Rotumarsu kyllä yritti kertoa ja sivistää, ei se siitä kiinni ollut. Huomasin vaan jälleen kerran, että joskus itse näkeminen ja kuuleminen ovat avain mielihyväkeskukseen. Hyvä, ettei ollut itku kurkussa jossain välissä. Nyt ymmärrän sen hypnoottisen heilumisen Steven Wilsonin keikkacdllä, minulle meinasi käydä samoin. Ja tupakkikopissa muutama tunnusti itkeneensä, jotta en mie ainoa ollut, joka liikuttui.
Minä taisin löytää uuden ihastuksen. Siksi keikan jälkeen Prahaan tehty juoma-isku ei ehkä enää ollut maailman fiksuin asia. Etenkin kun meinasin vielä kiihtyä provosoitaessa, onneksi hokasin, että voin mennä vessaan rauhoittumaan. Sieltä kävelin takaisin rauhallisena omana itsenäni. Ehkä mielikuva henkilöstä tuhannen kamiinan kanssa itseksensä auttoi: "Sinulla ei ole mitään asiaa minun nuotiolleni."
Bussimatka kotiin tuntui pitkältä. Meinasin nukahtaa sijoillen. Mutta kotona vielä piti tehdä ruokaakin, en ollut aamupalan jälkeen syönyt mitään, huikoi helkkaristi. Heti jalkahoidosta päästyäni nimittäin näin veljen ja vaimonsa Casa Largossa baarin puolella, ei ollut toivoakaan päästä ruokapuolelle. Päätin sitten olla hyvä vasikka. Aussiebaarissa tapasin ystävän seurueineen, siirryimme kerrankin hyvissä ajoin Circukseen. Hienoa oli kuulla hyviä uutisia ystävältä! Ja siitä se sitten lähti, hiipivä hyvä olo, salakavalasti tuli takaapäin.
Seuraavaksi pitänee tutustua Porcupine Treen tuotantoon. Maailmassa on niin paljon musiikkia. Musiikki parantaa ihmistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti