminen, ujo ja arka tosin. Äidin elossaolevat sisaret olivat kaikki neljä paikalla, heitä selvisi aikuisikään yhdeksän. Kaksi kuoli vauvana. Serkkuja oli läsnä lauma, luvassa on kuulemma serkkutapaaminen myöhemmin syksyllä. Saattoväkeen kuului myös isän puolen sukua, äidin ystäviä ja vanhoja työkavereita.

Tilaisuus meni samalla kaavalla kuin isän hautajaisetkin. Pikkuveli oli varannut valkoiset suuret ruusut saattoväelle laskettavaksi arkulle. Mutsi vietiin odottamaan tuhkausta ja me siirryimme pitopöytään. Siinä vaiheessa oli jo nälkä, Onnibussissa aamutuimaan vedetty sämpylä ei paljon lohduttanut. Juuri ennen siunaustilaisuutta meinasi käämi palaa, onneksi IM oli strategisesti hiljaa. Jälleen kerran hän ymmärsi, mitä tehdä. Ääneni petti useasti adresseja lukiessa, niin tiesin tapahtuvan. Sen sijaan veljen vaimon soittama "Äideistä parhain" sai minut vain vaivautumaan. Kukin tyylillään kuitenkin.

Hautajaisten jälkeen kävimme baarissa yksillä, silmät olivat kipeät. Menimme hotelliin ja silpaisimme kovat kaulasta. Pari pulloa kuohuviiniä, iltaruoka Ehta-ravintolassa (mielettömän maukas haukiburgeri!) ja unille.

Aamupalan jälkeen elbasimme hetken, ennen kuin siirryimme äidin luokse. Sieltä pikkuveljen ja vaimonsa kanssa torille ja sen jälkeen katsastamaan heidän uusi kotinsa. Kaunis kotoisa asuntohan se oli, rivitalo, ettei aivan kulttuurishokki tullut omakotitalon jälkeen. Illanistujaiset pidimme toisen veljeni ja vaimonsa luona. Puitteet ovat komeat. Keskustelu oli vilkasta, mukavaa katsoa suvun tutustuvan IM:een ja hyväksyvän hänet. Saa samalla pari veljeä, kun minun kanssani ryhtyi tekemisiin. Mutta se konjakin latkiminen oli liikaa, humalaanhan siitä tuli.

Kaikki kostautui kotimatkalla, dejavu-ilmiö isän hautajaisten jälkeen. Kaamea kankkunen ja Onnibussin onnettomat tilat, ei varmaan tarvitse sanoa enempää. Olimme molemmat kärttyisiä, vaikka kotiin pääsimmekin. Onneksi ruoka parantaa olon. Ja pienimuotoinen liikunta.

Olen onnellinen. Ihmeellinen olo. Epätodellinen.

Entä jos ei huvita?

Ihan kuin olisin kokenut tämän ennenkin. Mitä vähemmän minulla on työtä, sitä vähemmän se minua kiinnostaa ja sitä hitaammin teen nekin vähät. Välttelen, vatuloin, väheksyn. Sama oli nähtävissä vuonna 2012 ennen potkuja. Ihan samalla tavalla haahuilin silloinkin. Nyt valitettavasti energiaa ei tunnu riittävän edes uuden työpaikan hakemiseen. Ajattelen, että kerkeän minä sitten loman jälkeenkin itseäni ryhtyä masentamaan.

Noh, näillä mennään. Kuitenkaan ei mitään rästihommeleita ole jäänyt. Suurin piirtein pysyn aikataulussa. Töitä on vielä neljä päivää. Tähän aikaan ensi viikolla istun jo Onnibussissa kohti pohjoisempaa Suomea ja hautajaisia. Kyllä minä jaksan. Turha tätä on stressata, kun en tiedä tulevaisuudesta. Hällä väliä, sanon minä.

Ihmemiehen kanssa olemme kehittäneet iltarutiiniamme, lähdemme kävelylle yhdeksän maissa illalla. Silloin on edes hivenen viileämpää. Kumpikaan meistä ei kestä kuumuutta. Sen jälkeen onkin hyvä rauhoittua, katsoa uutiset ja minun mennä unille. Välillä rähähtelemme toisillemme, mutta se johtuu vain kuumuudesta, ei ole mitään vakavampaa. Muuten olemme ällöttävä kujerteleva pariskunta. Tutustumme toisiimme kaiken aikaa lisää, onneksi niihin parempiin puoliin. Muistuttelen itseäni, etten saa antaa asioiden lipsahtaa huonolle tolalle. Jos siitä on merkkejä, on parempi lopettaa suhde kuin antaa sen jatkua tekohengityksellä.

Mutta olen mie, kuulkaa, onnellinen. Hävytön.

Kuuma, kuumempi, hottis

Aamulla pääskyset sirkuttavat kuin viimeistä päivää, varpusen poikaset taas valtaavat lähikoivun lauluharjoituksilleen iltapäivällä, kun saavun kotiin. Kesä on täysi, pyöreä, mehukas vadelma, nautin kaikin tavoin, vaikka helle minut tappaakin. Koti on kuuma, onneksi edes illalla voi avata parvekkeen oven. Siunattu viileys antaa edes jonkinlaisen unen.

Kävin hakemassa Triptyl-reseptin. se ei ainakaan ole mitään huumaavaa eikä kolmiolääke. En jaksa enää valvoa, tarvitsen unta, että jaksan töissä. Siellä raahustelemme verkkaisesti eteenpäin. Seuraajani oppii ja kehittyy, pian minua ei enää tarvita. Pientä haikeutta on liikkeellä, kun mietin, että todennäköisesti parin kuukauden päästä olen työtön. Mutta ei se mitään, sitten haen muita töitä, totean reippaalla äänensävyllä. Sovitaanko, ettei kaivella sisäisiä tuntemuksiani liian syvältä, siellä voi olla vähän kitkerämpää tekstiä.
 

Asuntohakemukset on laitettu liikkeelle, auto on viety korjattavaksi. Majoitus ja matka hautajaisiin on varattu. Paluupäivämäärä on edelleen avoinna, en ole saanut tolkkua pikkuveljestäni, että mitä hän minulta odottaa. Ottoveli tulee todennäköisesti Suomeen samoihin aikoihin, jatkohoito tapahtuu Suomessa. Matkustuslupa on jo lähes plakkarissa, pitää miettiä, että miten saan hänelle avaimen.

Olen onnellinen. Pakko se on myöntää. Hulluahan se tavallaan on, mutta toisaalta jos tapahtunut oli pahinta, mitä meille vastaan tulee, niin luvassa voi olla erittäin onnellisia aikoja. Kai niitäkin pitää mainostaa, kun kerta välillä velloo onnettomuuden syövereissä ja tekee hidasta itsemurhaa. Olemme ylittäneet melkoisia esteitä, niitä on edelleen tarjolla, mutta ehkäpä oikeasti yhdessä voitamme ne. Tai sitten mennään ali.

Tuskaaaaaaa

Olen laiminlyönyt sinua, rakas päiväkirjani. Mutta kun elämä, tiedäthän sinä?

Viimeinen viikko ennen loman alkua oli kaoottinen. Perehdytin nuorta tuuraajaani päivittäin, itse tein kiireellisiä asioita pois jaloista kuleksimasta. Tiedän, että paljon jäi tekemättä, siitä on vaan sitten jatkettava heinäkuussa samalla kun perehdytän seuraajaani ja tuuraan kollegaani. Epäilenpä, ettei aika käy pitkäksi. Perjantaina tilasin iltapäiväkahvit kesäpoikien viimeisen yhteisen työpäivän kunniaksi, annoimme heille hauskat pikkulahjat ja harrastimme keskinäisen kehun kerhoa tunnin verran.

Sitten tulikin jo kiire kotiin, kun kuulin, että ystävä odotteli jo parkkipaikalla. Kuuma oli ja hiki valui valmiiksi, kun kotiin pääsin. Nopeasti fressasimme itsemme ja otimme muutaman etkojuoman ennen kuin viipotimme Suvilahteen. Taaskaan ei mitään jonoja ollut missään, rannekkeen vaihto sujui nopeasti ja muu posse löytyi - yllätys, yllätys - baarialueelta varjosta. Sitten vaan nautittiin, naurettiin, vaellettiin, seisoskeltiin, istuttiin, juteltiin ihmisten kanssa ja haisteltiin ilmapiiriä. Leppoisaa, mukavaa, kuuma, hiki, naurua, jallua, siideriä, kuohuviiniä, pientä flirttiä, hiprakka, hodari, drinkkibaari... Ja niin loppui ensimmäinen päivä.

Lauantaina rakentelin brunssin, juomaksi oli ystävä varannut vaaleanpunaista Moet&Chandonia. Siitä oli jälleen hyvä lähteä kylille, poiketa perinteisesti Lennonjohdossa ennen kuin alueelle pääsimme. Iltapäivällä keikkojen välissä kävimme Black Diningissa. Herkullista ruokaa lyhyeltä listalta. Sivistynyttä, mustaa, ruusuja, nopea rivakka ja ystävällinen palvelu. Kyllä kannatti! Viskibaariinkin tutustuimme, sen parhaana puolena olivat alakerrasta löytyvät ihmisvessat. Kyllä sitä oppii arvostamaan posliinia, kun bajamajassa hautovan kuumalla kelillä yökkäilee jo hajusta. Mutta bajamajatkin olivat siistit, ei siinä mitään.

Toisenakin iltana ymmärsimme parastamme ja tulimme jatkoille kotiin. Olin varautunut molempina iltoina siihen, että tein iltapalaa ennen kuin kävimme unille. Nukkumatti oli valitettavasti kusipää eikä huomioinut minua kuin typerillä miniannoksilla, 4 - 5 h unta huonojen viikkounien lisäksi alkaa tehdä minusta hermoraunion. En kuitenkaan vielä ole ryhtynyt tappamaan ihmisiä.

Sunnuntain sadekaan ei masentanut, kun posse oli taas koossa kokonaan. Syöminen jäi vähän vähille ja kun minut vielä vokoteltiin baariin seuraamaan potkupallomatsia, niin sanotaanko, että tänä aamuna ei olo enää ollut parhaasta mahdollisesta päästä. Eikä enää ollut kuplajuomaakaan. Kärvistellessä menee tämä päivä, huomenna aloitan selväpäisen loman.

Entäs musiikki tänä vuonna? Lordi oli aika reppava, ihan kiva kuulla muutakin kuin se helevetin euroviisu. Testament aina uotettava ja hieno, Avantasiaa emme arvostaneet. Olisi ehkä pitänyt jotenkin tutustua aiheeseen etukäteen, nyt vaan lähinnä haukotutti. Lauantaina Primordial tehosi minuun, tietysti, irkkuja! Tsjuder oli aivan turhan rankkaa, mutta Turmion Kätilöt ilahdutti. Ystävätkin sain heistä innostumaan, savolaishuumori ja musiikki ei mennyt hukkaan. Hyväntuulista touhua. Thunderstone fanihan minusta tuli jo vähän aikaisemmin, nyt vaan tunne vahvistui. Anthrax on aivan ensimmäisiä lemppareitani nuoruudestani, hieno tiukka ote jatkuu. Staminallekin lämpesin vihdoin, mutta Ghost, oi voi, ai ai ja jestas sentäs! Ihan mieletön, upeeta ja mahtavaa! Mikä lauantain lopetus, wow!

Sunnuntain aloitimme Hatebreedillä, olihan mättöä ja vetoa! Samoin Gojira sekä Katatonia saivat puntin vipattamaan. COB oli suoraan sanottuna tylsä. Jos herra Laihoa pidetäänkin yhtenä parhaista kitaristeista, niin silti he voisivat vaikka miettiä laulajan vaihtoa. Ja minkä ihmeen takia ne saundit piti puurouttaa, kun kaikilla muilla sanoistakin sai selvää. Mutta toki oli kivaa, kun muilla oli kivaa. Ei vaan minusta tullut Bodomin lasten fani tälläkään kertaa.

Nyt sitten suunnittelemme Wackenin matkaa. Matkailuautolla maailmalle ja takaisin, kenties jo ensi vuonna.

Mon amour - juhannus-Tampere

Olin jälleen kerran oikeassa itseni suhteen, kun varasin matkan Tampereelle vasta perjantaille. Sain levättyä töiden jälkeen, jossain määrin jopa nukuttua, eikä pakkaamisen kanssakaan ollut kiire. Sitä paitsi juna oli lähes puolityhjä, ei ryysistä, vain omaa rauhaa ja musiikkia puhelimen syövereistä 1,5 h. Aurinko paistoi, ihmiset olivat leppoisalla mielellä. Tampereella kävelin hiljaisen kaupungin läpi, ystävä luotti minuun jo sen verran, että sain ihan itse hoitaa itseni hänen luokseen.

Siellä lyötiin ensitöiksi käteen lasillinen kuplivaa. Ruoka valmistui hetken päästä, siihen olivat viileässä soveliaat ruokajuomat. Tullikamarinaukiollle kerkesimme viideksi. Tai Klubilla se ensimmäinen keikka taisi olla. Järjestelyt olivat muuttuneet, aukiolla ei enää lavaa ollut. Eikä oikeastaan niin paljon ilmaiskonsertteja muutenkaan. Noh, minä kuitenkin viihdyin koko viikonlopun, mutta Pakkahuoneen terassi ei mikään keikkapaikka ole, ei ainakaan, jos se sullotaan täyteen saunoja. Eivätkö ne onnettomat muovituopin lärpäkkeet mitään ihmisnautinta-astioita olleet, oikein nolotti paikan puolesta.

Perjantain yllättäjä oli Lopunajan mies. Veikkaanpa, että siinä on ryhmä, josta kuullaan vielä. Varmoja nakkeja olivat Hannibal ja Olavi Uusivirta. Aurorasta en vielä oikein tiedä, mitä ajatella, Vilma Alina ei iskenyt eikä myöskään Vesala, vaikka sitä kaikkialla hehkutettiin. Ei vaan ollut minun teekupilliseni, niinpä poistuinkin tapaamaan ystävää Amadeukseen. Siellä sitten taas valitettavasti ilta vierähti aina hamaan pilkkuun, ei ehkä välttämättä ollut ihan viisain temppu. Vähänkö väsytti, kun ystävän luokse pääsimme, hyvä, etten nukahtanut pää ruokalautaselle.

Lauantain brunssi piristi, tarjolla oli herkkuja ja kuplajuomaa. Kiirettä emme pitäneet, kerkesimme vasta Samannan keikalle. Se oli niin taiteellinen pläjäys, että oikein pahaa teki. Ei iskenyt. Eikä muuten iskenyt Harmaa Hurttakaan. Minä kun en juuri humoristisen musiikin ystävä ole. Koska Klubilla oli vaan jotain räppii ja hiphoppii, minut vietiin lähibaarikierrokselle. Kehut menevät Salhojankadun pubille, ihanasti rempallaan ja erinomaisen ammattitaitoinen henkilökunta. Hyviä oikeita siidereitä, sain jotain aivan uutta, Westonsin Wyld Wood on melkoisen vahva, mutta luonteikas tuttavuus.

Jätkäjätkät oli varma hitti, kun Klubille pääsimme. Gettomasan keikastakin loput kuulimme, pitää sanoa, että emme menettäneet mitään. Etenkin kun bassonamikat oli käännetty taas kaakkoon, kun laski juomalasin pöydälle, se pomppi itsekseen eteenpäin. Ei hyvä. Huomasi kyllä, että lauantain ohjelma oli turhan ohut, porukkaa ei juuri liikkeellä ollut, mutta ne jotka olivat, saivat kyllä jälleen tanssiannoksensa. Minä en juurikaan jaksa Jätkäjätkiä levyltä kuunnella, mutta keikkabändinä se toimii mielettömän hyvin. Hyväntuulista energiaa ja söpöjä nuoria miehiä.

Vielä piti sen päälle poiketa baarissa, mutta onneksi ymmärsimme kotiin lähteä, vaikka jatkoillekin kovasti houkuteltiin. Oli kuitenkin kotiinpaluupäivä eilen, niin ihan hyvä tasoittaa elonsa sen mukaan. Yöpaikan Muska-kissa täyttää syksyllä jo 21 vuotta, sain paljon rakkautta ja hurinaa vanhalta kissaneidolta. Niin käy kissoille kuin ihmisillekin, aika raihnaisia meistä lopussa tulee, kuivia köppänöitä.

Tänään pitää vielä kengät suutarille. Olen uusimpia Neosens-kenkiäni käyttänyt niin taajaan, että asvaltti on syönyt kantalaput. Jos vielä popoilla kuukauden päivät kävelen, syö se kannatkin. Ja sitähän minä en tahdo. Niinpä pitää lähteä moikkaamaan kauppareissulla luottosuutaria. Pyykit on jo pesty, vielä kun siivoaminen alkaisi kiinnostaa, niin tulisi käytettyä vapaapäivä hyvin.

Hiilipannun ystävät kokoontuvat

Grilliruoka tursuaa korvista. Kahtena päivänä perätysten grillasimme ja pelasimme. Mikäs siinä, ihmiset ovat ihania, pelaaminen hauskaa, ruoka hyvää ja koko touhu sai ajatukseni hetkeksi muualle. Mutta sunnuntai-iltana oli vatsassa kivireki. Onneksi ei tullut enää lutrattua alkoholin kanssa, se tästä vielä olisi puuttunut. Siltä osin oloni on varsin selväpäinen ja tervejärkinen.

Alkuperäisellä peliporukalla emme kovin kummoista sessiota ottaneet, edellisestä pelikerrasta oli lähes 1,5 vuotta. Vähän vain verryttelimme ja muistelimme, että missäs sitä ollaan ja mitä aiotaan tehdä. Luolastossa taistelimme yhden pikkutaistelun ja saumat hengenlähtöön olivat lähellä useasti. Niin sitä ihminen unohtaa roolipelimaailman lainalaisuuksia, kun ei niitä käytä. Toisen porukan kanssa olemme aloittelemassa uusinta seikkailua, askelmerkit eivät näytä kovin lupaavilta. Jos matkasta ei tule suorastaan katastrofi, niin taatusti siitä ainakin tulee polveileva ja pitkä. Olemme kaikkien tunnettujen karttojen ulkopuolella laskeutumassa pienen kuun pinnalle, jonne meitä ennen on jo laskeutunut kuusi muuta alusta. Eikä miehistöistä tietenkään enää nay vilaustakaan. Jep.

Maggaraa tuli syötyä pienen kylän tarpeiksi. Eilen jätin jo suosiolla sitä puolta väliin. Salaatti kelpasi paremmin. Taidan tällä viikolla tyytyä johonkin todella kevyeen. Paitsi että huomenna on taas yksi iltatilaisuus, josta en tiedä, miten siellä on tarjolla. Ainakin väsymystä keskiviikkoon, veikkaan, koska olen kotona vasta joskus puoliltaöin.

Äiteellä on aika lääkäriin tiistaina. Sitten olemme taas vähän viisaampia. Kunpa hän ei joutuisi kovin kitumaan! Minulla on majapaikka kysyttynä valmiiksi vaikka pidempiaikaista majoitusta varten pohjoisemmasta Suomesta. Muuta en oikein voi tehdä, se kai tässä vituttaakin.

Ilmoja on pidellyt

Puhkun taas pyhää raivoa työasioiden tiimoilta. Ulkoistettu (sic) vaihteemme yhdistelee minulle puheluita, jotka eivät todellakaan kuulu minulle, sitten joudun antamaan omat yhteystietoni henkilöille, jotka tietenkin jatkossakin tulevat samoissa paska-asioissa kääntymään puoleeni. Ja kaikki vain siksi, että myös ostoreskontramme on ulkoistettu (I see a pattern…) eikä heille ole puhelinnumeroa, vain sähköpostiosoite. Tsiissas. Vihaan ulkoistamista! Sen lisäksi sain juuri tietää, että samanlaiseen asemaan jossain päin yritystämme palkattu henkilö tulee saamaan yli 600 euroa parempaa palkkaa kuin minä. Juu, kehityskeskustelua ei edelleenkään ole pidetty, mutta voitte uskoa, että tulen ottamaan asian puheeksi.

 

Onneksi tänään saa ihmisseuraa Kaisaniemessä. Minua kyllä vähän pelottaa, että miten se Adam-parka hoitaa pestinsä ison idolini saappaissa, mutta biisit nyt ainakin ovat hyviä. Kavereitakin tulee nähtyä. Muita musiikillisia huomioita, Tampereelle on tällä kertaa Valtteri Festareille hankittu 2 pvn lippu, ei ole siis tyytyminen pelkkään ilmaistarjontaan. Sekin kyllä on Treella ollut erinomaista viime vuosina, ei käy kieltäminen. Tampere on ihana juhannuskaupunki. Ja ne ihmiset rakkaat!

 

Kampaajanketkuni teki minusta porkkanan läksiäislahjaksi. Hän käytti jotain muuta väriä kuin tavallisesti, väri ei tunnu lähtevän pois samaa tahtia kuin tähän asti käyttämänsä. Taisi sattua ihan oikea kestoväri. Mutta pää on liian punainen, en tunnista itseäni. Kanssakulkijat kyllä sanovat vihdoinkin hiusten värin mätsäävän ihonvärin kanssa, on kuulemma hehkua liikkeellä. Kuumeista hehkua, minusta välillä tuntuu, on vähän heikko ja hutera olo.

 

En jaksa kokonaispäivittää IM-tilannetta. Se on monimutkainen. Välillä ihanaa ja hienoa, välillä yhtä kushelevettiä. Juuri tällä hetkellä kiihkeästi toivon ja odotan, että hän saisi oman kodin ja väliaikaisjärjestelymme loppuisi mahdollisimman pian. Uskon, että silloin kokonaistilannekin tulee paranemaan. Hän kyllä saattaa tuhota itsensä ennen sitä, mutta sitten minä en enää ryhdy pelastaviin toimenpiteisiin. Onneksi juhannukselta hän lähtee mökkeilemään, saan kaipaamani mietintätauon.

 

Kaipaan myös unta. Positiivinen asia tilanteessa on se, että olen laihtunut noin viisi kiloa. Kohta joudun housukaupoille tai ompelukoneen kanssa lähikontaktiin.

Kiiruhdan hitaasti

Lauantaina siivosin, oli korkea aika suoraan sanottuna, ette arvaakaan löytyneiden villadoobermannien määrää. Ostin parvekkeelle mustasilmäsusannan, se puhutteli minua Pirsmassa, kauemmas en jaksanut lähteä. Ehkä joku päivä jaksan pysähtyä bussireitin varrelle sattuvalle puutarhakaupalle ja hankkia lisärehuja, niin kuin vaikka yrttejä, isoon ruukkuun. Tuli heti vähän parempi olo, kun jaksoin kiinnittää huomiota kotiini. Se ei tunnu enää niin turvattomalta.

Tein suolaisen piirakan (aivan liian suuren) ja juopottelin viiniä, kun Dervissi soitti useampaan otteeseen. Hän kierteli ja kaarteli asioita, niinpä kun välillä ystävä laittoi viestin, että Kalliossa ollaan ja tervetuloa, niin kerkesin vastaanottaa sen kutsun, ennen kuin Dervissi pääsi itse asiaan. Hän olisi kutsunut minut saareen saunaan. Minä en kuitenkaan enää alkanut perua sopimuksiani, parempi ehkä olisi ollut taloudellisesti, mutta toisaalta teki mieli nähdä ihmisiä. Täysikuu saaristossa ei toisaalta olisi ollut mikään tyhmempi vaihtoehto. Nyt se kesäyö meni siististi sisätiloissa.

Kun neljän maissa sunnuntaiaamuna kävelin bussipysäkiltä kotiin, tunsin jotenkin olevani elossa. Oli hyvä olo, olin jutellut ihmisten kanssa, nauranut ja vakavoitunut. Olin antanut ja saanut, enkä toisaalta tehnyt mitään pahaa itseäni kohtaan, jota sitäkin tiedän tapahtuneen pettymysten jälkeen. Ehkä minä vielä opin armollisuutta itseäni kohtaan. Ainakin pitää ymmärtää edetä hitaasti, minulla ei saa olla kiire.

Juhannus menee Tampereella tavanomaiseen malliin, junaliput jo ostin, kun halvalla sain. Kyllä tämä tästä. Viime yönä näin unta isästäni ja S:stä. Molemmat nukkuivat - eli oli rauhallista. Päätin tehdä heille ruuaksi munakasta. Outo uni, etenkin kun tietää, ettei kumpikaan heistä ollut lempi-ihmisiäni, mutta ehkä alitajuntani on päättänyt antaa heille anteeksi. Johan tuo olisi aikakin.

Siirappia, hunajaa ja muita tahmovia aineita

Elämäni on niin jumalattoman ällöromantillista höttöä, että varmaan pian puhkeaa kakkosluokan diabetes. Mutta puhjetkoon. En tiedä, oleko varsinaisesti ansainnut tällaista, en edes tiennyt kykeneväni vastaanottamaan moisia tunteenpurkauksia.

Nyt tehdään niitä asioita, joista olemme haaveilleet. Eletään yhteistä arkea, käydään kävelemässä, syödään, sisustetaan (mm. musiikkivermeillä) suunnitellaan matkoja, kesää, asumisjärjestelyitä sekä muuta asiaankuuluvaa. Meillä on kiire, aikaa on vähän. (Joo. Tiedän. Tämä on vaarallista.)

Kerkesin minä viikonloppuna tavata muitakin ystäviä. Kävin roolipelaamassa naapurilähiössä. Siellä vaan ei tällä kertaa taisteltu lain, saimme kaksi eri  seikkailua loppuun. Siksipä pisteet olivat melkoiset ilman taisteluakin, romua myytiin ja ostettiin. Ihmemies taas oli keikkailemassa, moninaiset ovat hänen toimensa. Kotiin saapui varsin hiprakkainen olento, mutta ilman S-oireyhtymää.

Tiedostan riskit edelleen. Kaikki voi olla harhaa. Mutta jos tämä ei ole, niin luvassa on vuosituhannen rakkaustarina.

Petipuuhia

Harjoittelen B&B-toimintaani varten. Ystävä lentää naapurimaasta Pohjois-Suomeen ja tarvitsee yösijan viideksi tunniksi. Ehkä neljäksi. Niinpä teen hänelle ruokaa ja petiä. Samalla vaihdoin omatkin lakanat, on taas ollut niin hektistä, että ei ole sitäkään saanut aikaan. Eikä siivoamista. Mutta nyt on imuroitukin. Kunhan riittävän vahva motivaatio tulee, niin kyllä alkaa tapahtua.

Olen sitten ryhtynyt parisuhteeseen. Sen lisäksi olen rikkonut yhden sydämen ja ilmoittanut kahteen muuhun osoitteeseen, että takana ovat ne päivät, kun minut sai iloitsemaan elämästä kanssaan. Tai ainakin tauolla. Olen hirveä epäluuloinen pelkuri, näyttelen rohkeata, mutta ei tämä ihan sitä taida vielä olla. Tässä on kuitenkin koira haudattuna, voi olla että joku mätä rottaeläinkin voi paljastua. Mutta silti heittäydyn, koska tässä on mahdollisuus johonkin tolkuttoman ihanaan ja upeaan.

WC:n peilikaapissa on hammasharja, mieshajuste ja partahöylä. Ihmemies puhuu tuovansa tänne kitaran. Lenkkarit jo ilmestyivät. Sunnuntaina kävimme ulkoiluttamassa niitä, samoin eilen pikkulenkin. Tämä vaikuttaa pelottavan seesteiseltä. Aamuisin menemme yhdessä bussiin, illalla samaan sänkyyn. Kirjoittelen ja saan niin siirappisia viestejä, että joku voisi kohta soittaa poliisin tai Paranoidin.

(Tunnen suurta surua. Tolkutonta pahaa mieltä sekä tunnontuskia. Ne kaikki ovat minulle ihan oikein. Saisi tipahtaa kuuma kivi päähäni. Miksi v*tussa piti ryhtyä leikkiin ilman tunteita? Hyvähän se on selitellä, että siinä vaiheessa suunnitelma oli molemminpuolinen, ei se enää sellaista ollut pitkään aikaan. Kyllä minä tiesin, että toisella puolella on tunteita enemmäkin. Miksi olen paha ja ajattelematon inehmo? Ansaitsenkin tulla rikotuksi.)

Holiday in Cambodia

En enää koskaan voi jäädä lomalle. Loman jälkeinen viikko tappaa minut. Samoin raivon partaalle saattavat minua viisaampien suunnitelmat siitä, kuinka nykyinen työni hoidetaan joskus tulevaisuudessa. Aivan sekopäiden ja hullujen hommaa! Olen melkoisen pöyristynyt. Tänään olin niin ahdistunut, että piti käydä vessassa märsyämässä. Tiedän, ei se mitään auta. Kunpa voisin edes tänne kertoa kaiken!

Toivottavasti torstai on täynnä sitä itseään ja pääsen jotenkin eteenpäin työsuossani. Kamalinta on, että kukaan ei oikeastaan voi auttaa minua. Tuuraajaani ollaa siirtämässä täyspäiväisesti hänen nykyiseen tehtäväänsä. Niinpä jouduin laittamaan nykyiselle esimiehelleni sekä operatiiviselle esimiehelle viestin, että mitenkäs tehdään lomani aikana. Kuka minun työni tekee? Suoraa vastausta ei tietenkään tullut, mutta ainakin sain pojat mietteliäiksi. Taisi se upouusi esimies suorastaan säikähtää, kun laitoin hänelle loma-aikana muotoilemani toimenkuvan menemään, ei minulla sitä ole töissä ollut aikaa tehdä. Ei tajunnut raukkaparka, miten paljon vartijana olen.

Pelkään, että olen joutumassa manian valtaan. En nuku, syön vähän, laulut kertovat minulle tarinoita. Hymyilen - töissäkin silloin, kun en itke. Puhun hulluja. Kuuntelen hullumpia. Joko olemme molemmat sekaisin, minua vedätetään 6-0 tai sitten kaikki on totta. Pitää vaan toivoa, että tunne polttaa itsensä poroksi mahdollisimman pian tai totuus paljastuu nopeasti.

Olen vaarassa. Minun pitäisi pelastaa itseni. Naiset ja lapsenmieliset ensin.

Leivänmuruja tai pikkukiviä

Perjantaina tietenkin myöhästyin bussista. Kerkesin Paavalinkirkolle viisi minuuttia ennen siunaustilaisuuden alkua. Niinpä ei jäänyt juurikaan aikaa jutella kenenkään muun kuin seuralaiseni V:n kanssa. V ja S tutustuivat Limingalla aikoinaan. Tilaisuus oli järjestetty niin, että kukkienlasku oli ennen varsinaista siunausta. Pappi puhui vähän, mutta kauniisti. Minä vollotin paljon, enkä näyttänyt yhtään kauniilta.

Muistotilaisuudessa en saanut juuri ruokaa alas, keittoa söin. Muuten harrastin tupakointia ja juttelua ihmisten kanssa ulkona. Vieläkin tuntuu keuhkoissa. Sitten vielä tapasin S:n viimeisimmän tyttöystävän ja kihlatun, erittäin kaunis ihmisen sekä sisäisesti että ulkoisesti. Ja kovin naiivi rakkaudessaan, mutta sitäpä ei minun tarvinnut enää vatuloida eikä hänen mielikuviaan rikkoa. Pahoin pelkään, että S ei olisi koskaan muuttunut, vaikka hän siihen uskoikin kovasti.

Sitten rumuttiin baareja, muisteltiin edesmennyttä, vähän riideltiin, vähän sovittiin. Ja juotiin. Joskus yhdentoista maissa yhden baarin edessä näin ihmisen, joka jotenkin toi mieleen S:n. Ja mitä mie teen, menen halamaan ja selittämään. Herra liittyi seuraamme, seurasi meitä vähän ihmeissään, mutta jostain syystä tarttui minuun. Jopa niin lyhyessä ajassa, että oli suorastaan järkyttävää, miten nopsaan siirryin hänen kanssaan kotiini. Siellä olemmekin viettäneet neljä vuorokautta puhuen, kertoen ja kuunnellen. Kaikki tapahtuu liian nopeasti, kaikki on uutta, kaikki on ihmeellistä, kaiken ei pitäisi käydä näin. Minua pelottaa, eikä pelota yhtään. Elämä on ihmeellinen paikka, siellä on ihmeellisiä ihmisiä.

Mutta katsotaan nyt. Ihmemies lähti kotiinsa. Saa nähdä, osaako hän tänne takaisin ja koska, saa nähdä tiputteliko hän peräänsä vanan pikkukiviä vai leivänmuruja. Pikkukivien avulla hän osaisi tänne, leivänmurut syövät lintuset (muistatte varmaan Hannu ja Kerttu-sadun). Mutta mitään en kadu.

Pakkaan ja pesen

Ihanan rauhaisa pääsiäinen takana, kunnon evästä, lempeätä seuraa. Mietin olevani onnellinen ja onnekas, kun valuin alakylille RM:n huomasta. Siinä se on ihmeellisen ajattelevainen ihminen. Sisäisesti kaunis.

Nyt olen yrittänyt pestä pyykkiä ja pakata. Muutama päivä muualla tekee ihan hyvää, ehkä jää ajattelematta nämä omat maalliset pikkumurheet, kun pääsee viettämään aikaa äiteen kanssa. Edelleen olen kyllä kovin onnellinen, että minulla on varaa majoittua hotelliin. Saan pienen hengitystauon välillä.

Tilasin addressin S:n hautajaisiin. On tuo interwebbi vaan ihmeellinen paikka, kaiken sieltä löytää. Toivottavasti kirje tulee ennen perjantaita. Jos ei tule, niin sitten olen ilman. Onneksi en mene hautajaisiin yksin.

On tämä elämä sitten - sanonko mikä?

Ajattelin mielessäni, että kiva kun voin välillä kertoa jotain kevyempää, mielipiteeni Auguste Rodinin teoksista ja Japonaise-näyttelystä Ateneumissa. Auguste on kova jätkä, hän on nähnyt liikkeen päälle ja tuntenut ihmisen. Suosittelen lämpimästi, samoin Ottoveli, meilllä oli taas harvinaisen yhteneväinen ajatusmaailma. Tosin taidekritiikkikommenttimme saivat jotkut näyttelyvieraista nostelemaan silmäkulmiaan. Japonaise-näyttely oli vähän hajanainen, mutta paljon Monetia ja Gaguinia oli tarjolla, eikä se iänikuinen Edelfelt-Gallen-Kallela-akselikaan paha ollut. Pekka Halonen oli meidän molempien mielestä möhkäle, pinta- eli lankkumaalari. Ainakin kun häntä vertasi näyttelyn aiheeseen, Japanin vaikutukseen länsimaisessa kuvataiteessa.

Siihen päälle kävin Ottoveljen kanssa pornokaupassa Kurvissa. Hän tahtoi viedä tuliaisen tyttöystävälle, kun arveli täällä myytävien kaalimatosten olevan edes jotenkin testattuja. Myyjä ei oikein tiennyt, mitä meistä ajatella ja meistä oli hauskaa herättää hämmennystä. Pari päivää on mennyt kuin siivillä juttelun, naurun ja hyvän ruuan äärellä. Juomaa ei ole tarvinnut kuluttaa, paitsi eilen meni taas muutama kaatoryyppy, kun muistelin vanhoja.

Viime viikolla nimittäin oli häistämme mennyt bestman. Onko seuraavana vuorossa morsian? Kepeät mullat miehelle, jolle ei v*ttuilla. Ja itselleni muistutuksena, että hyvän elämän olen elänyt ja aion elää jatkossakin. Ei tarvitse katua eikä kitistä.

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa

Perjantaina teimme jotain poikkeuksellista Rotumarsun kanssa. Hän tuli minun luokseni. Sitten saunottiin, syötiin, juotiin, juteltiin. Oli tosi kiva ilta ja mukava olo. Hän totesi minun valinneen hänet, ettei hänellä juuri ollut asiassa nokan koputtamista. Noh, ehkä vähän liioittelua, mutta onhan se kiva tietää tehneensä vaikutuksen ihmiseen. Edelleenkään hän ei tahdo lähteä kanssani mihinkään joukkokokoontumisiin, ei tunne oloaan kotoisaksi. Minulle se sopii, ainakin toistaiseksi. Olen aina osannut liikkua itsekseni.

Liekö ollut vähänen ateriointini, viimeinen GT vai fysiologiani, mutta lauantaina heräsin päänsärkyyn. Ajattelin, että kyllä se kahvilla ohi menee, mutta perkana vaan yltyi. Puolen päivän maissa olin jo migreenin kourissa. Makasin pimeässä makuuhuoneessa, kun RM läksi kotiin. Turhapa hänen oli minun kitumistani seurata. Ja minä kun olin kuvitellut tekeväni lauantaina vielä vaikka mitä, en sitten tehnyt mitään.

Tokenin vasta illalla. Ei huvittanut mikään. Hyvä niin, säästyypähän vanha ruumisraiskani, Siiseli vaan harmitteli, kun olisi tahtonut nähdä. Nyt olen oikeasti taas levännyt, tuntuu ihan mukavalta. Parin päivän päästä tulee Ottoveli, olen jo järkkäillyt pari lyhyempää työpäivää. Äiteellekin ilmoitin loma-aikani, nyt pitää alkaa tilailla lippuja ja majoitusta maalis-huhtikuun vaihteeseen. Elämä kulkee ja kuluttaa, ei saa jäädä tuleen makaamaan. Eikä lumeen.

Sanaton

Kun on vaan kuullut, että luvassa on jotain sellaista, josta pitäisi olla tietoinen, mutta ei ole tohtinut/ tahtonut/ jaksanut perehtyä aiheeseen, niin voi päätyä keikalle, joka jättää jäljen sieluun. Niin kävi eilen, kävelin ulos hyräillen viimeisen biisin melodiaa. Hiljaisena. Vaikuttuneena.

Rotumarsu kyllä yritti kertoa ja sivistää, ei se siitä kiinni ollut. Huomasin vaan jälleen kerran, että joskus itse näkeminen ja kuuleminen ovat avain mielihyväkeskukseen. Hyvä, ettei ollut itku kurkussa jossain välissä. Nyt ymmärrän sen hypnoottisen heilumisen Steven Wilsonin keikkacdllä, minulle meinasi käydä samoin. Ja tupakkikopissa muutama tunnusti itkeneensä, jotta en mie ainoa ollut, joka liikuttui.

Minä taisin löytää uuden ihastuksen. Siksi keikan jälkeen Prahaan tehty juoma-isku ei ehkä enää ollut maailman fiksuin asia. Etenkin kun meinasin vielä kiihtyä provosoitaessa, onneksi hokasin, että voin mennä vessaan rauhoittumaan. Sieltä kävelin takaisin rauhallisena omana itsenäni. Ehkä mielikuva henkilöstä tuhannen kamiinan kanssa itseksensä auttoi: "Sinulla ei ole mitään asiaa minun nuotiolleni."

Bussimatka kotiin tuntui pitkältä. Meinasin nukahtaa sijoillen. Mutta kotona vielä piti tehdä ruokaakin, en ollut aamupalan jälkeen syönyt mitään, huikoi helkkaristi. Heti jalkahoidosta päästyäni nimittäin näin veljen ja vaimonsa Casa Largossa baarin puolella, ei ollut toivoakaan päästä ruokapuolelle. Päätin sitten olla hyvä vasikka. Aussiebaarissa tapasin ystävän seurueineen, siirryimme kerrankin hyvissä ajoin Circukseen. Hienoa oli kuulla hyviä uutisia ystävältä! Ja siitä se sitten lähti, hiipivä hyvä olo, salakavalasti tuli takaapäin.

Seuraavaksi pitänee tutustua Porcupine Treen tuotantoon. Maailmassa on niin paljon musiikkia. Musiikki parantaa ihmistä.

Sinne ja takaisin

Jo on aikoihin eletty, mietin, kun rva henkilöstöhörhö kuultuaan minun aivastelevan ajoi minut perjantaina pois töistä. Toki minulla oli flunssa, en sitä kiellä, mutta jos ei kuumetta ole, niin minulla on ollut tapana pysyä töissä. Etenkään jos minulla ei ole tuuraajaa ja kollega jää yksin pitämään katastrofilinnaketta pystyssä. Mutta ajattelin, että ei tehdä tästä nyt sitten numeroa. Panin out of officen päälle ja läksin kotiin - matkatavaroiden kanssa tietenkin, koska olin suunnitellut lähteväni suoraan suolakaivokselta rautatieasemalle.

Junamatka pohjoisempaan Suomeen sujui torkkuessa ja niistäessä. Olinhan minä flunssainen, mutta kuumeeton. Niinpä junasta laskeutui kovin pirkeä reipponen, nenäliinatäydennyksen jälkeen valmis paistamaan blinejä ja nauttimaan ruuantekojuomaa. Ei muuten ole aikoihin glögi maistunut niin hyvältä kuin perjantaina, se on mitä parhainta nuhalääkettä.

Jotenkin se aika taas kului, kello huuteli jo puolta kahta, kun vatsa täynnä ravintola Urbanin ohjeella tehtyjä lettusia siirryin piiankammariini kauneusunille. Aamulla kun taas kehuin nukkumaolosuhteita, talon isäntä totesi, että alkoholillahan ei varmaan ollut mitään tekemistä asian kanssa. No, ehkä jonkun verran, nenä aukeni, mutta silti, viileässä ja pimeässä olen aina saanut parhaat unet.

Lauantain ohjelmassa oli kampaamokeikka (leikkasin ystävättären hiukset) sekä kukkoa viinissä. Kukkoa tosin ei löytynyt, mutta pari jyväbroileria paloiteltuina ajoivat saman asian. Itselleni hankin mustan kajalin, vanha katosi muutama viikko sitten jonnekin. Pitihän ne silmät saada sotkettua saunan jälkeen, kun kerta oli rokkitapahtumaan menossa. Pannuhuoneelta kävimme hakemassa vauhtia ennen kuin Henrin baariin pääsimme, kivaa oli, tuttuja hurjasti, muutamia uusia ihmisiä, hienoa musiikkia, viileitä juomia, sekavia ajatuksia ja sitten taksilla kotiin, kun tuli mieleen, että seuraavana päivänä pitäisi matkustaa taas junassa kotiin.

Vähiin jäivät unet, mutta vieläpähän kerkesin ystävien kanssa seurustella sunnuntainakin. Säikähdin jo myöhästyväni junasta, kun ryhdyimme vielä lounasta pusaamaan. Ihme hobittimeininkiä, puhutaan ruuasta, syödään ruokaa, suunnitellaan seuraavaa ja soveliaan ruokajuomat sekä musiikki kehiin. Juup. Hienoa ja ihanaa, pakotonta, helppoa ja mukavaa, sitä se ystävyys on.

Sunnuntaina sitten askartelin elämäni ensimmäisen videohaastattelun ennen kuin unille menin. Se oli yllättävän mukava kokemus, mutta epäilen, että tuskinpa jatkoa seuraa. Tai sitten olen parempi kuin tiedänkään. Haastattelukutsu tuli melkoisen nopealla aikataululla, perjantaina, kun torstaina laitoin hakemuksen menemään konsulenttifirmalle. Tekoaikaa oli maanantaihin, mutta tahdoin saada sen heti pois alta.

Sitten vielä yksi juttu. Luin nimittäin kokonaisen kirjan matkan aikana. Kissani Jugoslavia tarttui mukaan Pasilan asemalta. Ensin olin, että mitä hittoa, sitten vähän ehkä jotain ymmärsin. Sen jälkeen kiinnyin ja olisi tehnyt mieli ryhtyä hidastelemaan. Vaan kun tahtoi tietää, kuinka siinä käy, niin kiiruhdin loppuun. Viime yönä näin kirjasta unta, jäi päähän, hieno lukuelämys. Suosittelen, tulee suomalaista kummallinen kuva.