Hyvä muistutus

Kun eilen pysähdyin entisessä kotilähiössäni, näin muuten entisen puolisoni. Siinä se saatana seisoskeli bussipysäkillä, selvinpäin ihme kyllä. Ensin teki mieli kääntyä takaisin bussiin, mutta ovi oli jo kiinni. Sitten teki mieli lähteä karkuun, mutta kuitenkin kävelin ohi ripeästi.

Kaupassa pelkäsin hänen seuraavan perässä. Sain kuitenkin tehdä vähät ostokseni rauhassa. Hukkaan meni myös pikaisesti suunnittelemani vaatimuslista, koska tyyppi oli ymmärtänyt omaa parastaan ja kadonnut julkisilta paikoilta. Saattoihan tuo arvatakin, että luvassa ei olisi mikään viehättävä kohtaaminen.

Omia tunteitani aina kauhistelen. Jos en sääli, alkaa aggressiotaso nousta. Alitajuntani mielestä minulla on paljon kostettavaa. Ja kosto kumpuaa ilmeisesti henkisenä pahoinpitelyaikeena. Siitä pitäisi päästä eroon, ei tee hyvää hipiälle, kun sappi tihkuu ihotiehyeistä läpi. Kun pääsisin joskus siihen vaiheeseen, ettei hänen näkemisensä aiheuttaisi minkäänlaisia reaktioita, ei hyviä eikä huonoja. Että hän vain olisi joku yhdentekevä ihminen.

Hyvää näkemisessä oli se, että muistan taas miksi sitoutuminen ja parisuhde eivät minulle sovi. Osaan paremmin pitää varani tämän nykyisen virityksenkin kanssa. Minulla kun on vahva taipumus joutua ojasta allikkoon.

Hitaasti kiiruhtaen

Eipä ihan juuri ole sylettänyt näin paljon matkaan lähteminen. Kohdehan on aivan erinomainen, matka oli edullinen, mutta kun jänskättää. Jaa mikäkö? No se, että puhelin ei toimi ja miten mie sen asuntoni löydän ja entäs jos jotain sattuu? Ihan tätä normaalia kontrollifriikin kauhua. Puhumattakaan lentosillipurkista, johon joudun itseni tunkemaan kolmeksi tunniksi. Ahistus. Kaikki tämä tulee haihtumaan viimeistään huomenaamulla, kun etsin ruokakauppaa paikan päällä.

Olen elämäni ensimmäisen kerran harrastanut WhatsAppia. Se sujui ihan hyvin, mutta entäs jos puhelin ei suostu käynnistymään Dublinissa? Mitenkäs sitten suu pannaan? Senkin kyllä jo ratkaisin kertomalla siivoojalle, minkä näköistä naista saa etsiä tapaamisaikanamme. Hän lupasi tunnistaa. Sen lisäksi myös työpuhelin on mukana. Samoin numerot, nimet ja osoite lapulle kirjoitettuna. Puuh.

Huomasin juuri, että olen vasta ma-ti-yönä joskus puolen yön punttuussa perillä, voi olla, että otan taksin kotiin. Ei jostain syystä huvita lähteä seikkailemaan julkisilla siihen aikaan yöstä. Onneksi edes nyt pääsee kentälle julkisilla. Tosin junaa en aio kokeilla vieläkään, koska tulee kävelyä enemmän.

Jumalauta, ei lentäminen ole ihmiselle tarkoitettua touhua!

Hammas hampaasta

Jotain pahaahan minä olen elämässäni tehnyt, kun hampaat eivät kestä. Kouluhammaslääkärin paskajäykäksi pelottelema kyllä ymmärtää hangata, langata, tikuttaa ja hinkata, mutta aina sekään ei auta. Reikiä tuntuu tulevan siitä huolimatta. Ja kuten varmaan arvaatte, minä pelkään.

Eilen oli taas mielenkiintoinen tilanne, kun heti hammaslääkärin vastaanotolle saavuttuani kerron olevani pelkuri ja kipuherkkä. Jostain syystä lääkäri ja hoitaja eivät sitä huomioineet, vaan aloittivat pienen reiän poraamisen ilman puudutusta. Minuun tietysti vihlaisi, säpsähdin ja saman tien aloin täristä. Jos muut reagoivat kylmenemällä, minä reagoin nostamalla lämmöt sataan. Kuumenin täristessäni hetkessä niin paljon, että tätien suojamaskit menivät huuruun, silloin hekin ymmärsivät, millaisen hermoheikon kanssa ovat tekemisissä.

Homma pysäytettiin, sain puudutukseni ja hammas paikattiin. Onnettoman pieni reikä ja puoli päätä puuduksissa illan. Mutta ei vaan voi auttaa. Kamalintahan tässä on se, että minulla on tänään iltapäivällä 45 minuutin peruutusaika sitä suurempaa hammasremonttia varten. Kolme erilaista paikkaa revitään pois, porataan reiän alku ja sitten koko höskä peitetään laastin alle yhdellä paikalla. Voin vain kuvitella, mutta tällä kertaa muistan sanoa sanan puudutus aivan satavarmana.

Jotenkin elän toivossa, että saisin olla aivan rauhassa viikonlopun. Saa nähdä, miten käy. Tiedän, että sekä Dervissi että Kirjeenvaihtokaveri saattavat olla seuraksi tyrkyttäytymässä. En tiedä, onko minusta seuraksi kenellekään. Taidan hammaslääkärin lisäksi pelätä ihmissuhteita ja ihmisiä. Viallinen.

Would you like to kiss an old ashtray?*

Ensin pikakelausta: ....skriik... tviiittttt... skrrääääkkkk "kamalaa" ....pröööötttt.... "töissä" svooosshhhh.... jne jne jne. Ihan sitä samaa, ellei vielä kamalampaa. En millään jaksaisi. Ymmärrän olleeni tähän astisessa elämässäni kovin onnekas, koska suurimman osan työelämääni olen pitänyt työstä, jota olen tehnyt. Joskus jopa nauttinut. Lähestulkoon tekee mieli ryhtyä harrastamaan joutavanpäiväistä tupakointia, että saisi pitää taukoja. Se siitä. En aio tupakoida.

Olikos minulla mitään muuta kerrottavana? Joo. Mutsi selvisi leikkauksesta. Nyt hän ei saa juoda (syömisestä puhumattakaan) muutamaan päivään, koska haiman kasvaimen mukana jouduttiin nappaamaan osa vatsapeitteestä. Muistan sen tunteen leikkauksien jälkeen, kun mitään ei niin tahtoisi kuin juoda ja sitten ei anneta, koska oksentaisi. Hänellä se jatkuu pari kolme päivää eikä syy ole oksentelu. Muuten mamma kuulosti teräsnaiselta, tiedättehän, se laji, joka heittäytyy heikoksi, vasta viime hetkillä päättäessään olla vahva ja selvitä edessä olevasta. Sen lisäksi hän yllättäen ymmärtää asioita, joita hänelle on aikaisemmin jouduttu rautalangasta vääntämään. Terveisiä pohjoisempaan Suomeen yhden ammatin harjoittajalle, teidät oli huomioitu.

Olen ollut erittäin onnellinen, että minulla on kantaraudat. Liukuesteet, mitä ne nyt ovat? Kannukset? Kannukset kuulostaa parhaalta. Onnellinen olen siitäkin, että voitin jokerissa eur 50. Saan ensi viikolla ilmaisen kestoloton ja jokerin. Työmotivaatiota on siis tarjolla kannustukseksi, koska ei sillä vielä asuntoja osteta ja koroilla elellä. Minun tekisi mieleni tupakoida.

Ennen töi-juttua menen hammaslääkäriin, lohkeama. Pelottaa jo etukäteen. Ei paljon taas viime yönä nukuttu. Eli elämä on aivan ennallaan. Yritän olla mottaamatta tai purematta ketään, yritän olla juoksematta karkuun. Tästä se ei hyvä seuraa - ja maksaakin se lysti. Hammaslääkärit ovat sadisteja. Voisinkohan lykätä asiaa yhden savukkeen verran?

Illalla pääsen saunaan ystävän kanssa. Tiedän, että se ei siihen lopu. Huolestuttavaa on, että puolen päivän aikaan lauantaina minun pitäisi olla junassa matkalla keskiseen Suomeen. Mielenkiintoista, mutta vastaanottokomitea on tehnyt kaiken hyvän eteen, on upeata tietää olevansa tervetullut, minä sitä etenkin nuorempana kovin epäilin. En pitänyt itseäni kenenkään suosikkikaverina. Mutta nyt ovat asiat muuttuneet, ehkä minä sittenkin olen ansainnut paikkani ystävämaailmassa. Ja on sitä aikaisemminkin vähällä unella tehty asioita. Mitäs ovat tehneet viikonlopuista näin lyhyet ja viikoista pitkiä! Niiden syytä kaikki. - Arvatkaas, kuka harrastaa tänään joutavanpäiväistä tupakointia.

*Otsikosta saan kiittää lukioaikaista englanninkirjaa. Siellä se oli yhden kappaleen otsikkona. Minä vasta opettelin silloin tupakoimaan, olin luonnonlahjakkuus. Minäkin siis jossain lajissa.

Tää on vain pahaa unta

Tilanne töissä on muuttunut niin kummalliseksi, etteivät sanat enää riitä kertomaan. Keväällä minulla vielä oli esimies, sitten minusta tehtiin sellainen väliaikainen. Asemani on lyöty näköjään betoniin, sitä ei käy muuttaminen, sen sijaan minulla ei enää ole ketään, keneltä kysyä neuvoa tai kenen kanssa sparrata tekosiaan. On vain syytöksiä esittävä kollega, joka kyseenalaistaa kaikki mahdolliset toimintatavat, mutta ei anna yhtään apua korjaaviin toimenpiteisiin.

Eilen löysin itseni pidättelemästä henkeä ja kyyneleitä vessassa. Onpa ihanaa mennä töihin. Olen törmännyt työkulttuuriin, jossa kun puhutaan, että meidän pitää tehdä asialle jotain, se tarkoittaakin, että minun pitää tehdä asialle jotain - nopeasti. Edelliset hommatkin ovat tekemättä ja uuden toimenkuvan mukaisia pukkaa ovista ja ikkunoista. En tahdo edes ajatella! Silmät pyörivät päässä kuin rulettipallot, huumorintajuni karkasi toiseen hiippakuntaan jo aikaa sitten.

Olen niin poikki, etten edes jaksa etsiä toista työtä. Ei nyt sillä, että niitä enää olisikaan tarjolla. Niinpä toivon kuolemaa ja pikaista. Tai kesälomaa. Viikonloppukin kelpaa. En pidä siitä, mitä teen.

Ehtiväinen henkilö

Hetkinen, mitäs kaikkea tässä on taas kerennyt? Vai olisiko parempi kysyä, mitä en ole ehtinyt?

Lukiessani kotitalon ilmoitustaululta pöytäkirjaa talotoimikunnan kokouksesta olin ymmärtävinäni, että vuokra tulee laskemaan maaliskuussa. Hyvä niin, koska en ole mitenkään varma siitä, miten talouteni tulee kehittymään, mikäli luvassa olevat lomautukset/ irtisanomiset koskevat minua. Toisaalta kovin mielelläni ottaisin vaikka parin kuukauden töiden etsimisvapaan, mutta veikkaan, että en edelleenkään tule olemaan vuorossa. Toisaalta taas olen käyttänyt liikaa säästöjäni. Jopa siinä määrin, että minulla ei taida pian olla säästöjä. Surullista, mutta tätä tapahtuu jopa parhaille meistä.

En ole kerennyt lukea yhtään ainutta paikkailmoitusta, enkä tietenkään myös hakenut yhtään paikkaa. Surku minua!

Sen sijaan olen tehnyt lyhyen työmatkan Tukholmaan ja ymmärtänyt tarvitsevani lisätietoa asioista, jotka eivät tulevaisuudessa tule laisinkaan kuulumaan työnkuvaani. Sain torjuttua hätäisesti talousasioihin sotkeentumisen vain huomatakseni joutuneeni hankinnan pauloihin. Tulevaisuuteni oman ammatillisen osaamiseni keskeisillä osa-alueilla ei vaikuta mitenkään lupaavalta. Joku saattaisi sanoa, etten tähän tulevaankaan työnkuvaan voi mitenkään tyytyväinen olla. Se joku on oikeassa - siltä tuntuu ainakin nyt. Mene tiedä, mihin päädyn.

Matkustin Tukholmassa ensimmäistä kertaa Arlanda Expressillä, enkä tämän jälkeen sinne joutuessani tule enää pitämään muita jumalia. Mutta mikä minua eniten kauhistuttaa, on se, että olen tänä syksynä lentänyt enemmän kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä. Minä vihaan lentämistä, pelkään sitä lähes tulkoon yhtä paljon kuin hammaslääkäriä.

Oikean puolen taimmaisesta hampaasta lohkesi kulma. En enää jaksa edes kirkua. Rautahampaat kai sinne on hankittava. Miten on mahdollista, että puren itseni kappaleiksi? Miten on mahdollista, ettei minulla ole varaa kokonaisvaltaiseen hoitosuunnitelmaan ja sen toteuttamiseen? Hyvin todennäköistä on, että joudun asuntolainan loppumisen jälkeen hankkimaan hammashoitolainan. Sitten kyllä nukutetaan ja raivataan ryteikkö kuntoon kerralla, jos vain minusta on kiinni.

Huomenna menen kampaajalle ja ylihuomenna osteopaatille ja molempiin menee rahaa - enkä minä kestä tätä enää. Sen lisäksi vein suutari-rakkaalleni kaksi ja puoli paria kenkiä. Vararikko tulloo ihan justiinsa. (Liioittelen vähän.)

Money well spent

Osteopatia on ihmelaji! En tiedä, sopiiko se muille, mutta minulle kävi niin, että samanlaisen hiplaamisen, vääntelyn ja ravistelun jälkeen nousin lavitsalta kuni peeniks-lintu. Ei kun fenix. Mielenkiintoiseksi tilanteen teki se, että maanantaina yläselkä-niska-alueelle tuli se sellainen revähtämistyyppinen kiputila, joka menee periaatteessa ohi buranalla, voltarenilla, kaurapussihoidolla ja ajan kanssa. En edes viitsinyt mainita kipeästä hoitavalle henkilökunnalle, kun hän laski kätensä juuri niiden kipeiden paikkojen päälle.

Silloin minulle selvisi yksi asia, hän lukee ihmistä niin kuin minäkin, tietää juuri saman kuin minä toisista ihmisistä. Hän tietää, missä kipu on ja miten paljon se vaatii kosketusta lähteäkseen pois. En todellakaan väitä, että minusta olisi osteopaatiksi tai hierojaksi, mutta ne, jotka ovat käsieni alle uskaltautuneet, ovat nousseet parempikuntoisina ylös. Niin kävi nyt minullekin tuntemattoman ihmisen käsien alla. Aivan uskomatonta - hän sai jopa pinteen laukeamaan. Ja taas olisi vierestä seuranneesta näyttänyt kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Vielä hän suositteli kolmatta kertaa. Samoin selvisi syy, miksi hän ehdotti minulle alfalipoiinia. Sen avulla lihakseni pehmenevät, hän pääsee niihin  paremmin käsiksi. Hän sujuvasti jutteli minulle kosteista ja kuivista kehoista, erilaisista tekniikoista ja minä vaan hymisin, minkä ravistelulta kerkesin. Ihme touhua. Mutta olkoon vaikka lumelääkettä, mikä tahansa toimii, saa täyden hyväksyntäni tällä hetkellä. Jos kaikesta työstressistä huolimatta nukuin paremmin kuin vuosiin, niin hoito ei voi olla pahasta. Hoito on hyvästä, tahdon sitä lisää eikä mikään raha maailmassa estä minua sitä saamasta. Tai noh, jos se maksaisi kerralta satasen, niin joutuisin miettimään rahoittamista selälläni maaten samanlaisilla liksoilla. Nyt vielä on varaa eksperimenttiin.

Työ tekee minut hulluksi. Vakavamielisesti harkitsen jopa uusien määräaikaisuuksien vastaanottamista, lähes mikä tahansa vaihtoehto on parempi kuin vallitseva olotila. Saatan ihan oikeasti saada hermoromahduksen ja burnoutin. Ei hyvä, vaan pelottava vaihtoehto.

Kuolonväsynyt - kuulostaako tutulta?

Rakas päiväkirja,

Oikein v*tuttaa, kun tajuaa jo aloittaessaan, että tulee tekstiä täynnä samaa vanhaa p*skaa. Olen väsynyt, olen rikki, en ole saanut unta, töissä on ollut rankkaa. Jalat ovat kipeät, koska kävin töiden jälkeen paitaostoksilla (4 paitaa, kolmet rintareput, hyvä kaappaus, halavalla sain) ja bussinperkele ajoi ohi väliaikaispysäkin. Aikaa meni ja käämit paloivat.

Minun piti lämmittää sauna ja tsillailla, mutta löysin itseni tarraamasta punaviinipulloon. Ei tässä mitään saunoja tarvita, punkku lämmittää sisäisesti ja kevyt hiki tulee viimeistään huomenna. Se vaan olisi tehnyt hyvää kädelleni, jossa ilmeisesti on joku tenniskyynärpää. Puristusvoima on kadonnut, nostaa sillä ei enää voi edes litran maitopurkkia kiljahtelematta sisäisesti. Minä en edes käytä hiirtä oikealla kädellä, mene tiedä, mistä sekin muutama kuukausi sitten tuli. Varmaan psyykkinen vamma, sotakoira Musti tunnustaa.

Töissä meni kaikki hyvin, joten se siitä. Tai hyvin ja hyvin, sain paljon hyvää aikaan ja vähän pahaa. Ongelmia jäi ratkaistavaksi ensi viikollekin. Kävin syömässä työpaikkamme naapurissa tolkuttoman kokoisen salaatin. En jaksanut syödä kaikkea. Siellä oli paljon ihmisiä ja ääntä. En oikein tiedä, pidinkö siitä, vaikka ruoka olikin hyvää. Halpaa se ei kyllä ollut.

Sitten pieni kevennys, naamakirjassa yhdessä ryhmässä jaettiin tällainen vauvasivulinkki. Minua nauratti. Olin alkuaikoina mukana minäkin blogimaailmassa, mutta siitä ovat - kiitos jumalatar - ajat muuttuneet. Blogin nimeä ja nickiä olen vaihtanut sen verran taajaan, että enää aniharva tietää, mistä aloitin. Minulla muuten on ensimmäisen blogini teksti kokonaisuudessaan printattuna talteen, voi kamala ja voi kauhea, että se on ollut hirveätä aikaa. Mitenhän minä selvisin siitä hengissä? Vai onko niin, että olen sen verran paha, etten kuole kulumallakaan?

Outoa on

Minusta tuli ainakin hetkellisesti absolutisti. Aloitin beetasalpaajien kanssa pelaamisen tänä aamuna. Olo on todella vastenmielinen. Sydämen rytmi lienee tasainen, sikäli kun se jossain on. Henki ei vaan tahdo kulkea. Sikäli kun beetasalpaajia syöviä tovereita olen konsultoinut, tila on ihan normaali tällaista lääkitystä aloitellessa. Mutta alkoholiin näiden kanssa ei uskalla koskea.

Onneksi työpäivän päälle sain ulkoruokintaseuraa. Tiemme vei Mount Everestiin, missä saimme turvaruokaa (herkullista ja todennäköisesti riittävän lihottavaa). Sellaista hihittelyähän se meidän evästämisemme oli, ei olisi uskonut, että juomana oli minulla silkkaa vettä (ja kardemummateetä maitoon keitettynä) ja ystävällä peräti yksi kokonainen olut veden lisäksi. Naanleipä vaan on niin hyvää. Ja tuorejuusto. Raita! Drool...

Selvitimme myös kahden ammattikunnan eron ruuan jälkeen lautasliina-asettelun perusteella. Joissakin ammateissa tietynlainen ulkoinen järjestelmällisyys vaan näkyy kaikessa. Myös niissä naurettavissa pienissä yksityiskohdissa.

Kävin noutamassa ystävän Sokos Hotel Vaakunan aulasta. en voinut vastustaa kiusausta ja nappasin Gunnar Finnen Groteskista kuvan. Ne rumat tuolit seinustalla muuten ovat tosi mukavat istua. Kokeilkaa vaikka.

Nyt menen jatkamaan mahdollisten kuolintapojeni googlaamista. Jos minusta ei enää satu mitään kuulumaan, niin kivaa oli. Kiitos. (Tarvitsisin ammattimaisen kädestä pitelijän. Pelottaa ensi yö ihan hirveästi. Edit 06:20 Mutta selvisin. Unet vaan eivät taida selvitä.)

Vanhan kertausta

Elokuinen Intian poijjaan hammaspaikkaus ei kestänyt. Perjantaina muovipaikka rapsahti leivänpuraisun jälkeen suuhun ja nappasi vielä vierstä palan amalgaamia mukaansa. Kirosin ravakasti. Huomenna se taas alkaa, jännittäminen, pääseekö ihminen kunnalliseen hammashoitoon vai meneekö taas niin pitkään, että päästään juurihoitoon. P*rkele. Vähän pakottaa nimittäin siihen malliin, että tässä se ei kuulkaas hyvä heilu.

Eilen sen verran kiukustutti, että sen voimin tein kvartaalisiivouksen. Yleensä pääsen perussiivouksesta imuroinnilla ja pölypintojen puhdistuksella. Nyt otin ja siirtelin huonekaluja luututakseni lattiat. Laminaatti on kieltämättä ihana lattiamateriaali, vaikka koivunväriä inhoankin. Vielä minä joskus rikastuessani vaihdan sen vaaleanharmaaksi. Samalla rikastumishetkellä suoritan myös keittiönkaappiremontin. (Mutta elkää kuolko jännitykseen sitä odotellessanne, ei ihan heti nimittäin tapahdu näillä tuloilla.) Seuraavan kerran suuri siivousvimma iskee todennäköisesti vuodenvaihteessa. Pitäähän vuodenvaihde vastaanottaa karistamalla vanhan pölyt pois nurkista.

Imuroin myös patjani sekä tyynyt. Vesi-imuria käyttäessään valitettavasti näkee, mitä jännää ihmisen ihosta irtoaa. Eikä asiaa auta, vaikka miten vaihtaisi lakanat. Puistatus. Mutta onneksi on imuri ja onneksi ymmärrän käyttää sitä. Suosittelen sitä lämpimästi muillekin. Samoin kannattaa patja kääntää säännöllisesti ja pestä tyynynsä. Minun pitäisi päästä Iikkeaan ostamaan uusi petauspatja. Näköjään kuusi vuotta on hyvä vaihtoväli.

Saunan jälkeen tuijottelin telkkaria proseccon ja katkarapu-tonnikalapiirakan kanssa. Sitten se taas iski, ihmisikävä. Tein lähtemisen maailmanennätyksen ja kerkesin vielä neljäksi tunniksi ravaamaan baarista toiseen. Tapasin hauskoja ihmisiä, nautin virvoittavia juomia ja ajelin taksilla kotiin. Hieno keikka, hammaskin unohtui hetkeksi. Ja mikä parasta, pesin naamani sekä hampaat kotiin päästyäni. Sain jopa hammaskiskon suuhuni, etten vaan tee pahempaa vahinkoa hammaskalustolleni.

Mutta kyllä taas pelottaa. Mie en kestä, jos joudun juurihoitoon. Ahdistus. Mikä helevetti siinä on, että ihminen viittäkymmentä lähestyessään ei tervettä päivää näe? Aina jotain paskaa luvassa.

Sä et saa koko maailmaa. Etkä sä saa mua!

Töi-nimisessä kerrottiin juuri sen minun osastoni syys-joulukuun 20 % työaikalomautuksista. Minua melkein nauratti ja itketti yhtä aikaa, kun mietin, että tästäkö se taas tämä ura alkaa. Komeasti lyhennetyllä viikolla, palkasta puhumattakaan, etenkin kun on taas elänyt ilman raakaa budjettia. Toisin kävi, minusta on jossain häiriintyneessä maailmassa tehty hallinnollinen henkilö, mutta sekään ei takaa onnellista loppua, kuten kollega totesi. Voihan se vielä käydä niin, että meihinkin kirves koukkaa. Vaan eipä hätää, nyt kun tietää, mitä työttömyys on, niin ei paljon pelota lomautuskaan.

Minua ei oikeastaan pelota mikään. Paitsi kaikki, kyllähän te minut jo tunnette. Etenkin taloudelliset asiat, mullon niin suuret menot, kun olen suurellinen ihminen.

Pikkuretki lähikylään ystävän luokse koittaa jo huomenna. Siellä tuskin Taavitsaisia on luvassa, mutta sen sijaan pääsen osallistumaan musavisaan. Ottavatkohan ne joukkueeseen pisteenlaskijoita ja go-go-tyttöjä? Minun aivoni nimittäin ovat eilisen teeren aivot. Sitä minä taidan jo pikkuhiljaa olla muutenkin, mutta kivaa on ollut tähän saakka. Kiitos tästäkin vähästä. Paljosta!

Ja se kylä, se on niin kiva kylä! (Minä jo unohdin, miten se sydämen kuva tehdään.)

***

Otsikosta kiitos viime viikonlopun vieraspaikkaan! Toinen sydän! Toinen huomio: ammattiini nähden tiedän äärettömän vähän yhtään mistään. Ja teen helevetisti kihroitus- ja väärinkiroitusvireitä.

Rampa

Olen kuin hakattu. Pohkeissa on mustelmat, n. 10 cm halkaisijaltaan, takamuksessa ja ristiselässä muutama lisää oikean käden peukalon kynsi lohkesi vereslihaan saakka, tunnen jopa sormien lihasten (?!) olemassaolon. Kävin vähän soutamassa saaristossa, noin 10 kilometriä.

Firma ja sen kaksi kaverifirmaa pitävät näin loppukesästä Itäisessä Suomessa kirkkovene-haastekilpailun. Joukkueessa pitää olla kaksi naista. Lupasin kapteenille joskus kuukausia sitten, että jos hän ei ketään muuta saa, niin minä lähden. Eilen piti sitten lunastaa lupauksensa viimeisen vuokratyövoima-työpäivän kunniaksi. Puolen päivän aikaan bussi keräsi kaikki kolme joukkuetta kyytiin, ajelimme rantaan ja neljän aikaan istuimme veneessä.

Ensimmäiset vetoni menivät päin p*rsettä. Sehän on ihan kamalaa, kun ei ymmärrä, mitä pitäisi tehdä ja missä järjestyksessä. Parin harjoituskerran jälkeen kuitenkin sain rytmistä kiinni, tajusin miten siinä penkissä pitää itseään notkutella tahtiin. Ja melaa kanssa. Aavistelin kyllä pahinta jo silloin, mutta enpä arvannutkaan, millaiseksi tilanne vielä muodostuisi.

Lähtö koitti. Alku sujui ihan mallikkaasti, vaikka jäimmekin heti viimeiseksi. Kaikki kuitenkin muuttui, kun jouduimme avomerelle. Aallokko kasvoi, mela ei meinannut nousta riittävän nopeasti vedestä ja mennä takaisin alkuasentoon. Sitten tapahtui monta asiaa yhtä aikaa, tuli suuri aalto, keikautti veneen, liukupenkkini liukui pois kiskoiltaan, minä kolahdan perseelleni kokkaan, mela holahti laitaa myöten. Alkoi satamaan vettä kaatamalla. Lasit kastuivat ja huurustuivat. Siellä minä olen veneen pohjalla, yritän virittää penkkiä paikalleen ja saada melaa ylös, ettei se häiritsisi muiden soutua. Vene hörppii vettä, ukkonen paukkuu ympärillä, minua pelottaa, tajuan, että jalat on köytetty kiinni kenkätelineeseen. Jos vene kaatuu, minä hukun. Meinaan saada paniikkikohtauksen.

Sain kuitenkin mieleni hallintaan, kun muut vaan jatkavat soutua. Seuraavaksi sain melan nostettua pois muiden tieltä. Sitten ryhdyn askartelemaan penkkiä paikalleen. Se ei onnistu, en vaan saa pyöriä ja kiskoa kohtamaan. Joudun nolona istumaan kuolleena painona loppumatkan. Surkeinta on se, että toiseltakin soutajalta hajoaa penkki. Jäämme viimeiseksi, mutta nauru raikaa silti.

Litimärkinä käymme läpi palkintojenjaon, ennen kuin juoksemme läpi rankkasateen bussiin. Saman tien tajusin, miksi kulkuvälineemme ei ollutkaan niin laadukas. Meidät kiikutettiin läheiseen kartanoon suoraan saunaan. Sen päälle vielä syötiin. Ruoka nyt ei mitään hääviä ollut, mutta täyteen siitä tuli. Ilta sujui rattoisasti, olipa mukava tavata ihmisiä sekä omasta että kilpailijoiden yrityksistä. Bussimatkalla kotiin nuoret herrat jakoivat juomiaan tasapuolisesti kaikille ja houkuttelivat keskustan trendibaareihin. Kalliossa karkasin kyydistä ja kävelin paikallisbussille. Kotona olin joskus puolen yön maissa.

Olipa hauskaa! Melkein lupauduin mukaan ensi vuonnakin, mutta minun kyllä pitää muistaa, että minä ja meri emme ole ystäviä. Kun saisi edes pelastusliivit. Mutta seuraavaksi päiväksi on saatava vapaapäivä, tänään oli lievästi sanottuna kipea ja väsynyt olo. Minut on salaa hakattu siellä kuitenkin. Mutta ensimmäinen työpäivä on nyt kuitenkin ohi, kai minä saan mennä sinne taas maanantaina.

***
Juhlapaikka on varattu ensi vuotta varten. Ei se olekaan se Kallion paikka, Stidilä, vaan yksi toinen, joka tulee edullisemmaksi. Sitä paitsi siellä on astiatkin valmiina. Kyllä se tästä. Kohta voin unohtaa koko jutun lähes vuodeksi.

Kohtalon koura liippasi liki

Ystävä meni ylätieinfektioon (aamuöisen hengenahdistuskohtauksen jälkeen) hakemaan sairaslomaa ja antibiootteja. Tutkimusten tuloksena hänellä havaittiin olleen sydänkohtaus, sepelvaltimotauti ja sydämenvajaatoiminta. Nyt hän nakottaa metrinen miehen sukupuolielin otsassaan hyvässä sairaalahoidossa odottamassa avosydänleikkausta. Pallolaajennustakaan ei enää voi tehdä. Potilas siis voi olosuhteisiin nähden erittäin hyvin, mutta olipa onni onnettomuudessa, että tapahtunut huomattiin edes nyt!

Minä tein henkilökohtaisen urotyön, kunmenin puolisonsa ja toisen ystävämme kanssa katsomaan häntä. Henkilökohtaisen urotyön siksi, että ahdistun sairaaloissa kovasti, olen niissä päässyt itsekin aikanani makailemaan. Jo pelkkä haju saa minut lähes kääntymään kannoillaan. Nyt tietysti tilannetta helpotti se, että ystävä ei ollut sairaan näköinen eikä letkutettu, mutta leikkauksen jälkeen sekin on varmaan hetken ajan odotettavissa.

Sairaslomasta tulee pidempi kuin ajattelimme, mutta tärkeintä on, että hän on elossa! Ystävät ovat tärkeitä. Onneksi olemme sitä toisillemme hokeneet jo ennen tätäkin. Kunhan aikataulu selkenee alkuviikosta, ryhdymme laatimaan vierailuaikatauluja, ettemme kaikki rynni paikalle samaan aikaan, vaan jaamme viihdytystä jokaiselle päivälle vuodepotilaan iloksi. Henkinen hyvinvointi on aivan yhtä tärkeää kuin se odotettavissa oleva leikkaus.

Pienet maalliset murheet menettivät merkityksensä hetkeksi.

Luulo ei peitonnut tietoa

Viime viikolla kun entistä kollegaa tapasin, hän kertoili minulle edellisen työn kuulumisia ja niiden keskellä myös terveisiä sinne jääneiltä ihmisiltä. He kuulemma kovin tarkkaan seuraavat elämääni (tässä lue työnetsintää) hänen kertomustensa kautta. Ja nyt kun paikka oli löytynyt, he olivat olleet kovin iloisia ja lähettäneet onnitteluja kollegan kautta.

Minä häkellyin. Ensinnäkin olin kuvitellut, että ei heitä voisi enempää kiinnostaa yksi poislähtenyt osanen, saatikka että vielä oikein asiakseen kyselisivät perään. Olen kai minä sitten jo siellä edellisessä elämässäkin jotain onnistunut oikein tekemään, vaikka itse en siitä enää mitään mielikuvaa päässäni kantanutkaan. Muistin vain lähinnä virheeni ja turhautumiseni.

Huomenna on hammaslääkäriaika heti aamusta. Pelottaa niin, että... noh, tiedättehän te. Se tulee sattumaan. Huutoa, kyyneleitä ja verenvuodatusta. Mutta toisaalta jos edes jossain vaiheessa olisi valoa nähtävissä jonkun tunnelin päässä, niin kai minä kestän sen. Ei tämä jatkuva jomotuskaan mukavaa ole. Mutta pelottaa. Minä tekisin melkein mitä vaan, ettei tarvitsisi mennä sinne.

Kettumaisinta tilanteessa on se, ettei se todellakaan johdu jostain, mitä olen tehnyt. Olen aina huolehtinut ylitehokkaasti hampaistani, koska lapsuusajan pelko on ollut jatkuva seuralaiseni. Olen pessyt, puunannut ja kiillottanut. Minulla on jopa kestävä hammasluu, geenitkin ovat puolellani. Olen käynyt tarkastuksissa aina, kun olen päässyt. Kävisin useamminkin, jos rahaa olisi. Vaan kun ei ole, niin kunnalliseen huolenpitoon joudun luottamaan. Ja näin siinä sitten kävi, kun ei pientä lohkeamaa saanut aikanaan paikattua. Nyt yhteiskunta maksaa tehohoidosta ja minä pelkään kymmenellä. Perkele.

Munaa, lammasta ja muita sesongin ihmeitä

Kun kärvistelin töissä migreenissä torstain, ei paljon kiinnostanut muu kuin sänky, kun kotiin pääsin. Iltasella lääkitys alkoi sen verran tehota, että sain pakattua pikkukassillisen rätei ja lumpui Pohjoisemman Suomen vierailua varten. Perjantaiaamuna oli vereksillä voimilla liikkeessä, kun junaan hiippalin, matka meni nopeasti aamupalan ja Mma Ramotswen voimin.

Perillä minua oli vastassa uninen emäntä, hän oli ihan vain pienet päiväunet aikonut ottaa. Melkein meinasin jäädä asemalle, kun herätys ei ollut toimut toivotulla tavalla. Olipa mukavaa tulla valmiille, kauppareissut sai unohtaa ja ajella suoraan kotiin. Ystävillä on ikäiseni omakotitalo rauhallisella asuma-alueella pois keskustan humussa, lääniä on ympärillä ja mikä ihaninta, vieraalle oma huone alakerrassa. Talon nuori herra oli oppinut puhumaan sitten viime näkemän ja sen kyllä huomasi, pulputus oli tauotonta. Vanhemmista lapsukaistista toinen oli poissa, joten pääsin tutustumaan toiseenkin paremmin, vakavan ja hiljaisehkon kuoren alla piileskeli sarkastinen huumori.

Meitä nauratti koko viikonlopun, kun joko puhuimme ruuasta, teimme sitä tai nautimme lopputuloksia, mutta kun se on meidän luonto ja hyvä yhteinen harrastus. Perjantain menu koostui kotitekoisesta lihapiirakasta ja maa-artisokkakeitosta. Sopivat ruokajuomat siivittivät meidät illanviettoon jopa kylille. Emme vaan arvanneet, että pitkäperjantai oli sulkenut muutamia pienempiä baareja, harmi sinänsä, koska varsinaiset hippapaikat minua eivät koskaan ole kiinnostaneet. Tuttuja ei tällä kertaa näkynyt tai eivät ainakaan tunnustaneet olevansa liikkeellä, mutta ihmisiä tuli nähtyä ja hulinaa seurattua siitäkin edestä. Ja puhetta riitti, kun sen verran harvakseltaan tulee nähtyä, harmi kyllä.

Lauantaiaamuna pomppasin vierassängystä turhan railakkaasti, aamuaivastus sai verisuonen nenästä ratkeamaan, nopea nousu sängystä katkaisi vierashetekasta säleen. Onneksi talon isäntä on ehjäyskorjaysmielinen, iltaan mennessä sänky oli jo nukkumiskunnossa. Nenäni valutteli koko päivän, johtuu omalääkärini mukaan jatkuvasta ibuprofeenin syömisestä. Hammas kiukuttelee, eikä anna nukkua, päivisin kyllä sen kanssa pärjään. Sain kotiin kokeltavakseni toista vähän tujumpaa lääkettä, kiitos siitä! Tuli mieleen ne toiveet, joita joskus nuorempana kirjoittelin emännän vieraskirjaan, kun kuulin hänen päässeen lääkikseen. ;-D (Ei, en ole saanut kauneusleikkauksia enkä mieltä avartavaa lääkitystä, vaikka niitä nuorempana toivoinkin, mutta hyviä ohjeita siitäkin edestä. Ovat ne sitten hippopotamuksen valansa opiskelleet ja sisäistäneet, perkeleet.)

Lankalauantaina teimme vierailun pääaterian. Karitsan viulu lähti jo aamusella ruskistamisen jälkeen soittelemaan uuniin tiiviiseen foliokuoreen pakattuna. Matala lämpötila salli meidän unohtaa evään sinne siksi aikaa, kun itse kävimme pyörähtämässä keskustassa. Pientä shoppailua (kesäkassi!) ja viimeiset hankinnat pääateriaa varten, ennen kuin saavuimme kotiin, missä leijaili upea aromaattinen kypyvän lihan tuoksu. Tuli lähes harras olo, kun aloimme rakennella muita komponentteja kasaan.

Kerrankin ruoka näytti samalta kuin ohjeessa esitelty annos.

Nigellan lampaan lisäksi tarjolle tuli tsatsikia, porkkanacouscousia, paahdettuja juustoyrttipaprikoita, paistinliemessa muhininutta porkkana-sipulipyreetä, fetasalaattia, viininlehtikääryleitä ja manchegojuustokuutioita, jotka olivat uiskennelleet hunajassa ja pistaasipähkinämurussa. Jälkiruoka tuli nautittua vasta myöhemmin, creme brulee on helppo ja näyttävä jäkkuruoka, jonka voi tehdä jo edellisenä päivänä, kunhan vain sokerin ruskistaa ennen tarjoilua. Tahdon oman keittiötohon.

Luu kopsahti irti, kun lammas noukittiin liemestä. Porkkanat ja sipulit käytettiin pyreeseen. Liemeen jäi se kuuluisa villasukan maku, joten sitä emme hyödyntäneet.

Kun liha makoili uunissa kuutisen tuntia, sen pystyi repimään haarukoilla silpuksi. Kerrankin oli esillepano helppoa!

Sunnuntaina taloudessa järjestettiin munanetsintää nuorisolle. Minun saldoni viikonloppuna oli yksi Lindtin kräämitäytteinen ja toinen Fazerin Mignon muna. Suomalainen voitti, mutta kyllä tietää suklaata syöneensä, kitalaessa kihelmöi samanlainen kutina kuin lapsena piparkakkutaikinaövereiden jälkeen. Runsaan lammas-pitaleipälounaan päälle minut vyörytettiin junaan. Kotiin oli ihanaa tulla! Kiva on käydä jossain, mutta jo parin päivän poissaolo saa minut rakastamaan kotiani kovinkin kiivaasti. Onneksi on vielä tämä päivä aikaa rauhoittua ja kerätä voimia työviikkoa varten.

Iltapäivällä ajattelin kävellä naapurilähiöön hakemaan postilähetyksen Ärkioskilta, samalla pitää käydä ostamassa lisää särkylääkkeitä. Tästä tulee vielä pitkä viikko ennen kuin pääsen uudelleen kidutettavasi hammaslääkärin penkkiin. Toisaalta tahtoisin unohtaa, mitä on luvassa, toisaalta toivoisin sen jo olevan huomenna, että homma olisi ohi. Eikä tämä verenvuototaipumukseni mitenkään tee elämää yhtään helpommaksi. Valitettavasti muuta ratkaisua kipuun ei nyt ole, enkä päivällä edes syö lääkkeitä! Hereillä vielä kestän sen, mutta unestani en luovu.

Sinkuva leukaluu

Olen ilmeisesti joku teräsnainen tai supertyttö, hermoni eivät suostu kuolemaan. Eilen hammaslääkäri tappoi yhtä ainutta 45 minuttia, eikä se kuollut, korkeintaan haavoittui. Meikkiä ei tosin silmistä tarvinnut pestä iltasella, sen sain pyyhkiä hikikarpaloiden kera poskiltani tapahtuman jälkeen. Kaikki, mitä juurihoidosta kerrotaan, on minun kohdallani totta, valkoista kipua joka kerta kun setä lähestyi neulojensa ja virkkuukoukkunsa kanssa.

Kanta-asiakassuhdettahan tässä ryhdyttiin virittelemään, seuraava aika on vajaan parin viikon päästä, millähän ilveellä minä sinne itseni raahaan? Vaikka setä lääkäri kyllä sanoi, että seuraavalla kerralla ei pitäisi enää sattua niin paljon. Valehteli kuitenkin. Mutta jos kanta-asiakkaana saisi edes paremmat lääkkeet. Nyt en kotiin lähtiessäni ymmärtänyt edes buranaa pistää poskeen, oli muuten elämäni pisimpiä tunteja se bussimatkailu kotiin. Hyvä, etten alkanut tappamaan kanssamatkustajia.

Pää ja leukaperät sinkuvat edelleen. En ole kohta kuukauteen saanut suutani kunnolla auki. Jatkan nappien nielemistä, että pääsen töihin. Rva johtava ammatin harjoittaja on nimittäin lomalla ja kaikki on minun vastuullani. Pientä havokkia olen meinannut tehdä, väärässä asiassa säästäminen saattaa muuten kostautua. Moninaiset ovat touhuni, ei paljon tarvitse peukaloitaan pyöritellä.

Entisen työyhteisön kanssa suunnittelemme tapaamista toukokuulle. Siellä on edelleen muutama työttömänä, osa vanhassa paikassa ja melko moni jo uusilla urilla. Nyt kun heitä voi tavata ihan vapaaehtoisesti, kannattaa vähän hoitaa suhteita. Suomi on aika pieni maa kuitenkin tietyissä ympyröissä, siltojen polttaminen on hyvästä vasta tukevan ameriikan perinnön tai lottovoiton jälkeen.

Eilisen päivän biisi, kaikkia kolmea oli tarjolla; verta, hikeä ja kyyneleitä: