lauantai 31. maaliskuuta 2012

Kehyskuntavierailu

Roolipeliporukkamme on leviämässä valitettavasti ulos pääkaupunkiseudulta. Ymmärrettävää, mutta harmillista, eivät enää ex tempore retket luonnistu. Tänään on kuitenkin luvassa vierailu yhteen kehyskuntaan. Siellä juhlimme ryhmän nuorimman kolmekymppisiä ruuan, juoman ja mukavan seuran merkeissä. Minut on kutsuttu paikalle jo päivällä, että pääsen tekemään minulle luontaisinta asiaa, ruokaa nimittäin. Minun kontolleni jäävät ainakin kevätrullat sekä ehkä lihapullatkin. Drool... (Pavlovin koira minussa heräsi. Huomenta!)

Että minä sitten pidän ystävistäni! Etenkin nyt osaan arvostaa heitä, kun avioliiton aikana vierotuin heistä. Olin varsinainen perheväkivallan esikuva, en kutsunut ketään kylään, en pitänyt yhteyttä, koska en kestänyt ajatusta epäonnistumisestani. Mutta niinpä vain sekin asia jäi toisarvoiseksi sen jälkeen, kun tajusin, että jos avioliittoa jatkan, nirri on pian poissa. Ja kappas vain, ystävät ovat pikkuhiljaa löytäneet minut uudelleen. Riemua! Eikä heiltä nyt niin paljon sitä kritiikkiäkään ole tullut, kannustusta enemmänkin. Kiitos siitä!

Nyt menen pakkamaan lahjan. Hokasin tosin juuri, että minulla ei ole kuin jouluista lahjapaperia. En käytä, harrastan luovaa paketointia sen sijaan. (Ja synttärisankari ei sitten tätä lue!) Harmi, että Omahoitaja ei mukaan pääse, hän menee taas töihin. Toisaalta hän saattaa jo eilisen huonekalujensiirtelysession jälkeen tahtoakin minusta hetkeksi eroon. Eikä naureta siellä, en minä nyt SITÄ tarkoita, vaan ihan oikeasti uudelleenjärjestelimme makuuhuoneeni. Sen seurauksena olohuoneesta tuli tilavampi. Jännittävia illuusioita.

torstai 29. maaliskuuta 2012

Voihan nenä!

Ikkunat on pesty, paitsi ei vielä parvekelaseja. Ajattelin tehdä sen vasta sitten, kun lasit voi jättää vaikka avoimeksi. Samalla voin sitten pestä parvekkeen lattiankin. Ystävän kanssa touhutessani ihmettelin monesti ääneen, että miten ihmeessä sitä tylsätkin hommat sujuvat paljon näppärämmin, kun mukana on joku toinen. Ajattelimme vielä kevään aikana tehdä samantyyppisen projektin myös ystäväni residenssissä, vähän niin kuin vastapalveluksena. Mutta kyllä kuulkaa valoa riittää, vaikkei ulkona juuri nyt paistakaan!

Saunan kiukaalla kypsyi HK:n blöö (en pidä muita jumalia) samalla kun saunoimme. Lisukkeena oli uusia perunoita Mallorcalta. Vähänkö ne olivat herkkua! Niitä olisi voinut vetää toisen kattilallisen heti perään. Sen verran hyvin tuli syötyä, ettei aamullakaan vielä ruokaa tehnyt mieli. Kahvia vain. Sitten harrastin hortonomiaa, katkoin kultaköynnöksen puolikaljuksi ja siirsin sen pois ikkunalta. Oli nimittäin ketku tarrannut ilmajuurillaan ikkunankarmeihin kiinni parissa vuodessa niin tehokkaasti, että oli jo hankalaa saada kasvia irti ja jälkiä pois karmeista.

Eilen kiroilin verhojen silittämisen ja ripustamisen kanssa. Ihan kuulkaas hiki tuli etotouhussa. Ihmekös en vaihtele verhoja vuodenaikojen ja sesongin mukaan. Ihme, että minulla yleensä ottaen on verhot. Sen sijaan seuraavan kerran kun Omahoitaja luokseni eksyy, pyydän häntä avuksi makuuhuoneen kalusteiden siirtelyyn. Minulla on ajatus, täytynee kokeilla käytännössä, miten se toimii. Makuuhuone kun on aika pieni, siinä ei monenlaista koreografiaa saa väännettyä.

Äsken tihrustelin telkkarista aamuohjelmia, kun hätkähdin nenän valumiseen. Ajattelin, että se on vain allergiaa, että vähän enemmän vaan erittyy räkää. Sitten vilkaisin kädenselkämystäni, jolla pyyhkäisin nenuliani. Puuh, punaista ja paljon! Vertahan sieltä tuli. Piti oikein nostaa nokkansa, että sain verenvuodon lakkaamaan. Varmaan parin päivän pölyyttäminen on herkistänyt limakalvot ja sitten aamuinen nenänniistelysessio sai jonkun suonenpätkän raksahtamaan. (Älkääkä nyt vaan suositelko mitään nokkakannuja tai suolavesiä. En tee, ei pysty. Yök.)

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Luuseri laskeskelee

Laskin eilen budjettia itselleni työttömyyttä ajatellen. Pakolliset menot ovat eur 780/kk, siitä vuokra ja laina vievät leijonan osan. Muita pakollisia maksettavia ovat lääkkeet, puhelin, netti ja sähkölasku. Ruokaan, juomaan ja muuhun rillutteluun ei kovin kummoista rahaa jää kesäkuun jälkeen. Enemmän kuitenkin kuin jos en kuuluisi liittoon, enemmän kuin suurimmalla osalla työttömistä, enemmän kuin monilla työtätekevistäkin. TIEDÄN, että pärjään hyvin 500 päivää, saan jopa lainaani lyhennettyä.

Ja silti minä uikutan. Tietysti. Olen oppinut liian hyvälle viimeisen vajaan parin vuoden aikana, heti sen jälkeen kun sain ne avioliittovelkani maksettua. Sitä ennen elämä oli suurta säästämistä ja siihen tämä taas menee. Penninvenyttämiseen. Voihan vitalis. Ei jaksaisi enää tällä iällä, mutta pakkohan se on uskoa. Sitä paitsi totunhan minä siihen taas, kunhan tilanne tulee ajankohtaiseksi. Se on vaan tämä ensi shokki. Ja kun ei tiedä, miten kauan siinä menee ennen kuin alkaa korvaus juosta.

Kun pääsisin edes jossain käymään työhaastattelussa, niin tulisi parempi mieli. Mutta minkäs voit, siellä on melkoinen määrä minua parempia, halvempia ja nuorempia, kielitaitoisempia, it-taitoisempia, kansainvälisempiä, nohevampia ja etenkin nälkäisempiä jonossa mukana. Minua masentaa ajatuskin itsestäni. Ja sitten jos masentaa, se näkyy. Eikä sellainen saisi näkyä, koska se tihkuu sanojen läpi jopa hakemuksesta.

Mutta tänään kutsuin ystävän kylään, pesemme ikkunani, kaikki kolme ja parvekelasit. Sitäkin olen lykännyt, kun aloittaminen on niin mukavaikeaa. Nyt olen jo repinyt verhot irti, vien ne kohta pyykkitupaan. Korkea aika olikin, pöllähti sellainen tomupilvi verhojen päältä, että yskiskelen juuri keuhkojani ulos. Puuh. Reilu kaksi vuotta on noin vuosi liikaa. Sitten kun ikkunat on pesty, saunomme ja syömme pitkän kaavan mukaan. Unohdan maailman hetkeksi, huomenna on taas hyvä jatkaa kirkkaiden ikkunoiden takaa kuikuilua.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Kasvua ja kuolemaa

Isän veli oli kuollut viime viikolla. Sanoisinko, että jo oli aikakin hänen päästä kitumasta. Ajeli reilun kymmenen vuotta sitten mopolla ojaan, sai sairaskohtauksen ja on siitä saakka maannut erilaisissa laitoksissa puhekyvyttömänä, halvaantuneena ja kipeänä. Jos omalle kohdalle tuollainen sattuisi, niin toivottavasti nukuttaisivat pois. En minä sellaista elämää tahtoisi. En ainakaan, jos ei edes voisi puhua. Mukava mies hän oli nuorena, iloluontoinen muurari ja maalari.

Minä taas kehitin oikotien onneen. Ostin kaupasta pari yrttiä ja tunkesin ne multaan. Tarkenevat jo parvekkeella kasvamaan, vaikka viime yönä jostain ihmeen syystä otin ne sisälle ja hyvä olikin, kun katseli lämpömittaria ja lumikuorrutusta ulkosalla aamulla.
Rosmariini ja timjami, sekä kukkimaton joulukaktus (valkea kukkii taas!)
Timjamin juurelle oli vielä eksynyt yksi punajuurikkaan alku, laitoin senkin ruukkuu. Ans´ kattoo ny, lähteekö se kasvamaan. Kunhan kuukausi vielä kuluu, ostelen hedelmä- ja vihannesosastolta muutaman ruukkusalaatin lisää, käytän ja laitan rangat lisämultaan. Pääsee paljon helpommalla kuin siemenestä kasvattamalla. Vaikka sitäkin taas piti ryhtyä kokeilemaan, löysin ruohosipulipussin, jonka parasta ennen päivä oli viime vuonna, saa nähdä, miten sen kanssa käy. Sisäinen pakko on testata asia kuitenkin ennen kuin viskaan siemenet mäkeen. Rairuohon panin myös kelmun alle talouspaperin päälle kasvamaan. Minusta on kiva koristella kotia pienesti juhlien mukaan, vaikka ne usein kristikunnan juhlia ovatkin. Voi niitä pakanakin juhlia omalla tavallaan.

Tomaatin taimet kasvavat komeasti. Saavat vielä kasvaa sisätiloissa, vasta parin vkon päästä ryhdyn ulkoiluttamaan niitä ennen kuin tökkään parvekkeelle ruukkuun. Minä sitten rakastan kasvien kanssa touhuamista. Kuuluu jotenkin elämän kiertokulkuun, että ensin kasvatellaan taimia, sitten poimitaan työn hedelmiä ja loput kiikutetaan kompostiin.

Ensi viikolla on ostettava pyöränpumppu. Omahoitaja kasasi pyöräni. Minä olin assistenttina. Pyörä on kaunis ja minä iloinen. Ja Omahoitaja ihana. Nyt se ihana lähti kotinsa kautta yövuoroon, menee taas loppuviikkoon ennen kuin tapaamme seuraavan kerran. Tämä kyllä on niin sopivaa minulle, saan omaa aikaa ja seurustelua. Täydellistä!

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Vihdoinkin tyttöystäväainesta

On se kyllä kumma juttu tuo miesten, niin nuorten kuin vanhojenkin, tarve kokoontua yhteen; ryypätä, melskata, painia, nakuilla, mökkeillä, saunoa, kalastaa, harrastaa jonkin valtakunnan urheilua, biljardia tai tupen pelaamista. Minut taas on jostain ihmeen syystä luettu yhdeksi pojista kaiken ikää, olen päässyt poikien kanssa remuamaan ihan luvan kanssa, yleensä tyttöystäviä ei mukana ole näkynyt. Ei siksi, että siellä reissun päällä niinkään pettämismielellä liikkeellä oltaisiin, jotenkin vaan herrat kai tahtovat jonkinlaisen loman poikaystävä/puolisostatuksestaan. Ei minuakaan ole niillä reissuilla vongattu, sama on ollut kohtelu kuin kavereiden kesken on pruukannut muutenkin olemaan. Välillä varsin kovakouraistakin hevosenleikkiä on saanut kestää, painia ja kädenvääntöä.

Oli Omahoitajan vuoro lähteä poikien kanssa ulos. He ovat toistaiseksi ainakin keilanneet ja saunoneet. Ja tietysti juoneet kaljaa. Äsken saapuneen tekstiviestin mukaan seuraavaksi he ovat matkalla baariin. Minulle on siis kaikkien näiden poikana törsäämieni vuosien jälkeen myönnetty tyttöystävä-status, koska mukaan minua ei pyydetty. Omahoitaja oikein korosti, miten he viettävät poikien illan. Juujuu, sanoin minä, naureskelin, että en kyllä villihevoisten vetämänäkään olisi lähtenyt sitä rumellusta katsomaan, en enää jaksaisi. Hän kyllä rikkoo koodia, koska on laittanut minulle jo kolme tekstiviestiä. Siitä jos kiinni jää, niin katsotaan vähän seuranpetturiksi. Että naisia ajattelee, kun poikien kanssa piti mennä.

Minähän tässä loppupelissä tietenkin voitolle jään. Odottakaas, kun huomenna saan herraseuraa kotiin, käytän sen suihkussa ja syötän, niin kyllähän te tiedätte, mikä krapulaisella miehellä sitten on mielessä. Niinpä. Otetaan ilo irti tapahtuneesta. Sitten voinkin minä tissutella vaikka vähän viiniä ja odottaa palvelua ulkoruokinnasta palanneelta lauhkealta poikaystävältä.

Piti muuten vielä kertomani hupaisa keskustelumme ennen joulua.
- Tapailemmeko me vai seurustelemmeko me sinun mielestäsi? kysyi Omahoitaja
- Jaa, eiköhän me seurustella.
- Niin sanoin minäkin yhdelle meidän kurssin tytölle, kun se tuskaili oman suhteensa kanssa, että mistä tietää, koska seurustellaan ja koska vain tapaillaan.
- Mutta me emme koskaan varsinaisesti SOPINEET ryhtyvämme seurustelemaan, tilanne vain muuttui sellaiseksi, puolustauduin.
- Totta. Me tapailimme kuukauden verran ihan alussa. Mutta kyllä minä nyt seurustelen sinun kanssasi, koska me sovimme etukäteen, koska nähdään ja mitä tehdään.

Että nyt se vihdoin on tapahtunut, minusta on tullut tyttöystävä. Ja oikein seurusteleva tyttöystävä. Seurusteluun kuuluu siis suunnitelmallisuus ja sopimukset. Kyllä se(kin) vaan minulle sopii. Näin vanhemmiten olen alkanut arvostamaan kovin tavallisia asioita, sovittuja suunnitelmia, pidettyjä lupauksia ja vakituista suhdetta. Nuorena tyttönä taisin olla turhan villi paketti, raakile ihmiseksi, en tainnut juuri arvostaa vakituisuutta, kun oli sitä elämää elettävänä niin paljon ja hartaasti.

Offtopic, luen Tommi Liimatan ja Jouni Hynysen kirjeenvaihtoa Rillipää ja Läski. Mukavasti pojat kirjoittavat. Kirja tarttui mukaan Kiasman myymälästä, ei maksanut pokkarina kuin vitosen! Siellä oli muitakin hyviä kirjoja halvennuksessa, pitää käydä ne pois poimimassa joku päivä. Teksti vie minua mukanaan sen verran hyvin, että tunkee näköjään blogiinkin. Tuli vähän samanlaista jaarittelua nyt.

torstai 22. maaliskuuta 2012

These days I´ve been mostly eating...

Voi olla, että tämä on turhan aikaista, mutta yritetään nyt taas. Ei, en ole saanut edes haastattelukutsuja. Kyllä, olen hakenut töitä.

Ensin vierailivat ystävät rakkaat, ruokaa tein, lähibaareissakin tuli käytyä. Sitten matkasimme Treelle syntymäpäiviä juhlimaan. Olin niin poikki, että hymyilin paljon ja typerästi. Onneksi armastus oli mukana ja hoiti minua eteen päin. Sen jälkeen tosin totesimme, että kaksi päivää rilluttelua on yksi päivää rilluttelua liian paljon. Omenahotelli on vähän kalsa, mutta siellä saa ovet lukkoon. Säälin Omahoitajaa, hän joutui taas töihin vähällä levolla, mutta väittää jaksavansa. Pitäisikin - nuoremman.

Kävimme treffeillä Kiasmassa. Ihanaa, kun herra, joka kanssani viihtyy, tahtoo kanssani myös treffeille! Sitä en varmaan koskaan saa tarpeekseni. Sarjakuvanäyttely oli mielenkiintoinen, tykkäsin etenkin pinkistä Katja Tukiaisen Paratiisi-yksisarvisjutusta, mietin lasten julmuutta ja kauneutta. Pelottavia penteleitä! Enemmän tykkäsin Thank you for the music -osiosta. Crossroads oli pelottavan huvittava, Petri Ala-Maunuksen levynkannet naurattivat! Korpit oli vinkeä, kun sulki silmänsä, oli kuin olisi päässyt toisen uneen mukaan. Tai olisiko vähän niin kuin kolmiulotteinen kuunnelma...

Tänään tarjosin ruuat ja pari juomaa veljentyttärelle ja hänen ystävilleen. Oi, miten kauniita ovat nuoret naiset! Ja miksi, miksi he tuputtavat kasvonsa täyteen meikkiä? Nythän se vasta on tarpeen, kun oma kauneus on viipyilevä muisto, melkein sateeseen unohtunut valokuva tai epätoivoinen yritys vielä hetken olla se, mikä on tottunut olemaan.En minä kyllä meikkaamisen päälle mitään nuorna tyttönä ymmärtänyt. Ei ollut varaa enkä osannut. Hiukset olivat toinen tuskan aihe. Nykyään ei jaksa siitäkään välittää. Minä vaan kuljeskelen kotona olopöksyissä. Aika kulkee niin nopeasti, nuorena en ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa, elämä oli niin hidas. Nyt kaikki tapahtuu liian nopeasti ja minä yritän roikkua mukana ajan pyörässä.

Eteisessäni on suuri laatikko. Siellä on polkupyörä. Minulla on myös lentoliput pohjoiseen. Näen vilaukselta Lapin. Minä voin hyvin - tavallaan. (Mitä nyt vähän rikki, mutta niin kai meistä kaikki.)

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Minä juon nyt kahvia

Väsyttää. Pesen pyykkiä. Juon lisää kahvia.

Palaan asiaan sitten kun minulla on sanoja tai jotain kerrottavaa.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Raivotar

Kun on reilu kaksi vuotta sitten muuttanut asuntoon eikä kertaakaan ole pyyhkinyt kirjahyllystä pölyjä tai järjestänyt kirjojaan mieleiseensä järjestykseen, niin nyt ei oikein enää ollut mitään syitä kieltäytyä. Aikaa nimittäin on. Siitäkin tuli taas hieno muistutus sähköpostiin, kun viestissä kerrottiin, että kiitos, mutta ei kiitos, hakemaasi paikkaan tuli yli 100 muuta hakemusta, etkä päässyt edes haastatteluun. Päätin sitten tehdä jotain muuta järkevää, uudelleenjärjestää kirjahyllyni, mutta mene tiedä, oliko se viisasta, kun kirjahyllyn uumenista löytyneet asiat saivat vihan ja raivon kihisemään ajukopassa.

Pyyhin kirjaraasujani entisen puolison aikaansaamista roiskevahingoista, hänellä kun oli avioliiton loppuaikoina jännittävä tapa koittaa tuhota kaikki mikä minulle vähänkin jotain merkitsi. Usein se merkitsi, että etenkin kirjojen päälle voi kaataa tai viskoa nesteitä. Joskus taas minun päälleni. Muita tehokkaita tapoja olivat astioiden tai huonekalujen rikkominen. Minulta oli joskus kiva repiä vaatteet päältä. Ihan vaan mallksi, että ämmä ymmärtää nöyrtyä. Löysin päiväkirjojeni välistä hänen minulle kirjoittamansa kirjeen (eromme jälkeen), jossa hän ihmetteli eroamme, kun meillä oli niin hyvin mennyt hänen mielestään. V*ttu, niitäkin sai vinkua ja pyydellä vuosisotalla!

Sitten tulivat mieleen rikottujen juttujen lisäksi kaikki ne asiat, joita en koskaan saanut mukaani. Polkupyörä, isoisäni sormus, muutama minun lempisormukseni - ne arvokkaimmat tietysti, yksi Neuvostoliiton aikainen juliste, jolla on suuri tunnearvo minulle. Eivätkä ne tavarat edes kamalinta ole. Enemmän kauhistuttaa teot, joita hän minulle teki. Hirveätä on herätä keskellä yötä painajaisiin, juosta ovelle tarkistamaan, että varmasti on turvaketju paikallaan. Kauhistuttavaa on ajatella hänen tekojaan (joista muuten en tahdo puhua ja joita en tahdo mainita, ettei vaan tulisi paha olo. Oksettaa ajatuskin.).

Kun saisi pieksää sen ihmisen kunnolla. Antaa oikein klassisen selkäsaunan. Oppisikohan se ikinä? Onkohan sillä hullulla taas joku uusi uhri, joka joutuu kärsimään? Voisikohan niitä ihmisraasuja jotenkin varoittaa vai onko niin, että ihminen ei usko ennen kuin näkee. Minä en ainakaan uskonut. Ikinä en ole uskonut, korkeintaan vain parasta. Nyt sitten saan kärsiä häpeätä ja vihaa koko loppuikäni. Oikeastaan pieksäminen ei riitä, tappaahan se perkele pitäisi. Mutta minä en sitä tee, toivon vaan pahinta hänelle.

Uskotteko, että olen muuten ihan normaali ja suhteellisen tervejärkinen? Jopa unohtanut suurimman osan pahoista asioista, kun tapanani ei ole niissä velloa. Mutta jumalauta sen kerran, kun ne päähän paukahtavat, on viha kovin valkoista, kirkasta, polttavaa ja tuhoisinta minulle itselleni. Siitä on päästävä eroon muun muassa näin kirjoittamalla. Sillä terapiaahan tämä kirjoittaminen on, mitä enemmän saan pahaa pois, sen parempi. Ja hyvää voin jakaa, jos vaan joku on valmis vastaanottamaan.

Mutta oli siitä avioliitosta joku hyöty. En luota enää kehenkään. En mieheen, naiseen enkä satuolentoihin. Itseeni korkeintaan voin luottaa, ja siihenkin varsin rajallisesti. Ja nyt kun tämän on taas mielestään pois kirjoittanut, niin se helpottaa, ei harmita kovin paljon. Kunhan muistan faktat. En minä näistä kenenkään kanssa jutella tahdo.

 Kirjahylly muuten näyttää hyvältä:

Jäi vielä kaksi vapaata lokeroa. Mitähän niillä tekisin? (retorinen kysymys)

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Kun naamalihakset kipeytyvät nauramisesta

Roolipeli-iltamissa ei ollut kenenkään alaikäistä jälkikasvua paikalla, hämmästyttävää kyllä. Niinpä suullinen iloittelu villiintyi melkoisen roisiksi, kun matkustelimme kutistettuina lentonloitsitun suden selässä pitkin jättiläisten luolastoa ja keräilimme aarteita pohjattomaan taika-arkkuumme. Etenkin emännän viiri Tuhero tontilla (karvareunukset) taisi jäädä elämään kaikkien alitajuntaan... (Vrt. sellainen vähän laimeampi perinteinen maakunnan värejä kantava isännän viiri lipputangossa.) Tuli siinä tapettua muutama jättiläinenkin, myrkyllä ja salakavalasti. Pisteitä ropisi, ensi pelikerran saamme ilmeiseti kaikki aloittaa tasojen nostolla.

Ruokapuolella käyttäydyimme yllättävän vaatimattomasti. Tarjolla oli lihapiirakkaa ja pitkään hautunutta lihakeittoa (herkkua!), pari juustoa (etenkin se ranskalainen valkohomekermavalumo!) ja jälkiruuaksi prinsessakakku ja vähän nomseja. Yksi peliporukastamme vetelee tällä hetkellä pelkkiä ateriankorvikkeita, mutta hänellä onkin heinäkuuksi projekti. 50-vuotissyntymäpäivät ja häät! Ihanaa! Minä sitten rakastan muiden häitä! Itsekkäästi aloin pohdiskella, että nyt minulla olisi oikea syy tilata Brandosilta Iron Fistit, jotka ovat itse asiassa tällä hetkellä 20 % tarjouksessakin. Toisaalta sellaiset kengät eivät välttämättä ole parhaat mahdolliset puutarhakutsuilla, korot tekisivät nurmikkoon mukavia ilmausreikiä... Ehkä hillitsen itseni ja hankin jotain kesäistä.

Ihmiset ovat ihania! Etenkin jos huumorintaju natsaa ja kaikilla on irroittelu mielessä. Oli riemukasta, mutta puolen yön jälkeen alkoivat kaikkien silmät lupsua. Liekö jotain tekemistä asian kanssa ollut täydellä vatsalla? Pääsin kyydissä kodin lähettyville, ihanaa oli kävellä loppumatka loskassa, kun jalassa olivat uudet kumpparit. Nyt ne eivät edes enää luistaneet. Kevät tulee! Lumi sulaa!

(Unta ei tullut vieläkään kuin naurettavat kuutisen tuntia muutamassa pätkässä. Hmph, onhan se tietysti enemmän kuin edellisinä öinä, mutta ensi yönä aion sortua pillereihin. En jaksa enää valvoa. Väsyttää... Mutta mitäs tuosta enempää jaarittelemaan, omahan on ongelmani.)

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Tuoksupoliittinen katsaus

Nuorempana pidin kovastikin hajuvesistä, ensimmäinen ihanuus, jonka muistan, oli äidin käyttämä kielohajuvesi. Vanhemmiten olen itse herkistynyt tuoksuille ja menettänyt lääkityksen takia kyvyn käyttää hajusteita ihollani. Kaikki hajusteet härskiintyvät ihollani ja muuttuvat kuvottaviksi. Kunnes sitten muutama vuosi sitten tajusin, että voin käyttää hajuvettä, jos suihkautan sen hiuksiini. Se oli pelastus. Sitten alkoi oikean tuoksun metsästäminen, vanhat olin jo jaellut pois tai ne olivat saavuttaneet parasta ennen päivämääränsä.

Olen aikanaan käyttänyt Romaa, Envyä ja Oscar de la Rentaa. Niihin olin jo kyllästynyt, tahdoin jotain uutta. Mutta mikä lie ollut, kun suuntasin askeleeni kohti klassikkoa Chanelin vitosta ja ihastuin ikihyväksi. Makeutta, keveyttä ja leikkisyyttä, ilmeisesti jasmiini siinä kuitenkin on se jokin, joka saa ajatukseni aina kesään. Ja pitäähän naisella nyt yöpuku olla. Siinä mielessä Marilynin kanssa olemme samaa mieltä, mitään riepuja ei sänkyyn raahata.

Edelleen en siedä vahvoja tuoksuja. Edelleen meinaan tukehtua julkisissa kulkuvälineissä, jos ihminen on hajustanut itsensä liiallisesti. Mutta ripaus tuoksua on viehättävää. Se korostaa, mutta ei vyöry päälle. Omahoitajalle kun etsin haisulia jossain vaiheessa, löysin Carolina Herreralta useampiakin ihania 212-sarjasta. Minusta on nimittäin mukava haistella myös hyväntuoksuista miestä. (Vieläkin jotkut tuoksut tuovat kovin elävästi mieleen jotain vanhoja poikaystäviä, mutta se vaihe on menossa ohi. Olen ilmiselvästi menossa eteen päin, kohti tulevaisuutta enkä haikaile vanhoja. Hyvä minä!)

Jos vielä hetkeksi menisi sänkyyn. Oli taas huono yö. On oikeastaan ollut aika monta huonoa yötä, mutta kyllä tästä taas noustaan. Kevät koittaa, valon määrä lisääntyy. Lumi sulaa. Tänään leikimme taas roolipeliä, Omahoitaja tekee töitä, hänet näen vasta ensi viikolla. Tämä oli tosin tiedossa, kun hänen ammatinvalintansa selvisi. Vuorotyö asettaa pieniä haasteita parisuhteelle. Mutta mieluummin odotan hyvää, kun kapsahdan huonoon.

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Kahvia, kiitos!

Voi hyvän tähden! Olen kofeiiniaddikti. Eilen heräsin niin myöhään, että ajattelin jättää aamukahvin väliin. Virhe! Tuli hirveä hedari, jota podin koko päivän. Välillä sängyssä, välillä sohvalla, natustelin buranaa ja vetelin vettä. Ei auttanut. Mutta kun se ei migreenikipukaan ollut, niin en tahtonut turhaan Miranaxia natustaa. Vasta illalla tokenin sen verran, että söin jotain edellisen illan jämäruuista pykäämääni, ennen kuin ryömin takaisin sänkyyn pitämään silmiä kiinni.

Tänä aamuna päätä jomotti edelleen. Pohdin, mitä olin tehnyt eri tavalla kuin yleensä, tajusin, että kahvi puuttui listalta. Ja kappas, äsken join vajaan puoli litraa maitokahvia, päänsärky katosi. Jippii! Olen tästä aikaisemminkin höpissyt, että minullahan on sairaan kallis kahvimaku. Useiden empiiristen tutkimusten jälkeen olen päätynyt Classic Rekoon. Juu. Kallista on, etenkin nyt kun kahvin hinta on hilautunut pilviin. Mutta toisaalta, yleensä juon kotosalla kaksi kupillista kahvia. Toisen aamulla ja toisen iltapäivällä. Keittelen molemmat aamulla, toinen kupillinen menee termariin odottelemaan iltapäivää.

Mutta että elimistöllani on siis kahviriippuvuus. Voi hyvää päivää! Kaikenlaista sitä vanhoilla päivillään oppiikin itsestään. Onneksi addiktion ylläpitäminen ei vielä ole ylitsevuotavan kallista. Ehkä jossain vaiheessa on taas kokeiltava edukkaampia paketteja, mutta nautin tästä niin pitkään kuin mahdollista, aika edullinen riippuvuus eikä tarvitse juosta ympäri kyliä aineen perässä.

(Nyt menen venyttämään pohkeitani, ennen kuin ryhdyn salaisesti harrastamaan liikuntaa. Keppijumputtelen ja astuskelen steppilaudallani. Rauhallisesti, mutta niin, että syke kuitenkin nousee. Joo. Hulluksi olen tullut, mutta kun puolen tunnin askeltaminen tekee hyvän olon. Mutta ei kerrota tästä kenellekään, johan siinä harakatkin nauraisivat, jos kuulisivat, että teen jotain kuntoni eteen.)

torstai 8. maaliskuuta 2012

Hyvää tahtoa ja kavereita

Sain Ajatusmurusilta Hyvän mielen haasteen, kiitos siitä.Tämän haasteen tarkoituksena on laittaa 10 hyvää mieltä tuovaa asiaa satunnaiseen järjestykseen ja jakaa haaste viiteen muuhun blogiin.

1. Pidän ruuanlaitosta, se tekee hyvän mielen. Myös tulosten nauttiminen on yleensä innostavaa. Ja sen kyllä huomaa. Pidän etenkin viinistä, juustoista, tummasta suklaasta, tofusta, kaalista, yrteistä, chilistä, valkosipulista... (Tästä tulee liian pitkä luettelo, lopeta heti.)

2. Tykkään ystävistäni. Olen ottanut lapsuuteni ja nuoruuteni  ystävätyhjiön takaisin moninkertaisena (lapsena oli vain yksi ystävä, nuorena oikeastaan vain kavereita), minulla on paljon ihmisiä, joita kutsun ystävikseni. He ovat erilaisia ja mielenkiintoisia. Ymärtäväisiä ja auttavia. Keskustelevia ja kyseenalaistavia. Negatiiviset ja ilkeät tyypit saavat minun puolestani painua sinne pippurimaahan - tai terapiaan.

3. Omahoitaja. Vaikka hän on ystäväkin, hän on myös paljon muuta. Erittäin paljon. Minä en tahdo ymmärtää, miten hän tupsahti elämääni. Ihmeellinen luonto. Outoa. Pelottavaa. Ihanaa! Äärettömän ihanaa! Upeata! (Olisinhan minä ilmankin pärjännyt, mutta kun kerta eteen tuodaan, niin en kieltäydy.)

4. Lukeminen tekee mielen iloiseksi. Se avartaa. Luulee vähemmän, kun lukee enemmän. En vielä lue niin paljon kuin tahtoisin, välillä pätkii keskittymiskyky. Mutta sitten neulon tai katson telkkaria. Tai bloggaan. Tai leikin naamakirjassa.

5. Olen onnellinen veljieni olemassaolosta, kahden biologisen ja ottoveljen. Ihania ihmisiä ovat.

6. Tykkään kengistä. Kiellän olevani kuitenkaan mikään Imelda Marcos. Viisitoista paria on tiiviisti käytössä, sen lisäksi muutamat kaapinaluskengät löytyvät. Tiedättehän, kenkiä,jotka ovat jo huonokuntoisia, mutta joita ei tahdo heittää menemään, koska voihan olla, että niitä vielä tarvitsee. Missä, kysyn vaan. Kuuluvatko vanhat kengät muuten energiajaeseen vai menevätkö ne kaatopaikalle? Entäs vaatteet, jos niitä ei enää ilkeä viedä kierrätykseen?

7. Tykkään asua Suomessa. Pidän vuodenaikojen vaihtelusta, kesäsateesta, saunasta, luonnosta, sienistä, jokamiehen oikeuksista, naisten asemasta, demokratiasta, suomen kielestä. Ulkomaille on kiva päästä välillä, mutta en tahtoisi muuttaa minnekään. Jos olisi pakko, niin sitten Uuteen Seelantiin, se on riittävän kaukana äiteestä. (Sorry, traumaattinen suhde vanhempiin, ovat parhaimmillaan jossain kauempana.)

8. Musiikki on ihmeellinen asia. Avioliiton aikana menetin kyvyn kuunnelle musiikkia, koska entinen puoliso pilasi sen jutun soittamalla liian kovaa kännissä paskaa musiikkia. Nyt kun on päässyt keikoille ja saa kuunnella rauhallisella volyymilla hyvää musiikkia, voi taas nauttia siitä.

9. Minusta on ihanaa olla elossa! Olin jo niin varma, että tappaa pitää itsensä, kun ei tästä mitään tule. Mutta tuli sittenkin, kun jaksoin odottaa. Ihme kyllä.

10. Rakastan kissoja. Tahtoisin ottaa kaksi. Mutta entäs jos ne tulevat kipeiksi ja minulla ei olekaan varaa viedä niitä lääkäriin? Tai ostaa lääkkeitä? Tai jos itse tulenkin pahasti allergiseksi ja ne pitää antaa pois? Onneksi on kissakummipaikkoja, joissa saa kissaenergiaa.

Sitten taas tulee se vaikea osuus, kun pitäisi viskata haaste viidelle. Helkkari. Ottakoon ken tahtoo, eikö tämä ole jo melkein joka paikassa kiertänyt?

Olisin tahtonut lisätä loppuun Kolmannen Naisen Sähkökitara, hyvää tahtoa ja kavereita -laulun, mutta kun se ei nyt taas tänään onnistu. Ei sitten. Hyvää naisten päivää!

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Jännän äärellä - no eipä...

On tämä elämä mennyt jännäksi. Hain yhtä määräaikaisuutta, en päässyt edes haastatteluun. Kyllä se vaan niin taitaa olla, että tässä on ryhdyttävä sopeutumaan pidempiaikaiseen, ellei jopa koko loppuelämäni kestävään työttömyyteen. Mutta mikäs tässä, matkat vaan jäävät tekemättä, mutta jos muuten elämä pysyisi leppoisana ja radallaan. Vielä minulla on reilu kolmisen kuukautta rällästelyaikaa kuitenkin.

Pohdin juuri polkupyörän hankintaa. Sillä voisi kesällä huruutella ensin lyhyempiä ja sitten ehkä pidempiäkin matkoja, niin säästäisi heti kummasti matkakuluissakin. Lukot vaan pitää hankkia asialliset ja vahvat. Nyt olisi Hobby Hallilla tarjouksia vaikka miten paljon. Onko kenelläkään mielipidettä Suomi pyörästä? Tai oletteko nähneet muita edukkaita tarjouksia?

Huoltohenkilökunta kävi juuri tarkastamassa kylpyhuoneen. Muuten oli kunnossa, mutta wc:n isoon huuhteluun taidan saada vihdoin korjauksen, samoin bideen suihku pääsi listalle. Hyvä hyvä. Ai niin ja sitten vielä toinen ihmeuutinen, koska taloyhtiön tilinpäätös oli männä vuonna niin paljon plussalla, joulukuussa emme maksa kuin puolikkaan vuokran. Tämä on ihan ihmetalo, en mie tästä voi pois muuttaa ikuna.

(Vähän minua ahdistaa, mutta ei paljon. En aio vetää ranteita auki, vaikka joku tahtoisikin.)

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Kuljin pitkin pellon laitaa

Helsinki muuttuu ja kasvaa kaiken aikaa. Muistan, kun reilu kymmenisen vuotta sitten ajelin silloisesta kodistani Mummovuoresta työpaikalleni Hertsikan teollisuusalueelle Viikin peltojen halki. Yliopistoaluetta vasta rakennettiin eikä Viikistä ollut valmiina kuin ensimmäiset talot. Siellä oli peltoja ja lehmiäkin näki enemmän kuin nykyään. Nyt kaikki on toisin, tuli taas todettua kun Omahoitajan kanssa kävelimme pikkulenkin maanantaina ennen kauppareissua.

Sen verran on joku asuntoyhtiöistä kunnioittanut Viikin vanhaa olemusta, että on huolinut yhden Äkkijyrkän lehmistä huoltorakennuksen katolle. Minulla kun oli puhelin kotona latauksessa, niin pyysin Omahoitajaa ottamaan pari kuvaa, kun kerrankin olimme huudeilla sopivasti valoisan aikaan.

Makaava muu


Pitäisi itse asiassa käydä taas kuvailemassa myös Viikinmäen muuttunutta kaupunkikuvaa. Siitä on jo melkein puolitoista vuotta, kun ensimmäiset kuvat kävin napsimassa alueesta jonkun kävelylenkkini aikana. Nyt ovat jo ensimmäiset talot valmiita ja uusia pykäävät huimalla vauhdilla. Toivottavasti ilma pysyy aurinkoisena, niin pääsen taas vaeltamaan lähiympäristössä. Koitan ottaa kaiken irti tästä pakollisesta vapaastani, kun tietäisi, että jossain vaiheessa töitä saan, niin olisi paljon rentouttavampaa tämä pakkoloman vietto.


Musiikkipläjäyksen avulla lähetän terveisiä Timolle, Saulille, Jyrkille ja monelle muulle mukavalle, joiden asioita olen taas saanut viime päivinä seurata suomalaisessa mediassa. Kyllä olisi kirveellä töitä. Voi hyvää päivää!

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Melkein kumikenkäkeli

Aika usein olen enemmän innokas kuin älykäs. Eilen innostuin lumiensulamisilmiöstä ja keväästä niin pahasti, että pakko oli vetää uudet kumikengät jalkaansa kauppareissulle. Samoin nahkatakki ja aurinkolasit. Ajattelin elvistellä koko rahan edestä.

Siinä meinasi käydä kuin Elviksille tuppaa käymään. Takapihamme on varjossa ja liukas kuin perunapelto, josta on koitettu tehdä luistinrata. Ei ollut hyvä idea se. Siellä minä ja muut mummot taapersimme äärihidasta ankanmarssia isolle tielle. Kukaan meistä ei kaatunut, mummoilla oli raudat kengänpohjissa, minulla ei. Ehkä maltan vielä mieleni, ennen kuin teen kumikenkäkokeilun toiste.

Mutta kun kumpparini ovat niin kauniit...
Keittiönpöytä on osoittautunut ainoaksi järkeväksi paikaksi ottaa kuvia. Muut pinnat kun ovat täynnä romua.

Tomaatintaimet kasvavat. Olinkohan vähän liian aikainen? Ehkä en, jos parvekeolosuhteet muuttuvat plussan puolelle kuukauden kuluessa. Silloin pitäisi jo ryhtyä ulkoiluttamaan taimia. En tiedä, olenko kertonut, että kasvien kasvattelu lisää suunnattomasti optimismia ja onnea. Ainakin minä muutun ihan tolkuttoman zeniläiseksi. Saman tekee myös tiskaaminen, niinpä menen tiskaamaan ennen kuin Gilmoren tytöt palaavat ruutuun ja sitten tulee Omahoitaja ja sitten - vihdoinkin - teemme hampurilaisia, joista olemme kohkanneet koko viikonlopun.

lauantai 3. maaliskuuta 2012

Treffit kylillä

Yksi ihana Tampereen plikka ravaa silloin tällöin täällä pääkaupunkiseudulla työasioissa. Olen hänet aikoinaan oppinut tuntemaan silloin kun Blogistania oli nuori ja samoin me. Eiku... Eilen sattuivat askelmerkit lankulle, treffasimme hänen työasioidensa jälkeen Ateneumin paarissa, Tablossa. Voihan vitalis, kun meillä oli hauskaa! Mitä nyt vähän häiritsi, että minulla on hirveä puutostila kuuntelevistä korvista, niin puhuin kuin ruuneperi ja akkansa, vaahto (vai oliko se viini?) vain lensi suupielistä. Toivoa vain sopii, että ystäväisenikin sai sanansijaa ja koki tulleensa kuulluksi! Tablon huono puoli on sen tarjoomusten kalleus ja se, että siellä tulee valomerkki perjantaisin jo kuudelta, kun museo sulkeutuu.

Me sitten siirryimme Rautatieaseman Pullmanniin, jossa Omahoitaja jo yhden ystävänsä kanssa istuskeli. Tulin sitten heidätkin esitelleeksi. Tosin keskustelu ja kikattelumme jatkuivat tiiviinä, tuli suorastaan syrjittyä herraseuraa. Omahoitaja oli vihdoinkin saanut palkkansa ja huolehti nesteytyksestä kiitettävästi kantamalla tädeille ilolientä. Oikein harmitti, kun sitten eronhetki koitti, mutta pakkohan se oli laskea toinen taipaleelle, kun tajusin, että hän olisi vasta puolen yön aikaan kotosalla.

Emme mekään enää Omahoitajan kanssa paikalla kauan notkuneet. Hänellä nimittäin alkoi tänä aamuna aikaisin kylpyhuoneremontti kodissaan. Oli toiseksi alin kaakelirivi päättänyt aivan itsekseen kolahtaa irti. Luvassa oli ympäristön kaakeileiden irrottelua ja sitten uudelleenkiinnittämistä. Kunnon remppaa ei kannata ryhtyä tekemään, taloyhtiössä on luvassa putkiremontti vuoden sisällä. Ja onkin jo korkea aika, sen verran historian havinaa on hänen kylpyhuoneessaan havaittavissa. Ja se haju, jonka epäilen olevan hometta...

Ateneumissa pitäisi käydä katsomassa Carl Larssonin näyttely. Muutenkin pitäisi liikkua välillä ihmisten ilmoilla. Mutta nyt on pieniä toivonkipinöitä liikkeellä kaikin puolin, sain eilen sisäpiirivinkin maaliskuussa valtion leivissä avautuvasta toimesta. Sinnekään ei olisi yhtään hassumpaa päästä, vaikka palkka pieneneekin, lomaa olisi sitten vähän reilummin. Ja töitä saisi tehdä niin paljon kuin sielu sietää. Tai sitten tahdon voittaa lotossa, sen jälkeen en enää töitä tekisi. Korkeintaan vapaaehtoishommeleita.

Ennen kaupunkiretkeä sain pysäyttävän puhelun ystävältä. Hän kertoi kotiasioista, jotka järisyttivät. Surullista, mutta ei maailmanloppu, toivon minä. Hänelle toivotan voimia ja jaksamista asioiden kanssa!

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Sisäinen Helvetin Marttani punkee esiin

Minulla on sisäänrakennettu hinku tehdä ruokaa. Etenkin jos olen hermostunut, ahdistunut tai tekemistä vailla, ryhdyn mieluusti vääntämään evästä. Toinen vaihtoehto sitten olisi ryyppääminen, mutta ei kai sitä enää tällä iällä ilkeä tehdä. Tai ainakaan myöntää tekevänsä, totta puhuen aika harvoin sitä enää tapahtuukaan, mutta välillä, en ole koskaan lasiin sylkenyt ja sen verran opportunisti olen, etten jää pessimistin ja optimistin kanssa jaanaamaan, onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä, vaan vedän sen kitusiini ja täytän lasin uudelleen.

Keskiviikkona oli taas tuskatila päällä. Sen lisäksi jääkaapissa oli paljon kaikenlaista, jonka parasta ennen päivä alkoi lähestyä. Itsellänihän parasta ennen päivä meni jo vajaa kymmenen vuotta sitten, kun astuin avioliittoon. Kas, siinäpä päivämäärä, joka pitäisi hävittää maailmanhistoriasta tai ainakin minun henkilökohtaisesta historiastani. Kivaa oli niin pitkään kun oli, sitten ei enää ollut yhtään kivaa, itketti vaan ja hävetti. Melkein sain saman päivämäärän muuten erotuomioonkin, muutamalla viikolla vippasi.

Tästä tulee taas näköjään pitkä ja polveileva tarina, jos en heti välittömästi katkaise ajatuksen lentoa ja siirry takaisin keittiöön. Katson paljon kokkiohjelmia, rakastan ruokaohjeiden ja reseptien selailua, mutta eväät tehdäänkin sitten omasta päästä, mukaellen muistettuja ohjeita. Ja jos jotain olen helvetinmarttaillessani oppinut, kaikenlaisten jäljellejääneiden einesten paras piilotusosoite on suolainen piirakka. Jos oikein laiskaksi herkeää, ei toinne edes piirakanpohjaa itse vääntää, kun meidän kaikkien äidit Raision Sunnuntailla ovat tehneet sen jo. Yllättäen tavallinen piirakkataikina ei ole kuin 10 kcal raskaampaa kuin ruisperunataikina. Raskaitahan ne ovat molemmat, mutta ei tässä nyt mitään laihduttajan evästä ollakaan tekemässä, vaan lohturuokaa ahdistukseen.

Ensinnäkin, ota riittävän iso vuoka. Itse käytän 24 x 33 cm teräsvuokaa (iikkeaa, mon amour, halvalla), koska jos vuoka on perinteinen 27 cm halkaisijaltaan oleva pyörylä, niin pohjasta tulee liian paksu. Täyte on kuitenkin se pääasia ja se pohjahan tässä lihottaa (itsepetos nro 20081). Paksu pohja on ällö. Sitten vinkki kuinka saat jäisestä neliöstä taiottua vaikka miten ohuen pohjan (riittää jopa pellillekin, olen testannut, mutta sitten tuli jo tosi ohut pohja). Anna taikinan sulaa pakkauksessa mainittu aika, sitten siirrä se viilenemään jääkaappiin, älä KOSKAAN sulata taikinaa mikrossa, ellei ihan pakko ole, siinä on se savolaisen supermiehen Vituixmänin ilmestymisen vaara olemassa.

Suolainen tähteiden piilotuspiirakka

Sunnuntai piirakkataikina - sulata se ja sillä välin pilko alla olevat (tai mitä tahansa jääkaapissa löytyy)
n. 10 cm pätkä purjoa
Pari kevätsipulin vartta
Kimchia kourallinen
Toinen kourallinen valkosipulihapankaalia
Sitruuna-pippurimaustettu tonnikalaprk
mustapippuria rouheena
yrttejä, itse laitoin oreganoa ja timjamia
3 pehmenevää tomaattia viipaleina, muista poistaa kanta, kukaan ei tahdo syödä kantoja!

Munamaito:
puolet yrttimaustetusta creme fraice purkista
4 kananmunaa
sinihomejuustokerma (päiväys tammikuussa, hyvin menee!)
n. 100 g juustoraastetta

Tähän olisi käynyt mahdolliset kastikkeenloput, lihapullat, lihanpalat pilkottuina, soijasuikaleet keitettyinä ja maustettuina, tofumuru, raastetut juurekset, sipulisilppu, oliivit, juustonloput, maggaranpalat... Ideana on, että täytettä on n. 0,7 litraa. Reilu. Sekoita ainekset (paitsi tomaattiviipaleet) ja yrtit kulhossa keskenään.


Levitä pöydälle leivinpaperia noin uunipellin kokoinen pala. Tai sitten sellainen hieno silikonileivonta-alusta-hässäkkä, jota minulla ei ole, vaikka tahtoisin senkin. Minä nyt tahdon niin monia asioita, että jos kaikki olisi, niin aika pinkeällä olisivat kaapit. Läiskäise jääkaappikylmä, parhaassa tapauksessa aivan hivenen jähmeä taikina keskelle leivinpaperia, ota uunipellin kokoinen pala elmukelmua ja livauta se taikinan päälle. Sitten vaan siitä päältä alat joko painella pikkukätösin tai tökkiä littuun piirakkapulikalla tai kaulimella. Niin se vain käy, mutta älä jää tuleen makaamaan, nopea pitää olla, ettei taikina lämpene ja lötkisty.

Kun taikina on riittävän suuri tahtomaasi vuokaan, siirrät sen vuokaan. Ai eikö onnistu? Käytä apuna sitä leivinpaperia tai leivonta-alustaa ja kumoat taikinalevyn vuoan päälle ja painelet öljytyn vuoan pohjalle. Onnistuu se, pari kertaa kun harjoittelet, usko pois. Sitten tehdään temppu. Minua ainakin henkilökohtaisesti sylettää, jos pohjan reunat lässähtävät pohjan päälle esipaiston aikana. Teemme siis tempun foliolla, katso kuva:
Minä en jaksa minkään kuivien herneiden tai riisinjyvien kanssa pelmuta. Ne pitäisi kuitenkin kaapia piirakan päältä pois ja alle pitäisi taitella leivinpaperia ja aivan liian monimutkaista... Töki pohjaan vielä muutama reikä, ettei se ala nousta paiston aikana.

Piirakka uuniin 10 minuutiksi, alimmalle tasolle, lämpö +200 C. Sillä välillä sekoita munamaito ja juustoraaste. Neste saa olla mitä tahansa jääkaapista löytyvää, jonka rasvaprosentti on yli 10. Ei siis mitään rasvatonta maitoa. Mutta soijakerma käy, tms jos et tykkää lehmätuotteista. Minä tykkään. Kun piraga tulee uunista, lisää täyte pohjalle, sitten tomaatit ja sitten munamaito niskaan.

Sen jälkeen piirakka tungetaan takaisin uuniin n. 35 - 40 minuutiksi, että munamaito hyytyy. Tietysti jos tahdot väriä, nosta viimeiseksi 10 minuutiksi pelti ylemmäs, mie en jaksa.

Sitten tulee se vaarallinen vaihe. Pitäisi odottaa sen verran kauan, että piirakka vähän jäähtyy. Viksut ihmiset tekevät sillä välin vaikka salaatin syötäväksi piirakan kanssa. Tyhmät, laiskanpulskeat ja pumpulat (=kummitus) voivat vaikka ottaa lasillisen viiniä ja odotella television tai tietokoneen ääressä n. 20 minuuttia. Sitten syödään. Hyvää on! Riittää n. komppanialle.

No niin, katsokaas nyt, eihän se ollut yhtään vaiketa. Eihän? Siitä vaan soveltamaan. Hyvää on ja riittää useammaksi päiväksi yksinasujalle, terveisin nimimerkki kohta syön piirakkaa aamupalaksi. Kyllä sitä jää vielä Omahoitajallekin.

(Ps. Hain muuten yhtä paikkaa. Siihen edelliseen hyvään oli tullut yli 100 hakemusta, että voitte vain kuvitella, mitkä ovat saumani tähänkään. Hahahaha. Mutta hain kuitenkin.)

torstai 1. maaliskuuta 2012

Elämäni muistojen kirja

Lueskelin eilen uutisia siellä täällä ja silmiin sattui YLEn sivulta uutinen jääkaapin oven käytöstä muistikirjana. Ajattelin sitten joutessani, että siitähän minä näppärästi tekaisen merkinnän, niin ei teidän tarvitse tyhjää täällä ravata.


Jääkaapin oveen pääsevät saapuneet kortit, valokuvat, alennusliput, keikkaliput sekä epämääräiset lippulappuset, joissa muistutetaan tärkeistä lähiajan tapahtumista. Vähän karsin omaani (poistin nimelliset muistiinpanot), ennen kuin kuvan otin, mutta ajattelin sitten, että johan te minut tunnette, että jos kuvasta joku vinkin saa, kuka täällä kirjoittelee, niin saakoon.

Tästä saisi muuten aika mukavan meemin. Mitä teillä on jääkaapin ovessa? Minä tahtoisin pakastimen oveen vielä niitä sanamagneetteja, joilla voisi tehdä hajatelmia.