Sinne ja takaisin

Jo on aikoihin eletty, mietin, kun rva henkilöstöhörhö kuultuaan minun aivastelevan ajoi minut perjantaina pois töistä. Toki minulla oli flunssa, en sitä kiellä, mutta jos ei kuumetta ole, niin minulla on ollut tapana pysyä töissä. Etenkään jos minulla ei ole tuuraajaa ja kollega jää yksin pitämään katastrofilinnaketta pystyssä. Mutta ajattelin, että ei tehdä tästä nyt sitten numeroa. Panin out of officen päälle ja läksin kotiin - matkatavaroiden kanssa tietenkin, koska olin suunnitellut lähteväni suoraan suolakaivokselta rautatieasemalle.

Junamatka pohjoisempaan Suomeen sujui torkkuessa ja niistäessä. Olinhan minä flunssainen, mutta kuumeeton. Niinpä junasta laskeutui kovin pirkeä reipponen, nenäliinatäydennyksen jälkeen valmis paistamaan blinejä ja nauttimaan ruuantekojuomaa. Ei muuten ole aikoihin glögi maistunut niin hyvältä kuin perjantaina, se on mitä parhainta nuhalääkettä.

Jotenkin se aika taas kului, kello huuteli jo puolta kahta, kun vatsa täynnä ravintola Urbanin ohjeella tehtyjä lettusia siirryin piiankammariini kauneusunille. Aamulla kun taas kehuin nukkumaolosuhteita, talon isäntä totesi, että alkoholillahan ei varmaan ollut mitään tekemistä asian kanssa. No, ehkä jonkun verran, nenä aukeni, mutta silti, viileässä ja pimeässä olen aina saanut parhaat unet.

Lauantain ohjelmassa oli kampaamokeikka (leikkasin ystävättären hiukset) sekä kukkoa viinissä. Kukkoa tosin ei löytynyt, mutta pari jyväbroileria paloiteltuina ajoivat saman asian. Itselleni hankin mustan kajalin, vanha katosi muutama viikko sitten jonnekin. Pitihän ne silmät saada sotkettua saunan jälkeen, kun kerta oli rokkitapahtumaan menossa. Pannuhuoneelta kävimme hakemassa vauhtia ennen kuin Henrin baariin pääsimme, kivaa oli, tuttuja hurjasti, muutamia uusia ihmisiä, hienoa musiikkia, viileitä juomia, sekavia ajatuksia ja sitten taksilla kotiin, kun tuli mieleen, että seuraavana päivänä pitäisi matkustaa taas junassa kotiin.

Vähiin jäivät unet, mutta vieläpähän kerkesin ystävien kanssa seurustella sunnuntainakin. Säikähdin jo myöhästyväni junasta, kun ryhdyimme vielä lounasta pusaamaan. Ihme hobittimeininkiä, puhutaan ruuasta, syödään ruokaa, suunnitellaan seuraavaa ja soveliaan ruokajuomat sekä musiikki kehiin. Juup. Hienoa ja ihanaa, pakotonta, helppoa ja mukavaa, sitä se ystävyys on.

Sunnuntaina sitten askartelin elämäni ensimmäisen videohaastattelun ennen kuin unille menin. Se oli yllättävän mukava kokemus, mutta epäilen, että tuskinpa jatkoa seuraa. Tai sitten olen parempi kuin tiedänkään. Haastattelukutsu tuli melkoisen nopealla aikataululla, perjantaina, kun torstaina laitoin hakemuksen menemään konsulenttifirmalle. Tekoaikaa oli maanantaihin, mutta tahdoin saada sen heti pois alta.

Sitten vielä yksi juttu. Luin nimittäin kokonaisen kirjan matkan aikana. Kissani Jugoslavia tarttui mukaan Pasilan asemalta. Ensin olin, että mitä hittoa, sitten vähän ehkä jotain ymmärsin. Sen jälkeen kiinnyin ja olisi tehnyt mieli ryhtyä hidastelemaan. Vaan kun tahtoi tietää, kuinka siinä käy, niin kiiruhdin loppuun. Viime yönä näin kirjasta unta, jäi päähän, hieno lukuelämys. Suosittelen, tulee suomalaista kummallinen kuva.

Hullun m*lukku älyttömän p*rseessä

Usein koen epäonnistuneeni ihmisenä. Oikeastaan mitä pidempään elän, sitä enemmän teen väärin. En vaan osaa tätä peliä, jota elämäksi kutsutaan. En koskaan ole osannut, enkä koskaan sitä enää opikaan, olen jo liian vanha. Niinpä minun pitäisi oppia vaan ymmärtämään itseäni ja antamaan itselleni anteeksi aina, kun epäonnistun ihmisten välisessä leikissä, jota muut tuntuvat pelaavan aivan mennen tullen. En minä sitä koskaan kunnolla tule oppimaan, mutta jos edes sen verran, etten loukkaisi ketään. Ei kyllä kovin vakuuttava ole tulos ollut, ihmiset poikkeavat elämässäni, mutta ennemmin tai myöhemmin mokaan pahasti. Tuloksethan ovat kaikkien tiedossa.

Parempi yrittää pysytellä asioissa, joita ei voi kommentoida takaisin. Niin kuin musiikki ja kirjat. Ehkä vähän telkkarin sarjat, niistä ainakin voi opetella toimintatapoja ihmiselämää varten. (Tuli vaan mieleen, kun Teemalla tänään loppui Sairaan kaunis elämä. Tietysti volisin silmät päästäni.)

Sain ystävältä lainaan Sami Lopakan Marraksen. Olen säästellyt kirjaa, luen sitä muutaman sivun työmatkoilla ja olen tikahtua nauruun. Sellaiseen nauruun, jossa muistellaan omaa nuoruutta, entistä poikaystävää, yöllisiä tuskaisia puheluita, tekstareita, haisevia keikkabusseja, omituista vinksahtanutta huumoria, ihmeellisiä tilanteita, joihin on joutunut, omalaatuisia ihmisiä, joita on tavannut. Jos osaisin kirjoittaa, olisin kirjoittanut tuollaisen kirjan. Se olisi vaan vielä omituisempi. - Ainoa asia, mitä en kirjassa ymmärrä, on tuo suuri lisääntymisen halu ihmisessä, mutta se voidaan jälleen kerran lukea kategoriaan "kummitus ei vaan ymmärrä kääpiöitymistä". Lähes kaikki muut ihmiset ymmärtävät.

Nauran läpi kyynelten. Itku täyttää silmän, kun mietin meitä ja samalla nauran niin, että vesi lentää silmistä. Nauran meidän tyhmyydellemme, nauran sille, ettemme koskaan oppineet, että hakkasimme päätämme seinään, joka lopulta rojahti niskaamme ja pakotti meidät kaivamaan tien muualle. Voi meitä voitettuja.

(Mutta kyllä on ollut kanssamatkustajilla hauskaa minua seuratessaan. Jos olette viime aikoina nähneet viisikymppisen läähkän hytkyvän bussissa sisäisen naurukuoleman partaalla, olette törmänneet minuun. Älkää häiritkö, minulla on vielä vajaa sata sivua jäljellä. Sitten olen taas yksin.)

Lomalaisen kiireet

Suihku on ihmisen paras ystävä. Samoin rakastan yksinoloa, koska voin silpoa kaikki vaatteet päältäni. Allergialääke kukistaa pujon lähes koko vuorokaudeksi. Tuuletin on uikuttanut pöydällä muutaman päivän putkeen, siitä on alkanut kuulua aivan uudenlaisia ääniä, epäilen, että minulla ei pian ole tuuletinta.

Tänä aamuna on kuitenkin pakko imuroida, koska en tahdo tappaa ystävääni pölyyn. Odottelen, että kello tulisi kahdeksan, tahdon hoitaa asian heti alta pois. Nyt on kuitenkin edes kosmeettisesti hivenen viileämpää kuin päivällä. Sen siitä saa, kun on kuukauden päivät siivoamatta, viettää viikonloppunsa asuntosäästäjänä jossain muualla ja iltaisin on aivan liian laiska nostamaan konetta komerosta. Ihan tässä saa itseään syyttää taas kaikesta, etenkin kun eilen perkasin yhden vaatekaapin ja pölisin vähän lisää.

Olen Aku Ankan kestotilaaja. Jostain syystä minulla vaan on ollut n. 1,5 vuoden tauko lehden lukemisessa, ei vaan huvittanut. Mietin jo hetken, että lopetanko tilauksen, mutta toisaalta minulla on nyt niin hyvä hinta lehdelle, etten sellaista toista kertaa tule saamaan, kiitos Kukkiksen yhteyksien! Otin itseäni niskasta kiinni, urakoin eilen lähes vuoden lehdet putkeen. Olipas minulla niiden kanssa hauskaa, muistan taas miksi pidän Aku Ankasta. Sen käännökset vaan ovat vertaansa vailla ja tarinoiden moraali sopii minulle. Kunhan olen saattanut itseni ajantasalle Akkarin kanssa, menen kirjastoon tutkimaan, mitä sieltä löytyy lomalukemiseksi.

Kunhan tästä siivoamisjutusta pääsen, otan päiväunet. Sitten ehkä ymmärrän olevani lomalla. Nyt imuroimaan, kello löi jo viisi - ei kun kahdeksan.

Ei uutta auringon alla

Löysin syntymäpäiväjuhliini kertakäyttöpöytäliinat, valitsin väriksi fuksian. Siihen kun vielä löydän mustan kertakäyttökaitaliinan, niin ei enää kovin kummoisia koristeita tarvitse. Jos juhlapaikalla olisi saanut käyttää kynttilöitä, olisin sullonut niitä viinipulloihin, mutta on tyytyminen tuikkuihin, jos elävää tulta tahdon. Katsotaan nyt sitten, mitä vararahastostani enää on jäljellä siinä vaiheessa vuotta, aika lailla hupaa on viime aikoina ollut.

Töissä kiire on kolmas nimeni. Teen 9 - 10-tuntisia päiviä. Loppuukohan tämä ikinä? Pääparkani saattaa räjähtää. Minua ahdistaa perehdyttäminenkin, nyt kun juuri ja juuri olisi vähän aikaa keskittyä omiin hommiin, yksi kolmesta vaatii seikkaperäistä selvitystä johonkin asiaan. Ja koska tajuan, että sitä nopeammin pääsen heistä eroon, mitä paremmin asian selitän, niin tietysti perehdytän.

Odotan todella, että kollegoista alkaisi olla pikkuhiljaa apua, johan tässä on reilu viikko mennyt. Ja oikeasti kahdesta onkin vaikka mihin ja proaktiivisuutta löytyy, yksi on perässävedettävä nariseva ruuhi. En tiedä, millä hänet saisin motivoitua, mutta kun ihminen itsekin toteaa, että kun tullaan ostetusta yrityksestä, niin vuosi on aikaa jyvien erottua akanoista, niin tulee mieleen, että onkohan hänellä pienenpieni eläkeputki mielessä. (Voi paha minä. Mistä se muuten johtuu, että nyt kun olenkin esihenkilö, niin en voisikaan ehkä näin todeta, en ainakaan ääneen. Mutta kollegana sen sijaan saa arvostella, arvostaa ja pohdiskella työkavereiden hyviä ja huonoja puolia. Enkä minä mitään meillä töissä sanokaan, täällä vaan taas itsekseni mäkätän.)

Sen verran kuitenkin piristyin unikohtauksen jälkeen, että sain luettua ensimmäisen osan Malazanin kirjoista. Kyllä siinä menikin aikaa! Aloittelen juuri toista, tuli mieleen, että olisi ihanaa ryhtyä kääntämään sarjaa suomeksi. Mutta se kyllä olisi kokopäivätyötä - ja eiköhän joku jo sen kimpussa olekin. Jo ennen roolipelaamista olen pitänyt fantasiasta, mutta sanotaanko, että pitäminen on syventynyt rakastamiseksi. Hyvä on harrastus; kehittää strategista ja loogista ajattelua, opettaa tulemaan toimeen erilaisten luonteiden kanssa, on hauskaa ja siinä saa uusia hienoja ystäviä.

Aamuyöstä valvoin vajaan kolme tuntia. Jotta se niistä hyvistä unista. Valvoessani tein ajatuksen tasolla töitä, mutta en piruuttanikaan napannut kynää ja paperia käteeni. Minä teen jo nyt liikaa töitä, yöllä en enää ala. Niin kerta.

***
Saa nähdä, koska seuraavan kerran kirjoittelen, huomenna menen naapurilähiöön grillailemaan suoraan töistä. Sitten aloitetaan ohjelma. Todennäköisesti kömmin kolostani joskus maanantaina. Tushkaisaa loppuviikkoa vain teillekin.

Tää on taas niin tätä

Arki on hyvästä. Pidän rauhallisesta ja tasaisesta elämästä, joka soljuu eteenpäin omalla painollaan. Pidän töistä, pidän kodista, pidän työmatkasta bussissa, pidän ihmisten katselemisesta, pidän siitä, että saan aikaan asioita (viikonloppuna jopa kaamosvalot lähtivät parvekkeelta). Minusta on ihana lukea, surffata netissä, seurata naamakirjaa ja sänky se vasta maailman paras paikka onkin. Etenkin kun siinä ovat puhtaat lakanat. Kävelemisestäkin pidän, vaikka nyt on oikeassa nivusessa joku solmu, enkä pysty kunnolla ottamaan oikeanmittaisia askeleita. Menee vähän sipsutteluksi.

Viikonloppuna istutin muutaman siemenen. Saa nähdä, tuleeko niistä mitään isona, chilejä niiden muistaakseni oli tarkoitus olla. Kasvun ihme vaan jaksaa ilahduttaa joka kerta. Kai se on jonkinlainen keski-ikäistymisoire, mutta siitäkin osaan nauttia. Keski-ikäistymisestä tuli mieleen, että, silmänympärysihoni on alkanut roikkua viimeisen puolen vuoden aikana. Silmäpussit eivät enää palaudu sileäksi ihoksi koko päivän aikana. On mielenkiintoista seurata myös rapistumisen ihmettä, sekin kuuluu elämään. Mutta hyvät tuotteet ovat auttaneet pitkään, jälki varmaan olisi pahempaa, jos en olisi niitä käyttänyt.

Viikonloppuna sain luettua kokonaisen kirjan, Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala-kirjan. Minut on taas myyty. Jos sellaisia kirjoja olisi enemmän, saattaisin päästä takaisin ahmintamoodiin. Eikä se mitenkään traaginen tarina ollut, elämän makuinen kylläkin. Ehkä vähän naiivi, mutta optimistinen, sellainen tarina, josta tietää, että se olisi voinut tapahtua, koska kyllä tässä maailmassa tapahtuu kummempiakin tarinoita. Minä vaan en osaa niitä omiani yhtä kauniisti kirjoittaa, enkä voi, koska kaikkea vaan ei voi kirjoittaa, että voi vaalia asioita sisällään. Sellaisia hauraita hienoja asioita.

Viime yön huonoissa unissa oli yksi aivan erityisen omituinen. Olin menossa naimisiin. Meillä oli itse asiassa kaksoishäät yhden ystäväni kanssa. Pukuni väri oli aivan väärä, valkoinen, kun olisin halunnut fuksian. Muutenkin seremonia vaikutti huonosti organisoidulta. Sulhasta en nähnyt, mutta siellä se edessä seisoi ja minua odotti. Johtuneko siitä, kun viime yönä hereilläolohetkenä suunnittelin elämäni suuria juhlia ja tajusin, että edelliset suuret järjestämäni olivat häämme. Että käyköhän tässä jatkossa yhtä huonosti kuin silloin?

Harmittaa, kun piti panna kommentit varmistuksen alle. Mutta en vaan kestänyt enää satojen roskapostikommenttien poistamista blogista ja sähköpostista. Todennäkösesti se ei kuitenkaan tule vähentämään kommenttien määrää, koska niitä ei nykyään tule juuri muutenkaan. Enkä minä niiden takia blogia pidäkään. Itselleni minä tätä kirjoitan, että voisin sitten vanhana kiikkustuolissa muistella. Vaikka nyt tilanne onkin sellainen, että vähän joudun sensuroimaan erinäisistä syistä. Niitä juttuja varten on paperinen päiväkirja.

Puolen vuoden päästä täytän 50 vuotta.

Imelda on tyytyväinen

Ingvar-sedän alaiset ovat fiksua väkeä. Ainakin heidän logiikkansa toimii samoin kuin blondin logiikka, totesin, kun eilen askartelin kenkäkaappia kasaan. En pitänyt projektin kanssa kiirettä, välillä luin, välillä söin, välillä surffasin netissä. Muutama palikka taisteli vastaan, mutta minulla on metkuni sellaisia varten, jos ei väsyttämällä, niin sitten väkisten. Valmis siitä tuli, nyt vielä pitäisi täyttää se kengillä.

Onnistunut loma-askare

Sitten voisin siivota, viedä pahvit ulos, vaihtaa lakanat ja tutkia, mitä tavaroista voisi viedä varastoon. Osa kengistä on siivottava roskiin, sellaiset melkein kymmenen vuotta vanhat, kuluneet, linttaanastutut ja rikkinäiset, joita ei edes suutari saa korjattua. Mitä minä sellaisia säästämään? Nostagiasyistä? Siksi, että ne aikanaan ovat olleet hyvät kengät? Ne ovat siltä ajalta, kun varaa oli hyvin vähään, eikä vaihtelua ollut tarjolla. Joutavatkin mennä muistuttamasta moisesta!

Kirjastosta löysin toisen Liz Williamsin käännetyn kirjan, Demonien taivas. Olen koukussa, olisitte tekin, jos pidätte fantasiasta ja dekkareista. Ja rakkaudesta. Mutta lukekaa kirjat oikeassa järjestyksessä, saatte niihin vähän paremmin tolkkua. Ilmeisesti joudun etsimään loppuja hänen tekemiään opuksia englanniksi.

Joko saa mennä nukkumaan?

Tein niin huonoa ruokaa, että hyi yäk. Tein sitä niin paljon, että se saa luvan parantua jääkaapissa yön aikana syömäkelpoiseksi. Liikaa yksiä ja liian vähän toisia asioita, mutta se siitä, seuraavan kerran en tee samoja virheitä, vaan eri virheitä. Nyt on kuitenkin vatsta kipeä. Voi olla, että se johtuu jallusta edelleen.

Sain takkini takaisin, mietin sen desinfiointia, koska se on ollut tuntemattoman ihmisen päällä. Yyh. En ehkä vielä torstaina pääsekään Iikkeaan, mutta joskus parin viikon päästä pääsen. Pitääkö sitä sinnekin mennä rahojaan törsäämään? Onko muka liikaa?

Roolipelissä oli vuorossa tasojen nosto. Olen ulkona kuin lumiukko. Ja minä onneton kuvittelin jotain osaavani. Sen lisäksi ryhdyin lukemaan tolkuttoman pituista fantasiasarjaa, voi olla että vielä menevät hermot The Malazian Book of the Fallen sarjan kanssa. Kaikkeen sitä minutkin houkutellaan. En edes pääse seuraavaan pelikertaan, koska olen Tallinnassa. Se on kyllä toisaalta myös mukava ajatus.

Työpaikalla on kovin kireätä. Voi olla, että minä en nyt ihan osaa keskittyä olennaiseen. Sunnuntaina ei ollut minkään työn hakijaksi, vaikka olin löytänyt neljä mielenkiintoista paikkaa. Ihan saan kaikesta syyttää itseäni. Olen lamaantunut. Ja hivenen ahdistunut.

Hyvä asia on, että liukkaus on poissa. Ehkä selviän tämän talven katkaisematta yhtään jäsentäni.

Vanha kunnon meemi hyökkäsi silmille

...ja sitten ajattelin, että ei nyt tuhlata sitä, kun kerta on kasattu. Etenkin kun sen minulle antoi entinen ansioitunut polkkaaja.

Tässä on minun elämäni - oma elämäsi löytyy kirjahyllystäsi. (Alkuperäisessä ei ollut kirjoittajia, mutta teki mieli ne lisätä.)

1. Oletko mies vai nainen? Kerjäläistyttö (A. Munro)
2. Kuvaile itseäsi. Rillipää ja läski (Liimatta ja Hynynen)
3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Pintaviiltoja (Carl Hiaasen)
4. Kuinka voit? Kalpea aavistus (S. King)
5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Missä kuljimme kerran (K. Westö)
6. Mihin haluaisit matkustaa? Provence (P. Mayle)
7. Kuvaile parasta ystävääsi. Botswanan iloiset rouvat (A. McCall-Smith) – sopii hyvin koska ystäviä on monta!
8. Mikä on lempivärisi? Punainen kuolema  (W. Mosley)
9. Millainen sää on nyt? Oikukas planeetta (A. Tyler)
10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Ystävät hämärän jälkeen (J. Ajvide Lindqvist)
11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Kononen vaihtaa kapakkaa (E. Pasanen)
12. Millainen on parisuhteesi? Viimeinen kunnon suudelma (J. Crumley)
13. Mitä pelkäät? Samaa sukua (M. Cunningham)
14. Päivän mietelause? Alas on pitkä matka (N. Hornby)
15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Vielä yksi juttu (Eoin Colfer)
16. Miten haluaisit kuolla? Kuinka kuolleet elävät (W. Self)

Olkaa hyvä, jos sattuu kiinnostamaan.

Kuluvan ajan arvoitus

Jummi. Mitään en olevinaan tee, silti päivät livahtelevat käsistäni. Jossain Teeman tiedeohjelmassa selitettiin, että vanhojen ihmisten ajantajulle kuulemma käy huonosti. Aika ryhtyy rientämään, se muistaakseni johtui dopamiinin vähenemisestä aivoissa. Minä taas sanoisin siitä, että minulla on enemmän mahdollisuuksia nauttia elämästäni kuin lapsena. Jumalaare, että mulla oli silloin tylsää ja ikävää!

Lauantaina teimme Ottoveljen kanssa toimintasuunnitelman hänen poissaolonsa varalle. Sain miljoona erilaista valtakirjaa toimia hänen nimissään ja puolestaan. Ja salasanoja. Sääntöjä ja ohjeita. Sitten teimme ruokaa. Iltasella hän meni kuuntelemaan Michael Monroeta ja minä Honey B & T-bonesia. Hyvä jako, molemmat saimme tahtomamme. Keikan jälkeen treffasimme vielä yksillä ennen kuin hän lähti unille ja minä taas jatkoin baarivaellusta. Ajelin yöbussilla kotiin ja juomiakin tuli nautittua äärettömän säällisesti. Hyvä niin, olo oli ihan ihmisolo sunnuntaina.

Luin taas kirjankin. Tai sellaisen, joka jäi vaivaamaan päätä. Johan Harstad sitä kiusasi kirjallaan Buzz Aldrin - Taviksena olemisen taito. Minä vähän samaistuin, kun itse etenkin nuorempana koitin pysytellä piilossa, hyvänä kakkosena. Mutta kirja kyllä rupesi suorastaan ärsyttämään. Vähän meni junnaamiseksi loppu, huipennus puuttui. Kävin sitten kirjastosta muutaman opuksen lisää, se on kuitenkin joulu tulossa ja minullakin on viikko vapaata.

Hammaslääkäriin on aika vihdoin keskiviikkona. Pelottaa jo nyt.

Yksin kotona - tänään kotona

Olin varaillut tovin tätä iltaa yhtä musiikkinautintoa varten, mutta kävikin ilmi, että tapahtuman ajankohta oli siirretty. Uusi ajankohta taas ei sopimut minulle. Niinpä yllättäen minulle tuli perjantai-ilta, jonne en ole sopinut mitään kenenkään kanssa. Tämä on aika mukavaa. Huomenaamulla ei ole kiire minnekään, illalla on taas seuraa ja seikkailuja luvassa. Tänään olen notkunut netissä, tehnyt suolaisen piirakan huomista varten ja kohta menen sänkyyn varhaista unihetkeä varten. Olen aika poikki.

Työpaikalla meno muuttuu vain hurjemmaksi. Olen saanut selville monia mielenkiintoisia asioita, joista en tietenkään voi hiiskahtaa mitään. Rva johtava ammatinharjoittaja ei välttämättä olisi tyytyväinen, jos tietäisi minun tietävän. Muutenkaan en  ole aivan tyytyväinen hänen tapaansa delegoida minulle asioita, joista hän ei tiedä, miten ne hoidetaan. Ottaisi selvää! Niinhän sitä pitää minunkin. Noh, se siitä puuskaisusta, pitää ottaa asia kokemuksena ja uuden oppimisena. Tuolla niitä on riittänyt kyllä joka päivälle muutama, välillä suorastaan stressiksi saakka. Sitten kirmaan hetkeksi alakertaan ja hengitän pari kertaa syvään. Siellä ei kukaan näe, kun nauraa hihittelen asioiden koomisille piirteille. Tai ihmisten. Ja väistelen jättiläiskokoisiksi kasvaneita esihistoriallisia hirviöitä.

Onneksi löysin pari sellaista paikkaa, joita minäkin voisin hakea. Ainakin yhtä. Mutta täytyy sanoa, että tyhjästä on huono nyhjäistä. Ja kuten tiedättekin, muina hakijoina alansa huippuja, hyviä, nuoria, tehokkaita ja ammattitaitoisia ihmisiä. Siinä tilanteessa minä kauhistun, enkä osaa myydä itseäni, mutta pakkohan se on yrittää. Muuten jumitun tuonne ja joudun pelkäämään tulevaisuuteni puolesta hamaan eläkeikään.

Tänään jatkan seurustelua Denisen kanssa. Eilen lopetin Päätöksen uudelleenlukemisen ja aloitin Petojen kaupungin. Aion mennä sänkyyn naisen kanssa.

Suljin oven

Eilen illalla alkoi viluttamaan, ensimmäistä kertaa koko syksynä. Niinpä suljin parvekkeen oven. Vielä pitäisi karsia sieltä tomaatinrangat biojätteeseen ja huonekasvit sisälle. Siivotakin varmaan pitäisi. Pestä vaikka matto. Mutta katellaan, vielä on kesää jäljellä. Tai sitten syksyä. Voi olla, että ovenkin avaan uudelleen, minä kun rakastan viileässä nukkumista. Saattaa olla, että suljen vain parvekelasit, niiden kanssa en nimittäin jaksanut askarrella eilen illalla, kun ne tomaatinvarretkin olivat tiellä.

Nostin d-vitamiiniannostuksen 20sta 40ään mikrogrammaan. Pimeys alkaa taas hiipiä leveysasteillemme.

Vikonlopun merkittävimpiä tapahtumia oli marathonpuhelu ystävän kanssa. Onneksi molemmilla oli aikaa haastella. Oma mieli koheni, kun sai jutella. Ja kai se toinenkin olisi sanonut, jos pahalta tuntuu jaaritella. Opin hänestäkin jotain uutta. Toinen merkittävä tapahtuma oli lenkkikaverin tutustuttaminen sienestämiseen, todella varovaisesti, bongasin nimittäin lenkkipolkumme vierestä pieniä orakkaita ja kantarelleja sen verran paljon, että hänkin innostui napsimaan niitä mukaansa. Hyvä hyvä, kihisin itsekseni, vielä minä hänestä metsäretkikaverin koulitsen. Ensi vuonna viimeistään.

Sain melkein tiskattua perjantain vierailun jäljet pois. Kaksi edellisen työpaikan kollegaa saapui kylään. Tarjosin Leelian lepotuolin lisäksi hyvää herkkuruokaa ja riittävästi juomia. Heillä raukoilla oli Ameriikan hallinto taas kiristänyt ruuvia kertaalleen reilun kierroksen, paikallisen hr-henkilön johdolla. Sääliksi kävi.

Kyllä ruotsalaiset osaavat! Luin Tim Davys-salanimellä kirjoitetun Amberville-dekkarin. Se oli taas niitä kirjoja, kun jo aloittaessaan tiesi, että harmittaa, kun kirja loppuu. Onneksi sille saattaa olla jatkoa luvassa, jollain engaldinkielisellä sivustolla mainittiin, että se olisi kolmiosainen sarja. Olisi nyt vaan, tämä lukisi kaikki osat mielellään. Jopa omistaisin ne.

Julkiset teloitukset peruttu - Nukkumatti tunnusti

Viime yönä unta vihdoin saapui. Olen onnellinen ja levännyt. Puuh. Ottipas se taas tiukille, mutta nyt taas jaksaa leikkiä unettomuuden kanssa. Kaino toiveeni toki olisi, että Nukkumatti jäisi asumaan kanssani, mutta kun tiedän, että se ei vaan hälle käy, niin edes visiitti silloin tällöin helpottaa tilannetta kummasti. Heräsin joskus kahden maissa, kun ukkonen räimähti kertaalleen, mutta klassisen vessakeikan jälkeen ei tarvinnut viittä minuuttia pidempään kuunnella sadetta, kun jo unihiekkalähetys jatkui.

Eilen kiukustutti kaikki. Elämä ja sen useat ilmenemismuodot - lyhykäisesti todettuna. Purin kuitenkin hammasta, etten olisi purrut kenenkään päätä poikki. Töissä pidin matalaa profiilia, mutta lyhyt kohtaaminen kopiokoneella kesäkissan kanssa kertoi sen, mitä uumoilinkin. Hän kysyi, oliko viikonloppu ollut rankka. Hymyilin vaisusti vastaukseksi.

Luen ruotsinkielistä kirjaa. Ei hyvä. Joudun arvailemaan aika paljon. Ehkä seuraava on jo helpompi, mitä epäilen. Epäilen myös sitä, että kuukausi ei riitä kirjan lukemiseen vaikka se on rakkautta ja romantiikkaa eikä käsittele mitään elämää suurempia aiheita. Paitsi rakkautta ja romantiikkaa. Sitä ennen lukaisin Tarquin Hallin Vish Puri ja Kadonneen palvelijattaren tapaus -dekkarin. Nautin kovasti ja suosittelen. Pitää ryhtyä etsimään sarjan muita osia.

Väliaikainen maailmanjärjestys sotkee sisäisen kellon

Minua nyt vähän harmittaa. Koska minut vakinaistetaan, joudun työaikani omistajavaihdoksen myötä luopumaan kaikista saldotunneistani. Ja niin kun minä olin niitä hartaasti kerännyt, että pääsisin ystävien luokse länsirannikolle. Pah. Kaikki pois, kuului määräys, mitään en saa mukaani. Saan kyllä palkatonta vapaata tahtomanani aikana, mutta se taas näkyy kukkarossa. Pah.

Väliaikainen maailmanjärjestys, lue: kuusituntinen työpäivä, sotkee rutiinini. Ja tämä siksi, koska yritän päästä eroon yli 20 saldotunnista. Sen verran minussa on asperkkeliä, että siinä ei hyvä heilu, kun järjestys sekoittuu. Olen ärtyisä ja kärttyinen, joudun oikein pitelemään itseäni, etten sano pahasti. Eikä asiaa tietysti yhtään auta, että tekeminen lisääntyy, kun lomalta palaavan henkilökunnan määrä lisääntyy. Luvassa on mielenkiintoinen pariviikkoinen. Unirytmi sekoaa, menetän kallisarvoiset aamutuntini. Pah.

Lomatkin sitten menevät siinä samalla. Tai ne minnekään mene, maksetaan rahana. Sitten taas joudun ensi kesänä pitämään palkantonta vapaata. Sen jo varmaan arvasittekin, etten minä kuitenkaan saa niitä lomarahoja sinne säästettyä, keksin taas jonkun rahareiän. Tai noh, mistä sen tietää. Voihan ihmeitäkin tapahtua.

Kirjallisuusuutinen: olen taas rakastunut. Naiseen tällä kertaa. Mutta mikäs ihme tuo on, jos sotketaan fantasiaa, rakkaustarinoita ja suomalaisugrilaista mytologiaa. Nyt ahmin Helena Wariksen Uniin piirretty polku teosta ja harmittaa jo etukäteen, kun se kohta loppuu. Pah. Pakko lukea kaikki muutkin. Olen myyty.

Sen lisäksi tekstiiliurheilu jatkuu. Löysin Pirsman yläkerrasta edukkaasti jotkut sellaiset jatsihousut. Leveät ja pitkät lahkeet, mustat ja hinta vain puolet siitä, mitä maksoin niistä merkkihousun puolikkaista. Voitto kotiin. Seuraavaksi lähden testaamaan pöksyjä käytännössä. (Minähän sanoin, olen sekaisin.)

Hyvin pyyhkii

Aamuisin ei näe kirjoittaa, illalla ei jaksa. Töissä on kiire, mikä mukaloma ihmisillä on? Töissähän nuo pyörivät ja lähettelevät pikkuviestejään minulle. Kun johtava ammatinharjoittaja jäi lomalleen, minun työmääräni sen kun lisääntyi. Vaan en valita, hyvä on näin. Päivät menevät nopeaan, mutta eivät kulu hukkaan.

Iltasella luen raskasta kirjallisuutta. Ystävät lainasivat Dan Brownin Enkelit ja Demonit -opuksen kuvitettuna. Se on aika painava, viisikiloinen, pakko lukea sängyssä tyyny rinnan päällä ja kirja tyynyn päällä. Tämä siksi, että muuten en näe. Töissä luen tauoilla taas Marina Lewyckaa. Ei se nyt niin hauska ollut kuin annettiin ymmärtää, mutta viihdyttävää tekstiä. Niin, aivan oikein, ei vieläkään yhtään ruotsinkielistä kirjaa, niiden aika tulee vielä, minun pitää vain ensin sisäistää ajatus ja voittaa henkinen vastarinta.

Kaikki on hyvin. Maailmat eivät kaadu, mutta uuttakaan ei rakenneta. Elän ja testaan uusia tekstiiliurheiluvehkeitäni, toimivat. Ehkä hankin syksyksi pitkälahkeiset pöksyt ja jatkan pakkoharrastusta. Sillä jos totta puhutaan, en todellakaan tekisi mitään kuntoni eteen, ellei pakko olisi. Minulla eivät mitkään endorfiinit heräile hienvalumisen myötä. On vaan hiki ja vastenmielinen olo.

Levon hetki jo lyö

Onpa ollut ihanaa ottaa rauhallisesti muutama päivä! Perjantainen grillailuhetki naapurilähiössä loppui sopivasti ennen puoliyötä, kapusin heti sänkyyn ja nukahdin viattoman uneen. Aamulla taas heräilin useampaan otteeseen, mutta onneksi sain unen päästä uudelleen kiinni, kun en pompannut vieterimummona sängystä samantien, kun silmäni avasin.

Eilinen oli hieno pyykkipäivä. Sain huseerata talon pyykkituvassa aivan itsekseni, muutenkin pihapiiri on suorastaan pelottavan hiljainen. Iltasella suorastaan pelotti, kun pihaan tuli rälläämään joku porukka rikkinäisellä autollaan, pakoputki pörisi vaihtoa vailla ja ratissa oli joku raskaamman kaasujalan omaava nuorison edustaja. Onneksi eivät jääneet asumaan. Niinpä jatkoin kulttuurielokuva Barb Wiren katsomista, vähänkö minua nauratti. "Don´t ever call me babe!"

Tänään ajattelin kaivella polkupyöräni kellarista. Aurinkoa on luvassa, mene tiedä, koska on seuraavan kerran mahdollisuus pyöräilyyn keskellä päivää. Pottakin on kaiveltava päähän, mattamusta komea pyöräilykypäräni. Sitten mietin vielä kerran, ovatko ne Brandosin alennusmyynnissä bongaamani avokkaat sopivat töihin, ennen kuin tilaan ne. Työkengässä on nimittäin repeämä, ei näytä kovin professionaalilta. Pelottaa vaan, mitä muuta sieltä tarttuu mukaan. Minä ja kenkäkaupat olemme hivenen huono yhdistelmä, jos vaan kokoa 42 löytyy - ja nykyään kun niitä löytyy kaikissa malleissa ja sateenkaaren väreissä...

***
Meinasin unohtaa, taas luin hienon kirjan! Aavekauppiaan tytär on Liz Williamsin esikoisteos, ja jos oikeasti lisää tulee, niin minä ainakin tahdon lukea. Ihana yhdistelmä fantasiaa, scifiä, rakkausromaania ja kunnon dekkaria! Olin ihan myyty, etenkin kun huumoriakaan ei Liz ollut unohtanut. Tsekkasin googlesta, kyllähän minulla tulee lukemista riittämään, mutta käännettyjä teoksia ei näköjään vielä löydy.

Ei lähdetä hiljaa, vaan äänen kera

Kasvit kasvavat. Itikankin juuri bongasin sisätiloista, luonto ui liiveihin. Suomen kesä on rasittava - jopa kaupungissa. On se hienoa, ettei tarvitse vesiklosetin luota kauemmas liikkua.

Isotuomipihlaja. Rehu, jota en tunnistanut.

Kuvittelin, ettei minulla tänä vuonna olisi tomaatintaimia. Väärin kuvittelin.

Kuten kuvasta näkyy, ei kaikki minullakaan onnistu, pari basilikan taimea teki itsemurhan.

Mineen muuten ymmärrä, miten ihmeen oudosti alla oleva runo on useissa kirjoissa käännetty suomeksi. Toisaalta, mikään assosiaatiohan ei ole väärä, on vain monia mielipiteitä. Ja osaisinko muka itse paremmin sen sanoa? Tuskinpa. Annetaan kuitenkin Dylan-sedän ihan itse kertoa meille, mitä ajattelee vanhenemisesta ja vanhemmista ja auktoriteeteistä ja elämästä.

Do not go gentle into that good night,
Old age should burn and rave at close of day;
Rage, rage against the dying of the light.

Though wise men at their end know dark is right,
Because their words had forked no lightning they
Do not go gentle into that good night.

Good men, the last wave by, crying how bright
Their frail deeds might have danced in a green bay,
Rage, rage against the dying of the light.

Wild men who caught and sang the sun in flight,
And learn, too late, they grieved it on its way,
Do not go gentle into that good night.

Grave men, near death, who see with blinding sight
Blind eyes could blaze like meteors and be gay,
Rage, rage against the dying of the light.

And you, my father, there on the sad height,
Curse, bless, me now with your fierce tears, I pray.
Do not go gentle into that good night.
Rage, rage against the dying of the light.

-Dylan Thomas-

Ja -kummitus- yhtyy siihen huutoon/ karjahdukseen/ toivotukseen. Teille muille toivotan mittumaaria ja pesäpäiviä. Huomenna on pienen juhlan aika. Grilli kuumaksi naapurilähiössä. Riemua!

White is not a color, it´s a state of mind

Olen hävittänyt yhden kirjan ja kirjailijan nimen. Ja vasta viime viikolla palautin sen kirjan. Pohjoisamerikkalainen 60-luvulla syntynyt naiskirjailija tekaisi kirjan, joka alkoi punkista ja päättyi futuristiseen kuvitelmaan musiikin ja maailman tilasta teidän lastenlastenne aikaan. Sinne se meni ja tuolta se tuli, etunimi alkoi J:llä ja takanimi E:llä ja sillä oli tosi naurettava suomennos nimenä. Melkein jäi hyllyyn sen takia. Tavallaan tykkäsin, tuli vähän Generation X mieleen ja muutama muukin aikalaiskirja, mutta juuri sen tulevaisuus- ja menneisyysaspektin takia kirja jäi päähän pyörimään. Tekisi mieli päästä kärväseksi kattoon kirjan loppuvaiheisiin, sitä en tule varmaan koskaan näkemään, harmi. Alku onneksi tuli eleltyä.

Siksi aion kehua yhden kirjan ihan tuoreeltaan, ettei taas käy vanhanaikaisesti. Minulla on suunnattoman korkea kynnys tarttua suomalaiseen kirjallisuuteen, en edes tiedä, mikä minuun meni, kun nappasin Sami Hilvon Rouva S. kirjan mukaani. Minähän tosin teen päätöksen takatekstin perusteella, mikäli en kirjailijaa tunne, se osui johonkin määritttelemättömään osaan aivoissani, mutta hyvin osui. Tykkäsin tosi paljon viiden ihmisen suulla kerrotusta tarinasta, siinä oli rakkautta, mystiikkaa, rikos, sovitus ja rangaistus. Eikä mikään asia esittäytynyt mustavalkoisena. Värejä riitti. Ja tuoksuja, minä tulevana sokeana arvostan, kun puhutaan muillakin aisteilla kuin näkemisellä "aisteista pettävimmällä", kuten herra toteaa kirjassaan. Ihailen ihmistä, joka osaa kirjoittaa rakkaudesta vedoten molempiin sukupuoliin, onko sillä nyt niin väliä, kumpaanko rakastuu; omaansa vai vastakkaiseen? Mistä me tiedämme, mikä on totuus?

Hakaniemen Kappahlissa sain hyvää palvelua, myyjä löysi minulle farkut takahuoneen varastosta. Vaan eipä olisi löytänyt, jos en olisi kysynyt. Kappahlin suurikokoisten ihmisten osastolta löytyy ainoa edullinen farkkumalli, jossa ei ole rypytetty kuminauhavyötärö, mutta jossa on riittävän pitkät lahkeet. Heilläkin on tällä hetkellä mallistossaan vain yhtä lajia. On siellä joskus enemmänkin ollut valinnanvaraa. Surullista. Pitäisi varmaan ryhtyä suosiolla opettelemaan gumminauhavyötäröllisiin, vaan kun en osaa, ne oikeasti ahdistavat. Tahdon istuvat farkut ja oikean vyötärökappaleen. Ja pitkät bootcut lahkeet, leveämmätkin kelpaisivat.

Itämaan ihmeiden ruokakaupassa törmäsin entiseen kollegaan. Hän oli vihdoin löytänyt itsensä. Tai ryhtynyt toteuttamaan itseään, kuten hän ujosti joskus monta vuotta sitten hiprakassa minulle tunnusti tahtovansa. Sen lisäksi vielä vaihtanut ammattiakin. Hänestä oli tullut puutarhuri. Viehättävä ajatus. Mutta niin kävi minulle kuten aina ennenkin, vasta bussipysäkillä tuli mieleen, että olisihan se ollut kiva vaihtaa yhteystietoja. Ei vaan enää siinä vaiheessa asialle mitään voinut, todennäköisesti hän on suojautunut aivan yhtä hyvin naamakirjassa kuin minäkin. Tai sitten ei edes ole siellä, kuten ei moni muukaan ihana ihminen. - Terveisiä ihanille ihmisille!

Siivoamisen ja saunan jälkeen olo on muuten hyvä, mutta bhd (= bad hair day), saisivat hiukset olla joko suorat tai kiharat, mutta eivät tällaiset lampaannuolemat turhakkeet. Melkein tekisi mieli nujuta kylille, mutta taas on se sama juttu. Mitä minä siellä itsekseni? Teen vain vääriä päätöksiä ja tyhmistyn entisestään - mikään ei minussa muutu, vaikka aina välillä mietin, että olen kenties himppasen kasvanut. Ihmisenä tarkoitan. Mutta kun naamakin pitäisi valkaista ja rahaa menee ja ja ja. Ahdistus. Taidan olla väliinputoaja.

Näkö lähtee

On tämä vanheneminen ihmeellinen asia, olen varmaan jeesustellut aikaisemminkin. Näön kanssa ongelmat alkavat olla sitä luokkaa, että silmälääkäriinhän tässä on mentävä. Optikko ei tällaiselle monivammaiselle sokealle riitä, kun samalla pitää tsekata silmänpaineet, näkökenttähäiröt ja sen sellaiset. Totuus kuitenkin on, että puolisokeana minä nykyään kotikoneellani kirjoittelen. Se on liian lähellä tai liian kaukana.Tai kädet ovat liian lyhyet ja fontti liian pientä. Samoin hämärä vaikeuttaa elämääni suunnattomasti, stereonäköhän minulla ei ole ollut koskaan. Tai ehkä on ollut lapsena, mutta sitä en muista, koska silloin iski likinäkö. Yhteistä näille näönhuononemishetkille kuitenkin on se, että siirryn turhan lähelle näyttöä.

Kaksitehoihin siirtyminen pelottaa, sen verran kamalia tarinoita olen niistäkin kuullut, että eivät istu ja vaikea on totutella ja eivät ne sitten autakaan, vaikka sellaiset hankkii. Ja kalliitkin vielä ovat. Mutta jos aion jatkaa työntekoa, niin vakituisen paikan saatuani lupaan itselleni pyhästi, että tilaan ajan myös silmälääkäriin. Ärsyttää joka kerta selittää samat jutut, että joo, siellä on reikä, ei, se on paikattu laserilla joskus silloin kun koko tekniikka keksittiin. Ja juu, kyllä minä näen, ei, ei se sieltä minnekään häviä tai leviä. Muistanette sen yhden lääkärin lausunnon silmänpohjan arvesta; on kuin olisi ammuttu norsupyssyllä hyttystä. Mutta kun muuten olisi mennyt näkö koko silmästä, jotta hyvä se on siihen nähden.

Vanheneminen ei kyllä ole tehnyt minusta mitenkään muuten parempaa tai syvempää ihmistä. Olen taas naureskellut viikonloppuna itselleni, kun ajattelin todella kevyesti todella suuria ajatuksia, mutta heti kun niitä olisi pitänyt itselleen ryhtyä syvemmin selvittämään ja mielipidettä muodostamaan, niin minä laiska paska annan olla. Tyrkkäsin päälle tietokoneen, television, ryhdyin tekemään ruokaa, otin kirjan käteen tai nypistelin parvekeyrttimyrttisiä. Ihan mitä vaan, ettei tarvitse ajatella.

Lukemisasioista: tavasin reilun kaksi viikkoa Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia. En edelleenkään ole ihan varma, inhottiko koko kirja minua, mutta siinäkin oli pari ajatusta herättävää kohtaa. Mutta takakannessa kun luki, että älykästä, hauskaa ja osuvaa, niin en myt tiedä. Ehkä ei vaan osunut minuun kuin osittain. Se taisi olla liian amerikkalaista touhua. Sen sijaan kun eilen aloitin Enst Brunnerin fiktiivisen kirjan Bellmanin elämästä, se on uponnut kuin kuuma veitsi voihin, siellä vaan laulellaan, rellestetään ja pelataan sanaseppopelejä 1740-90 -luvun Ruotsissa. Ehkä siis olen lähempänä 1700-luvun ruotsalaista miestä kuin 1980-luvun amerikkalaista nuorisoa, vaikka voisi toisin kuvitella. Ehkä Suomi 80-luvulla oli enemmän kuitenkin bellmanilainen kuin amerikkalainen.

(Huomaatteko, miten osaan näytellä fiksumpaa kuin olenkaan? Tuostakin saattaisi saada sellaisen kuvan, niin kuin olisin oikeasti pohtinut asiaa. Heheheh, enpä ollut, minä vaan kirjoitin sen hetken huumassa. Hah!)

Verenluovuttaja

Uni loppui viiteen tuntiin, on loppunut jo useampana yönä perätysten. Iltapäivälehden jutun mukaan huonot unet tappavat varmemmin kuin kansantaudit. Entäs kun on molemmat? Kuolee varmemmin tietysti. Olen vähän kärttyisä, mutten enää jaksa maata sängynpohjallakaan horrostamassa, pakko on vaan ollut ottaa vähän rauhallisemmin, kun nenäni päätti taas ryhtyä luovuttamaan verta. Outo tyyppi. Onneksi se ibuprofeenin syöminen loppui jo, tosin huomasin sen jälkeen, että suuonteloni on aika rikki hammaslääkärin jäljiltä. Kipeä suorastaan. Onneksi suun haavaumat paranevat yleensä nopeasti, johan siitä on kolme päivää!

Rakentelen uutta blogia. Ajattelin kerätä kaikki ruokapostaukseni samaan kasaan. Kun vielä keksin nohevan bloginimen (jonka tosin kerkesin jo kertaalleen unohtaakin), niin riehaannuin sitten iltasella puuhastelemaan. Nyt vaan naurattaa, kun ei tätä vanhaakaan niin usein kerkeä päivittää kuin aikaisemmin, että millä ajalla minä sitä ruoka-aiheista meinaan keretä. Toisaalta sen päivitystahti tulee olemaankin harvempi, enhän minä joka päivä ruokaa tee.

Mutta nyt en tee ruokaa, eilen tein pizzaa, sitä nakerran tänäänkin. Sen lisäksi ajattelin käydä palauttamassa kirjastonkirjat, kun en minä näköjään saa luettua loppuun kahta viimeistä kesken olevaa. Pitäisi olla jotain kevyempää, tarvitsee tutkaista joku kirja edes malliksi lipaston päälle makaamaan iltalukemiseksi. Mma Ramotswe upposi pääsiäislomalla niin että hujahti, pitänee tutkaista millaisia dekkareita on tarjolla.

En flytande lyssnare

Pääsin puhumaan töissä ruotsia. Väitin kyllä olevani van sujuva kuuntelija, mutta sen verran kiitolliselta ruotsinpoika vaikutti, että saatan kokeilla toisenkin kerran. Jos vaan muistan sanoja. Pitäisi varmaan ryhtyä lukemaan ruotsiksi eikä englanniksi. Mutta hei, enhän minä kerkeä edes suomeksi lukea, joku tässä yhtälössä nyt mättää. Lähinnä se, että joudun kaivelemaan aivojeni piilopoimuista myös kolmannen kielen. Tällä tavoin pää pysyy tuoreena, samaa ei voi sanoa kropasta. Se vaan hajoilee, pala palalta.

Hammaslääkäriin olen menossa. Eilen rikoin toisenkin hampaani, siitä lohkesi pala, kun narskuttelin kovaa salmiakkia menemään ruuan päälle. Arvatkaas vain, myönnänkö huomenna hampilääkärille, että rikoin hampaani kovaan salmiakkiin. En tietenkään. Enkä luovu salmiakista. En myöskään pähkinöistä, näkkäristä, kuivasta leivästä enkä muista koviksista. (Miehistä olen jo luopunut, en omasta tahdostani, vaan pakon edessä, pyydän saada tarkentaa. Enkä heihin juuri hampaita ole käyttänyt, vain pyynnöstä.)

Lukemisesta tuli mieleen, että hitaalla tankkaamisella (n. 30 - 40 sivua illassa) sain loppuun Denise Minan The End of Wasp Season -kirjan. Sen jälkeen kun hänet vahingossa hokasin kirjastosta, olen ollut sitä mieltä, että siinä on rikoskirjallisuuden suuri lupaus. Jopa lupauksensa lunastanut suuruus, inhimillisiä hahmoja, jotka ovat elämässä kiinni. Ja kun hahmot ja tapahtumat vielä ovat Skotlannissa, niin eipä siihen muuta tarvita, olen myyty.

Nej, men nu måste jag skynda, innan jag blir försenad. Taijjotainsinnepäin, finnjävel tilittää. Jag ska börja med tandborste.