maanantai 31. joulukuuta 2012

Hereillä

Ihmeellinen luonto, olen pitkästä aikaa hereillä olevan tuntuinen. Tarkoitan, etten ole vain fyysisesti pystyssä ja silmät auki, vaan että jopa ymmärrän jotain. Flunssan selkä taittuu! Nyt on se vaihe, kun niistän aivojani ulos, mutta muuten suorastaan tuntuu ihmismäiseltä. Jippii, ei tullut poskiontelontulehdusta tai mitään muutakaan jälkitautia! Tänään ei varmaan kahvin keittäminenkään tule tuottamaan ongelmia.

Vuosikatsauksestani tulee harvinaisen lyhyt. Paskan möivät, toivottavasti ensi vuosi on parempi. Ruttuja rakkaudessa, työelämässä ja naamassa. Toivon töitä. Toissijaisesti toivon rakkautta. Todennäköisesti en saa kumpaakaan ja paskan määrä vain lisääntyy. Mutta jos en toivoisi itselleni hyvää, kuka muu sen tekisi? Ja jos elän koko ajan pessimismin kourissa, teen itsemurhan, kun en jaksa. Jotta yltiöoptimismi kunniaan tulevanakin vuonna! Sileätä naamaa en kuitenkaan toivo, taistelussa ansaittujen kunniamerkkien tulee näkyä.

Olen muuten taas ihastunut yhteen englantilaiseen sarjaan. Kun menin Ylen sivuille tarkistamaan Juhlien jälkeen -sarjan nimeä ja muuta yksityiskohtia, niin hokasin miksi. Siellähän on uusi Sherlokki pääosassa! Minä jo mietinkin, että mistä se kaveri on niin tuttu!

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Kahvin jälkeen

Jippii! Selkeämpi pää, parempi mieli. Pitäisiköhän hankkia jotain kofeiinitabletteja niiden aamujen varalle, kun ei kerta kaikkiaan edes kahvia jaksa keittää? Saakohan niillä samanlaisen säväyksen aikaan, vai kannattaisikohan hankkia hätävaraksi murukahvia (joka kyllä yleensä on aivan saatanasta)?

Nollavaimo jossain välissä heitti jotain haastetta kanssapolkkaajille, että kertoisimme tarinan lapsuudesta. Minullahan nyt on se entiseltä aviomieheltäni pelastettu Lapsuuden kultainen kirja, jossa söpöjen kääpiökuvien lisäksi on muutama kertomus verbaalisesta lahjakkuudestani. Mykistyin vasta noin viisi-kuusi-vuotiaana, kun isäni alkoholismi saavutti silloisen lakipisteensä. Sitä ennen kyllä juttelin ihan julkisesti. Esimerkiksi 3-vuotiaana olin maannut mummolan sohvalla peilin kanssa ja ihmetellyt itseäni peilistä. Mummolta olin kysynyt ikääni ja kun vastaus oli annettu, olin ihmetellyt, että "Niin vanha, eikä vielä yhtään ryppyä!"

Rypythän ovat ihan uutta naamassani ja käsissäni. Ilmestyivät vasta tänä vuonna, joten kyllä niitä sain yli 40 vuotta odotella. Alan pikkuhiljaa kerätä iän mukanaan tuomaa charmia, varokaa vapaat harmajat papat ja herrat, blondi kerää voimia uutta hyökkäystä varten!

(Pitää ehkä ryhtyä säännöstelemään myös kahvin käyttöä, jos se tällaista levottomuutta aiheuttaa heti aamusta.)

Pitkät lomavapaat ilahduttavat työtöntä

Eilen laiskotti niin kovin, etten edes jaksanut kahvia keitellä. Unta riitti useammassa osassa. Niinpä kärsin tänä aamuna päänsärystä, joka poistuu kahvin juotuani. Tiedän sen. Tauti palasi takaisin, kun perjantain riekuin ystävien luona, parvekkeellakin piti vähissä vaatteissa pönöttää tupakin kanssa. Mutta ruoka oli hyvää ja seura samoin, juomia taisi olla turhan paljonkin tarjolla. Jopa tanssattuakin tuli.

Onnistuin loukkaamaan yhtä vierasta. Ja kun yritin korjata sanomisiani, ne menivät aina vain enemmän solmuun (tai sitten vieras tahtoi ymmärtää minut väärin). Yritin selitellä tuoksuyliherkkyynttäni ja hän luuli (tai tahtoi luulla) minun sanovan, että hän haisi pahalta. Joo, ihan tyhmä juttu. Minulla ei nykyään ole minkäänlaista taistelunhalua, tai tahtoa selvitellä mitään välejä. En vaan enää kykene, otan vastoinkäymiset vastaan karkaamalla. Niinpä joskus yhden jälkeen pääätin lähteä kotiin, kirosin, että kun sattumus olisi vähän aikaisemmin tapahtunut, olisin vielä päässyt bussilla kotiin. Piti ajella taksilla. Ei silti, että sitä inhoaisin, minähän alvariinsa istuisin taksissa, jos vaan taloudellinen tilanne myöten antaisi.

Huomenna on onneksi luvassa lisää ystäväterapiaa naapurilähiössä. Riemastuttavat työtöntä ihmistä nämä pitkät juhla-lomavapaat, ystävät jaksavat tavata toisiaan, on sosiaalista eloa enemmän kuin arkena. Jääkaapissa nököttävä lehmäpala pääsee kietoutumaan pekoniin, kun tapanina ei niin tapahtunut. Onneksi, koska muuten joutuisin syömään itse kilon lihaa. Huhhuh.

Ja nyt sitä kahvia, ennen kuin ryhdyn avaamaan kallon painetta vasaralla. Toisaalta se saattaisi tehdä hyvääkin, lobotomian jälkeen ihnmiset ovat olleet ilmeisesti aika harmittomia ympäristölleen.

perjantai 28. joulukuuta 2012

Toipumista

Koska yskäksi muuttunut räkätautini herätti minut ennen kuutta aamulla, olen rankaissut sitä hakemalla töitä. Löysin taas yhden uuden työnhakukanavan. Jotain iloa tästäkin, alitajuntani nimittäin pelotteli minut taas puolikuoliaaksi aamulla mitätöimällä elämäni täysin. Jotta tänne astiko olen elänyt vain huomatakseni, ettei minua tarvitse kukaan missään. Hyvin menee! Motivaatio on kohdallaan.

Tänään unohdan työnhaun hetkeksi. Ystäväterapiassa on tarjolla ruokaa, seuraa ja sopivia juomia. Huomenna menen taas nukkumaan loppuvuodeksi. Ihmisen pitäisi olla karhu, voisimme makoilla pimeimmän ajan lumipesässä ja sitten heräillä bikinikunnossa keväällä. Sotisimmekin vähemmän ja luontoa säästyisi.

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Niagaran alkulähteellä

Pää on täynnä räkää. Sitä valuu myös ulos. Ruumiin lämpötila on noussut asteen. Menenkin takaisin sänkyyn, kolottaa lihaksia.

(Sitä mie vaan ihmettelen, että vastahan minä olin sairaana. Tai se oli sellainen nopea ja siisti nuhakuume. Tämä on likainen eikä yhtään niin kaunis. Bileet peruttu, Joosef tunnusti.)

tiistai 25. joulukuuta 2012

Puhutaanko kirjoista?

Olen taas lukenut. Taputapu.

Ensinnäkin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Ajattelin ryhtyväni lukemaan chick litiä. Ei se ihan sitä ollutkaan, vaan vähän enemmän, vaikkakin kevyellä otteella. Tietysti minä taas niiskutin, kun hyville ihmisille kävi pahasti. Kyllähän te jo minut tiedätte, aina vänisemässä, karjalanpiirakka, itkijänaisten sukua ja huonetta. Mutta ihana hyvin viihdyttävä kirja, ajatuksia herättävä ja matkailun himoa kasvattava. Kervana, kun joskus pääsisin saarille.

Erityisesti minua kuitenkin ahdisti, että nainen kirjoittaa kirjan, jonka julkaisua ei koskaan kerkeä todistamaan, miksi hän niin myöhään aloitti, kun esikoinenkin oli noin ihana? Elämän rajallisuus on surullinen asia, eläkää ihmiset nyt, ettette jää katumaan. Kuten huomaatte, en paljon juonta selosta, lukekaa itse. Jos teillä on mun luonto, pidätte, jos ei, voi voi, ei voi auttaa. Lukekaa sitten jotain muuta.

Sitten tuli ikivanha teos, kun tuntuu, että 70-luku on jo ikivanha juttu. Ruohonvihreää sai minut taas miettimään perhesuhteita, koska itsekään en koskaan ole pystynyt kysymään vanhemmiltani tai puhumaan heidän kanssaan normaalisti. Minä niin ihailen ihmisiä, joilla on normaalit tai hyvät välit vanhempiinsa. Mutta kun luin tätä, monta kertaa melkein huusin "Niin! Kyllä! Juuri noin.". Kirja ei todellakaan anna ratkaisuja, herättää vain kysymyksiä. Miksi me olemme niin typeriä? Mikä meitä ihmisiä vaivaa, kun vasta orastava katastrofi saa meidät edes jossain määrin heräämään? Ja siitä huolimatta kai lienee niin, ettei lapsia ja vanhempia (kaikkien kohdalla) ole edes tarkoitettu ymmärtämään toisaan. Silti on pakko jotenkuten elää keskenämme, ainakin samalla pallolla. Minä nyt tietysti omiin vanhempiini kaipaisin jonkun meren väliin, suunnittelen edelleen immigroitumista Uusi-Seelantiin (oli taas selainen puhelu eilen äiteen kanssa, että huhhuh).

Makuukammarini tuolilla makaa monta lukematonta kirjaa. Kirjastossa odottaa seuraava osa sitä samperin Tulen ja jään laulua. Edelleen vaan ihmettelen sitä tahtia, millä aikaisemmin luin. Nyt olen uskomattoman hidas. Minä olin niin nopea, fiksu ja rehvakka silloin! Voi vanhuus!

Joulupukki toi minulle olohousut ja aamu/kylpytakin. (Oikeastaan ihan itse itselleni ne ostin, mutta kuulostaa paremmalta sanoa noin. Ensi viikolla joulupukki tuo vielä kaksi Valerian ja Laureline sarjakuvaa sekä yhden Mma Ramotswen. Joo, törsäsin, paha ihminen!) Ne soveltuvat lukemisharrastuksen ylläpitämiseen erittäin hyvin. Etenkin kun kurkku karhentaa, tirsktirsktirskuttaa ja nenä valuu. Mikä lie, joulupöpö.

maanantai 24. joulukuuta 2012

Melkein unohdin

...jouluaaton syvimmän olemuksen. :-D

Joulu on nyt, lehmoseni.

Eilen naureskelin itsekseni, että ihanaa, kun olen antanut joululle anteeksi, että minulla ei ollut kääpiönä kivaa jouluisin. Nykyään nimittäin nautin valoista, joulukuusen koristelusta, tuoksuista, glögistä, varustautumisesta, lastenohjelmista ja tunnelmasta vaikka ihan itseksenikin.

Elekää polttaa itseänne tai taloanne! Nauttikaa, niin kuin tahdotte! Antakaa, että teille annettaisiin!


Suomenuskon naamakirja-sivulta vielä sopiva päivitys eiliseltä:

"Joulu on ilon, valon ja läheisten muistamisen juhla, jonka tavat tuovat terveyttä, elinvoimaa ja hyvinvointia koko vuodelle. Jouluisin vanha kansa on saunonut, leikkinyt, syönyt hyvin ja muistanut läheisiään, haltijoita, kotieläimiä ja suvun vainajia. Haltijoita muistettiin viemällä pihapiirin pitämyspuulle jouluruokia ennen kuin ihmiset niitä söivät. Jouluyönä poltettiin koko yö valkeaa ja jätettiin pöydille ruokaa ja juomaa haltijoille ja vainajille. Aattona emäntä vei karjalle navettaan parhaita heiniä ja kuiskasi lehmän korvaan: »Joulu on nyt, lehmoseni»."

lauantai 22. joulukuuta 2012

Myrskyn jälkeen on poutasää

Armoitettu toverini synnissä, madame Nollavaimo tyrkkäsi kolmannenkin haasteellisen tehtävän tähän synkkään ja ikävään.

"Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa. Anna eteenpäin ainakin viidelle bloggaajalle."

Luonto. Aurinko paistaa. On ollut niin monta pimeätä päivää, että tuskin muistan valoa. Syksy on ollut raskas, valitettavasti valon määrän lisääntyminen saattaa kevään myötä osoittautua turhaksi optimismiksi, mutta näkeepähän paremmin oman surkeutensa. Kesällä onnen tunteen saa aikaan metsän tuoksu tai veden loiskinta rantakiviin. Puhumattakaan tähdistä, joita täällä pääkaupunkiseudulla ei koskaan näe. Niitä minä kaipaan, sitä tunnetta, kun pyörryttää ja tuntee itsensä pieneksi.

Villasukat. Koska olohuoneen patteri ei edelleenkään lämmitä, niin villasukat tuovat hyvän mielen. Toivottavasti huoltomies joutaisi edes joulun jälkeen tutkimaan tilannetta. Onneksi makuuhuoneen patteri pelittää ja kylpyhuone on ihanan lämmin.

Hyvä ruoka, parempi mieli. Ostin Kaubamajasta neljä juustonkimpaletta, savujuuston, Roquefortia, Mirabo pähkinäjuustoa ja kovan lehmän ja vuohenmaidosta valmistetun Navarris-juustokimpaleen (en löytänyt linkkiä, pah, rasvapitoisuus on kuitenkin lähempänä kolmeakymmentä, pakkohan sen on olla hyvää!). Juustojen lisäksi valon juhlassani tarjoilen itselleni tofucurrya, chili-korianteri-tiikerirapuja, muutamaa maksapasteijaa, leikkeleitä ja salaatteja. Tapaninpäiväksi olen kutsunut muutaman vieraan, sitten siirryn lihan pariin vakavamielisesti, mutta sika ei ole ystäväni muuten kuin raidallisena (pekoni).

Terveys. Olen ihmeen hyväkuntoinen siihen nähden, etten tee itselleni mitään. Krooniset sairaudenalut pysyvät lääkityksellä kurissa, ihmehän tuo olisi, jos tämän ikäisenä aivan terve olisi. Paitsi että jotkut ovat! Mutta minäkin pidän itseäni sellaisena. Fyysisesti terveenä, henkiseen puoleen emme tartu.

Kirjasto. Työttömyyteni on saanut minut lukemaan. Hyvä! Kirjastossa kirjat ovat ilmaisia, ellet satu tilaamaan niitä, kuten nyt olen joutunut Tulen ja jään tarinan kanssa tekemään. Sekin onneksi loppuu yhden suomenkielisen ja yhden alkuperäiskielisen kirjan jälkeen, koska muita ei ole vielä edes kirjoitettu. Tai ainakaan julkaistu.

Ystävät, toverit ja kylänmiehet. Ilman ystäviä en olisi täällä enkä jaksaisi. Tekevät hyvän mielen enimmäkseen, vaikka välillä niistä riesaa onkin. Ja välillä minä olen riesä heille.

Kirjoittaminen. Jos ei olisi blogia, ei olisi elämää. Jos en kirjoittaisi, olisin aika surkea veikko. Joskus kirjoittamisen ajatteleminenkin tuo hyvän mielen.

Puhtaan kodin tuoksu. Kohta taas tuoksuu. Tänään aion pestä myös saunan.

Musiikki. Minä kuuntelen sitä jälleen! Hyvä minä! Hyvä musiikki!

En keksi enempää! Olkoon. Lisään kymmenennen, jos tulee ikinä mieleen. Viime aikoina on hyvä mieli ollut aika vähissä, hyvin hetkittäistä, mutta ehkä sitä taas joskus on tarjolla enemmän. Niin kuin vaikka ämpäritolkulla.

Annetaan sitten - eteenpäin tämäkin riesa. Kauko ja Eki, teidät luetaan kahdeksi, repikääs hyvää mieltä ilmoille. Ambra, sinulle menee kolmas. Mymskä, kiinnostaisiko tehdä tällainenkin? Entäs Pauliina, viimeisin kirjoitus kun oli synkeähkö, nappaisivatko hyvän mielen asiat? Kukas vielä, Stansta? En taida vielä jaksaa käydä teitä patistamassa, mutta jos että hokase, niin kaipahan käy blogeissanne koputtelemassa.

Vuodenajat muuttavat näkymää kummasti.
Mitäs mie siitä Tallinnasta meinasin? Ai niin. Maiasmokkin pimeässä peräpöydässä istuskellessani kahvin ja tummaan suklaaseen piilotetun kastanjaleivoksen kanssa puhelin soi. Rekrytointi osaltani loppui siihen ja jatkui kahden jäljelle jäävän ehdokkaan kesken. Mietin mielessäni, että jos olisin ollut yksin tai humalassa, niin olisi saattanut itkettää. Nyt vaan jäi rintalastan alle sellainen painon tunne, että enkö mie ihan oikeasti minnekään kelpaa. Kun olin kävelemässä Kaubamajaan, puhelin soi toisen kerran, sain kutsun seuraavaan haastatteluun. Siitä taas vähän mieli koheni, mietin, että hyvä oli, että satuin olemaan liikkeellä, tuli muuta ajateltavaa.

Aamusella laivassa seurasin pariskuntaa ja yhta naista, kun he aloittivat heti laivan lähtiessä ryyppimisen. Kolmikko oli matkalla satamaan yhtä aikaa kanssani, he tosin sen verran vahvasti horjuen, että sain heidät kiinni. Sinne ne jäivät taakseni huutamaan ja melskaamaan. Minua vähän hävetti, kunnes tajusin, että ei tarvitse, enhän minä humalassa ollut. Glögini Raatihuoneen torilla join alkoholittomana, pakko oli maistaa omena-vaahterasiirappiglögiä, makeata, mutta namia. Ehkä siihen olisi se terästys sopinut, mutta kun odottelin sitä toista puhelua, niin en tohtinut.

On se vaan hieno juttu, että Eckerölinelle tulee uusi laiva vuoden alussa. Toivottavasti siellä on joku kolo myös laisilleni matkustajille, jotka eivät perusta humphump-bändistä, karaokesta tai dj Veskusta. Minä nimittäin vaihtelin penkkiä sen mukaan, kun jossain ulina alkoi riipiä korvia. Huomasin jopa viihtyväni cafeteriassa kääpiönurkkauksen lähistöllä paremmin kuin musiikkipisteissä. Korvat eivät enää kestä, eikä pää.

Aamupalalla satuin istumaan vastapäätä nuorta varajeesusta, joka oli menossa Latviaan pelastamaan lastenkodillisen lapsia. Noh, kyynikko, hiljaa! Hyvällä asiallahan se poika kavereineen oli, mutta jos olisin joutunut vielä hetken hänen lähellään viettämään, todennäköisesti sarvet olisivat alkaneet minun otsaani kasvaa. Nyt jo otsalohkoa alkoi pakottamaan, sitten kuitenkin totesin itselleni, että parempaa työtä ne himouskikset tekevät kuin me normaalityypit, jotta turha ryhtyä riivaamaan. Pekoni sitä paitsi maistui meille molemmille.

Paluumatkalla nautin joulubuffetin, traditionaaliset jouluruuat tuli maisteltua. Hnnngggh, not my cup of tea, taytyy sanoa. Kalapöytään olisi kannattanut keskittyä. Ja jälkiruokiin. Viiniä meni muutama lasillinen, niinpä kun kotiin pääsin olin aivan tiltissä. Hyvä, että sain ripsivärin pois silmistäni, ennen kuin sänkyyn kaaduin. Pitkä päivä, kun piti herätä jo puoli kuudelta, satamassa piti nääs olla viimeistään 07:40. Ja minähän olin. Tietysti. Mutta ei sitä maailmanloppua sitten tullutkaan, tuli kirkas talvipäivä!

perjantai 21. joulukuuta 2012

Merkkipäivänä matkoilla

Vuosi työttömyyttä takana. Olen merkkipäivänäni matkoilla, etelässä. Saavun tosin takaisin jo iltasella, toivottavasti kassit herkkuruokaa ja -juomaa pursuten. Jos mayojen maailmanloppu iskee, sama kai tuo, missä sitä loppunsa saavuttaa, Itämeri on aivan yhtä hyvä paikka kuin koti. Jos ei loppua näy, niin onpahan taas syytä juhlia yksi talvipäivänseisaus pois.

En muistaakseni ole kertonut, millä tavoin saan ennen haastattelua hymyn huulilleni ja tuikkeen silmiin. Minä nimittäin uskon siihen, että kun on hyvällä tuulella, se näkyy ja kuuluu naamasta. Mietin sitä ennen avioliittoa ollutta ihmissuhdehenkilöä nojailemassa kolosensa ikkunalautaan. Kännissä kuin ankka tietenkin. Sitten siltä onnettomalta tippuivat housut jalasta ja minä sain ihailla takamusta. The full monty. Juu.


Kuusi on koristeltu. Kuvassa menossa valojen testaus. Sytytän ne vasta aattona. Mutta sen sijaan saatte Suomenuskon naamakirjasivulta napatun itäkarjalaisen rukouksen Päivälle eli auringolle.

Terve kasvos näyttämästä,
Päivä kulta koittamasta,
Aurinko ylenemästä!
Pääsit ylös aaltoin alta,
Yli männistön ylenit,
Nousit kullaisna käkenä,
Hopeisna kyyhkyläisnä,
Tasaiselle taivahalle,
Elollesi entiselle,
Matkoillesi muinaisille.

Nouse aina aikoinasi
Perästä tämänki päivän,
Tuo meille tuliaisiksi,
Anna täyttä terveyttä,
Siirrä saama saatavihin,
Pyytö päähän peukalomme,
Onni onkemme nenähän;
Käy kaaresi kaunihisti,
Päätä päivän matkuesi,
Pääse illalla ilohon!

torstai 20. joulukuuta 2012

Haasteita tuppaa kuin puhelintoivekonsertissa

Ambra nakkasi haasteella ja Ajatusmurusia toisella. Koitetaanpas yhdistää ne samaan postaukseen, niin tulee homma hoidettua.

Ensin Ambran jutska:
- Vastaa saamiisi 10 kysymykseen
- Kerro 10 itse valitsemaasi asiaa itsestäsi
- Keksi 10 kysymystä seuraaville haastettaville ja haasta heidät!

1. Miksi lapsille valehdellaan, että joulupukki on olemassa, vaikka totuus tulee ennemmin tai myöhemmin ilmi ja kaikille olisi vain paljon helpompaa ilman kaikkea salailua? - Kai se on kivaa lapsistakin. Mie kyllä muistan olleeni niin peruspessimisti kääpiö, että tiesin, ettei joulupukkia ollut olemassa, mutta valehtelin sukulaisille uskovani, ettei niille tulisi paha mieli. Mie suojelin muiden tunteita jo taaperona.
2. Onko laiskuus paha vai hyvä asia? Mitä laiskuus on? - Laiskuus saa ihmisen keksimään nopeampia, helpompia ja parempia tapoja hoitaa erinäisiä tylsiä, typeriä ja ärsyttäviä toimia. Laiskuus on erittäin tärkeä taito. Kai laiskuus on siis hyvästä kohtuullisissa määrin nautittuna, vähän niin kuin hedonistin muutkin harrastukset.
3. Tuleeko tv:stä liikaa realitya? En tiedä, en katso mitään. Minä katson vain englantilaisia sarjoja ja ruokaohjelmia. HEEIII, mutta ne ruokaohjelmat ovat realityä, minä siis katson realityä. Reality on hyvästä. Realityä ei tule liikaa, koska tv:ssä on sulki-kiinni-nappula. (Kehäpäätelmän väännös...)
4. Panostaisitko mieluummin lastensuojeluun vai vanhustenhuoltoon ja miksi? Ja ei, ei saa valita molempia. Tiedän, paha kysymys. - Lapsuus on jo mennyt, minäkin selvisin siitä hengissä. Vanhuudesta taas ei voi selvitä. Minulla on ratkaisu, vaikkei välttämättä sellainen, jonka Ambra hyväksyisi; jaetaan meille vanhuksille itsemurhapillerit ja tehdään lastenteko luvalliseksi. Jos et ole käynyt lastenkasvatusajokorttia, et saa tehdä kääpiöitä. Jos taas teet, mutta et osaa hoitaa omiasi, saat ottaa itsemurhapillerin tosi ajoissa. Totta puhuen, lapset ovat viattomia, niissä on tulevaisuus, niihin kai tässä pitäisi rahat sijoittaa, että edes tulevaisuus olisi parempi.
5. Kerro joku kaunis joulumuisto. - Voi v*ttu. Ei ole. Paitsi viime joulu oli tosi kiva ja kaunis! Itsekseni olen viettänyt kovin rauhallisia jouluja, toivottavasti tulevakin on sellainen.
6. Jos saisit 10 000 € ja se pitäisi kuluttaa yhden päivän aikana vain itseesi, niin mihis se raha palaisi? - Parhaat kaverit kasaan, kaikille hemmottelua, kokkikurssi ja hirveet syömingit siihen päälle. Jos rahaa jäisi, otettais vielä hotelliyöpyminen ja -aamupala. Ja se olisi panostamista vain itseeni, koska minähän siitä nauttisin; saisin seuraa nautintooni, jaettu ilo on moninkertainen, tottahan sen tiedätte. Ei muuten kymppitonni riittäisi kovin pitkälle.
7. Kumpi on pahempi, holtiton ja vastuuton mieli vai syntymävakava luonne, joka ei koskaan taivu iloitteluun?  - Vihaan vastuuttomia ihmisiä, vakavat ovat vain vakavan tylsiä, mutta ei heitä vihata voi. Holtiton yleensä tuhoaa myös muiden kuin oman elämänsä.
8. Mihin uskot? - Elämään syntymästä kuolemaan ja luonnonvoimiin.
9. Mitä et tekisi rahasta? Vaikka saisit niin paljon rahaa että voisit pelastaa kaikki Afrikan orpolapset ja elää itse leveästi loppuelämäsi. - Aika paljon minä kyllä tekisin vaikka mitä, mutta en varmaan voisi tappaa ketään. (Korkeintaan jonkun jo kohta muutenkin kuolevan, joka kituu jo, sellaisen voisin ehkä pyynnöstä tappaakin. Tämä taisi vesittää senkin jutun. Paitsi, että viattomia ja terveitä en voisi tappaa!)
10. Lasketko vieläkin, mitä joku asia maksaa markoissa? - Enpä juuri. Ei ole tarvetta. Muistelen kyllä markkaa lämmöllä, tosin matkustaminen on helpottanut euron myötä.

Kymmenen joutavaa asiaa minusta:
1. Tänä vuonna rypyt syvenivät. Silmien alle tuli verkko. Johan tuo oli aikakin! Kohta on taas pyöreät juhlavuodet edessä.
2. Olen kirjoittanut päiväkirjaa 7-vuotiaasta saakka. Vuodesta 2005 alkaen päiväkirjat ovat olleet netissä, tekstit ovat tallessa paperina, vaikka blogeista osan olen koittanut tuhota ja osan unohtaa.
3. Minä tahtoisin vielä ihmissuhteen, mutta en tiedä mistä sellaisia löytää. Olen siis ilman, koska osaan olla ilman. Ei aina saa kaikkea, mitä tahtoo. Sitä paitsi minä olen saanut aika paljon!
4. Rakastan tilannekomiikkaa ja sanoilla leikkimistä. Inhoan toisten kustannuksella ilkeilevää ja pilkkaavaa huumoria. On asia erikseen, nauratko kanssani vai nauratko minulle.
5. Sinä ET tahdo minua viholliseksesi. Pidä mieluummin ystävänä. Suhtaudun kuitenkin ihmisiin ystävällismielisesti, kunnes toisin todistetaan. Olen huono antamaan anteeksi tai unohtamaan, mikäli perustelut ovat puolivillaiset enkä aisti oikeata katumusta.
6. Nuorna tyttönä olin melkoisen villi tapaus. Avioero minut rauhoitti, tosin vähän toisin kun voisi kuvitella, epäonnistuin niin pahasti, etten uskalla enää juuri mitään. Uussyntyinen nynnerö. Tuleva uusioneitsyt.
7. En pidä rytmihäiriöistä, niitä on ryhtynyt tulemaan useammin.
8. En koskaan ole ymmärtänyt, miksi pitäisi juoda päivätolkulla putkeen. Siis alkoholia. Saatan tosin hyvässä seurassa inspiroituneena nauttia juomia yön yli, mutta kyllä se lutraaminen viimeistään aamulla loppuu. Tulee uni.
9. Jos minulla olisi ihan tolkuttomasti rahaa, perustaisin BetB-paikan eksklusiiviselle vierasjoukolle. Eli huvikseni höösäisin ihmisiä, majoittaisin ja ruokkisin.
10. Sokkotreffiehdotuksia vastaanotetaan profiilissa löytyvässä sähköpostiosoitteessa. Toivelista: mielellään yli 40-vee, yli 178 cm, ehdottomasti vapaa, iloluontoinen ajattelija, joka tykkää lukea, puhua ja pussata, kiitos.

Sovitaan, että ainakin Ajatusmuruset voisi vastailla rustaamiini kysymyksiin (jos tahtoo/ kerkeää), ja sitten ihan vaan, kuka kaipaa kirjoittamista. Minä kun suoraan sanottuna kärsin sellaisesta oireyhtymästä, että koen olevani tuppautuja, yleensä ryhdyn liian ystävällismieliseksi liian nopeasti. Kompensoin ylisosiaalisuudella lapsuuteni sairaalloista ujoutta. Olen koittanut viime aikoina opetella olemaan tuppautumatta, eli yritän hillitä itseäni. Yksityisissä sosiaalisissa tilanteissa meinaan lipsahdella takaisin lapsuuteen (ei ne kuitenkaan minusta tykkää, uskottelevat vain). Niinpä en tätäkään kenellekään tuputa, mutta iloinen toki olen, jos joku vastailee. Edit 16:07 Mymskäkin lupasi vastailla jossain vaiheessa, jipii!

Minusta on kaikkein kivointa, kun ihmiset kertovat minulle mitä tahtovat, niin kysymysten laatiminenkin taas tuottaa ongelmia:

1. Osaisitko elää ilman juhlapyhähässäköintiä ja perinteitä? Noudatatko juhlapyhäperinteitä? Oletko perinteitä noudattava tyyppi vai luotko omasi?
2. Kenen kanssa ja missä tahtoisit viettää joulun? (Pakollinen joulukysymys...)
3. Paljonko rahaa riittäisi sinulle, ettet koskaan tekisi enää töitä?
4. Muuttaisitko jotain itsessäsi, jos voisit? Mitä? Fyysisiä vai psyykkisiä ominaisuuksia? Vai molempia?
5. Mikä on suhteesi sinihomejuustoon? Onko Auran mainoskoneisto oikeassa, toiset vihaavat, toiset rakastavat?
6. Uskotko ennustuksiin, riimuihin, numerologiaan, toteemieläimiin tai muuhun epämääräiseen, jolle ei ole selitystä? Onko sinulla kokemusta sellaisesta?
7. Jos jonnekin muualle pitäisi/ tahtoisit muuttaa, minne menisit?
8. Jos saisit tavata jonkun elävän tai kuolleen, kenet tahtoisit tavata? Miksi?
9. Mikä sinusta piti tulla isona? Tuliko se vai tuliko jotain muuta? Nyt jos vaihtaisit ammattia, mitä tekisit?
10. Ajattele seitsemää kuolemansyntiä. Entäs jos saisit poistaa yhden, mikä se olisi?

Sitten seuraavaan tunnustukseen Ajatusmurusilta:

Tuo Ajatusmurusten haaste se vasta helppo onkin. Se ei vaadi mitään muuta kuin jakoa eteen päin. Jos siis koette olevanne kuninkaallista sukua ja huonetta, niin olkaa hyvä. Mie kyllä oikeastaan alan tulla siihen tulokseen, että olen muuttumassa kuninkaalliseksi, koska minua ei oteta minnekään töihin. Lahjattomille mittään hommia anneta!

Minun piti päästä tänään hammashygienistille. En sitten pääsekään, kun soittivat ja kertoivat epaton sairastuneen. Seuraava vapaa aika löytyi tammikuun lopusta. Jos tuolla yhdessä kolossa on reikä, niin epäilen, että edessä on vielä suuri remontti. Hyvää yksivuotis-irtisanomispäivää minulle!

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Reklamaation paikka

Kävin toisessa haastattelussa. Sen jatkon kuulen joko perjantaina tai sitten viimeinen päivä tätä vuotta. Nyt kun jaksaisin ryhtyä etsimään lisää avoimia paikkoja, niin hyvä olisi. Ensi viikolla ei kuitenkaan mitään ole missään tarjolla, kun vaan jouluillaan. Olen taas aivan poikki, kun pinnistelee ja ponnistelee antaakseen miellyttävän ja ammattitaitoisen kuvan itsestään, pelkää unohtavansa jotain oleellista tai tekevänsä jonkun kardinaalimokan, niin voitte vain kuvitella, että pää on kipeä. Itsensä myyminen on todella vaikeata, kunpa joku ymmärtäisi sen ulkoistaa. Vai kutsutaanko sitä orjakaupaksi?

Vihannesveitsi hajosi. Kahva ryhtyi murenemaan käsiin, vaikka minulla ei ole edes astianpesukonetta enkä muutenkaan ole harrastanut lämpötilavaihtelukäsittelyä. Etenkin kun pienemmän kahva on ihan kunnossa. Laitoin valmistajalle valokuvan ja sain takaisin viestin, että laitappa veitsi tulemaan meille. He tutkivat ja hutkivat. Minä toivon tietysti, että saisin korvaavan tuotteen tilalle, koska noilla on näppärää askarrella, vaikka väri onkin saatanasta.
Mustanaamio on kova koville ja -kummitus- on kova vihannesveitsille?

Seuraavaksi ajattelin koristella kuusen. En malta enää odottaa. Sitten mietin, mitä tahdon syödä jouluna.

Edit. 12:40 En kestä. Hullu isäni (siinä maanisessa vaiheessa siis) kysyi minua matkaoppaaksi ulkomaille. Kieltäydyin välittömästi ja ehdottomasti. Minä mitään maanista raivohullua lähde ympäri Eurooppaa pyörittämään. Siinä olisi kohta konsulikyyti molemmille tarpeen, hänelle maanisuuden ja minulle maksan poksahtamisen takia, koska en kai minä sellaista selvinpäin kestäisi. Hyi olkoon, kun puistattaa ja vistottaa.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Kun kutittaa paikasta, jota ei osaa raapia

Naapurin Kauko oli listannut ärsyyntymisen aiheita. Ajattelin sitten minäkin jonkun listan laatia. Saa nähdä, tuleeko niitä enemmän kuin kahdeksan, vai tuleeko edes kahdeksaa.

- pimeys. En minä niin talvesta (lumi ja pakkanen) raivareita saa, mutta kahden pimeän väli on liian lyhyt. Ei kerkeä nähdä mitään ja sekin aika on hämärää. Töissä ollessa sitä ei huomannut, nyt on kerennyt kiinnittämään siihenkin huomiota.
- fyysinen rapistuminen. Että minua vituttaa, kun ei ymmärrä mitään tehdä itselleen, kunto laskettelee alaspäin huimaa vauhtia. Etenkin minua oksettaa kaksoisleuka, tiedän, ettei se naamastani enää ikinä häviä, ellei ole varaa kirurgin veitsen maagilliseen kosketukseen. Rypyt ovat ihan ookoo ja vatsamaggarat, mutta naamapallerot ja -roikot eivät.
- allergia. Jos en pelkäisi allergian muuttumista astmaksi, mikään ei pidättelisi minua ottamasta kahta kissaa. Mutta en uskalla riskeerata. Paskan möivät. Siivoamaankin on pitänyt jo ryhtyä useammin, kun pöly saa nenän valumaan. Koivuista ja pujosta puhumattakaan.
- työttömyys. En IKINÄ saa töitä. Olen ihan luuseripaska. Tämä ärsyttää ja inhottaa aivan kaikkein eniten. Käytän asian pohtimiseen aivan liikaa aikaa.
- politiikka. Kun olisi joku fiksumpi tapa hoitaa tämän maailman asiat, niin sen voisi ottaa heti käyttöön. Minua oksettaa ihmisen piittaamattomuus, oman edun tavoittelu ja ahneus. Puhumattakaan siitä, että me paskiaiset tuhoamme tämän pallon. Mitenkäs sitten suu pannaan? Onneksi minä olen silloin jo kuollut!
- taloyhtiön pesutuvan pesukoneen rikkinäisyys. En minä mitään joululiinoja tahdo pestä, vaan alusvaatteita. Ja farkkuja.
- kuivat jalkapohjat. Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin jatkuvasti joutua rasvaamaan jalkapohjiaan, koska ne muuten halkeilevat ja tekevät kipeitä pykimähaavoja. Saatana! Naamanrasvaamisenkin ymmärtäisin paremmin. Tai kropan hölväämisen.
- oma puusilmäisyys ja mielen pienuus. Miksi en osaa ajatella kuin itseäni? Naurettava pelle! Minulla kuitenkin asiat ovat helvetin hyvin suurimpaan osaan maailman väestöstä verrattuna. Vaan kun saavutetuista eduista on niin vaikea luopua.
- liian hyvä ruoka. Miksi pitää olla g(o)urmandi? Olisi niin paljon helpompaa, jos ajattelisi, että ruoka on vaan välttämätön paha. Nyt kun pitää ruuasta liikaa, sitä syö liikaa, sitä ajattelee liikaa ja sitä tekee liikaa. Alkuvuoden projekti saa olla pakastimen tyhjennys.
Klaas Uulssonilta hankittu, noin 40 eeroa. Musta, jossa hopeisia hileitä.
Päivän positiivinen asia on joulukuusen pystytys. Koristeet musta muovikuusi saa vasta viikonloppuna, ellen sitten riehaannu jo aikaisemmin. Ja on kai se positiivista sekin, että imuroin. Jos viitsisin, ottaisin vielä kostealla riepusella pintoja, vaan en taida viitsiä. Kuten sanoin, mitä enemmän aikaa, sitä vähemmän saan aikaan. Menenkin lukemaan Miekkamyrsky 2:n loppuun. Saamari, kun sekin vituttaa, että George R. R. tappaa hahmojaan melkoisen taajaan kirjoissaan, mutta pakko kai hänen on, että joskus edes saisi saagansa loppuun.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Nukkuneen rukous

Lauantain piirakkashow oli viihdyttävä ja yllättävän vauhdikas tapahtuma, kolmessa tunnissa oli homma ohi ja jäljetkin lähes siivottu. Kolmen litran puurotaikinasta syntyi vajaa 80 piirakkaa ja paljon sketsikkäitä naamakirjapäivityksiä. Sen päälle nautimme hyvää ja ravitsevaa uunilohta, mozzarellasalaattia sekä suppilovahverorisottoa. Ja juomia. Ystävien kanssa on riemastuttavaa viettää aikaa! Sitten menimme baariin, se oli kokemus, jota emme välttämättä aivan heti toista pienellä paikkakunnalla. Tuli nimittäin yksi nimeltä mainitsematon pikkukaupunki Itäisessä Suomessa mieleen kovin vahvasti, niin hyvässä kuin pahassa. Huhhuh, olen liian vanha moiseen.
Vaikka tekijöitä oli vain kaksi (ja yksi välinehuoltaja), malleja on monta.
Sunnuntaina pääsin ystävän kyydissä pyryn siivittämänä pääkaupunkiseudulle. Aamusella en edes ymmärtänyt, että olo tulisi muuttumaan aika pöperöiseksi myös päässäni. Iltapäivä meni kuluttaessa sohvaa ja sänkyä. Pidin silmiä kiinni, mutta untakaan ei näkynyt. Sitten kun ruoka alkoi maistua tuhdin aamupalan jälkeen, tein pizzan. Suolaa ja rasvaa.

Tänä aamuna sitten tiesi suolaa syöneensä, silmien alla ei paljon ryppyjä näkynyt. Mutta komeat olivat muhkulat naamassa. Niitä sulattelin suihkussa ja kylmällä vesipullolla painelemalla ennen kuin läksin kaupungin halki haastateltavaksi. Kokemus oli mukava, todennäköisesti perjantaina saan tietää, milloin he tekevät lopullisen päätöksen. Olihan se hiillostusta, kun miljoonanteen kertaan vastasin samoihin kysymyksiin. Tottahan se on, että en kaikkiin paikkoihin voi hakea eettisistä syistä, mutta muuten minulle kyllä kävisi firma kuin firma. Eli kun minulta kysytään, miksi juuri meidän yrityksemme kiinnostaa sinua, rehellinen vastaus olisi, että minua kiinnostaa työ. Ja työstä saatava korvaus. Sitten vaan yritän lisätä siihen jotain krumeluureja, minusta vain tuntuu, että haistavat jo minusta epätoivon.

Rehellisesti sanottuna olen jo niin leipääntynyt työnhakemiseen, että en usko saavani töitä. Pidän vakituisen paikan saamista suurena ihmeenä. En osaa mennä myymään itseäni enkä esittelemään omaa erinomaisuuttani, koska en enää pidä itseäni mitenkään erikoisena. Päinvastoin mielikuva itsestäni totaalisena luuserina kasvaa päivä päivältä. Paska, mikä paska. Ihme on, jos jonnekin kelpaan.

Nukuin jo yhdet päiväunet. Taidan nukkua toiset, koska muutakaan tekemistä minulla ei ole. Ei tämä nyt kauhean vahvasti suju.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Palikat testattuina, mutta järjestys on väärä

Vietin eilisen arvioitavana. Aamu alkoi tunnin haastattelulla, sitä seurasi tunnin verran kuusi aikarajallista päättelytehtävää. Tauon jälkeen vuorossa oli ryhmähaastattelu. Sitä seurasi 40 minuuttia "mikä kuvio tulee seuraavaksi" -leikkiä, tiedättehän; viisi muuttuvaa kuviota, joiden perusteella pitäisi päätellä kuudes. Sitten vielä vähän käännettiin englantia ennen kuin oli viimeisen päättelytehtävän, lauseiden täydennyksen ja mikä adjektiiveista kuvaa sinua parhaiten -tehtävän vuoro. Kyllä ne tietävät mitä tekevät, stressitaso nousi kuuden tunnin aikan. Kun pois läksin, olin varma, että minusta ei ollut mihinkään.

Aamu on siinä mielessä iltaa viisaampi, että suurin kiukku meni ohi. Harmittaa vain vielä mennä kyseiseen paikkaan haastateltavaksi, vähän turhaa, kun jo tietää, että on mokannut mahdollisuutensa. Sitten jos ne vielä ovat siellä kivoja, niin kiukustuttaa vielä enemmän. Mutta menen silti. Mene tiedä, jos heillä joskus aukeaisi jotain muita hommia, tai jospa vaikka konsulttifirman kautta saisi sitten tarjouksen muista paikoista. Ja toisaalta, onpahan jotain tekemistä.

Vasemman puolen niska- ja selkälihakset (mitkä?!) jumittuivat alkuviikosta, epäilen syylliseksi vetoa ja vanhuutta. Kokeilin keppijumppaa, mobilatia, buranakuuria ja kuumaa kaurapussihoitoa, mutta kun mikään ei auttanut, otin viime yöksi lihasrelaksantin. Nukahdin ennen aikojani, kuten arvelinkin, sen verran surkea on nappitoleranssi nykyään, näin vinkeitä unia, joista en muista mitään muuta kuin outouden ja heräsin ennen viittä. Pää on sekaisin kuin Haminan kaupunki, mutta jumi on edelleen lavassa. Kun olisi joku, joka varovasti hieroisi sen auki. Vaan ei ole, jatkan mobilat-burana-kuuria ja kuljeskelen villatakki niskassa.

Toivottavasti saan itseni kuntoon viikonlopuksi, kun luvassa ovat karjalanpiirakka-talkoot ja sen päälle tyttöjen rillutteluiltamat Pohjoisella Uusimaalla. Pääsen pois stadista hetkellisesti, muutenhan minä en täältä pois tahdokaan. En ikuna milloinkaan.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Kotiin on moni kuollut

Onhan tässä muutakin tapahtunut kuin työvoimatoimistossa vierailtu. Maanantaina saapui urhea ritari sinisessä haalarissaan ja pelasti uunini. Hänen mielestään olen jo niin vanha, että minut uskaltaa jättää uunin kanssa kahden ilman lapsilukkoa. Niinpä hän keräsi jumittavat osaset pois uunin luukusta ja totesi, että sen pari vuotta, minkä tuon uunin kanssa vielä elelen, saan pärjätä ilman lapsilukkoa. Sitten hän tuo minulle uuden. Nyt olen vain kuin Pavlovin koirien kuningatar, joka kerta uunin luukkua avatessani hamuan lapsilukkoa.

Bideesuihkun suutinkin vaihtui lennosta (loppui se liruuttaminen lattioille), mutta wc-istuimen vesisäiliön sisäkaluja hänellä ei mukanaan ollut. Lupasi palata asiaan myöhemmin, ensimmäinen suunnitelma oli jo eilen, mutta kuten hän ennusti, lumen luonti jättäisi istuimen odottamaan parempia kelejä. Lupasin muistuttaa, jos hänestä ei mitään kuulu soveliaassa ajassa, sen verran hän nimittäin roplasi huuhtelumekanismia, että nyt se toimii huonommin kuin hänen aloittaessaan. Osaava ja ystävällinen huoltomies on painonsa arvoinen kultaa, meillä sellainen on, mutta ainahan rapatessa vähän roiskuu.

Eilen treffasin ystäväpariskuntaa pikaisesti. Jutustelun välissä sovitin ponchoa, joka tuntui ihanan pehmeältä ja näytti kauniilta. Vielä kun se saa vähän lisää pituutta, niin siitä tulee täydellinen vaate! Kaalilaatikkopuheet saivat kuolan valumaan suupielistäni sen verran tehokkaasti, että kipittelin kaupan kautta kotiin ja haudutin uunissa suuren padallisen punaista kaalilaatikkoa. Yön ajan valmis laatikko jäähtyi parvekkeella.

Punainen kaalilaatikko (suurperhekoko)

1 iso keltasipuli ja 1 punasipuli silppuna
1 valkosipuli raastettuna
1 rkl punacurrypastaa
mustapippuria, jeeraa, korianteria ja pari chiliä jauhettuna
timjamia, suolaa ja hunajaa, meiramiakin olisin pannut, mutta ei ollut
reilu loraus öljyä
400 g sikanauta-jauhelihaa, enemmänkin voi laittaa, jos pitää lihaisasta mallista, lammaskin kelpaisi
2 dl spelttiviljariisiä (pussinpohjat löytyivät kaapista, myös ohra kävisi tai täysjyväriisi)
1 kg kaalia raastettuna
300 g palsternakkapalasia (porkkanakin kävisi)
500 g yrttimaustettua paseerattua tomaattia
1 dl viiniä (no kun oli kaapissa pussinpohjallinen), soijakastiketta
vettä tarpeen mukaan

Lorauta pannulle reilusti öljyä, lisää sinne punacurrypasta, jauhetut mausteet paitsi timjami, suola ja hunaja. Kun mausteet lähtevät käyntiin, lisää sipulit ja hetken pyöriteltyäsi jauheliha. Paista se kypsäksi. Lisää riisit kuullottumaan hetkeksi, ennen kuin otat seoksen pannulta isoon kattilaan, että pääset pyörittelemään pannulla kaalia suhteellisen kuumalla lämmöllä. Tee vaikka useammassa osassa, jos eivät kerralla mahdu pannulle. Tavoitteena on, että kaali laiskistuu. Itselläni on sen verran hyvä pannu, että tähän vaiheeseen en edes tarvinnut lisätä öljyä. Yhdistä kaali jauhelihan ja palsternakan kanssa, kaada sekaan paseerattu tomaatti, suola, hunaja, timjami, viini ja soijakastike. Keittele hetki, ennen kuin kaadat uunivuokaan. Hauduta uunissa 175 asteessa tunti, lisää vettä, hauduta toinen tunti 150 asteessa. Herkkua!

Nyt minulla on kolme 500 g pakasterasiaa kaalilaatikkoa pakastimessa ja parin päivän päivällistarpeet jääkaapissa. Kaalilaatikko on sen verran isotöinen, ettei sitä kannata pientä määrää pipertää. Etenkin kun se vain paranee päivä päivältä.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Korkeahko veisu - jos mulla olisi pallit, niillä olisi niistä nyt ote ja minä kohta kirkuisin

Kävin työvoimatoimistossa. TE-toimistossa. Mikä h*lvetin kidutuslaitos se nyt sitten lienekään nykyään nimeltään? Muissa TE-toimistoissa kuulema riittää, että soittelet vain, mutta alueeni virasto on päättänyt, että meistä epäsosiaalisista pummiepatoista täytyy huolehtia, koska muutenhan me aivan villiintyisimme, emmekä muuta tekisi kuin lepäilisimme laakereillamme. Kuten minä esimerkiksi olen tehnyt jo pian vuoden. Rilluttelen siellä täällä, kuten olette huomanneet.

Tuli mieleen, kun tapasin jo neljännen tuntemattoman, joka ei esittele itseään eikä puhu minulle kuin muutaman sanan, että siellä kuluttamani ajan voisin käyttää paremmin. Miksi ne eivät kerro koskaan nimeään? Joka kerta olen esitellyt itseni kohteliaasti. Puhumattakaan siitä, että matkaa toimistoon on kahden sisäisen lipun verran, arvolla ostettuna á 1,90. Heistä on tullut yksi tämän maailman ajan kumileimasimista, vai oletteko kuulleet kenestäkään, joka sitä kautta olisi töitä saanut? Minun tulee käydä fyysisesti ilmoittautumassa, että saan ansiosidonnaisen korvauksen, jota olen maksannut viimeisen työpaikkani palkasta vuodesta 1998 alkaen. Aina yhtä jännittävää.

Kyllä. Tiedän mikä on cv-netti. Ei, kukaan ei ole ottanut minuun yhteyttä sitäkään kautta. Kyllä. Osaan hakea työpaikkoja. Kyllä. Etsin myös itse koulutusta. Kyllä. Etsin piilotyöpaikkoja. Ei, en aio tulla siivoojille tarkoitettuun rekrytointitilaisuuteen. Ei, en usko, että minusta edelleenkään on siistijäksi, koska minulla ei ole koulutusta. Minä en tiedä, mitä virasto minusta tahtoo. En ymmärrä, miksi virkailijat puhuvat minulle kuin 8-luokkalaiselle.

Lähtökohta tuntuu olevan se, että minä olen saatanallisen paha ihminen, joka tahtoo käyttää yhteiskunnan varoja ja aikaa hyväkseni. Siksi minua pitää juoksuttaa paikan päällä, etten vain ole livahtanut asumaan Viroon tai jopa Aasiaan. Millä rahalla minä nyt sinne pääsisin? Paitsi jos Tallinnassa asuisin, sieltä kyllä pääsisi näppärästi käymään Helsingissä. Halvalla. Valitettavasti elintaso on sielläkin jo noussut minulle turhan korkeaksi. Ei voi enää sinnekään karata.

Voi hyvää päivää, että minua ahdistaa. Ystävän kanssa puhelimessa naureskelimme, että TE-viraston ja työministeriön asioita saisi joku viisas ja älykäs (vaikka Merja Kyllönen) tutkia ja tehdä muutamia johtopäätöksiä kansan varallisuuden käytöstä (mm. työllistämiskoulutukset ja niitä järjestävät tahot). Samalla kyllä totesimme, että nopeasti saisimme yhdestä tutusta baarista kokoon sellaisen joukon harmaan talouden asiantuntijoita, että Destia kannattaisi ehdottomasti myydä heille. Kyllä muuten alkaisi asvaltti kiiltämään. Ja ettei nyt vaan kukaan viranomainen kuvittelisi, että ihan minä itse sen puhelun maksoin, niin olkaa rauhassa, työssä käyvä ystävä soitti minulle. Eihän minulla ole varaa notkua tuntisotalla puhelmessa ja tämän maan asioita järjestellä, kun en vielä ole konsulentin asemassa.

Että minä sitten rakastan itseäni ja yhteiskuntaa. Samaa paskasakkia olemme kaikki. Tervetuloa vaan meidän tunkiolle!

maanantai 10. joulukuuta 2012

9 tuntia ja viisi kiloa

Nukuin viime yönä kertaakaan heräämättä yhdeksän tuntia. Nyt muistan, miltä tuntuu olla levännyt. Tämähän on aivan ihana olo! Miksi tätä ei ole aina tarjolla? Etenkään, miksi tätä ei ollut tarjolla silloin, kun töitä tein? Alitajunta koittaa piipittää väliin, että ehkä juuri siksi. Jaa, sanon minä, mieluummin kyllä tekisin töitä, kun nukkuisin kuin lapsi. Kohta on työttömyyden vuosipäivä, aion viettää sen matkoilla.

Olen itse itseltäni piilotellen ryhtynyt hivenen vahtimaan syömisiäni. Suurin muutos on varmaan siinä, että syön vähemmän juustoa ja enemmän kasviksia. Kesästä olen tiputellut painoa viisi kiloa, kauas on pitkä matka, mutta hyvä alku se on tämäkin. Kun ei turhia elvistele, niin kyllä tämä tästä. Tarkoitukseni ei ole näännyttää itseäni vaan saada vaatteet istumaan vähän paremmin, verenpaine laskuun ja kolestroli myös. Toivottavasti näin kävisi.

Vasemman jalan kantapään reuna kipeytyi kävelyharjoituksista. Pidin viime viikon taukoa, koska en tahdo joutua luupiikkikierteeseen. Nyt ei ole varaa hankkia uusia kenkiä tai mitään muitakaan apuvälineitä. On siis otettava vähän rauhallisemmin ja koitettava venyttää kalvoja kuntoon.

Kunpa huoltomies pistäytyisi tällä viikolla. Olisi hienoa saada uuninluukku kuntoon ja kylpyhuoneessakin odottelee pari pikkuprojektia. Käsisuihkun tiiviste tai letku vuotaa. Wc-istuimen säiliön  iso huuhtelu ei toimi kuin jatkuvalla painamisella. Koskahan ensi vuoden vuokralappu ilmestyy? Toivottavasti korotusta ei ole paljon, nyt ei nimittäin budjetti kestä.

lauantai 8. joulukuuta 2012

Aggressiivien käyttö jatkuu

Uunissani on valmis pizza, jonka tuoksu leviää kaikkialle. Uunin lapsilukko muuttui myös aikuislukoksi murtuessaan tuhannen p*lun päreiksi.  Täällä on kohta kirveellä töitä. Tai oikeastaan ruuvimeisselillä. Huoltomies ilmoitti, että hän ei tänään paikalle kerkeä.

Miksi aina kaikki pitää tehdä itse? En jaksa.

Muutaman minkin tähden

Aluksi kiukustutti niin, ettei tahtonut housuissani pysyä. Sitten minä heräsin.

Kaikki alkoi hyvin. Veljen luokse mennessäni toki julkinen liikenne tökki, mutta sehän on ihan normaalia talvikelin aikaan. Matka kesti kaksi minuuttia vajaan tunnin, ei sitä kuitenkaan monta tuntia tullut matkan päällä pönötettyä. Kaupastakin sain ostella, mitä tahdon. Ja alkosta samoin. Olihan se luksusta. Ja velihyvä kustansi.

Keräsin alkukeittoaineksiksi kukkakaalia ja palsternakkaa, yrttituorejuustoa ja inkivääriä. Pääruoaksi ajattelin härän sisäfilettä, mutta koska sitä ei näkynyt, vaihdon lennosta edukkaampaan naudan ulkopaistiin ja pekoniin. Minullahan on monivuotinen rakkaussuhde raidalliseen sikaan, olemme hyviä ystäviä, possu antaa ja minä otan. Pottumuusi tuli veljen toivomuksesta lisukkeeksi, jälkiruuan kohdalla luovutin, koska minä vaan en ole jälkiruokaihminen. Korvaan sen usein jälkiruokajuomalla. Syön toki herkkuja, jos joku jotain hyvää osaa tehdä, mutta minä en. Siksi luotan kaupan tarjoomuksiin.

Veljen kotona rakentelin ruokaa ja kirosin veitsiä. Mikä helevetti siinä on, ettei täyspäisillä ihmisillä ole kunnon puukkoja? Kaikkeen pitää käyttää kikkakolmosta ja -viitosta. Ärsyttää. Purin agressioitani liharullien hakkaamiseen, kuvittelin sinne väliin pari hankalaa ihmistä, jopa alkoi läski tummumaan. Väliin levittelin mustapekkaa ja pintaan raidallista sikaa. Käytin niitä coctailtikuilla kasaan pantuja pikkuperkeleitä vielä pannulla, ennen kuin asetin uunivuokaan 160 asteeeen. Sitten keittelin kastikkeen sipulista, valkosipulista, mustapippurista, timjamista, voista, vodkasta ja kuohukermasta. Sen kaatelin tyyppien niskaan, etteivät vaan kuiviltaan kärvenny uunissa. Siellä ne nimittäin pönöttivät parisen tuntia.

Sukuasiat vuoron päältä kiukuttivat ja naurattivat. En kestä enää nykyään edes itse itseäni, en tajua, miten kukaan muukaan minua voi kestää. (Sen varmaan huomaa, ettei luonani juuri ketään käy.) Ilta sujui kuitenkin somasti, ilman suurempaa räyhää. Ajattelin vahvasti kerkeäväni vielä viimeiseen bussiin. Ajattelin, ettei tarvitsisi maksaa kuin seutulipun hinta, mutta kun veljen vaimo esittelee etukäteen joululahjaksi saamaansa minkkiturkkia ja toinen halailee oikealta ja vasemmata, niin tajusin, että pitää oikeasti pistää töppöstä toisen eteen. Myöhästyin  noin kaksikymmentä sekuntia. Perkele, että pisti vihaksi. Ei bussia tänään.

Siinä vaiheessa kun jolkotin kohti kyläkeskusta, tiesin, että siellä eivät ainakaan enää baarit olisi auki ja ympäristö on suhteellisen vihamielinen. Pelotti, välillä pyörivät kaiken valtakunnan kamaluudetkin mielessä. Vähän rauhotuin, kun tajusin, että jos jotain muuta tarjolla olisi, en minä todellakaan ole ensisijainen kohde minkäänlaiseen väärintekoon, olen turhan isokokoinen ja varsin romuluinen. Jo pelkästään kaatumalla jonkun päälle saan aikaan enemmän vahinkoa kuin normi-ihminen lyömällä. Sitten kun vielä sain lennosta taksin kotiin, olin oikeastaan erittäin tyytyväinen. Vaikka minkinraasuista koottu ällötyksen esittely maksoi minulle neljän euron sijaan neljäkymmentä, tajusin, että olen viettänyt hyvien rakkaiden ihmisten seurassa hienon iltaman, eikä minulla ole loppupelissä mitään valittamista.

Tai noh, ei muuten, mutta kiukutti minkkien tarhaaminen ja kuolema turhamaisuuden takia. Seuraavaksi vitutti se, että kuvittelin pääseväni halvalla, enkä sitten päässytkään aivan ilmaiseksi. Normihommaa. Kunhan kätisen. Ihana iltahan se oli. Turha jupeltaa, saamari, enhän minä sitä raatokasaa päälläni kanna ja oikeastaan pääsin halvalla. Sain hyvää ruoka, juomaa ja seuraa. Eikä maksanut paljon. Voi jumalan tähde, kun olen tyhmä välillä. Älkä silti lyökö lujaa tavatessanne.

(Tämä alkaa vaikuttamaan vahvasti sellaiselta, mitä päässäni tapahtui joskus 10 vuotta sitten. Olenko muuttumassa lapseksi jälleen? Tai nuoreksi? Varhaisvanhuuden dementia?)

torstai 6. joulukuuta 2012

Viskiä tutuille

Siitä humalastahan minun piti kertomani. Kun otin toisenkin siiderin, sitten vähän ruuan kanssa viiniä, saunassa kävin ja kylille teki mieli. Sitä taas arvoin niin pitkään ja hartaasti, että vasta yhdentoista maissa pääsin könyämään bussipysäkille. Sinne matkalla soitti entinen poikaystävä, adhd-dervissi Kalliosta. Ihana ihminen, mutta kiihtyy ykkösestä sataan tosi kiitettävästi. Tällä kertaa aiheena oli Talvivaara ja vihreiden rappio, kiihkeästi hän karjahteli puhelimessa vaatimustaan ympäristöministerin vaihtamisesta, luonnon myrkyttämisen lopettamisesta ja ELY-keskusten moraalisesta rappiosta. Saipa osansa Transparencyn korruptiotutkimuskin.

Minua nauratti. Kun puhetulva vähän helpotti, kerroin olevani matkalla keskustaan. Ja että jos herra tahtoisi, niin voisin kuunnella ihan livenäkin mielenkiintoista saarnaa, kun nyt kerta liikkeeä olin ja hän ilmiselvästi oli vailla kuulevia korvia. Hän innostui ja teki vastatarjouksen drinkistä luonaan. Ajattelin, ettei vaaraa olisi, jos ymmärtäisin lähteä ajoissa eteen päin alkuperäisen suunnitelman mukaan. Taisimmepa jopa alustavasti sopiakin, että ottaisimme yhdet hänen luonaan ja seuraavat jossain baarissa.

Siinä vaiheessa kun pääsin hänen luokseen ja huomasin pöydällä vasta korkatun kolmen vartin viskipullon, oikeastaan tiesin jo mitä tulisi tapahtumaan. Hirveä humala emmekä me minnekään baariin koskaan pääsisi, vaan puhetta jatkuisi yötä myöten, sitten vähän tanssittaisiin, kuunneltaisiin musiikkia ja sen jälkeen minulle pidettäisin luento siitä, miten olen hänen elämänsä toinen nainen, ensimmäinen on jo edesmennyt lasten äiti. Ja näinhän siinä kävi, ihan meni käsikirjoituksen mukaan.

Mutta vanhaan kaavaan tuli poikkeus. En suostunut harrastamaan sukupuolielämää, vaikka se aihe loppuyöstä vahvasti tapetilla olikin. Mutta kun on se tyttöystävä, eikä siitä mitään muuta olisi kuin hetken hurma. Eikä meistä mitään paria enää tule, parempi että pysyttelemme ystävinä. Niinpä kun Black Label kumisi tyhjyyttää, pääni oli täynnä puhetta, mairitteluja, anelua, naurua, henkevää keskustelua, analyysia suhteemme loppumisesta ja paskanjauhamista, könysin Kallion kolosta kaduille ja taksiin. Kotona olin taksikuitin mukaan kello 05:45. Minä sitä vieläkin vanhoilla päivilläni osaan. Meillä oli jo seurustelun aikana erittäin huono vaikutus toisiime. Niin oli nytkin. Ei vaan kannata tavaksi ottaa, koska tyttöystävä ei pidä minusta. Pelkää kuulema.

Riemukas oli jälleentapaaminen (joka varmaan kumpusi tapaamisestamme piritorilla silloin joulukadun avajaisten aikaan), eikä rahaa mennyt kuin taksimaksun verran. Tänään olen tiennyt jotain ottaneeni. Silmien alla on tosi komeat pehmusteet, tuntuu, että hiki tuoksuu viskiltä ja janoa ei saa pois millään. Ruoka on maistunut vasta viimeisen tunnin aikana, onneksi en kuitenkaan oksentelemaan ryhtynyt, mutta veikkaisin, etten viskiä ihan heti juo. En ainakaan puolta pullollista.

Kyllä minä sitä ihmistä edelleen rakastan. Päässenkö koskaan eroon siitä tunteesta? Mutta kun koskaan ei aika ollut meidän puolellamme. Ei silloin, eikä nytkään, niin ei kannata hakata päätään samaan seinään. Todeta vain, että rakkautta on liikkeellä, mutta ei riittävästi. Parempi ystävänä kuin ei mitenkään, mutta mieluummin puhelimessa eikä kahdestaan keittiönpöydän ääressä. Se on vaarallinen paikka pidemmän päälle tällaiselle hedonistille. Liha on altis, ei toinne saattaa sitä kiusaukseen, koska naisia ei loukata, tyttöystävä on olemassa. Piste.

Rakkaat seinät

Ensimmäiseksi tahtoisin muistuttaa kaikkia nuorten ihmisten vanhempia, että pakottakaa nyt ihmeessä jälkikasvunne hankkimaan itselleen asumisoikeusnumero heti, kun he täysi-ikäiseksi ryhtyvät. Itseäni en ymmärrä laisinkaan, miksi asia meni minulta ohi silloin, kun pääkaupunkiseudulle muutin. Taisin olla aika huoleton veikko. Tai ehkä siitä ei puhuttu. On myös mahdollista, etten ymmärtänyt puhuttua. Eihän sitä asuntoa heti numeron hankittuaan tarvitse hakea, sen voi pitää jemmassa. Sen lisäksi ajattelin asuvani vuokra-asunnossa hamaan tappiin. Mutta kun aso-asunnot ovat halvempia, paremmin varusteltuja ja aso-maksu olisi jopa minun varoillani moneen kertaan maksettu. Ihan niin kuin pari opintolainaakin ja yhden vararikon olen saanut hoidettua. Etenkin jos sitä vararikkoa ei olisi ollut, nykyinen kotikin olisi jo maksettu aikaa sitten. Noin about kahteen kertaan.

Äkillinen kotirakkauskohtaukseni varmaan johtuu eilisestä, kun veljentytär luovutti avaimensa ja roudasin vieraspatjan takaisin alakertaan. Suurimman osan tavaroistaan hän oli jo ystävätärjoukon avustuksella kannellut edellisenä perjantaina uuteen kotiinsa. Hänellekin olen yrittänyt sitä aso-numeroa kaupata, mutta ei helkkari, kun ei daami ymmärrä ja minä olen huono tuputtaja. Olkaa te parempia. Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon!

Asiaan. Kun veljentytär lähti, keräsin petivaatteet ja pyyhkeet pyykkiin. Sitten istuin, korkkasin siiderin, huokasin ja katsoin rakastavasti ympärilleni. Hyvä, etten pussannut seiniäni, kun olin niin onnessani, että voin taas levittäytyä omaan laajuuteeni, korvatulpat tulevat väliaikaiseksi riesaksi ja aamulla, kun herään yleensä kuuden seitsemän maissa, ei minun enää tarvitse hiippailla kuin äitini kotonaan, vaikkei veljentytär missään nimessä hankala alivuokralainen ollutkaan. Etenkin kun en ottanut häneltä vuokraa, niin mikäs se sellainen vuokralainen sitten on? Minulla vain on liian pieni asunto majoittaa ketään pidemmäksi aikaa kuin viikoksi. Tai no, Ottoveli on asia erikseen, koska hän käyttää myös korvatulppia. Hänen nukkuessaan voi kaataa vaikka talon ympäriltä ja tanssia polskaa raunioilla. Muuten vieras tarvitsee huoneen ja parhaassa tapauksessa oman vessankin. Ihmekös pohjoisemmassa Suomessa käydessäni mieluustin asustan veljen vaimon pikkupilttuussa tai ystävä-rakkaiden omakotitalon alakerrassa.

En ole mikään maailmanmatkaaja. Minä pidän Suomesta. Käydä voin muualla, kunhan pääsen kotiin kylmään. Tahdon elää täällä, puhua tätä kieltä ja kuolla täällä, mikäli mahdollista. Rakastan suomen kieltä ja kirjallisuutta. Pidän siitä, että olemme kuitenkin vielä toistaiseksi sukupuolen ja uskonnon suhteen tasa-arvoinen maa, valitettavasti terveydenhuolto ja toimeentulo ovat tulosidonnainen asia. Onneksi olen vielä suhteellisen terve. Minua surettaa ahneus. Kiukuttaa, kun ihminen tahtoo aina vain lisää, vaikka varsin hyvin tulisi toimeen jo sillä, mitä saa. Toisaalta kovin useat ihmiset, jotka ansaitsevat reippaasti, säästävät lapsilleen, maksavat vanhempiensa kuluja tai keräävät vanhuuden pesämunaa. Mitä vikaa siinäkään on?En tiedä, olen jotenkin niin sekaisin, kunpa tämä yhteiskunta olisi edelleen sellainen, että siihen voisi luottaa eikä meidän tarvitsisi kaivaa itsellemme hautaa, koska yhteiskunta ei siihenkään meidän puolestamme ryhdy. Tai noh, oikeastaan ainoa asia, jossa olemme tasaveroisia on kuolema - siinäpä riemuisa ajatus!

Meidän pitäisi tajuta, että yhteiskunta olemme me. Sinä, minä ja Hentun Liisa. Itsenäisyyspäivä tarkoittaa, että joku tappeli tämän maan puolesta ja toivoi hyvää lapsilleen. Jaksoi uskoa, että yhteinen hyvä on olemassa. Myös niille naapurin lapsille. Ja naapurimaan lapsille. Niillekin lapsille, jotka tulivat kauempaa. Ja niille, jotka täältä lähtivät ja menivät jonnekin muualle. Suomessa on maahanmuuttajia ja suomalaiset ovat olleet taloudellisen aseman takia maahnamuuttajia. Ei täällä sotaa olla karkuun lähdetty, vaan köyhyyttä. Kannattaisi muistaa se.

Tämä se muuten kamalaa on. Ihan väninäksi saakka. Olen ryhtynyt vanhemmiten muuttumaan aina vain pahemmin maailmanparantaja/pulunsuojelija/ekoterroristiksi. Tai siis niin kun että, ettekö te saat*na tajua, kun niitä kääpiöitä teette, että teidän kääpiönne joutuvat elämään paskan keskella ja oloissa, jolloin raha ei välttämättä ole se suurin voimavara, vaan se on hengissäselviämistaito, katuälykkyys, maalaisjärki, kutsu sitä tahtomallasi nimellä, solidaarisuuskin saattaa siellä vilahtaa. Raha tulee vielä jonain päivänä menettämään merkityksensä. Teidän lapsiraasujenne puolesta minä suren. Mutta kannattaa toki muistaa, että olen yksi maailman pahimmista hedonisteista tässä samalla, kyllä minä annan vaikka mitä, jos vaan samalla saan jotain itsekin. Kahdesta ihokkaasta ainakin toisen pidän itse, en ole äiti Tereessia enkä mister Gandhi.

Hyvää päivää! Lippua minä en voi kunnioittaa, vain myötätuntoa, vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. Ja sitä, että minulla on oikeus ilmaista mielipiteeni Sielun Veljien tahtiin. Ei kaikilla ole. Olen onnenpoika! Ei kun tyttö. Nainen! Ihminen! (Onko sillä mitään väliä?) Päätän itsenäisyyspäivän puheeni tähän ja odotan, miten te vastaatte. Hei metsä, huutakaa!

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Onnellinen hetki elämässä

Alkuhaastattelu meni niin hyvin, että johan on ihme, jos en pääse testattavaksi ja toiseen haastatteluun. Sitten kun minut on taas yhden konsulenttifirman ansiosta testattu, pääsen heidän jemmalistoilleen ja voi olla, että sitä kautta tulee uusia haastattelukutsuja. Tietenkin sillä ehdolla, etten mokaa testeissä totaalisesti. Minä en ole mikään päättelyn kukkanen enkä logiikan riemuvoitto, sosiaalistä älykkyyttä ei yleensä noissa testeissä mitata. (Kukas täällä nylkee karhua ennen aikojaan?)

Nukuin viime yönä kahdeksan tuntia. Olen kuin uusi ihminen. Eikä tarvinnut tunkea edes korvatulppia korviin, vaikka asunnossani nukkui toinen ihminen. 1,5 kk siihen meni ennen kuin totuin juuri ennen veljentyttären poismuuttamista toisen ihmisen läsnäoloon. Minulla on siis vielä toivoa.

Jos hyvin käy, saan tänään vieraan seuraamaan hiprakoitumistani. Perjantaina lupasin mennä tekemään ruuat veljilleni ja heidän vaimoilleen. Perhekokoontumista pukkaa. Mukavaa. (Minua alkaa pelottamaan tämä yltiöoptimistisuus. Tammikuun vuokrankin maksoin äsken hätäpäissäni, kun tulivat ensimmäiset täydet ansiosidonnaiset. Huhhuh! Mihin tässä vielä joutuu? Hunningolle toivottavasti.)

Ei edes Lionel Shriverin Jonnekin pois -romaani ole saanut minua masentumaan. Täytyy kyllä tunnustaa, että pakko oli käydä tutkimassa viimeisiä sivuja, että lopussa edes kiitos seisoo Shepherdille. Minä olen niin huono nykyään kestämään edes fiktiivisten hahmojen pettymystä. Mutta kyllä olen huutanut sisäisesti monta kertaa hallelujaata lukiessani hra/ nti/ rva Shriverin Amerikka-kuvausta. Perkele!

Mutta nyt! Pyykkipäivä! Sitten imurointipäivä. Sitten juopottelupäivä. Hah!

tiistai 4. joulukuuta 2012

Luvassa itsensähäpäisyhetki

Terveisiä flunssasta. Se on ihan p*ska paikka. Onneksi räkä on tehnyt pesän poskionteloihini, eikä valu enää sojona. Menen nimittäin häpäisemään itseni jälleen kerran työhaastatteluun. Ihme kyllä, edes jotain teen oikein, kun silloin tällöin pääsen pistäytymään konsulenttien juttusillä. Mutta eihän niistä sitten mitään muuta kuulu kuin se klassinen kirje "Kiitos mielenkiinnostasi, mutta...". Jos totta puhutaan, alan olla rekrytoijien kanssa aivan samaa mieltä.

Eipä tässä oikeastaan muuta ole mielessä. Oikeastaan minulla ei ole mielessä mitään, koska en tahdo ajatella mitään. Tulee vain paha olo. Flunssasta ajattelin parantua. Veljentytär asustaa luonani vielä yhden yön. Sitten taidan rempaista kännin - on ainakin kivempi sairastaa ja seuraavana päivänä krapulassa ei muistakaan flunssaa. (Ehkä en kuitenkaan, mutta kuten tiedätte, uhkailu on aina hyvästä. Tapakouluttajan mukaan kannattaisi lähteä pikkujouluun Tuhkimo-fiiliksellä. Hän ei tainnut tarkoittaa Tuhkimo-känniä, jossa puolen yön aikaan saavutaan kotiin ilman toista kenkää ja rääsyissä.)

lauantai 1. joulukuuta 2012

Savua ilman tulta

Jo useamman viikon olen haaveillut savukalasta. Olisihan se tietysti helppoa kalatiskiltä napata palanen mukaansa, mutta kun jostain muistin lukeneeni savustuspusseista, sellaisista, joita pysyisi käyttämään myös sähköuunissa. Ajatus ei jättänyt minua rauhaan, googelsin aihetta. Törmäsin Savun sivuihin ja sillä siunaamalla tiesin, mitä olisi viikonlopun menussa.

Lohtahan siihen edullisinta olisi ollut käyttää, mutta kun kalatiskillä makasi viekoittelevia nieriä-fileitä, niin päätin panna elämän risaiseksi ja nappasin yhden niistä mukaani (melkein 10 eeroa, hei hei). Savustuspussikaan ei mikään ilmainen ollut, melkein kolme euroa upposi siihen. Mietin, että työttömäksi ihmiseksi minulla on todella kalliita mielihaluja ja etten vielä todellakaan edes ole mikään köyhä, koska minulla on tällaisiin älyttömyyksiin varaa. Tai että en saa itseäni ylipuhuttua siirtymään edukkaampiin harrastuksiin sekä ruokiin. Muikkujakin siellä kalatiskillä olisi ollut, halvempia, tai edes norjalaista kassilohta. Puhumattakaan laatikkokalasta pakastealtaassa. Vaan ei, nieriää tämä hullu itselleen ostaa.

Ja sitten testaamaan. Hölväsin fileen hunajalla, sitruunapippurilla ja suolalla. Lämmitin uunin 300 asteeseen, asetin kalapussukan ritilällä alimmalle tasolle, väänsin alalämmön päälle ja munakelloon 15 minuuttia peliaikaa. Sen jälkeen laskin uunin lämpötilan 175 asteeseen 25 minuutiksi (tasalampö tai mikä helevetti se nyt on, kun lämpöä tulee sekä ylhäältä että alhaalta, sana hävisi päästä, pah). Jätin vielä kalaparan jälkilämmölle uuniin joksikin aikaa. Tuoksu oli autenttinen, jopa niin autenttinen, että pelkäsin jonkun soittavan palokunnan poijjaat kylään, mutta onneksi talossamme on ilmeisen hyvä ilmastointi, liesituuletin veti suurimman osan höyryistä taivaan tuuliin ja parveketuuletuksella koitin poistaa loput. Silti vielä tänä aamunakin olen haistellut mietoa savun hajua, taisi tarttua seiniin, saa nähdä teinkö suurenkin typeryyden vai haihtuuko tuoksu parissa päivässä. Eihän tässä muuten mitään ongelmaa ole, ei se paha haju ole, mutta kun Pavlovin koiralle pukkaa nälkä koko ajan...

Hyvä tuli savukalasta! Pitihän sitä jo eilen maistella. Jos joskus tarvitsen juhlaruokaa, voin kokeilla savustamista toiseenkin otteeseen. Lihaa ehkä seuraavaksi. Tänään aion nauttia juhla-aterian, teen vielä kalan kupeeseen pottumuussin, oikeata voita ja maitoa. Eridanous-jogurtista ja kurkusta tehty kastike makoilee jo jääkaapissa ja kerää makuja ympärillensä. Jei!  Hulluilla ei välttämättä ole halvat huvit, mutta minkäs voit, kun on ehtivä mieli.

perjantai 30. marraskuuta 2012

Hely tilittää

Ystävän vinkistä hain yhtä pitkää määräaikaisuutta vuokratyöfirman sivuilta. Yllättäen minut kutsuttiin haastatteluun, joka oli kovin mielenkiintoinen ja positiivinen tilaisuus. Konsultti kertoi rehellisesti, että välttämättä hakemani paikka ei enää olisi tarjolla, mutta koska olin papereiden perusteella vaikuttanut lupaavalta, hän tahtoi tavata ja täydentää heidän tietojaan minusta.

Hyvät ja mukavat tunnin treffit meillä oli, mutta en odottanut kuulevani hänestä ennen ensi viikkoa. Niinpä kun puhelin soi, kun bussissa istuin, olin hivenen hämmentynyt. Konsultti kertoi, että hänen kollegallaan olisi paikka, johon tarvittaisiin joku heti maanantaina. Lupasin palata asiaan tänä aamuna sen jälkeen kun olisin tutustunut sähköpostilla saamaani materiaaliin yrityksestä ja paikasta.

Minulla oli epäilykseni ja oikeassa olin, valitettavasti. He hakivat talousorientoitunutta persoonaa enkä minä valitettavasti sellainen ole. Minua pitäisi opettaa ja ohjastaa, ja vaikka tiedän, että oppimiskyvyssäni ei ole mitään vikaa, niin kolmen kuukauden määräaikaisuuden takia ei minun eikä etenkään pikaista apua tarvitsevan yrityksen kannattaisi vaivautua. Koen olevani hely*, kun nykyisessä tilanteessa minun kannattaisi olla normiorja.

Kiitin tarjouksesta, sovimme, että odottelen seuraavaa yhteydenottoa ja käyn itse tutkaisemassa heidän sivunsa säännöllisesti. Harmi, mutta toisaalta pelottavaa olisi mennä noin nopealla aikataululla firmaan, josta ei tiedä mitään tekemään työtä, josta ei tiedä mitään. Voi olla, että siihen vielä joudun taipumaan, mutta kunhan nyt edes vähän aikaa saan sopeutua ajatukseen. Sitä paitsi, joulukuussa on jo menoja, joista en noin vain jousta, hammashygienistin vastaanottoaika sekä ex tempore päiväretki Tallinnaan. Mukahalpa oli se, mutta kun lisäsin tilaukseen sekä aamupalan että paluumatkalle buffetin, ei se enää niin halpa ollutkaan. Sitä paitsi paluumatkalla joudun hankkimaan humalan, koska en aio kestää Dj Veskua selvistäpäiten. Voi olla, että joudun karaokebaariin. Puuh, ahistus...

*Hely-termi tulee tietenkin Asterixista. Lukekaa Caesarin laakeriseppele, niin tiedätte, miten Asterixia ja Obelixia tituleerattiin helyiksi, kun he olivat päätyneet hovihankkijaorjakauppiaan kauppatavaraksi. Muutenkin kannattaa lukea sarjakuvia, etenkin nykyään on niin paljon tarjolla myös aikuisten sarjakuvia.

***
Nyt jos joku tahtoo mahdollisimman autenttisen kokemuksen lumimyräkästä tuntureilla, suosittelen siirtymistä ulkotiloihin. Sitten jos vielä löydätte sellaisen avoimen paikan, jossa ette juuri näe taloja tai muita kiintopisteitä, niin teillä on käsissänne tilanne, josta ystäväni kanssa löysin itseni viime keväänä. Pelottava kokemus oli se. Silti aion lähteä ulos, koska tahdon palkita itseni viinillä, mikä myös kutsuna soveliaille tahoille ilmoitettakoon. Nyt sitä taas saa. Ja seuraa kanssa. (Joojoo, oma lehmä mullon ojassa.)

torstai 29. marraskuuta 2012

Tämä menee nyt jo liian pitkälle

Naamakirjan sivupalkkimainokset asettavat prioriteetit kohdalleen. Minulle personoituna oli mm. Reiman mainos, jossa tarjotaan lahjoja mummon mussukoille. Olen todellakin ikäloppu mainoshenkilön mielestä. Mussukoille täällä on valitettavasti nykyisessä taloustilanteessa vain lämmintä kättä. Mummoja ei ole tarjolla yhtään, ei pullan eikä hiuslakan tuoksuisina.

Todennäköisesti samaan tulokseen tulee vuokratyöfirman konsulentti (että olen ikäloppu raakki), kun käyn häntä tapaamassa tänään. Mutta kokeilenpa sitäkin, ettei tule sellaista oloa, etteikö olisi jäänyt yhtään kiveä kääntämättä ja matoja mutusteltua. Koska mitä muuta sieltä kivien alta yleensä on löytynyt kuin tosi rumiä hättiäisiä, toukkia ja muita iljetyksiä? Oikeastaan taidan itse kuulua sinne kiven alle, jotta voivat sitten jeesustella, että mistähän kiven kolosta se tuokin on kotoisin.

Löysin taas hyvin kirjan. Saksalaista kirjallisuutta en kovin ole lukenut, Thomas Mannia (joka muuten on syntynyt Sveitsissä) ja Herman Hesseä lukuunottamatta (enkä minä niistä kirjoista enää mitään muista). Nyt sattui kätösiin Wofgang Herrndorfin Ladaromaani. Olipas se kiva, nauratti ja itketti yhtä aikaa. Vähän tuli mieleen Nick Hornbyn Skeittari, mutta teemat ovat erilaisia. Lukekaa ihmeessä, jos tahdotte tutustua 14-vuotiaan nuoren miehen sielunelämään.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Tyyli hukassa

Pärskeleen YLE TV 1:n englanninkieliset uutiset! Nyt soi sitten päässä Gagnam style. Jos asiasta jotain hyvää on haettava, niin ainakin se karkoitti pollajukeboksista siellä alkuviikon jyllänneen Hektorin viisun. Hyi olkoon. Vielä kun tuon aivomadon saisi ennen loppuviikkoa muutettua johonkin järjelliseen, kivaan ja mukavaan lauluesitykseen, niin kai tästäkin viikosta selviäisin hengissä.

Olen huomannut, että maanantait ovat pahimpia. Yleensä takana on edes muutama viikonlopun sosiaalinen tapahtuma, sitten yks´kaks´ suuri tyhjyys. Talo on hiljainen, puhelin ei soi (no, ei se kyllä soi viikonloppuisinkaan, mutta maanantaina on huomattavasti enemmän aikaa tuijottaa puhelinta), veljentytärkään ei ole heräämässä töihin, vaan tulee vasta iltasella. Silloin epätoivo on voimakkaimmillaan. Itse asiassa eilen tunnustin ystävälle, että toissapäivänä harkitsin jopa alkoholiin ryhtymistä, kun ahdisti, masensi ja vitutti niin maan perusteellisesti. En sitten kuitenkaan korkannut, koska tiesin, että eilisen kohdalla olisi ollut suuri krapula ja minulla kuitenkin oli treffit hänen kanssaan kaupungilla. Niistä taas en tahtonut luopua.

Niinpä pullo(t) jäivät kaappiin ja minä pääsin keskustaan haastattamaan pääsykokeessa käynyttä ystävää. On se vaan ihanaa, kun on meitä samanmielisiä ja hyvää tahtovia ihmisiä muitakin kun vain minä. Ja ihanaa on, että minulla vielä toistaiseksi on varaa matkata kaupungille. Nelisen tuntia vierähti sukkelaan, ennen kuin laskin haikein mielin hänet Tampereen junaan. Onneksi hän joutuu täällä vielä juoksentelemaan pitkähkön tovin, ennen kuin edelliset opintonsa loppuun saa. Jotkut sitä jaksavat. Itsestäni olen huomannut, että mitä vähemmän on pakollisia menoja, sitä vähemmän saan aikaan.

Olen siis lamaantumassa. Enkä voi itselleni mitään. Ilosta saan kiinni hetkellisesti, sitten tuntuu vielä pahemmalta upota surun suohon. Tuli sitten tehtyä mielenkiintoinen huomio itsestään, työ on ollut minulle erittäin tärkeä määrittelevä tekijä. Nyt kun työtä ei ole, olen ei mikään ei missään. Ihmisarvo rapisee pinnasta. Paskan möivät.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Kaiken valtakunnan häröilyä

Tämän päivän hyvät asiat: treffit ystävän kanssa iltapäivällä ja lähiapteekissa omalääkäri-ystävän kirjoittama närästysresepti.

Huonot asiat: pitää käydä vaihtamassa vastahankkimani olohousut. Repesivät perkeleet ulkosaumasta. Mikään ei kestä. Eivät ihmiset sen enempää kuin vaatteet. Mihinkään ei voi luottaa, eikä kannata.

Ja riimutulkintakin vaan vituilee, kun töitä kyselin:

Isa

Henkisen elämän jääkausi on aikaa, jolloin on keskityttävä pysymään hengissä kaiken turhan touhuamisen sijasta. Ajamasi asiat ovat nyt jämähtäneet paikoilleen ja elämä näyttää sinulle tylyimmät kasvonsa. Sinun on aika päästää irti tuskaisista asioista ja ihmissuhteista, joihin olet kouristuksenomaisesti takertunut. Pudota vanhat tottumuksesi ja puhdista elämäsi negatiivisista asioista ja ihmisistä.
Bm-isa
Eri kutsumanimiä
Kosminen yhteenkuuluvuus
Avainsanoja
Vallitseva tilanne, rajoitus, massiivinen voima, vaiheittainen integraatio, viive
Väri
Valkoinen
Astrologinen merkki
Kuu
Tarotkortti
Erakko
Hallitseva Jumala
Rime, Verdandi, Skadi
Väri
Valkoinen
Puu
Leppä
Kasvi
Villikaali
Kivet
Maito kvartsi, Vuorikristalli, Opaali, kuukivi
Eläimet
Jääkarhu, valas, mursu, mammutti, manaatti, valkopäämerikotka, lokki, kilpikonna, vesipuhveli, poro, simpukka, hirvi, pingviini
Elementti
Vesi
Taikuus
Keskittyminen ja tarkoitus
Kyky tunnistaa
Hidastaa energiaa pysäyttämättä sitä
Tasapainottaa egoa
Lisääntynyt tietoisuus asioiden harmonisesta toiminnasta
Lisääntynyt tietoisuus mahdollisista vaaroista

maanantai 26. marraskuuta 2012

Sinne se taas meni - viikonloppu

Perjantaina keskustelin/ riitelin/ väittelin henkevästi itseni kanssa aina lähes yhteentoista saakka illalla, ennen kuin ryysin kylille. Pysähdyin parissa baarissa Kalliossa, ensimmäisessä seurustelin jopa vastakkaisen sukupuolen kanssa, jälkimmäisestä minut houkuteltiin nuorison seurassa keskustaan. Olin sitten oikein pitkän kaavan mukaan liikkeellä, hauskaa oli, ihmisten kanssa tuli seurusteltua, mutta yllättäen sillä myöhäisellä lähdönhetkellä oli positiivinen puoli, rahaa ei kerennyt kovin kummoisesti menemään eikä edes seuraavaksi päiväksi tullut epämiellyttäviä seuraamuksiakaan. Väsymys vain.

Niinpä kun ystäväiseni pyysi minua Vaasankadun joulukadun avajaisiin, olin valmis kuin lukkari sotaan. Ikuisen vapun aukiolla törmäsimme entiseen poikaystävään, joka ei ole muuttunut laisinkaan, aivan yhtä adhd, kun silloin aikanaan. Hyvä puoli tapaamisessa oli, että sain kerrottua hänelle Ottoveljen kuulumiset ja huomasin, että ei enää vanha suola janota. Ei sitten niin pätkän vertaa. Aika on vihdoin tehnyt tehtävänsä siltä osin, jäivät vain lämpimät muistot ja ystävällismieliset välit.

Ystävän kanssa menimme istuskelemaan vajaaksi pariksi tunniksi yhteen kuppilaan. Maailma taas parani ja nauru raikasi. Hän toi minulle lupaamansa mukavan lahjuksen, kertaalleen kokeilemansa rintareput, kauniit kuin karamellit, mutta liian suuret ne taitavat olla minullekin, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Ruokakaupassa vielä kävimme kikattelemassa, ennen kuin hän lähti viettämään pikkujoulujen jälkeistä elämää ja minä leppoisaa lauantaiehtoota. Loppuviikonloppu meni erilaisten ruokakokeilujen merkeissä, häpeämättömästi aloin jopa säätämään sitä kuuluisaa avocadopastareseptiä, kaipasini siihen tuoretta tomaattia lisäksi. Hyvää tuli, sairaan hyvää.

Eilen olisin tehnyt enemmänkin työhakemuksia, mutta ainakin yksi ilmoitus oli kadonnut ennen hakuajan loppumista. Harmittelin, kun en pääsekään pohjoisempaan Suomeen joulukuun alussa, rahat eivät vain riitä maksaa kalliita junalippuja eikä sopivia lentotarjouksiakaan löytynyt. Miksei se Onnibus sinne ajele halvalla, minä vaan kysyn. Tänään jatkan työhakemusten rustailua, vaikka olen tosin jo menettänyt toivoni niin, etten enää edes haaveissani näe itseäni missään. Ihmeellinen olo, tuo toivottomuuskin. Samoin huomasin, että yleensä kun olen ollut töissä tässä vaiheessa, vuodenvaihdekiireiden keskellä en ole edes huomannut kaamosta. Nyt minulla on aikaa tarkkailla pimeyttä ja elää siinä. Tunnen sen aivan uudenlaisena raskautena sielussani, tympeänä ja ankeana. Melkein tekisi mieli sanoa musertavana, mutta sen ajatteleminenkin saattaisi musertaa minut lopullisesti.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Tulevaisuuden suunnittelua

En nyt muista, mitä uutista luin, kun mieleen tuli joskus lukemani juttu tunnuksettomista hautausmaista. Minuahan asia toivottavasti koskettaa tulevaisuudessa sitten, kun aika koittaa siirtyä seuraavaan olomuotoon, eli tuhkaksi. Niinpä ajattelin tutuille vinkiksi kirjoittaa muutaman faktan asiasta, niin osaavat sitten veljentytärtä tarvittaessa neuvoa. Tai kertoa kaupungin viranomaisille toiveeni, jos rahaa kassasta ei löydy.

Jos rahulia on, niin Pro-Seremoniat sivustolta löytyvät aika helpot ja hyvät ohjeet kuoppajuhlan viettoon. Toiveenani on tuhkaus ekologisesssa laatikossa. (Arvatkaas, millaisia päästöjä sellaisesta prameasta muovikrumeluurista lähtee. Tai että maatuuko se ikinä.) Sen lisäksi vielä mieluusti tuhkani sairi ripustella tunnuksettomalle hauta-alueelle. Sellainen löytyy mm. Vantaan Honkanummelta, on Helsingin kanssa yhteinen pläntti. Minä en mitään varsinaista hautapaikkaa tahdo, mutta jos jäljellejääneet tahtovat palvontapaikan minulle perustaa, niin en tule kummittelemaan, vaikken sellaista hyväksykään. Muuten saavat tehdä aivan mielensä mukaan, kunhan vain mustakaapuja ei paikalla näy tai virsiä soitella. Laulaa saa ja mielellään ryypätäkin, kunnon monttubileet olisivat edesmenneen toiveena siinä vaiheessa.

Päiväkirjat voi joko polttaa tai kokeilla, jos vaikka SKS vastaanottaisi ne tutkimusmateriaaliksi. Valokuvilla tuskin kukaan mitään tekee, vaikka niinhän sitä sanotaan, että suomalaisesta elämänmenosta ei jää enää niin paljon merkkejä kuin aikaisemmin, kiitos digitaalisen tallennuksen. Kuvat tahtovat kadota bittien taivaaseen, kun niitä ei enää printata ja kansioida. Harmi, koska itse kun on vanhojen kuvien näyttelyissä pyörinyt, niin kyllä sellaisista saa huomattavasti paljon enemmän irti kuin pelkästä tekstistä, oli se miten elävästi tahansa kirjoitettu.

En vielä toivon mukaan ole poistumassa väestölaskennan piiristä (vai pitäisikö sanoa, turha toivo), mutta ajattelin vain muistaissani kirjata nuokin muistiin, ettei sitten sairasvuoteella vihanneksena maatessain harmita, että jäi sekin juttu tekemättä. Samoin kuin armoitsemurha ja muutama muu juttu.
***

Inspiroiva uutinen löytyi sittenkin. Siitä se ajatus sitten lähti. Tarttis varmaan näitä salasanoja ja käyttäjätunnuksia jonnekin ripotella.

torstai 22. marraskuuta 2012

Hurmosta hulluille

Sattuu sydämeen ja sieluun, kun katselee uutisia. Sodat, väkivallanteot, luonnonkatastrofit, ihmisen aiheuttama tuska ja kärsimys valuvat silmille joka jumalan tuutista. Ja samaa on tarjolla Kuninkaiden koitoksessakin, kyyneleitä, kuolemaa, kauhua. Ei toivoa missään! Ahdistaa! Minun on pakko pitää tauko ennen kuin ryhdyn edes tilaamaan kirjastosta kolmatta osaa, muuten lopullisesti menetän uskoni ihmiseen ja kirjallisuuden parantavaan voimaan. Onneksi lukujonossa on muutakin, Harry Harrisonin Ruostumattomia Teräsrottia ja Joanne Harrisia. Tahdon lukea hyvän voittavan ja rauhan saapuvan! Tai edes jotain seikkailujuttuja ja veijaritarinoita, jos ei hyvää ja kaunista.

Minun piti lähteä iltasella poikkeamaan kylille, kun yhdellä baarilla olisi ollut pikkujoulut. Enpä menekään, koska ystäväni ei pääse. Tällä kertaa en jaksa lähteä yksin, olisin ollut seuraa vailla, mutta kun ihmiset tekevät töitä, niin vähän hankala on kenenkään keskellä viikkoa lähteä rilluttelemaan kanssani. Parempi ehkä, etten mene, ei se mikään ilmainen reissu olisi ollut minun innostuessani, voin hyvällä omatunnolla mennä naapurilähiöön takaisin ja ostaa yhdet olohousut, jotka jäivät viime reissulla kauppaan. On se kumma, ettei mikään enää nykyään kestä, vaatteetkin hajoavat päälle. Olohousujen viimeaikainen eksessiivinen huituminen tosin johtunee siitä, että käytän niitä paljon. Ei kotona paljon muita pöksyjä viitsi pitää.

Hammasharjakin on uusittava. Vilkaisin nykyistäni takaapäin ja se näytti aivan siltä kuuluisalta petolinnun peräosalta. Harjakset pörröllään ja sotkussa. Vähän niin kuin hiukseni. Elän toivossa, että ensi kuun korvauksista jäisi sen verran rahaa, että voisin poiketa kampaajalla. Jos ei jää, niin sitten ei jää, sitten pidän tukkaa kiinni tai hankin kitaran.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Säästö se on pienikin säästö

Olin sitten mainoksen uhri, tosin tuskin sillä tavoin kun palveluntarjoaja ja mainostoimisto olivat tarkoittaneet. Kuuntelin kavereiden juttuja edukkaista laajakaistatarjouksista ja mietin mielessäni, että minä hullu sitä olen monta vuotta maksanut aina vaan saman eur 31,40 kuukaudessa. Hyvää on ollut palvelu, vanhan modeeminraasunkin lahjoittivat minulle parisen vuotta sitten, kun viimeksi heidän kanssaan olen jutellut eikä katkoksia ole palvelussa ollut kuin kerran. Silloinkin etätuki teki asialle jotain samalla kun roikuin linjalla ja kappas, kaikki toimi jälleen. Ja hyvin.

Mutta kun olen köyhimys, niin harmistutti ja kiukustutti rahanmeno. Niinpä kävin läpi kilpailevat palveluntarjoajat ja löysinkin sellaisen yhta edukkaan tarjouksen kuin mikä oli nykyiselläkin, paitsi että nykyinen ei tietenkään mainostanut sitä vanhoille asiakkaille, vaan uusille. Ajattelin kuitenkin antaa nykyiselle palveluntarjoajalle mahdollisuuden, soitin asiakaspalveluun. Jonotin kamalan hissimusiikin ja kännykän kaiuttimen riipivän äänentoiston armoilla reilun 20 minuuttia, ennen kuin vastasivat, mutta se jonotus kannatti.

Nyt maksan kiinteästä laajakaistayhteydestäni (10 M, se riittää minulle erittäin hyvin) ensimmäiset 4 kk eur 9,90, seuraavat 8 kk 16,40 (sitten alkaa virustorjunta- ja palomuuripalvelu maksamaan) ja seuraava vuosi 26,40. Jesh! Tosin olen nyt sitten kaksi vuotta naimisissa heidän kanssaan, mutta jos nyt jonkun kanssa on pakko, niin ainakin jonkun sellaisen kanssa, jolla palvelu pelaa ja vanhaakin asiakasta arvostetaan. Eikä tarvinnut kestää vaihtamisen tuskaakaan tai katkoksia palvelussa. Kolmen kuukauden päästä teen saman tempun puhelinliittymälleni, siinä tulee maaginen määräaikaisuus eli vuoden raja täyteen. Pitää vaan toivoa, että silloin on hyviä tarjouksia sillä puolella tarjolla. (Sitä ennen aion tutkia tarjolla olevat kotivakuutukset.)

Ja kuka se hyvä on? No DNA.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Pientä valoa

Eilen aurinko näyttäytyi taivaalla, sain itseni liikkeelle ennen pimeätä, kävelin reilun puolisen tuntia. Tuota harrastusta kun jaksaisin ylläpitää kolmesti viikossa, niin pääsisin vähemmällä päänkivistyksellä ja mieli pysyisi raikkaampana. Myös henkinen puoli valaistui hivenen, kun työttömyyskassasta vihdoin tuli tieto, että saan kymmenen päivän korvaukset. Ensi kuun vuokra ja lainanlyhennys ovat pelastetut! Jippii! Ruokarahaa jää aika hintsusti, mutta onneksi minulla on kaikenlaista kaapintäytettä. Hamstereiden sukua ja huonetta kun olen ja pian tulee veronpalautuskin. Sitä minä vaan en tahdo ymmärtää, että miksi korvauksista pitää ottaa 20 % verot pois, kun ei sitä rahaa nyt ikinä NIIN paljon tule, että mitkään rajat paukkuisivat. Outoa touhua valtiolta, rokottaa köyhimpiä.

Kyllä tämä taas tästä. Tänään lupasin taas ohjastaa veljentytärtä naapurilähiön palveluiden ääreen, hänen pitää vierailla Kelassa, pankissa ja soskussa, että pääsee muuttamaan omaan kotiin ensi kuun alussa. Itse aion käydä Liiteri-kaupassa ja sitten kävellä kotiin. Matkaa ei juurikaan ole enempää kuin tähän saakka olen kävellen taittanut, koitan uskoa siihen, että jaksan kävellä sen. Ja onhan minulla bussikortti mukanani, jos oikein hankalaksi elämä menee. Kun nyt kerta muuta en ymmärrä tehdä, niin koitan edes kuntoani saada hivenen paremmaksi.

Ulko-oveen rakentelin sydänkranssin. Aika jouluiset ovat sen koristeet, mutta olkoot. Johan tuo valon juhlan aika pian koittaa, eikä minulla ole mitään joulua vastaan, kunhan vain saan viettää sen omalla tavallani. Rauhassa ja ilman häsellystä, stressiä tai muuta tuskaa. Nyt kun on kuusikin jo valmiina, ettei sitäkään tarvitse hankkia. Kinkkua ei minun ruokapöydässäni näy kuin korkeintaan muutamana leikkelesiivuna, muita herkkuja tarjoan itselleni siitäkin edestä.

Eihän niille Treen muille kuulumisille tainnut jatkoa seurata. mutta en minä oikeastaan vakavissani odottanutkaan. Toivoin toki, mutta toiveet ja todellisuus kovin harvoin kohtaavat. Oli kuitenkin piristävää huomata, että jotain saisi aikaan, jos pääsisi kylillä käymään. Ja eiköhän tässä vielä joskus pääse. Kun nyt ensin talousasiansa ja ongelmansa saisi ratkaistua. Eikä minulla ole huono olla itseksenikään, vähemmän tulee riitaa peitosta.