Tässä välissä tapahtuu elämä

Tiistai meni suunnitelman mukaan. Töiden jälkeen kävin pikaisesti kaupassa, vaihdoin kotona vaatteet ja siirryin itäiseen Helsinkiin. Siellä ensin ihastelimme lasten vappukarderoobia, sitten teimme porukalla pizzaa (poropeukaloille ohje, ostakaa pizzajauhoja ja tehkää ohjeen mukaan, toimii blondivarmasti!). Sitten syötiin, katselimme valokuvia edesmenneestä ystävästä ja sitten vähän itkettiin. Sen jälkeen siirryimme yleismaailmallisen parannustoimeen jäljellä olevien hyväksi. Maailma parani, mutta yhden jälkeen aloin pilkkiä (koska aamuherääminen). Ymmärsin laittaa tekstaritilauksen menemään, hyvästelin muut ja hujauksessa olin kotona. Taas mietin mielessäni, että ei se 22 euroa niin paha ollut kuin että olisin vielä kirmannut nuoren naikkosen tyyliin baariin ja tuhonnut monikertaisesti. Ja sen jälkeen ajanut taas taksilla kotiin. Hyvä minä. Keski-ikä on hieno asia.

Keskiviikkona unta riitti. Nukuin putkeen viisi tuntia, heräsin iänikuiselle vessareissulle aamulla ja menin takaisin sänkyyn, jossa viihdyin vielä kolme tuntia. Jotain on tapahtumassa, aina vain useammin saan unta uudelleen. Ihmeellistä! Toivottavasti vika on pysyvä!

Restauraation jälkeen siirryin naapurilähiöön. Kolmelta piti alkaa toinen kattaus Bistro Kaskessa. Ei sitten ihan alkanut, henkilökunta kireähkönä kirmasi ympäriinsä ja kanteli viimeisiä kiluja ja kaluja pöytään, ennen kuin plaseeraus pääsi alkamaan. Siinä kerkesin hetken katselemaan ympärilleni, näytti mukavan viihtyisältä paikalta, neutraalit ja raikkaat värit.

Vappubrunssin hinta ei päätä huimannut, eur 25/ hlö. Ja listan mukaan oli luvassa herkkuja. Mutta, ensinnäkin omistajiin oli iskenyt ahneus, koko ravintola baarin pystypöytiä myöten oli katettu. Ihmisiä oli aivan liikaa liikeellä. Buffet ei vetänyt, lautasia puuttui, jonotusta, epävarmaa toiintaa, eikä henkilökuntaa riittänyt ohjastamaan asiakkaita oikeaan suuntaan.

Ruoka oli ihan ookoo-evästä, tajunta ei räjähtänyt, mutta toisaalta ei myöskään ilmennyt suuria pettymyksiä. Tai noh, chorizo-varsiselleri-omenasalaatti osoittautui liian suurien chorizopalasten takia hankalaksi. Selleri ja omena olivat kyllä herkullisia hapokkassa pikkelsimäisessä muodossaan. Harmi. Samoin pääruokapöydän lohi sitruunaruohovalkoviinivoikastikkeessa vaikutti enemmän kastikkeeseen haudatuilta ylikypsiltä kalapaloilta. Liian paljon kastiketta, liian vähän liian kypsää kalaa. Mutta ylikypsä BBQ-porsas oli herkkua. Ja minä en yleensä juuri porsaasta perusta. Focaccia loppui ennen kuin pääsin edes maistamaan sitä, siitä en voi sanoa mitään.Paahdetut punajuuret ja halloumi oli jotenkin pliisu, siitä puuttui makua. Hyvää olivat perunasalaatti (ei perinteinen majoneesipläjäys), kanacaesarsalaatti ja avokadoryyppy sekä jälkiruuat.  Etenkin kiitän vaahtokarkkikonvehteja (melkein kuin Rocky Roadeja, mutta pehmeämpiä). Ja söin minä yhden munkinkin, se taisi olla tämän vapun ainoa.

Ei jäänyt nälkä, mutta kulinaariset huippukokemukset jäivät väliin. Sovimme, että annamme baarille vielä toisen mahdollisuuden a la carten maistelussa. Mutta brunssi järjestetään seuraavan kerran kotona, siihen tungokseen en tönittäväksi enää lähde, vaikka tapahtuihan siellä sellainenkin ihme, että tuntematon mieshenkilö alkoi flirttaamaan kanssani. Minä kun en yleensä sellaisia edes huomaa ja nyt kun sitten huomasin, niin menin niin hämilleni, etten muistanut mitä pitää tehdä. En sitten tehnyt mitään. Ihmekös tässä itseksensä elelee...

Kunpa ensi viikonloppu olisi tapahtumaköyhä ja rauhallinen. Kunpa saisin nukkua koko loppuelämäni. Raskasta tuollainen juhliminen, vaikka ihania ihmisiä onkin elämä pullollaan. Väsyttää.

Nyt taas pitäisi kätkeä riemunpurskahduksia

Kun riemuisat tapahtumat elämässäni ovat saaneet vallan, ne tuntuvat jatkuvan. Kyseessä taitaa olla lumipalloefektin tapainen ilmiö. Välillä pelottaa, että kasaan liikaa lautaselleni, mutta sitten jos stoppi tulee, saa luvan tulla, sitten taas nökötän kotona. Nyt aion nauttia niin pitkään kuin jaksan!

Perjantaina lähden risteilylle lahden taakse, seuraavana perjantaina on yrityksemme vuosijuhla itäisessä osassa Suomea, sitä seuraavalla viikolla menen katsomaan yhtä tosi hyvää nuoruusihastusbändiä (olin ihastunut musiikkiin, en tyyppeihin, en koskaan kokenut sellaista teinityttökuolauskohtausta yhtään individuaalia kohtaan). Ja mitä vielä? Velka loppuu, kesä lähestyy, matkasuunnitelmat muotoutuvat.

Tänä aamuna kävin työelämäkummittelemassa. Sekin on nyt ohi, kunnes taas jatkuu syksyllä. Lupasin apuani myös jatkossa, se nyt on vähintä mitä voin tehdä nuorten untuvikkojen eteen, kun ei meillä harjoittelupaikkojakaan taida olla tarjota. Nuorisotalolta sen sijaan ei ole kuulunut mitään, odottelen sopimuksemme mukaan, että he kertovat koska apuani tarvitsevat.

Mitenkäs se sanonta menikään? Kel´onni on... Mullapa on! En kätke! Olen iloisa! Nautin elämästäni! Hah, saa sitten aikanaan taas taivas tipahtaa niskaani.

Nuorissa ON tulevaisuus

Olen nähnyt rock´n´rollin tulevaisuuden. Se on nuorissa. Tulevaisuus voi hyvin ja kasvaa. Hurja tulee vielä olemaan tunku, kun jo eilen esiintyneistä bändeistä tuntuu olevan vaikka mihin muutaman vuoden päästä. Hauskaa oli, vaikka itse seurasinkin tapahtumaa lämpiön telkkarista, kun sain ruokahuoltovuoron vapaaehtoistoiminnassa.

Mutta kyllä minua sitten huvittaa, kun nykyiseen rokki-imagoon kuuluu tasan 80-lukulainen kerroksittain leikattu pitkä tukka, pillifarkut, nahkatakit, pilottilasit, huivit ja poseeraaminen. Käsittämätöntä! Hassua! Mutta hauskaa! Ja minähän tykkäsin 80-luvun tukkahevistä. Ja sitten kun ne kuitenkin ovat niin nuoria ja kovin lutuisia...

Oma eloni on taas tasaantunut. En enää revi tukkaa päästäni, visko tuhkaa ja raavi itseäni ruukunsirpaleilla, mutta eivät täällä juurikaan siviilit juhli. Niin paljon oli viime viikolla touhua, että en osaa rauhoittua. Viime yön unet jäivät aika vähiin jälleen kerran. Tänään ajattelin käyttää päivän siivoamiseen, sehän on sopivaa kirkollisen juhlapyhän käyttöä. Sen päälle saunon ja juon tyttönimelliseni alkoholia. (No, en ehkä ihan niin paljon, mutta sen verran, että saan ajatukseni käännettyä pois pahisasioista.)

Pieni jatkokirjoitus aamupalan jälkeen: Viime kuussa kun kuvittelin elämän vihdoin hymyilevän ja olevan suopea minua kohtaan, tein pienen synnin lähi-Pirsmassa. Siellä olivat pienet voileipägrillit tarjouksessa, hinta oli alle eur 16. Koska olen tahtonut sellaista itselleni niin pitkään kuin voin muistaa, pakkohan minun oli napata sellainen mukaani. Ja mikä ilo onkaan nauttia viikonloppuaamuisin kolmioleipiä ja hyvää vahvaa Reko-kahvia. Omnom. Jotain iloja köyhän epäonnisen vanhan luuskan elämässäkin on. Joskus ehkä muitakin vielä kuin vain syöminen. Mutta koskahan se joskus koittaa?

Olen hereillä, olen hereillä

Pakko kai tässä on vähän tolkuttaa itselleen, että uni oli, jos nyt ei riittävää, niin ainakin sikeätä, luulisi yhden päivän kestäminen olevan hanskassa. Nukuin kertaakaan heräämättä kuutisen tuntia, unetkin tapahtuivat niin syvällä alitajunnan rämeikössä, ettei niistä pintaan mitään päässyt. Harvinainen, täydellinen, vaikkakin liian lyhyt yö takana. Totta se taitaa olla, että kun jaksaisi käydä tunti ennen uniaikaa lompsimassa ulkona tai tehdä jotain muuta liikunnan tapaista, saattaisivat uniongelmat jäädä minimiin. Kävelin taas viimeisen pätkän kotiin, matkaa tulee kilometrin verran, vaikka se vähän pimeässä taas pelottikin.

En jotenkin viitsisi toistaa itseäni, nuoret vaan ovat niin virkistäviä, viihdyin erinomaisesti. Hekin ovat pikkuhiljaa tottumassa minuun, saan jopa muutakin keskustelua aikaiseksi kuin normaalia ”mistä tuut, mitä teet”-utelua. Ihmeellinen paikka muuten, kukaan ei katsele siellä televisiota, tuntuu, että kaikki muut aktiviteetit hakkaavat sen milloin tahansa. Hyvähyvä, onneksi niitä siellä riittää! Ja miten mukavaa, että niin monet kansallisuudet tulevat äärettömän hyvin toimeen keskenään. Parempi! Kiva ylläri on tyttöjen huone, vain tytöille omistettu tila, jonka oven saa kiinni, tytöt kun usein tahtovat jäädä jalkoihin raisussa menossa. Tosin kyseisessä paikassa ei taida sitä huolta olla. Sen kun paranee!

Perjantaina menen taas, tosin en nuorisotalolle vaan bändi-iltaan. Se voi olla mielenkiintoista. Veikkaisinpa, että haastavampaa monin tavoin, etenkin kun tilaisuus on päihteetön. Sen lisäksi ilmoittauduin jo töihin kuukauden loppupuolellekin, totta ihmeessä autan, kun pyydetään. Vähäisesta unimäärästä huolimatta endorfiinia on kovin liikkeellä. On hyvä olo! On sellainen olo, jota ei ole ollut pitkään aikaan, tulee tunne, että minua tarvitaan. Todellakin olen hereillä!

Kappas, kusessa ollaan

Hyvänen aika, olen sitten ahneuksissani saanut tästä viikosta aikaiseksi melkoisen hässäkän. Sekä toissä että vapaaehtoistöissä. Mielenkiintoista, katsotaanpas, miten selviydyn omaehtoisesta agilityradastani. Minulla on sekä vapaaehtoistöitä että työelämäkummitoimintoja tälle viikolle. Ja töitäkin pitäisi tehdä, kotihommista puhumattakaan. Saattaa ensi lauantai tulla tarpeeseen, kun se on joku kirkollinen pakkolomapäivä. Ja ruotsalaisuuden päivä.

Viikonloppu oli rentouttava ja erilainen. Minulla oli muun muassa jatkot! Onneksi ne olivat tuttujen ihmisten kanssa, ettei tarvinnut jännittää, mutta silti. Jatkot! En edes muista, koska viimeksi! Ja vielä hauskat jatkot! On se vain kiva, että minulla aina on jotain tarjottavaa, luonteeni kun tuntuu kovasti joissain asioissa muistuttavan hobitin luonnetta: viihtyy kotona, rakastaa hauskanpitoa, ruokaa, juomaa ja ystäviä. Sitä ennen kerkesin vierailla baarissakin, mutta karaoke jäi tällä kertaa onneksi väliin.

Mut kuka näitä samoja horinoita jaksaa lukea? Parempi hyrskytellä mielihyvää itseksenä. Niinhän sitä sanotaan, että kel onni on, jiiäneeee... Niinpä kätken onnen sydämeeni ja tutkiskelen sitä siellä.

Oi aikoja, oi tapoja (mut silleen hyvällä)

Kampaajaneito se taas keksi tehdä minusta uuden näköisen perjantaina; tällä kertaa leikkaamisen jälkeen hän veivasi hiukseni korkkiruuvikiharoille. Näytin Pollyannan ja Shirley Templen yhdistelmältä. Tosi söpö! Ei minua hänen kokeilunsa haittaa, koska onhan niistä hupia paljon, ja itse leikkaus onnistuu hyvin. Hän vihjaisi, että viimeinen värjäys oli tuonut hiuksiini vihertävän sävyn ja tarjoutui pesemään sen pois sävyttävällä hoitoaineella. Uskokaa pois, käsittely auttoi, vaikka toisaalta vihreä sävy saattaisi olla aika eksootillinen. Olen niin vakuuttunut, että seuraavalla kerralla annan hänen katkaista hiukseni radikaalimmin, saa leikata minulle sen rikotun pitkän polkkatukan.

Eilisen vietin paikallisen nuorison parissa vapaaehtoistellen. Juma, että ne kakarat ovat IHANIA! Nuorisotalolla käy monta eri kulttuuria edustavaa vekaraa, ja he tulevat niin hyvin toimeen keskenään, ettei tahdo läpi nähdä. Lutuista! Ihanaa! Jatkossa tulen lisäämään vierailujani ohjaajana, tarvetta on, kävijämäärä saattaa illassa olla satakunta nuorta. Ja se on muuten paljon! Nyt kävijämäärää kasvattivat syyslomaviikon erityisohjelmat.

Kivaa oli sekin, kun minua pyydettiin mukaan ohjaajien illanviettoon, yksi heistä on vaihtamassa toimipaikkaa. Mutta ei minusta minnekään ollut lähtijäksi, olin aivan poikki, kun perjantaina tuli vähän taas ystävättäreni kanssa parannettua maailmaa, saunottua ja syötyä hyvin. Väsytti. Kai minusta kuitenkin jotain hyötyä on, kun ottaisivat porukkaansa vapaa-ajallaankin. Mukavia ihmisiä ovat, mutta toisaalta muistelin, miten tärkeätä oli päästä joskus puhumaan jostain muustakin kuin työasiosita vapaalla. Eivät he minua siihen välttämättä tarvitse, ainakaan vielä.

Tänään olen luvannut itselleni sohvaperunapäivän. Kaukosäätimestä ja minusta tulee vielä hyvät kaverit!