lauantai 31. heinäkuuta 2010

Minua ei SAA laskea kenkäkauppaan

Koska kenkäkauppaan sain tekstiviestin, että illan bileet oli peruttu, päätin sitten ryhtyä hulluksi. Tai antaa himolleni myöten. Tai mitä vain, pääasia, että sain tahtomani.

Ostin sitten kengät. Taas. (Mutta kun ne sellaiset päästä avoimet eivät korkearintaiseen jalkaani mene, niitä löytyi vain koossa 41, niin tuli kompensaation tarve. Pavlovin koirat, Maslovin tarvehierarkia ja Kummituksen intohimo kohtasivat toisensa Kenkä-Marskissa.)
Mutta kävin mie sitten tofua, juustoja ja marjoja Hakaniemestä. Että jotain fiksuakin minussa. Kannattaa tosin pitää mielessä, että sitä on vähän - tottapahan te sen jo tiesitte.

perjantai 30. heinäkuuta 2010

Leikin liimalla

Kodinkorjaus/ parannustoimet jatkuivat. Hankin parisen viikkoa sitten viuhkojen korjaamiseen oikeata liimaa, sellaista, joka pitää kaiken kasassa. Nyt jatkoin liimaamista. Ensin kokeilin, kuinka kierrätystv-hyllyyni hankkimat kahvat suostuisivat pysymään sillä paikallaan. Niissä kun oli ärsyttävästi hivenen liian lyhyet ruuvit, seuraava koko taas jäi löysäksi. Niinpä liima, ja liima toimi.

Seuraavaksi ryntäsin kylpyhuoneeseen ja ryhdyin katselemään wc-paperitelinettä sillä silmällä. En ymmärrä mitä kylpyhuoneen suunnitellut kaveri on ajatellut muutenkaan, sen lisäksi että paperiteline esti suoraan istumista, myös käsisuihku on sijoitettu käytettäväksi vasenkätisesti ja se pitää repiä selän takaa, jos sattuu valtaistuimella olemaan istuntoa pitämässä. (Siihenkin on jo ratkaisu tiedossa, odottakaa vain, kunhan pääsen rautakauppaan.)

Minua vähän jännitti liiman pito, mutta turhaan. Kun irroitin telineen vanhoista rei´istään, pesin sen, sitten vielä pyyhin asetonilla, samoin tein seinämälle. Sitten vain paikka kohdalleen, liima molempiin puoliskoihin, kolmen minuutin kuivattelu, osat yhteen. Jouduin kannattelemaan palasia parisen minuuttia, mutta sitten liima alkoi pitää sen verran, että pääsin touhuamaan muuta. Hah! Olen hyvä!

Illalla menetin hermoni kuumuudesta. Menin tyhmä idiootti katsomaan sadetutkaa ja siellä luvattiin ihanaa sadetta, ukkostelua ja ilman viilennystä. Kun sade ei sitten saapunutkaan ennustuksen mukaisesti, olin raivon partaalla. Kuumuus vaikuttaa minuun erittäin negatiivisesti riittävän pitkään jatkuessaan. Naamakirjassa jo yhdelle viisastelijalle olin tarjoamassa paistinpannua ja kaulinta, kun kävi lämmöstä jaanaamaan (terveisiä vaan sinne, en mie tosissani ollut).

Tänään tuntuu kaikki olevan jo toisin, sopiva +20C. Vesisade tosin olisi tehnyt luonnolle hyvää, mutta ehkä illalla sitten. Tai ehkä ei ikuna enää. Mene tiedä näistä keleistä, herrassaan ovat.

torstai 29. heinäkuuta 2010

Puuhastelua

Sain luettua Abby Leen blogimerkintä-kirjan. Nauratti tunnistaa itsensä joskus kolmekymppisenä, kieltämättä vähän samantyylistä kohellusta oli liikkeellä. Silloin olisi löytynyt aineksia vaikka tunnustusblogiinkin, vaikken ihan yhtä riehakas tainnut ollakaan. Nykyään en uskalla edes kunnolla katsoa miehiä. Kai minä tästä vielä paranen ja taatusti en tahdo samaan rumbaan takaisin. Oli se sen verran raskasta. Nyt riittäisi jo yksikin, jos se vaan olisi riittävän laadukas, sopiva, mukava, humoristinen, pitkä, ystävällinen, työtätekevä ja todella mielellään joku penkkiurheilua tai jotain muuta harrastava ja kavereiden kanssa kaljalla viihtyvä tyyppi (saisin sitä omaa aikaakin).

Värjäsin jälleen hiukseni, tavoittelen niihin vähän tummempaa, punaiseen vivahtavaa vaaleata. Olen kyllästynyt olemaan ikuinen blondi (monessakin mielessä, vaikka kieltämättä ei siitä ole koskaan haittaa ollut). Olen vain sitä mieltä, että kasvojen punakkuus taittuisi hivenen, jos tukka ei olisi mikään viljapelto, vaan vaikka niin kuin puitu viljapelto, vähän ruskeaan taittava. Nyt vain sitten on seuranani se kammottava tuoksu, joka värjäysaineesta jää vaikka miten huuhtelisit karvaasi. Sitten kun sitä ei saisi kuitenkaan vuorokauteen pestä, että väri pysyisi, niin varmaan pysyttelen tänäänkin visusti mökissäni.

Aloitin hopeanpuhdistustalkoot. Korvikset ovat tummuneet melkoisesti. Marttojen keskustelupalstalta bongasin keinon, joka ei vaadi minkään aineen ostamista. Foliota laakean astian pohjalle, siihen merisuolaa ja lämmintä vettä. Ja kappas vain, kävin tutkimassa tulosta, sehän pirkuna toimii! Eilen puhdistin etikalla myös kahvinkeittimen kalkista; väkiviinaetikkaa 1/3 (edit, kappas, jäi se etikka sana tuosta kokonaan puis...) ja vettä tietenkin 2/3, sitten pari huuhtelua päälle. Kiva touhuta kaikkea pientä, joka ei pistä hikoilemaan niin kuin se eilisaamuinen maailman typerin temppu, ryhtyä nyt siivoamaan 30 asteen helteessä. En ole kuulkaa minäkään kaikkiseltaan ihan viisas, mutta tulipahan tehtyä. Etenkin kun ottoveli saapuukin jo huomenna (mulla muuten on aikaisemminkin ollut näitä etiäisiä, alitajuntani tietää, kun vieraita on tulossa).

Minua vähän pelottaa lähteä kaupungille huomenna. Olen nimittäin kehittänyt, jälleen kerran, kenkäpakkomielteen. Tahdon sellaiset korkeakorkoiset varpaista auki olevat nilkkurit. Mutta jos ihan varovarovaisesti käyn katselemssa vain niitä Kenkämarskista, enkä tyydy mihinkään muuhun ja jos hankin nekin vain, jos saan tosi halvalla. (Kuka tätäkin uskoo?)

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Ryhtiliike

Koska kaikki päivät eivät lomallakaan voi olla hauskoja ja leppoisia, tänään on luvassa suuri siivousshow. Lämpötilan oletetaan nousevan lähemmäs 30 astetta, joten minulla tulee olemaan todennäköisesti äärimmäisen kivaa vielä jossain vaiheessa. Jätän aamusuihkun väliin, todennäköisesti nimittäin asun loppupäivän suihkussa, kun homma on ohi.

Kirjastosta tarttui eilen mukaan kolme kirjaa. Katsotaan nyt, olen paria aloitellut, suoraan sanottuna, taisin tehdä vääriä valintoja. Katsokaas, kun sääliahdistukseni muodostuu nopeasti myös fiktiivisiä olentoja kohtaan ja toisessa aloittamistani kirjoista päähenkilöllä tuntuu olevan vahva tendessi joutua noloihin, surullisiin, ahdistaviin ja inhottaviin tilanteisiin (klassinen naistenhömppäromaani). Minä siis ahdistun ja meinaan nakata kirjan nurkkaan, vaikka tiedänkin, että hyvin siinä kuitenkin käy. Toinen on taas bloggaajaneitosen Abby Leen Mielessä vain se –teos, sen ongelmana taas on, että muistan olevani niin vanha, että vaikka minulla pyörisi mielessä mikä tahansa, minun on todennäköisesti vielä vaikeampaa päästä toteuttamaan itseäni kuin hänen. Ahdistaa taas. Sitä paitsi minullakin alkaa pyöriä mielessä vain se. Ahdistaa vielä enemmän.

Kolmatta kirjaa en ole vielä kokeillut, se on Karen Joy Fowlerin Jane Austen-lukupiiri. Jos sekin on paska, lakkaan vierailemasta kirjastossa. Ei maar. En lakkaa kuitenkaan, nyt kun olen taas sinne uudelleen löytänyt. Pitää vain olla varovaisempi. Tai huolellisempi lievetekstejä lukiessaan.

Perjantaina ystäväni lupasi maksaa lainarahat takaisin, silloin lähden kaupungille. Käyn junalipun, ehkä varovaisesti alennusmyynnin loppuja tuijottelemassa ja sitten Hakaniemen kautta kotiin. Tarvitsen tofua, ottoveli saattaa vielä tulla elokuussa kylään. Samoin tarvitsen kalaa, koska perjantai-iltana minut on kutsuttu syömään, tarjouduin hoitamaan kalaosuuden illallisesta.

Se joku stressi tuntuu olevan helpottamassa, nukuin viime yönä yli 8 tuntia. Tosin heräsin kolmesti, toisen heräämisen jälkeen siirryin sohvalle nukkumaan. Kolmas herääminen oli kummallinen, heräsin siihen, että minua paleli! Juu, PALELI. Kun nukkuu tuulettimen vieressä avoimen parvekkeen oven vieressä päällään pelkkä lakana, voi aamuyöstä siis kokea todella ihmeellisen tuntemuksen. Piti oikein mennä takaisin makuuhuoneeseen, peiton alle en kuitenkaan kömpinyt.

(Muuten olen sitä mieltä, että olen aika hyvä tämän viikon mitääntekemättömyysprojektissani.)

Edit 11:40 Olen hullu, olen hullu, olen hullu. Sen lisäksi vettä valuva hullu. Mutta uunin tausta ja seinät on pesty. Makuuhuone on jo ok, veikkaan, että tänään ei kuulkaas saunaa tule pestyä. Kunhan saan loput imuroitua, niin loppuu tämä idioottimaisuus. Jumalauta, mie olen hullu! Enkä siivoa enää kertakaan helteellä, menköön, saat*na, vaikka kolme kuukautta.

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Olisiko tänään kirjastopäivä?

Sotkin sitten unirytmini heti loman alkajaisiksi. Eilenkin kukuin lähemmäs neljää. Onneksi ymmärsin tiskata sunnuntaiset tiskit yöllä, silloin oli hivenen viileämpää. Siivoamista ei voi ajatellakaan, mutta pyykkejä on jo korillinen pyörimässä. Vitsi, että rakastan pesutupaa! On upeata, että se on noin lähellä, se on siisti, kone on hyvä ja vuorosysteemi pelaa.

Kirjoitin niin eroottisen tarinan, etten voi julkaista sitä täällä tai minun pitäisi laittaa sisältövaroitus yhden etotarinan perusteella koko blogiin. Ei siis voi. Ehkä käyn joskus sullomassa sen jonnekin lukijoiden omia tarinoita –palstalle. Hassua huomata oma heräämisensä siinäkin mielessä. Ehkä minusta vielä joskus on johonkin. Ja ehkä tällä kertaa osaan pitää huolen itsestäni paremmin.

Tänään luvassa lisää marjoja ja kirjastokeikka. Eilen natustelin puoli litraa mansikoita, ne ovat mielettömän makeita. Pieniä ja aika rumia, mutta melkein ahomansikkaa lähenevä makeus tekee niistä vastustamattomia minulllekin, joka yleensä nirsoilen vain vadelmien ja pensasmustikoiden kanssa.

maanantai 26. heinäkuuta 2010

Otetaan yksi kana

Perjantaina ajattelin kaukokatseisesti hankkia ruuaksi grillatun broilerin, ettei aikaa turhaan menisi ruuanlaittoon ja kenties lauantaina mahdollisesti krapulassa kokkaamiseen. Perjantaina ei ollut oikein nälkä, kun söin töissä, niinpä grillbroilerista katosi vain yksi koipi. Lauantaina natustelin kaikkea pientä, mutta varsinaista nälkää ei missään vaiheessa tullut.

Niinpä jääkaapissani kökötti melkein kokonainen broileri sunnuntaina. Vieraita oli tulossa ja pohdin, että mitä ihmettä heille tarjoaisin. Tai tiesin kyllä alkuruuan, tahdoin tehdä tuorehernesosekeittoa. Mutta pääruokaan olisi syytä upottaa kanaa. Perkasin kanan ja tungin luut, nahkan, sipulin, porkkanaa, valkosipulia ja inkivääriä kattilaan ja annoin porista liedellä reilun tunnin. Tein siis elämäni ensimmäisen lihaliemen aivan itse.

Osan liemestä pakastin, osan käytin keittoon.

Hernesosekeitto

Litra tuoreita herneitä silvottuna paloistaan (tuli n. 200 g herneitä)
200 g kukkakaalia
½ l kanalientä
Sipuli
Pari valkosipulin kynttä
Nokare voita ja loraus öljyä
Pippuria ja suolaa
50 g kantarellituorejuustoa
Loraus kuohuviiniä
Hienoksi silputtua persiljaa

Pehmennä kattilanpohjalla silputtua sipulia, älä ruskista. Ropsauta sekaan pippuria, kaada kukkakaalilohkot ja herneet joukkoon. Lisää kanaliemi, annan kiehua kannen alla hiljakseen 15 minuttia. Soseuta vihannekset, lisää kantarellituorejuusto, tarkista suola. Juuri ennen tarjoilua lisää loraus kuohuviiniä, jota voit tarjota myös aterialla (tuon otin Hesarin ohjeesta). Ja sitten vielä persiljasilppu kehiin.

Oli tolkuttoman hyvää. Suosittelen!

Pääruuaksi tein pekoni-kana-tuorepastan. Siinä nyt sinänsä mitään ihmeellistä ollut, hyvää siitä tuli. Jälkiruokaakin tein, lorauttelin pensasmustikoiden sekaan rommia ja omenavaniljalikööriä, kunnon lämpäreen vaniljajäätelöä ja ajelin tekosekoilijalla meille pirtelöt. Omnom!

Ilta oli ihana! Ensin kävimme lauleskelemassa karaokea ja sitten vielä Lostarissa joraamassa. Puuh. Jotain hyvää olen tehnyt elämässäni, kun olen saanut hienoja ihmisiä lähelleni.

Tämänpäiväinen kuumuus on ollut melkoinen koettelemus eilisen humputtelun jälkeen. Olen maannut taas erilaisilla pinnoilla, päällään ei ole voinut pitää rihmankiertämää. Silti on vesi valunut, suihkussa kävin pariin otteeseen. Mutta ruoka on maistunut, eilisiä eväitä olen lämmitellyt pienissä erissä pitkin päivää. Tein jopa pienen mustikkapirtelönkin, tosin ilman alkoholia tällä kertaa. Ei kuulkaas mikään hassumpi lomanaloitus!

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Lomatunnelman virittelyä

Olipas mukava perjantai, vaikka alkuillasta taas väsytti niin, että piti palkita itsensä kahvilla ennen kuin läksin etkoilemaan entisen nuorisoni luokse Kallioon. Minusta on niin äärikivaa, kun he pitävät minua ystävänä ja sellaisena mukanaraahattavana, vaikka ikäeroa onkin kymmenisen vuotta. On the Rocksin terassilla törmäsimme lisätuttuihin, herrahenkilö, jonka viimeksi olen nähnyt 17-vuotiaana honkkelina, oli menossa viikon päästä naimisiin. Hyvänen aika! Ihanaa!

Siitä Prkleestä sen sijaan en pitänyt tälläkään kertaa. Johtunee siitä, ettei siellä voi puhua, jos joutuu kaiuttimen viereen alakerrassa. Niinpä parin drinksun jälkeen jätin seurueen sinne, itse jatkoin Rocksin baariin. Siellä ilta sujuikin rattoisasti jutellessa erittäin kummallisten ihmisten kanssa. Tuntui olevan monenlaista draamaa tarjolla. Poistuin ennen valomerkkiä, alkoi sielläkin ahdistamaan.

Huivin alla harpoin pitkin katuja rankkasateessa Hakaniemeen. Tarkoitukseni oli ottaa sieltä taksi. Liittojen talon lipan alla takaani tullut nuori pakistanilaismies ryhtyi vakavissaan vonkaamaan minua mukaansa, jäin siihen hetkeksi nimittäin kuivattelemaan itseäni. Siinä oli jo tulla puumamaisia ajatuksia, mutta torjuin itseni muistuttamalla, etteivät promiskuiteettiset suhteet tässä vaiheessa elämääni mitenkaan varsinaisesti paranna asiaa. Mutta täytyy sanoa, että nuori mies oli niin kaunis, että oli lankeaminen lähellä. Vai olisiko vain pitänyt repäistä? Sanovat, että onnettomuuden jälkeen hevosen selkään pitäisi nousta nopeasti, minä en ole sitä tehnyt, onko trauma tarttunut liian syvään?

Taksilla kuitenkin ajelin kotiin ja hyvä niin, väsytti aivan tolkuttomasti. Nukuin puolille päivin. Vietin klassisen krapulapäivän, vaikkei varsinaista krapulaa ollutkaan. Syömistä, torkkumista, päiväunet, television tihrustamista ja lisää pieniä natustamisia. Ihanaa, kun ilma viileni, vaikkei peiton alle ollut varsinaisesti vieläkään asiaa.

Tänään tulee ainakin yksi ystävätär kylään, toivottavasti toinenkin. Luvassa saunaa, ruokaa, kälätystä, juopottelua ja sitten ehkä taas kaupungille katsomaan, mitä tapahtuu kesäisenä sunnuntaina. Sovimme ex tempore treffit eilen iltasella, hän kun on vielä äitiyslomalla ja miehensä lupasi huolehtia lapset, niin mikäs meidän on rempaistessa. Jostain syystä haaveilen alkuruuaksi tekeväni hernesosekeittoa, pääruualle varmaan ruusukaalipekoni-ihanuutta ja tarjoan sen juuressoseen kanssa. Tai sitten teen jotain muuta. Katsotaan nyt, mitä kaupasta tarttuu mukaan.

Alan tajuta jo nyt, ettei maanantaina tarvitse mennä töihin. Aika mukava ajatus. Olenkohan minä maanantain krapulassa? ;-D

perjantai 23. heinäkuuta 2010

Ulkoinen kovalevy

Minulta hävisi yksi päivä. Olin aivan varma, että tänään on 22. päivä, mutta kappas, nyt onkin jo 23. heinäkuuta. Aika lentää, kun on kivaa. Vaikka tämä viikko on kieltämättä ollut sellainen suuri kitumisen ja odottelun ja pölypalleroiden tukahduttama. Mutta tänään se on ohi, pääsen kolmeksi viikoksi ajattelemaan jotain muuta kuin ansiotyötä.

Eilen iltapäivällä pomoani hyvästellessäni tuli mieleen, että olen hänen ulkoinen kovalevynsä, ulkoistettu muisti, minne on hyvä sulloa ne vähemmän tärkeät asiat. Ei siinä mitään, mielellänihän minä sellainen olen. Minulla kun on se vamma, että tykkään työstäni. Hän taas on rauhoittunut parin vuoden takaisesta, jolloin ryhdyin aktiivisesti etsimään toista kovalevyn paikkaa. Ei sitten tarvinnutkaan – ja näinköhän 12 vuoden yhteisen askaroinnin jälkeen osaisin muualla ollakaan.

Välillä ajankulku kauhistuttaa. Vastahan minä valmistuin! Ajattelin muutaman vuoden hioa kynsiäni ja sitten siirtyä eteen päin, vaan mitenkäs kävi? Samassa yrityksessä olen yhä, enkä oikeastaan edes kadu. Tuotteet ovat sellaisia, että voin hyväksyä ne. Ainoa ongelmaa tuottava asia on amerikkalaisomistus, mutta sen kanssa on vain opittava elämään. Aika monet yritykset ovat amerikkalaisia. Ja ajattelepas, jos olisin japanilaisessa yrityksessä töissä, se vasta jännää olisikin, ovat ihmiset kertoneet.

Saa nähdä, monastiko puhelin pärähtää lomalla. Toivottavasti ei kovin monta kertaa. Viime kesänä vaelsin Lapissa ja silloinkin yksi onneton päätti minua tavoitella. Minua vain nauratti. Todennäköisesti naurattaa myös tänä vuonna, jos niin käy.

torstai 22. heinäkuuta 2010

Yksinkertainen ihminen tilittää

Järkyttävää huomata käyttäytyvänsä perinteisesti miehiseksi laskettavalla tavalla. Kun joku esittää asian minulle, sanotaan nyt vaikka pomoni valittaa minulle jostain it-asiasta, saan suunnattoman ahdistuskohtauksen, kun en pystykään ratkaisemaan ongelmaa välittömästi. En millään tahdo tajuta, että hän, mies, käyttäytyy perinteisesti naiseuteen kuuluvalla tavalla, hän tahtoo vain puhua ongelmasta, mutta ei odota minun ratkaisevan sitä. Minä kun olen tottunut ratkomaan ongelmat sitä mukaa, kun niitä ilmenee.

Ehkä sukupuoliroolit ovat yhtä suurta huuhaata. Itsestäni olen löytänyt toisenkin yleensä miessukupuoleen luettavan luonteenpiirteen: ymmärrän perustunteet; ilon, surun, itkun, naurun, mutta sitten jos mennään nyansseihin, olen avuton. Siksi minua on erittäin helppo jymäyttää, äärimmäisen helppo loukata ja todella piece of kakku on saada minut ymmälleen sellaisella ”tuulensuunta on vaihtuva ja välillä ei tuule laisinkaan” käytöksellä. Minä en vaan ymmärrä, miksi yksi päivä ihmiset käyttäytyvät näin ja toinen päivä noin.

Toisaalta enimmäkseen tulen toimeen äärimmäisen hyvin ihmisten kanssa, annan heidän olla mitä ovat, koska en ymmärrä heitä kuitenkaan. Ja koska ymmärrän aivan yhtä vähän miehiä kuin naisia, tulen toimeen molempien kanssa. Vain kusipäät ovat kusipäitä ja narsistit narsisteja, kaikissa muissa on paljon hyvää. Suurin osa ainakin, sen verran että ihmisen kanssa jaksaa olla. Toisaalta se ymmärtämättömyys varmaan tekee minuun tarpeen välillä ladata akkujani aivan itsekseni, ei vaan jaksa koko ajan ihmetellä, että minkähän nurkan takaa tuokin tuuli tuli.

Poikaystävien kanssa olen ollut helisemässä. Eihän niistä pirukaan ole ottanut selvää. Yhtenä päivänä ollaan yhtä ja toisena aivan jotain muuta. Sanotaan liian paljon tai liian vähän. Paitsi ex-puolisoni, hän puhui koko ajan, oli tasaisen hullu ja arvaamaton kaiken aikaa. Ensin se oli virkistävää, sitten rasittavaa, sitten pelottavaa, ja sitten minä karkasin.

Asia, mitä tekisi mieleni vatuloida, ovat miehet. Että nyt kun ei uskalla uusia tuttavuuksia tehdä, olen palannut takaisin vanhoihin. Ja kuulkaas, kun niitä vanhoja riittää. Välillä pyörittelen päässäni kummallisia ”palataan takaisin juurille” ajatuksia, mutta sitten toisaalta, noh, kyllähän te tiedätte. Mitä sitä vanhoja lämmittelemään, jostain syystä ne suhteet ovat loppuneet ja tuskinpa paranevat uudelleenkohtaamisesta. Paitsi että keittiökielessä kyllä sanotaan, että se joka keitetyn paistaa, makean maistaa. Voipi olla totta se. Tai sitten ei, kauas on niin pirun pitkä matka.

(Todellinen syy tuohon viimeiseen kappaleeseen on tietenkin se, etten tapaa missään ikäistäni seuraa. Mutta oikeastaan kaikki spekulaatiot voin tyrmätä siihen, että ei kuulkaas tämän ikäinen ja näköinen rumä räähkä enää ketään kiinnosta, oli sisäistä kauneutta miten paljon tahansa. Jotta sen pituinen se.)

Offtopic: Voi olla, että joudun laittamaan kriitikoille ja kirjanlievetekstien kirjoittajille palautetta Erlend Loen Tosiasioita Suomesta –teoksesta. Ei siinä juurikaan suomalaisista kerrota, vaan enemmänkin norjalaisista, norjalaisesta yhteiskunnasta, parisuhteesta, nationalismista, työnteon vaikeudesta, irrationaalisesta käyttäytymisestä, kaupungista, luonnosta, vedestä ja virtaamisesta. Ihan mielenkiintoinen opus, vaikka ryhdyinkin lukemaan sitä vähän toisenlaisena huumorikirjana. Olihan se nimittäin huumorikirja, mutta ihan erilainen kuin miksi sitä ajattelin. Ja vähän raskas. Sen lisäksi merkintä itselleni, lue uudelleen Supernaiivi, et sie siitä mitään muista kuitenkaan. Paitsi sen, että aikanaan tykkäsin teoksesta.

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Toimistokituuttaja

Eilen TV1:lta tuli Näytetään kieltä -ohjelma, jakso käsitteli kielen kansainvälistymistä. Siellä Tammerkosken sillalla joku vapaa journalisti jutteli mukavia ja kertoi muun muassa eron lörpöttelyn ja joutopuheen välillä. Lörpöttely on kaikenmaailman muka-asiantuntijoiden tapa liimata yhteen fiksun kuuloisia sanoja, vaikkei asia sinänsä tarkoita mitään (vrt. politiikka). Joutopuhe on taas kyhnytyspuhetta; sillä viihdytetään kuulijaa, pidetään yhteyttä, näytetään, ettei ole unohdettu kanssakeskustelijan olemassaoloa. Englanniksi sama asia lienee small talk.

Jakso on tämän viikon aikana katsottavissa Yle Areenasta, jos kieli kiinnostaa. Vahingossa katselin jonkun edellisen osan, ja nyt olen kuulkaas aivan koukussa, ihana ohjelma suomen kielestä! (Huomaakohan sen jotenkin, että tykkään kielellä pelaamisesta. Ja viisastelijat, nokka umpeen, tykkää mie siitä toisestakin kielipelistä, ei vaan ole mahdollisuutta sen harrastamiseen.)

Vielä on kolme päivää loman alkuun. Alan olla sen tarpeessa ennen kuin pölyiset arkistot tukahduttavat minut jokakesäiseen tapaansa. Tahti ei kyllä ole päätä huimaava, laiskottelen koko rahan edestä, lataan akkuja normaalitoimintaa varten. Muun muassa tälle päivälle olen sopinut terassikahvit yhden entisen kollegan kanssa, joka siirtyi talon sisällä toisiin hommiin. Muuten kalenteri muistuttelee vain akkojen viikon nimipäivistä.

tiistai 20. heinäkuuta 2010

Sata salamaa iskee tulta, vaikka yksikin riittäisi

Leivänpaahtimeni kuului sarjaan ”halvalla kaikenlaista silloin, kun muutin omaan kotiin avioeron jälkeen”. Se oli peräisin työpaikkaruokalastamme, jonne hankittiin uusi. Vanha oli ruman kellastunut, mutta toimiva, kelpasi siis minulle. Valitettavasti se saapui tiensä päähän ja meinaisi aiheuttaa vakavia vammoja minulle ryhtymällä salamoimaan jännittävästi, kun yritin paahtaa leipää.

Riivoin paahtimen irti seinästä ja kävelin Pirsmakauppaan. Siellä olin nimittäin nähnyt mainoksen äärihienosta ja sopivasta tarjouksesta; OHB Nordican paahdin ja vedenkeitin yhteishintaan eur 50. Tartuin siihen, koska taas viikonloppuna tulin huomanneeksi, ettei vedenkeitin oikeastaan mikään turhake ole ruuanlaitossa. Helpommin sillä tekee lihaliemet, kalttaa tomaatit, liottaa nuudelit ja ties vielä mitä kuin keittelemällä minuuttisotalla vettä liedellä. Ajan lisäksi säästää vielä sähköä.

Minulla on paljon erilaisia periaatteita, mutta kun käytännössä näen olevani väärässä, myönnän sen ja mieluusti itsekin ryhdyn käyttämään parempaa ja helpompaa tapaa. Tuossa paahdin-vedenkeitin-asiassa vielä yhtenä puoltavana seikkana oli niiden väri, rosteri. Kaikkein mieluiten olisin ottanut punaiset, mutta kun niiden hinta taas pyörii pilvissä, niin rosteri käy kaikkeen. Jos ei käy, niin laitetaan käymään.

Välillä hankintatilanteissa kirpaisee, että kaikki toimivat vermeet jäivät ex-puolisolleni. Miksi juuri minä joudun hankkimaan kaikki uudet? Hänhän se meistä shoppailuhullu oli. Vastaus on, etten jaksanut tapella mitään mukaani. Olen aina tullut vähällä toimeen, näköjään pikkuhiljaa olen saanut kuitenkin kaikki kapistimet omaankin keittiööni.

Eilen haikailin toisenkin suuremman ostoksen perään. Tuli Lanttilan mainos, jossa pönötti vajaalla 200 eurolla sellainen vaihteeton retropolkupyörä, jalkajarrut, korkea tanko ja muuten sellainen jopon näköinen kapistus. Mie tahtoisin polkupyörän, koska hyvin todennäköisesti vanhani on jo muutettu rahaksi ex-miehen kellarista. Tai sitten varastettu. Tai annettu jollekin huumehörhölle. Whatever. En voi enää ajatella, tulee taas paha mieli.

maanantai 19. heinäkuuta 2010

Heimotapaamisia

Minullahan on kaksi heimoa, omasuojelemani ja toinen verenperimän kautta saatu. Molemmat ovat omalla tavallaan tärkeitä ja toisiaan täydentäviä. Viikonlopun retki oli siinä mielessä tyydyttävä, että ensin sain viettää omatekemäni heimon kanssa aikaa ja lopuksi tapasin vielä toisenkin.

Aika kulkee siivillä, kun syö, juo, keskustelee, jakaa kokemuksia, nauraa ja tutustuu uusiin ihmisiin, etenkin uuteen heimoveljeen. Ystävieni 8-kuukautinen on varmaan maailman helpoin kääpiö, ei paljon itkua kuulunut, mutta toisaalta jos kaksi täysipäistä tekee yhden uuden, niin ei kai siitä huonoa voi tullakaan. Ilmeisesti myöskään kääpiölle ei jäänyt traumoja kummitus-tädin vierailusta, koska olento ei edes sylissä pärähtänyt itkuun.

Kerronko ruuasta? Jos ihan vähän... Perjantai-iltana hernerisottoa, paistettua ahventa ja kuhaa valkoviinivoikastikkeessa, jälkiruuaksi suklaata ja maitokahvia. Ja geeteetä. Lauantaina grillasimme satay-kanavartaita, jättikatkarapuja ja kasviksia. Kasvisten ja rieskan kanssa tarjolla oli wasabivoita, josta tuli muuten ikuinen rakkauteni kohde, tsatsikia, mansikka-sinihomejuustosalaattia ja mungnuudelilisuke, johon piti tulla tulinen kastike, mutta ei sitten tullutkaan. Väärä chilivalinta, muuten hyvä emmes. Unohdinkos mie jotain? Juu, naapurin komean merimiehen tarjoaman mansikkakakun sekä melonisorbetin.

Eilinen saatanankarkoitusjuhla tuntui sujuvan myös hyvin. Veljeni keskimmäinen on jo isäänsä pidempi hernekeppi, jolle puku ja tilanne toivat aivan uutta itseluottamusta ja puhtia. Hän hymyili, puhui ja seurusteli vieraiden kanssa, ihmeellinen muutos siitä epävarmasta teinistä, joka ei kuvaan vielä viime kesänä suostunut! Ruoka oli taattua suvun luottoruokaa, jonka jälkeen ei tarvinnut lähteä nälkäisenä junaan. Itse asiassa en tarvinnut edes eväitä! Vesi riitti ja sitä kului, kun vaunun ilmastointi reistaili.

Viime yön unet jäivät vähiin, kun piti vielä täksi viikoksi kammeta töihin, mutta mie jaksan viisi päivää vaikka aidanseipäänä, kun tiedän, että sitten saan ensimmäisen viikon tehdä ihan mitä vain tahdon. Vaikka syljeksiä kattoon. Voi olla että syljeksinkin, eilen junassa tuli pienimuotoinen ihmisallergia, kun oli täyttä, kakarat rääkyivät ja ihmiset haisivat. Minäkin. Yäk.

perjantai 16. heinäkuuta 2010

Assosiaatio

Eilinen sade toi mieleeni muiston. Sellaisen ihanan, jossa kävellään avojaloin asvaltilla aamuyöstä, puhutaan tärkeistä asioista, pidetään kädestä kiinni ja suudellaan. Sellaisen, jossa tullaan sisälle nauraen, palellaan vähän, kirotaan arkoja jalkapohjia, päästään saunaan, juodaan vielä viimeinen juoma ennen kuin nukahdetaan lähekkäin, mutta ei kiinni toisessa. Se oli sellainen muisto, joka saa vielä viitisentoista vuotta tapahtuneesta sydämen läikähtämään ilosta.

***

Istuin baaritiskillä itäsaksalaisen sillanrakennusinsinööri Helmutin vieressä. Minua päätä pidempi kaljuksi ajeltu hoikka viiksekäs mies sytytti savukkeen ja seurasi katseellaan Periskooppi-Ursulaa. Vaaleat pitkät hiukset, uljas varsi; Ursula oli Helmutin, vaikka liikehtikin ympäri baaria, nauratti keski-ikäisiä miehiä, jotka mielellään tarjosivat nuorelle naiselle suunkostuketta. Kukapa ei sitä suuta olisi kostuttanut, punaista ja mehevää. Ursula oli vapaa ja huoleton, Helmut hänen hiljainen ankkurinsa, sellainen vähän salaperäinen ja arvaamaton, minä olin näytelmän viides mies, todistaja.

En enää muista, mikä oli kylän nimi, hädintuskin muistan maan. Muistan vain kuuman hikisen tunnelman pienessä pimeässä baarissa. Ulkona porotti iltapäivän kuiva aurinko, katossa pyöri laiska tuuletin, kärpäset tekivät itseään tykö. Olin onnellinen, väsynyt, matkalla, laskuhumalassa. Helmut tupakoi. Kello raksutteli aikaa, vaikka omani olin jo hävittänyt, vai pantannutko sen olin? Olimme olleet jo pitkään matkalla, ehkä Helmut ja Ursula etsivät paikkaa minne jäädä. Minä olin tyytyväinen vain saadessani olla mukana.

Pitkät hoikat sormet kurottivat takaani Helmutin savukkeeseen. Ursula ei koskaan sytyttänyt omia savukkeitaan, hän aina vei sellaisen toisen kädestä. Välillä Helmut ärähti, Ursula loukkaantui sekunniksi, ennen kuin vei savukkeen jonkun toisen huulilta. Minä olisin antanut Ursulalle kaiken, olin antanutkin. Nyt liehakoin mukana, pieni rakkikoira, puudeli, josta ei ollut juurikaan hyötyä, mutta ei haittakaan.

Helmut tilasi viskin.
- Herrat upseerit – Ursula – kaksisataa metriä pöytäliinaa! Naisten malja!

Se oli merkki, lopetin kaljani ja koikkelehdin Helmutin perässä ulos. Aurinko pakotti mustat lasit silmilleni, puolitangossa ne roikkuivat jo muutenkin. Ursula kipaisi vielä punaamaan huulensa, ennen kuin kapusi pölyisen Plymouth Valiantin etupenkille. Minä olin jo kuuliaisesti ryöminyt takapenkille. Helmut starttasi, amerikanlaivamme purjehti tielle. Suljin silmäni, nojasin pääni kuumaan nahkaan, torkahdin moottorin jyrinään. En edelleenkään välittänyt minne tie vei, en niin pitkään kun lumottu matkamme sai jatkua.

***

Tarina on melkein tapahtunutta, melkein fiktiota. Kirjoitin jonkun tuon tapaisen tarina sinä vuonna, kun kävelin sateessa, mutta alkuperäinen on kadonnut. Voi olla, että se on niissä papereissa, jotka ovat jossain turhan hyvässä tallessa ex-mieheni kellarissa. Tuossa on kaikki mitä kirjoittamastani muistan. Muistan kuitenkin sateen, joka tuli kuumuuden jälkeen.

(Eikä nyt taas sitten ihmetellä, kun minusta ei mitään kuulu. Kyllä minä taas ensi viikolla jotain kirjoitettavaa keksin. Ja jos tarinan Helmut joskus tämän perusteella sattuu joskus täällä käymään, kertokaa sille terveisiä Ursulalta. Tämä junantuoma lähtee kohta takaisin junaan. Juma, että mie rakastan tarinoita!)

torstai 15. heinäkuuta 2010

Nuttu nurinpäin

Aamulla vetelin vaatteita niskaani, en jaksanut edes valoja sytyttää, kun ajattelin, että tänään ei vaatekerta vaihdu, vaikka miten katsoisivat työkaverit kieroon, että toista päivää se jo kulkee samassa paidassa ja housuissa. (Tyhmä amerikan systeemi muuten, aluvaatteet vaihdan päivittäin, mutta kun joka päivä käy suihkussa, niin eivät päällysvaatteet likaannu siisteissä toimistohommissa. Pyrin sitä kuitenkin noudattamaan, mene tiedä miksi. Laiskuuttani varmaan.) Onneksi vilkaisin vielä hampaidenpesun jälkeen peiliin, ja kappas, oikeassa sivussa vilkkui valkoinen lappu, paita oli nurinkurin.

Sitten kun töihin pääsin, niin ryhdyin ihmettelemään housujeni saumoja, että tuollaisetkos ne edestä olivatkin, kun siinähän piti olla taskut. Jep jep, taskut löytyivätkin takapuolelta. Onneksi housut olivat kuitenkin oikein päin, mutta väärä puoli edessä. Kyllä mie nauroin taas itselleni, että miten dementtiseksi sitä vielä pääsee, ennen kuin laskevat pois työelämästä. Sitten ehkä kun alan kulkea töissä ilman vaatteita, ottavat työhaluttomuuteni tosissaan.

Niin että onnea pitäisi nyt suorastaan sataa kaikista ovista ja ikkunoista; kun kerta olivat kaikki nutut nurinpäin, niin onnen on pakko olla oikeinpäin. Onnen satamisen voisi aloittaa vaikka vesisateesta, tämänaamuinen pikkuripsaus, jonka niskaani sain, kun kävelin bussipysäkille, ei kyllä vielä ollut sadetta nähnytkään.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Magnesiumia!

Hyvä puoli kuumuudessa on, ettei yöllä tarvitse herätä pissille. Neste haihtuu elimistöstä aivan omia reittejään. Sen sijaan magnesiumia pitää kiskoa joka päivä, eilen jätin väliin ja jo alkoi illalla suonta repimään ja syyhkyttämään. Myös mineraaleja menee hukkaan, kun tulee latkittua vettä kasapäin. Harmi sinänsä, etten tykkää juoda mitään mehuja ja toimistoonkaan ei ole tullut hankittua edes vissyvettä, nyt voisi olla paikallaan muunkinlainen nesteytys kuin vain vesi.

Huomasin eilen illalla alkavani tottua vallitseviin keliolosuhteisiin. Pesin pyykkiä, järjestelin vaatekaappeja ja tiskasin astiat. Kyllä se tästä. Sitten taas makasin litteänä. Vaatekaappien kaivelun tuloksena löysin ainokaiset vajaalahkeelliset housuni, joita suostun pitämään. Ne ovatkin melkein nilkkoihin, mustat ja jumalattoman leveälahkeiset kaikkialta muualta, mutta istuvat vyötäröltä. Pääsivät tänään jalkaan.

Sandaalitkin menivät vaihtoon, olen viikonpäivät kävellyt uusilla punaisillani. Eilen ne kauppareissulla hankasivat hiertymät jalkapohjan ulkosivuille. Vaihdoin mustiin. Mitä ihmettä sitä oikein ottaa mukaansa viikonloppuna? Takkia tuskin tarvitsee, mutta kaikki ”siistit” vaatteeni ovat kuumia. Puuh. Taidan mennä herranhuoneeseen epäsiistinä ja siveettömänä. (En mene kuitenkaan, on mulla yksi musta pitkä mekko. Sitä paitsi mitä väliä sillä on, ei se minun herrani ole, mutta jos muiden uskoa sen verran kunnioittaisi...)

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Kampela tai lahna

Olen kala kuivalla maalla. Makaan töistä päästyäni litteänä lattialla, sängyssä, kylpyhuoneen lattialla tai sohvalla. En varsinaisesti edes hikoile, mutta en jaksa tehdä mitään. Tai noh, jaksan lukea, sain T.C. Boylen Hatka Cityn loppuun. Samoin loppua alkaa lähestyä Vampire Armand. Ajattelin tänään poiketa kirjastossa uudemman kerran, kun lukeminen kerta jotenkin on alkanut sujua. Mutta ei sieltä mitään pinoja mukanaan kanneta, pari kirjaa riittää aivan hyvin kuukaudeksi, sen verran huono on keskittymiskyky edelleen. Samalla tahdon lisää marjoja, mustikoita ja vadelmia.

Tietysti kun viime viikolla hankin junalipun pohjoisempaan Suomeen, pikkuveljeni eilen kyseli tarvitsenko kyytiä. En jaksa ryhtyä vehtautumaan lippujen perumisen kanssa, sitä paitsi junassa on viileämpää kuin henkilöautossa. Junassa voi myös keskittyä nukkumiseen tai lukemiseen.

Tulevan viikonlopun ehtoisan emännän kanssa keskustelin risotoista, kalapaloista, granitasta ja sorbetista, kuohuviinistä ja GT:sta. Kuulostaa ihan siltä, että kannattaa mennä vierailulle, vaikka residenssin pienimmäinen saakin jo hampaita. Ei kuulema ole niin kamalaa, mitä antaa ymmärtää. Tässä tapauksessa luotan lausunnonantajaan sen verran paljon, ettei ole syytä epäillä sen paikkansapitävyyttä. Sunnuntaiksi joudun kirkollisiin toimituksiin, pikkuveljen keskimmäinen pääsee ripiltä. Näen siis myös sukuani muutaman tunnin ajan ennen kuin hyppään junaan takaisin kotiin.

Muuten ei mitään uutta. Vähän ahdistaa huomisiltainen koulutus, kun ei tarkalleen tiedä mitä asia koskee.

maanantai 12. heinäkuuta 2010

Feeling hot hot hot

Aika eksootillinen ilma, ihan kun olisi jossain ulkomailla. Oikeastaan ihan mukava tulla aamulla suhteellisen viileässä ilmassa toimistolle, viettää päivä ilmastoidussa toimistossa ja sitten päästä kotiin kaikkein kuumimman ajan jälkeen. Onneksi ei myöskään tarvitse tehdä mitään pakollista rehkimistä ja onneksi kotini on siedettävän lämpöinen. Viime yö oli ensimmäinen todella lämmin yö, kun lakanakin alkoi olla tarpeeton.

Viikonloppu meni siivillä ystävän kanssa kotiolossa rymytessä. Vähän ruokaa, vähän juomaa, kaikenlaista maailmanparannusta ja jopa pieni retki merenrantaankin. Mikäs siinä ollessa. Saunaa tuli lämmiteltyä ja viileä suihku käy melkein uimisesta.

Töissä verkko oli alhaalla pari ensimmäistä tuntia. Nyt on sitten hävytön kiire, kun olivat pirkunat laittaneet useampiakin pikapyyntöjä jo tälle päivälle. Esihenkilö puolestaan oli ilmoittanut minut pääkäyttäjäksi johonkin ilmeelliseen sisäiseen naamakirjan tapaiseen järjestelmään, josta en vielä ymmärrä mitään. Koulutusta on onneksi luvassa, mutta vähän ahdistaa, kun pää on helteestä pehmeänä.

Mut ei se mitään. Ingenting gör någonting. Ajatuskaan ei kulje.

perjantai 9. heinäkuuta 2010

Pujo on pahasta

Tämän viikon alussa alkoi tirskuttamaan. Viime yönä meni nenä, keuhkot ja muukin hengityselimistö kunnolla tukkoon. Valvoin oloani selvitellen parisen tuntia. Onneksi sain vielä pariksi tunniksi sen jälkeen unta, en ole aivan ryytynyt. Ihan vain vähän. Nappia naamariin, kyllä se sillä taas selviä, tämäkin pujoallergia. Johan mie tuossa olinkin kuukauden päivät koivun kukinnan jälkeen ilman lääkitystä.

Viikonloppu onneksi lähestyy. Olen huomannut muuttuneeni vaihtolämpöiseksi, helle ei juurikaan kiusaa minua. Niinpä varmaan koitan päästä jonnekin veden ääreen. Jos vaikka vähän lutratakin uskaltaisi. Uimiseksi minun räpiköintiäni ei voi kutsua, vaikka pinnalla pysynkin. Tai sitten se on luovaa uimista.

torstai 8. heinäkuuta 2010

Sisäinen kielipoliisini saa hermoromahduksen

Menee hermot jonkun juuttaan silmänalusvoiteen kanssa (uskokaa pois, tämän esittelyä ei löytynyt lyhyellä pläräämisellä edes valmistajan sivuilta, tai sitten se oli todella hyvin piilotettu). Näin eilen illalla mainoksen ja käämi paloi, kun mainoksessa toistettiin sanaa SILMÄNALUKSET. Ihan oikeasti, eikö kukaan tarkasta mainoskieltä, vai eikö sitä tarvitse tarkastaa, kun kyseessä on turhan tiedon tarjoaminen?

Silmän alla on silmänalunen, joskus lyhennetään muotoon silmänalus. Sen monikko on ALUSET! Vai sanoisiko mainostekstin laatija pannunalusen monikkoa pannunaluksiksi? Tai miltä kuulostaisi pyllynalukset? Alus voi olla vene tai lentokone, sen monikko on ALUKSET.

Arvatkaas, kokeilenko tuotetta ikinä? En taatusti. Minun silmieni alla eivät alukset lentele. Peitän ne mieluummin vaikka pannunalusilla.

Tällä tyypillä on aika tummat silmänaluset...

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Poikamme maailmalla

Kun olin lähdössä töistä kotiin, juna-aseman portailla maata retkotti sammahtanut kolmekymppinen mieshenkilö. Sen verran siisti oli habitus, ajattelin, ettei mistään metsiemme miehestä kuitenkaan ollut kysymys. Kyllä minä olisin kumpaakin lajia alkanut herättelemään, mutta onneksi poliisi kaarsi juuri paikalle, niin ei tarvinnut riskeerata, että ottaako turpaansa, tuleeko ammutuksi vai haastetuksi oikeuteen.

Asema on sen verran pieni, että poliisin kommentit kuuluivat, vaikken tahtonut heitä varsinaisesti salakuunnellakaan.

- Oletko sinä L...sen Toni Pohjoisen Suomen Kaupungista?
... (nuoren herran puheesta ei juuri tolkkua saanut)
- Ja sinne olet takaisin menossa?
...
- Että juomat ja rahat on viety? Et sinä nyt kuitenkaan tähän voi jäädä nukkumaan, on vähän huono paikka, vievät vielä muutakin.
...

Samalla kun konstaapelit saattoivat väsynyttä pohjoisen miestä koppiauton takapaksiin, toinen konstaapeli osoittautui huumorjmieheksi.
- Mutta muutenko on matka mennyt hyvin?

Siinä vaiheessa minulta repesi pokka. Onneksi juna tuli, että pääsin sinne nauramaan.

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Varovainen ehkä

Eilinen näkökenttätutkimus toi pientä optimismia ilmaan. Sen tehnyt hoitaja tuntui olevan konkari asiassa. Hän ehdotti, että näkökentän suppeneminen saattaakin johtua onnettomuudessa laskeutuneesta kulmastani. Teimme testin tieteen nimissä, hän teippasi naamaani (väliaikainen kasvonkohotus...) ja katso, näkemätön alue pieneni kummasti.

Muutenkin oli mukavaa, kun pääsin katsomaan, miltä lopputuloksena olevat kuvat näyttävät. Oikeassa silmässä vasemmalla puolella lähes keskellä näkökenttää on mitäännäkemätön alue. Siinä on se joskus 70-luvulla ensimmäisillä lasertekniikkaleikkauksilla poltettu puolikuun muotoinen arpi. Muuten silmä näkee aivan erinomaisesti pienimmätkin väläykset ja vilaukset.

Vasen oli heikompi teippauksesta huolimatta, mutta voi ollakin, että minun näkökenttäni laajentamiseen tarvitaan kulmannostoleikkaus eikä glaukoomalääkitystä. Ainakin aioin ehdottaa tätä lääkäritätille sitten, kun hän ottaa yhteyttä.

Kotona modifioin kaksi viime viikonlopun ostostani, Kappahlissa oli normaali-ihmisten puolella ihania ohuita intianpuuvillaisia hihattomia paitoja, joista suurin koko yllättäen meni päälleni. Ainoa ärsytystekijä olivat molempien rintamukseen ommellut rynkytykset, jotka nostivat just sopivan paidan ärsyttävästi kupruille ja mutkille. Purin gumminauhat pois varovaisesti napsnapsnapsutellen, kastelin paidat ja katso – myös ommeljäljet katosivat.

Mie rakastan intianpuuvillaa, vaikkei se mitään kestäkään. Tai kestää pari vuotta, sitten hiipuu pois. Toinen paidoista on fuksianvärinen ja toinen sellainen hassu raidallinen, jossa on värejä, joita en yleensä päälleni vetäisi (keltaista, vihreätä oranssia ja vähän ruskeaakin), mutta nyt kun kokeilin niin ihastuin. Käy hyvin farkkujen kanssa, on kesäinen ja vilpoisa. Paitsi että ulkona meinaa ryhtyä satamaan, mikäs helle se sellainen on?
Sen lisäksi pidän kollegoista, jotka ymmärtävät tuoda lahjoja vierailta mailta. Sain hauskat rihkamakorvikset Macylta, kun USAssa pari vuotta komennuksella ollut huollettavani saapui takaisin Suomeen. Viisas mies, kun assistenttia lahjoo...

***
Edit 13:45 Unohdin muuten toivottaa hyvää suven ja runon päivää:

Lehtomaitikka

Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot muut.

-E. Leino-

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Kidutus odottaa

Voihan ahdistus sentäs! Minulla on taas aika näkökenttätutkimukseen iltapäivällä. Onni on, että vain vasen silmä tutkitaan. Mutta miten sitä sitten silmäpuolena pääsee kotiinsa? Tuskastuttaa jo etukäteen.

Rva lääkäri lupasi katsoa tulokset elokuussa lomansa jälkeen. Totesi, että en mie siinä ajassa kerkeä sokeaksi tulemaan ja pyysi ottamaan yhteyttä, jos hänestä ei mitään kuulu. Hyvä näinkin, en minä nyt varsinaisesti uskonutkaan silmien rapistuvan hetkessä, ja tosi hieno asia on, että saan tutkimukset työterveyshuollon piikkiin, vaikk ne eivät periaatteessa siihen kuuluisikaan kuulema.

Mutta toisaalta, nyt jos jotain vikaa löytyy, saan lähetteen silmäpolille. Sitten ei taas joudu hirveitä maksamaan, toisin kuin yksityisellä. Toivon todella sairastuvani kaikkiin tauteihini ennen kuin siirryn eläkkeelle, ettei sitten tarvitse muuta kuin reseptejä uusia, koska sen jälkeen ei ole enää tätäkään varallisuutta maksaa kalliita yksityislääkärilaskuja. Tai sitten on löydettävä rikas mies, nainen, koira tai ekstraterrestial, joka maksaa kaiken puolestani.

sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

Oi, mikä ihana ilta

Hyvissä ajoin iltapäivällä suunnistin Kirppu-kissan nimenantojuhlaan piirakkatarpeet ja retkijuomaa mukanani. Aurinko paistoi, onneksi tuuli sen verran ravakasti, ettei tukehtumaan päässyt. Löysin Reittioppaan avustuksellä hyvän kuljetusmuodonkin.

Teimme evästä, juopottelimme, pidimme kissanristiäiset (joka olikin kovin hupaisa tilaisuus papinvierailuineen, seremonioineen ja lahjoineen, toin koko perheelle Kirjastokissa-kirjan), nauroimme, juttelimme, söimme, joimme vähän lisää. Yht´äkkiä kello oli taas lähempänä yhtätoista, kun poistuin Winstonin ja Kirpun jäädessä tuijottelemaan avautuvasta ovesta siintävää vapautta. Winstonkin oli ihanasti rauhoittunut, kun oli saanut nuorempaa ja vilkkaampaa seuraa. Kirppu taas on nimensä mukaan pieni honkelojalkainen hurmuri, jonka ihmisrakkaus on aivan omaa luokkaansa. Tuli mieleen oma edesmennyt Elvis-kissani, joka rakasti kaikkia antaumuksella.

Nyyh ja niisk, mie niin tahtoisin ottaa kisuja.

Vielä poikkesin parissa baarissa naapurustossa asustelevan ystäväni kanssa. Olipa taas ihmeellistä jutella ihmisten kanssa, kuunnella tarinoita ja jakaa niitä. Pitäisi liikkua enemmän ihmisten parissa, mutta kun sekin tulee niin tyyriiksi, ettei kovin monta sellaista keikkaa toinne tehdä, jos meinaa velkansa maksaa.

Tänään aion viettää kesän kuumimman päivän sisällä virttyneessä t-paidassa. Huomenna menen taas töihin muutamaksi viikoksi, ennen kuin vietän varsinaisen lomani. Mutta se on vasta huomisen murhe, nyt nautin laiskottelusta ja korkeintaan kastelen ja kuopsutan parvekekukkasia.

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Kiire kissanristiäisiin

Sainpas unta!

Kävin kaupoilla toteamassa, että työhousujen sijaan siirryn suoraan lainapeitteen vuokraamiseen. Kesäpaitoja onneksi löysin muutaman. Itäkeskus on ahdistava paikka, mie en kestä feissareita, spurguja enkä nistejä, joita torilla pyörii. Kotiin päästyäni rempaisin puolisen pulloa punaviiniä, pesin petivaatteita, tein ruuan sunnuntaille. Imuroin ja kastelin parvekekasvit. Saunoin ja nautin iltapalan, sitten olikin sänky paras paikka. Ja sitten mie nukuin, peräti seitsemän tuntia ja vielä yhden tunnin uusiounet. Kyllä nyt taas jaksaa kissanristiäisiin lähteä.

Lupasin viedä piirakka-ainekset mukanani. Taidan ottaa ihan kaupan pakastealtaasta taikinan, niin pääsee helpommalla. Ja sitten vielä jotain ylläreitä mukaan tietenkin. Koskas minä olisin jonnekin osannut aivan tyhjin käsin kipittää?

Mutta nyt on jo vähän kiire, meikatakin kun aion ja restauraatio tällä iällä vaatii aikansa.

perjantai 2. heinäkuuta 2010

Lomalainen kinuaa unihiekkaa

Unettomuus on kiusannut siitä saakka kun saavuin kotiin. Alkaa vähän harmittaa, kun ei tahdo jaksaa edes ajatella loma-aktiviteetteja, saatikka tehdä jotain. Hyvä puoli tässä on tietenkin siinä, että ei tarvitse mennä töihin. Kyllähän sitä mieluummin haukottelee kotona tai ulkona kuin tylsästi toimistossa.

Hei, nukkumatti! Jos ei sitä unta pian ala kuulua, turvaudun kemikaaleihin tai alkoholiin. Tämä on uhkaus, jos ei luomu-unihiekkaa ala näkyä. Räyh!

Eilisen kävin haukottelemassa eteläisen Suomen rannikolla. Kyseessä oli tutustumisretki yhteen kokouspaikkaan, jonne kollega minut houkutteli, vaikka lomalla olinkin. Retki oli kiva, paikka kaunis, ilma erinomainen, ruoka oli ihan ookoo, mutta ei huippuevästä. Ei hassumpi tapa viettää aikaansa kuitenkaan, terassilla meren ääressä viinimuki kourassa. Tosin jos olisin jaksanut, sen kurtunsoittajan olisin mieluusti tönäissyt jordaaniaan. Olisi taas tullut paikkakunnalle uusi aavelegenda, hukkunut haitaristi. Siellä kun tuntui riittävän kummitteleviä sinisiä rouvia ja äitiä ja lasta...

Tänään odottelen tekstiviestiä, joka kertoisi kirjatilauksen saapumisesta. Samoin kiinnostaisi, koska saan pyyhkeet ja muun materiaalin, jota tilasin Henkkamaukalta. Ja jos en mitään muuta keksi, niin olkoon sitten tänään päivä, kun menen katsastamaan alennusmyynnit. Muutama työpaita ja yhdet housut eivät olisi pahitteeksi. Voisin ainakin yhden vetoketjuvaivaiset teryleenit nakata mäkeen. Niistä ei ole enää edes kierrätykseen, on sen verran hiutunut kangas.

torstai 1. heinäkuuta 2010

Valkoinen lohikäärme ja palkintosonnikakku

Eilisen istuin ystävien takapihalla meksikolaisten eväiden kimpussa. Tarjolla oli tortilloja, tsiljoona kastiketta, täytettä ja härpäkettä. Enkä minä jaksanut kuin kolme. Se kolmas oli jo vähän liikaa, vaikka jätin tarkoituksella lounaankin väliin, että olisin voinut nautiskella vähän enemmän. Minun osakseni jäi jälkiruoka ja vihdoinkin minulla oli mahdollisuus toteuttaa viime kesän Hesarin mansikkakakkukilpailusta bongaamani ohje. Paitsi että ohje oli tietenkin jo hukassa enkä löytänyt sitä enää netistä, niinpä pääsin soveltamaan.

Se kakku, jonka nimi oli jokin mummon helppo mansikkamarenkihässäkkä

Kaksi marenkilevyä (alkuperäisessä muistaakseni käytettiin marenkikeksejä) 110 g
Mascarpone-juusto 250 g
Laktoositn vispikerma 2,5 dl
Mansikoita litra viipaloituna
Wiener Nougat rouhetta puolisen pussia
Muutama irtomarenki

Viipaloi mansikat. Vispaa kerma vaahdoksi, sotke siihen mascarpone ja reilu kourallinen rouhetta. Avaa marenkipohjalaatikko, koita saada ensimmäinen levy ehjänä lautaselle. Kun et saa, niin asettele palat jotenkuten lautaselle niin, että muoto näyttää pyöreältä. Liimaa palat mascarpone-kermavaahdolla kasaan, levittele päälle puolet viipaloiduista mansikoista. Nostele toinen levy mansikoiden päälle, koita pitää se ehjempänä kuin alempi levy. Levitä loput mansikat ja niiden päälle loppuvaahto. Levitä vielä kourallinen manteli-nougat-rouhetta vaahdon päälle. Kruunaa komeus muutamalla irtomarengilla. Nauti heti.

Kakku oli hillittömän makea, mutta mansikat tasoittivat sen ääri-ihanaksi herkuksi. Meitä oli syömässä kuusi, osa santsasi ja yllättäen koko hässäkkä meni parempiin suihin. AIka vaatimaton tosin palkintosonnikakun nimeä kantamaan. Ja äärimmäisen helppotekoinen!




Ruuan päälle roolipelasimme hetken. Valkean lohikäärmeen avulla löysimme viimeisen kiven, neliönmuotoisen akvamariinin; kultainen kallo, avaimemme muihin maailmoihin on nyt valmiina, mutta valitettavasti meillä ei ole taitoa vielä käyttää sitä. Joudumme siis roikottamaan mukanamme umpivahvaa punaista lohikäärmettä, joka tosin neuvoi meille, kuinka pääsemme valkoisesta lohikäärmeestä eroon. Olemme edelleen idioottiryhmä, joka ryntäilee sinne tänne maailmasta toiseen ja saa enemmän vahinkoa kuin mitään järkevää aikaiseksi. Voi voi, vähän ahdistaa, mutta onneksi pelaaminen on hauskaa, kun emme tee sitä otsa rypyssä.

Pelaillessamme kehitimme myös Unikkoraanin. Se on tietenkin Marimekko-malliston oma Koraani. Sopii erityisesti suomalaiselle käännynnäismusliminaiselle. Oli meillä muitakin mauttomia ideoita, niin kuin esimerkiksi läpinäkyvä burkha, jossa ristikko-osio peittää kasvot, ettei vilauttelijaa nähdä. Alkaa kuulkaa olla fatwa-jihad-ainesta. Etenkin kun ystävät alkoivat vakavissaan miettiä koiransa nimeksi jotain aivan levotonta... (Älkää huoliko, kyllä meillä pilkataan juutalaisia, kristittyjä ja pakanoitakin aina tilaisuuden tullen. Olemme kovin tasapuolisia.)

***
Offtopic: palkintosonnikakku on eräiden ystävieni lanseeraama termi komeille täytekakuille, joita leivontablogit tuntuvat olevan väärällään. Ovathan ne hienoja, mutta kuka jaksaa syödä kakkua niin paljon, kun niissä tuntuu olevan tarjolla? Tätä ei saa ymmärtää väärin, talo elää tavallaan, vieraat käyvät ajallaan. Jospa heillä käy paljon vieraita. Jos mie tekisin enemmän kakkuja, pitäisi kutsua paljon enemmän vieraita. Minulla voisi käydä enemmän vieraita. Ei siis kannata, viihdyn myös yksin. MOT.