perjantai 29. tammikuuta 2010

Human shredder

Kävin muuten kehityskeskusteluni esihenkilöni kanssa. Hän jossain vaiheessa totesi, että olen jonkin valtakunnan ”human shredder”, tarkoittaen tapaa, jolla seulon hänen postinsa ja puhelunsa. Kai se kohteliaisuus oli. Hmm...

Eilen vein porukan tiimidinnerille. Korea housessa oli edelleen hyvää ruokaa, paitsi että taisivat vähäsen länsimaistaa annoksiamme, koska edellisellä kerralla sain tulisempaa evästä. Toisaalta mustekalaa (Ojingo bokkeum) nyt ei niin tulisena tarvitse tarjoillakaan. Alkuruokia pääsin tällä kertaa testaamaan lähes koko listan, koska otimme vähän kaikkea 9 hlön ryhmälle.

Dinnerin loppupuolella todistimme inhimillisen sirkkalauman vierailua ravintolassa. Ihan oikeasti; paikka täyttyi sekunnissa bussilastilliseta korealaisia, joille kannettiin pöytäkunnittain suuret padat ”jotain” riisin ja muiden lisukkeiden kanssa tarjolle. Puolessa tunnissa olivat toppatakkiset pikkuihmiset riiponeet pöydän tarjoomukset napaansa ja poistuivat yhtä vauhdikkaasti kun olivat saapuneetkin. Melkein pelottavaa.

Esihenkilöni taas tahtoi viedä ryhmän vielä ”yksille” ja hänen makunsa mukaan päädyimme Kämpin baariin. Minä henkilökohtaisesti kammoan koko paikkaa. Onhan se toki kaunis, tarjoilu erinomaista, mutta se snobismin ja botoxin määrä pienessä tilassa saa minut ahdistumaan. Tarjosin porukalle hyvän tekosyyn parin drinksun jälkeen ja poistuin bussilla kotiin.

Hyvänä päivänä meillä menee hyvin, huonona tosi huonosti. Työpari Isä Aurinkoinen ja Äiti Maa... Jep jep.

torstai 28. tammikuuta 2010

Luonnonilmiöitä, pakkanen ja minä

Kun mietin aamulla, laitanko jalkaan ihmiskengät vai lämpimät vaelluskenkäni, jäivät kauneudelliset arvot toiseksi, vaikka illalla olenkin menossa ihmisten ilmoille. Viime aikoina on ollut niin kylmä, etten aivan äsken muista olleen. Tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta, että viime talvena pidin talvitakkia ylläni pari kertaa, kun kävin pohjoisemmassa Suomessa vierailulla. Nyt olen kietoutunut talviturriini (tekoturkis) jo parisen kuukautta.

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä vähemmän tuntuu kiinnostavan muiden mielipide siitä, miltä näytän tai mitä minusta ajatellaan. Samoin koska kauneus katoaa ja rypyt voittavat alaa, ei jaksa enää kovin edes taistella väistämätöntä vastaan. Mutta ainakin toistaiseksi olen säilyttänyt suvaitsevaisuuteni, antaa pentujen kävellä kinkkanoissa, niin sitä on tehnyt itsekin ja hyvin pärjännyt hengissä. Pipo oli minulle jo nuorna tyttönä kauhistus, edelleenkään en sellaista päähäni laita, mutta onneksi olen löytänyt hatut. Rakastan hattuja.

Tahtoisin turkin. Sellaisen vanhan lammasturkin. Harmi, kun ei ole isovanhempia elossa, joiden kätätköistä sellainen löytyisi. Näillä leveyspiireillä turkilla on funktio, sitä kutsutaan luonnonilmiöksi nimeltä talvi.

keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Jos olis valta, niin kuin on mieli

Saattaisi naurattaa kyynisesti ja sarkastisesti, jos ei itkettäisi. Elin toivossa, että muutettuani isompaan asuntoon saisin uuden nojatuolin ja oman pesukoneen. Nyt kun tilaakin tulisi olemaan. Sitten minä heräsin. Vararahastoni meni niihin ex-puolison puhelin- ja nettilaskuihin, jotka olivat nimissäni. En edelleenkään ole saanut vakuutusyhtiöltä viestiä, että pakollinen liikennevakuutus olisi siirtynyt hänen nimiinsä. On siis jatkettava taistelua – JA MINÄ EN ENÄÄ JAKSA taistella. Minä tahtoisin jo jättää koko episodin taakseni ja unohtaa epäkelvon olion olemassaolon. Jos olisi ase, voimia ja kavaluutta, kävisin paukauttamassa pois päiviltä, mutta minä moisen hirviön takia linnaan lähde.

Että helpottaa, kun saa edes puhua pahaa! Muuten olen sitä mieltä, että koko suku olisi hävitettävä tai ainakin salvettava, etteivät vaan vahingossakaan pääsisi levittämään läpimätää geenistöään enää mihinkään suuntaan.

Onneksi tulevan muuttoni jälkeen ex-puolisoni ei enää tiedä missä asun. Pitää muistaa varoittaa kaikkia ystäviä ja kylänmiehiä, etteivät vain vahingossakaan kerro sitä hänelle. Jostain syystä olen viime aikoina alkanut pelkäämään, olen laittanut hänelle niin tulikiven katkuisia viestejä ja uhkauksia, että hänelle voi paukahtaa päähän tehdä suhteeni jonkin valtakunnan lopullinen ratkaisu. Vähän samanlainen kun minä tahtoisin tehdä hänelle.

Hänen tekemänsä taloudellinen rötös toi ilmeisen selvästi mieleeni eroa edeltävän ja sen jälkeisen ajan. Olen täynnä raivoa ja kaikki epäoikeudenmukaisuus tuli taas mieleeni, vaikka olin päässyt siitä jo melkoisen hyvin eteen päin. Olen taantunut takaisin raivohulluksi. Itse asiassa tekisi mieli vetää perseet ja käydä rikkomassa sekä auton että asunnon ikkunat.

Onneksi saa edes puhua täällä asiasta, helpottaa. Enkä minä mitään kuitenkaan tee, minut tuntevat ihmiset tietävät, että en juurikaan ole verenhimoinen, olen vain vahva puolustautuja. Jos jaksan puolustautua. Nyt kyllä tekisi mieli antaa vain periksi ja luopua kaikesta, kun EI JAKSA. Hauras miäli.

tiistai 26. tammikuuta 2010

Päiväkotipaikka nimeltä työ

Hyvät hyssykät, että on vauhdikas vuodenaloitus. Tällaista ei aivan äsken muistakaan. On suorastaan niin vauhdikasta, että välillä sylettää. Niin on ollut ahdistavaa, ettei edes viitsi kotona avata tietokonetta. Vähän ahdistaa. Ihan pikkuisen.

Mutta mikäs täällä ollessa, kivat leikkikaverit, paljon vaihtuvia tehtäviä, maittavia ruokia säännöllisinä ruoka-aikoina – ja tästä vielä maksetaan meille. Eivät asiat maailmassa itse asiassa kovin pahasti ole. Paitsi miksi toisille maksetaan enemmän kuin toisille? Pitäisikö kysyä huomenna läheisimmältä leikkikaveriltani, kun pidämme kehityskeskustelua? Minun pitäisi vaan keretä ensin jotain kuponkeja sitäkin varten täyttämään.

maanantai 25. tammikuuta 2010

Odotan

Odotan erittäin kiihkeästi muuttoa. Yksi suurimmista syistä osoitteenmuutokseen on HKL, ei kun HSL. Olen kurkkuani myöten täynnä kolmella julkisella kulkuvälineellä sahaamista. Kun yksi myöhästyy tai jää saapumatta, järjestelmäni romahtaa. Tänään vietin taas tien päällä tunnin ja 15 minuuttia. Onneksi pakkanen oli laskenut, Kehän varressa odotellessa olisi saattanut muuten tulla kylmä 20 minuutissa.

Vaikka fyysinen työmatkani tulee pitenemään parilla kilometrilla, 15sta 17ään kilometriin, sattuu yksi parhaiten liikennöityjä bussilinjoja ihan äärellensä. Toiveissa on, että pääsisin 40 minuutin työmatkalla. Olisihan se luksusta. Keskustaan pääsen kuitenkin vajaassa ½ tunnissa ja Kallioon 10 minuutissa. (Mikäs kriteeri se tuo Kallio oikein on?)

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Paras ystävä

Olen kovin turhautunut ja ahdistunut. Tekisi mieli sanoa rumia sanoja, kirkua, pidättää hengitystä ja hakata päätä seinään.

Minulla on elämässäni ollut muutamia ihmisiä, joihin olen ryhtynyt luottamaan enemmän kuin toisiin. Jostain ihmeen syystä luottamukseni on turhan useasti kohdistunut ihmisiin, jotka eivät tiukan paikan tullen enää pystykään pysymään mukana, vaan ovat poistuneet jonkinlaisella ryminällä toisaalle. Ja juuri silloin kun olisin tarvinnut ystävää eniten.

Nyt lyhyen ajan sisällä kaksi entistä ystävää on ottanut yhteyttä. Toinen tekstiviestillä ja toinen tarjoutumalla naamakirjaystäväksi. Tekstiviestiin en vastannut mitään, ihan mukava ihminen, mutta häntä kuvailee kovin sanonta ”tuulen suunta on vaihtuva ja välillä ei tuule laisinkaan”. Toisen ystäväkutsun vastaanotin vastoin parempaa tietoani. Aivan turhaa, märehdin, enkä jotenkin koe tarvetta lähestyä häntä. Tai kai minä kokisin, jos kuvittelisin, että voisin luottaa, mutta kun en voi. En uskalla.

Näistä ystävyydenosoituksista turhautuneena olen niin ahdistunut, että mikään ei taas ole kohdallaan, elämä hankaa kuin pari numeroa liian pienet persiöt pyllyvaossa. Ahdistaa. Miksi suostuin naamakirjakaveriksi? Miksi ihmiset eivät pysy päätöksissään? Sitten kun on kerta minut jätetty, niin jättäisivät rauhaan. Ei käännetä kelkkaa takaisin, kun se on jo laitettu menemään toiseen suuntaan. Suru surraan ja sitten mennään eteen päin, vaikkei edes tietäisi minne ja mitä on edessä.

Totta ihmeessä olen loukkaantunut ja tekisi mieli sanoa kamalasti rumia sanoja, kostaa, loukata ja ilkeillä. Vaan ei ei ei, jos jotain olen oppinut, niin sen, että kosto ja loukkaukset ovat paha asia. Vain hetkellisesti se saattaa helpottaa, mutta sitten vasta pahalta tuntuukin. Sen takia avioeroakaan en osannut tehdä siten, että ex-puolisoni olisi edes tajunnut tehneensä minulle jotain pahaa. Päätin vain lähteä vähin äänin, kuin varas yöhön. En uskaltanut nousta vastaan, pelkäsin, että hän suuttuisi lisää ja jotain pahaa tapahtuisi. Sitten en enää pitänyt asian käsittelyä tarpeellisena, kun olin jo surutyötä tehnyt aikani. Nyt kun vihdoin kerroin hänelle suoraan, miksi läksin, hän ei edes ensin muistanut tapahtunutta. Minä muistan sen ikuisesti ja kannan arvet sielussani.

Jäljet ovat jääneet myös entisistä ystävistä. Minä niin molemmilla kerroilla elin toivossa, että olisin saanut sellaisen parhaan ystävän. Sellaisen, josta tyttöjen kirjoissa kerrotaan. Tai naistenlehdissä. Sitä sellaista parasta ystävätärtä, joka on lähellä, jolle voi puhua kaikesta, vatuloida ja tutkia maailmaa. Sellaista, jonka kanssa voi käydä tyttöjen jutuissa, kahvilla, baarissa, shoppaamassa, elokuvissa, taidenäyttelyissä, konserteissa, festareilla. Ja ottaa vaikka poikaystävän mukaan, jos nyt niikseen tulee. Perkeleen stereotypiat! Mutta taitaa se olla ihan yhtä epätodellinen ajatus kuin onnellinen avioliitto tai turvallinen perhe. Niin kuin minulle. Kaikki muut saa. Kiukkukiukku.

Tämä menee ohi. En oikeasti paha ihminen ole enkä tahdo kenellekään pahaa. Virtuaalinen kiukuttelu riittää. En kyllä ole mikään herranterttu tai laupias samarialainenkaan. Enkä toisaalta enää jaksa minnekään lähteä. Mutta olisin jaksanut vielä muutama vuosi sitten. Ja onhan minulla ystäviä! Mutta ei sellaista parasta, kun kaikilla on jo omat parhaat kaverit ja mie tulin vähän niin kuin puun takaa ihmisten ilmoille.

Nyt jo helpotti. Kyllä minua uskaltaa tavata, ei minulla ole pakonomainen tarve liimaantua kehenkään, en ala stalkkaamaan tai roikkumaan nurkissa öitä. Olen kiitollinen jokaisesta ystävästä, kaukaisemmasta ja läheisemmästä, ihanaa, että olette olemassa. Kiitos. Olen tosin haalea kopio entisestä itsestäni, mutta joissain asioissa minä itse kuitenkin. Mutta en minä tätä elämää ilman internetiä jaksaisi, minä onneton elämän märkä lapanen juttelen koneelle niin kuin muut ihmisille.

lauantai 23. tammikuuta 2010

Pieni

Sen lisäksi, että eilen näytin kotoani kenties tulevalle vuokralaiselle, minulla oli aikaa tavata verkkolehtiä. Törmäsin mieltäni provosoivaan otsikkoon, jossa joku italiatar oli kourinut jonkun potkupallotähden haaruksia ja ilmaisi halveeraavasti, että lopputulema oli pieni. Minulla on sellainen tuntemus, että olen tästä joskus elämäni aikana haastellut aikaisemminkin, mutta jos ette ole päässeet kuulolle, kerronpahan mielipiteeni uudelleen. Ei sillä vehkeen koolla väliä ole, vaan sillä miten muuten asiaa lähestytään.

Ensinnäkin fysiologia; miehellisillä mitoilla on tapana kasvaa, kun ne innostuvat asiaansa. Ehkäpä suuri potkupallotähti ei ollut suuressa väkijoukossa parhaimmillaan ja asiaansa ottautunut. Toiseksensa kovin suurikokoinen monsteri ei minua pääse metriä lähemmäs, minä mielelläni nautin asiasta, en tahdo ajatella sitä, että rikkooko tuo muurinmurtaja muutakin kuin selibaatin. Kolmanneksi naisissakin on eri kokoisia persoonia, myös sisältä päin. Eikä se koko riipu henkilön fyysisestä koosta. MOT.

Jotta hei vaan kaikki te miehet, jotka mietitte, onko miehisyytenne mitta riittävän kokoinen vai ei, älkää peljätkö, minä kerron teille suuren ilon, ainakin minä pidän enemmän pienistä (jotka ovat itse asiassa aivan keskikokoisia). Pieni on parasta! Mutta ei kerrota sitä niille isokokoisille tyypeille, tulevat vielä kateellisiksi.

Mitähän minäkin tällaisista puhun, kun en uskalla edes kunnolla katsoa miehiä?

Tahtoisin jo ryhtyä pakkaamaan, vaikka muuttoon on vielä kaksi viikkoa. Mietin koko ajan, millä ihmeen keinolla saan laatikot kotiini mahdollisimman pian. Voisin vaikka elellä riisutussa asunnossa ihan vain siitä ilosta, että tietäisin, että saan kaiken kuntoon muuttoa varten. Minä olen hätäinen stressipampula joissain asioissa. Toistaiseksi olen tyytynyt hinkkaamaan paikkoja, jotka ovat olleet pienemmällä hoidolla viime aikoina. Huomasin, että liesituulettimen rasvasuojasta tulee pieni karvainen eläin, jos ei puoleen vuoteen sitä puhdista. Jouduin liottamaan etokapistusta imuroinnin jälkeen vedessä, sitten toluvedessä. Sitten suihkutin sen, sitten liotin toisen kerran ja suihkutin uudelleen. Ette kuulkaa arvaa miten jännittäviä hiutuvia suodattimesta voi irrota. Voin vain kuvitella, että jos ihminen ei sitä koskaan tee, tuloksena on kokonaan vaihdettava suodatin.

Ottoveljeni houkuttelin ruokapalkalla vilkaisemaan lattiakaivoon, se kun on toinen paikka, johon minua ei suin surminkaan saa tuijottamaan. Se oli puhdas. Hän puhdisti sen aikoinaan edellisten asujien jäljiltä ja minulla on taas naiselliset pikkukeinoni (putkenavaaja) saada se pysymään tolkuissaan. Tahdoin olla varma, ettei ainakaan minua syytetä asunnon huonoon kuntoon jättämisestä.

Todennäköisesti uudessa kodissa on sama homma edessä, kun en kuitenkaan ole tyytyväinen siivouksen tasoon...

perjantai 22. tammikuuta 2010

Terveisiä messuilta

Kävin Matkamessuilla työn puolesta kuikuilemassa. Kaukokaipuuhan siinä tuli, vaikka hyvin tiedän, että nyt on syytä kaivata vain Suomea, kun kerta menin itseni velkavankeuteen vääntämään. Ehkä sitten kun olen tasoittanut tulo- ja menoarvioni, voin ryhtyä pienesti jälleen säästämään, mutta siitä tulee taas vähän pitkäaikaisempi projekti.

Matkamessuilla ei enää nykyään myydä vain matkoja, vaan kaikkea muutakin tilpehööriä on tarjolla: hiustenhoitotuotteita, koruja, matkamuistoja, liikelahjoja ja eri leipomoiden tuotteita. Minun mukaani tarttui (yhden nimeltämainitsemattoman esineen lisäksi) ohrapiirakoita. Suosittelen lämpimästi, jos käytte messuilla tai muualla törmätte. Olivat niin hyviä, että sain oikein pidätellä itseäni, etten lankeaisi ylensyönnin syntiin, mutta ne ovatkin pohjoiskarjalalaisia piragoita. (Onneksi en ostanut niitä pikkulapsen pään kokoisia pullia, joita olisi ollut tarjolla toisessa kojussa... Sen sijaan Joensuun Herkkuleipomolta olisin tahtonut ostaa sekä sultsinoita että vatruskoita, vaan kun ei rahavarat antaneet myöten.)

Sen sijaan jos kävelemällä itsensä väsyttänyt messuvieras myöhästyy junasta, joka veisi hänet suhteellisen lähelle kotia, ei kannata summamutikassa hypätä seuraavaan, että pääseehän sillä Malmille. Ei pääse,K-junalla nimittäin. Kävin tekemässä ruokahalua herättävän lenkin Puistolassa, josta ajelinkin bussilla kotilähiöön. Tunsin oloni erittäin älykkääksi.

torstai 21. tammikuuta 2010

Seitsemän avainta

Minusta tuli velkavankeuteen sitoutunut persoona eilen. Sen lisäksi sain ottoveljen kylään. Tein äärimmäisen ihanaa kasvismätökästä (tofua, kookosta ja parsakaalia kera mausteiden sekä sienitomaattihässäkkää intialaistyyppisella mausteistuksella), josta veliseni sanoi, että hyvää on, mutta mitenkäs tuon toistat. En tiedä, hyvää saatan tehdä, mutta en samanlaista kahta kertaa. Vähän sinne päin saattaa onnistua.

Minua jännittää. No niin kuin muutto ja sellaiset jutut. Yksi osa minusta tahtoisi olla 10 vee sitten, kun ei tarvinnut vielä kantaa huolta huomisesta, tai edes kantaa yleensä ottaen huolta. Tai sitten tiesi kaikenlaisia keinoja ratkaista ongelmia. Nyt vaan taistelen ponnettomasti, yritän pitää nenäni pinnan yläpuolella. Sen lisäksi minua ahdistaa ex-puolisoni, jonka kanssa yritin puhua puhelimessa eilen, tuloksena paha mieli eikä tietoa siitä, aikooko hän oikeasti siirtää autovakuutuksen nimiinsä tai itsensä auton haltijaksi. Samaisessa puhelussa hän onneton yritti vielä valehdella, että oli allergialääkkeen takia menettänyt väliaikaisesti ajokorttinsa. Ja kissan viikset, siellä on siis siirrytty alkoholista huimausaineisiin. Sillä lailla.

Saan avaimet 5. helmikuuta. Ne kuulema odottavat minua uudessa kodissani ja niitä on seitsemän! Kun kysyin syytä avainpaljouteen, vastaus oli kotipalvelu. En uskaltanut kysyä enempää, koska en tahdo kuulla, että joku on saattanut poistua manan majoille asunnossa, johon minä muutan seuraavaksi. Toisaalta niin kuin ottoveljeni sanoi, Helsingissä on varmasti erittäin paljon asuntoja, joissa joku on kuollut. Jos hyvin käy, minäkin saan kuolla kotonani, onpahan jo kotipalvelullekin avaimet valmiina...

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Tää se päivä on

Joku ystävä joskus sanoi, että varma aikuisuuden merkki on asuntolaina. Tämän päivän jälkeen minusta on tullut aikuinen. Vihdoinkin. Toisaalta en nyt niinkään varma edelleenkään ole siitä, tahdonko tulla aikuiseksi. Vanhaksi kasvaminen riittäisi minulle.

Aikuisuus on ollut silmissäni tylsää. Toisaalta jos tätä omaa eloaan miettii, niin tylsältähän tämä on vaikuttanut useamman vuoden. Käyn töissä, tulen kotiin, teen ruokaa, katson telkkaria, surffaan netissä, siivoan tai pesen pyykkiä. Viikonloppuisin vähän tapaan ystäviä. Erittäin harvoin käyn missään baari-ulkona, kutsun mieluummin ihmisiä luokseni tai menen itse kyläilemään. Sitten taas tehdään ruokaa ja juodaan viiniä.

Toisaalta aikuisuuteen olen, ehkä epäreilustikin, yhdistänyt luutumisen ja ajatuksen siitä, ettei enää osaa muuttaa mielipiteitään. En kuitenkaan koe aivan niin kalkkeutunut olevani ainakaan vielä. Paitsi poliittisissa asioissa; kauhistelin P. Väyrysen puheenjohtajaehdokkuutta, että miten ihminen voi kuvitella tulevansa valituksi. Sitten tuli mieleen, että entäs jos Keskusta sitten valitseekin Paavon puolisokseen, mitä se nyt minua haittaa ja liikuttaa? Ja todennäköisesti se edesauttaa fiksujen ja järkevien ihmisten siirtymistä jonkin järkevämmän puolueen jäseniksi. Oikeastaan se olisi tosi hieno asia, Keskusta saisi Paavonsa ja muut puolueet paremmat ihmiset pois pahan leivistä.

Totta ihmeessä minä olen asenteellinen tässä asiassa. Keskusta on aina ollut vanhan vasemmistolaisen ja viherpiipertäjän arkkivihollinen. Jaa, noh, toinen paha on Kokoomus, mutta tänään en siihen puutu. Mutta kuten huomaatte, olen kovin luutunut, poliittinen asenteeni ei ole muuttunut sitten lapsuuspäivien, punikki mikä punikki. Ehkä nykyään kuitenkin aika vihreä sellainen.

Ja kohta kapitalistien juonien kohde ja uhri...

tiistai 19. tammikuuta 2010

Laatikkoleikkiä ja tuskailua

Muuttoasiat sujuvat äärimmäisen hyvin, olen saanut jo tehtyä sähkösopimuksen siirron, ilmoituksen väestörekisteriin, postille ja huoltoyhtiölle. Tajusin myös kysyä työpaikaltani muuttolaatikoita. Se olikin fiksu temppu, saan 40 laatikkoa ja nokkakärryt lainaan ilmaiseksi. Vaikka eivät ne laatikot nyt kamalasti olisi edes vuokrattuina maksaneet, viideksi päiväksi 34 euroa, mutta rahaa se on sekin. En vaan varmaan olisi ottanut noin paljon. Nyt otan, kun saan. Ainoa pikkuongelma on siinä, että miten ihmeessä saan ne luokseni, kun minullahan ei edelleenkään ole autoa...

Raha-asioista sen verran, että kun jotkut pakolliset viranomais/eläketms-maksut nousivat muutamalla prosentin kymmenesosalla ja veroprosenttikin näköjään nousi puolella prosentilla, lopputulema on muutamaa kymmentä euroa pienempi palkka kuin viime vuonna. Kummallista. Minä aina jotenkin olen elänyt sellaisessa illuusioiden maailmassa, että mitä pitempään tekee töitä, sitä paremmin ansaitsee. Joopa. Minulla tosin harhoja riittää monistakin asioista, niin kuin ihmisten hyväntahtoisuudesta ja maailmanrauhasta ja universaalista rakkaudesta...

Tuskaa tuottaa viimeinen nimissäni oleva ex-puolisoni auton liikennevakuutus. Sitä ei noin vain lopetetakaan. Yritän vielä hyvällä, laitoin hänelle postissa valtakirjat vakuutuksen siirtoa ja Autorekisterikeskusta varten. Kunpa hän ymmärtäisi omaa parastaan ja siirtäisi autoon liittyvät asiat omiin nimiinsä. Mikäli hän ei niin toimi, joudun ilmeisesti tekemään hänestä rikosilmoituksen, että pääsen pakollisesta vakuutuksesta eroon.

Muuten elo on rauhallista ja leppoisaa. Viime yönä nukuin 9 tuntia!!!

maanantai 18. tammikuuta 2010

Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää

Elämä on jotenkin kovin inhottava paikka. Ensin sitä syntyy, sitten alkaa tajuta mistä on kyse, tekee pakolliset virheet, korjaa virheensä ja sitten juuri kun alkaa päästä jyvälle koko hommasta, alkaa rappeutuminen. Surkeinta on, kun ystävät alkavat poistua muonavahvuudesta, jokainen surullinen uutinen on naula omaan arkkuun.

Eilen taas iskettiin syvälle yksi naula. Edellisen ammatin aikaisista kollegoistani yksi oli löydetty kotoaan menehtyneenä. Syytä ei toistaiseksi tiedetä, mutta hänellä oli yksi geeniperäinen sairaus, joka on saattanut aiheuttaa sydämenpysähdyksen. Melkein toivoisin, että se oli syynä eikä mikään muu.

Edesmennyt ystäväni oli vinkeä persoona. Monta kertaa naureskelimme, että mielipiteemme olivat niin vastakkaiset, ettei meidän oikeastaan missään nimessä olisi pitänyt tulla toimeen. Mutta me tulimme. Joskus jopa kokeilimme rähinäviinan juomista, että saisimme riidan kehitettyä, vaan sekään ei auttanut. Tuloksena oli tosin sanonta, jota olen joskus viljellyt vieläkin, kun juodaan tyttönimelliseni viinaa. Sitä nautitaan silloin paljon, pitkään ja hartaasti.

Viime vuosina emme pitäneet niin tiiviisti yhteyttä kuin aikaisemmin. Hän eleli pohjoisessa ja minä etelässä. Sen lisäksi hän oli työttömänä, minkä luulen aiheuttaneen jonkin valtakunnan erakoitumista, hän nimittäin oli kovin työorientoitunut persoona. Viimeksi vaihdoimme viestejä joulun aikaan, sovimme alustavasti tapaavamme, kun hän saapuisi etelässä käymään.

Emme tapaa enää. Kepeät mullat, Kine!

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Blinejä ja fondueta

Taas oli sellainen päivä, että kaikki hyvät asiat tulivat ryppäänä. Olimme jo ennen joulua sopineet menevämme Graniittilinnaan blinibrunssille, niin myös teimme, kun brunssi ei loputtomiin saakka voimassa ole ja uuden ajan sopiminen olisi taas venyttänyt kokemusta turhan kauas. Blinit ovat hyviä! En tosin jaksanut syödä kuin kaksi, olivat lisukkeet sen verran herkullisia, että tuli natustettua niitä aika reippaasti.

Pääruuaksi nautin lammasvorschmakia ja jälkiruoka tuli jälleen seisovasta pöydästä. Etenkin ananaspannacotta omenasiirapin kanssa oli viedä kielen mennessään. Aika tyyris lounas, etenkin tässä taloudellisessa tilanteessa, mutta pakkohan sitä välillä on päästä nauttimaan jotain erinomaista eikä aina vaan tyytyä omiin kokkauksiinsa.

Illalla sitten pelasimme Elementaalisen Pahan Temppelin uumenissa. Olemme surkea, riitelevä resupekkajoukkue, joka tekee järkiään tolkuttomia ratkaisuja, tuhoaa tärkeitä ja tulevaa toimintaa auttavia aarteita sekä vainoharhaisuudessaan saa suututettua voimakkaita vihollisia. Niin kuin kolme raivoisaa virvatulta tällä kertaa. Pelinjohtajamme repii housunsa, enkä taida edes miettiä missä kunnossa hänen hermonsa ovat pelikerran jälkeen.

Ruokana oli fondueta. Jep jep. Kaksi rasvapitoista ruokaa päivässä olisi varmaan ihanteellinen tilanne mielen kannalta, mutta ruumis vähän kapinoi. Pakko oli kävellä kotiin, että sain edes hivenen vatsan tasoittumaan.

Meille muuten kävi ensimmäisen kerran fonduen kanssa niin, että se jämähti. Siitä tuli tiukka kakku, josta juustoa oli todella hankalaa kuopaista dipattavan ympärille. Netissä tarjottiin korjauskeinoksi kuumennusta. Ehkä se vähän auttoi, mutta tällä kertaa juusto todella venyi hupaisasti. Ja loppu jämähti fonduepannun pohjalle kovaksi levyksi, jonka pohja paloi mustaksi. Outo kokemus.

Tänään kevennän. Pakko. Nälkä ei ole vieläkään, mutta jos nyt edes nauttisin kahvia ja katsoisin tuleeko Teemalta mitään kivaa. Pakkaamista en tahdo vielä ajatella, en edes hypoteettisesti. Mitään muuta minulla taas ei mielessä pyöri.

lauantai 16. tammikuuta 2010

Kirjain kirjamelta meidät punnitaan

Tästä on parempi aloittaa. Ei takana joutavaa menneisyyttä, vain minä ja teksti. Pessimisti minussa sanoo, että pilalle mie saan tämänkin leikkikentän, mutta ainakin aloitus on puhdas. Tervetuloa tutustumaan 45-vuotiaaseen viinikellarin henkeen. Valikoima on laaja, mutta joitain asioita, kuten kiusaamista, haukkumista tai panettelua en soisi kellaristani löytyvän. En ainakaan kovin monta pullollista.

***
Se siitä filosofoinnista. Eilen kävin irtisanomassa vanhan kotini. Outo tunne, kun vasta ensi viikon keskiviikkona käyn allekirjoittamassa aso-paperit. Sieltä matkaan papereiden kanssa suoraan pankkiin ja uudistan suhteen yhteen elämäni pysyvimmistä instituutioista. Olen ollut oravapankin asiakas lapsesta saakka, minulla oli jo vakaa aikomus päästä siitä eroon suhteellisen pikaisesti, mutta toisin kävi. Muihin pankkeihin ei ole tullut luotua sellaisia suhteita, että olisi vakuuttomana lainaa saanut.

Onneksi lainasumma ei tule olemaan tolkuttoman suuri. Pienilläkin maksuerillä saan sen maksettua pois jo vajaassa seitsemässä vuodessa. Suurempia eriä en voikaan maksaa niin kauan kuin maksan olemassaolevaa kulutusluottoani pois. Sen pitäisi tosin onnistua jo puolessatoista vuodessa. Mitään tapponopeata suunnitelmaa en edes tahdo, palkasta on jäätävä rahaa myös sosiaaliseen elämiseen. Sitä nimittäin en kaikesta huolimatta ole ajatellut lopettaa.

Jo aikaisemmin nuorempi veljeni lupautui ajamaan muuttoautoa. Heillä kun on työn puolesta pakettiauto. Riemukseni myös toinen veljeni innostui saapumaan pääkaupunkiseudulle muuttotalkoisiin. Saan siis ainakin yhden kantajan itseni lisäksi. Tehdään sitten vaikka hitaammin, jos ei muita ilmestykään.

Vaan kauas on pitkä matka. Vasta kolmen viikon päästä tavaroiden pitäisi olla kasassa. Mistä niitä laatikoita nykyään haalitaan?