Matkalla pohjoiseen

Terveisiä Onnibussista. Mielipiteeni matkustusmuodosta ei ole muuttunut; liian vähän tilaa, kahvia pitää roudata mukanaan, mutta hinta on kohdallaan. Ja pääsemme perille oikeaan aikaan, vaikka käymmekin vaihtamassa bussia Jyväskylässä.

Onneksi olin kaukaa viisas, pakkasin tavaramme eilen. Saunan jälkeen oli mukavan rento ja leppoisa olo. Kumpikaan meistä ei nimittäin ole aamuihmisiä, nytkin meinasi sota syttyä kenkälankin takia. (Tekisi mieli jupeltaa, että minä kyllä olen oikeassa, mutta toisaalta minun ei pidä turhaan korottaa ääntäni.)

En vielä tajua, mitä tänään tapahtuu. Bussiaikatauluakin olin laittamassa äiteelle tiedoksi, eipä sitten tarvinnutkaan, muistin. Ensimmäinen muistutus tuli jo naisten viikolla nimipäivänäni, ei tullut enää onnittelutekstaria äidiltä. Vaikka emme tulleetkaan kovin hyvin toimeen emmekä olleet läheisiä (kiitos minun), suren häntä tavallani. Olihan hän kuitenkin minun ainoa äitini. Ja nyt se on sen pituinen se.

Ihmemies on ihana, kun läksi mukaan tueksi ja turvaksi. Luottamus kasvaa pikkuhiljaa. Hyvä tästä vielä tulee, kun vaan olemme rehellisiä ja jaksamme puhua asioista. Suvun kanssa voi kyllä vielä tulla vaikeitakin hetkiä - ihan ilman hautajaisiakin.

Riutumista

Mökkiloma oli viehättävä. Vähän sadetta, ukkosta, auringonpaistetta, saunaa, paikallisia torikokemuksia, herkkuruokaa, musiikkia ja puhetta. Vuokrasin retkeä varten halvimman hintaluokan auton, se nostettiin ilman kuluja B-luokkaan. Sain valkoisen pienen neliovisen Fordin. Noin 50 km ajamisen jälkeen se alkoi tuntua kotoisalta, jos ylimääräistä rahaa olisi, voisin jopa sellaista harkita. Kiva oli huruutella lyhkäisiä matkoja.

Kun olin tulossa äiteen luokse, huomasin auton luovutettuani, että ensin oli soittanut veli ja sitten äiti. Samassa järjestyksessä soittelun takaisin, mutsin verensokeri oli laskenut 3,3een. Rouva oli jo niin sekaisin, ettei enää ymmärtänyt mitään tästä maailmasta. Veli oli tunkenut hunajaa kitusiin ja soittanut ambulanssin.

Loppu hyvin toistaiseksi. Mutsia ei viety sairaalaan, koska minä olin tulossa. Täällä kotona odotteli sohvalla pieni harmaa hauras muori. Ei hänestä enää ole minkään tekijäksi. Olen siis muutaman päivän ajan hänen taloudenhoitajansa. Sitten roolin ottavat kotisairaanhoito ja yksityinen hoitofirma. Veikkaan, ettei kovin pitkäksi aikaa.

Tänään menemme nuoremman pikkuveljen mökille. Ilma ei välttämättä ole paras mahdollinen, mutta kunhan pääsen veden viereen, niin saan voimaa. Panteistille kirkossa käynti on helppoa.

Jostain syystä kuitenkin kaipaan kotiin. Tahdon karkuun, en osaa kohdata surua. Olen heikko paska ja luuseri.

Mustaa Sapattia vaan teillekin

Black Sabbath oli Black Sabbath. Ozzy elää ja laulaa. Opeth oli edelleen soiva peli, Rival Sons parempi kuin ajattelin etukäteen, Amorphis soi komeasti ja varmasti. Kaisaniemi on kamala keikkapaikka. Sadeviitta oli hyvä keikka-asusten. Siiselin ja kavereittensa kanssa oli kivaa. Jatkoilta tulin KOTIIN. Minua vaivaa joku.

Nyt lähden katsomaan sitä jotakin maaseudulle. Luvassa neljä päivää mökkielämää. Verkkarit ovat mukana, samoin sieniveitsi.

Ei köyhä eikä kipeä

Perjantaina piti kiirettä, että kerkesin laivaan. Kun on korvaamaton ihminen, niin kovin on vaikeata irroittautua töistä ajoissa. Mutta niin vaan läiskäisin out of officen päälle ja väänsin puhelimestä äänen pois. Jotta koriskoon perkele keskenään. Niinhän tuo sitten oli tehnyt. Vastaamattomia puheluita sekä sähköpostiviestejä riitti riesaksi asti tänään. Pääsin kuitenkin jo maanantaista eroon, tiistaita jäi vielä tällekin päivälle.

Ystävä onneksi oli ajoissa liikkeellä. Naureskelinkin hänelle, että melkoista luksusta, kun ei tarvinnut muuta kuin ilmestyä paikalle, hän hoiti liput ja maksut. Viitoskannen allergiahytti oli kahdelle henkilölle ihan sopiva, etenkin kun emme aikoneet siellä juurikaan aikaamme viettää. Noh, sen verran perjantaina, että etkoilimme yhden viinipullon tälläytyessämme. Muuten koppi toimi lähinnä vaatekomerona, sänkynä ja vessana. Enkä nyt suoraan sanottuna tahdo ajatella, mitä siellä lakanan alla piileskeli, mutta teidän olisi pitänyt nähdä naamani ja silmäni aamuisin. Olin aika turvoksissa - algeerisesti, en ryyppimisestä.

Perjantaina tosin tuli rumuttuakin. Onneksi oli buffetruokailu alla, olisi saattanut tulla kurjempikin olo, kun kaikki baarit piti katsastaa pilkkuun saakka. Ihmisten kanssa tuli juteltua, naurettua, ystävättären kanssa bondasimme pitkästä aikaa tavatessamme. Loppuillasta minulta tosin meinasi käpy palaa, kun hän ryhtyi mielestäni turhanpäiväiseen kanssakäymiseen ääliöiden kanssa. Osasin kuitenkin pitää suuni kiinni ja haastelin itse toisaalla, kun en kerta kaikkiaan tahtonut sitä hänen riehumistaan katsella.

Lauantaiaamu Tukholmassa oli aurinkoinen, suorastaan keväinen. Miinus kolme astetta tuntui lämpimältä. Hyppäsimme kiertoajelubussiin, rundasimme kertaalleen keikan läpi ja sitten vielä ajelimme kaupungille. Siellä vietimme päivän pienen shoppailun, kahvittelun ja ystävän ystävien parissa. Olipa mukavan leppoisa päivä! Vähän tietysti tuli taas kiire, kun piti keretä jo neljän jälkeen takaisin laivaan, että ottaisivat meidät vielä paluumatkallekin kyytiin.

Suunnitelma oli selvä. 1,5 h kauneusunta ja sitten a la carte ravintolaan. Natustelimme pitkän kaavan mukaan, minä alkuun yhden blinin ja pääruuaksi molemmat hirveä. Hyvää oli, mutta onneksi ähky jäi väliin. Vielä jaksoimme ihmetellä ihmiseloa kahteen saakka iltasella, sitten voitti nukkumatin seura. Ja hyvä niin, vientiä olisi riittänyt suorastaan riesaksi saakka. Piti jo melkein ryhtyä nauramaan, kun mietin, että tätä se sitten on, karjakauppaa.

Ennen kuin laiva saapui Helsinkiin kerkesin käydä tuliaisia. Sitten mutustelimme aamupalaa kaikessa rauhassa, kun laiva kurvasi satamaan. Ulkona olimmme vasta puoli yhdentoista maissa. Pääsin ystävän taksin kyydissä Kurviin, siitä jatkoin bussilla kotiin. Iltapäivällä menin RM:n luokse, pakoon pahaa maailmaa, melkein voisi sanoa. Monta kertaa kiittelin itseäni, että minulla oli seuraa. Sen verran hutera oli olo, että mieluusti vietin yöni jonkun muun kuin liskolauman kanssa.

Vajaan viikon päästä saapuu Ottoveli. Reilun viikon päästä taas serkkuseni. No rest for the wicked? Pankkitilini eivät voi mitenkään erinomaisen hyvin, mutta se oli arvattavissa viime viikonlopun jälkeen. Pitää vielä vähän miettiä sitä sänkysijoitusta. Tai mitä hittoa, antaa palaa vaan, kun en mie sieltä Jätkäsaaresta edes saanut asuntoakaan. Paras sijoitus oli 17. Pah.

Pakkolepo

Ai, minulla oli tämä tällainen blogi täällä. Elämä vie taas varsin vauhdikkaasti.

Keskiviikkona olo oli kehno, ei se paljon parempi ollut torstainakaan, vatsa kouristeli koko päivän. Haastavaksi tilanteen teki se, että olin torstaina lahjontatyyppisellä retkellä Tallinnassa. Sellaisissa olosuhteissa mieluiten olisin jäänyt vain makoilemaan sängynpohjalle, mutta nyt riipaisin rohtoja kitusiin ja liikuin muun ryhmän mukana.

Sen verran oli vapaa-aikaa, että kävin jälleen kerran Gerry Weber-osastolla Kaubamajassa. Sain yhden työpaidan. Ostin minä yhden anilliininpunaiset nahkahansikkaatkin, mutta se oli ihan vahinko. Ekkeröölle oli tullut kiva kauppavaihtoehto sen iänikuisen marketin lisäksi, Nordic Popup-puoti. Ostin sen melkein tyhjäksi. Johtuu tosin siitä, että Naapuri tilasi pienpanimo-oluita ja itselleni löysin pari siideriä. Enkä noita nyt siis lavatolkulla roudannut, vaan pullolisen kutakin. Kekrijuhlaa varten löytyi hirvenlihamaggaraa ja hevoisenlihaleikkelettä. Kerrankin oli riittävän viileätä, että pystyi turvallisesti ostamaan elintarvikkeita.

Perjantaina olo paheni, mikäli mahdollista, entisestään, hikoilin ja palelin vuoronperään. Teinkin sitten superlyhyen työpäivän, reilun kuusi tuntia, kun en enää ymmärtänyt laskujen tiliöinnistä mitään, päätin luovuttaa. Kotona söin kerrosvoileivän, kun en muuhun jaksanut ryhtyä, ennen kuin torkuin nojatuolissa ja kuuntelin vatsani murinaa.

Viime yönä se sitten alkoi, erittäin äkillisesti ja voimakkaasti. Ruiveli. Ripuli. Vatsanvääntö. Nyt olekin käyttänyt aamuni pesemällä lakanapyykkiä. Ei varmaan tarvitse kertoa enempää. Ja arvaatte varmaan, että tänäänkään en tee mitään muuta kuin makoilen sohvalla tai nojatuolissa. Sekä koitan saada sijauspatjan kuivaksi, että voisin nukkua ensi yönä sängyssä. Mutta eipähän tarvitse pitää arpajaisia, millaista ohjelmaa hankkisi.

Ensi kesäksi muuten järjestin yhden ohjelmanumeron. Minulla on lippu Black Sabbathin keikalle Kaisaniemeen. Menen vaikka yksin, jos kukaan muu ei tahdo kanssani leikkiä. Nyt pidetään vaan sitten sormia ja varpaita ristissä, että Ozzy säilyy hengissä sinne saakka!

Sitten makaamaan. Puuh.

Kosken rannalla

Tietysti juna oli myöhässä arvioidusta lähtöajastaan reilun puoli tuntia. Olin kuitenkin ihan ajoissa Pasilassa, sielläkin tunnelma käynnistyi verkkaisesti. Taisimme kaikki olla hivenen epäuskoisia, että pääsemmekö junaan ja matkaan. Sieltä se kuitenkin puksutteli ja keräsi meidät kyytiin, oli varmaan viimeistä paikkaa myöten myyty. Ja kuten arvelinkin melkoisen humalaista porukkaa palaamassa kotiseuduilleen mieltään ilmaisemasta. Muutakin oli nautittu kuin kansalaisluottamusta.

Minulla lounasajasta oli jo sen verren pitkä aika, että matkaevääksi ottamani voileipä teki kauppansa junaravintolasta hakemani kahvin kanssa. Pääsin todistamaan humalaisen pariskunnan tragediaa, olivat viinipullot hajonneet pitkin junan laittioita. Sitä epätoivon määrää oli suorastaan surkuhupaisaa seurata, minullakaan ei ollut heille edes muovikassia antaa ehjänä säilyneiden tavaroiden kuljettamiseen.

Matka sujui nopeasti, vain nelisenkymmentä minuuttia myöhässä saavuin määränpäähän, kaupunkiin, jossa olen käynyt viimeksi lapsena sukuloimassa. Ystävä oli jo vastassa minua, oli saapunut hyvissä ajoin, kun eivät sielläkään bussit kulkeneet. Siinä sitten arvoimme hetken, että lähdemmekö baareihin vai menemmekö heille kotiin, kun molempiin on yhtä pitkä matka ja taksilla pitää ajella kuitenkin. Onneksi järki voitti ja matkasimme heille.

Siellä suoritimme alustavan päivityksen, vaikka olemme kirjoitelleet kaiken aikaa, oli edellisestä näkemisestämme seitsemisen vuotta. Ei kyllä tuntunut siltä, sen verran helppoa oli ja saman tien löysimme vanhat jäljet. Purin tuliaiset kassista, sillä välin emäntä laittoi iltapalan. Kummasti kaikesta virkistyneenä läksimme kylille, taas taksilla tietenkin.

Baari-ilta oli mukava, loikimme tiiviissä keskustassa baarista toiseen. Toisaalta oli kiva liikkua, kun kukaan ei tuntenut, mutta toisaalta tajusin paikkakunnan olenvan sen verran pieni, että jos asuisin siellä, pian saisin erittäin omituisen leiman otsaani. Liian vanha, liian näkyvä, liian perso alkoholille ja miehille. Voi minua, parempi pysytellä pääkaupunkiseudulla, missä uppoan massaan. Pelastin vielä joutessani yhden nuoren miehen itsetunnon, ennen kuin ajelimme neljän jälkeen taksilla kotiin.

Lauantai meni nauraessa. Kävimme toistamiseen kaupungilla, tällä kertaa bussilla, tuli nähtyä maisemiakin. Aurinko paistoi, keli oli mahtava. Ihmisiä oli liikkeellä paikallisen tapahtuman tiimoilla, elävää musiikkiakin oli tarjolla, me emme kyllä siihen osallistuneet, tärkeintä tuntui olevan liike, ei päämäärä. Iltasella palasimme kotiin lähikaupan kautta, ystäväni puoliso oli tehnyt meille valmiiksi jumalaista kanapataa ennen pakenemistaan mökille. Ruokapöydässä tuli istuttua hartaasti, sitten vielä sohvalla ennen kuin venymme ansaituille unille.

Eilen palasin kotiin. Mietin mielessäni, että kolmen tunnin junamatka tuntui suorastaan siedettävältä siihen nähden mitä kidustusta ovat Pohjoisemman Suomen retket. Sinnekin olen taas lupautunut lokakuussa. Mutta hyvä uutinen oli, ettei selkään enää satu. Viikko sitä meni potiessa, ei tule vanhuus yksin, pitää sanoa. Nyt on sitten taas kiireinen työviikko edessä, mitäs olin perjantain poissa, paha ihminen.

Lupa tsillata

Eilen ennen yhteen kaupungissa olleeseen tapaamiseen menoa valmistauduin henkisesti jonottelemaan rautatieaseman lipunmyynnissä. Mitä vielä, eihän siellä ollut puolen kahdeksan punttuussa kuin muutama hassu turisti ja minä. Sain lippuni vaihdettua aikataulun mukaan heti mielenosoitus-kansanjuhla-hengennostatusmurinan jälkeen lähtevään junaan. Lipunmyyjä kyllä varoitteli, ettei aikataulu varmaan tulisi pitämään, mutta olin jo aikaisemmin päättänyt ottaa asian seikkailuna.

Olenhan viikonlopun vapaalla, olen menossa viettämään ystävän kanssa vapaa-aikaa, voin ottaa pari virkistävää juomaa. Voin lukea, kirjoitella, blogata, katsella ihmisiä, aistia tunnelmaa. Ja hyvin todennäköisesti joudun lähtemään kotoa kävellen Pasilaan, ellei naamakirjassa huutelemani kyytipyytö herätä kenenkään mielenkiintoa. Epäilemättä ketään ei kiinnosta lähteä ruuhkaan seikkailemaan kaupungin keskustaan mieltäänosoittavan humalikkoporukan sekaan. Kansanuhojuhlaa siellä kuitenkin rakennetaan, sanokaa mun sanoneen. Ehkä on parempi kävellä Pasilaan.

Saa nähdä, mitä selkäni on siitä mieltä. Se nimittäin ei edelleenkään ole täysin parantunut viikonlopun nitkahduksestaan. Reppua ei kannata selkään ottaa, parempi mennä vedettävän laukun kanssa, vaikka se nyt turhan suuri onkin mukaan otettavaksi, mutta lastaan sen vaikka täyteen matkajuomia.

Olen oikeastaan ihan tyytyväinen siihen, että pystyn ottamaan perjantaiksi saldovapaapäivän. Voin herätä rauhassa, lämmittää saunan, pakata ja ihmetelle maailmanmenoa. Töissäkin tosin varmaan olisi rauhallinen päivä, parempi niin kollegalle, jolla on auto ja joka aikoi tulla töihin.

Isänperinnön saamisessa on ollut hivenen ongelmia. Perhe kun kävi sotaa paossa yhdellä paikkakunnalla, isäni syntyi siellä, mutta liitettiin varsinaisen kotikuntansa kirjoille. Sitä ei pankkivirkailija tahdo ymmärtää. Tuli mieleen, että sota-ajasta ja evakoista on jo niin pitkä aika, etteivät ihmiset ymmärrä nykyistä kansanliikettä. Kuolemanpelko ajaa ihmistä vaikka kylmään pohjoiseen. Ja kun siellä omalla maalla on kaikissa maissa sama saatana eri muotoineen riehumassa eikä missään ole turvallista, niin kai sitä tolkun ihminen tahtoo siitä saatanasta mahdollisimman kauas. Ensin pannaan vahvimmat voimat liikkeelle, että voitaisiin kenties sitten läehttää loput perässä. Normihommaa, miten sitä on niin vaikea hyvinvointiyhteiskunnan elätin/ kantaväestön ymmärtää?

Ja totta helkkarissa se sota sieltä pitäisi saada loppumaan, parempi olisi ihmisellä kotonaan olla kuin toisten nurkissa luuhata, mutta kukas sen lopettaa? Kertokaa viisaammat.

Loppurutistus

Liffey

Loppumatkan ajan häärin epämääräisesti sitä sun tätä. Kävin kaupungilla, kävelin ympäriinsä, shoppailin vähäsen, otin muutaman kuvan työpuhelimeen. Löysin Roddy Doylen Barrytown Trilogian signeeratun version, luin sitä. Muutenkin luin matkalla, jotain loma minullekin tekee, saan ainakin hetkeksi keskittymiskykyni takaisin.

Phil

Talon pääty - tästä näkee hivenen rappeutunutta ymäristöäkin.

Katulamppu

Paluumatka sujui jälleen kerran peläten. Kuski oli huonompi, ainakin sillä perusteella, että hän suorastaan rysäytti meidät maahan, ei ollut mikään sujuva liito. Olin onnellinen, kun pääsin sillipurkista ulos. Laukut tulivat nopeasti ja jo heti puolen yön jälkeen olin kotona. Harmittaa, etten saanut oman puhelimeni kuvia pelastettua. Siellä oli parempaa materiaalia, koska kamera on parempi. Mutta olkoon, ei haittaa, tätä sattuu. Minulle vaan keskimääräistä enemmän.

***
Perjantaina pikkuveli seurueineen (vaimonsa, nuorin poika, vaimon äiti ja minun äitini) poikkesi iltateellä, rakentelin heille suolaisen filopiirakan. Olivat lähdössä seuraavana aamuna Dubrovnikiin. Jostain syystä en ollut yhtään kateellinen, kun kuulin, että lämpötila on siellä yli 30 astetta koko ajan. Juu ei. Veli toi mukanaan isäni jäämistöstä lähes käyttämättömän tietokoneen. Hyvä niin, koska tämä nykyinen hidastui aivan tolkuttomaksi, kun asensin tähän tyrkyllä olleen Windows kympin. Olisi pitänyt vaan antaa olla. Toisaalta nyt voin huoletta viedä tämän hoitoon, kunhan jaksaisin viritellä isävainaan koneen käyttööni.

Kylilläkin poikkesin. Käväisin tapaamassa ystäviä oikein keskustassa saakka. Yksi ystävistä vietti synttäreitään ja jatkot olivat PRKLeessä. On se kyllä vinkeä paikka, mistä voisi arvata, että kun yläkerran baarissa soi raskas musiikki, niin alakerrassa on disko. :-D Ihan oikeasti, siellä ne karvapäät tanssivat niin, että hiki valuu. Itse poistuin onneksi ennen valomerkkiä paikalta, ajeliin yöbussilla kotiin.

Jotenkin minulla on sellainen "mikään ei tunnu missään" -olo. Tuntuu kuin olisin muuttumassa näkymättömäksi - kuten kunnon kummituksen kuuluukin. Ehkä se menee aikanaan ohi. Minulla taitaa vahvasti olla keski-iän kriisi. Vihdoinkin.

Taidetta ja shoppailua

Perjantaina kävelin St. Stephen´s Greeniin. Se on mukava keidas kaupungin keskellä, ihmiset söivät eväitä, istuskelivat nurmikoilla, penkeillä, kuhertelivat, hölkkäsivät, syöttivät lintuja (bad idea, vrt. Hitchcock...). Itse vietin siellä reilun tunnin lueskellen ja välillä kävellen pitkin ihanan sokkeloisia polkuja. Kyllä sellainen muotoon kasvatettu luontokin välillä kaunista on. Phoenix Parkissakin kävin, mutta se taas on niin iso lämpäre, etten jaksanut siellä kauan roilata.

Kävelin vähän lisää ympäri puiston laitoja, olin edellisenä iltana bongannut telkkarista People´s Art tapahtuman mainoksen. Sepä vasta mukava sattuma olikin, voin suositella lämpimästi jos syyskuun tapahtuman aikohin olette maisemissa. Aikaa meni, mutta koska minusta on kiva tuijotella taidetta, ei se haitannut. Pääsin juttelemaan taiteilijoiden kanssa ja tapasin mielenkiintoisia ihmisiä.Lähtihän tapahtumasta vähän tämän näköinen pieni juttu mukaan (teema oli sama, mutta piirros erilainen). Äsken sain viestin, että postilla töissä oleva ystäväni lupasi ottaa piirroksen kierrokselle mukaan ja toimittaa minulle henk.koht. kätösiin. Nimittäin taiteilijasetä lähetti sen minulle, ei tarvinnut sulloa laukkuun rutistumaan.

Kun olin näännyksiin saakka ruokkinut itseni henkisesti, bongasin taas jonkun pubin ja kävin myöhäisellä lounaalla. Reissun aikana kävin lounastamassa ulkona ja illaksi kävin take away evästä. En vaan saanut itseäni lähtemään yksin ravintoloihin syömään. Pubeissa kyllä osasin poiketa drinksuilla, mutta itse asiassa kovin hillitysti käyttydyin. Ei juuri kiinnostanut sinne saakka lähteä kaatuilemaan tuhannen tuubassa. Enkä oikein uskaltanutkaan, kun mene tiedä, mitä olisin saanut aikaan.

Sitten tein vakavamielisen shoppailukierroksen. Löysin suurimman osan tuliaisista ja Dunnesilta kolme työpaitaa. Siinäpä edullinen ostospaikka! Ja ihan soivia riepuja, laadusta en mene väittämään sitä enkä tätä, mutta hintaansa nähden jos vaikka vuoden voin niitä pitää, niin ei mene paha pilalle. Kävin minä muissakin isoissa, mutta niissä olivat heti hinnat aivan toista luokkaa. Boutiquet jätin rauhaan eikä varsinaisista matkamuistomyymälöistä löydä kuin joutavaa tuubaa.

***
Eilen siivosin. Että minä inhoan siivoamista, mutta toisaalta koska siivoan niin harvoin, jäljen todella huomaa. Nyt nuohosin paikat oikein viimeisen päälle ja nyt vielä pesen vähän tyynyjä, peittoja ja mattoja. Olipa ihana nukkua viime yönä, mutta kädenselkämykset ovat täynnä ihottumatipluja, olen allerginen kaikille mahdollisille pesuaineille, tuli taas todettua. Pitäisi aina muistaa hanskat!

Sain viimeisen laskun hammaslääkärikeikoistani. On se lysti vielä toistaiseksi edullista verrattuna yksityisen palveluihin. Hintaa kahden hampaan paikkaukselle ja fluoraukselle tuli eur 91. Kyllä yhteiskunta vielä toistaiseksi pitää huolen omistaan ainakin tässä suhteessa. Edelleen tutkiskelen toista tissiäni, välillä olen sieltä jotain löytävinäni, välillä taas en. Ehkä ensi viikolla kysäisen työterveyshuollosta, pääsenkö tutkittavaksi vai meneekö sekin yhteiskunnan pitkään piikkiin.

Mutta nyt on luvassa aamusauna ennen aamukahvia. Loma on hieno asia!

Seuramatkameininkiä

Torstain herätys oli aikaisin, bussi lähti keskustasta jo ennen kahdeksaa. Kipittelin työmatkalaisten kanssa yhtä matkaa pitkin Mary Streetia halki vihannes- ja hedelmätukkualueen. Sitäkään toimintaa en olisi nähnyt, jos olisin myöhempään ollut liikkeellä. Minusta on kiva seurata sellaista normaalia elämää ulkomailla ollessani. Sade oli lakannut, mutta oli minulla takkikin mukana. Luvassa oli kuuroja (ja sokeita, eiku) ja Atlantin tuulia.

Mielihyvin panin bussin kyljestä merkille purukumiuhkauksen: "Bin your gum when you are done. And avoid a eur 150 fee." Sellainen saisi tulla Suomeenkin. Sen sijaan kierrättäminen ja muun roskan kerääminen oli aivan lapsenkengissä. Sinne vaan samaan roskikseen olisi pitänyt tunkea kotitalousjäte, biojäte ja pullot. En vaan pystynyt, pakko oli matkan aikana kertyneet pullot edes vääntää eri pussiin. Voihan se olla, etten minä vaan hokassut, minne niitä olisi voinut palauttaa. Panttia niistä ei kuitenkaan saanut. Niinpä sitten oli useampana aamuna meidänkin kadullamme lakaisinkoneauto liikkeellä, kun känniääliöt nakkelivat pullot ja tölkit käsistään minne sattuu.

Bussi tuli täyteen, olin pakotettu istumaan tuntemattoman ihmisen viereen. Tosin matkan aikana selvisi, että nuori marokkolaistyttö oli oikein viihdyttävää seuraa, mutta onneksi hän ei aamumusta alkanut hysteerisenä pälättämään. Siitä puolesta pitivät huolen amerikkalaiset pikkuystävämme, joita valitettavasti riitti enemmistöksi. Muuten oli edustajia monista Euroopan maista.

Mitäs me näimme Moherin kallioiden lisäksi? Yhden kalastajakylän, Kinvara nimeltään, Baby Cliffseillä pysähdyimme, yksillä luostarin raunioilla hortoilimme, lounasta söimme Doolinissa ja paluumatkalla Bunrattyssa. Opas oli asiantunteva ja kertoi pitkät pätkät Irlannin historiaa, minusta se oli todella mielenkiintoista. Opas-poika herkesi minua kohtaan kovin ystävälliseksi, pysähtymistauoilla pyrki haastelemaan ihan henkilökohtaisia asioitaan. Minua nauratti, olisi siellä nuorempiakin naisia ollut tarjolla. Selityksen sananen lienee paikallaan, hänellä oli jopa kämppäkaverina suomalainen, oli tottunut meihin ilmiselvästi.

Moherin kalliot on vaikuttava ilmestys, mutta täynnä turisteja tietenkin. 1,5 tuntia siellä tuli hortoiltua, jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin lähtenyt luontopolkuilemaan. Onneksi vielä paistoi aurinko kun tulimme, sai jonkinlaisen kuvan kallioiden majesteettisuudesta. Atlantilta hiipi sellainen hernerokkasumu, että pilvessä olimme koko sakki. Minulla olisi ollut kamerassa kivoja kuvia tältä päivältä, mutta sinne menivät, suureen mustaan aukkoon. Matka oli muuten suhteellisen edullinen, eur 40. Tietysti kaikki juomat ja ruuat piti kustantaa itse, mutta se nyt oli ihan ymmärrettävää.

Ihan oli ookoo reissu, mutta paluumatkalla mietin, että kyllä Skotlanti vaan on kauniinpi kuin Irlanti. Tai ehkä minä vaan näin Skotlannista kauniimpia puolia. Nyt pudottelimme moottoritietä pitkin hurjaa vauhtia kohti Dublinia. Skotlannissa ajelimme pikkuteitä myöten pienemmällä porukalla. Tunsin itseni seuramatkalaiseksi sanan varsinaisessa merkityksessä.

Väsytti, kun kotiin pääsin vähän ennen yhdeksää. Hetken tuijottelin telkkaria, ennen kuin panin pötkälleen. Ilta ja yö olivat ihanan viileät, paksun peiton alla oli ihanaa kyyhöttää. Valitettavasti kokolattiamatot alkoivat allergialääkityksestä huolimatta tehota minuun. Nenää piti niistää useampaan otteeseen, silmät olivat täynnä hiekkaa.

***
Eilen kävin kaupungilla. Kappahlin tarjous veti. Haalin mukaani kahdet rintareput, yhden pitkän neuletakin ja t-paidan. Onneksi kalleimmasta tuotteesta sain 25 % halvennuksen. Vielä muistin käydä hakemassa kirjapaketinkin r-kioskilta. On nyt taas lukemista jemmassa, jos tämä lukuvimma jatkuu. Ottoveli lähetti neljä (!) viuhkaa, ovat vaan juukelit niin isoja, ettei niistä ole käsilaukussa kuljeteltavaksi, enemmän ovat sisustustavaraa. Se se sitten ei perkele kanssa ymmärrä, mitä mie olen vailla. (Nyt muistuttaisin itse itseäni lahjahevoisen suusta.)

Ryhdyin pesemään sälekaihtimia. Se oli elämäni virhe. Niissä on nimittäin niin kamala paska, että en voi jättää hommaa kesken. Joudun pesemään ne nyt sitten molemmin puolin. Mietin juuri parhaimmillaan, että olisikohan se kalsarikännin paikka, niin jaksaisi paremmin jatkaa etotouhua. Onneksi yrttiviljelmäni kesti matkan ajan hengissä, sain kasteltua ne kunnolla ja siirrettyä varjoon.

Ensi vuodeksi hankin perinteisen paperikalenterin, aikataulut ovat aivan hukassa, kun puhelin kuoli. Miksi kaikki minulle tärkeä katoaa, kuolee tai menee rikki?

Vihreänä vihreällä saarella

Kun kerta lomalla olin, en tiistaina pitänyt kiirettä kylille kirmaamisen kanssa. Sen verran aamupäivällä verryttelin, että kävin tsekkaamassa lähimmän supermarketin, Freshin. Kallista, totesin nopeasti, helkkarin kallista Suomen hintoihin verrattuna, mutta aamupalatarpeet ja muutama varaeväs sieltä tuli keräiltyä koriin. Koko viikon aloitin paahtoleivällä ja kananmunilla, se auttoi yllättävän hyvin jaksamaan pitkälle iltapäivään. Mutta kovasti olisin kaivannut Tescoa, Aldia tai Lidliä jonnekin lähistölle. Kamalinta oli tajuta, ettei vuokrapilttuussani ollut kahvinkeitinta, pikakahvihommeleiksihan se sitten meni. Pikakahvi ei sovi ihmiselle, joka juo tummapaahtoa.

Ensin tutkiskelin lähiympäristöä. Kaikki oli jotenkin ihanasti rempallaan. Tähän kuuluisi nyt kovasti kuvia muun muassa graffiteista, mutta DNA-kaupan kaveri sanoi, että kun puhelimen saan takaisin, siellä ei tule olemaan yhtään mitään. Ei kuvia, ei kalenterimerkintöjä, ei muistiinpanoja, ei mitään. Jotta kuvitelkaa mielessänne sellainen suhteellisen matala kylä, uusia ja vanhoja rakennuksia sekaisin, vähän lähiömeininkiä, vähän jotain hipsterimeininkiä. Melkein naapurissa oli Jameson museo ja kylän yksi isoimmista hosteleista. Keskustaan oli noin 20 minuutin kävelymatka. En ottanut turistikorttia, kun ajattelin, että ratikkaverkko oli aika onneton Helsinkiin verrattuna, vähän niin kuin meidän metromme. Olisi varmaan pitänyt ottaa, nyt kun jälkikäteen mietin.

Sitten hyppäsin Hop on Hop off -bussiin, sillä tulikin sitten seilattua sen verran, että huomasin, ettei keskusta mitenkään ylitsepääsemättömän suuri ollut. Minulle sattui ihan sellainen klassinen "olen blondi"-onnettomuus, paloin niskasta, rintamuksesta ja käsivarsista siinä bussin yläkerrassa nakottaessani. Tuulen vire viilensi juuri sen verran, etten tajunnut auringon polttavaa voimaa. Ei kai kukaan nyt I R L A N T I I N mukaansa ota aurinkorasvaa. Minun olisi pitänyt, sen verran yhteistä on kyseisen kansanryhmän kanssa, vaikken koskaan suihkurusketukseen tai solariumiin ryhdykään, kuvottavaa touhua. Paikalliset kyllä näyttivät sitä harrastavan, etenkin nuoriso. Oranssia sakkia, niin kuin lipussaankin.

Kotimatkalla löysin lähibaarin. Tulin kotiin takeawayn kautta pienesti hiprakassa, tuli ihan lokaali olo. Hissiä en saanut tilattua, enkä meinannut saada käytävän ovesta avainta irti. Jumalauta, että syletti, kun tunsi itsensä ääliöksi. Irlannin englanti humisi korvissa, etenkään baarin ukkeleiden puheesta en saanut mitään tolkkua, arvailin vain.

Nukuin toisen upean yön. Koko matkan ajan vetelin sikeitä paremmin kuin vuosiin missään, jotain tekemistä saattoi olla jatkuvalla liikkumisella. Harmitti toki, kun puhelinkin ryttyili jo tuossa vaiheessa, ajattelin, miten kivaa olisi ollut jakaa kaikki jonkun kanssa. Siis niin kuin ystävän tai ihmissuhteen. Se vähän tirskutti taas. Toisella tavalla tirskuttivat kokolattiamatot, eivät ne ole valkoihoisen kavereita.Olen todennäköisesti maaiman kermaperseisin turistinplanttu.

***
Puhelin on viety huoltoon. Kaksi viikkoa siinä kuulemma menee, ennen kuin sen saa takaisin. Kyllähän tämä eka viikko vielä menee työluurin kanssa, mutta ensi vkolla pitäisi laittaa siihen työsim takaisin. Sitten minulla ei ole puhelinta viikkoon. Samoin olen menettänyt hauskoja juttuja, joita aina silloin tällöin olen kirjoitellut muistiinpanosivuille. Harmittaa. Ja se tyyli, millä myyjä syyllisti, olenko kastellut puhelinta, mitä olen sille tehnyt. Voi villu tamme!

Pyykit on nyt kuitenkin pesty, kaikki tuoksui oudolta. Tai ei oudolta, vaan häjustetuilta huuhteluaineiltä ja pesuaineilta. Ei se varmaan muista outoa ole, mutta minun mimosanokkani ottaa siitä itseensä.

Lentopelkotilaan siirtyminen

Olisi minun pitänyt sitä junaa kokeilla lentokentälle mennessäni. Meni nimittäin vaikeaksi siirtyminen lähtöpisteeseen. Alkuperäisen suunnitelmani mukaan tahdoin matkustaa kentälle bussilla, koska se menisi suoraan terminaalin eteen, ajattelin, ettei siellä olisi enää niin paljon matkustajiakaan, koska juna kuljettaisi suurimman osan.

Onneksi varasin aikaa, koska se 615, johon olin aikomassa, ajeli ohi. Vähän se hidasti, mutta kuski päätti ilmiselvästi, että hänhän ei peruuttelemaan ryhdy. Kyllä syletti. Teki mieli kääntyä takaisin kotiin, jonka kyllä tavallaan teinkin, kun en uskaltanut enää seuraavaa jäädä odottelemaan. Ajelin juna-asemalle ja hyppäsin I-junaan. Sekin saatana oli myöhässä, hiki valui ja jänskätti.

Vielä kun se liittymäkuljetusbussi kentällä viivytteli, niin ei enää kovin montaa hetkeä jäänyt ennen koneen lähtöä. Check in automaatti ei toiminut, tietenkään, piti mennä perinteiselle tiskille, jossa neiti ehdotti, että laittaisin mahanalusen jalkoja täyteen, koska boardaus oli juuri alkamassa. Niinpä laukkasin läpi turvatarkastuksen ja puolen kentän housujani kannatellen - ei ollut aikaa virittää vyötä takaisin. Ei myöskään jäänyt shoppailuaikaa, en edes vesipulloa kerennyt ostaa.

Niinpä ei myöskään jäänyt aikaa pelätä muuta kuin koneesta myöhästymistä. Vasta paikalleni istuessani aloitin perinteisen lentopelkotilaan siirtymisen. Siinä se matka sitten menikin, yllättävän kivuttomasti tosin. Minulla oli kirja, sain vähän torkuttua eikä kukaan tainnut huomata penkinlaidoista kiinnipitelyäni nousu- ja laskeutumisvaiheessa. Ja onneksi sitä vettäkin sai koneesta, vaikka kallista kyllä on Norwegianin eväissä oleminen. Sen sijaan jalkatilaa oli yllättävän hyvin.

Dublinissa oli hiki, vaikka oli jo ilta. Kone oli 20 minuuttia myöhässä, silti ajattelin ottaa bussin keskustaan. Turisti-infossa sain kartan ja ohjeita, hyppäsin 700aan, jossa istahdin 20 vuotta aikaisemmin Irlantiin muuttaneen kroatialaistytsyn viereen, hän ystävällisesti lupasi ohjastaa minut Luas-pysäkille keskustassa. Bussi maksoi eur 6 ja yhden vyöhykkeen sisällä liikkumiseen oikeuttava ratikkalippu eur 1,80. Aika paljon edullisempaa kuin taksilla ajelu. Ja helppoa! Smithfieldissä löysin treffipaikan näpsäkästi, odottelin siivoojadaamia n. 15 minuuttia, hänkin oli aikataulustaan myöhässä. Mutta senkin hän kertoi WhatsApin avulla, etten edes kerennyt säikkyä.

Lomakodissani Brasiliasta alunperin kotoisin oleva rouva esitteli minulle etukäteen ostettavan sähkömittarin toiminnan, boilerin toiminnan, lukkojen, wifin, telkkarin ja hellan käytön. Kaikissa oli temppu. Minä seurasin silmä tarkkana ja mietin, että mitenhän tästä selviää. Omatoimimatkailussa on puolensa, etenkin kun väsyttää ja tekisi mieli vain oikaista sohvalle. Mutta niinpä vain kävin läheisestä take awaysta mättöä, söin ja menin unille. Olin aivan poikki ja jotain itsesääliäkin oli liikkeellä. Onneksi sänky oli tilava, tyynyt vaan olivat kamalat kovat lituskat, peitto tosin ihanan paksu ja painava. Kadulta kuului lohduttavasti ihmisääniä, mutta itse talo oli tolkuttoman hiljainen.

***
Tästä se lähtee, matkakertomus, että muistan mitä tulin tehneeksi Dublinissa. Nyt lähden hakemaan toisen koneellisen pyykkiä pois koneesta ja sitten lähden kohti DNA-kauppaa viemään puhelinparkaa hoitoon. Se kuoli lopullisesti matkan aikana.

Hitaasti kiiruhtaen

Eipä ihan juuri ole sylettänyt näin paljon matkaan lähteminen. Kohdehan on aivan erinomainen, matka oli edullinen, mutta kun jänskättää. Jaa mikäkö? No se, että puhelin ei toimi ja miten mie sen asuntoni löydän ja entäs jos jotain sattuu? Ihan tätä normaalia kontrollifriikin kauhua. Puhumattakaan lentosillipurkista, johon joudun itseni tunkemaan kolmeksi tunniksi. Ahistus. Kaikki tämä tulee haihtumaan viimeistään huomenaamulla, kun etsin ruokakauppaa paikan päällä.

Olen elämäni ensimmäisen kerran harrastanut WhatsAppia. Se sujui ihan hyvin, mutta entäs jos puhelin ei suostu käynnistymään Dublinissa? Mitenkäs sitten suu pannaan? Senkin kyllä jo ratkaisin kertomalla siivoojalle, minkä näköistä naista saa etsiä tapaamisaikanamme. Hän lupasi tunnistaa. Sen lisäksi myös työpuhelin on mukana. Samoin numerot, nimet ja osoite lapulle kirjoitettuna. Puuh.

Huomasin juuri, että olen vasta ma-ti-yönä joskus puolen yön punttuussa perillä, voi olla, että otan taksin kotiin. Ei jostain syystä huvita lähteä seikkailemaan julkisilla siihen aikaan yöstä. Onneksi edes nyt pääsee kentälle julkisilla. Tosin junaa en aio kokeilla vieläkään, koska tulee kävelyä enemmän.

Jumalauta, ei lentäminen ole ihmiselle tarkoitettua touhua!

Terveisiä Länsirannikolta

Ystäväni kanssa kehuskelimme eilen toisiamme kilpaa, kun hän saattoi minut junalle. Vietin harvinaisen rauhallisen kolmen päivän vierailun Keski-Pohjanmaalla. Osatekijänä saattoi olla, että hänen puolisonsa oli Ruotsissa hautajaismatkalla ja saapui vasta perjantaina, hän ei ollut villitsemässä. Mutta kivaa oli!

Torstaina tosin vähän irroittelimme. Ensin suoritimme huiman shoppalukierroksen, hankin Irlannin retkeä varten matka-adapterin ja ystävä pinon sukkia. Päätimme edellisestä kerrasta viisastuneina (polkupyörät jäivät kaupungille, koska alkoholi) liikkua kylille kävellen, ilman sukkia matkaan lähtenyt ystäväraasu sai jo hiertymän menomatkalla aikaan kantapäähänsä. Clas Ohlsonin kassatyttöä nauratti, kun adapteria maksaessani laukusta pompsahti perinaisellisesti tyhjä Fresita-pullo. Meillä oli nimittäin eväät mukana, istuskelimme hetken matkan varrella varjossa ja lipitimme retkijuomat.

Shoppailukierroksen päälle olikin sitten aika istua kesän ensimmäisella terassilla, ennen kuin menimme syömään. Ravintolassa minut kutsuttiin tiskin taakse hommiin, kun toivomani juomat oli sijoitettu tarjoilijan ulottumattomiin, jotain hyötyä pituudestakin. Kyllä on pikkukaupunki hiljainen keskellä viikkoa ns. paremmassa ravintolassa, lisäksemme paikalla oli yksi seurue. Mutta ruoka oli hyvää, juomat soveliaita ja ruuan päälle ymmärsimme lähteä kotiin, emmekä matkanneet tuhannen kapakan kautta kohti huimia seikkailuja.

Yhden baarin olivat polttaneet juuri viikkoa ennen kuin saavuin paikalle, siellä olisimme saattaneet käydä ihan nostalgiasyistä. Toista jo suljettua kävimme vilkaisemassa ulkopuolelta, voi niitä aikoja, kun 80-luvulla ryhdyin paikkakunnalla käymään. Paljon on tapahtunut, osa olisi saanut jäädä tapahttumattakin. Mutta jotenkin kivaa on huomata meidän vähän edes rauhoittuneen. Ja kivaa on huomata, että edelleen olemme ystäviä, arvostan sitä kovin.

Perjantaina meillä oli pienimuotoiset viskinmaistajaiset, kun pariskunnan herrahenkilö saapui Ruotsin retkeltä, mutta onneksi silloinkin ymmärsimme jättää homman vain maisteluksi, ei mennyt pullotolkulla tavaraa. Ja onneksi tuli syötyä ennen viskipullojen avaamista, ruokana meillä oli perinteinen pyttipannu ja jauhelihapihvejä, sain toteuttaa matkan aikana itseäni keittiössä suorastaan kiitettävästi.

Lauantaiaamuna puhelimeni päätti ryhtyä ryttyilemään. Se ei ollutkaan latautunut yön aikana, vaikka notkui piuhassa tavalliseen tapaan. Sitten se mokoma vielä sai jätettyä jonkun ohjelman päälle, se tietysti söi virtaa entisestään. Vilkutteli ja kilkutteli varoituksiaan niin, että hermot meinasivat mennä. Kaikkea tuli kokeiltua, sammuttamista, uudelleenkäynnistystä, akun pois ottamista, valohoitoa. Mutta niin vaan piti lähteä kierrokselle huoltoliikkeisiin ennen junan lähtöä. Hätäapua tosin ei ollut tarjolla, joten päätin akun antaa sammahtaa ja olla puhelimetta. On se vaan outo tunne äkkiseltään olla ilman lisä-älyä, kun ei edes rannekelloa enää ihmisellä ole.

Mietin jo, että eihän tässä muuten mitään, mutta kun puhelinta tarvitsen etenkin siinä vaiheessa, kun yritän löytää huomenna vuokraisäntäni edustajan, että pääsen majoittumaan lomaresidenssiini. Nyt kuitenkin taisin selättää kaikki ongelmat, pitää ottaa vielä varuilta työpuhelin suljettuna mukaan, voin aina vaihtaa simkorttini hätätilanteessa sinne. Korjautan tarvittaessa puhelimen vasta matkan jälkeen, siellä onneksi on aikaa.

Edelleenkään ei ole sellainen tunne, että olen lähdössä matkaan hyppien keikkuen innosta kirkuen. Mutta veikkaan, että kun pääsen perille, minulla on ihan kivaa. Nyt vaan ärsyttää vainvannäkö. Liikaa vieraita sänkyja viime aikoina, vaikka kuten ennenkin, nukuin uskomattoman hyvin ystävien kellarissa. Viileätä ja hiljaista.

The first leg of the journey

Unohdin päivittää ennen lähtöäni. Tuli kiire eilen. Piti suorittaa töissä ja pakata kotona. Töissä muuten näköjään TAAS suunnitellaan toimenkuvamuutoksia - tietenkin sillä välin, kun en ole itseäni puolustamassa. En ajattele, en ajattele, en ajattele.

Eväitä en unohtanut. Tällä kertaa aamukahvikin pysyi mukissa, kun roudasin sitä junan käytäviä pitkin. Joskus viime talvena sain aikaan kahvimerionnettomuuden. Kupillisessa on yllättävän paljon, kun se seilaa pitkin junan käytävää. Mikään paperimäärä olisi sitä riittänyt kuivamaan, silloin muistaakseni uhrasin mukaan tarttuneen iltalehdykänkin.

Kun eilen valitin ystävälle, ettei minulla ole mitään päällepantavaa, hän totesi, että astun sitten varmaan alastomana junasta määränpäässä. Ehkä kuitenkin jätän sen väliin tällä kertaa, en kyllä tiedä miksi. Ei minulla ole mitään hävittävää.

Palataan astialle joskus viikonloppuna.

Juhannussuoritteen alku

Kun läksin Tampereelta junaan, koin suurta tyydytyksen tunnetta. Oli niin mukava retki, kaikki oli hyvin. Ihmiset olivat jälleen kerran aivan uskomattoman ystävällisiä ja suopeita, koin itseni tervetulleeksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen.

Torstai-ilta sujui turhan sukkelaan Hankalan kanssa, seuraavan kerran meidän tiemme kohtaavat varmaan elokuussa. Baareissa emme notkuneet, sen sijaan vietimme aikaa hänen luonaan haastellen "alkoholia ja musiikkia" bileissä. Välillä minua ihmetyttää, mistä me sitä puhetta keskenämme keksimme, kun ei juuri ikävä muita tule. Sen verran poikkesimme lähibaarissa, että Hankala kävi minulle kaupasta muutaman siiderin, odottelin häntä sen aikaa baarissa. Aamulla sain jälleen kerran aamupalaa ja kyydin kotiin. Ja hyvä olikin, kun junan lähtöön ei enää siinä vaiheessa ollut kuin reilu tunti. Onneksi olin jo pakannut, ettei sitä enää tarvinnut arpoa.

Mietimme vähän yhtä keikkaa marraskuussa, pitää minun ensin varmistaa, että tahtooko hän sinne oikeasti, ennen kuin piletit hankin. Ovat nimittäin suhteellisen arvokkaat, ei niitä turhaan viitsi pölyttymään jääkaapin oveen hankkia. Se olisi tavallaan uusi aluevaltaus elämässä, tekisimme jotain suunniteltua yhdessä. Vähän kummallinen tunne, en ole varma, mitä siitä pitäisi ajatella. Ehkä on parempi jättää - jälleen kerran - se puoli viisaammille.

Torkuin junamatkan, mutta myöntää täytyy, olin himppasen nuutunut, kun laskeuduin puolityhjästä junasta Tampereen asemalle. Siellä jo ensimmäinen vastaanottaja oli odottamassa ja kohta paikalle pyöräili toinenkin. Ensitöiksemme matkasimme syömään. Telakan lammasburgeri ei pettänyt, se oli juuri sopivaa ruokaa krapulaiselle ruumisraasulleni. Jälkiruokakahvit nautimme Torni-hotellin baarissa, koska Telakassa alkoivat siirrellä pöytiä keikkoja varten siihen malliin, ettei siellä enää voinut rauhassa istuskella. Mutta miten ihanan pakotonta elämä onkin ystävien seurassa, juttu kulkee, nauru raikaa! Se hyväksynnän hyöky on korvaamaton ja auttaa jatkamaan pitkään.

Yksi Treen kuvatuimmista maisemista?

Nyt pitää taas lähteä töitä tekemään. Taidan jatkaa tarinaa myöhemmin. Iik.

Nainen suunnittelee

Olen vastaillut erinäisiin lähitulevaisuuttani koskeviin viesteihin niin, että suorastaan huimaa. Jos nyt jotain on tullut todistettua, en ole mikään spontaani elukka. Elämäni on ohjelmoitu sekä töissä että vapaalla syyskuun alkuun saakka. Eikä se mikään paha asia ole, tällainen minä vaan taidan olla. Viihdyn suunnitellun huvituksen seurassa. Eikä se mikään minuuttiaikataulu ole, leediä ja vapaata on paljon, mutta suuret suunnat ja päivämäärät on sovittu.

Kirjeenvaihtotoverikin varasi alustavasti heinäkuulta yhden viikonlopun. Katsotaan nyt sitten. Jotenkin minua aina välillä miesten logiikka ihmetyttää. Muissa suunnitelmissa ovat esiintyneet sanat mittumaari, lounas lapsosten seurassa, ravitsemusliikkeet, musiikki, iloinen Itä-Suomi, Westcoast surfing, ystävät, sanoinko jo ystävät?

(Minua muuten vähän pelottaa lähteä itsekseni ulkomaan retkelle, mutta eiköhän se ihan hyvin suju, sitten kun sinne saakka pääsen. Ottoveli tosin lietsoo itselleen paniikkia, kun muistelee muutamia nuoruudessa suoritettuja rekiretkiä. Olen kuulemma vaarallista seuraa itselleni. Voi olla, mutta pakkohan minun on aikuistua edes vähäsen. Kantaa vastuuta myös itsestäni eikä lentää kuin päätön kananen.)

Hyvä riento tästä vielä tulee, vaikka heräsin jo ennen viittä. Kyllä minä jossain välissä saan nukuttua. Onhan siinä positiivinen puoli, että pakkasin jo. Illalla voin vaikka keskittyä Hankalaan. En anna pikkuasioiden häiritä. Enkä isojen. En edes töiden. Nauttikaa vuotuisen kierron toisesta valon juhlasta!

Tulevaisuuden suunnittelua

Ajatukseni ovat jo ensi viikonlopussa. Lähden juhannukseksi Tampereelle ystävän huomaan. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, minusta pidetään siellä hyvä huoli. Kissahoitoa on luvassa, sekä pimeä makuuhuone. Junaliput on jo ostettu, sain kerrankni halvennuslippuja, edestakainen matka kustantaa vain eur 19. Pitää vielä keksiä jotain kivaa tuliaisiksi. Tällä kertaa en hankkinut Valtteri festareille lippua, katsotaan tunnelman mukaan, mistä sitä itsensä vielä löytää. Viimevuotinen kokemus oli hieno!

Lauantaina oli taas roolipelipäivä. Siinä kyllä aikaa menee tahkotessa karttaa auki. Pelasimme kahdesta yhdeksään, toki syömiseenkin meni aikaa (salaattia, kanaa, katkarapuja, patonkia, juustoja, coctailpiirakoita, juustokakkua). Minä jäin vielä senkin jälkeen notkumaan naapurilähiöön, nostimme hahmoni tasot - edellisestä olikin aikaa, kun nousin kolmostasolta tasolle 5,5. Se tuli tarpeeseen, meillä on vastassa melkoisen vaikeita ja hankalia vastustajia ennen kuin kartanon kellareista ulos pääsemme. Pitäisi löytää yksi patsas ja sen sisältä kirja.

Poikkesin naapurilähiön baarissa, mutta en jotenkin jaksanut jäädä edes juttelemaan ihmisten kanssa. Kuuntelin epämääräisiä kohteliaisuuksia samalla kun ryystin yhden siiderin, eivät vakuuttaneet, ja TAAS kävelin kotiin. Kesäyöt ovat kauniita. Vielä piti hetki valvoa kotosallakin, nakotin parvekkeella ja kuuntelin lintuja. Joskus sitä vaan on kiva olla itsekseen kaikessa rauhassa. Olen ollut vähän turhan levoton.

Uusi lukijani taisi vihdoinkin päästä blogini alkuun saakka. Ahdistavaa seurata, kun joku lukee ikivanhoja tekstejä, eikä enää itse muista mitä siellä on raapustellut. Ei tämä kyllä mitään kaunista luettavaa ole, olen pahoillani, mutta omalla vastuullannehan täällä seikkailette. Etsitte sitten, mitä etsitte - tarjolla on ajatuspieruja koko rahan edestä.

Kesäviikonloput täyttyvät nopeasti. Kaikenlaista ohjelmaa on edessä. Syksyllä nuupahdan väsymyksestä pitkään uneen. Mutta uni on hyvästä, tuli taas kokeiltua sitä sunnuntaina, on näköjään tapana ottaa koko viikolla keräämäni univelat silloin takaisin. Hyvä tietysti, että edes joskus. Nyt jaksaa taas lähteä töihin askartelemaan, paitsi että meillä on taas koulutusta. En ymmärrä miksi, koska ei minulla koskaan ole aikaa käyttää saamiani uusia taitoja. Hullun hommaa, kunpa pääsisin jonnekin järjelliseen paikkaan.

Plan A, B & C

Iltasella suunnittelin kaikenlaista. Etsin tietoa firmasta ja potentiaalisesta huollettavasta haastattelua varten, totesin, että vaikuttaa liian hyvältä. Siinä työpaikassa kyllä kohtaisi kaikki, missä voisin käyttää lahjojani hyväkseni. Nyt on vaan toivottava, että osaisin tehdä sopivan vaikutuksen oikeisiin ihmisiin. Mietin jopa mitä minä tahdon kysyä heiltä, ihan vaan varmistaakseni soveliaisuutemme puolin ja toisin.

Tilasin junaliput juhannuksen Tampereen matkaa varten. Sain halvalla, maksoin niistä vain eur 16. Onko niin, että suurin osa ihmisistä tykkää edelleen paeta mökille? Ei silti, että se minua häiritsisi, tekemistä Tampereella riittää, vaikkei tällä kertaa festivaalilippu plakkarissa olekaan. Katselemme sitten tilanteen mukaan, minne menemme vai notkutaanko muuten vaan.

Kun nyt Veturin tarjousten taikapiirissä pyörin, niin vilkaisin myös matkahintoja Länsirannikolle. Jos vaikka sillä ensimmäisellä lomapätkällään poikkeaisi siellä rumuamassa. Alustava kyllä tuli jo ystävilta suunnittelemaani ajankohtaan, mutta vielä ei talous anna myöten hankkia junalippuja, pitänee tehdä se vasta palkkapäivän jälkeen, jos silloin vielä jonkinlaista halvennusta saisi. Nyt pilettien hinta näytti nousevan lähes 80 euroon. käyn kalliiksi itselleni.

Mutta ei tänne säästämään ole tultu. Tai on, mutta pitää välillä saada jotain huviakin. Muuten ei jaksa puurtamista, vai raatamisestakohan pitäisi puhua? Oli taas sellainen päivä, että vain ketju puuttui nilkasta, henkinen ketju oli paikallaan. Hakkasin konetta lähes tauotta kahdeksan tuntia, lounaasta en onneksi tingi, minusta nimittäin tulee todella vihainen, jos en syö.

Töiden päälle kävin tapaamassa suutariani. Vein sinne kolme paria; polkupyöräilyssä haavoittuneet kenkäni, vaaleanpunaiset unelmani (nahkapohjat) sekä lämpimimät talvikenkäni (liukasteluvaara). Hän on aina innoissaan kun saavun kassini kanssa, että mitä tällä kertaa tuon hänelle. Punaisten kenkien kanssa hän pyöritteli päätään, mutta sanoi tekevänsa parhaansa. Kalliiksihan se tuokin reissu käy, mutta sitten minulla on taas kolmet kengät lisää käytössäni. Talvikenkiä en olisi pitänyt enää ikinä, jos ei hän saisi niitä kuntoon. Vaaleanpunaiset unelmat olisivat pian olleet pohjasta puhki ja punaiset, niistä nyt en sano yhtään mitään.

Työmotivaation hankintaa

Sunnuntain ratoksi ostin lennot ja AirBnB-majoituksen Dubliniin. Päätin hankkia itselleni työmotivaatiota kesän yli, samoin päätin mennä itsekseni. Nimittäin tässä kuin monissa muissakin asioissa olen huomannut, että jos jään odottelemaan seuraa, saan odottaa sitä pitkään ja hartaasti. Tällä kertaa ainakin pääsen tekemään asioita, joita todellakin vain itse tahdon. Toisaalta kannan riskin sekä vastuun itse. Mutta luulisi tuota ainakin tutustuvan paikallisiin, ellen oikeasti ole viikkoa turpa rullalla ja selvistäpäiten.

Kalliiksihan se yksinmatkustelu tulee, kun joutuu maksamaan aina kahden henkilön majoituksesta, mutta toisaalta nyt pääsen rumuamaan ruokakauppoja sydämeni kyllyydestä. Sitä paitsi isäni päätti myydä puhelinlosakkeensa ja jakaa tuoton koko perheen kesken, siitä tuli muutama satanen ylimääräistä. Kätevää. Nyt ei tarvitse kuin huolehtia käyttörahasta ja menisi sitä rahaa Suomessakin. Hintataso taitaa olla melkolailla samaa luokkaa.

Mutta hei, jos teillä on hyviä vinkkejä Dublinin retkeilyäni varten, mielelläni vastaanotan niitä! Matkaan sinne elokuussa, toivottavasti ei sada kaiken aikaa, pienestä sateesta ei minulle koskaan ole haittaa ollut. Ai niin ja autoa en aio ajaa, vaikka maaseutua olisikin huippu nähdä.

Metsiemme valkoiset jumalattaret ovat nousseet minua vastaan. Koivu kukkii, minä vedän jälleen antihistamiinia. Pitäisi käydä lääkäristä hakemassa uusi Bricanyl-resepti, vanha piippu on mennyt vanhaksi. Ja silmätipoi kans. Milloinhan mie sinne kerkeäisin? Saammekohan me enää käytää työpaikkalääkäriä edes tällaiseen tarkoitukseen?

Sen lisäksi minua vastaan on noussut esihenkilöni, joka yrittää hoputtaa minua tekemään asian, jonka aivan hyvin kerkeäsin tehdä ensi viikon alussa, kun kollega on töissä eikä minulla ole tolkuton kiire. Mutta koska olen huono kestämään painostusta, jään todennäköisesti joku ilta tekemään sen. Tämä ei ole ihmisarvoista elämää, mutta pakko vatkaa niin kauan kuin tätä riittää. Todennäkösesti jollain syklillä se nimittäin loppuu, mikäli osaan oikein merkkejä lukea.