torstai 30. lokakuuta 2014

Money well spent

Osteopatia on ihmelaji! En tiedä, sopiiko se muille, mutta minulle kävi niin, että samanlaisen hiplaamisen, vääntelyn ja ravistelun jälkeen nousin lavitsalta kuni peeniks-lintu. Ei kun fenix. Mielenkiintoiseksi tilanteen teki se, että maanantaina yläselkä-niska-alueelle tuli se sellainen revähtämistyyppinen kiputila, joka menee periaatteessa ohi buranalla, voltarenilla, kaurapussihoidolla ja ajan kanssa. En edes viitsinyt mainita kipeästä hoitavalle henkilökunnalle, kun hän laski kätensä juuri niiden kipeiden paikkojen päälle.

Silloin minulle selvisi yksi asia, hän lukee ihmistä niin kuin minäkin, tietää juuri saman kuin minä toisista ihmisistä. Hän tietää, missä kipu on ja miten paljon se vaatii kosketusta lähteäkseen pois. En todellakaan väitä, että minusta olisi osteopaatiksi tai hierojaksi, mutta ne, jotka ovat käsieni alle uskaltautuneet, ovat nousseet parempikuntoisina ylös. Niin kävi nyt minullekin tuntemattoman ihmisen käsien alla. Aivan uskomatonta - hän sai jopa pinteen laukeamaan. Ja taas olisi vierestä seuranneesta näyttänyt kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Vielä hän suositteli kolmatta kertaa. Samoin selvisi syy, miksi hän ehdotti minulle alfalipoiinia. Sen avulla lihakseni pehmenevät, hän pääsee niihin  paremmin käsiksi. Hän sujuvasti jutteli minulle kosteista ja kuivista kehoista, erilaisista tekniikoista ja minä vaan hymisin, minkä ravistelulta kerkesin. Ihme touhua. Mutta olkoon vaikka lumelääkettä, mikä tahansa toimii, saa täyden hyväksyntäni tällä hetkellä. Jos kaikesta työstressistä huolimatta nukuin paremmin kuin vuosiin, niin hoito ei voi olla pahasta. Hoito on hyvästä, tahdon sitä lisää eikä mikään raha maailmassa estä minua sitä saamasta. Tai noh, jos se maksaisi kerralta satasen, niin joutuisin miettimään rahoittamista selälläni maaten samanlaisilla liksoilla. Nyt vielä on varaa eksperimenttiin.

Työ tekee minut hulluksi. Vakavamielisesti harkitsen jopa uusien määräaikaisuuksien vastaanottamista, lähes mikä tahansa vaihtoehto on parempi kuin vallitseva olotila. Saatan ihan oikeasti saada hermoromahduksen ja burnoutin. Ei hyvä, vaan pelottava vaihtoehto.


tiistai 28. lokakuuta 2014

Kaikenlaista pientä

Ettei vaan totuus unohtuisi, niin taloyhtiömme sen kuin paranee asuinympäristönä. Joulukuun alusta alkaen vuokraan sisältyy juuri samanlainen laajakaistaliittymä, josta olen (omaa laiskuuttani tosin) maksanut parisen kymppiä kuussa. Yritin tehdä muutosta omastani taloyhtiön nettiin sähköpostitse, mutta sain sen verran kryptisen vastauksen, että ehkä joudun soittamaan palveluntarjoajalle. Minusta puhelimet eivät välttämättä ole mitään mukavia tyyppejä, en minä kyllä tahtoisi vieraillakaan palveluntarjoajan toimipisteessä, mikä sekin saattaa tulla vaihtoehdoksi, jos modeemi pitää vaihtaa.

Iltasella menen toisen kerran osteopaatille. Lonkka ja jalka ovat olleet vaihtelevan kipeitä. Välillä niin  kipeitä, että olen pohdiskellut, missä lähin sirkkeli mahtaa sijaita. Ajellaan koko jalka pois, jos ei ala toeta. Toivon, että rva osteopaatin suorittamasta hipelöinnistä olisi tällä kertaa pidempiaikainen hyöty. Hyviäkin öitä on ollut muutama, etenkin kun keksin asetella vasemman polven taipeeseen yhden ison tyynyn, että se pysyy koukussa. Kyllä se tästä.

Rouvan suosittelema alfalipoiini ei ainakaan vielä ole osoittanut mitään huippuvaikutuksia. Ehkä nukkuisin vähän paremmin, jos vain kipu pysyisi poissa. Ehkä olisin vähän pirteämpi, ellen väsyttäisi itse itseäni. Ehkä ihoni voi hivenen paremmin, tai ehkä vaan talvikuivuus ei vielä ole hyökännyt kimppuuni kymmenellä. Sen olen jo oppinut huomaamaan, että ravintolaillan jälkeen pilleriä ei kannata ottaa. Närästys on megalomaaninen. Toisaalta en ole vielä nauttinut pilleriä edes kahta viikkoa, joten aion jatkaa ihmiskoetta.

Olen mielessäni naureskellut sen perjantaisen sankarin sanoille, kun hän totesi minun olevan vahva, jopa niin vahva ja älykäs, että minua voisi pelätä. Sitä kai se sitten on, olen niin sinut itseni kanssa, että miespuolinen henkilö ei enää osaa lähestyä minua, vaan näkee minut itseriittoisena, korkeintaan kertaalleen valloitettavana vuorena. Surullista. En minä kyllä valitettavasti osaa muuttua kedonkukkaseksi tai mimosaksi näillä vuosilla. Pidän karismani ja parittomuuteni, minusta herkän puolen näkevät vain ystävät. Mieluummin kyllä olisin viisas kuin älykäs, mutta pikkunappäryyskin menee suuremman nohevuuden puuttuessa.

Koitan lohduttaa itseäni, että neljän kuukauden päästä on taas ihan valoisiaa. Välillä jopa ymmärrän, mitä yritän itselleni sanoa.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Bar hopping*

Eilinen ilta alkoi vähän ankeasti, ensin jouduin hoitamaan työasioita vapaa-ajalla ja rukoilemaan asioita yhdeltä toimittajalta. Onnistuin siinä, välillä muistutan enemmän Runebergiä kuin arvaankaan. Sen päälle kirmasin Kallioon ja kävin suorittamassa Hesarin päästä toiseen juoksun, kun en lukenut viestiä kunnolla ja kuvittelin olevani menossa Roskikseen. Enpä ollutkaan vaan poikkeuksellisesti Iltakouluun.

Onneksi Iltakoulussa sai hyvää ja ravitsevaa kuplajuomaa. Juhlistimme ystävän viisivaiheisen työhaastattelu-valintaprosessin päättymistä. Aika vierähti huiman nopeasti, hauskaa olisi ollut pidempäänkin, mutta oli jo seuraavien treffien aika. Tapasin ystävän Vltavassa. Siellä istuskelimme mukavasti sohvalla, kun viereemme liimaantui mies. Keski-ikäinen ja humalassa. Ei siinä mitään, etenkin kun hänen analyysinsa olivat pelottavan tarkkoja. Valitettavasti sitten hän siirtyi nopeasti ehdotteluvaiheeseen eikä meisät kumpikaan lämmennyt kaverille. Humala oli yksi syy, toinen oli se, että hän vonkasi vain sitä itseään, kolmas syy oli taustalta paljastunut parisuhde. Kemia puuttui.

Me siirryimme Midhill BRGRiin. Hampurilaista teki mieli, molemmat päädyimme samaan, lautaselle ilmestyi El Grande Patron. Maukas, mutta hot sauce ei ollut hottista nähnytkään. Lisukkeet olivat loistavia, coleslaw oli ihan soiva tapaus, etenkin parsakaalit parmesanin ja pähkinöiden kera aiheuttivat vakavaa kuolan eritystä! Nauroinkin, että jos seuraavan kerran sinne menen, otan pelkästään niitä pari annosta. Herkkua!

Jälkiruokajuomat nautimme Sling Innissä, nyt kun sinne tuli löydettyä, niin voi olla, että siellä tulee vielä vierailtua useamminkin. Etenkin kun musiikki on raskaampaa ja sitä saa toivoa! Jonain päivänä menen ja juon koko heidän drinkkilistansa läpi, näyttivät sen verran herkullisilta. Ilta päättyi Prkleeseen. Siellä on kuitenkin asiallinen musiikki, vaikka isoäidiksihän siellä itsensä kieltämättä tuntee. Onneksi ei tarvitse koskea, saa tyytyä katselemiseen.

Ilta vierähti aina pilkkuun saakka. Oho, sanoin itselleni, koska olin työpäivän päälle melkoisen väsynyt ja alkuillasta haukottelin niin, että suupielet olivat tiukilla. Keskustelut kuitenkin olivat niin mielenkiintoisia, että uni karkasi, siinä saivat kyytiä niin ihmissuhteet, kirjallisuus kuin elämänfilosofia. Ja lahjankin sain vierailta mailta, rannekoru oli yllätys, mutta ihana sellainen. (Kannattaa muuten panna äänet päälle, jos käytte sivuilla, rauhoittava merenranta-äänimaisema!) Hieno ilta jälleen kerran, ei voi kuin olla kiitollinen korkeammille voimille, kun se saattaa yhteen oikeita ihmisiä.

*Otsikosta lisää täältä.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Onnekkaan klovnin tunnustuksia

Että pysyisin teemassa, kerron teille ajatuksen, joka eilen illalla päähäni äjähti.

Jos minä parisuhteessa sanon ei, minut on helppo puhua ympäri, tämän voivat todistaa lukuisat miesystäväni sekä entinen puolisoni. Ystävänikin sen ovat useasti nähneet. Mutta jos minulle parisuhteessa sanotaan ei, se tarkoittaa minulle ylitsepääsemätöntä ei-sanaa (pelimaailmassa roadblock), Lakkaan tavoittelemasta asiaa, koska minulla ei ole siihen aseita, siirryn toiseen suuntaan, vaikken tahtoisikaan tai vaikka minulla olisi miten paljon annettavaa. Niin kuin esimerkiksi, että jos minulle kertoo, ettei tahdo seurustella, niin sitten en edes puhu koko asiasta. Jos toinen hakee lisävarmistusta sille lausunnolle, olen molemmin rinnoin mukana, myönnän sen. Vaikka suurikin osa minusta toivoisi juuri vastakkaista asiantilaa, koska olen minä, uskon siihen, mitä minulle sanotaan. Uskon siihen kuin vahvoihin opinkappaleisiin, pitäviin todisteisiin, testattuihin teorioihin. Puusilmä, se minä olen.

Tämä minulle paukahti päähän kuin salama siltä klassisen kirkkaalta taivaalta. Ihmiset ovat aivan yhtä häilyväisiä kuin minäkin, en vaan ole sitä ymmärtänyt. Osasyy lienee, että en juurikaan pidä itseäni edelleenkään juuri minkään väärtinä. Ihmisenä kyllä, mutta en varteenotettavana kumppanina (vanha, kulutettu ja kulunut, väsynyt toistoon). Toinen syy on varmaan siinä, että pidän muita ihmisiä kovin loogisina ja järjellä ajattelevina ihmisinä, mietin, että vain minä heilun mielipiteiden välillä, pohdin ja vatuloin. Ja kaipaan, herramunvereni, että kaipaan ihmistä lähelle.

Kaipaukseni saa minut tulkitsemaan ihmisiä ja heidän pyrkimyksiään väärin. Tämä valitettavasti sattuu niin hyvissä kuin huonoissakin kohtaamisissa. En osaa lukea ihmisiä, kun on puhe minusta. Usein osun usein oikeaan objektiivisesti muiden ihmisten asioita pohdiskellessani, omiani en taas osaa silpoa ja laittaa lasin alle. (Koska en ole sen arvoinen.)

Mitä sitten pitäisi tehdä? En tiedä. Ei minulla ole tähänkään asiaan ratkaisua. Todennäköisesti jatkan samalla huonoksi havaitsemallani linjalla, välillä hipaisen oikeaa, mutta kapsahdan katajaan. Vaaditaan paljon sydäntä, anteeksiantamusta ja armoa, että jaksaa elää minunlaiseni ihmisen kanssa. Onneksi minua on siunattu noilla ominaisuuksilla, ainakin enimmäkseen tykkään itsestäni.

***
Muita muistiinmerkittäviä (mielenkiintoisia) asioita:

Isäni soitti minulle ja kutsui syntymäpäivilleen joulukuussa. Lupasin mennä. Tietenkin, jos vanha mies saa sen verran aikaiseksi, että ensimmäistä kertaa soittaa ja kutsuu. Hän taitaa täyttää 75 vuotta. Vaikka tunteeni häntä kohtaan ovat vähintäänkin vaikeat, en tahdo sellaisia asioita kaataa vanhan ihmisen niskaan. Minä kestän. Olen kestänyt aikaisemminkin ja pahempiakin asioita. Meistä ei koskaan tule tuttavia kummempia, mutta saatan leikkiä ihmistä hänen kanssaan. Niinhän minä teen äitinikin kanssa. Olen emotionaalinen rampa.

Hieno asia oli, että ystäväni sai töitä! Olen kovin onnellinen hänen puolestaan ja toivon moisten onnenpuuskausten leviävän ympäristöön. Kun edes pääsisin haastatteluun. Pitää etsiä lisää paikkoja.

Eräänä aamuna mietin, että onpa maailma pimeä. Tajusin, että olen itse niin paljon järjestänyt itselleni tekemistä, etten ole laskeutunut kaamokseen pikkuhiljaa, vaan se on päässyt yllättämään minut salakavalasti takaapäin. Oma vika, mutta hyvä! Tältä kaamosmasennus varmaan muista ihmisistä tuntuu joka syksy. Olen ollut onnekas, kun olen päässyt niin vähällä muina vuosina. Minusta ei oikein ole nopeisiin muutoksiin, tarvitsen rutiineja myös vuodenajoissa. Jos minut keskeltä pimeyttä raahattaisiin lämpöön ja valoon, ryhtyisin todennäköisesti tappamaan ihmisiä tai menisin komeroon piiloon. Komerot tuntuvat olevan minulle kovin sovelias paikka muutenkin - niissä ihminen on turvassa.

Säännöllisesti ahdistuskohtauksen saapuessa olen lukenut syntymäpäivillä saamiani muistokirjoituksiani. Niistä ehkä yksi mairittelevimmasta päästä kertoi, että minun on harvoin kuultu puhuvan pahaa kenestäkään. Tahtoisin säilyttää linjan, valittaen totean, että vanhemmiten, piru vieköön, olen vain tullut kärkkäämmäksi. Se ei välttämättä ole aina hyvä asia. Miksi loukata ketään, kun yleensä jo tietää, että ihmisiä on tähän ikään mennessä hakattu riittävästi ja lisäpiiskaaminen ei suinkaan paranna, vaan nostaa ihmisen nyrkit pahemmin pystyyn. - Nekrologit elämän puolivälin ohittaneelle ihmiselle olivat hieno asia. En enää muista, mistä ajatuksen sain, mutta olen kiitollinen.

Sitten vielä yksi muistettava asia, iltasella näen pitkästä aikaan yhden ystävän. Se on hieno juttu!

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Oma talvitakki

Onneksi ystävät joskus osaavat lukea ajatuksia. Niin kuin eilen se ystäväni, joka pyysi minut töiden jälkeen kaupungille kahville. Hiushoitotuotetarjousten perässä menimme Sokokselle. Siellä eksyimme alakerran kaaoksen jälkeen hiplaamaan Marks & Spencerin tuotteita.

Olimme jo pois lähdössä, kun takaseinustalta silmääni sattui talvitakki. Hullu panin sen päälleni ja sitten se oli menoa, pakkohan se oli mukaan poimia, kun kerrankin malli, väri ja tarkoitus sattuivat kohdalleen. Minulla on pari talvitakkia, molemmat saatu käytettyinä ystäviltä ja nykyään jo näyttävät aikansa eläneiltä. Olen ollut niistä kovin kiitollinen, mutta toisaalta olen parisen vuotta miettinyt, että tarvitsisin omanlaiseni, siistin vaatteen ja ihan omalla mallilla. Mikä parasta, nyt löytämäni takki ei ollut mikään viidensadan euron palttoo, vaan reilun satasen ostos. Sen lisäksi siinä on villaa, joka taas puhuu sen kuosissaan pysymisen puolesta. Eikä se ole musta! Minulla on nykyään värejä ikävä, harmaakin on parempi kuin kokomusta.

M&S-osastolla näytti muutenkin olevan työssä käytettäviä vaatteita perinteisen ruumiinrakenteen omaavalle naiselle. Joudun varmaan tekemään sinne jossain välissä uuden täsmäiskun. Viimeistään sitten, kun pitää etsiä jotkut työtyyppiset housut.

Pelottava asia sattui Sokoksen alakerrassa, entinen puolisoni tuli vastaan. Onneksi hän ei kerennyt pysäyttää meitä ja me vaesimme eteen päin sen verran määrätietoisesti, että pääsin pelkällä tervehtimisellä hänestä eroon. Sydän jäi lepattamaan, eikä kyseessä ollut mikään perhosefekti. Ja kun nyt miehistä puhutaan, niin tuli mieleen, että avioliittoa edeltäväkin miesystävä soitteli minulle viikonloppuna, hän taas kertoi elämästään ummet ja lammet, minun kuulumiseni kuitattiin ensimmäisessä lausessa, kun hän kysyi miten voin. Vastasin voivani hyvin, se riitti adhd-luonteelle.

Minä sitä olen varsinainen parisuhde-epäonnistuja. Enkä vain miessuhteissani, työkään ei taida luonnistua (mutta sitä nyt vaan on liikaa). Suhteestani Nukkumattiin ei kannata edes mainita...

tiistai 21. lokakuuta 2014

Huonohko aamu

Tällaisina aamuina kyseenalaistan kaiken. Työn mielekkyyden, ihmisyyden, lääketieteen voiman. Olen valvonut kahden ja neljän välillä olevat kitutunnit, kipu herätti ja pää jatkoi siitä työasioilla. Sitten meni nenä tukkoon enkä saanut hengitettyä. Minuutit tuntuvat tunneilta ja ajatukset kasvavat vuoriksi.

Kun edes olisi joku, jolle puhua asiasta. Toki voin tänne jutella lämpimikseni, mutta olisi niin kiva saada vaikka joku myötätuntoinen sana vastaukseksi. Onhan minulla ystäviä, mutta eivät ne tähän instant hätätilaan jouda kanssani vatuloimaan asioita. Sitten kun tapaamme, on niin kivaa, ettei tahdo ketään edes kiusata omilla pikkuongelmillaan.

Ei ole hyvä aamu nyt. Puuterikin oli rikkoontunut viikonlopun rumuretkellä. Jonain päivänä kamelin selkään laskeutuu yksi korsi liikaa. Kurjintahan tässä on se, että minun on aivan itse ratkaistava kaikki ongelmani, ei siihen kukaan puolestani pysty. Tarvitsen rahaa, että pääsen juoksemaan lääkäreillä, tarvisen siis työtä. Tarvitsen toisen työpaikan, koska nykyisessä en enää kauan kestä henkisesti hengissä.

Lähdenkin tästä selaamaan työpaikkasivustoja.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Syntymäpäiväjuhlat Sauna Hermannissa

Ystävä, entinen nuoreni, täytti 40 vuotta syyskuun lopussa. Lauantaina oli juhlan paikka, hän oli valinnut juhlapaikakseen Sauna Hermannin. Se olikin ensimmäinen kokemukseni yleisistä saunoista, ja jos saan sanoa, erittäin mukava sellainen. Viehättävä viisikymmentälukuinen sisustus, siisti sauna, leppeät löylyt, vaikka sähkökiukaasta tulivatkin. Naisten puolella saimme olla pienellä porukalla, kun suurin osa vieraista oli miehiä. Kun satuin saunaemännälle vilvoittelemaan mennessäni toteamaan, että pyyhe oli vähän naftin oloinen, hän kävi etsimässä minulle laajemman palttoon.

Ennen saunomista tapasimme tyttöporukalla Itäkeskuksessa. Haimme kertakäyttölasit kuplajuomaa varten, ostimme lahjaksi kellon syntymäpäiväsankarille ja kävimme syömässä Momentossa. Kympin kana-avokadopasta oli yllättävän herkullinen, ja mikä parasta, hiilihydraattipitoinen lounas piti nälän loitolla, etenkin kun saunalla oli vielä tarjolla napostelulautanen, pientä suolaista omien saunajuomien kera nautittavaksi.

Sauna Hermannia voi oikeasti suositella. Nyt kun paikka tuli tutuksi, luulen, että tulen käymään siellä jossain välissä ihan muutenkin saunassa, tunnelma on kuulemma hieno, vakituiset kävijät ottavat turistin vastaan suopeasti.

Baareissakin tuli rumuttua illan aikana, olimme aika meluisa seurue. Poikkesimme ainakin Stonesissa, Sling Innissä sekä On the Rocksissa. Olipa hauskaa rumuta Helsingin baareissa pitkästä aikaa! Tänään on sitten nojatuoli ollut ihmisen paras paikka telkkarin kera nautittuna.

Sen verran kuitenkin sain aikaan, että liotin ja raspasin jalkani. Sen päälle rasvaaminen teki hyvää. Olen sen elokuun loppuisen pedikyyrin jälkeen yrittänyt pitää jaloistani parempaa huolta, en tahdo niihin enää sellaisia kovettumia, kuin ennen pedikyyriä niissä oli. Itse asiassa voisin ostaa viimeistään joululahjaksi itselleni toisen pedikyyrikerran, se tuntui nimittäin aika ihanalta, kun joku hoiti jalat. Meinasin nukahtaa hyvään oloon.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Toinen kielikylpy

Koska joskus myös muilla asiat menevät päin prinkkalaa, niistä voi järjestävä taho hyötyä yllättävällä tavalla. Eilen sain yllättäen lipun tapahtumaan, johon itse olin kollegalle pilettejä hankkinut jo useampi kuukausi sitten. Sattui niin, etteivät hänen asiakkaansa pystyneet osallistumaan heille varattuun kinkeriin, koska työ vaan joskus asettaa ylitsepääsemättömiä rajoitteita. Kollega päätti jakaa liput meillä töissä, minä olin hänen ensimmäinen valintansa. Ja muukin seurue oli kivaa ja mukavaa!

Pääsin ensin syömään ja sitten katsomaan musikaalia. Syömisen ajan nyt vielä räpistelelimme suomeksi, mutta loppuilta kului Svenska Teaternissa laulaen mukana Abbaa. Olipas se ihanan harmitonta kivaa! Onneksi on elokuva tullut katsottua pari kertaa, onneksi osaan Abban biisit ulkoa ja onneksi tarina on niin höttöisen siirappinen, että ei ruotsin kielikään vaivannut. Oli silmäkarkkia, väriä, valoja ja sellaista harmitonta kivaa niin, että huomasin laulavani mukana (tietenkin englanniksi). Toinen kollega vieressä nauroi, että hän oli hetken aikaa kuvitellut istuvansa kaiuttimen vieressä, kun meikäläinen venytteli äänijänteitään. Hups.

Mitähän minä sanoisin ruuasta? Noh, jos en mainitse ravintolan nimeä, niin ehkä nyt sen verran, että marinoitu kampasimpukka oli namia, mutta paahdettu ankanrinta oli mautonta. Jälkiruuaksi tarjottu savariini ja talon jäätelö olivat pitkästä aikaa jälkiruoka, jonka söin. Minulla ei yleensä jälkiruoka maistu, mutta tällä kertaa siinä oli jotain sellaista, josta en aivan saanut kiinni. Siis jotain sellaista hyvää makua. Onhan se haastavaa tarjota ruokaa, joka maistuisi kaikille, mutta joskus tulee mieleen, että miksi kaiken pitää olla niin pahvisen makuista? Kiva olisi, jos joku joskus yllättäisi. Enkä nyt tarkoita, että mikään olisi ollut pahaa. Se vaan ei ollut minun makuuni.

Hieno torstai-ilta, mutta loppui kesken. Tunnelma oli niin korkealla kinkereiden jälkeen, että oli suorastaan synti lähteä kotiin. Puhumattakaan siitä, että kuka hel*vetti sitä nyt heti nukkumaan osaa mennä kotiin päästyään. Arvaatteko, kuka on nyt nuutunut? Perjantai on onni.
Nätti katto Svenska Teaternissa

torstai 16. lokakuuta 2014

Eka kerta

Kun takamukseni herätteli minua aina vain taajempaan tahtiin öisin, päätin lääkärikäynnin jälkeen tilata ajan osteopaatille. Kävin vastaanotolla tiistaina, sekin oli taas varsinainen show, kun rynnin keskustaan, että kerkesin kolmeksi paikalle. Töistä on suuri lähtemisen vaikeus.

Niinpä saapuessani paikalle olin stressaantunut, hikinen ja ahdistunut, soveliaassa olotilassa kerrankin kertomaan, mihin sattuu, enkä peittelemään tuntemuksiani. Minulla nimittäin on paha tapa, kuvittelen ilmeisesti, että kärsimys kaunistaa. Valitin takamuksen lisäksi myös tenniskyynärpäätäni. Tai sitä oikean käsivarren lihasta, joka ärtyi mappeja nostellessa toukokuussa. Suurin kipu siitä on mennyt, mutta silti se on kalvanut hivenen koko ajan.

Ensin juttelimme, sitten osteopaatti aloitti tunnustelemaan. Olin varoittanut, että hieronta sattuu minuun, hänen tunnustelunsa ja vääntelynsä oli kuin höyhenellä sivelyä siihen nähden. Välillä jopa vähän mietin, että näinköhän tästä on mitään hyötyä. Mutta kun itsekin tunsin jo käsittelyn aikana, että jotain alkoi tapahtua, rentoutuminen ja lämpö levisivät koko kroppaan, niin mielelläni varasin itselleni heti toisenkin ajan.

Illalla olin simahtamispisteessä jo kahdeksan jälkeen. Nukuin niin sikeän yöunen, etten uskonut sen olevan mahdollista. Ja katso, käteen ei satu yhtään. Pylly vihoittelee edelleen, mutta eri tavalla ja eri paikasta. Osteopaatti kertoi, että lihaksissani ei sinänsä varsinaisesti mitään vikaa ole, ne ovat vain mutkalla kuin levälleen jätetty puutarhavesiletku. Sen lisäksi kiinnittyneet ylen tiukasti luukalvoon.

Hän ehdotti muutamia itse tehtäviä harjoituksia sekä alfalipoiinihappoa. Se kuulemma saattaisi sopia minun ruumistyypilleni ja ajaisi myrkkyjä pois keskiäkäisestä kropastani. Ja myrkkyjen poistuminen taas edesauttaisi toimintakykyä. Suoraan sanottuna olen valmis kokeilemaan kaikkea muuta paitsi kansantanssia ja insestiä, että pääsen nukkumaan rauhassa, niinpä kävin Life-kaupassa eilen (olivat sattumoisin halvennuksessa) ja nyt on ensimmäinen pilleri jo pantu poskeen, tuloksista tulen kertomaan, jos niitä ilmenee.

Ensimmäinen kertani osteopaatilla osoittautui onnistuneeksi. Parin viikon päästä on toisen käsittelyn vuoro. Eihän se ilmaista ole, mutta toisaalta jos on olemassa keino päästä kivuista eroon ilman pillereitä, niin kokeilen mieluusti. Jos se ei auta, vaadin parempia rohtoja.

tiistai 14. lokakuuta 2014

Kurssikuulumiset

Mukavia, puheliaita, ystävällisiä norjalaisia oli täynnä pitkä viikonloppuni. Englantia puhuvat ihan suvereenisti, mutta jostain syystä he tahtoisivat vieraan puhuvan norjaa. Tai ainakin ymmärtävän, jos kuulevat tyypin ymmärtävän ruotsia. Ja aika paljon sellaisia tilanteita olikin paljon, että joukko ympärilläni haasteli norjaa ja minä ymmärsin osittain, mutta en suinkaan kaikkea. Miesten nimi on aina Hans Jotain (narraan, joo), naisille on annettu vähän monipuolisemmin norjalaisnimiä.

Finanssiasiat ovat nyt sitten katollaan muutaman kuukauden ajan. Lennot ostin ajoissa, ne olivat edulliset, vajaa 200 euroa. Rahaa meni aika paljon, osittain johtui siitäkin, että ostin itselleni yhden ihanan pellava-puuvillapaidan sekä villakaulaliinan. Me myös söimme joka päivä ulkona, Trondheimissa on hurja määrä erilaisia ravintoloita, varmasti jokaiseen makuun löytyy jotain. Julkinen liikenne toimii hienosti, lentoasemalta pääsee parilla bussilla ja junalla keskustaan, eikä edes maksa paljon. Tarjolla on myös paikallisliikenteen bussikortteja ainakin kolmeksi päiväksi, edullista matkustamista!

Ravintoloissa/ baareissa tuli jonkun verran notkua, mutta onneksi osa baareista oli yksityisiä. Hassua sinänsä, kun asian muisti vasta siinä vaiheessa, kun haistoi tupakin hajun ympärillään. Muisti, millaista oli Suomen baareissakin vielä muutama vuosi sitten. Tukka tuoksui pahalta aamulla. Sain soveliaasti huomiota molemmilta sukupuolilta. Sattui vain yksi moka yhdellä baarilla, kun yksi kaksimetrinen alkoi vonkaamaan minua. Ystävär tuli vetämään pois, että ei ei ei, tyyppi seurustelee. Mistä minä sen olisin tiennyt? Ei hän sitä minulle kertonut, kun tanssimaan vei ja pussailemaan pyrki. Karkasimme nopeasti paikalta.

Seuraava yrittäjä oli ystävän kaveri, joka vei meidät baarista kotiin. Kyyti maksoi puhelinnumeroni, mutta enpä usko, että hän sitä käyttämään tulee. Vaikutti siltä, että varmasti vientiä olisi, jos enemmän paikkakunnalla vaikuttaisin. Jos menen, menen kyllä muista syistä, siksi, että Trondheim on kaunis matala paikkakunta Nidelva-joen rannassa. Ympäriltä löytyy myös luontoa, merta ja vuoristoa, ihmiset ovat viehättäviä, norjan kielen kurssi oli erittäin onnistunut!

Norjan kielen kurssi takana

Terveisiä Trondheimistä!

Olipa mukava viikonloppu, mutta nyt oikeasti tarvitsisin loman loman jälkeen. Vaan ei auta, töihin on mentävä.

Matkaraportti tulee seuraavassa osassa, kunhan kerkeän vain kirjoittamaan sen. Kuvia en ottanut edelleenkään, mutta kyllä se osa maailmaa kävisi erittäin hyvin kaljamainoksiin. Kaunista!

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Vatuloiva ihmisraunio

Olen apeahko. Yleensä syksyt ovat minulle elämäni parasta aikaa, mutta nyt olen maassa. Tiedän, että tämä menee ohi. Pitää vaan keksiä itselleen vapaa-ajalle riittävän paljon tekemistä, ettei ajattele. Ja niin kuin minä usein mietin, miten vähällä ajattelemisella pärjään, vaan nyt takerrun joutaviin harmeihin ja suruihin. Riittämättömyyden tunne kalvaa. Miksi aina minä?

Tiedän, etten se ole aina minä. Itse asiassa se olen minä erittäin harvoin. Oikeastaan ainoa asia, jossa en onnistu, ovat parisuhteet. Se tietysti tekee asiasta vielä aremman. Ihmeesti minä näistä kohtauksistani kuitenkin aina nousen ja teen lisää virheitä. Minulla voi myös olla syntymän jälkeinen masennus päällä, että elämä on ohi, kun viisikymmentä tuli plakkariin. Kenellekään ei kelpaa ja alamäki on nopea.

Töissä ei ole yhtään sen mukavampaa. Pitäisi sielläkin ryhdistäytyä ja alkaa vaatia ihmisarvoista kohtelua. Ei vain minulle, vaam koko sakille. Minua nimittäin on ruvennut pelottamaan töihinmeno, siellä taas on liian kiire, meinaavat jo saman päivän pakolliset tehtävätkin jäädä tekemättä, kun niitä vaan vyöryy ovista ja ikkunoista.

Eilen tein pikaisen retken Forexille. Ystävä kyllä väitti, että kaikkialla käy kortti, mutta kävin kuitenkin pienen hätävararahaston vaihtamassa. Ehkäpä matka piristää, ehkä palaan töihin intoa täynnä. Ja ehkä töissäkin elämä pikkuhiljaa alkaisi rauhoittua. Joo, ehkä lehmät oppivat lentämään.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Matkakuumeen nousua

Onneksi loppuviikonloppu meni rauhallisissa merkeissä. Lauantaina keskityin tekemään ruokaa, siivoamaan, saunomaan ja pesemään pyykkiä. Ruokaa tehdessä ja syödessä tyhjeni viinipullo, mutta en kuitenkaan saanut kyläluutakohtausta, pysyttelin kotona. Kalsarikänni, paitsi että känniä siitä ei seurannut.

Tutkin netistä tulevaa matkakohdettani. Nyt alkaa jo vähän jänskättää torstai-ilta. Luvassa on kaksi lentoa, ennen kuin olen matkakohteessani ja siellä pitäisi vielä ymmärtää päästä lentokenttäbussilla keskustaan. Sitten kuulemma on oppaat hankittu ja ohjelma järjestetty. Todennäköisesti kaikki sujuu hyvin, mutta silti minua jännittää, olen kuitenkin jossain määrin kontrollifriikki.

Pitäisi keksiä mitä hankin yhdelle nelikymppiselle syntymäpäivälahjaksi. Entiset nuoreni täyttävät järkiään pyöreitä vuosia, parin viikon päästä on taas yhdet synttärit. Minulla kyllä on pieni ajatus, joka liittyy ruuanlaittoon, mutta lahjaan pitää saada jotain muutakin. Jotain pysyvää.

Ennen tätä kaikkea pitäisi taas selvitä yhdestä vajaasta työviikosta ja selvitettävä, kuka tuuraa minua ensi viikon maanantaina, kun vakituinen tuuraaja on lomalla. Sen lisäksi luvassa on yksi poistumisharjoituskin. Työperäistä hässäkkää riittää, hyvä niin, ei kerkeä ajatella joutavia.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Suru hukkuu siideriin

Eilen sain kuulla, että Hankala oli ryhtynyt seurustelemaan. Harmittihan se, vaikka en ollut varsinaisesti tietoisesti panostanut suhteen vakiintumiseen. Sen tiesin, että kotiin olisi turha jäädä, siellä ajatus olisi vallannut minut kokonaisvaltaisemmin, alitajunta nimittäin oli vetänyt tapailustamme omat johtopäätöksensä. Märinäksi olisi varmaan jossain välissä mennyt. Ei minusta suhteeseen ole, hyvät ovat jo varattuja ja huonoja ei enää kannata vaivoikseen ottaa. Pitäisi vaan yrittää muistaa se, eikä kuvitella mitään kummallista.

Kun ystävä vihjaili menevänsä töiden jälkeen kotibaariinsa, vonkasin itseni mukaan. Sitä ennen kävin lunastamassa 190 euron edestä valokuvia sekä Kappahlista parit rintareput, kun siellä oli kanta-astujapäivät -25%. Tarttui sieltä yksi musta paitakin mukaan, mutta koska farkkuosastolla ei ollut tapahtunut mitään kehitystä, jätin siniset bootcutit rauhaan. Oi, kunpa sinne välillä tulisi mustia. Miksi en ymmärtänyt ostaa niitä kuin yhdet, silloin kun niitä tarjolla oli?

Ystävän tapasin rautatieaseman edessä, ratikalla matkasimme Kallioon. Tuttu ja turvallinen baari sai todistaa aina hamaan pilkkuun saakka kikatteluamme. Miten ihanaa minulla hänen kanssaan onkaan, pitää oikeasti kehua, että harvan ihmisen kanssa tulee naurettua niin herkeästi. Kyllä me niitä elämän vakavampiakin puolia käsittelemme, mutta niihin ei jäädä vellomaan. Ja entäs sitten hänen ystävänsä, aivan valloittavaa sakkia!

Tuli siellä haasteltua tuntemattomienkin kanssa, tunsin olevani niin turvassa, että uskalsin sellaisiakin katsella. Erityisesti jäi mieleen todella omituinen sakki jostain Lahden Miekkiöstä, isä poikineen ja ystävineen oli lähtenyt kylille. Minä en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa sakille, kun poika komensi isäänsä, ettei hän saisi ketään sutturaa enää ottaa perintöä kärkkymään, että se kuului hänelle. Karmaisevaa.

Joskus 15 vuotta sitten Helsingin keskustassa oli Baker´s niminen baari, Paakarin baariksi me kanta-asiakkaat pruukasimme sitä kutsua. Musiikki oli raskasta, pojilla pitkä tukka ja me tytöt vasta nättejä sutturoita olimmekin. Tiskin takana heiluivat kaupungin cooleimmat baarimikot. He vastasivat myös soitettavasta musiikista, joten kannatti olla mielinkielin ja nätisti, jos tahtoi toiveensa eetteriin. Ystävä esitteli minut myös toiselle siellä hengailleista baarimikoista, olipa hieno muistutus nuoruusvuosilta!

Yöllä matkustin kotiin bussilla. Söin ja tipahdin välittömästi. Nyt olen kuunnellut elimistöäni, että eihän minulla edes ole krapula! Tuli juotua vain siideriä ja muutama salmiakkihedelmäsnapsi, joista pari tarjosi ystävän puoliso, ennen kuin kotiin lähti. Ihana mies! (Minut on niin helppo hurmata, vitsejä ja viinaa...)

Ai niin, syntymäpäivävalokuvat vasta valloittavia ovatkin! Niistä tulee vielä hieno kansio! Erinomainen sijoitus, yksi elämän parhaita. Hinnasta tuli vitsailtua, että 190 euroa on viisikymppisen naisen katuhinta tällä hetkellä. Hihi. Ei paha hinta.

torstai 2. lokakuuta 2014

Väliaikaista kaikki on vaan

Eilisen seminaarin jälkeen teki mieli silpaista känni toteen. Syletti pitkän kaavan mukaan. Mutta koska tänään tapaan ensimmäistä kertaa osastomme uuden vetäjän, en kokenut tarpeelliseksi pilata mainettani hänen silmissään heti ensi tapaamisella. Teen sen vasta sitten seuraavalla kerralla. Nyt pitää edes yrittää tehdä jonkin valtakunnan vaikutus ja vielä puhua kielilläkin.

Ja miksi harmitti? Pitkä juttu, mutta sanotaanko, että olisin niin paljon nopeampi kuin muut. Sen lisäksi hr-ihmeemme käytös osoitti, ettei ammattikuntaani juurikaan arvosteta. Avoimia asioita on liian paljon, helppoja ratkaisuja ei ole, mutta kukaan ei myöskään tahdo tehdä vaikeita ratkaisuja. Minun toiveeni johtajuuden paluusta oli kuolleena syntynyt ajatus. Se kuulemma pohditaan vasta seuraavassa vaiheessa. En jää pidättämään hengitystäni sitä hetkeä odotellessani. Ehkä nyt jotain pientä saatiin aikaan, mutta avoimia asioita kyllä riittää. Minä kerkeän eläkeikään, ennen kuin ne ratkeavat.

Otin yhteyttä osteopaattiin ja esittelin ongelmani. Nyt odottelen vastausta, onko hän sitä mieltä, että minun kannattaisi tulla vastaanotolle. Nimittäin mielialan nousua haittaa hivenen myös kalvava tunne lonkassani. Ei se ole kuolemankipeä, vaan nakertava. Minä ja kivut emme sovi yhteen, minusta kun puuttuu kestonappula.

Päivän positiivinen asia olkoon se, että ei tätä tuulta loputtomiin kestä. Onneksi olen enimmäkseen hyväntuulinen ja elämääni tyytyväinen ihminen, välillä vaan tulee suo vastaan minullakin.