Pääsin ensin syömään ja sitten katsomaan musikaalia. Syömisen ajan nyt vielä räpistelelimme suomeksi, mutta loppuilta kului Svenska Teaternissa laulaen mukana Abbaa. Olipas se ihanan harmitonta kivaa! Onneksi on elokuva tullut katsottua pari kertaa, onneksi osaan Abban biisit ulkoa ja onneksi tarina on niin höttöisen siirappinen, että ei ruotsin kielikään vaivannut. Oli silmäkarkkia, väriä, valoja ja sellaista harmitonta kivaa niin, että huomasin laulavani mukana (tietenkin englanniksi). Toinen kollega vieressä nauroi, että hän oli hetken aikaa kuvitellut istuvansa kaiuttimen vieressä, kun meikäläinen venytteli äänijänteitään. Hups.
Mitähän minä sanoisin ruuasta? Noh, jos en mainitse ravintolan nimeä, niin ehkä nyt sen verran, että marinoitu kampasimpukka oli namia, mutta paahdettu ankanrinta oli mautonta. Jälkiruuaksi tarjottu savariini ja talon jäätelö olivat pitkästä aikaa jälkiruoka, jonka söin. Minulla ei yleensä jälkiruoka maistu, mutta tällä kertaa siinä oli jotain sellaista, josta en aivan saanut kiinni. Siis jotain sellaista hyvää makua. Onhan se haastavaa tarjota ruokaa, joka maistuisi kaikille, mutta joskus tulee mieleen, että miksi kaiken pitää olla niin pahvisen makuista? Kiva olisi, jos joku joskus yllättäisi. Enkä nyt tarkoita, että mikään olisi ollut pahaa. Se vaan ei ollut minun makuuni.
Hieno torstai-ilta, mutta loppui kesken. Tunnelma oli niin korkealla kinkereiden jälkeen, että oli suorastaan synti lähteä kotiin. Puhumattakaan siitä, että kuka hel*vetti sitä nyt heti nukkumaan osaa mennä kotiin päästyään. Arvaatteko, kuka on nyt nuutunut? Perjantai on onni.
 |
| Nätti katto Svenska Teaternissa |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti