Ei itketä

Soitin alkuyöstä ambulanssin äidilleni. Hän lakkasi ensi syömästä, sitten juomasta. Maksan laajentuminen painaa vatsaa, varmaan kerää nestettä ja tulee paha olo. Sitten tulee oksennus, sekavuutta, liikuntakyvyn menetys ja heikotus. Onneksi eilen kävi kotona lääkäri, joka lupasi saattohoito-osastolle paikan.

Ambulanssimiehet eivät tosin uskaltaneet heti häntä raijata oikeaan paikkaan, joten tuli keikka päivystyksen kautta. Sieltä soitti sekava muori, jota ensi meinattiin roudata toiselle puolelle kuntaa terveyskeskukseen, sitten kuitenkin oli luvattu petipaikka oikeasta osoitteesta.

Pahinta tässä on se, että toinen veli on työmatkalla ja toinen keskellä kauan odotettua muuttoa. Minä en tässä tilanteessa voi tehdä mitään. Toisaalta mutsi ei ole vielä kuolemassa, antaa nyt sairaanhoitohenkilökunnan tehdä temppunsa. Minä tulen uudelleen seuraavalla lomapätkälläni.

Ottoveli on sairaalassa. Hänelle oli tullut akuutti laskimotukos, liuotushoito on aloitettu. Minut on ilmoitettu lähiomaiseksi ja hän lähettelee numeroita, joihin ilmoittaa, jos jotain sattuu. Suomeen hän kuitenkin joutuu saapumaan, kunhan olo tasoittuu. Jotenkin tämä kaikki on epätodellista.

IM on hukassa. Heti kun selkäni käänsin...

Ei itketä vielä. Pitää kuitenkin varautua siihen, että silpaisen jossain välissä kitusiini tyttönimellisen viinaa ja sitten hanat aukeavat. Nyt mennää turtana.

Unissakävelijä

Kun kerroin ystävälle viimeaikaisia tapahtumia, hän nauroi, ettei mikään ihme, että olen vähän kipeä. Hihittelimme, että kunhan aikaa kuluu, teen elokuvakäsikirjoituksen ja lähetän sen Coenin veljesten käsittelyyn. Työnimenä voisi olla Kuinka suoritan 12 vuoden parisuhteen kahdessa kuukaudessa. Siltä tämä on tuntunut, eivät ole juuri jalat maata koskettaneet. Mutta nyt se on onneksi ohi, ehkä myös kevätmania alkaa laantua ja pääsen normaalirytmiin. Tai mikä nyt on normaalia enää tänä päivänä? Olen kai muutenkin suhteellisen vauhdikas, kun sille päälle satun.

Eilinen oli taas niin mukava päivä, kun töistä pääsin. Suihkun jälkeen kerkesin meditoida hetken, ennen kuin ystävä saapui. Naaman restauraation jälkeen ajelimme bussilla Hertsikkaan syömään kahden muun rakkaan kanssa. Testasimme Treffipubin, kun sitä niin oli kehuttu. Ruokalista oli aika suppea, olisiko johtunut kesästä vai onko se vaan kustannustehokkuuden hakemista?  Palvelu oli huolimatonta, vettä ei tullut pöytään ennen kuin alkuruuan jälkeen, lisäjuomatilauksia ei kysytty, laskun tilaaminenkin oli vaikeata. Ja se ahtaus oli ahdistavaa. Hyvä, ettemme istuneet vieraiden seurueiden kanssa sylikkäin. Ei tarvitse mennä toista kertaa, vaikka eväs nyt oli ihan ookoo. Jaoimme alkupalalankut, niissä oli kivasti erilaisia makuja eikä vegeburgerissanikaan ollut mitään vikaa, aika pliisu tosin minun makuuni. Juustoburgerien pihveissä olisi saanut yhden ruokailijan mukaan olla muutakin makua kuin liha. Sen lisäksi hän tilasi pihvinsä kypsänä, mutta sai sen mediumina.

Jatkoimme ystävän kanssa Hakaniemeen, en ollut koskaan aikaisemmin käynyt ravintolalaiva Wäiskillä. Siellä oli joku ihmeellinen Jytäkesä-tapahtuma, joka ei tainnut mikään suksee olla. Meillä oli mielessä tosin vain yksi keikka; Marjo Leinonen Huff´n´Puff. Ystävä ei heitä ollut aikaisemmin nähnytkään. Ja olihan se taas niin kova veto, että oksat pois! Siinä on nainen, joka osaa ottaa yleisönsä ja nostaa tunnelman kattoon. Musiikista nyt puhumattakaan, tanssijalkaa ryhtyy väkistenkin kutittamaan.

Vielä hetken seurasimme laivan touhuja, saimme jopa juomat nuorelta herralta Varsinais-Suomesta, kiitos vaan sinne, reipas poika! Kävelimme keskustaan Rocksin yläkerran baariin, siellä taas riitti seurattavaa ja jututtajia. Hauskaa oli, mutta onneksi ymmärsimme jo puoli kolmen maissa vetäytyä bussiin. Sain viime yönä unta kuutisen tuntia, se on kuulkaas paljon verrattuna viimeisiin aikoihin.

Herkemmät voivat sitten jättää seuraavan lukematta. - Veliseni kirjoitti, että äidin tila huononee nopeasti. Minun on pakko saada töissä loma-asiat selväksi, eihän tästä mitään tule, kun ei edes saattohoitoa pääse tekemään, saatana! Vituttaa niin, ettei veri kierrä päässä. Kuolema ja kituminen ovat perseestä ja minulla kun on sellainen paha miesmäinen lähestymistapa asioihin, että tahdon hoitaa ongelmat, enkä vain puhua niistä. Nyt vaan on sellainen ongelma, ettei minulla eväitä ole sen ratkomiseen. Armomurhaakaan eivät taida hyvällä silmällä katsoa. Voi olla, että lähiaikoina siirryn pohjoisempaan Suomeen pidemmäksi aikaa. Prkl, prkl, vittu, saatana ja kaikki muut jumalan kirosanat.

Ilmoja on pidellyt

Puhkun taas pyhää raivoa työasioiden tiimoilta. Ulkoistettu (sic) vaihteemme yhdistelee minulle puheluita, jotka eivät todellakaan kuulu minulle, sitten joudun antamaan omat yhteystietoni henkilöille, jotka tietenkin jatkossakin tulevat samoissa paska-asioissa kääntymään puoleeni. Ja kaikki vain siksi, että myös ostoreskontramme on ulkoistettu (I see a pattern…) eikä heille ole puhelinnumeroa, vain sähköpostiosoite. Tsiissas. Vihaan ulkoistamista! Sen lisäksi sain juuri tietää, että samanlaiseen asemaan jossain päin yritystämme palkattu henkilö tulee saamaan yli 600 euroa parempaa palkkaa kuin minä. Juu, kehityskeskustelua ei edelleenkään ole pidetty, mutta voitte uskoa, että tulen ottamaan asian puheeksi.

 

Onneksi tänään saa ihmisseuraa Kaisaniemessä. Minua kyllä vähän pelottaa, että miten se Adam-parka hoitaa pestinsä ison idolini saappaissa, mutta biisit nyt ainakin ovat hyviä. Kavereitakin tulee nähtyä. Muita musiikillisia huomioita, Tampereelle on tällä kertaa Valtteri Festareille hankittu 2 pvn lippu, ei ole siis tyytyminen pelkkään ilmaistarjontaan. Sekin kyllä on Treella ollut erinomaista viime vuosina, ei käy kieltäminen. Tampere on ihana juhannuskaupunki. Ja ne ihmiset rakkaat!

 

Kampaajanketkuni teki minusta porkkanan läksiäislahjaksi. Hän käytti jotain muuta väriä kuin tavallisesti, väri ei tunnu lähtevän pois samaa tahtia kuin tähän asti käyttämänsä. Taisi sattua ihan oikea kestoväri. Mutta pää on liian punainen, en tunnista itseäni. Kanssakulkijat kyllä sanovat vihdoinkin hiusten värin mätsäävän ihonvärin kanssa, on kuulemma hehkua liikkeellä. Kuumeista hehkua, minusta välillä tuntuu, on vähän heikko ja hutera olo.

 

En jaksa kokonaispäivittää IM-tilannetta. Se on monimutkainen. Välillä ihanaa ja hienoa, välillä yhtä kushelevettiä. Juuri tällä hetkellä kiihkeästi toivon ja odotan, että hän saisi oman kodin ja väliaikaisjärjestelymme loppuisi mahdollisimman pian. Uskon, että silloin kokonaistilannekin tulee paranemaan. Hän kyllä saattaa tuhota itsensä ennen sitä, mutta sitten minä en enää ryhdy pelastaviin toimenpiteisiin. Onneksi juhannukselta hän lähtee mökkeilemään, saan kaipaamani mietintätauon.

 

Kaipaan myös unta. Positiivinen asia tilanteessa on se, että olen laihtunut noin viisi kiloa. Kohta joudun housukaupoille tai ompelukoneen kanssa lähikontaktiin.

Kuolleet miehet

Isäni ja S kuljeskelevat unissani vuoron perään, välillä jopa samassa unessa. Viime yönä isäukko istui sängynlaidalle ja alkoi selittää jotain oleellisen tärkeää. En vaan muista tietenkään, mitä. Sen sijaan muistan seuraavasta unesta miehen, joka oli kuulemma keksinyt aivan mielettömän ihanan ja upean s*ihinottotekniikan naisille, että oli kuulemma tyydytys taattu. Siinä minä sitten katselin jotain opasvideota ja mietin, etten kyllä tahtoisi kaveria alapäätäni nuohoamaan, sen verran amatöörimaista meininki oli.

 

Vahingossa ylitin tilini viikonloppuna. Taimikauppa ja IM:n isän haudalla vierailu sotkivat ajatukset sen verran pahasti, että tuli sitten kympin vahinko. Paljonkohan ne siitä rankaisevat nykyään? Mutta on tuo tulevien appivanhempien tapaaminen tällä tavalla tosi kätevää, kovin ovat hiljaisia eivätkä pistä vastaan. (Älkää nyt säikähtäkö, se on vitsi, en ole vielä suostunut mihinkään peruuttamattomaan) Parvekkeelleni majoittuivat salvia, rosmariini, pari erilaista basilikaa, suklaaminttu ja timjami. Laventelin olisin tahtonut, viime vuotinen ei kestänyt talvea.

 

Kollegan läksiäiset perjantaina olivat juuri sopivan lyhyet. Olin kotosalla jo kuuden jälkeen. Oli ihanaa hoidella kotihommia kaikessa rauhassa ja ilman huolta huomisesta. Minä vaan olen vähän kateellinen kaikille, jotka pääsevät pois meiltä töistä. Joku osa minusta toivoo jopa irtisanomista tai lomautusta, koska nekin ovat hyvä vaihtoehto burnout-sairaslomalle, joka minua tässä vielä uhkaa, jos moista menoa kauan kestää. Alan olla venymiskykyni äärirajoilla, unet ovat menneet, pinna kireällä ja viihdevuosioireet ovat taas villiintyneet. Vettä valuu pitkin kulmia ja kupeita.

 

Tänään kuitenkin on kampaajan vuoro. Ja ehkä pienet drinksut kampaajani viimeisen työpäivän kunniaksi. Hän muuttaa Australiaan, sai mokoma sinne työluvan. Tulee kuulkaa kalliiksi jatkossa hiustenhoito – tai sitten annan vain tukan kasvaa.

Arvasitte oikein

Eilen laitoin Ihmemiehen ulkoruokintaan. Hän päästeli suustaan jotain sellaista, jota en voi hyväksyä. Jotta ei tästä tullutkaan vuosituhannen rakkaustarinaa, vaan pannukakku. Hyvä kuitenkin, että tuli kokeiltua, olisin katunut, jos en olisi sitä tehnyt. Ja hyvä, että nyt taas muistaa vähän aikaa, että jos jokin saapuu elämääsi hurjalla intensiteetillä, siinä on jotain feelua ja se päättyy todennäköisesti huonosti.

Tällä kertaa säilyin suhteellisen vahingoittumattomana. Elämäähän tämä vain on. Toki olisin tahtonut siitä jotain muuta, mutta ei mikään ihmissuhde ole rauhan ja mielenterveyden menettämisen väärti. Tunnen surua, mutta sekin on normaalia. Minä pidän normaaleista asioista. - Toivottavasti teiltä löytyy nyt sen verran armeliaisuutta, ettette käy tölväisemässä kommenttikentässä "minähän sanoin". Niin nimittäin sanoin minäkin.

Tänään ovat kollegan läksiäiset. Käymme syömässä kaupungilla. Huomenna tutkitaan yhden yhteistyökumppanin tarjontaa. Torstaina käyn syömässä yhden ystävän kanssa. Perjantaina siivoan parvekkeen, lauantaina pelailen ystävien kanssa. Kuten huomaatte, olen päättänyt olla suuremmalti miettimättä, mitä tuli tehtyä.

(Siitä minä olen tyytyväinen, että RM ei enää ole kuvioissa. Häntä en aio kiusata, koska tajusin tyhmyyteni ja lapsellisuuteni siinä asiassa.)

Tapahtumia

Elämme kuplassa. Tiedättehän, siinä missä ihmiset aluksi notkuvat, kun eivät saa tarpeeksi toisistaan. Toisaalta inhoan tätä vaihetta, tahtoisin suoraan ihmisrehellisyys-pieru-burppausvaiheeseen. Tänään ehkä pääsimme sinne ensimmäisen kerran, oli päivä, kun avasin kitarisani. Se taas johtuu siitä, että en siedä vatulointia, kun siivomisesta on kyse. Meillä nimittäin wannabe-rokkitähdetkin ottavat rätin käteen, kun minä sanon niin. Joku saattaisi sanoa minua v*ttumaiseksi ämmäksi, minä taas olen sitä mieltä, että se mikä sopii minulle, saa sopia muillekin. Tai sitten prkl maksakoon siivoojan.

Kaikki tapahtuu aivan liian nopeasti. Tässä on jotain vikaa. En vaan saa ihan sormeani vietyä oikean kohdan päälle. Minun pitäisi nyt muuttaa pariksi kuukaudeksi Islantiin tai Grönlantiin tai jonnekin helvetin kylmään ja kaukaiseen kohteeseen. Taloudellisesti en varmaan koskaan ole näin paljon saanut tukea, mutta onko hinta kuitenkin liian korkea? Ostetaanko minut? Vai myynkö itseni?

Pikkuveljeni perheineen vieraili syömässä luonani. Veljentytär muuttaa takaisin Pohjoisempaan Suomeen. Olen jotenkin surullinen, olen jälleen sukuni ainoa edustaja pääkaupunkiseudulla. Tapaaminen Ihmemiehen ja perheen välillä sujui siedettävästi. Ehkä jopa tyydyttävästi. Veikkaan vaan, että kun pikkuveljeni tunsi S:n, hän katsoo koko maailmaa toisella tavalla. Kyynisemmin. Niin minäkin omista syistäni, niistä vaikeista ja syvistä haavoista en vieläkään ole päässyt eroon. Tahdonkin muistaa ne, että en tee typeryyksiä.

Typeryyksiin päin tämä koko juttu on menossa. Yksi Ihmemies tahtoo vahvan parisuhdemerkinnän ennen kuin minä osaan kissaa sanoa. Kaikki on kesken, mikään ei ole valmista.

Petipuuhia

Harjoittelen B&B-toimintaani varten. Ystävä lentää naapurimaasta Pohjois-Suomeen ja tarvitsee yösijan viideksi tunniksi. Ehkä neljäksi. Niinpä teen hänelle ruokaa ja petiä. Samalla vaihdoin omatkin lakanat, on taas ollut niin hektistä, että ei ole sitäkään saanut aikaan. Eikä siivoamista. Mutta nyt on imuroitukin. Kunhan riittävän vahva motivaatio tulee, niin kyllä alkaa tapahtua.

Olen sitten ryhtynyt parisuhteeseen. Sen lisäksi olen rikkonut yhden sydämen ja ilmoittanut kahteen muuhun osoitteeseen, että takana ovat ne päivät, kun minut sai iloitsemaan elämästä kanssaan. Tai ainakin tauolla. Olen hirveä epäluuloinen pelkuri, näyttelen rohkeata, mutta ei tämä ihan sitä taida vielä olla. Tässä on kuitenkin koira haudattuna, voi olla että joku mätä rottaeläinkin voi paljastua. Mutta silti heittäydyn, koska tässä on mahdollisuus johonkin tolkuttoman ihanaan ja upeaan.

WC:n peilikaapissa on hammasharja, mieshajuste ja partahöylä. Ihmemies puhuu tuovansa tänne kitaran. Lenkkarit jo ilmestyivät. Sunnuntaina kävimme ulkoiluttamassa niitä, samoin eilen pikkulenkin. Tämä vaikuttaa pelottavan seesteiseltä. Aamuisin menemme yhdessä bussiin, illalla samaan sänkyyn. Kirjoittelen ja saan niin siirappisia viestejä, että joku voisi kohta soittaa poliisin tai Paranoidin.

(Tunnen suurta surua. Tolkutonta pahaa mieltä sekä tunnontuskia. Ne kaikki ovat minulle ihan oikein. Saisi tipahtaa kuuma kivi päähäni. Miksi v*tussa piti ryhtyä leikkiin ilman tunteita? Hyvähän se on selitellä, että siinä vaiheessa suunnitelma oli molemminpuolinen, ei se enää sellaista ollut pitkään aikaan. Kyllä minä tiesin, että toisella puolella on tunteita enemmäkin. Miksi olen paha ja ajattelematon inehmo? Ansaitsenkin tulla rikotuksi.)

Mullon tulivuori sisälläin

Koska edelleen poden otsikoidenkeksimiskriisiä, joudun lainaamaan. Kiitos, Pelle & 1980. Oi niitä aikoja, sanon minä.

Ja voi aikoja ja tapoja, sanon tästäkin hetkestä. Olin umpiväsynyt, kun eilen raahustin yläkylille. Rotumarsu saunotti, juotti ja syötti. Puhui ja puhutteli. Minä kuuntelin ja vastasin. Hieno oli ilta, hieno on ihminen. Miten minä tästä oikein selviän, jos hänet menetän? Mutta vielä hetken voin lykätä tapahtumien kurssia, vielä hetken voin vain olla.

Olen nukkunut niin huonosti koko viikon, että simahdin sohvaan jo yhden jälkeen. Hyvä, etten kaatanut viinilasia mennessäni. Se olisi ollut katastrofi, koska RM on kovin tarkka henkilö. Hänellä on aina siistiä, puhdasta ja asioilla on paikkansa. Välillä mietin, sovinko minä siihen paikkaan, jota hän minulle suunnittelee. Onko lokero/ hylly/ laatikko oikea paikka minulle? Tänä aamuna mietin tällaisia, kun tiskasin hänen luonaan. Pidän tiskaamisesta, mutta hänen luonaan sekin pitää tehdä tiettyä järjestystä noudattaen. Ja varovaisesti, etten riko kalliita erikoisolutlaseja. Sain kyllä siitä hyvästä hienon brunssin, RM oli hankkinut maailman pienimmän kaasugrillin.

Kevään ensimmäinen maggara - kesän merkit eivät ole kaukana.

Unettomuus johtuu asioiden tilasta ja ilmeisesti lääkityksen vaihdosta. Nimittäin viihdevuosioireet ovat tulleet osittain takaisin. Pitäisi taas käydä kyselemässä apteekissa, jotta onko sitä minulle määrättyä rohtoa tullut, vai vieläkö menen korvaavalla tuotteella. Nyt on jopa tullut mielialavaihteluitakin, outoa, olen kovin sentimentaalisella tuulella. Toki S:n kuolema ja hautajaiset ovat saattaneet laukaista minussa monenlaisia tunnemyrskyjä, mutta on tässä jotain muutakin. Onneksi en ole äkäinen enkä vihainen.

Tänään on ystävien vuoro. Sain juuri tiedon, että keikalle on tulossa muutama muukin ystävärakas meidän lisäksemme. Sen lisäksi sain tiedon, että Ihmemiehen osalta asiat ovat selvinneet parempaan suuntaan, siitä kuulen lisää vähän myöhemmin. Nyt vain sitten pitää minun miettiä asioita lisää, mitä minä uskallan ja mitä minä tahdon. Pitäisiköhän tässä alkaa pelkäämään vai mitä?

Problem child

Yritän kirjoittaa järjellisiä. En tahdo pyöritellä tiettyjä ajatuksiani nyt juuri täällä. Tuskin saisin kovin paljon ymmärrystä, kun itsekään en oikein ymmärrä, mitä on tapahtumassa. Minulla kuitenkin on vakaa tarkoitus suoristaa kulmat, oikoa mutkat ja rakentaa yksinkertaisempi maailma. En vaan tiedä, koska ja miten. Olen aivan uudenlaisen tilanteen edessä, tällaista minulla ei ole koskaan ollut. Minulle syydetään viestejä päivittäin, soitetaan kahdesti päivässä. Minulle puhutaan, minua kuunnellaan, minut haastetaan, minun annetaan haastaa. Ihmemies kutoo minua verkkoonsa - vai kehtoonsa?

Tänään kuitenkin tilanne saa jäädä näin, samaksi mitä se on ollut yli puoli vuotta. Tänään en ratkaise ongelmiani, aion vain hengittää. Menen RM:n luokse saunaan. Siellä on luvassa hyvää seuraa, ruokaa ja soveliaita ruokajuomia. Ai niin ja musiikkia. Lisää musiikkia, hyvää seuraa ja soveliaita juomia on luvassa huomenna, kun lähden ystävän kanssa ensin parantamaan maailman ja sitten yhdelle keikalle. Ainakin toivon, että pääsemme sille keikalle, ettei paikka ole liian täynnä, ja että keikka on hyvä. Yritän kuitenkin pysytellä seesteisenä ja avoimena koko viikonlopun. Tämä on minun valintani, minun arvomaailmani ja minun elämäni. Tahdon miettiä, mitä teen ja minne olen menossa.

Kävin salilla ensimmäistä kertaa sairastumisen jälkeen. Lomalla ei paljon kiinnostanut lähteä töihin. Olisin toki voinut käydä enemmän kävelemässä, mutta toisaalta harrastin kyllä suhteellisen paljon hyötyliikuntaa. Jalkani tietävät tehneensä jotain. Samoin selkäni, koska tein kollegan ohjeen mukaisesti sellaisessa kävely/polku/käsienheiluttelulaitteessa hänen ohjeensa mukaisesti niin, että välillä työnsin kantapäillä, välillä vedin käsillä. Se on aika hyvä kapistus, jos olisin rikas ja minulla olisi tilaa, hankkisin sellaisen itselleni. Mikä hitto sen nimi on? Voiko se olla joku crosstrainer? Kollega lohdutti, että kyllä se endorfiini alkaa sieltä jossain välissä potkia, minä vaan epäilen. En vielä kertaakaan ole innostunut liikunnasta, olisi jo korkea aika.

(Bubbling under: Mitenhän pahasti elämäni on solmussa ensi viikon alussa? Onkohan mahdollisesti keväisellä manialla jotain tekemistä asian kanssa? Tarttisko hankkia lääkkeet, että vähän tasoittuisin?)

Leivänmuruja tai pikkukiviä

Perjantaina tietenkin myöhästyin bussista. Kerkesin Paavalinkirkolle viisi minuuttia ennen siunaustilaisuuden alkua. Niinpä ei jäänyt juurikaan aikaa jutella kenenkään muun kuin seuralaiseni V:n kanssa. V ja S tutustuivat Limingalla aikoinaan. Tilaisuus oli järjestetty niin, että kukkienlasku oli ennen varsinaista siunausta. Pappi puhui vähän, mutta kauniisti. Minä vollotin paljon, enkä näyttänyt yhtään kauniilta.

Muistotilaisuudessa en saanut juuri ruokaa alas, keittoa söin. Muuten harrastin tupakointia ja juttelua ihmisten kanssa ulkona. Vieläkin tuntuu keuhkoissa. Sitten vielä tapasin S:n viimeisimmän tyttöystävän ja kihlatun, erittäin kaunis ihmisen sekä sisäisesti että ulkoisesti. Ja kovin naiivi rakkaudessaan, mutta sitäpä ei minun tarvinnut enää vatuloida eikä hänen mielikuviaan rikkoa. Pahoin pelkään, että S ei olisi koskaan muuttunut, vaikka hän siihen uskoikin kovasti.

Sitten rumuttiin baareja, muisteltiin edesmennyttä, vähän riideltiin, vähän sovittiin. Ja juotiin. Joskus yhdentoista maissa yhden baarin edessä näin ihmisen, joka jotenkin toi mieleen S:n. Ja mitä mie teen, menen halamaan ja selittämään. Herra liittyi seuraamme, seurasi meitä vähän ihmeissään, mutta jostain syystä tarttui minuun. Jopa niin lyhyessä ajassa, että oli suorastaan järkyttävää, miten nopsaan siirryin hänen kanssaan kotiini. Siellä olemmekin viettäneet neljä vuorokautta puhuen, kertoen ja kuunnellen. Kaikki tapahtuu liian nopeasti, kaikki on uutta, kaikki on ihmeellistä, kaiken ei pitäisi käydä näin. Minua pelottaa, eikä pelota yhtään. Elämä on ihmeellinen paikka, siellä on ihmeellisiä ihmisiä.

Mutta katsotaan nyt. Ihmemies lähti kotiinsa. Saa nähdä, osaako hän tänne takaisin ja koska, saa nähdä tiputteliko hän peräänsä vanan pikkukiviä vai leivänmuruja. Pikkukivien avulla hän osaisi tänne, leivänmurut syövät lintuset (muistatte varmaan Hannu ja Kerttu-sadun). Mutta mitään en kadu.

Deliberate mayhem

Tulin käymään kotosalla sillä välin, kun Rotumarsu katsoo Walking Deadia. Kauhu ei edelleenkään ole minun ohjelmani. Näen vain painajaisia. Turha siis kiusata itseään tai toista, kerkeänpähän käydä kotona kääntymässä ja keräämässä unohtamani ruoka-aineet. Minulle tosin on annettu vain apukokkioikeudet, lihaan en kuulemma pääse koskemaan. Teen sitten pari lisuketta ja valkosipuliperunat.

Torstai-iltana matkasin saunan jälkeen pohjoiseen parin juna-aseman verran. Siiselihän se sieltä taas huuteli. Valitteli olevansa kovin kiireinen aina siihen saakka, kun saavat harrastetilansa valmiiksi. Mikäs siinä, ei se minua haittaa, kunhan nyt välillä satumme samoille huudeille. Pari baaria kiersimme ennen kuin matkasimme hänen luokseen. Siellä pidimme taas omat alkoholia ja musiikkia iltamat, meni pitkään. No new; same same, but different. Ennen kuin Siiselin luota läksin, hän nakkasi minulle suklaamunan kätösiin. Hassu pääsiäispupu. Pidän munaa jakavista pupuista.

Pääsin ajoissa liikkeelle. Minua ajoi tarve päästä apteekkiin. Syy oli typerä, sitä gynekologin kirjoittamaa uutta estrogeniäkään ei löytynyt apteekista. Piti sitten ryhtyä epätoivoisiin tekoihin, kysyin, että mitä heiltä yleensä löytyy, lähetin apua-SOS-tekstarin omalääkärilleni pohjoisempaan Suomeen. Että nyt kaipaisin apua, ennen kuin ryhdyn tappamaan ihmisiä. Onneksi ystävä ymmärsi hädän ja soitti puhelinreseptin. Sain kuunnella kaukokettuilua puolisonsa taholta, kun viisasteli taustalla, että pitäähän ystävän pelastaa Uudenmaan pääsiäisrauha. Siihen totesin, että tässä vaiheessa aletaan jo puhua maailmanrauhasta. Ja että hyvähän se on sieltä 400 km päästä huudella.

Tänään tulee karitsaparka ja muuta hyvää. Iltasella saunaa ja lisää alkoholia ja musiikkia iltamia. Mukavaa ja leppoisaa. Minulla on kyllä hauskaa Rotumarsun kanssa. (Joku saattaisi viisastella, että taitaa olla hauskaa kaikkien kanssa. No niin on, etenkin sellaisten ihmisten kanssa, jotka olen itse valinnut. Nyt niitä vaan on taas enemmän kuin pitkiin aikoihin. Tiedän, ettei tilanne tule jatkumaan tällaisena loputtomiin. Siksi nautin tästä niin pitkään kuin voin.)

Ajan nopeita liikkeitä

Viikonloput ovat lyhyitä, mutta tuskin kestäisin niitä pidempinä. Perjantain vietin RM:n hoivissa. Hän on kovin huomaavainen ja hellä. Koen oloni ihmeen turvalliseksi hänen kanssaan, asioilla on kurssinsa ja siinä pysytään. Saunan päälle sain omatekoisen jättiläishampurilaisen, joka painoi silmäripset silmien päälle. Onneksi painoi, hyvien yöunien ja aamiaisen päälle piti rientää alakylille.

En jaksanut siivota, enkä oikein tiennyt, mitä tekisin ruuaksi, varsinainen kätevä emäntä siis. Niinpä kasasin pöytään vähän kaikenlaista tapas y pipas -hengessä. Osa oli kotoisin suoraan kaupan hyllystä; yrttimarinoituja oliiveja, mozzarella-salaatti, sitruunauusia perunoita, tonnikalaa, pinaattipizzaa, jättikatkaravun pyrstöjä sekä kampasimpukoita. Ainakin makuharmoniaa/ kakofoniaa riitti.

Neljän naisen voimin venyttelimme ruokapöydässä aina puolille öin. Siirryimme lempibaariiniin, kun Dervissi sieltä viestitteli olevansa seuraa vailla. Kuinka ollakaan, jatkoillehan siitä jouduin. Jauhoimme D:n kanssa ikuisia aiheita, mutta onneksi ennen seitsemää ymmärsin lähteä kotiin. Bussissa jouduin jo oikein sinnittelemään pysyäkseni hereillä, musiikin voimin raahasin itseni kotiin.

Arvaatte varmaan mihin käytin sunnuntain. Mutta uni teki hyvää, luvassa on hektinen viikko, kollega on lomalla ja minulla on joka illallekin vielä jotain ohjelmaa. On minun vuoroni lomailla pääsiäisen jälkeen, en vaan ymmärrä, miten saan hoidettua asiat siihen kuntoon, että voin jäädä lomalle. Varsinainen piinaviikko edessä, sopii hyvin pääsiäisen henkeen.

Sekavia ajatuksia

Olen jatkanut yhteydenpitoa S:n tyttären kanssa. Olen kuullut paljon S:n viimeisistä vuosista. Hän oli selvinnyt, vähentänyt hörhöilyä, ryhtynyt liikkumaan, laihtunut, ollut iloinen. Hän oli löytänyt rakkauden, mennyt kihloihin. Niin, mietin siinä vaiheessa itsekseni, miehillä se on niin helppoa; jättää asiat taakseen ja mennä eteenpäin. Sitten ravistin ajatuksen päästäni, ei se niin mene. Osa ihmisistä pystyy siihen, osa muuttuu ihan oikeasti, osa näyttelee.

Minäkin muutuin, mutta en hyvään suuntaan. Minusta tuli epäluuloinen peluri, en osaa sitoutua, leikin ihmisillä, vaikka sen hellästi ja taitavasti teenkin. Olisiko syytä katsoa itseään peiliin ja ryhtyä korjaamaan itseään, mikäli se enää on mahdollista? Vai annanko vain olla ja mennä, päädyn sitten ihan oikeasti loppupelissä itsekseni. Tai ehkä minulle jäävät ystävät. Ehkä jää edes internet ja blogi.

Miksi ihmeessä tätä kuolemaa nyt tunkee kaikkialta? Miksi kaikki kiva loppuu? Pahimmassa tapauksessa se vielä sattuu loppuessaan. S. oli löytynyt keittiön lattialta, nopea oli varmaan ollut lähtö. Hänelle tehdään ruumiinavaus, sitten selviää lopullinen kuolinsyy. Tytär kyllä mietti, että ei se mikään ihme, jos elimistö ei kestä, kun sitä on rääkätty nelisenkymmentä vuotta. Olin taas ihan hiljaa, mietin itseäni. Etenkin nyt flunssan jälkeen olo on tuntunut harvinaisen huteralta. Työtä on niin paljon, että vessassakäyminenkin tuntuu ylitsepääsemättömältä ponnistukselta. - Välillä löydän itseni haaveilemasta syöksystä lasin läpi.

Minä yritän lohduttautua, että muutaman viikon päästä tämä on ohi. Voin oikeasti ryhtyä unohtamaan koko showta. Sitten ehkä jaksan taas ryhtyä etsimään töitäkin.

Ei mitään uutta taivaankannen alla

Perjantaina touhusin kotihommia tiiviisti töiden jälkeen, kunnes sain myöhäisen herätyskohtauksen ja kirmasin Kallioon. Siellä tutuissa ja turvallisissa baariolosuhteissa törmäsin Dervissiin, jonka kanssa tosin en kerennyt kovin aikaa viettää. Hän kun tapasi tuttavapariskunnan aikojen takaa ja minä taas tekstailin Siiselin kanssa sillä seuraamuksella, että vaihdoin iltasuunnitelmat lennosta. Baariin jäi Dervissi huutelemaan perään, mutta ei voi auttaa. Mieluummin minä menen tapaamaan henkilöä, joka ei ole parisuhteessa.

Naapurilähiön tutussa baarissa pojat hakkasivat biljardipalloja, minä nautin seurasta. Meni aika pitkään. Ja Siiselin luona vielä pidempään, niinpä kun häntä tuli veljensä hakemaan aamulla rakennushommiin, minä jäin sohvalle makoilemaan. Sitten se sohva söi minut ja heräsin vasta muutaman tunnin päästä uudelleen. Onneksi niin, jaksoin vähän paremmin liikkua ja touhuta, olin nimittäin menossa RM:n luokse ruuanlaittotouhuun.

Oli hauska lyhykäisesti tavata Siiselin veli. Ihan ovat veljekset samasta puusta veistettyjä. Minua hymyilytti sisäänpäin, kun kuuntelin heidän sanailuaan. Mietin mielessäni, että onneksi ei tarvinnut viettää aikaa heidän kanssaan, olisi saattanut käydä raskaaksi. Siiseli toivoi, että seuraavan kerran meillä olisi vähän pidemmän kaavan tapaaminen, minä viisastelin, ettei tapaamisen pituus minusta ollut kiinni. Hänestä ja hänen huonosta ajoituksestaan enemmänkin, siinä on kaveri, jonka viikonloput ovat lähes yhtä kiireisiä kuin minun.

Rotumarsun luona taas rauhotuin. Söimme yhdessä aamupalan, sitten vähän kuunneltiin musiikkia. Sen jälkeen saunottiin ja tehtiin yhdessä ruokaa. Opetin hänet tekemään risoton. Ja siitä vasta hyvää tulikin, kun nuoriherra kaivoi pakastimestaan rasiallisen itse poimimiaan kantarelleja. Annoin hänen huolehtia karitsan paahtopaisteista ja herkkuahan niistä tuli. Ruokapornoa suorastaan. Sen verran espanjalainen ruoka-aika meillä oli, että molemmilla ruoka hiipi suoraan silmiin. Ei tullut mitään valvomisen maailmanmestaruutta tällä kertaa, eikä kyllä tarvinnutkaan.

Sunnuntaina RM sivisti minua vielä kahden elokuvan verran. Ensin hihittelin Brünolle ja sen jälkeen vielä Poliisin pojalle. Molemmat sopivat olotilaani. Etenkin Poliisin pojan kanssa minulla oli vaikeuksia pitää pokkaani, kun rosvosakista tulivat mieleen eräät S:n ystävät. Surkuhupaisia rosvonkuvatuksia. Elokuvien jälkeen siirryin alakylälle, koitan pikkuhiljaa siivota makuuhuonetta uuden sängyn saapumista varten. Jalat pitää vielä irroittaa, en nimittäin ostanut uusia. Saavat vanhat kelvata.

I´ll sleep when I´m dead.

Namuset piiloon - lock up your daughters and your sisters, too

Eilen illalla piilottelin namuseni kuin käpiönä konsanaan. Ottoveli on nimittäin tolkuttoman perso makealle. Hän ei siksi itse juuri koskaan osta makeisia, mutta huomaamattaan saattaa pistellä puolisenkin kiloa makeisia poskeensa - ihan vaan vahingossa. Minäkin rakastan sokeria, mutta nautiskelutapani on vähän toinen, syön karkkia joka päivä vähän iltaruuan jälkeen. Ja krapulassa vähän enemmän. Joka tapauksessa namusia pitää olla jemmassa, tai blondista tulee tosi kiukkuinen olento.

Niinpä ostin Ottoveljelle suklaalevyn ja lakritsipussin, muut namut menivät vaatekaappiin jemmaan. Minua nauratti, kun kuvittelin hänen päiväsaikaan rumuavan keittiönkaappejani etsiessään sopivaa makeata palaa, ettei tarvitsisi mennä itse kauppaan. Hah! Siinähän hankkii karkkinsa itse. Eikä sen puoleen, aina hän on sen sitten loppujen lopuksi tehnytkin, täyttänyt myös minun varastoni, mutta katastrofi voi tapahtua jo sitä ennen, minä voin olla makeiseton juuri silloin kun karkkia tarvitsen.

Ja kylille kun Ottoveli lähtee, niin pankaa nyt ne naisenne piiloon, sieltä on melkoinen hurmuri tulossa. Kova poika vonkaamaan ainakin. Onneksi hän on muuttunut krantummaksi vanhemmiten, ei tarvitse aina hävetä ja kärsiä. Minä taas olen muuttunut anteliaammaksi, joten vonkaamisen tasapaino kyllä tässä maailmassa säilyy. Nyt vaan joutuu häpeämään itseään - ei onneksi aina eikä koko ajan.

Hurlumhei matkaan jo käy

Voi minua heikkomielistä ja vähäpäistä, kun en osaa pitää itseäni ruodussa. Enkä tahdokaan, mutta se nyt tähän kuulu. Siiseli kutsui pohjoisempaan kaupunginosaan, baariin, jossa en koskaan aikaisemmin ollut käynyt. Siellä he olivat koko hurja joukko ja iso määrä tuntematonta sakkia. Ravintolan toisella puolella oli jonkun kaverin 50-vuotissynttärit ja toisella puolella soitti ihan kelvollinen rockabilly-bändi. Yksi siiselin lähimpiä ystäviä, hänen sanojensa mukaan hänen ainoa ystävänsä, oli synttäreillä puolisonsa kanssa, niinpä oli muu sakki päättänyt seurata samaan baariin.

Siellä oli jo tunnelma katossa, kun saavuin paikalle. Oli kiva pitkästä aikaa nähdä kaikkia, sain lämpimiä halauksia heti ovella. Jopa Siiseli nousi pöydästä ottamaan takkia pois päältä ja kyselemään juomatoiveita. Ilta oli hauska, sain tanssia sekä Siiselin ystävän että syntymäpäiväsankarin kanssa. Siitä tosin meinasi tulla mustasukkaisuusdraama, kun Siiseli ryhtyi kyselemään tahtoisinko jäädä baariin, jos hän lähtisi kotiin. Totesin niin kuin hän on minulle joskus todennut, että tapanani on lähteä saman ihmisen kanssa, jonka kanssa minulla on ollut treffit.

Sitten kävelimme hänen kotibaarinsa kautta kotiin. Mukavaa iltaa seurasi sikeä uni. Aamulla Siiseli oli vääntänyt aamupalan sillä välin, kun olin suihkussa. Minä kaivoin käsilaukustani joululahjan miehelle,joka vihaa joulua. Oli hän lahjasta kuitenkin otettu, kysyi saako avata heti vai pitääkö odottaa jouluun. Minä annoin luvan avata samantien, kun toinen oli kuin pikkupoika. Paketista paljastuneet mustat sukkaparit, joissa on kaikissa erivärinen raita sukansuussa, olivat mieleinen lahja, hän nimittäin on aikaisemmin jo ihaillut niitä minulla. Siitä se ajatus sitten lähti. Samalla kerroin Rotumarsun olemassaolostakin, varoitin, että meidän tapailemisemme alkavat olla tapailtu.

Kävimme kotibaarissa kääntymässä ennen kuin minä matkasin vaihtamaan tavarat mukaani. Pääsin itäiseen Helsinkiin pelaamaan roolipeliä. Luvassa oli armoton taisto goblinien kanssa, niitä oli solan molemmin puolin satakunta. Sain teurastettua ahmankynsilläni niitä 12 ennen kuin lähtivät livohkaan. Moraali petti. Hah! Edessä on tason nosto, minun pitäisi olla jo 8-tasolla, kun lukemat notkuvat vielä vitosella. Mut kun se on niin työlästä! Ja kyllä mie näinkin toimeen tulen, kun omaan voimia, joista en mitään ymmärrä.

Onneksi ymmärsin lähteä pelin jälkeen kotiin. Yhdentoista maissa olin jo peiton alla, enkä suoraan sanottuna kovin kauan kerennyt siellä venyttelemään ennen kuin Nukkumatti vei mukanaan. Hyvä niin, koska tänään tein jouluaterialle jälkiruokaa. Sitten vielä on siivoamisp*skaakin edessä. Ärs ärs.

Ystävä teki minulle pyynnöstäni kilisevän rannekorun. Se on ihana, painava ja kilisevä. Kalliiksihan se kävi, jo pelkkä hopean määrä on massiivinen, noin 70 geetä, mutta mitäpä ihminen ei oman itsensä eteen tekisi. Se on joululahja itselleni.

Jotta jos jossain näette naisen, jolla on omat lusikat mukana, se olen minä, saa tulla sanomaan päivää. ;-D

Tähdenlento

Rotumarsu houkutteli minua kiinnittämään kaamostähden ikkunaani, kun kerroin, että sellainen minulta löytyy. Se kyllä oli tarkoitukseni, mutta varmaan olisin viritellyt sen paikalleen vasta viikonloppuna. Kuitenkin ryhdyin toimeen aikaisemmin häntä ilahduttaakseni, hän kun näkee ikkunani pihan toiselta puolelta. Suhraaminen oli valtaisa, ensin piti nimittäin löytää etokapistus, se oli tietenkin hautautunut siivouskomeron yläkaapin perimmäiseen osaan. Sinne missä muutkin joulukoristeet piileskelevät.

Mutta näinpä nousin riemuisasti portaille. Kuinkas sitten kävikään? Tähti irtosi kannakkeestaan ja luiskahti suoraan patterin väliin. Minulle jäi vain luu (polttimo johtoineen) käteen. Siinä sitten tuijotan epätoivoisena kolmen sentin rakoa, jonne muovihärpäke onnistui itsensä tunkemaan. Mietin, että tuonne eivät mene edes paistopihdit. Mutta epätoivo keksi keinon, onhan minulla rautalankaa. Siitä sitten lenkkiä muotoilemaan ja aikani kun ähräsin, sain tähdenlentoni pelastettua. Asentaminen jäi seuraavaan päivään, ei tehnyt mieli sillä siunaamalla edes vilkaista mokomaa.

Sain Kanta.fi -palvelusta verikokeiden tulokset. Ei se nyt ylitsepääsemättömän kamalaa ollut, mutta sanotaanko, että tarttis varmaan tehdä jotain. Ja minulla on jo suunnitelma olemassa, mutta kyllä tämä vanheneminen välillä v*tuttaa. Samalla tekaisin sinne hoitotahtonikin, jossa kerron toiveestani, että pahan paikan tullen minua ei sitten elvytetä. Toinen vaihtoehto olisi ollut ottaa DNR-tatuointi tissien väliin.

Esihenkilöni sairastui äkillisesti ja vakavasti. Todennäköinen poissaoloaika on noin kaksi kuukautta. Arvatkaas, kuka tuuraa ennaltamääräämättömän ajan. Tekisi mieli vähän kiroilla lisää.

Outoa

Levoton viikonloppu takana. Olen osoittanut olevani selkärangaton matelija ja vielä nauttinut tilanteesta. Olen matkustanut taksilla, istunut karaokebaarissa,  juonut aamulla Jallua, istunut baarissa päivällä, nauranut vatsani kipeäksi, käynyt kotona kääntymässä, saunonut, saanut pizzaa ja viiniä, humaltunut ja kohkannut musiikista.

Minua on kutsuttu oudoksi, poikkeukseksi, itsepäiseksi, ihanaksi, suoraksi, kauniiksi ja rakastettavaksi. Minusta on pidetty kiinni, rakastettu, silitetty, halattu, puhuttu, kuunneltu. On hieno viikonloppu takana, mutta nyt on sunnuntai mennyt harakoille. Ei mikään uutinen kenellekään.

Ihanaa päästä töihin lepäämään.

Kukka se on kaktuskin

Vahvaa vastahakoisuutta liikkeellä. Vastustelen tapahtumien suuntaa, tiedän, mistä se johtuu. Pelkään jälleen kerran antaa vakavammin otettaville tunteille tilaa, koska tiedän, miten kaikki loppuu. Alitajuntani suunnittelee suurta kusetusta, katastrofia, joka päättäisi kaiken nopeasti ja kerralla. Just nip in the bud. Koska jos minä annan tämän jatkua, seuraamukset arvaan. En tiedä, olenko sellaista edes ansainnut, puhumattakaan ettei se kuitenkaan tule kestämään.

Eilen illalla kun kerroin Naapurille ajatukseni siitä, että oikeastaan olen saanut elämältä jo kaiken. Että tässä se nyt on, nyt joutaisi vaikka jo poistumaan, eikä varsinaisesti pelottaisi. Alamäkeähän tämä tästä eteenpäin tulee olemaan. Hän hätkähti, etten voinut olla tosissani. En sitten jatkanut puhetta enempää, mutta tottahan se on. Tämä alkaa olla vanhan kertausta, juoni on tiedossa jo. Ei nyt silti, ei minulla ole mitään tarvetta poistaa itseäni näyttämöltä ennen aikaisesti, kunhan vaan mietin, että ei harmittaisi, jos noutaja saapuisi.

Töissä pyrin esiintymään asiallisesti. Koitan aina verenpaineen noustessa miettiä, että olen siellä vain töissä. Minulle maksetaan palkkaa. Minulla on vahva motivaatio pysyä töissä, vaikkeivat työtehtävät varsinaisesti herkullisia olisikaan. On siellä paljon hyvääkin, mutta välillä vaan tuntuu, että lahjani kuluvat hukkaan. Mutta minkäs voit, muuta ei ole tarjolla. Pitää olla kiitollinen, että minulla on edes jotain suurinpiirtein järjellistä tekemistä. Sen lisäksi pitää muistaa hakea töitä, kukaan ei tule minua nykyisestä paikasta hakemaan.

Onneksi ovat ystävät. Jokin vielä pitää minua kiinni sosiaalisessa elämässä, saa ainakin seurata, mitä ihmisille tapahtuu. Nyt olemme suunnitelleet viikon päähän pikkujouluja, menu alkaa olla valmis. Minä pidän yhteisöllisyydestä, koska omaa perhettä minulla ei ole, seurallisella erakolla. Vai oliko se tunteellinen siili?

Vähän paha ihminen

Torstaina sain käsiini moneen kuukauteen ensimmäisen kerran tuoreen Kauppalehti Option. Minulla oli jopa aikaa hetken aikaa vilkuilla sitä. Tajusin kaipaavani viinivinkkejä, ravintolasuosituksia ja testattuja reseptejä - tietysti kopion tuoreesta lehdestä ne. Sitä en ymmärrä, miksi en jättänyt viinivinkkejä ja ravintola-arvosteluja töihin. Niille olisi vaikka voinut perustaa kansion, onhan meillä edes vähän säilytystilaa, etenkin jos saan tuhottua muutamia asioita, mitä olisi tarvinnut tuhota jo muutama kuukausi.

Taas pääsemme kehäpäätelmöintiin, johon aivoparkani yleensä joutuvat, kun on vähänkin ylimääräistä aikaa. Aloitan asian, josta tulee mieleen seuraava asia, jota en voikaan toteuttaa ennen kuin olen touhunnut yhden edellisen asian. Tarvitsisin itseäni kopioituna kolme kappaletta. Sellaisia, jotka ajattelevat samalla taajuudella, ovat yhtä nopeita ja logiikka ei riitele minun logiikkani kanssa. Enkä nyt suinkaan sano olevani looginen tieteellisessä ajattelussa, minulla on toki omani, ei välttämättä valtaväestölle sopiva kuitenkaan. Eivätkä matemaattisesti ajattelevat henkilöt kutsuisi sitä logiikaksi laisinkaan. Pitänee pyytää anteeksi sanan väärinkäytöstä.

Mutta jätän ruman kehäpäätelmäni riitelemään itsekseen tai keskenään ja kerron teille pahistempun. Läiskäsin tosi ruman ja ison firman tarran keskelle lehden kantta. Kirjoitin siihen permanent-tussilla "Älä vie pois toimistolta, kiitos." Kuulin nimittäin, että se on se meidän hooärpääpirumme, joka läystäkkeen omii ja vie kotiinsa. Kuspiä ja mulukku. (Olen mie nyt sen verran pitkään Savossa asunut, että rumat sanat taittuvat karjalalalaistyypiltäkin.)

***
Asiasta kukkaruukkuun. Jos ihminen pesee vessan, lattia, seinät, vessanpytyn, lavuaarin, ei omista poikalapsia, miehiä, kotieläimiä eikö itsekään pissi lattiakaivoihin, mistä helvetistä tuleee koko ajan sellainen kusen haju nokkaan kylpyhuoneessa? Kertokaa viisaammat. Ja kertokaa, millä sen saa pois.

Toinen juttu, kävin allekirjoittamassa paikallisessa terveyskeskuksessa suostumuslappuja, joilla saavat paperini ulos yksityiseltä terveysasemalta. Herätin ansaittua huomiota, kun vastaanottohenkilökunta totesi, etten ole käynyt 20 vuoteen kunnallisessa terveydenhuollossa. No en niin, kun ensin oli YTHS ja sitten työterveyshuolto. Nyt olen sitten veronmaksajien riesana - ai niin mut hei, mie maksan veroja. Arvatkaas, koska mulla on aika lääkärille. Lähimmäs arvannut saa valita, teenkö ruokaa, pahaa, kehunko blogianne, juotanko humalaan vai olenko muuten vaan viehättävä oma itseni. Ei tarvitse välttämättä vaatia yhtään mitään. Se on suositus, mutta arvauksia vastaanotetaan.

Eilen ei ollut hyvä päivä. Ehkä tästä tulee parempi.