Unohdin sanoa

Hei kaikki!

Tahtoisin kiittää teitä matkasta, jota olette sivusta seuranneet ja joskus jopa uskaltautuneet kommentoimaan. Olette laskeneet minut harvinaisen vähällä, vaikka varmaan syytä olisi usein ollut vähän tönäistä. On ollut kanssanne turvallinen olo.

Jos ikävä tulee, tiedätte, mistä minut löytää. En ole lakannut kirjoittamasta, päätin vain hankkia hivenen yksityisyyttä. Olemme kovin onnellisia tuon meillä asuvan kanssa. Suorastaan ällöonnellisia, siksi siinä ei paljon kirjoitettavaa olekaan. Ei skandaaliotsikoita.

Jos joskus törmäätte minuun virtuaalisesti tai livenä, kohdelkaa kiltisti. Minäkin pyrin siihen. Ensi vuonna olen kirjoittanut blogeja jo 12 vuotta, joten epätodennäköistä on, että koskaan voin pahasta tavastani kokonaan luopua. Olen vain luonteeltani nomadi, välillä lähden vaeltamaan.

Ja kyllä mie edelleen blogeja luen. En vaan juuri jouda kommentoimaan. Juu nou, kamala työ ja vilkas onnellinen kotielämä. Ei tarvitse lotota, sen verran hyvin asiat kääntyivät.

Voikaa hyvin. Kiitos seurasta!

Elän vieläkin

Koska asiani kietoutuvat kovin paljon yhteen Ihmemiehen asioiden kanssa, joudun mietiskelemään, missä muodossa jatkan kirjoittelua - jos jatkan. Ehkä olisi syytä siirtyä yksityiseen päiväkirjaan.

Kaikki on kuitenkin paremmin kuin hyvin. Olen onnellinen. Tämän minä tahdoin, tätä kaipasin.

Kiitos, kun olette kulkeneet mukana tähän saakka. I´ll be back - after a short while.

Viimeinen rock ennen aivokuolemaa

IM vie minua kävelemään. En edelleenkään ole suuri liikkumisen ystävä, siinä tulee hiki ja kaikkea. Tällä kertaa ei edes tullut unta, kuten yleensä on tullut seuraavana yönä. Ihan tyhmää. Elän kyllä toivossa, että ensi yönä asiat ovat toisin. Yleensä näin on käynyt heikon unihiekkalähetyksen jälkeisenä yönä. Uusi estrogeenilaastarihoitoni on ehkä tuonut jotain toivoa unen laatuun. En ole valpastunut aamuöisen vakioherätykseni jälkeen, vaan saanut unta uudelleen. Jotain hyvää. Termostaattiongelman ratkaisun pysyvyys siirtyy siihen, kunnes toimitiloissamme vallitseva subtrooppinen ilmasto on vaihtunut ilmastoinnin mukanaan tuomaan viileyteen. Nyt tehdään ilmastointiremonttia ja sen kyllä huomaa. Suolatehtaalla hikoilemme kaikki tasapuolisesti.

Aamutv sai kierrokset nousemaan tehokkaasti, kun kuuntelin sijoitusneuvojan ”neuvoja” sijoittaa lapsilisät ja tehdä lapsukaisesta eläkeiässä miljonääri. Jos perheellä on vara sijoittaa lapsilisät, perhe ei tarvitse lapsilisiä, on minun mielipiteeni. Annetaan mieluummin rahat niihin perheisiin, joissa syödään ennen markkapäivää kynsiä ja pöytälevyä. Sitten kun vielä olin kiihtynyt edellisenä iltana tv-uutisten pitkäaikaistyöttömiä ja työttömiä töihin ajavista toimista, niin olinkin valmis jakamaan kivääreitä ja käymään kohti lahtariarmeijaa. Pitäisi varmaan mennä politiikkaan huutamaan. Eikös siellä arvosteta äänekkyyttä, arvaamattomuutta ja jääräpäisyyttä?

Minulla on tänään markkapäivä, tuli vaan mieleen. Aion investoida vanupuikkoihin ja hiuslakkaan. Huomenna menen keskustelemaan vieraan pankin kanssa, jotta ottaisivatko ne minut ja mitä se minulle maksaisi. Oravapankin politiikka ei miellytä, jos automaattinostoistakin pitää ryhtyä maksamaan, jos jo etokortista itsestään maksan eur 2/ kk. Ei kelpaa, jos vaan maksutonkin vaihtoehto on olemassa. Minä nimittäin mieluusti käytän käteistä rahaa korttien sijaan, että tiedän, paljonko sitä menee.

Vähän pyörryttää

Kävin keskustelun esihenkilöni kanssa tulevasta toimenkuvastani. Niinhän siinä kävi kuin arvelinkin. Saan hoidettavakseni tilkkutäkin, osaan tarvitsen perehdytystä, osa on niin naurettavaa sälää, että vaikeata ottaa sitä tosissaan. Mutta kyllä siinä saa aikansa kulumaan.

Kaikkein naurettavinta oli motivaatiotarkistus; olen kuulemma äänekäs, äkkipikainen ja jääräpäinen. Tulevassa toimenkuvassa ei ole suotavaa haukkua ketään pölkkypääksi. Mielenkiintoista, niin en mielestäni ole tehnyt tähänkään saakka. Idiotismia minun on vaikea hyväksyä, mutta jos palkan ansaitseminen vaatii minua pitämään turpani kiinni, niin pidetään sitten. Kirjoittamista eivät ymmärtäneet kieltää, kun eivät tästä tiedä. Silmiä voin käydä pyörittelemässä vessassa.

Sääliksi käy kollegaa, hänen työkenttäänsä jakamaan ei jää ketään sen jälkeen kun määräaikainen työkaverimme poistuu ruodusta kuukauden päästä. Hän kyllä laskeskeli vielä nelisen vuotta kestävänsä. Sitten kutsuu eläkeikä. Minä en varmaan koskaan pääse eläkkeelle.

Mitähän minulta vielä tässä maailmassa vaaditaan? Tulee turpaan todennäköisesti monta kertaa. Onneksi muuten olen onnellisempi kuin varmaan koskaan elämässäni. Se auttaa kestämään typeryyttä.

***
Jäi kertomatta tarina ihanasta rauhallisesta viikonlopusta. Tai hauskasta roolipelikerrasta. Herkkuruuista. Kävelyretkestä joen rannassa. Naurusta, suunnitelmista, musiikista, jakamisesta. Jotenkin työ latistaa paljon hyvää elämässäni mitättömäksi mössöksi. Ei tosin kaikkea, ei se siihen enää pysty. Toivottavasti lakkaan nopeasti ajattelemasta tai toivomasta työelämältä mitään. Verenpaine vaan nousee. Keskityn muihin hienoihin asioihin, joita on tarjolla ylenpalttisesti.

Hajuhaittaa torjumassa

Ilmeisesti sen takia, että näkökykyni on varsin rajallinen, ovat tunto- ja hajuaistini kovin kehittyneet. Kiusallisessa määrin jopa. Äidinperintönä saamani pesukone haiskahti nenääni. Etenkin aamulla kun ensitöikseni kylpyhuoneeseen astuin, haistoin ummehtuneen tuoksun.

Ensiapuna pyyhin tiivisteiden välit ja pyöräytin 90-asteen ohjelman. Ei auttanut. Seuraavaksi työnsin pesuainelokeroon lopun hyllystä löytyneestä sitruunahaposta. Vähän se helpotti, mutta vielä jäi tuoksu leijailemaan nenäonteloon. Niinpä kävin apteekista täyden pussillisen ja vielä kerran nuohosin koneen Marttojen ohjeiden mukaan.

Riemu oli melkoinen, kun tänä aamuna vessaan könytessäni ei haisulia enää tuntunut. Nyt minulla pyörii koneessa ensimmäinen lakanapyykki. Iloa ja autuutta!

Aamun varhainen herääminen oli hyvä harjoitus huomista työpäivää varten. Tunnen oloni levänneeksi, vaikka viime yönä jo tuskapallero koputtelikin unen ovelle neljän aikaan. Siihenkin tosin saattaa helpotus olla luvassa, gynekologin kanssa neuvoteltuani sain estrogeenilaastarireseptin. Hän epäili, että tähänastinen oireilu on ollut vasta alkusoittoa ja että varsinainen keskiäkäisyyteen laskeutuminen alkoi vasta nyt. Minulla on kyllä kiva gynekologi, hyvämuistinen ja älykäs.

Todella toivon, että lääkitys toimii. Samoin toivon, että lääkettä riittää, eikä minun sen takia tarvitse kolmatta kertaa maksaa satasta lääkärikäynnistä. Edelleen kiukuttelen mielessäni, että moisen kyllä pitäisi kuulua perusterveydenhuollon piiriin. Sen verran usein nainen elämänsä aikana joutuu palvelua käyttämään. Ja rätit vielä päälle. Onneksi siitä riesasta olen jo kitenkin päässyt yli 10 vuotta sitten. Ei jäänyt ikävä.

Minä juon nyt kahvia. Nautin viimeisestä lomapäivästäni. Pelottaa töihinmeno, mitähän mie siellä tulen tekemään? Samoin pelottaa lääkärin mittaama verenpaine. On taas arvauskeskukseen asiaa.

Kotona tuoksuu (Venäjä - ei kun) kaali

Hoitelen Ottoveljen asioita, makselen laskuja, käyn tavaraa postista. Teen ruokia, joita en kerkeä tekemään töissä ollessani. Olen siivonnut, pessyt pesukoneen sisältä. Se vasta kamalassa kunnossa olikin, ei ole tainnut äiti paljon jaksaa sen kanssa puuhastella viime aikoina. Meinasi oksennus päästä, kun löysin tiivisteiden alaisen shaiban. Pikkuveli on saanut lähes kaiken omaisuuden myytyä tai lahjoitettua, osansa saivat erinäiset kirpputorit. Kaikki kelpasi jonnekin, kaatopaikalle kävimme pääkaupunkiseudulle lähtiessämme viemässä alusvaatteet, yövaatteet, kylpytakit ja tohvelit.

Olen tolkuttoman surullinen, kun huomasin, että ystäväni eivät ole ottamassa IM:tä vastaan avosylin. Se taas johtuu kertomistani asioista, itsehän olen tämän aiheuttanut. Koen vanhan kertauksen omaisia tuntemuksia. Jos hänessä jotain ongelmia osoittautuisi jatkossa olevan, on selvää, että minä sen ensimmäiseksi huomaan. Se tarkoittaa, että jos hänessä jotain vikaa tulee olemaan, koen, ettei tule olemaan kovin monta ihmistä, kenen puoleen kääntyä. Mutta sen vaihtoedon kanssa minun on vain elettävä. Kaupasta tulin itku kurkussa ja silmässä kotiin, kipitin suoraan vessaan vollottamaan. Kyllähän se sattui, kun asian laita selvisi. Silti arvostan ystäviäni ja heidän mielipiteitään. Minun on vain tässä asiassa tehtävä niin kuin itse koen parhaaksi. Kuitenkin usein toivon, että osaisin pitää asiat sisälläni ja olla rasittamatta niillä ihmisiä. Kunpa osaisin pitää suuni kiinni ja lakata puhumasta kenellekään yhtään mitään. Kunpa olisin tunteeton olento, joka ei välitä yhtään mistään yhtään mitään.

Nyt kuitenkin rakentelen elämäni ensimmäisiä kaalikääryleitä. Eilen tein elämäni viidennet karjalanpiirakat. Puurosta tuli tolkuttoman hyvä ja kuoret osaan vihdoinkin tehdä riittävän ohuiksi. Ihan ilman sitä äidiltäni konfiskeeraamaani pastakonetta. (Sitä muuten pitää jossain välissä kokeilla. Pelottaa. ) Huomenna ajattelin olla elämäni ties kuinka monennessa krapulassa, koska sehän se on minun tapani ratkaista ongelmani ja suruni. Minä juon ne pois. Huomenna en ajattele mitään muuta kuin itseäni, lupaan sen.

(Muokkasin tekstiä, koska en sjatellut asioden ilmaisua loppuun saakka. Siitä sai minusta kovin kiittämättömän kuvan. En sitä kuitenkaan tahtoisi olla. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka olen saanut ystävieni kanssa viettää. Olen kiitollinen tuesta ja rakkaudesta.)

Tukanjuurien alaiset tapahtumat

Vaikka minulla lauantaiaamuna olivat tukanjuuret lasia muistuttavassa olotilassa, tunsin itseni onnelliseksi. Olen ihmeissäni, epäuskoinen ja epäilevä Tuomas, mutta euforia vaan puskee huokosista. Elämä tuntuu uudelta, kun sen kokee rakastavan ihmisen kanssa. Tiedän tunteen tasoittuvan, mutta nyt nautin tästä molemmin rinnoin. Olen kuulemma tylsä, samalla tavalla kuin muutkin rakastuneet. Ehkä sitten olen, osaan minä palata takaisin normaaliin olotilaankin, mikäli tämä katolleen menee.

Ystävä täyttää myöhemmin syksyllä 40. Koska hän on osoittautunyt tärkeäksi ja arvokkaaksi ihmissuhteeksi, tahdoin muistaa häntä jotenkin. Ja samalla viettää hänen kanssaan laatuaikaa. Mikäs siis parempi tapa kuin tarjota meitä molempia kiinnostavia asioita; ruokaa ja musiikkia. Tavaraa meillä kaikilla on jo, enemmäkin tahdomme siitä eroon.Varasin meille ravintola Sea Horsesta pöydän. Siellä nautimme Lansonin kanssa maksaa ja muikkuja. Annokset olivat suuret, minä en jälkiruokaa varvinnut, mutta ystäväiseni onnistui vielä sullomaan itseensä juustokakun palasen. Itse tyydyin IM:n kanssa jallukahviin. Nauru raikasi, viihdyimme keskenämme. Paikalla oli paljon turisteja, mutta kyllä makumaailma tuntuu vielä suomalaisiakin miellyttävän.

Onneksi minut houkuteltiin kävelemään U. Kekkosen kadulle. Olo vähän helpotti. Ilveksen kautta siirryimme Tavastialle. Siellä aloitti viimeisen keikkansa ennen taukoa Von Hertzen Brothers. Ja millaisen keikan! Upeata laulua ja soitantaa jälleen kerran! Keikan jälkeen hortosimme vielä On the Rocksin yläkerran baariin, se oli hivenen turha keikka, olin aika lailla katollani. Osa silkkaa euforiaa, osa nautittujen juomien ansiota. Könysin IM:n kanssa bussiin jo yhden maissa. Käsittämätöntä.

Lauantai oli tahmea päivä. En saanut juuri mitään aikaan. Kaupassa kävimme, mutta ruuan tekeminen jäi sunnuntaille. Kaivelin jotain vanhoja jääkaapista, se kostautui yöllä kun kotiin tulin, pakastepizza sai kyytiä ja nyt kitalaessani on yksi iso ja kaksi pientä vesikelloa. En suoraan sanottuna muista, koska noin tyhmästi olisi käynyt.

Syy öiseen kotiinpaluueseen oli mieletön, upea, intiimi KYPCK:in keikka Lavaklubilla. Oli kuulkaas sellaista paahtoa ja mättöä, että taivaan kiitos minulla olivat korvatulpat mukana. Saimme erinomaiset paikat aivan lavan edestä. Kukaan muu ei varmaan niin lähelle bändiä uskaltanut istua, kun saapuessamme siinä vielä tilaa oli. Kiitos ystävälle, kun minut mukaansa haali, seuraavalla kerralla kun tilaisuus tarjoutuu, ymmärrän taatusti tarttua tarjoukseen itsekin.

Keikan jälkeen istuskelimme hetken paikalla, ystävälle on tapahtunut kaikenlaista hauskuutta ja keikkaakin piti puida. Ärsytti vaan keikanjälkeinen musiikkivalinta. Ärsytti myös kova volyymi, mikä tehokkaasti demppasi keskustelua. Eniten ärsytti närästys, joka ei suostunut lakkamaan, vaikka miten vetelin Rennietä kitusiini. Loppui siiderin nauttiminen kuin seinään. Taas olin yhden aikaan matkalla kotiin. Kyllä muuten väsytti.

Väsyttää edelleen, mutten saa taas nukuttua. Viimeinen lomaviikko on alkamassa, olen päässyt aika tehokkaasti työasioita ja angstista eroon. Jos vaikka sienimetsään pääsisin joku päivä. Ja gynekologille. Siinäpä ne tärkeimmät. On hyvä olla elossa.

Kestämätöntä

Kun IM kipuilee omien asioidensa kanssa, ei minunkaan mieleni parhaimmillaan ole. Sitten kun törmään pieniinkin vastoinkäymisiin omassa elämässäni, meinaa puuro keittyä yli. Tänään apteekki taas yllätti minut henkisesti takaapäin. Sitä saatanan estrogeenigeeliä ei ole tarjolla minkäänlaista - ei koko Suomessa. Tai on jotain sellaista annospumppupullokamaa, josta KELA ei korvaa mitään. Itku meinasi tulla.

Minulla on nyt sitten viimeiselle lomapäivälleni aika gynekologille. Pillereihin kai tässä on pakko siirtyä, ettei käy muulle asujaimistolle heikosti, kun viihdevuodet iskevät täydellä voimalla. Muuten kyllä voin erinomaisesti, henkistä vaivaahan tästä ei ole ollut lain. Eikä limakalvoissakaan tunnu asiaankuuluvaa heikkoutta esiintyvän. En mie just nyt tahdo mummoksi muuttua, kun tuntuu, että elämä on vasta alkamassa.

Ottoveli kävi muutaman tunnin istumassa. En ole tajunnut (onneksi), miten huono hänen kuntonsa on ollut. Minähän olisin vaatinut vakuutusyhtiöltä matkarahat itään. Ei voi käsittää, miten ihminen invalidisoituu. Eikä loppua näy, ainakin puoli vuotta joudumme odottelemaan ihmettä. Sen ihmeen on syytä tapahtua. - Tein muuten taas tolkuttoman hyvää kasvisruokaa, papucurryn, kesäkurpitsavuokaa ja parsakaali-couscousia. Välillä ihmettelen itse itseäni, mistä noita reseptejä oikein putkahtelee?

Huomiselle olen suunnitellut pienimuotoisen soireen ystävän 40-vuotisjuhlien kunniaksi. Mutta koska ystävä käy silloin tällöin lueskelemassa asioita, en kerrokaan mitään. Hah, kuinka pidetään hullua jännityksessä?! Luvassa pitäisi kuitenkin olla letkeätä meininkiä koko rahan edestä. Samoin lauantaina, silloin on tiedossa musiikkia toisen ystävän kanssa. Kyllä minua hemmotellaan. Hemmottelen myös itse itseäni.

Tukka kasvaa ja juurikasvu näkyy. Suunnittelen matkaa Australiaan pikkukampaajani perässä. Ahistaa, mistä mie löydän sellaisen, johon voi luottaa? Vai lakkaanko leikkaamasta tukkaani ja annan sen hamputtua?

Hyvää, surkeata, hyvää, parempaa, parasta

Kiire on ollut. Olemme koittaneet saada kotiolosuhteita kuntoon, koska nyt IM asuu luonani virallisesti. Se ei nytkään ole vielä helppoa, tavaraa on liikaa, molemmat ahdistumme vuoron perään. Huutoa kotiresidenssimme on riittänyt. Mutta tämän kanssa on pakko elää ja toivoa, että joskus lähitulevaisuudessa saamme suuremman kodin. Mielellään ainakin 70 neliömetriä, IM tahtoisi enemmäkin. Juuri mitään hänen tavaroitaan ei ole saatu tuotua tänne, eikä saadakaan, mikäli minusta on kiinni, en tahto tuupata pilttuuta niin täyteen, että jää vain kapeat kävelyraitit.

Matkustimme tällä kertaa junalla Pohjoisempaan Suomeen lauantaina. Liput olivat 50 senttiä kalliimmat kuin Onnibussin piletit. Voitte vain kuvitella, miten paljon enemmän junassa on elintilaa jättiläisille. Sitä paitsi juna on tunnin nopeampi. IM pelasi Älypäätä, minä luin. Välillä pussailimme ja olimme ällöttävän onnellisia. Perillä olisin halunnut viedä IM:n syömään ulos, mutta hänellä on nyt sellainen "säästän kaikessa, missä voin"-kohtaus. Ihan hyvä niin, tein sitten kanapastan äiteen luona. Keittiössä siellä vielä jotain on, mutta huonekalut olivat jo lähes kaikki kadonneet.

Sunnuntaina nuorempi pikkuveljeni vaimoineen tulivat hakemaan meitä puolen päivän punttuussa. Olimme ajoissa liikkeellä, kerkesimme ennen uurnanlaskua käydä haukkaamassa palaset kahveineen. Aamulla ei juuri kummallekaan eväs maistu, mutta jos ei oikeaan aikaan natustettavaa löydy, tapamme molemmat taloissa ja puutarhoissa. Hyvä, siten ymmärtää toista. Tapasimme vanhemman pikkuveljeni perheineen samaisella huoltoasemalla, meillä on aika sama kaiku askelten. Hautausmaan parkkipaikalla odotti loppu saattoväki. Meitä ei paljon ollut, perheen lisäksi kaksi serkkuani perheineen, toinen heistä oli pappi,

Pikkuveli ehdotti, että kantaisin äidin hautaan. Hän kantoi isämme, ja tahtoi, että jompikumpi meistä kahdesta, nuorin meistä tai minä, tekisi tämän, ettei hänen tarvitsisi tehdä sitä toistamiseen. Tietysti suostuin, vaikken ollut siihen valmistautunutkaan. Äiti tuntui kovin kevyeltä. Siinä vaiheessa kun nuorin totesi, että oli oikeus ja kohtuus, että minä kantaisin äidin viimeisellä matkallaan, kun hän oli kantanut minua ensimmäiselläni ja aivan ensimmäisenä meistä, alkoi vesi valua silmistä. Olihan siinä sen verran vahvaa allegoriaa. vesisadetta riitti aina niin pitkään, kun laskin äitini tuhkauurnan hänen lopulliselle leposijalleen, eivät nimittäin kädet riittäneet enää niistämiseen tai silmien kuivaamiseen. Olen kova täti liikuttumaan, toisaalta mietin koko ajan, että olen teennäinen näyttelijä naurettavassa roolissa. Suren elämätöntä elämää.

Uurnanlaskun jälkeen kuljimme läpi kaikki sukulaiset. Niitä kylmällä pohjoiskarjalalaisen pikkukaupungin hautausmaalla riittää. Kerroimme toisillemme tarinoita edesmenneistä, kävimme sen jälkeen vielä juomassa toppakahvit, ennen kuin hyvässä järjestyksessä matkustimme takaisin äidin viimeiselle kotipaikkakunnalle.

Sovimme menevämme syömään rennosti perheen kesken, kun vaatteet oli vaihdettu. Hauskaa oli. Leppoisaa haastelua, huulenheittoa, hyvää ruokaa, erinomaista palvelua. Veljet perheineen tutustuvat paremmin IM:een. Tuntuu, että hyväksyntä on molemminpuolista. Tämä on tietenkin minun tulkintaani, IM toki on kertonut ihastuksestaan heihin, tuntee saavansa jopa veljiä puolison lisäksi. Viehättävä ajatus, tulkintani mukaan he ihan aidosti tulevat toimeen keskenään. Se nyt kuitenkin olisi tarkoitus, kun tälle tielle olemme lähteneet.

Maanantaiaamuna kantelimme kyytiin nojatuolin, sohvan ja pesukoneen. Pikkuveli lähti kuskiksi, poikkesimme nakkaamassa äidin alusvaatteet, kylpytakit ja yöpuvut kaatopaikalle, muu vaate menee kiertoon. Rauhallisesti haastellen ajelimme takaisin pääkaupunkiseudulle. Sillä välin kun IM ja veliseni veivät vanhat kiertoon, tein ruuat ja siivosin. Ottoveli oli käynyt pari yötä, mutta kertoi, ettei kunto ole niin vahva, että hän pysyisi sohvalla makailemaan. Pelottaa hänen puolestaan, toivottavasti kaikki menee hyvin. Huomenna onneksi näen häntä, että voin todeta kuntonsa henkilökohtaisesti.

Onneksi lomaa on vielä jäljellä. On tässä ollut kaikenlaista, paljon väsyttää. Päällimmäisenä kuitenkin on sellainen ihmeellinen täyttymyksen tunne. Silti vähän pelkään, mutta riski on nyt vaan pakko ottaa. Syteen tai saveen - ja minä pahalainen sanon, että katolleen menee kuitenkin, mutta näillä mennään. Sydän sanoo niin.

Unessa

Muistin yks'kaks' uneni. Tunsin, kun minua ammuttiin. Katsoin veriläiskän leviävän rinnassani, tiesin elämän sammuvan. Vaikkei sattunutkaan, pelotti. Ei kuolemaa pitäisi pelätä, jos ei koske. Enkä minä sitä oikeasti pelkääkään, en vaan vielä tahtoisi elämän loppuvan. Oon nyt niin plajon kaikenlaista hyvää aivan näppien ulottuvilla, jos on jo näpeissäkin.

IM:n pari huonompaa päivää ovat vaikuttaneet minunkin mielialaani. Tänään mietin jo hetken, että kuherruskuukautemme oli lyhyt. Se ei pidä paikkaansa, tuskin se loppuu koskaan. Meillä vaan on pieni tauko ennen seuraavaa lentoa. Uskon meihin, luotan siihen, mitä meillä on, niin kuin pitääkin, jos aiomme tästä jotain tehdä.

Hetkellisesti käyttäydyn kuin joku 15-vuotias primadonna. Johtuneko siitä, etten koskaan saanut olla sellainen? Piti aina olla liian järkevä ja huomaamaton. En mie sellainen enää osaa olla, ampukoot vaikka. En välitä.

Luottamusta liikkeellä

Ihanaa olla kotona! Kolmas lomapäivä on alkamassa. Nautin aikataulujen puuttumisesta ja haahuilusta. Nautin juttelemisesta, asioiden tekemisestä yhdessä, tontin kartoittamisesta. Olen tolkuttoman onnellinen jokaisesta normaalista kotihetkestä.

Hautajaiset sujuivat mallikkaasti. Äiti oli pidetty ihminen, kukaan ei liioitellut eikä kertonut mustaa valkoiseksi. Ei tarvinnut. Hän oli hyväntahtoinen ja vieraanvarainen ihminen, ujo ja arka tosin. Äidin elossaolevat sisaret olivat kaikki neljä paikalla, heitä selvisi aikuisikään yhdeksän. Kaksi kuoli vauvana. Serkkuja oli läsnä lauma, luvassa on kuulemma serkkutapaaminen myöhemmin syksyllä. Saattoväkeen kuului myös isän puolen sukua, äidin ystäviä ja vanhoja työkavereita.

Tilaisuus meni samalla kaavalla kuin isän hautajaisetkin. Pikkuveli oli varannut valkoiset suuret ruusut saattoväelle laskettavaksi arkulle. Mutsi vietiin odottamaan tuhkausta ja me siirryimme pitopöytään. Siinä vaiheessa oli jo nälkä, Onnibussissa aamutuimaan vedetty sämpylä ei paljon lohduttanut. Juuri ennen siunaustilaisuutta meinasi käämi palaa, onneksi IM oli strategisesti hiljaa. Jälleen kerran hän ymmärsi, mitä tehdä. Ääneni petti useasti adresseja lukiessa, niin tiesin tapahtuvan. Sen sijaan veljen vaimon soittama "Äideistä parhain" sai minut vain vaivautumaan. Kukin tyylillään kuitenkin.

Hautajaisten jälkeen kävimme baarissa yksillä, silmät olivat kipeät. Menimme hotelliin ja silpaisimme kovat kaulasta. Pari pulloa kuohuviiniä, iltaruoka Ehta-ravintolassa (mielettömän maukas haukiburgeri!) ja unille.

Aamupalan jälkeen elbasimme hetken, ennen kuin siirryimme äidin luokse. Sieltä pikkuveljen ja vaimonsa kanssa torille ja sen jälkeen katsastamaan heidän uusi kotinsa. Kaunis kotoisa asuntohan se oli, rivitalo, ettei aivan kulttuurishokki tullut omakotitalon jälkeen. Illanistujaiset pidimme toisen veljeni ja vaimonsa luona. Puitteet ovat komeat. Keskustelu oli vilkasta, mukavaa katsoa suvun tutustuvan IM:een ja hyväksyvän hänet. Saa samalla pari veljeä, kun minun kanssani ryhtyi tekemisiin. Mutta se konjakin latkiminen oli liikaa, humalaanhan siitä tuli.

Kaikki kostautui kotimatkalla, dejavu-ilmiö isän hautajaisten jälkeen. Kaamea kankkunen ja Onnibussin onnettomat tilat, ei varmaan tarvitse sanoa enempää. Olimme molemmat kärttyisiä, vaikka kotiin pääsimmekin. Onneksi ruoka parantaa olon. Ja pienimuotoinen liikunta.

Olen onnellinen. Ihmeellinen olo. Epätodellinen.

Matkalla pohjoiseen

Terveisiä Onnibussista. Mielipiteeni matkustusmuodosta ei ole muuttunut; liian vähän tilaa, kahvia pitää roudata mukanaan, mutta hinta on kohdallaan. Ja pääsemme perille oikeaan aikaan, vaikka käymmekin vaihtamassa bussia Jyväskylässä.

Onneksi olin kaukaa viisas, pakkasin tavaramme eilen. Saunan jälkeen oli mukavan rento ja leppoisa olo. Kumpikaan meistä ei nimittäin ole aamuihmisiä, nytkin meinasi sota syttyä kenkälankin takia. (Tekisi mieli jupeltaa, että minä kyllä olen oikeassa, mutta toisaalta minun ei pidä turhaan korottaa ääntäni.)

En vielä tajua, mitä tänään tapahtuu. Bussiaikatauluakin olin laittamassa äiteelle tiedoksi, eipä sitten tarvinnutkaan, muistin. Ensimmäinen muistutus tuli jo naisten viikolla nimipäivänäni, ei tullut enää onnittelutekstaria äidiltä. Vaikka emme tulleetkaan kovin hyvin toimeen emmekä olleet läheisiä (kiitos minun), suren häntä tavallani. Olihan hän kuitenkin minun ainoa äitini. Ja nyt se on sen pituinen se.

Ihmemies on ihana, kun läksi mukaan tueksi ja turvaksi. Luottamus kasvaa pikkuhiljaa. Hyvä tästä vielä tulee, kun vaan olemme rehellisiä ja jaksamme puhua asioista. Suvun kanssa voi kyllä vielä tulla vaikeitakin hetkiä - ihan ilman hautajaisiakin.

Kaaos ja sekasorto all night long

Eilen osoittautui kynä miekkaa mahtavammaksi. Kuivamustekynä päätti päivänsä rintamuksilleni juuri, kun nakotin vessassa, katastrofihan siitä seurasi. Väriä löytyy vielä seuraavana päivänä mm. käsivarsista, reisistä sekä rinnoista. Lempityöpaita kuoli värjäytymäkuoleman. Työpaikan vessan kaakelilattian sain puhtaaksi, ovea sekä käsienpesuallasta en.

 

Tuhersin itkua koittaessani puhdistaa paitaa ja käsiäni siihen kuntoon, että ilkesin kotiin lähteä. Sitten annoin periksi ja päätin, että kotiin lähden, olin minkä näköinen olin. Kiukustutti ja surutti. En ole aivan oma itseni tällä hetkellä. Kamelin selkä tuntuu olevan aika lähellä ratkeamista. Onneksi IM oli kotona, hänen syliinsä painuin suoraan vollottamaan niin, että räkä tursusi. Olen sullonut alitajuntaani niin paljon tavaraa, että se alkaa valua yli väkisten. Tarvitsen lomani, että kerkeän käsitellä asiat.

 

Nyt on väliaikaisesti tuuli tyyntynyt. Suhteellisen pitkät ja levolliset unet auttoivat. Jaksan taas järjestää, pitäisi tuossa yksi syntymäpäiväpakettikin saada loppuun saakka rakenneltua. Sen lisäksi pitää kerätä hautajaisvaatteet, siivota, että Ottoveli voi majoittua välietappiin ennen siirtymistä omalle puolelleen Suomea. Voimat ovat hänelläkin vähissä, edessä pitkä kuntoutumisjakso. Onneksi lääkitys toimii!

 

Minun pitäisi varmaan hakea jotain muutakin päälääkitystä. Ehkä seuraan tilannetta muutaman viikon. Onneksi ei alkoholia ole tarkoitus nauttia, ylikierroksia on muutenkin tarjolla.

 

Sippi, naatti, unimurmeli

Elokuu alkaa reporankasena. Onneton katsoin eilen telkkarista Vera Stanhope uusinnan. Olin ilmeisesti lähtenyt baariin edellisellä kerralla, kun loppua en muistanut laisinkaan, vaikka kehua retostinkin aluksi nähneeni jakson. IM tutki jotain musiikkisoftaa, teki alustavia pohjia yhteen biisiin. Meillä oli siis tolkuttoman tavallinen ja normaali sunnuntai-ilta. Sellaisia iltamme kyllä ovat olleet viime aikoina muutenkin. Aivan toista kuin pari kuukautta sitten, välillä on vaikea muistaa saman miehen kanssa pyörivänsä.

Töissä pyörittelen vähiä töitäni enkä meinaa saada niitäkään tehtyä. Kehtuuttaa. Mutta aion puhdistaa pöytäni – henkisesti meinaan – fyysisestihän meillä ei pöydille jää mitään. Kahvi on menettänyt vaikutuksensa, ajatukset askartelevat tulevassa vapaassa. Siitäkään ei mitään varsinaista lomaa ole tulossa, mutta jos nyt saisin edes jotain muuta ajateltavaa siihen saakka, että pääsen taas takaisin työpaikalle irtisanottavaksi tai uudelleenkoulutettavaksi. Mikä nyt sitten kohtalo lienekään; kieltämättä sylettää, kun ajatus siitä päässä käy.

Tämän päivän tärkein oli työturvallisuuskurssi, joka olisi pitänyt tehdä jo maaliskuun loppuun mennessä. Parempi kai kuitenkin myöhään kuin ei ikinä. Jotkut työtehtävät jäävät väkistenkin vähemmälle huomiolle. ei vaan kerkeä. Paitsi että nyt kun työtä on enää erittäin vähän jäljellä, niiden vähienkin tekeminen tökkii ja hidastuu. Ei huvita/ kiinnosta. Ei kyllä oikein kiinnosta mikään muukaan, mikä mahtaa olla vikana? Vähän ehkä pelottaa tulevat hautajaisetkin. Suru on jäänyt taka-alalle, mutta kyllä se sieltä vielä löytyy.

Entä jos ei huvita?

Ihan kuin olisin kokenut tämän ennenkin. Mitä vähemmän minulla on työtä, sitä vähemmän se minua kiinnostaa ja sitä hitaammin teen nekin vähät. Välttelen, vatuloin, väheksyn. Sama oli nähtävissä vuonna 2012 ennen potkuja. Ihan samalla tavalla haahuilin silloinkin. Nyt valitettavasti energiaa ei tunnu riittävän edes uuden työpaikan hakemiseen. Ajattelen, että kerkeän minä sitten loman jälkeenkin itseäni ryhtyä masentamaan.

Noh, näillä mennään. Kuitenkaan ei mitään rästihommeleita ole jäänyt. Suurin piirtein pysyn aikataulussa. Töitä on vielä neljä päivää. Tähän aikaan ensi viikolla istun jo Onnibussissa kohti pohjoisempaa Suomea ja hautajaisia. Kyllä minä jaksan. Turha tätä on stressata, kun en tiedä tulevaisuudesta. Hällä väliä, sanon minä.

Ihmemiehen kanssa olemme kehittäneet iltarutiiniamme, lähdemme kävelylle yhdeksän maissa illalla. Silloin on edes hivenen viileämpää. Kumpikaan meistä ei kestä kuumuutta. Sen jälkeen onkin hyvä rauhoittua, katsoa uutiset ja minun mennä unille. Välillä rähähtelemme toisillemme, mutta se johtuu vain kuumuudesta, ei ole mitään vakavampaa. Muuten olemme ällöttävä kujerteleva pariskunta. Tutustumme toisiimme kaiken aikaa lisää, onneksi niihin parempiin puoliin. Muistuttelen itseäni, etten saa antaa asioiden lipsahtaa huonolle tolalle. Jos siitä on merkkejä, on parempi lopettaa suhde kuin antaa sen jatkua tekohengityksellä.

Mutta olen mie, kuulkaa, onnellinen. Hävytön.

Kuuma, kuumempi, hottis

Aamulla pääskyset sirkuttavat kuin viimeistä päivää, varpusen poikaset taas valtaavat lähikoivun lauluharjoituksilleen iltapäivällä, kun saavun kotiin. Kesä on täysi, pyöreä, mehukas vadelma, nautin kaikin tavoin, vaikka helle minut tappaakin. Koti on kuuma, onneksi edes illalla voi avata parvekkeen oven. Siunattu viileys antaa edes jonkinlaisen unen.

Kävin hakemassa Triptyl-reseptin. se ei ainakaan ole mitään huumaavaa eikä kolmiolääke. En jaksa enää valvoa, tarvitsen unta, että jaksan töissä. Siellä raahustelemme verkkaisesti eteenpäin. Seuraajani oppii ja kehittyy, pian minua ei enää tarvita. Pientä haikeutta on liikkeellä, kun mietin, että todennäköisesti parin kuukauden päästä olen työtön. Mutta ei se mitään, sitten haen muita töitä, totean reippaalla äänensävyllä. Sovitaanko, ettei kaivella sisäisiä tuntemuksiani liian syvältä, siellä voi olla vähän kitkerämpää tekstiä.
 

Asuntohakemukset on laitettu liikkeelle, auto on viety korjattavaksi. Majoitus ja matka hautajaisiin on varattu. Paluupäivämäärä on edelleen avoinna, en ole saanut tolkkua pikkuveljestäni, että mitä hän minulta odottaa. Ottoveli tulee todennäköisesti Suomeen samoihin aikoihin, jatkohoito tapahtuu Suomessa. Matkustuslupa on jo lähes plakkarissa, pitää miettiä, että miten saan hänelle avaimen.

Olen onnellinen. Pakko se on myöntää. Hulluahan se tavallaan on, mutta toisaalta jos tapahtunut oli pahinta, mitä meille vastaan tulee, niin luvassa voi olla erittäin onnellisia aikoja. Kai niitäkin pitää mainostaa, kun kerta välillä velloo onnettomuuden syövereissä ja tekee hidasta itsemurhaa. Olemme ylittäneet melkoisia esteitä, niitä on edelleen tarjolla, mutta ehkäpä oikeasti yhdessä voitamme ne. Tai sitten mennään ali.

Ne jyrää meitin

Olen valmis kuin lukkari sotaan. Olen valmistautunut saamaan ja antamaan. Olen kaivannut, ikävöinyt, kasvattanut luonnetta ja nyt en jaksa enää yhtään odottaa. Ihmemies soitti aamulla viimeiset huonot uutiset, tällä kertaa hänellä ei ole niihin osaa eikä arpaa, mutta silti hän syyttää itseään. Siellä he poikansa kanssa siivoavat kesämökkiä, että pääsisivät lähtemään etelään. Kunpa kaikki sujuisi hyvin.

Työ imee ihmisestä mehut sen verran tehokkaasti, että kotona olen lähinnä leikkinyt lahnaa. Seuraajani oppii asioita nopeasti, kyseenalaistaa toimintatapoja, suunnittelee parempia. Hän on ilmiselvästi ammattilainen ja ihminen paikallaan. Se vaan herättää minussa kysymyksiä, että olenkohan loppujen lopuksi hyvä missään. Miksi meille töihin ei hankittu hänen kaltaistaan ihmistä jo aikaisemmin? Tiedän, talous. Nytkin puolet porukasta on burnout-sairaslomalla, koska kun hallintoon joku palkataan, hänet saman tien tapetaan työhön. Minäkin melkein luovutin. Voi olla, että jos tilanne tällaisena jatkuu, ei pian enää meillä kenestäkään ole työtä, mihin palata. Jään kaipaamaan palkkanauhaa.

Minä hullu sitten ryhdyn siivoamaan. Ulkona on jo melkein 20 astetta lämmintä, ellei ylikin. Iltapäivällä on luvassa vielä kuumempi keli. Luvassa on subtrooppisia öitä. Jääkaapissa ovat ainekset savukalapastaan. Juomaksi sitruunavissyä. Kerroinkos nimittäin, että IM ryhtyi raittiiksi? Jos en kertonut, niin tulipahan sekin mainittua. Minulta ei raittiutta odoteta, mutta veikkaan, että vähentää se minunkin lutraamistani. Tulee kenties tehtyä jotain aivan muuta.

Huonoista uutisista huolimatta olen varovaisen optimistinen. Asioilla on tapana järjestyä.

Tehtävien siirtoa

 Töissä pääsin vihdoin opettamaan seuraajaani. Hänen profiilinsa ei tietenkään ole kunnossa, joten opetus on toistaiseksi vaillinaista. En ymmärrä, miten vaikeata voi olla minun profiilini kopioiminen tuotannonohjausjärjestelmään. Mitä ne ihmiset eivät tee oikein? Heillä ei ole kovin pitkää aikaa ratkaista ongelmaa, aloitan lomani perjantaina 5.8., äidin hautajaiset ovat silloin. Seuraajani vaikuttaa oikein mukavalta, viehättävältä ja muodollisesti pätevältä nuorelta mieheltä. Silmä lepää, joten siinäkään mielessä minulla ei ole perehdytyskeikkaa vastaan mitään. Vähän tietysti oma tulevaisuus mietityttää, kun ihmiset kyselevät, että mitä tulen tekemään ja vastaan, etten tiedä vielä.

Olivat muuten töistä lähettäneet minulle surunvalittelukimpun kotiin. Se odotti iltasella ovessa, kun saavuin Marketan kautta kotiin. Kauniita kukkasia, valkeita pioneja ja hortensioita, valkoisia ja pinkkejä neilikoita söpössä pallomuodossa. Se olikin sitten elämäni ensimmäinen kerta, kun sellaisen lähetyksen sain. Ajattelin, etteivät ihmiset enää muistaisi tuolla tavalla, mutta ilmeisesti tapa on edelleen voimissaan. Itse tunnen oloni kiitolliseksi ja helpottuneeksi, äidin ei, voimille kiitos, tarvinnut kärsiä.

Elän uutta teini-ikää, mutta seesteisemmin. Vietän aikaa puhelimessa tuntisotalla. Vielä kolme yötä ja meillä on joulu. Harjoitus on saanut vakaamman muodon, varmaan suhteemme kivisin karikko on nyt takana. IM:llä on asioissaan paljonkin selvitettävää, olen ilmoittanut, että tukena olen, mutta taloudelliseen puoleen en aio sotkeentua. Hänelle voi käydä vielä huonosti, mutta sen kanssa painimme sitten, jos niin käy.

Arkipalautus

Olihan se ensimmäinen lomapätkä! Tapahtumia riitti enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Onneksi ne myös veivät ajatukset pois työasioista, en juurikaan ole niitä ajatellut. Jostain syystä on ihanaa palata töihin, vaikka sielläkin on luvassa luopumisen tuskaa.

Harmittaa tavallaan, että juuri kun on alkanut päästä perille tehtävistään ja kehittänyt jonkinlaisen systeemin niiden järjelliseen hoitamiseen, joutuu opettamaan seuraajalleen työn. Toisaalta onhan siinä se hyvä puoli, että pääsen taas opettelemaan jotain muuta - ellei minua sitten irtisanota. Sekin mahdollisuus on otettava huomioon. Mutta sittenpähän irtisanotaan, enköhän minä jotain taas keksi/ saa. Myyn itseni edullisena määräaikaisena ja pääsen sitä kautta taloon sisälle. En kai mie vielä ihan ikäloppu raakki ole. Tai jos olen, niin sitten olen, opettelen elämään kapeammalla marginaalilla.

Jos tässä maailmassa mitään olen oppinut, niin sen, että mikään ei ole varmaa. Maailma heittelee ihmistä kummallisesti, aina siihen suuntaan, mitä et ikinä olisi arvannut. Jostain ihmeen syystä sitä vain selviää kaikesta, ei samanlaisena, muuttuneena, mutta selviää kuitenkin. Joskus tulee hyvää, toisinaan surkeita asioita. Oppii luottamaan itseensä, ystäviin ja perheeseen, aina on joku ottamassa kopin, jos vaan antaa luvan. Sitten jos itse tahtoo käpertyä surkeuteensa, niin sinnehän jäät. Jaettu tuska on puolikas, tai ainakin neljäsosan pienempi. Ilo ja onni taas lisääntyvät eksponentiaalisesti. Tyytyväisyys on aivan liian aliarvostettu laji, paljon yleisempää kuin onnellisuus.

Lähdenkin nauttimaan tyytyväisyydestä ja tarpeelliseksi tuntemisen tunteesta töihin. Onneksi kesää on vielä jäljellä. Samoin lomaa. Ja hautajaiset. Voi sitä onnellisuuttakin vielä olla tarjolla.

Äitini

Ei ryhtynyt äiti syömään eikä juomaan sairaalassakaan. Kipulääkket menivät tipassa. Elämänhalu hävisi, nyt häntä ei enää ole. Hän syntyi vuotta aikaisemmin kuin isäni ja kuoli pari viikkoa sen jälkeen kun isäni vuoden aikaisemmin. En ollut paikalla. Minä olen paha ja julma ihminen, joka ei kestä mitään, ei näe mitään ja on niin v..un itsekäs, ettei toista ole. Miksi minä karkaan, vaikken ole varma, miten tilanne kehittyy? Kuvittelin, että hän jaksaisi vielä pari viikkoa ainakin.

Äitini olisi ansainnut paremman tyttären. En tajunnut, että tänään oli viimeinen hetki. Miten paha voi ihminen olla? Etenkin sille ihmiselle, joka aivan varmasti rakasti minua juuri sellaisena kuin olen. Ainoa sellainen. Pikkuveljeni piti puhelinta äidin korvalla, mie yritin selittää, että hän on kasvattanut kolme hienoa kääpiötä ja ollut hieno ihminen, empaattinen, arka, ei tästä maailmasta, vaikka miten on yrittänyt. Ja että nyt voi mennä. Ei se kuitenkaan ole sama asia kuin läsnäoleminen, mutta kun kuvittelin, että aikaa on.

Onneksi veljen vaimo kuuluu samaan kirkkokuntaan kuin äitini, hän rukoili. Mie en osaa rukoilla. Mutta osaan sanoa, että parempaa äitiä en ikinä olisi voinut itselleni kuvitella. Hän kesti enemmän kuin kukaan voisi kuvitella, antoi meidän kasvaa. Kukkia kasvatetaan, ihmisiä ei, niiden annetaan kasvaa.

Onneksi minulle jää kaksi veljeä. Heitä minä rakastan enemmän kuin omaa elämääni. Nyt tuli myös itku.

Birds flying high you know how I feel

Sun in the sky you know how I feel

Breeze driftin' on by you know how I feel.

It's a new dawn

It's a new day

It's a new life for me yeah

It's a new dawn, it's a new day, it's a new life for me

Ouh

And I'm feeling good

Fish in the sea you know how I feel

River running free you know how I feel

Blossom on the tree you know how I feel

It's a new dawn

It's a new day

It's a new life

For me

And I'm feeling good

Dragonfly out in the sun you know what I mean, don't you know

Butterflies all havin' fun you know what I mean

Sleep in peace when day is done that's what I mean

And this old world is a new world

And a bold world for me

Stars when you shine you know how I feel

Scent of the pines you know how I feel

Oh freedom is mine

And I know how I feel

It's a new dawn

It's a new day

It's a new life

For me

And I'm feeling good

Ei itketä

Soitin alkuyöstä ambulanssin äidilleni. Hän lakkasi ensi syömästä, sitten juomasta. Maksan laajentuminen painaa vatsaa, varmaan kerää nestettä ja tulee paha olo. Sitten tulee oksennus, sekavuutta, liikuntakyvyn menetys ja heikotus. Onneksi eilen kävi kotona lääkäri, joka lupasi saattohoito-osastolle paikan.

Ambulanssimiehet eivät tosin uskaltaneet heti häntä raijata oikeaan paikkaan, joten tuli keikka päivystyksen kautta. Sieltä soitti sekava muori, jota ensi meinattiin roudata toiselle puolelle kuntaa terveyskeskukseen, sitten kuitenkin oli luvattu petipaikka oikeasta osoitteesta.

Pahinta tässä on se, että toinen veli on työmatkalla ja toinen keskellä kauan odotettua muuttoa. Minä en tässä tilanteessa voi tehdä mitään. Toisaalta mutsi ei ole vielä kuolemassa, antaa nyt sairaanhoitohenkilökunnan tehdä temppunsa. Minä tulen uudelleen seuraavalla lomapätkälläni.

Ottoveli on sairaalassa. Hänelle oli tullut akuutti laskimotukos, liuotushoito on aloitettu. Minut on ilmoitettu lähiomaiseksi ja hän lähettelee numeroita, joihin ilmoittaa, jos jotain sattuu. Suomeen hän kuitenkin joutuu saapumaan, kunhan olo tasoittuu. Jotenkin tämä kaikki on epätodellista.

IM on hukassa. Heti kun selkäni käänsin...

Ei itketä vielä. Pitää kuitenkin varautua siihen, että silpaisen jossain välissä kitusiini tyttönimellisen viinaa ja sitten hanat aukeavat. Nyt mennää turtana.

Riutumista

Mökkiloma oli viehättävä. Vähän sadetta, ukkosta, auringonpaistetta, saunaa, paikallisia torikokemuksia, herkkuruokaa, musiikkia ja puhetta. Vuokrasin retkeä varten halvimman hintaluokan auton, se nostettiin ilman kuluja B-luokkaan. Sain valkoisen pienen neliovisen Fordin. Noin 50 km ajamisen jälkeen se alkoi tuntua kotoisalta, jos ylimääräistä rahaa olisi, voisin jopa sellaista harkita. Kiva oli huruutella lyhkäisiä matkoja.

Kun olin tulossa äiteen luokse, huomasin auton luovutettuani, että ensin oli soittanut veli ja sitten äiti. Samassa järjestyksessä soittelun takaisin, mutsin verensokeri oli laskenut 3,3een. Rouva oli jo niin sekaisin, ettei enää ymmärtänyt mitään tästä maailmasta. Veli oli tunkenut hunajaa kitusiin ja soittanut ambulanssin.

Loppu hyvin toistaiseksi. Mutsia ei viety sairaalaan, koska minä olin tulossa. Täällä kotona odotteli sohvalla pieni harmaa hauras muori. Ei hänestä enää ole minkään tekijäksi. Olen siis muutaman päivän ajan hänen taloudenhoitajansa. Sitten roolin ottavat kotisairaanhoito ja yksityinen hoitofirma. Veikkaan, ettei kovin pitkäksi aikaa.

Tänään menemme nuoremman pikkuveljen mökille. Ilma ei välttämättä ole paras mahdollinen, mutta kunhan pääsen veden viereen, niin saan voimaa. Panteistille kirkossa käynti on helppoa.

Jostain syystä kuitenkin kaipaan kotiin. Tahdon karkuun, en osaa kohdata surua. Olen heikko paska ja luuseri.

Naisen kanssa

IM:n ystävä soitti juhannuksen jälkeen, että on se elossa. Sen lisäksi se olisi tulossa hakemaan kitaraansa, kun maalle on menossa. Aikataulustaan myöhässä tosin, mutta kuitenkin. Minä olin jo ihan varma, että päädyn kitarakauppiaaksi ja poliisitutkintaan, kun paljastuu joku epämääräinen kuolemantapaus. Mutta on se sittenkin hengissä. En tiedä, oliko hyvä vai huono asia, kun sydämessä läikähti. Kuten arvata saattaa, hetki siinä meni, ennen kuin seuraavan kerran alkoi tapahtua. Sitä ennen tuli viestejä kavereiden kautta. Nähty siellä ja täällä, tekee sitä ja tätä, ei mitään varmaa eikä pysyvää kuitenkaan.

Osa minusta toivoi niin tolkuttomasti, että se ihminen olisi tullut sellaisena kuin hänet ensimmäisen kerran tapasin. Että se olisi minua rakastanut ja kaikki olisi niin kuin oli tarkoitus olla. Tiedättehän te, kavala rakkauden tunne vaatii aikaa kadotakseen täydellisesti ihmisen elimistöstä. Etenkin kun olen vältellyt korjaavia liikkeitä enkä ole keksinyt ketään muuta kiusattavaa.

Niinpä jotenkin päädyimme jälleen yhteen. Katuva mies hellytti naisen. Annoin mahdollisuuden korjata elämänsä. Puhuime viikon verran puhelimessa, sovimme rajoja. Aion kokeilla vielä kerran, koska jotain siinä ihmisessä on. Nyt olen jossain jumalan selän takana. Katsotaan, miten täällä menee nelisen päivää. Sitten jätän hänet sinne viimeistelemään hermolepoaan. Huolestuttaa, kun ihminen on sotkenut asiansa kovin perusteellisesti, miten hän selviää tässä elämässä. Mutta jos nyt edes selviäisi minun kanssani.

Outo on ihmisen elämänkaari.

Mustaa Sapattia vaan teillekin

Black Sabbath oli Black Sabbath. Ozzy elää ja laulaa. Opeth oli edelleen soiva peli, Rival Sons parempi kuin ajattelin etukäteen, Amorphis soi komeasti ja varmasti. Kaisaniemi on kamala keikkapaikka. Sadeviitta oli hyvä keikka-asusten. Siiselin ja kavereittensa kanssa oli kivaa. Jatkoilta tulin KOTIIN. Minua vaivaa joku.

Nyt lähden katsomaan sitä jotakin maaseudulle. Luvassa neljä päivää mökkielämää. Verkkarit ovat mukana, samoin sieniveitsi.

Operaatio käsilaukun vaihto

Periaatteessa pidän käsilaukuista yhtä paljon kuin kengistä. Inhoan kuitenkin käsilaukun vaihtamista niiden sisuksissa piileskelevän tavarapaljouden takia. Ja kaikki on tarpeellista, uskokaa pois. Tarkkaan punnittu kokonaisuus, jolla pärjää vaikka erämaassa. Niinpä ei juuri kannata paria laukkua enempää olla: yksi peruslaukku, yksi edustuslaukku ja yksi lomalaukku.

Kun äsken vaihdoin kesälomalaukkuun tavaroita kaupunkilaukusta, mietin että kannattaisiko minun kokeilla sellaista järjestelijää. Niitäkin vaan tuntuu olevsn edullisempia ja kalliimpia vaihtoehtoja. Mistä sitä ihmisenlapsi voi tietää, mikä on hyvä? Kokeilemalla varmaan.

Pakkaaminen oli hyvä aloittaa jo tänään. Meni nimittäin matkalaukkulaukkusuunnitelmakin uusiksi. Tavaraa on aika paljon. Saa nähdä, katkeaako kamelin selkä huomisaamuna.

Kun totesin naamakirjassa, että taitaa Black Sabbathin keikan rokkiasusteeksi kelvata sadeviitta, Siiseli aktivoitui toteamaan, että jallu riittää. Hmm. Vaarallinen keikkaseuralainen, pitää pysytellä kauempana. Saa nähdä, millainen keikka siitä vielä tulee. Voi mennä karaoken puolelle sekin...

Lomakooma Kummituksen tapaan

En ole tehnyt lomallani vielä mitään. Tai noh, siivonnut pilttuun Tuska-vieraiden jäljiltä, tiskanut, pessyt pyykkiä sekä päivittänyt isäni vanhaan koneeseen Windows 10. Jälkimmäisessä meinasi hermot mennä.

Maanantai-iltana otin uniavusteen. Nukuin 9 tuntia. Heräsin yöllä kolmesti, mutta aina sain uudelleen unta. Nukuin myös kahdet päikkärit ja viime yönä kuusi tuntia. Ehkä tämä tästä vielä muuttuu hyväksi, mutta tokkuraan se minut veti. Note to self: Avustetta ei voi käyttää työpäivänä.

Olen puhunut Whatsup-puheluita monta tuntia. Olen vuokrannut elämäni ensimmäistä kertaa vuokra-auton. En ole vakuuttunut, teenkö oikein vai väärin, mutta minun on kokeiltava, koska sydän sanoo niin.

Odotan torstain Black Sabbath-keikkaa. Ei haittaa edes vesisade, minulla on sadeviitta enkä pelkää käyttää sitä. Tänään kohta vien pullot kauppaan, käyn maitoa ja tuoreen leivän, sen jälkeen ryhdyn pakkaamaan. Ehkä myös siivoan komeron. Aion juoda vettä ja kahvia. Aion hengittää ja katsoa telkkarista sekä Areenasta onnellisia ja rauhoittavia ohjelmia.

Aloittivat muuten eilen aamulla elementtipalikoiden uudelleensaumauksen taloyhtiössämme. Siitä lähtee ääntä ja pölyä, kesto 8 viikkoa. Muuten tämä on juuri sitä, mitä kaipasin. Ei mitään ihan yksin.

Tuskaaaaaaa

Olen laiminlyönyt sinua, rakas päiväkirjani. Mutta kun elämä, tiedäthän sinä?

Viimeinen viikko ennen loman alkua oli kaoottinen. Perehdytin nuorta tuuraajaani päivittäin, itse tein kiireellisiä asioita pois jaloista kuleksimasta. Tiedän, että paljon jäi tekemättä, siitä on vaan sitten jatkettava heinäkuussa samalla kun perehdytän seuraajaani ja tuuraan kollegaani. Epäilenpä, ettei aika käy pitkäksi. Perjantaina tilasin iltapäiväkahvit kesäpoikien viimeisen yhteisen työpäivän kunniaksi, annoimme heille hauskat pikkulahjat ja harrastimme keskinäisen kehun kerhoa tunnin verran.

Sitten tulikin jo kiire kotiin, kun kuulin, että ystävä odotteli jo parkkipaikalla. Kuuma oli ja hiki valui valmiiksi, kun kotiin pääsin. Nopeasti fressasimme itsemme ja otimme muutaman etkojuoman ennen kuin viipotimme Suvilahteen. Taaskaan ei mitään jonoja ollut missään, rannekkeen vaihto sujui nopeasti ja muu posse löytyi - yllätys, yllätys - baarialueelta varjosta. Sitten vaan nautittiin, naurettiin, vaellettiin, seisoskeltiin, istuttiin, juteltiin ihmisten kanssa ja haisteltiin ilmapiiriä. Leppoisaa, mukavaa, kuuma, hiki, naurua, jallua, siideriä, kuohuviiniä, pientä flirttiä, hiprakka, hodari, drinkkibaari... Ja niin loppui ensimmäinen päivä.

Lauantaina rakentelin brunssin, juomaksi oli ystävä varannut vaaleanpunaista Moet&Chandonia. Siitä oli jälleen hyvä lähteä kylille, poiketa perinteisesti Lennonjohdossa ennen kuin alueelle pääsimme. Iltapäivällä keikkojen välissä kävimme Black Diningissa. Herkullista ruokaa lyhyeltä listalta. Sivistynyttä, mustaa, ruusuja, nopea rivakka ja ystävällinen palvelu. Kyllä kannatti! Viskibaariinkin tutustuimme, sen parhaana puolena olivat alakerrasta löytyvät ihmisvessat. Kyllä sitä oppii arvostamaan posliinia, kun bajamajassa hautovan kuumalla kelillä yökkäilee jo hajusta. Mutta bajamajatkin olivat siistit, ei siinä mitään.

Toisenakin iltana ymmärsimme parastamme ja tulimme jatkoille kotiin. Olin varautunut molempina iltoina siihen, että tein iltapalaa ennen kuin kävimme unille. Nukkumatti oli valitettavasti kusipää eikä huomioinut minua kuin typerillä miniannoksilla, 4 - 5 h unta huonojen viikkounien lisäksi alkaa tehdä minusta hermoraunion. En kuitenkaan vielä ole ryhtynyt tappamaan ihmisiä.

Sunnuntain sadekaan ei masentanut, kun posse oli taas koossa kokonaan. Syöminen jäi vähän vähille ja kun minut vielä vokoteltiin baariin seuraamaan potkupallomatsia, niin sanotaanko, että tänä aamuna ei olo enää ollut parhaasta mahdollisesta päästä. Eikä enää ollut kuplajuomaakaan. Kärvistellessä menee tämä päivä, huomenna aloitan selväpäisen loman.

Entäs musiikki tänä vuonna? Lordi oli aika reppava, ihan kiva kuulla muutakin kuin se helevetin euroviisu. Testament aina uotettava ja hieno, Avantasiaa emme arvostaneet. Olisi ehkä pitänyt jotenkin tutustua aiheeseen etukäteen, nyt vaan lähinnä haukotutti. Lauantaina Primordial tehosi minuun, tietysti, irkkuja! Tsjuder oli aivan turhan rankkaa, mutta Turmion Kätilöt ilahdutti. Ystävätkin sain heistä innostumaan, savolaishuumori ja musiikki ei mennyt hukkaan. Hyväntuulista touhua. Thunderstone fanihan minusta tuli jo vähän aikaisemmin, nyt vaan tunne vahvistui. Anthrax on aivan ensimmäisiä lemppareitani nuoruudestani, hieno tiukka ote jatkuu. Staminallekin lämpesin vihdoin, mutta Ghost, oi voi, ai ai ja jestas sentäs! Ihan mieletön, upeeta ja mahtavaa! Mikä lauantain lopetus, wow!

Sunnuntain aloitimme Hatebreedillä, olihan mättöä ja vetoa! Samoin Gojira sekä Katatonia saivat puntin vipattamaan. COB oli suoraan sanottuna tylsä. Jos herra Laihoa pidetäänkin yhtenä parhaista kitaristeista, niin silti he voisivat vaikka miettiä laulajan vaihtoa. Ja minkä ihmeen takia ne saundit piti puurouttaa, kun kaikilla muilla sanoistakin sai selvää. Mutta toki oli kivaa, kun muilla oli kivaa. Ei vaan minusta tullut Bodomin lasten fani tälläkään kertaa.

Nyt sitten suunnittelemme Wackenin matkaa. Matkailuautolla maailmalle ja takaisin, kenties jo ensi vuonna.

Mon amour - juhannus-Tampere

Olin jälleen kerran oikeassa itseni suhteen, kun varasin matkan Tampereelle vasta perjantaille. Sain levättyä töiden jälkeen, jossain määrin jopa nukuttua, eikä pakkaamisen kanssakaan ollut kiire. Sitä paitsi juna oli lähes puolityhjä, ei ryysistä, vain omaa rauhaa ja musiikkia puhelimen syövereistä 1,5 h. Aurinko paistoi, ihmiset olivat leppoisalla mielellä. Tampereella kävelin hiljaisen kaupungin läpi, ystävä luotti minuun jo sen verran, että sain ihan itse hoitaa itseni hänen luokseen.

Siellä lyötiin ensitöiksi käteen lasillinen kuplivaa. Ruoka valmistui hetken päästä, siihen olivat viileässä soveliaat ruokajuomat. Tullikamarinaukiollle kerkesimme viideksi. Tai Klubilla se ensimmäinen keikka taisi olla. Järjestelyt olivat muuttuneet, aukiolla ei enää lavaa ollut. Eikä oikeastaan niin paljon ilmaiskonsertteja muutenkaan. Noh, minä kuitenkin viihdyin koko viikonlopun, mutta Pakkahuoneen terassi ei mikään keikkapaikka ole, ei ainakaan, jos se sullotaan täyteen saunoja. Eivätkö ne onnettomat muovituopin lärpäkkeet mitään ihmisnautinta-astioita olleet, oikein nolotti paikan puolesta.

Perjantain yllättäjä oli Lopunajan mies. Veikkaanpa, että siinä on ryhmä, josta kuullaan vielä. Varmoja nakkeja olivat Hannibal ja Olavi Uusivirta. Aurorasta en vielä oikein tiedä, mitä ajatella, Vilma Alina ei iskenyt eikä myöskään Vesala, vaikka sitä kaikkialla hehkutettiin. Ei vaan ollut minun teekupilliseni, niinpä poistuinkin tapaamaan ystävää Amadeukseen. Siellä sitten taas valitettavasti ilta vierähti aina hamaan pilkkuun, ei ehkä välttämättä ollut ihan viisain temppu. Vähänkö väsytti, kun ystävän luokse pääsimme, hyvä, etten nukahtanut pää ruokalautaselle.

Lauantain brunssi piristi, tarjolla oli herkkuja ja kuplajuomaa. Kiirettä emme pitäneet, kerkesimme vasta Samannan keikalle. Se oli niin taiteellinen pläjäys, että oikein pahaa teki. Ei iskenyt. Eikä muuten iskenyt Harmaa Hurttakaan. Minä kun en juuri humoristisen musiikin ystävä ole. Koska Klubilla oli vaan jotain räppii ja hiphoppii, minut vietiin lähibaarikierrokselle. Kehut menevät Salhojankadun pubille, ihanasti rempallaan ja erinomaisen ammattitaitoinen henkilökunta. Hyviä oikeita siidereitä, sain jotain aivan uutta, Westonsin Wyld Wood on melkoisen vahva, mutta luonteikas tuttavuus.

Jätkäjätkät oli varma hitti, kun Klubille pääsimme. Gettomasan keikastakin loput kuulimme, pitää sanoa, että emme menettäneet mitään. Etenkin kun bassonamikat oli käännetty taas kaakkoon, kun laski juomalasin pöydälle, se pomppi itsekseen eteenpäin. Ei hyvä. Huomasi kyllä, että lauantain ohjelma oli turhan ohut, porukkaa ei juuri liikkeellä ollut, mutta ne jotka olivat, saivat kyllä jälleen tanssiannoksensa. Minä en juurikaan jaksa Jätkäjätkiä levyltä kuunnella, mutta keikkabändinä se toimii mielettömän hyvin. Hyväntuulista energiaa ja söpöjä nuoria miehiä.

Vielä piti sen päälle poiketa baarissa, mutta onneksi ymmärsimme kotiin lähteä, vaikka jatkoillekin kovasti houkuteltiin. Oli kuitenkin kotiinpaluupäivä eilen, niin ihan hyvä tasoittaa elonsa sen mukaan. Yöpaikan Muska-kissa täyttää syksyllä jo 21 vuotta, sain paljon rakkautta ja hurinaa vanhalta kissaneidolta. Niin käy kissoille kuin ihmisillekin, aika raihnaisia meistä lopussa tulee, kuivia köppänöitä.

Tänään pitää vielä kengät suutarille. Olen uusimpia Neosens-kenkiäni käyttänyt niin taajaan, että asvaltti on syönyt kantalaput. Jos vielä popoilla kuukauden päivät kävelen, syö se kannatkin. Ja sitähän minä en tahdo. Niinpä pitää lähteä moikkaamaan kauppareissulla luottosuutaria. Pyykit on jo pesty, vielä kun siivoaminen alkaisi kiinnostaa, niin tulisi käytettyä vapaapäivä hyvin.

Loma- ja työarpajaiset - voittaako mikään arpa?

Reippaan patistamisen jälkeen sain esihenkilön ja palvelua tarvitsevan tahon ymmärtämään, että aion lomailla kesällä niin kuin muutkin työtä tekevät ja sillä raskautetut. Mutta oli siinä homma, olisin tietysti kettuillakseni voinut jättää paasaamisen sikseen ja antaa heidän herätä julmaan todellisuuteen loman alkamisen aattona. Yleensä se on nimittäin esimiehen tehtäviä varmistaa, että tuuraukset sujuvat. Ainakin näin olen antanut itseni ymmärtää.

Ensimmäisen kaksi viikkoa minua sijaistaa 17-vuotias kesäheebo. Minä kyllä luotan häneen, mutta IT taitaa sabotoida hyvät aikeemme. Hän ei vieläkään ole saanut samanlaisia oikeuksia, mitä minulla on. Ei se harjoittelematta opi. Minulla on ensi viikolla neljä päivää aikaa. Toivottavasti se riittää. Ja jos ei riitä, sitten nuoriso istuu toimistossa ja pyörittelee peukaloitaan.

Tapasin kaverin, jolle hommani siirtyvät. Mukavan oloinen tyyppi. Muodollisesti pätevä. Nuori. Munat. Todennäköisesti parempi palkka kuin minulla. Ja mitä ihmettä minä sitten teen, kun olen hänet perehdyttänyt? Kukaan ei ole kertonut. Epäilen lomautuksen kautta työttömäksi siirtymistä.

Näihin kuviin ja tunnelmiin, pääsen siis sittenkin lomalle, heinäkuussa kahdeksi viikoksi ja joskus elokuussa kolmeksi. Varma ajankohta on tosin vielä sopimatta. Ja äiteen tila voi muuttaa suunnitelmat vielä täysin. Hämmästyttävän sitkaassa oli loman saaminen tänä vuonna.

Pian hyppään junaan. Kuulin eilen, että myös pikkuveljeni vaimoineen on kaupungissa. Tästä voi tulla kiva riento. Sen lisäksi minulla on maanantaina saldovapaa, että saan levättyä. Enkä aio ajatella huonoja, tylsiä ja ankeita asioita ennen kuin maanantaina. Otan vuoheni ja käyn.

Mansi- ja mustikoita

Mikähän puutostauti minuun nyt on iskenyt? En vuosiin ole juurikaan syönyt mansikoita. Ovat kovia, kitkeriä raakileita eivätkä yhtään suun mukaisia. Pari viikkoa sitten kun ensimmäiset kotimaiset ilmestyivät kauppaan, näyttivät kuitenkin niin kypsiltä, että tuli mielihalu. Eikä turhaan, kypsiä ja makeita ovat olleet. Ilokseni olen pistellyt varmaan viitisen rasiaa kitusiini.

Eilen sitten ihan yllättäen taas tuli stoppi, vaikka mikäli mahdollista marjat olivat vieläkin makeampia kuin tähän saakka. Mutta suuta alkoi kutittaa ja kieltä kirvellä. Se on varoitus allergiselle ihmiselle, seuraavaksi olisi vuorossa allerginen reaktio. Pitää siirtyä takaisin pensasmustikoihin, banaaniin ja satunnaisiin vadelmiin ja meloniin. Pitää olla tyytyväinen, että jotain hedelmiä ja marjoja saan alas, en koskaan ole niistä innostunut. Kauheata olla kranttu.

Olen tullut siihen tulokseen jo useampi vuosi sitten, että kun en kerta pakastemarjoja vedä, hienohelma, niin syön sitten tuoreita niin pitkään kuin kukkaro sallii. Ja muutakin tuoretta. Säästän sitten haudassa. Haarhaar.

Olen taas väsynyt, puoli viiden aikaan herääminen ei oikein sovi minulle. Paremmin sopisi mennä nukkumaan siihen aikaan. Eilen onneksi saivat pyykit kyytiä. Tänään jatkan lisäkotihommilla. Huomenna pakkaan, tuliaisetkin melkein ovat valmiina. Eikä minulla enää ole yhtään maanantaiaamuherätystä ennen lomaa, mutta paljosta vetoa, herään taas ennen kukonlaulua vaikka ei olisi tarve. Mistä sitä unta saa ostaa?

Kuituja, unta ja itserakkautta

Kun pari päivää ymmärsin pysytellä kotona, huomasin, mitä olin ollut vailla. Rauhoittumista. Päätin unohtaa IM:n asiat ja keskittyä omiini. En minä häntä voi pelastaa, pitäisi jo ymmärtää. Tein parhaani näissä olosuhteissa, kirjoitin hänelle sähköpostiviestin, jossa kerroin kaikki tiedossani olevat yksityiskohdat. Hoitakoon itse, mitäs minä itseäni tapattamaan etotouhulla. Mielenkiintoista sitä on kuitenkin sivusta seurata.

Lauantai-illan vietin virtuaalisessa Pohjois-Karjalassa. Näin Helmiä ja Sikoja -elokuvan ensimmäistä kertaa. Kyllä minua nauratti. Sitten vähän itketti. Sitten tuli kamala kaipuu Pohjois-Karjalaan ja niitä ihmisiä ja ehkä vähän nostalgiaakin. Koska eihän se sellaista aina ollut silloinkaan ja nyt varmaan vielä vähemmän. Etenkin kun sielläkään ei enää aikoihin ole pelkän viinan voimin taaperrettu, vaan mukana kuvioissa ovat kovemmat aineet. Sitten taas vähän kadutti, että miksi minä ne hommat lopetin - siis nuorisotörmäilyn, mutta sitten taas tajusin, että en minä saa koko maailmaa pelastettua. En saanut silloinkaan, vaikka kovasti yritin.

Nyt pitäisi keskittyä pelastamaan itsensä. Itsensä pelastamiseen kuuluu oman elämän hallinta, yöunen vaaliminen, riittävä kuitujen syöminen ja itsensä rakastaminen. En ole täydellinen, mutta ihan hyvä tällaisena kuin olen. Ei tässä mitään hätää ole, rauhoittelen itseäni. Elämä soljuu eteenpäin, pidin minä siitä eli en. Parempi koittaa tehdä tästä mahdollisimman näköisensä ja välttää suurimpia ylilyöntejä.

Sain kakistettua ystävälle loukkaantumiseni, kun minun asiani tulivat vastaan jossain aivan väärässä paikassa. Sain silmilleni ivaa ja pilkkaa niin kummallisesta osoitteesta, että meinasi suorastaan vähän pökerryttää. Kun ryhdyin selvittämään asiaa selvistäpäiten ja rauhallisin aikein, onnistuimme korjaamaan alkavan vahingon. Siinä olisi saattanut ystävyys natista liitoksistaan, jos olisin käsitellyt asiaa kolmen promillen humalassa ja verensokerit alhaalla. Yksi uusi palveluntarjoaja minun on kuitenkin etsittävä, ensimmäiseen ehdokkaaseen ei näköjään ole luottaminen.

Varmat päivät

Semifinaalissa oli eilen keikalla nuoruusvuosien bändituttavuus, Warmath. Pojat ovat taas aktivoituneen keikkailemaan ja mikäs siinä, kaunista oli soitanta. Huomaa, etteivät kaverit ole soitto- ja lauluhommia jättäneet, vaikka kaikkea muutakin ovat kerenneet vuosien varrella puuhastella. Jos jotakuta kiinnostaa itse todeta musiikin laatu, niin Jalometallissa taitaa olla seuraava keikka. Suosittelen lämpimästi. Melkein meni vanhalla tädilläkin tukan heiluttamiseksi keikka, onneksi hillitsin itseni, ei ihan niin kipeä ole niska kuin se voisi olla.

Tuttuja riitti niin lavalla kuin yleisössä, siellä tuntui olevan puoli Kuopiota paikalla. Minut tunnistettiin vanhaksi nuorisotörmäilijätädiksi, en ole kuulemma muuttunut yhtään. Pitääköhän mun ryhtyä etsimään sitä Dorian Grayn muotokuvaa nurkistani vai hankkia entiselle nuorisolle silmälasit? Minä kuitenkin lopetin nuorisotörmäilyn jo vuonna 1995, siitähän on jumalauta 21 vuotta!

Ystävien seurassa viihdyin mainiosti, toinen matkasi kotiinsa keikan jälkeen, toisen kanssa vielä jatkoimme jatkoille Baseen. Siellä tuli notkuttua mitä ihmeelisimmissä seuroissa aina pilkkuun saakka. Mielenkiintoista oli! Muistin jopa käydä noukkimassa sateenvarjot mukaan ennen kuin hiprakoimme busseille. Rahaa meni, mutta menköön, kivaa oli. Hieno ennakkoriento Tuskaa ajatellen.

IM:n asiat eivät jätä minua rauhaan. Pahimmassa tapauksessa joudun vielä hänen puolestaan hakemaan yhden soittimen ja tukun rahaa epämääräisestä seurueesta jossain epämääräisessä paikassa. Mutta jos näin käy ja homma menee putkeen, onpahan taas yksi tarina kerrottavana. Ja kolmas kitara saunassa. Ans kattoo ny.

Tasaantuu se tämänkin humman laukka välillä

Suvanto. Se tuntui siis tältä. Unetkin ovat vähän rauhoittuneet. Olen pikkusen siivoillut, vähän järjestellyt, päätä myös, miettinyt asioita ja tullut siihen tulokseen, että minut vielä useasti tulee pelastamaan uni. Vaikka se tulisi kolmessa pätkässä, kunhan sitä vaan on reilu 6 tuntia, pärjään. Välillä muistan syvään huokaillen elämää ennen avioliittoa, siellä sain unta jopa 12 h putkeen. Olen mie ollut kone!

Äiti ei jaksa kotona. Roskienvientikin vie voimat, itsensä ruokkimisesta puhumattakaan. Nyt sitten etsitään joku hoitolaitos. Pannaan asunto ja tavarat lihoiksi, saadaan pääomaa hoitomaksuihin. Tärkeintä on hänen loppuelämänsä helppous. Ei me niitä pennejä kaivata, minä ainakaan omassa katastrofissani. Tuhlaisin vaan turhuuteen ja rietastelisin jonkun epäsopivan ihmisraasun kanssa.

Edellinen epäsopiva ihmisraasu on kadonnut. Minulla on sauna täynnä kitaroita, kirjoja, kenkiä ja vaatteita. Pitäisi tyhjentää kellaria, että saisi sinne IM:n tavaroille väliaikaisen kodin. Saunaankin varmaan jossain vaiheessa nimittäin tekee mieli. Mutta ei huomenna, huomenna menen kavereiden kanssa taas keikalle. Toivon parasta, etten joudu tapahtumien pyörteeseen, vaan ymmärrän tulla kotiini. Lauantaina pitäisi ihan oikeasti pitää kodinhoitopäivät, koska juhannuksena en ole kotona, vaan olen Tampereella. Sitä seuraavana viikonloppuna Tuskassa ja sitten pitäisi käydä katsomassa Black Sabbathia. Sen jälkeen kai pitäisi pohjoisempaan Suomeen.

Minulla ehkä on jonkinlainen tuuraaja pariksi viikoksi. Nyt vaan pitäisi keretä tehdä sille ohjeet ja opettaa. Ihan pikkujuttu.

Sekopää

Veliseni ei vielä ole kertonut ennustetta ja diagnoosia. Odotan tietoa. Olen ahdistunut. En tietenkään omasta puolestani, mutta jo ajatus siitä, että äitini joutuu kärsimään vielä lisää, saa minut hermoromahduksen partaalle.Hanskat ovat valmiina tipahtamaan koska tahansa.

Minua niin pelottaa, että hän joutuu kärsimään. Yritä siinä sitten olla normaali.

Edit 22.50 Tyyppi on kasvanut 60 %. Ei ole vielä keuhkoissa. Hengitystä helpottaa morfiini. Jeessus, että minua helpotti. Ei se vielä huku.

Hiilipannun ystävät kokoontuvat

Grilliruoka tursuaa korvista. Kahtena päivänä perätysten grillasimme ja pelasimme. Mikäs siinä, ihmiset ovat ihania, pelaaminen hauskaa, ruoka hyvää ja koko touhu sai ajatukseni hetkeksi muualle. Mutta sunnuntai-iltana oli vatsassa kivireki. Onneksi ei tullut enää lutrattua alkoholin kanssa, se tästä vielä olisi puuttunut. Siltä osin oloni on varsin selväpäinen ja tervejärkinen.

Alkuperäisellä peliporukalla emme kovin kummoista sessiota ottaneet, edellisestä pelikerrasta oli lähes 1,5 vuotta. Vähän vain verryttelimme ja muistelimme, että missäs sitä ollaan ja mitä aiotaan tehdä. Luolastossa taistelimme yhden pikkutaistelun ja saumat hengenlähtöön olivat lähellä useasti. Niin sitä ihminen unohtaa roolipelimaailman lainalaisuuksia, kun ei niitä käytä. Toisen porukan kanssa olemme aloittelemassa uusinta seikkailua, askelmerkit eivät näytä kovin lupaavilta. Jos matkasta ei tule suorastaan katastrofi, niin taatusti siitä ainakin tulee polveileva ja pitkä. Olemme kaikkien tunnettujen karttojen ulkopuolella laskeutumassa pienen kuun pinnalle, jonne meitä ennen on jo laskeutunut kuusi muuta alusta. Eikä miehistöistä tietenkään enää nay vilaustakaan. Jep.

Maggaraa tuli syötyä pienen kylän tarpeiksi. Eilen jätin jo suosiolla sitä puolta väliin. Salaatti kelpasi paremmin. Taidan tällä viikolla tyytyä johonkin todella kevyeen. Paitsi että huomenna on taas yksi iltatilaisuus, josta en tiedä, miten siellä on tarjolla. Ainakin väsymystä keskiviikkoon, veikkaan, koska olen kotona vasta joskus puoliltaöin.

Äiteellä on aika lääkäriin tiistaina. Sitten olemme taas vähän viisaampia. Kunpa hän ei joutuisi kovin kitumaan! Minulla on majapaikka kysyttynä valmiiksi vaikka pidempiaikaista majoitusta varten pohjoisemmasta Suomesta. Muuta en oikein voi tehdä, se kai tässä vituttaakin.

Unissakävelijä

Kun kerroin ystävälle viimeaikaisia tapahtumia, hän nauroi, ettei mikään ihme, että olen vähän kipeä. Hihittelimme, että kunhan aikaa kuluu, teen elokuvakäsikirjoituksen ja lähetän sen Coenin veljesten käsittelyyn. Työnimenä voisi olla Kuinka suoritan 12 vuoden parisuhteen kahdessa kuukaudessa. Siltä tämä on tuntunut, eivät ole juuri jalat maata koskettaneet. Mutta nyt se on onneksi ohi, ehkä myös kevätmania alkaa laantua ja pääsen normaalirytmiin. Tai mikä nyt on normaalia enää tänä päivänä? Olen kai muutenkin suhteellisen vauhdikas, kun sille päälle satun.

Eilinen oli taas niin mukava päivä, kun töistä pääsin. Suihkun jälkeen kerkesin meditoida hetken, ennen kuin ystävä saapui. Naaman restauraation jälkeen ajelimme bussilla Hertsikkaan syömään kahden muun rakkaan kanssa. Testasimme Treffipubin, kun sitä niin oli kehuttu. Ruokalista oli aika suppea, olisiko johtunut kesästä vai onko se vaan kustannustehokkuuden hakemista?  Palvelu oli huolimatonta, vettä ei tullut pöytään ennen kuin alkuruuan jälkeen, lisäjuomatilauksia ei kysytty, laskun tilaaminenkin oli vaikeata. Ja se ahtaus oli ahdistavaa. Hyvä, ettemme istuneet vieraiden seurueiden kanssa sylikkäin. Ei tarvitse mennä toista kertaa, vaikka eväs nyt oli ihan ookoo. Jaoimme alkupalalankut, niissä oli kivasti erilaisia makuja eikä vegeburgerissanikaan ollut mitään vikaa, aika pliisu tosin minun makuuni. Juustoburgerien pihveissä olisi saanut yhden ruokailijan mukaan olla muutakin makua kuin liha. Sen lisäksi hän tilasi pihvinsä kypsänä, mutta sai sen mediumina.

Jatkoimme ystävän kanssa Hakaniemeen, en ollut koskaan aikaisemmin käynyt ravintolalaiva Wäiskillä. Siellä oli joku ihmeellinen Jytäkesä-tapahtuma, joka ei tainnut mikään suksee olla. Meillä oli mielessä tosin vain yksi keikka; Marjo Leinonen Huff´n´Puff. Ystävä ei heitä ollut aikaisemmin nähnytkään. Ja olihan se taas niin kova veto, että oksat pois! Siinä on nainen, joka osaa ottaa yleisönsä ja nostaa tunnelman kattoon. Musiikista nyt puhumattakaan, tanssijalkaa ryhtyy väkistenkin kutittamaan.

Vielä hetken seurasimme laivan touhuja, saimme jopa juomat nuorelta herralta Varsinais-Suomesta, kiitos vaan sinne, reipas poika! Kävelimme keskustaan Rocksin yläkerran baariin, siellä taas riitti seurattavaa ja jututtajia. Hauskaa oli, mutta onneksi ymmärsimme jo puoli kolmen maissa vetäytyä bussiin. Sain viime yönä unta kuutisen tuntia, se on kuulkaas paljon verrattuna viimeisiin aikoihin.

Herkemmät voivat sitten jättää seuraavan lukematta. - Veliseni kirjoitti, että äidin tila huononee nopeasti. Minun on pakko saada töissä loma-asiat selväksi, eihän tästä mitään tule, kun ei edes saattohoitoa pääse tekemään, saatana! Vituttaa niin, ettei veri kierrä päässä. Kuolema ja kituminen ovat perseestä ja minulla kun on sellainen paha miesmäinen lähestymistapa asioihin, että tahdon hoitaa ongelmat, enkä vain puhua niistä. Nyt vaan on sellainen ongelma, ettei minulla eväitä ole sen ratkomiseen. Armomurhaakaan eivät taida hyvällä silmällä katsoa. Voi olla, että lähiaikoina siirryn pohjoisempaan Suomeen pidemmäksi aikaa. Prkl, prkl, vittu, saatana ja kaikki muut jumalan kirosanat.

Nukkuneen rukous

Perjantaina jo kurkkua kuristeli ja nenä valui. Huitaisin kasan apteekkituotteita naamaani ja pikaisen suihku-meikki-vaaterumban jälkeen riensin Kaisaniemen rantaan nauttimaan ystävien seurasta ja suorastaan välimerellisestä ilmastosta. Kivoja kuvia jäi muistoksi kesäisestä soireesta ennen Queenin konserttia. Olipa upea ilma!

Suzanne Vega jo esiintyi ennen kuin puistoon pääsimme. Yllättäen en enää jaksanutkaan kiinnostua hänestä, vaikka aikanaan kovasti tuli tytsyä kuunneltua. Elämä on järjestänyt minulle sen verran kokemuksia, ettei enää tarvitse muiden elämyksiä tai tekstejä niin vakavissaan ottaa. Järjestelyt olivat jälleen kerran pyllystä, pitäisi uskoa, ettei Kaisaniemessä osata niin kuin Tuskassa, mutta sepä ei meitä haitannut, kun musiikki oli pääasia. Ja musiikkia tuli koko rahan edestä. Iso karaoketapahtumahan se oli Adamin johdolla, mutta Queenin musiikki ja sanoitukset saivat jälleen kerran jossain välissä kyyneleet valumaan pitkin poskiani. Hieno tapahtuma, mutta jää kertaluontoiseksi, ei korvaa ehtaa tavaraa. Adam oli ihan ookoo, eikä luojan kiitos pyrkinytkään olemaan mikään Freddie.

Keikan jälkeen tuli sitten hortoiltua siellä täällä. Niin tuli lauantainakin. Jälki ei välttämättä ollut tavanomaisen viehättävää ja kaunista, vaikka alkoikin hauskoissa merkeissä. Lopputulema on, että IM:n tavarat odottelevat siisteissä nipuissa noutajaansa, minulla on poskiontelontulehdus, olen nukkunut noin vuorokauden, toisenkin aion vielä vetää. Sen lisäksi minulla olisi tahtoessani uusi ihailija ja treffit, mutta ne saavat odottaa pölyn laskeutumista.

Nyt on pääasia saattaa itseni ja talouteni kuntoon. Lohdutin itseäni, että tätä vartenhan vararahastot ovat olemassa, ei aina voi tietää, miten maailmassa käy. Sitä paitsi olen ehjä ja tiedän, mitä tahdon. Tai ainakin mitä en.

Ilmoja on pidellyt

Puhkun taas pyhää raivoa työasioiden tiimoilta. Ulkoistettu (sic) vaihteemme yhdistelee minulle puheluita, jotka eivät todellakaan kuulu minulle, sitten joudun antamaan omat yhteystietoni henkilöille, jotka tietenkin jatkossakin tulevat samoissa paska-asioissa kääntymään puoleeni. Ja kaikki vain siksi, että myös ostoreskontramme on ulkoistettu (I see a pattern…) eikä heille ole puhelinnumeroa, vain sähköpostiosoite. Tsiissas. Vihaan ulkoistamista! Sen lisäksi sain juuri tietää, että samanlaiseen asemaan jossain päin yritystämme palkattu henkilö tulee saamaan yli 600 euroa parempaa palkkaa kuin minä. Juu, kehityskeskustelua ei edelleenkään ole pidetty, mutta voitte uskoa, että tulen ottamaan asian puheeksi.

 

Onneksi tänään saa ihmisseuraa Kaisaniemessä. Minua kyllä vähän pelottaa, että miten se Adam-parka hoitaa pestinsä ison idolini saappaissa, mutta biisit nyt ainakin ovat hyviä. Kavereitakin tulee nähtyä. Muita musiikillisia huomioita, Tampereelle on tällä kertaa Valtteri Festareille hankittu 2 pvn lippu, ei ole siis tyytyminen pelkkään ilmaistarjontaan. Sekin kyllä on Treella ollut erinomaista viime vuosina, ei käy kieltäminen. Tampere on ihana juhannuskaupunki. Ja ne ihmiset rakkaat!

 

Kampaajanketkuni teki minusta porkkanan läksiäislahjaksi. Hän käytti jotain muuta väriä kuin tavallisesti, väri ei tunnu lähtevän pois samaa tahtia kuin tähän asti käyttämänsä. Taisi sattua ihan oikea kestoväri. Mutta pää on liian punainen, en tunnista itseäni. Kanssakulkijat kyllä sanovat vihdoinkin hiusten värin mätsäävän ihonvärin kanssa, on kuulemma hehkua liikkeellä. Kuumeista hehkua, minusta välillä tuntuu, on vähän heikko ja hutera olo.

 

En jaksa kokonaispäivittää IM-tilannetta. Se on monimutkainen. Välillä ihanaa ja hienoa, välillä yhtä kushelevettiä. Juuri tällä hetkellä kiihkeästi toivon ja odotan, että hän saisi oman kodin ja väliaikaisjärjestelymme loppuisi mahdollisimman pian. Uskon, että silloin kokonaistilannekin tulee paranemaan. Hän kyllä saattaa tuhota itsensä ennen sitä, mutta sitten minä en enää ryhdy pelastaviin toimenpiteisiin. Onneksi juhannukselta hän lähtee mökkeilemään, saan kaipaamani mietintätauon.

 

Kaipaan myös unta. Positiivinen asia tilanteessa on se, että olen laihtunut noin viisi kiloa. Kohta joudun housukaupoille tai ompelukoneen kanssa lähikontaktiin.

Kuolleet miehet

Isäni ja S kuljeskelevat unissani vuoron perään, välillä jopa samassa unessa. Viime yönä isäukko istui sängynlaidalle ja alkoi selittää jotain oleellisen tärkeää. En vaan muista tietenkään, mitä. Sen sijaan muistan seuraavasta unesta miehen, joka oli kuulemma keksinyt aivan mielettömän ihanan ja upean s*ihinottotekniikan naisille, että oli kuulemma tyydytys taattu. Siinä minä sitten katselin jotain opasvideota ja mietin, etten kyllä tahtoisi kaveria alapäätäni nuohoamaan, sen verran amatöörimaista meininki oli.

 

Vahingossa ylitin tilini viikonloppuna. Taimikauppa ja IM:n isän haudalla vierailu sotkivat ajatukset sen verran pahasti, että tuli sitten kympin vahinko. Paljonkohan ne siitä rankaisevat nykyään? Mutta on tuo tulevien appivanhempien tapaaminen tällä tavalla tosi kätevää, kovin ovat hiljaisia eivätkä pistä vastaan. (Älkää nyt säikähtäkö, se on vitsi, en ole vielä suostunut mihinkään peruuttamattomaan) Parvekkeelleni majoittuivat salvia, rosmariini, pari erilaista basilikaa, suklaaminttu ja timjami. Laventelin olisin tahtonut, viime vuotinen ei kestänyt talvea.

 

Kollegan läksiäiset perjantaina olivat juuri sopivan lyhyet. Olin kotosalla jo kuuden jälkeen. Oli ihanaa hoidella kotihommia kaikessa rauhassa ja ilman huolta huomisesta. Minä vaan olen vähän kateellinen kaikille, jotka pääsevät pois meiltä töistä. Joku osa minusta toivoo jopa irtisanomista tai lomautusta, koska nekin ovat hyvä vaihtoehto burnout-sairaslomalle, joka minua tässä vielä uhkaa, jos moista menoa kauan kestää. Alan olla venymiskykyni äärirajoilla, unet ovat menneet, pinna kireällä ja viihdevuosioireet ovat taas villiintyneet. Vettä valuu pitkin kulmia ja kupeita.

 

Tänään kuitenkin on kampaajan vuoro. Ja ehkä pienet drinksut kampaajani viimeisen työpäivän kunniaksi. Hän muuttaa Australiaan, sai mokoma sinne työluvan. Tulee kuulkaa kalliiksi jatkossa hiustenhoito – tai sitten annan vain tukan kasvaa.