keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Kesäkarva kesytetty

Hyvä kampaaja on hintansa väärti, totesin, kun maksoin iltasella raidat ja värjäyksen. Vaikka sillä reilulla satasella olisi muutakin käyttöä, on vain jaettava summa seuraaville kolmelle kuukaudelle. Ajateltava, miten helppo hiukset on käsitellä ihmiskuntoon ja miten nätti väri on. Ihailen pikku-kampaajani ammattitaitoa, miten voi muutamalla hassulla raidalla saada koko hiustenvärin vaalenemaan ja kirkastumaan. On hän ihmejäppinen.

Ja hauska, siellä taas hihiteltiin 1,5 h yhdessä. On kai se vähän kemiakysymyskin, meillä kemiat käyvät yksiin. Luotan häneen, koska puhumme samaa kieltä. Toivottavasti hän pysyy talossa, että voin käydä jatkohoidossa. Tai sitten minun on seurattava häntä, minne hän sattuu menemäänkin.

Muihin viikonloppuna ansaittujen roposten sijoituskohteiteisiin kuuluu pullollinen sampanjaa. Ex-kollega/ ystävä pitää 50-vuotisjuhlansa lauantaina, hankimme toisen ex-kollegan kanssa pullollisen ehtaa lahjaksi, ei mitään krääsää viitsi hankkia, kun tietää, miten kallis maku syntymäpäiväsankarilla on. Itse joudun etsimään jonkun muun syntymäpäivienpitopaikan ensi vuonna, eivät olleet veliseni ja vaimonsa suostuvaisia toimistoaan lainaamaan tapahtumaan. Harmi. (Toisaalta helpommalla pääsisin, kun en pitäisi mitään kinkereitä, ongelmia siitä vaan tulisi kuitenkin.)

Passikuvassa pitäisi käydä, ahdistaa ajatuskin. Mutta jos meinaan passini uusia, niin pakko olisi. Pitää keksiä joku paikka työmatkan varrelta. Vielä on onneksi lokakuulle aikaa. Mutta nyt olisi kyllä nätti tukka, pitää vaan odottaa, että voi pestä sen ensimmäisen kerran, nyt se on taas väännetty ja käännetty hivenen luonnottomaan asentoon. Tupee on hyvin.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Dee ja Hoo kirjaimen epämääräinen tulevaisuus

Ameriikan murteet ovat ikuinen hämmennyksen aihe ihmiselle, mutta musiikki olisi ja pysyisi, etenkin jos vaan ihmiset eläisivät. Vaan kun eivät elä.
Täältä sitä perästä tullaan, JJ. Maailmassa on iso reikä.

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Yötyöviikonloppu

On se kumma, ettei ihminen ymmärrä omaa parastaan. Nytkin viimeöisen huono uni-kohtauksen jälkeen olisi viisaampaa, jos olisin jo kokeilemassa, jakaako Nukkumatti antejaan. Vaan kun ei voi. Nyt mietitään päivän tapahtumia ja pelataan siinä sivussa nettipelejä. Pitää vähän rauhoittua ensin.

Työpäivän päälle ensin menin ruokkimaan kisut (gummitädin pikku-Kirppu karvasi tädin aivan kaikkialta ja kamalan pelottava Winston on muuttunut nössöksi sormienpureskelijaksi) ja seurustelemaan heidän kanssaan. Sieltä minut haettiin tulkkitouhuun. Ruokaakin sain Särkänlinnassa. Ihan kohtuullista, mutta en ala aaltoja tekemään, onhan se kuitenkin minun mielestäni vähän rikkaan turistin houkutteluansa. Sitä paitsi toinen vieraista oli niin pahasti jetlagin kourissa, että ihan selvinpäin sai kaadeltua juomia vähän kaikkialle. Onneksi en ollut tulilinjalla. (Sen tarjoilijapoijjaan olisin voinut ottaa jälkiruuaksi - tiedän, että minulla on ongelma. Tyydyin suklaakakkuun.)

Yhteysalusta odotellessa tuli kuitenkin bongattua ihana kuunpuolikas. Suuri ja ruosteenpunainen. Minun tekisi mieleni ryypätä hyvässä seurassa sellaisen kuun paistaessa. Mutta en ryyppää, vaan menen ottmaan kauneusuneni. Jos en muutu kauniimmaksi, muutun ehkä vihaisemmaksi.
Kuu on kuulemma ruosteenpunainen, ja niin surullinen.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Pelkoa ja inhoa jokeribussissa

Kotimatkalla viereeni etupenkkiin istui kuusikymppinen humalainen. Hän yritti aloittaa keskustelua, johon en suostunut ryhtymään. Aloitus vaikutti jotenkin aggressiiviselta, piilovittuilulta. Käänsin katseeni ulos ikkunasta ja suljin silmäni. Niinpä herra humalainen ryhtyi haastamaan bussikuskia. Kovaan ääneen hän totesi, että ei se mikään ihme, jos ei ilmastointi toimi, kun on koneellinen ilmastointi päällä ja kattoluukut auki. Bussikuski ei reagoinut, viisas mies.

Ajelimme eteenpäin, matka tuntui loputtoman pitkältä, kun oikein tunsin, miten humalikas keräsi kiukkuaan. Vain muutama pysäkki ennen kotipysäkkiäni ääni taas nousi niin, että saman tien sain atavistisen karkureaktion ja pyysin ukkelia väistämään, että pääsin pois. Jäin seisoskelemaan välisillalle. Koko bussi kuunteli, kun äijä sätti bussikuskia, joka vastaili sovinnollisesti ja korottamatta ääntään. Kävi selville, että setäihminen oli itsekin bussikuski, 40 vuotta kokemusta, ja se hänet oikeutti huutamaan naama punaisena sille kuskille, joka selvistäpäiten ajeli häntäkin tahtomaansa määränpäähän.

Mietin itseäni. Joskus provosoidun puolustamaan ihmisiä, mutta tällä kertaa varmaan se alkoholin haju sai minut paniikin valtaan. Se tuli liian läheltä, myös vittumaisen raivotilan tunnistin. Tuli mieleen liikaa omia käsittelemättömiä vihantunteitani. Kiitin onneani, etten asunut Amerikoissa, missä käsiaseita saa yhtä helposti kuin irtokarkkeja videoliikkeestä. Kiitin onneani, että pääsin pois bussista omaan kotiin, jonne ei enää kukaan tule minulle huutamaan.

***
Ahdistaa muutenkin moni asia. Niistä vaan ei voi kirjoittaa täällä. Oikeastaan ensimmäistä kertaa mietin, että onkohan tässä mitään järkeä. Että pitäisikö siirtyä takaisin kirjoitettuun perinteiseen päiväkirjamalliin? Sen tiedän, että molempia en jaksa kirjoitella kuitenkaan. Mutta enpä tee vielä ratkaisua, jos tällä kertaa miettisin vähän aikaa. Kuitenkin yli kahdeksan vuotta julkisten ripustusteni kanssa olen jo elänyt.

Toisaalta - sen verran vähän kukaan täällä mitään kommentoi, että sellainen interaktiivinen vaikutus tällä blogilla ei ainakaan ole. Ei sen puoleen, huono olen kommentoimaan itsekään, nykyään en jaksa edes juurikaan lukea muiden tuotoksia. Huono ihminen siinäkin mielessä.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

25 vuotta sitten

Äitini soitti onnitellakseen nimipäivän johdosta. Nimeni kun löytyy akkojen viikolta kalenterista, itse olisin varmaan unohtanut koko asian, ellei veliseni olisi onnitellut naamakirjassa. Puhelun aikana kuulin hupaisan uutisen toiselta sukulaistädiltä, jolle tulee erään pienen pohjoiskarjalalaisen paikkakunnan paikallislehti.

Uutinen oli ollut "25 vuoden takaa" palstalla. Siinä oli kerrottu, että paikkakunnalle oli valittu uusi nuoriso- ja vapaa-ajanohjaaja, joka aloitti 1. heinäkuuta. Ohjaajan nimi oli Kummitus Tyttönimi. Minua nauratti ja hetkellisesti palasin ajassa takaisin. Voi niitä virheitä ja kohellusta! Voi minua liikaviisasta, joka kuvitteli pelastavansa maailman jo 23-vuotiaana.

Mutta hauskaa oli, eikä kukaan vahingoittunut kuvauksissa. Ei ainakaan pahemmin. Sen jälkeen ovat itse rikkoneet itseään, sama on käynyt minullekin. Mutta 25 vuotta! Miten se on mahdollista, kun vastahan minä sinne menin? Sain muuten samaiselta paikkakunnalta ystäviä, jotka kuuluvat kuvioihin edelleen. Sain ystäviä myös niistä nuorista - ja jälkikäteen kuulin, että olin ollut oikeilla jäljillä. Tarpeeksi tiukka, mutta leppoisa.

Nykyään toivon olevani tarpeeksi leppoisa, rento ja sinut itseni kanssa, mutta tiukka. Se kuitenkin on aivan toinen tarina, jonka kirjoitan joskus 25 vuoden päästä. Jos olen hengissä. Jos en ole, niin ette te nyt hirveästi siinä menetä - ihan tämä on tätä normaalia ihmisen elämää. (Siksi ihmettelenkin usein, että mistä tätä tekstiä oikein tulee, nyhjään tyhjästä.)

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Grillailua ja chillailua

Sain kutsun ystäväpariskunnan luokse grillailemaan. Ajelin bussilla itselleni aivan uudelle asuma-alueelle Helsingissä. Alueella on myös vanhaa asutusta, mutta ystävät olivat saaneet rapeantuoreen juuri valmistuneen rivitalokolmion. Olipas kaunis asunto! Yritin inistä, että koko asunnonsaaminen olisi minun ansiotani, kun rohkaisin paria asunnonhakuun viime keväänä. Isäntä kuitenkin totesi minun puhuneen vain asumisoikeusasunnoista. Hmph, kyllä minä puhuin vuokra-asunnoistakin, kun tiesin heidän odottavan perheenlisäystä.

Mutta oli niin tai näin, hieno uusi koti heillä oli. Melkolailla periferiassa, mutta näytti, että joka toinen naispuolinen oli raskaana, joten varmasti pian syntyvällä pienokaisella tulee riittämään seuraa. Kissatkin olivat kotiutuneet hyvin, ravasivat ylä- ja alakerran väliä, todennäköisesti uskoivat saaneensa uuden suuren kiipeilypuun.

Vaikka uhkailin, etten antaisi mitään tupaantuliaislahjaa, peruin puheeni, kun kaapissa oli sopivasti odottelemassa mutteripannu, josta tiesin ystävän haaveilevan. Samalla kantelin mukanani paketillisen kahvia ja maidonvaahdottimen, kun kerta olin aloittanut. Olipa ihanaa seurata ihmisen iloa! Autuaampaa on antaa kuin ottaa, tuli mieleen.

Isäntä kärvensi grillissä lihaa ja perunanyyttejä. Olipa kiva pitkästä aikaa päästä valmiiseen pöytään, mitä nyt rakentelin pienen fetasalaatin kyytipojaksi. Ruoka maistui, viini oli hyvää. Nauru raikasi. Pojat kävivät saunassa, sen jälkeen käväisimme naapurilähiön baarissa. Siellä oli tietenkin karaoke käynnissä, olipa siellä hyviä laulajia! Meillekin "manageri" antoi muutaman laulun hoilattavaksi. Kivat iltamat, totesin. Tarvitsen elämääni ystävällisyyttä ja ystävyyttä, sielu lepää ja nauttii. Ensi viikonloppuna menenkin sitten kissavahdiksi, mutta sitä ajattelen vasta ensi viikolla. Samoin ajattelen veljelle lupaamaani tulkkikeikkaa. Tulossa työntäyteinen rupeama.

torstai 18. heinäkuuta 2013

Kesäisen vihreitä tapahtumia elämässäni

Kun olen saanut tämän viikon huseerata töi-nimisessä paikassa lähestulkoon itsekseni, olen kerennyt tutkia tulevaa valtakuntaani nurkkiaan myöten. Löytöjä olen tehnyt, kaikki vain eivät ole niin miellyttäviä. Törmäsin muun muassa 12 litraan iskukuumennettua vähälaktoosista maitoa, jonka parasta ennen päivämäärä oli ollut jo 31.12.12. Reippaasti kuitenkin raahasin laatikon vessaan, huolehdin tuuletuksesta avaamalla ovet apposen auki, ennen kuin kävin ensimmäisen purkillisen kimppuun.

Tiedän, että minulla on nopea ja herkkä liipaisin kurkussani. Oksennusreaktio on koko ikäni toiminut moitteettomasti. Niinpä ajattelin, että paras taktiikkani on pitää silmät kiinni ja hengittää nenän kautta heti, kun saan avatun tölkin kunnolla wc-istuimen sisälle. Ensimmäisen kanssa kurkistin, tietysti, ja huonostihan siinä meinasi käydä, kun näin värin ja tekstuurin. Oletteko koskaan törmänneet vaaleanvihertävään ”maito”laatta-kokkareseokseen, jonka heranestekin on muuttunut kellertäväksi? Minä en. Onneksi ymmärsin olla haistelematta, sitten minua ei varmaan olisi pelastanut mikään.

Samalla tekniikalla pääsin eroon kaikista tölkeistä. Naureskelin mielessäni, että tämä on varmaan sellainen ”Close your eyes and think of England.” -lähestymistapa asiaan. Päätin, etten tahdo enää joutua moiseen asemaan. Minkäs sille voi, kun on liian värikäs mielikuvitus, mielikuvaharjoitukset onnistuvat erittäin hyvin.

Muuten toimistolla on suhteellisen rauhallista. Olen vastaanottanut erittäin mielenkiintoisia puheluita sekä kirjeitä, mutta niihinkin olen löytänyt vastaajan intranetistämme pienellä vaivannäöllä. Sen sijaan myynti-sähköpostikansion hoitaminen ei ihan vielä suju, olen vähän huono tunnistamaan muiden osastojen ekspertiisiin kuuluvia kyselyitä, mutta kyllä minä vielä opin. Olen oppinut ennenkin. Sen sijaan englanninkieli rapistuu, tänään unohdin Itämeren englanninkielisen nimen. Hyvin menee.

Pieni loma ennen syksyn kiireitä olisi kyllä paikallaan. Nythän ongelmana tietenkin on se, että en vielä tiedä, miten siirrämme lomani ja saldotuntini yrityksestä toiseen. Mikäli lomien siirto onnistuu, minulla onkin ensi kesänä jo ihan oikea kesäloma. Toisaalta mikäli vakituistaminen todella tapahtuu, yritän ainakin joulun aikaan saada jonkinlaisen vapaaputken aikaan. Se nyt tietysti taas riippuu rva ylemmästä ammatinharjoittajasta. Mutta minähän olen joustava – lähes aina.

***
Alavireisyyteni näkyy painajaisina ja äkillisesti mieleen pulpahtelevissa epäonnistumishetkissä. Viime yönä unessa syliin kuoli kissa, sen turkki muuttui sellaiseksi märän villan oloiseksi, kattiraasu tärisi ja kouristeli sylissäni ja kyyti vain viipyi. Heräsin itkuuni. Kissan kuolema ei ole minulle mikään pikkuasia, ei hereilläkään.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Kynnestä asiaa

Eilen aloin leikkelemään varpaankynsiäni. Se kuuluu ehdottomasti vastenmielisimpien kehonhoitotehtävien joukkoon. Nykyään en enää tahdo nähdä kunnolla, mistä leikata, vaikka yritän zoomata varpaitani ilman laseja ja lasien kanssa oikealle hollille. Työasento on aina huono, kynteen ei pääse kiinni suoraan edestä, vaan aina olet jotenkin vinossa. Kynsiaines on niin paksu, että kun terävillä kynsisaksilla koittaa murtaa siitä palasia, on vaarana, että leikkaa muutakin. Sitä paitsi varpaat nyt vaan ovat kärkikolmikossa kilpailussa rumimman ruumiinosan palkinnosta ihmisruumiinosien kesken.

Huomasin, että vasemman jalan etuvarvas oli kasvattanut kynnen pitkänoloiseksi. Ryhdyin tutkimaan sitä tarkemmin ja kappas vaan, urheilija ei tervettä päivää näe. Sehän oli melkein irti. Vain ihan tyvestä se on vielä kiinni varpaassa. Ei siis voi kuin leikata sitä hitaasti pois ja toivoa, ettei se repeä missään vaiheessa eikä aiheuta kipuja. Ihmekös siinen sattui niillä vanhoilla kengillä kävellessä! Nimittäin suurin osa varpaankynnen irtoamisista johtuu iskusta varpaaseen tai liian pienistä kengistä. Minulla syynä olivat kengät. Saa nähdä vieläkö niitä irtoilee muitakin, vai joko on riittävn suuret uudet kengät.

Miksi sitä on pitänyt syntyä tällaiseksi kolhoksi? Koko ja käyttäytyminen korreloivat, terveisin suuri ja kömpelö ihminen.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Autopilotti

Arkiaamut sujuvat rutiinilla. Kello herättää lähes joka aamu samaan aikaan. Minulla on reilu tunti aikaa, ennen kuin hyppään bussiin. Suihku, silmät, tukka, naamanvalkaisu ja viimeiseksi huultenrajaus ja bepanthen (toimii huulirasvana erinomaisesti).

Aamupala kuuluu viikonloppuaamuihin. Aikaisemmassa työelämässä kävin lounasravintolasta edullisen sämpylän aamukahville, nykyisessä työpaikassa sellaista etua ei ole. Kuvittelin, etten selviäisi ilman aamupalaa, mutta näköjään hyvin riittää kotona nautittu desi jogurttia, johon sotken kuitulisäni. Siitä en voi luopua, että vatsa varmasti toimii, minä sain jo esimakua helvetistä parisen vuotta sitten, kun jopa kirurgilla uhkailivat ruuansulatuselimistöäni.

Kesäaamuisin tulee jogurttiin hivenen vaihtelua, kun pyrin syömään marjat marjoina silloin kun ne ovat parhaimmillaan. Onko mitään niin ihanaa, kuin upottaa jogurttiin muutama edellisen päivän mansikka, vadelma tai pensasmustikka - pieni tärkeä nautinto, joka voi itselleen sallia hyvällä omatunnolla. Samalla kun nautiskelen evääni, minulla on 15 - 20 minuuttia aikaa lukea nettilehtiä, pelata pari naamakirjan peliä tai kirjoittaa pieni kirjoitus.

Sitten pikaisesti tukan sukiminen työkuntoon ja hampaiden pesu. Aika on käytettävä tehokkaasti, ettei tarvitse vaan herätä yhtään liian aikaisin - mikäli on saanut aamuyöstä uudelleen unta. Kun noudattaa samaa rutiinia, saavat aivot olla rauhassa ja herätä omaan tahtiinsa, eikä vähäunisuuskaan niin paljon häiritse. Aamuisin ei jutella eikä seurustella, sekin kuuluu viikonloppuihin. Töihin kun vihdoin pääsen, alan olla palvelukunnossa. Jaksaa hymyillä ja avata työlaarin (= peeseen).

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Lopussa ei seisonut kiitoskaan

Eipä tullut tästä mikään virkistävä ja hauska viikonloppu. Sanotaanko, että ei sitä ikinä arvaa, mitä ihmisten päässä pyörii, miten ihminen muuttuu ja suustaan laskee. Omaa käytöstäni en kiitä myöskään, ensimmäistä kertaa elämässäni pyysin jotakuta poistumaan kotoani. En koskaan ole ketään pyytänyt poistumaan kotoani, en miehiä enkä naisia. En ole tekemisestäni mitenkään ylpeä.

Huono olo on saatava pois ennen huomista työpäivää, en kerkeä jäädä vellomaan surkeudessani pidempään. Mutta enhän minä enää tapahtuneelle mitään voi, niin kuin en voi ihmisen syvimmille tunteille minua kohtaan. Itseäni pidän hyväuskoisena narrina, joka ei ymmärrä ihmisluontoa. Kai näillä kaikillä tapahtumilla on opetuksensa, minua vaan saa opettaa enemmän kuin muita. Älä luota kehenkään!

Pyydän kuitenkin muistamaan, että tämä on vain minun versioni tapahtuneesta. On olemassa myös toinen versio. Tässä tekstissä ei ole kommentointimahdollisuutta, kukin esittäköön omansa omalla foorumillaan, mikäli tahtoo.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Rakko – blister – blåsa

Eilinen vakavamielisempi kävelyhetki rapsutteli nilkan sisäsivulle komean rakon. Sukka oli luistanut kengän ja ihon välistä juuri sen verran, että sisäompeleen terävä reuna pääsi tekemään tuhojaan. Sattui, mutta Bepanthen on ystäväni. Aamulla ei enää sattunut lähes laisinkaan. Ajattelin kuitenkin varuilta teipata nilkkaparan työpäivän ajaksi, tänään ei kävelyä ole luvassa, koska vesisade.

Toinen havaitsemani ongelma toisessa jalassa on alkava vasaravarvas. Siihen on hankittava joku sellainen rinkula, joka painaa varvasta alaspäin, ennen kuin se jumittuu ruttuun ja olen ikuisissa ongelmissa. Tätä vauhtia jos saan erinäisiä vaivoja ja vaikeuksia urheilullisuuden palkkana, liikuntahalukkuuteni laskee takaisin nollaan, saattaa jopa muuttua miinusmerkkiseksi. Ainoat toistaiseksi heränneet tuntemukset ovat aggressiopohjaisia.

Liikuttavin hetki eilen oli, kun kotoani lähtiessä jouduin keskelle kasvatusleiriä. Varpunen oli ajanut kääpiönsä ulos kotikolostaan. Siellä ne sitten rääpistelivät ympäri pihaa äiteensä perässä, joka tietysti ymmärsi väistää kaksimetristä blondia. Kääpiät taas eivät, huonolla lentotaidollaan pari niistä pysähtyi hetkeksi olkapäälleni. Liikkistä. Oli ihan hipihipihiljaa, mutta eivät ne siihen asumaan jääneet, nopeasti seurasivat huterilla siivillään emoaan.

Töissä riittää jännittäviä juttuja, mutta niistä en taaskaan voi mitään puhua. Sanotaanko, että Nigeria on alkanut käydä tutuksi. Sen lisäksi minua on firman sisältä varoiteltu liikaa vaatimasta pätäkkää, en tule nykyisellä tittelilläni sitä saamaan joka tapauksessa. Mikä juusto! (Quelle dommage...) Joudun siis vaginaistamiseni jälkeen jatkamaan oikean paikan etsimistä - mutta kiire ei ole tällä kertaa. Jos se firma nyt hetken aikaa pystyssä pysyisi, kivaahan minulla siellä on, vaikkei kukaan minun kanssani leikikään enkä kuulu minnekään.

Kuvitus on kuulemma blogeissa oleellista. Ohessa luvan kanssa lauantain vieraskeikalta pari kuvaa taiteilijakodista. Siellä oli syntymäpäivät, ostimme maailman kamalimman ruusukynttilän osaksi lahjaa (oikeiden ruusujen kanssa pöydällä). Kuinka ollakaan, isäntäpari ihastui siihen ikihyväksi. Kuului lahjaan muutakin; uunivuoka, tuikkuja ja lautasliinoja. Sitä tavaraa nimittäin menee, kun vieraita kutsuu.

Tuo keskellä oleva taideteos on kuulemma jonkun israelilaisen kristityn kiertelijän teos. Päärvers, sanon minä.

Kissa, jota en aikaisemmin ollut huomannut. Tekijä joku suomalainen naispuolinen keramiikkataiteilija. Tykkäsin.
Roolipeli lauantaina oli taas aivan huippu juttu. Olen siinä kovin kiinni, se on hauskaa, siinä saa nauraa, siinä saa käyttää aivojaan (mutta ei tarvitse turhautua). Hetkellisesti kuvittelen itseni nuoremmaksi kuin olenkaan. Ihanaa. Pikkuhobitti on taitava. Herramunjee, minullahan on elämäni ensimmäistä kertaa harrastus. Pannaanko ruksi seinään?

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Hyvin pyyhkii

Aamuisin ei näe kirjoittaa, illalla ei jaksa. Töissä on kiire, mikä mukaloma ihmisillä on? Töissähän nuo pyörivät ja lähettelevät pikkuviestejään minulle. Kun johtava ammatinharjoittaja jäi lomalleen, minun työmääräni sen kun lisääntyi. Vaan en valita, hyvä on näin. Päivät menevät nopeaan, mutta eivät kulu hukkaan.

Iltasella luen raskasta kirjallisuutta. Ystävät lainasivat Dan Brownin Enkelit ja Demonit -opuksen kuvitettuna. Se on aika painava, viisikiloinen, pakko lukea sängyssä tyyny rinnan päällä ja kirja tyynyn päällä. Tämä siksi, että muuten en näe. Töissä luen tauoilla taas Marina Lewyckaa. Ei se nyt niin hauska ollut kuin annettiin ymmärtää, mutta viihdyttävää tekstiä. Niin, aivan oikein, ei vieläkään yhtään ruotsinkielistä kirjaa, niiden aika tulee vielä, minun pitää vain ensin sisäistää ajatus ja voittaa henkinen vastarinta.

Kaikki on hyvin. Maailmat eivät kaadu, mutta uuttakaan ei rakenneta. Elän ja testaan uusia tekstiiliurheiluvehkeitäni, toimivat. Ehkä hankin syksyksi pitkälahkeiset pöksyt ja jatkan pakkoharrastusta. Sillä jos totta puhutaan, en todellakaan tekisi mitään kuntoni eteen, ellei pakko olisi. Minulla eivät mitkään endorfiinit heräile hienvalumisen myötä. On vaan hiki ja vastenmielinen olo.

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Rikoo on riskillä ruma

Jumalauta, líikkumisviritykseni on muuttumassa tekstiiliurheiluksi. Nimittäin jos on huonot vehkeet, saa vammoja (liian pienet kengät tai farkut). Niinpä jouduin nöyrtymään, koska typerä käveleskelyharrastukseni jatkuu salassa edelleen. Matkasin töiden jälkeen Itikseen Puhoksen Inttersporttiin ja mietin, että nyt viimeistään sitten meni katu-uskottavuus.

Olin minä ihan freesi, vielä kun sinne saavuin. Jopa kenkien kokeileminen sujui sivistyneesti, mutta kun tuli aika siirtyä koppihoitoon, tiesin, että peli on menetetty. Yritin inistä myyjälle jotain, että eivätkös nämä housut kaikki ole aivan liian pieniä, että turhaan kai me näitä edes etsimme ja minä kokeilisin, mutta sitkeästi hän paimensi minut koppiin. Sitten alkoi hiki lentää. Tuijotin itseäni välillä peilistä, huutonauroin sisäistä kollonaurua. Naama on punainen, hikipisarat karehtivat ympäriinsä, ensimmäinen kokeilemani housussetti sanoo ritsräts ympärilläni, mutta näkyvää vahinkoa ei ole havaittavissa.

Saan housut jalkaan, pirteä myyjä kysyy verhon takana saako kurkata. Tietysti, sen takiahan minä siellä olen nöyryytettävänä, että 20-vuotias langanlaiha blondi voi sanoa minulle, että "Nuohan istuvat tosi hyvin. Eikö tunnukin tosi hyvältä? Mutta kokeile vielä noita toisia." Luojan kiitos, hän vetäisi verhon takaisin kiinni. Kaivan nenäliinapinon kassista, pyyhin naamaani, ennen kuin poistan puolivartalokondomin jaloistani ja vedän tilalle toiset. En uskaltanut enää katsoa naamaani peilista, ihme kyllä toinen pari sujahti jalkaan helpommin. Vaikka ne ovatkin nousuvettä odottavan pöksyt, jotkut ksitun kaprit, päätän, että ne lähtevät mukaan, koska ne menivät päälle. Enkä ihan oikeasti voi farkuissa kävellä, sen verran olen jo hiertymien kanssa tullut tutuksi.

Niinpä luottokortti huusi hoosiannaa satasen verran ja minä kävelin ulos kenkälaatikon ja firman mainoskassin kanssa. Mutta sain kengät ja housut. Kengissä onneksi oli todella hyvä alennus. Housut näköjään kannattaa jatkossa hankkia internetin syövereistä, pääsee halvemmalla, mutta menipähän nyt samaan nöyryytykseen. Pitää kyllä kehua palvelua Inttersportissa. Kun minua palveli kenkäosastolla nuori söpö poika, hän hankki minulle rättiosastolle henkilökohtaisen myyjän (sen blondin) ja vei kengät odottamaan kassalle. Hyvää palvelua, siitä kiitän. Mutta liike oli aivan sairaan kuuma eikä lihaville henkilöille ollut järjestetty takapoistumistietä.

Ilta meni hunningolla. Siirryin itäiseen Helsinkiin lapsenvahtiäidin seuraksi, puolisonsa oli hippaamassa kavereiden kanssa. Kuplajuoma oli viileätä, sitä oli riittävästi ja parvekeella oli ihanaa istuskella. Yöllä ajelin sitten taksilla kotiin, puolisonsa kanssakin kerkesin hetken seurustella. Humalaiset miehet, jotka rakashtavat vaimojaan, ovat ihania. :-D

torstai 4. heinäkuuta 2013

Ruusuja ja risuja

HR-tirehtööri kävi eilen toteamassa, että minulla olisi jo uusi työsopimus kätösissä, jos hän vaan pystyisi sen täyttämään. Mutta eipä p*rkele sanonut mitään palkasta, vaikka halailemaankin kävi. Tänään minut sitten kehuttiin maasta taivaaseen, johtava ammatinharjoittaja antoi palautetta ennen lomallejäämistään. Olen kuulemma yksi parhaista ammatissamme toimivista henkilöistä, joita hän on koskaan tavannut. Toinen esi-ihme oli laittanut viestiä, että olen ammattitaitoinen, neuvokas, huumorintajuinen ja jopa ajatuksenlukija. Kolmas oli suositellut vahvasti vakinaistamistani. Minä en vaan ymmärrä, miten sitten olen niin surkea myymään itseäni, kun kuitenkin olen mukaerinomainen itse työssä. Olisi taatusti monta muutakin minua kaipaavaa paikkaa, jossa ymmärrettäisiin panostaa minuun myös taloudellisesti, mutta jaksanko jatkaa hakemista? Jaksan, jos ei palkka miellytä. (Sama koskee myös ihmismarkkinoita, en minä sielläkään itseäni myydä osaa, vaikka olen ihan kiva. Siellä en ymmärrä edes vaatia mitään, kun tiedän olevani jo raakki ja vahingoittunut tavara.)

Vakinaistamisen kunniaksi aion tilata junaliput Länsirannikolle elokuulle. Siihen ne kuluvan palkkakauden lopputienestit uppoavatkin, mutta toisaalta mikäs hätä minulla tässä on. Valmis maailma, töitä luvassa jatkossakin, kunhan nyt sinnittelen elokuulle saakka. Ja neuvottelen jämäkästi palkka-asioissa. Sitten säästän ja hankin sen pesämunan tulevaisuutta varten. Nyt törsään, koska tahdon nähdä ystäviä.

Ajanp*rkelekin kuluu aivan liian nopeasti. Lapsena se mateli. Muistan tehneeni sellaisia tuntia mittaavia taulukoita oppikirjojen sivuun. Mustasin yksikön aina viiden minuutin mentyä. Paljon muita merkintöjä niissä kirjoissa ei ollutkaan. Sitäkään en ymmärrä, että millaista koulutusta ala-asteikäiselle ujolle ja hiljaiselle kääpiölle annetaan. Opetetaan se inhoamaan koulua, pelkäämään koulukavereita ja niin sanottua opetusta, mutta ei anneta mitään eväitä jatkoon. Itse sai senkin opetella, sitten kun alkoi jotain ymmärtämään oppimisesta. (Viisastelija minussa kyllä sanoo, että olin niin pahvi pentuna, että rautalankakimppuja olisi saattanut mennä useampikin, ennen kuin minut mitään olisi saanut ymmärtämään. Mutta ehkä minun vaan olisi pitänyt juoksennella metsissä vapaana koko ala-asteaika. Olisivat opettaneet lukemaan ja odotelleet, koska kasvaa oppimisen himo. Koska se tuli - vahvasti - tosin vasta yläasteella.)

Uni on ollut rikki. Ahdistaa. Vatsa on sekaisin. Molemmat omaa syytäni ja tulevat pienellä viiveellä. Nyt minä muistan työttömyyden hyvän puolen, sai nukkua juuri silloin, kun nukutti. Jos rahaa olisi, tietäisin kyllä eläväni työteliästa elämää ilman työtäkin, työttömyys vaan lamaannutti minut. Tuli sellainen tunne, että piti rangaista itseään, ei saanut vötkyillä ja lorvikatarroida, vaan aina piti olevinaan yrittää tehdä jotain, silloinkin kun ei kyennytkään. Mutta välillä nukutti hyvin. Uni parani paljon työttömyysaikana. Voisi jopa epäillä, että edellinen työ aiheutti minulle stressiä.

Näön huononeminen on perseestä. Nyt ei edes kannata mennä optikolle, koska heikotus ei ole vielä pysähtynyt. Ongelmana on vain se, etten kohta näe yhtään mitään minnekään. Opin kuitenkin ensimmäisten silmälasien saamisen jälkeen joskus 9-vuotiaana, että vaikkei kauas näe, niin lähelle kuitenkin. Nyt olen tilanteessa, etten näe mitään minnekään, kohta hankin valkoisen tikun kätöiseeni. Vielä muutama kuukausi sitten kohkasin, että miten hienoa on, kun on näkö parantunut. Se hetki oli ja meni. P*rkele sillekin.

Huomenna oli tarkoitus mennä ystäville kylään, mutta sairaustapaus peruutti tapahtuman. Onneksi lauantaina on pelipäivä. Ja sunnuntaina mie makaan, enkä evääni heilauta. Niin kerta.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Synnin palkka on pankkitilin äkkikuolema

On taas työmotivaatio kohdallaan. Uskalsin vihdoin laskea pankkikorttikuitit viikonlopulta. Voi hyvän tähden, että käyn kalliiksi itselleni. Minä sitä en ole köyhä enkä kipeä, kun kylille ottaannun. Mutta ei itketä, kun kivaa oli ja lomalla saa rillutella. Seuraava palkkapäiväkään ei loputtoman kaukana ole, kun vuokratyöfirmassa saa palkan kahdesti kuukaudessa. Nyt vaan on siirryttävä takaisin toimisto-olosuhteisiin uusien seikkailujen pariin.

Eilen tein kotitaloustöitä. Pesin uunin, jonka sotkin torstaina lasagnen nesteillä. Kyllä voi pohjaanpalanut tomaatti-juusto-maitoseos olla vittumaista hinkutettavaa uunin pohjasta! Onneksi on google ja onneksi ovat Martat. Sieltähän se apu jälleen kerran löytyi. Ruokasooda on joka kodin paras ystävä. Sen päälle vielä pesin pari koneellista pyykkiä. Siivoaminen jäi taas väliin, mutta vastahan minä juhannuksena riehuin nurkkia puhtaaksi. Sitä paitsi vielä on kesää jäljellä, viikonloppujakin!

Tomaatit kukkivat. Minä leikin mehiläistä ja pölytän kukkia vanupuikolla. Pitäisi ehkä joku halpa sivellin hankkia sitä varten. Chili ei ole vielä tehnyt yhtään ainoata kukkasta. Saa nähdä miten pitkään siinäkin menee, vai tuleeko tänä kesänä laisinkaan valmista. Onneksi edes yrteistä saa välittömän tyydytyksen lautaselleen.

Elämä on hieno paikka, vaikka uni katosikin viime yönä. Tunnin pätkissä näin jänniä unia. Mutta näin unia ja nukuinkin vielä, vaikka lakana välillä meinasi kuristaa ja patja muuttua uima-altaaksi. Hyvin menee silti, ensi yönä luulisi tulevan jatkuvampaa unta. Yltiöoptimismi pelastaa työn orjan aamun. (Sitä paitsi nythän on jo tiistai.)

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Kolmen päivän ihmiskoe

Vajaa viisikymmentä ei ole uusi kolmekymmentä, voin tunnustaa. Kolme viimeistä päivää todistivat, että ikä tekee tepposensa vielä minullekin, vaikka miten tahtoisin vastustella. Ja jos totta puhutaan, en edes tahdo. Kivaa nimittäin näyttää olevan silti, ikä on vain numero ja muita naurettavia klisheitä. Raskaahko rokki sitä paitsi näyttää keräävän yleisöönsä monen ikäluokan edustajia. En tuntenut oloani yksinäiseksi, en senkään takia, että seuranani olivat vanhat festivaaliystäväni R. ja O., joiden kanssa olen käynyt rumuamassa jopa Roskildessa saakka. Seurauksena tämän kesän erinomaisesti onnistuneesta keikasta, aloimme kieltämättä pohtia ensi kesälle ulkomaan retkeä. Se vaan tulee aika kalliiksi, mutta onhan tässä melkein vuosi aikaa pohtia ja kerätä rahoitusta.

Tämä kun ei mikään kriitikkopalsta ole, niin musiikilliset arviot tapahtumasta saatte lukea aivan jostain muualta. Sen verran voisin todeta, että Testament oli virkistävä uusi tuttavuus minulle. Samoin oli aika vinkeätä katsoa Bolt Throwerin keikkaa, paahtoa ja mättöä. Lamasta tuli mieleen nuoruus, mutta hivenen he tuntuivat olevan väärässä paikassa. BarbeQBarbies toimii taatusti pienemmällä areenalla, pitänee mennä klubikeikalle fanittamaan. King Diamond on pompöösi shown rakentaja, mutta musiikista en perusta. Falsetti vaan käy korviin. Nightwish oli ihan ookoo, hieno näyttävä keikka. On se Floor pirun paljon parempi laulaja kuin Abba-Anette. Battle Beastin vuoden vanha uusi laulaja ei edelleenkään saa minua syttymään, vaikka periaatteessa musiikissa kaikki kohdallaan olikin.

Amorfis oli aika hengetön. Tai sellainen perusvarma, mutta eivät ne mitään elämänsä keikkaa tehneet. Eikä tehnyt Stratovariuskaan, siellä on yksi tyyppi, jolta on menossa ääni. Kannattaisi ehkä harkita oktaavin laskua. Ja vaikka minä Stam1naa vähän epäilin (paljon oikeastaan), niin reippaat ja lahjakkaat karjalalaisveikot taisivat voittaa minussa uuden potentiaalisen ystävän. Katsotaan, pitää tutustua aiheeseen tarkemmin.

Sitten ulkomusiikillisiin asioihin. Alueen layout oli tänä vuonna toimivampi. Baarit olivat yhdessä kasassa ja niistä näki molemmille lavoille. Ruokaa oli tarjolla tiesvaikka minkälaista, mutta lentävät rotat (lokit) olivat tosi v-maisia tuskapalleroita. Fear and Loathing in Suvisaari. Musiikin kuuntelun lisäksi on aivan mahtavaa katsella yleisöä, nauttia leppoisasta tunnelmasta. Ei tappeluita eikä kiukuttelua, vaan hyvää tuulta, naurua ja hauskoja keskusteluja ihmisten kanssa. Minun anilliinin pinkki laukkuni kuulemma toimi erinomaisena suunnistimena, jos satuimme väliaikaisesti eksymään toisistamme. O. taas oli tapansa mukaan sen verran dandymaisesti pukeutunut, että hänet ikuistettiin jopa Infernon kuvaajan toimesta. Heh, tyyli on toisilla luonnostaan.

Tuli sitten käytyä baareissakin sekä perjantai- että lauantai-iltana keikkojen jälkeen. Hauskaa oli, mutta nyt pitäisi laskea syntynyt vahinko. Ehkä siirrän sitä vielä päivällä. Tämänvuotinen ranneke muuten oli perseestä. Hiostava muovinen lärpäke ja vielä ruman värinenkin, mutta kai sitä sitten oli olevinaan helpompi vahtia, kun sitä on vaikeampi väärentää. Mutta teinpä äsken testin, senkin sai ehjänä ja kokonaisena pois kädestään. Olen Houdinin sukua ja huonetta.

Jos me emme sinne Roskildeen pääse, niin eiköhän minut löydä ensi kesänäkin Tuska-festareilta. Vielä 16 vuotta ja pääsen sinne ilmaiseksi. ;-D Kerran vuodessa tapahtuva ihmiskoe "voiko ihminen elää jallulla" on ihan paikallaan. Olen edelleen aika hyvä vasikka, mutta vastoin nuoruustapojani olen oppinut myös nauttimaan hyvästä ruuasta, niin ei ihan kamalaksi olo pääse. Oikeeastaan ei huonoksi laisinkaan, mitä nyt jalat ja selkä taas huutavat hoosiannaa.