Sinne ja takaisin

Jo on aikoihin eletty, mietin, kun rva henkilöstöhörhö kuultuaan minun aivastelevan ajoi minut perjantaina pois töistä. Toki minulla oli flunssa, en sitä kiellä, mutta jos ei kuumetta ole, niin minulla on ollut tapana pysyä töissä. Etenkään jos minulla ei ole tuuraajaa ja kollega jää yksin pitämään katastrofilinnaketta pystyssä. Mutta ajattelin, että ei tehdä tästä nyt sitten numeroa. Panin out of officen päälle ja läksin kotiin - matkatavaroiden kanssa tietenkin, koska olin suunnitellut lähteväni suoraan suolakaivokselta rautatieasemalle.

Junamatka pohjoisempaan Suomeen sujui torkkuessa ja niistäessä. Olinhan minä flunssainen, mutta kuumeeton. Niinpä junasta laskeutui kovin pirkeä reipponen, nenäliinatäydennyksen jälkeen valmis paistamaan blinejä ja nauttimaan ruuantekojuomaa. Ei muuten ole aikoihin glögi maistunut niin hyvältä kuin perjantaina, se on mitä parhainta nuhalääkettä.

Jotenkin se aika taas kului, kello huuteli jo puolta kahta, kun vatsa täynnä ravintola Urbanin ohjeella tehtyjä lettusia siirryin piiankammariini kauneusunille. Aamulla kun taas kehuin nukkumaolosuhteita, talon isäntä totesi, että alkoholillahan ei varmaan ollut mitään tekemistä asian kanssa. No, ehkä jonkun verran, nenä aukeni, mutta silti, viileässä ja pimeässä olen aina saanut parhaat unet.

Lauantain ohjelmassa oli kampaamokeikka (leikkasin ystävättären hiukset) sekä kukkoa viinissä. Kukkoa tosin ei löytynyt, mutta pari jyväbroileria paloiteltuina ajoivat saman asian. Itselleni hankin mustan kajalin, vanha katosi muutama viikko sitten jonnekin. Pitihän ne silmät saada sotkettua saunan jälkeen, kun kerta oli rokkitapahtumaan menossa. Pannuhuoneelta kävimme hakemassa vauhtia ennen kuin Henrin baariin pääsimme, kivaa oli, tuttuja hurjasti, muutamia uusia ihmisiä, hienoa musiikkia, viileitä juomia, sekavia ajatuksia ja sitten taksilla kotiin, kun tuli mieleen, että seuraavana päivänä pitäisi matkustaa taas junassa kotiin.

Vähiin jäivät unet, mutta vieläpähän kerkesin ystävien kanssa seurustella sunnuntainakin. Säikähdin jo myöhästyväni junasta, kun ryhdyimme vielä lounasta pusaamaan. Ihme hobittimeininkiä, puhutaan ruuasta, syödään ruokaa, suunnitellaan seuraavaa ja soveliaan ruokajuomat sekä musiikki kehiin. Juup. Hienoa ja ihanaa, pakotonta, helppoa ja mukavaa, sitä se ystävyys on.

Sunnuntaina sitten askartelin elämäni ensimmäisen videohaastattelun ennen kuin unille menin. Se oli yllättävän mukava kokemus, mutta epäilen, että tuskinpa jatkoa seuraa. Tai sitten olen parempi kuin tiedänkään. Haastattelukutsu tuli melkoisen nopealla aikataululla, perjantaina, kun torstaina laitoin hakemuksen menemään konsulenttifirmalle. Tekoaikaa oli maanantaihin, mutta tahdoin saada sen heti pois alta.

Sitten vielä yksi juttu. Luin nimittäin kokonaisen kirjan matkan aikana. Kissani Jugoslavia tarttui mukaan Pasilan asemalta. Ensin olin, että mitä hittoa, sitten vähän ehkä jotain ymmärsin. Sen jälkeen kiinnyin ja olisi tehnyt mieli ryhtyä hidastelemaan. Vaan kun tahtoi tietää, kuinka siinä käy, niin kiiruhdin loppuun. Viime yönä näin kirjasta unta, jäi päähän, hieno lukuelämys. Suosittelen, tulee suomalaista kummallinen kuva.