perjantai 28. helmikuuta 2014

Joutavaa jaanaamista

Kyllä taas sunnuntaina väsyttää, voin luvata. Tänään menen entisen kollegan kanssa syömään heti töiden päälle, huomenna taas kutsuu pikkuveljen bisnes aamusta iltaan. Sunnuntaina pitäisi varmaan tehdä jotain kotityöjuttuja. Tiskaamista ja pyykkäämistä, onneksi siivosin viime viikonloppuna, siihen ei tarvitse energiaansa käyttää.

Kiittelin itseäni, kun en ole haalinut itselleni firman puhelinta, peeseetä, nettiyhteyttä enkä asemaa. Sain lähteä eilen kotiin lähes normaalin työpäivän puitteissa. Tällä vauhdilla voin pikapuoliin pitää taas pari saldovapaapäivää. Esihenkilö kuvittelee saavansa minusta parhaan irti koettamalla sitouttaa minua työtyytyväisyystavoitteisiin. Kyllähän minä osaan leikkiä sitäkin leikkiä, vaikka se täyttä tuubaa onkin. Raha minua tässä vaiheessa paremmin sitouttaisi, etenkin kun työnkuvaan ei voi vaikuttaa. Sitä paitsi pidän työstäni, saattaa olla, että tekisin sitä vähän enemmän, jos siitä maksettaisiin asiallinen korvaus. Juu, tiedän, ristiriitaista, mutta sellaista tämä elämäni vaan on.

Unet ovat tällä viikolla olleet aivan täyttä p*skaa. Menen ajoissa nukkumaan, mutta heräily alkaa jo tunnin unien jälkeen. Pidempi pätkä tulisi joskus aamuyöllä, mutta kun kuudelta soi herääkello, niin siinä se taas sitten on. Onneksi edes näen unia. Iltapäivällä sitten haukottelen niin, että leuat ovat revetä. On tämä taas ihmetouhua. Mitenhän pitkään tässä tällä kertaa menee?

Kvartaalin hyvä työ tuli tehtyä myös tällä viikolla. Pelastin yhden potkupallokääpiön eksymästä. Olin matkalla töistä bussipysäkille, kun nyrkillätapettava nappisilmä ryhtyi juttelemaan minulle vastaantullessaan. Ensireaktiot olivat: kävele ohi, mitä se yrittää myydä? Sitten katsoin, ettei kääpiöllä ollut mitään käsissään ja se hervoton varustekassi näytti aika professionaalilta. Päätin kuunnella. Lapselta oli tekonurmikenttä hukassa. Minä sanoin, että odota hetki, paikallistin kentän google mapsilla (kvg-menetelmä). Sitten ohjastin kääpiön tulemaan mukanani alkumatkan.

Kauhistutti, miten tuollainen natiainen voi olla niin peloton, että ensinnäkin puhuu minulle ja toiseksensa seuraa minua. Pulputti vielä kaikenlaista kävellessämmekin, siinä tulivat perheolosuhteet, asumapaikat, koulut ja harrastukset. En pidä itseäni kadulla kävellessäni mitenkään kutsuvana olentona, kolmen promillen baaritiskiminä on sitten aivan toinen tyyppi, mutta yleensä pyrin pysyttelemään täysi-ikäisissä. Tämä yksilö ei sellainen tule olemaan vielä reiluun kymmeneen vuoteen. Onneksi, hänen äitinsä todennäköisesti toteaisi.

tiistai 25. helmikuuta 2014

Näppärä kotitalousihminen

Välillä sitä törmää ohjeisiin, jotka jäävät soimaan takaraivoon. Niin kuin se Kuningaskuluttajan ohjelma, jossa näytettiin, miten helppoa on vetoketjun korjaaminen. Eikä sitä tarvitse edes vaihtaa, kiristellään vain lukkoa.

Kun tuossa muutama viikko sitten lempilaukkuni (marjapuuro-pinkin kankaisen) vetoketju ensin aukesi väärästä päästä ja sitten karkasi kokonaan kiskoiltaan, päätin, etä kassia ei nakata menemään. Säästin jopa vetimenkin. Eilen illalla vihdoin päätin ottaa kassia niskasta kiinni ja perkana. Niin siinä kävi, että vetoketju korjaantui.

Onhan se melkoista askartelua eikä taatusti sovellu kärsimättömälle ihmiselle, mutta kun kyseessä on lempikassi ja paljon tuhlattua rahaa takana, niin jostain pitää säästää. Ei nimittäin ole uuttakaan parempaa vastaan tullut. Tuli opittua uusi taito, se sopii minulle, pienen ihmisen ilo onnistua nimittäin. Saa nähdä, kestääkö korjaus vai pitääkö laukku oikeasti viedä jonnekin ammattilaiselle hoitoon, mutta eroon en kassista tahdo. Se on nätti kesäkapistus, mutta en malttanut luopua siitä talveksikaan.

Sain sittenkin lähes kaikki lomalle suunnittelemani toimet tehtyä. Chilit jäivät istuttamatta, mutta toisaalta musta kuu on vasta ensi viikolla, sen jälkeen olisi paremmat kasvun mahdollisuudet. Kaamosvalotkin ovat vielä parvekkeella, ne voisin riipoa pois ensi viikonloppuna. Samoin jäivät tilaamatta ajat lääkäreihin, mutta sellaista se nyt vain on. En minä sinne olisi päässyt kuitenkaan. En jaksa oikeasti nähdä vaivaa ja töissä en kerkeä nähdä.

Siitäpä tulikin mieleeni, että töissä oli pelottavaa. Kahdessa päivässä oli muodostunut ruuhka. Meinasivat hanskat tippua, kun avasin meilin, mutta sitten vaan aloitin sitkeästi. Tänään suman purkaminen jatkuu, mutta tulipalot on sammutettu. Ja ehkä firman muuttokin etenee päätökseen tällä viikolla. Mielenkiintoista, jäljellä olevat vaihtoehdot ovat minulle molemmat mieluisia.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Selvästi päihtynyt

Jotenkin elän niin onnellista periodia ihan vaan itsekseni, että voisin rakastaa itseäni kaiken aikaa. Ei kun, ei noin sanota, mutta sanon silti. Olen kaunis, vahva, upea ja mahtava. Hetkeä vajaa viisikymmentä voi olla naiselle täydellinen ikä. Olen korkea, näyn ja viihdyn, eikä kukaan uskalla kävellä liiveihin, ellen itse tahdo niin. Kerrankin saisi valita, mutta ei osaa, vaan menee mieluummin kotiin kirjoittelemaan blogia.

En kyllä ymmärrä, miksi tahdon niin vähän. Näen niin eläviä unia jo, että kohta käy huonosti jollekulle. Veikkaan itseäni. (Eihän tämä nyt voi olla joku alkava mania, josta seuraavaksi herään mielipuolitalosta niin kun isälleni käy säännöllisesti?)

Sain ihanan jutun ystävältä. Ja ekstrajutunkin. Värit valitsin itse, turkoosia ja mustaa. Miten minua! Materiaali, malli, istuvuus ja kaikki kohdallaan, tiedän jo nyt, että siitä tulee lempiriepu lempitapahtumiin, sellainen, jossa mennään keikoille ja hippamaan. Se ekstrakaan ei jää käyttämättä, tiedän jo.

Jos tässä maailmassa on paskaankin tullut törmättyä, niin kuitenkin hyvä kaiken pahan voittaa! - Minä kyllä tiedän, että pahakin voisin olla. Hyvällä tavalla, tarvitseville. (Iik, omnipotentiaa! Lääkkeet!)

Edit 12:35 Huh. Onneksi selvisin ja onneksi kaikkivoipaisuuskin karisi verestä. Mutta olo on edelleen loistava, edelleen olen onnellinen ja ehkä asioilla on tapana selvitä. Ehkä tästä vielä ihan hyvä elämä tulee kuitenkin. (Välillä sitä olen epäillyt.)

lauantai 22. helmikuuta 2014

Imelda on tyytyväinen

Ingvar-sedän alaiset ovat fiksua väkeä. Ainakin heidän logiikkansa toimii samoin kuin blondin logiikka, totesin, kun eilen askartelin kenkäkaappia kasaan. En pitänyt projektin kanssa kiirettä, välillä luin, välillä söin, välillä surffasin netissä. Muutama palikka taisteli vastaan, mutta minulla on metkuni sellaisia varten, jos ei väsyttämällä, niin sitten väkisten. Valmis siitä tuli, nyt vielä pitäisi täyttää se kengillä.

Onnistunut loma-askare
Sitten voisin siivota, viedä pahvit ulos, vaihtaa lakanat ja tutkia, mitä tavaroista voisi viedä varastoon. Osa kengistä on siivottava roskiin, sellaiset melkein kymmenen vuotta vanhat, kuluneet, linttaanastutut ja rikkinäiset, joita ei edes suutari saa korjattua. Mitä minä sellaisia säästämään? Nostagiasyistä? Siksi, että ne aikanaan ovat olleet hyvät kengät? Ne ovat siltä ajalta, kun varaa oli hyvin vähään, eikä vaihtelua ollut tarjolla. Joutavatkin mennä muistuttamasta moisesta!

Kirjastosta löysin toisen Liz Williamsin käännetyn kirjan, Demonien taivas. Olen koukussa, olisitte tekin, jos pidätte fantasiasta ja dekkareista. Ja rakkaudesta. Mutta lukekaa kirjat oikeassa järjestyksessä, saatte niihin vähän paremmin tolkkua. Ilmeisesti joudun etsimään loppuja hänen tekemiään opuksia englanniksi.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Onnellinen

Kun kuume laski, eikä muuttunut tappajataudiksi, olen ollut järkyttyneen onnellinen. Kaikki on hyvin juuri nyt ja tässä. Tämän huomion tein, kun Juno-elokuvaa katsoessani veivasin kokoon vaivaamattoman pataleivän. Tajusin, että vaikka kello on yksitoista illalla, minulla ei ole kiire nukkumaan. Samoin voin paistaa leivän myöhemmin tänään, koska edelleenkään minulla ei ole kiire minnekään. Ja ympärillä on oma koti.

Ei ihminen itse asiassa paljon tarvitse. Tai noh, onhan tämä kaikki aika paljon, mutta sanotaanko, että minä en tarvitse ekstreme-kokemuksia enää. Elämä tällaisenaan riittää. Tarkoittaako tämä, että olen vihdoinkin kehittynyt ihmisenä? (*räkänaurua*)

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Kuinka aloitan loman

Tekisi mieleni kirota rapsauttaa. Mittarissa lukemat 37,7 C. Eikä se ole ulkolämpötila.

Ei minulla nyt sitten muuta.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Peesasin sekopäistä shoppaajaa, hän tunnusti

Kävelykerhon kevätretki sujui mainiosti. Pääsin elämäni ensimmäistä kertaa seuraamaan, miten todellinen shoppaamisen ammattilainen hoitaa homman. Tai hoitaa on ehkä väärä sana, "kaatuu houkutuksiin" lienee lähempänä totuutta oleva termi. Minua pelotti hänen pankkitilinsä puolesta.

Taustatiedoksi kannattaa ilmoittaa, että minusta tulee kovin vihainen, jos verensokeri laskee alas. Niinpä olimme jo matkanvaraamisvaiheessa ottaneet menomatkalle aamiaisen. Kyllähän sitä reilun tunnin aamupalaa syötyään on hövelillä tuulella, vaikka riisipiirakat olivat peeseestä (jonkun meidän tai teidän äidin aivan väärällä mallilla väsäämia) ja munakokkelista puuttui suola. Automaattikahvi nyt vaan lähtökohtaisesti on pahaa, mutta kun oman termarin mukanaan kantaminen on niin raskasta, vaikkakin varteenotettava ajatus. Löysin paljon herkullisia asioita, emmekä edes ottaneet kuoharia. Paluumatkan buffetista ei ole pahaa sanottavaa, mutta ei kyllä hyvääkään, se oli ruokaa. Piste.

Elämämme ensimmäistä kertaa hyppäsimme bussiin, joka vei meidän Rocca al Mareen. Se onkin ruma ja aika kaukana, mutta kävelykerhon shoppailuammattilainen oli aivan intopiukeana. Ensin kävimme apteekissa, sieltä ei vielä mitään tarttunut mukaan (laivakosmetiikka taisi riittää, en tiennytkään, mitä kaikkea minun pitäisi oppia käyttämään), mutta luontaistuotekaupan pähkinät, kookosöljy ja joku h'tin spirulina saivat kukkaron nyörit ensimmäisen kerran avoimeksi. Sitten siirryimme kenkiin ja laukkuihin, minä melkein ihastuin yhteen nahkalaukkuun, niin sillä välillä ystävä oli ostanut yhdet kengät, toiset sain häneltä riistettyä käsistä, mutta vielä hän kerkesi napata yhden iltalaukun mukaansa. Farkunsininen on kuulemma in ensi keväänä.

Kaupat ja butiikit seurasivat toisiaan huimaa tahtia, minua huippasi, en yksin olisi sellaisiin uskaltautunut sisälle. Onneksi paikallisissa ostoskeitaissa on mukana seuraaville vasalleille tarjolla penkki. Paremmin minä jaksan, jos välillä saan istua. Toinen pyörähteli ulos kaapista mitä mielikuvituksellisimmissa yhdistelmissä. Kun laivassa laskeskelin, mitä kaikkea hän sieltä kahdessa tunnissa mukaansa nappasi, sain luvuksi paljon:
- kahdet farkut, yhdet suorat housut
- kengät
- iltalaukku
- luontaistuotekauppaeväät
- pusero, t-paita ja puuvillajakku
- huivi ja iltapaita
Ei voi kuin kauhistuen ihailla. Sitten ihminen vielä toteaa, että hän ei juurikaan tuhlannut, kun kaikki oli kovin edullista, kun oli alennusmyynnin loppu käynnissä. Totta varmaan, mutta silti. Toisaalta meidän palkkammekin alkavat eri numeroilla, samoin vaatekoko, jotain minullakin on suurempaa kuin hänellä. Minulle ei olisi yhdestäkään käymästämme liikkeestä mahtunut mitään päälle. Tai ehkä se käsilaukku käteen roikkumaan, mutta senkin hihna olisi saattanut olla liian lyhyt. Sen lisäksi minulta olisivat hermot menneet siihen rättien riisumiseen ja uudelleen pukemiseen. Ei siis mikään ihme ole, etten ole tyylikäs ihminen.

Kävelykaveri oli varoittanut minua, että hän saattaa hullaantua. Hän oli myös toivonut, että yrittäisin estellä, tai ainakin kyseenalaistaisin hänen ostoksensa. Kuulemma välillä tulee ylilyöntejä. Minä siis yritin, mutta menestys ei ollut huikea. Sitä paitsi välillä tuntui kuin olisi seissyt murean sisäfileen ja raivonälkäisen tiikerin välissä. Se ei ollut mukava paikka.

Itse kunnostauduin vasta ruokakaupassa. Sieltä kotiin kantautui iso pönttö hapankaalia, juustoja ja muutama maggara. Niin ja kondomeja. Ihan nyt vaan siltä varalta, että jos minä keväällä hairahdun, niin eipähän ainakaan tarvitse miettiä, että onko niitä vai ei. Nyt on. Sen lisäksi on kasvosilkkipaperia (vähentää rasvaisen naaman puuterointitarvetta), paljon hyvää alkoholia (Russki Standart oli tarjouksessa, minä taas totuin siihen edellisessä firmassa, kun kantoivat lahjaksi itärajan takaa) ja sellainen hyaluronituote, josta kerron sitten, kun sitä ensin kokeilen. Ensin käytän vanhat loppuun, siinä ei tosin enää kauan mene.

Todennäköisesti kävelykerhomme tekee toisenkin retken kevään aikana Tallinnaan. Saattaa olla, että olemme yötäkin, meillä nimittäin oli kivaa. Tiedän, että Tallinnassa on miljoona hyvää ruokapaikkaa, jotka vain odottavat, että minä pääsen leikkimään niiden kanssa. Sitä paitsi Tallinna on kaunis kaupunki. Ja minä oikeasti kaipaan vaihtelua.

lauantai 15. helmikuuta 2014

Liikuntakerhon kevätretki

Rva johtavan ammatinharjoittajan kehityskeskustelussa oli häntä kehuttu hyvästä rekrytoinnista ja toivottu ottamaan mallia rekrytoidun henkilön asenteesta. Hymähdin sisäänpäin, kun sen kuulin, mutta ääneen sanoin vain olevani parempi näyttelijä. Ja olenhan minä. Osaan näytellä mukavaa lähes joka päivä kahdeksan tuntia. Ehkä on oikeasti parempi, ettei kotona ole ketään, kenelle näytellä. Toivottavasti näyttelijä minussa saa jossain vaiheessa palkankorotuksen, muuten joudun etsimään tasokkaamman teatteriseurueen.

Urheilukerhomme tekee tänään kevätretken. En olekaan ikinä aikaisemmin kuulunut urheiluseuraan. Kahden henkilön kävelyseuran kevätretken paluumatkalla varmaan nautitaan muutama malja sen kunniaksi, että kävelemme ja sen kunniaksi, että - kummallista kyllä - viihdymme keskenämme, vaikka en voi kuvitella kahta enemmän toisistaan eroavaa ihmistä. Ehkä erilaisuus on ihmissuhteissa rikkaus, ehkä ihmiset voivat oppia toisiltaan.

En aio soittaa sille sielunrauhani häiritsijälle, päätin. Suutuin taas etukäteen kuvitteellisesta keskustelusta. En lähde siihen. Antaa olla. Säästyn paljolta. Entäs jos se häirikkö soittaisi minulle? Riippuu varmaan promilleista, miten aggressiivisen vastaanoton saisi. Ehkäpä hänkin ymmärtää omaa parastaan. Minä en jaksa vääntää mitään. (Ja sitten alitajunta vielä yrittää, että eikö edes s*ksiä? Että sitä varmaan ainakin saisi. Mutta kun se ei riitä minulle, vastaan alitajunnalleni ja mottaan sitä kipeästi olkavarteen. Sitä paitsi miehet eivät koskaan soita, pitäköön tunkkinsa!)

torstai 13. helmikuuta 2014

Tää on nyt niin tätä - Iiiikkkkk!

Olen ollut hivenen huonovointinen koko viikon. Pää on kipeä, otsaontelo vinkuu omiaan, väsyttää ja vatsa on jonkun muun vatsa. Tai sitten siellä on se eltaantunut lumiukko väärinpäin. Onneksi eilinen kävely täräytti virrat pois päästä, nukuin melkein kahdeksan tuntia. Se oikeasti auttaa, mutta silti pää. Mutta se siitä, turha määkiä, kun maito on jo kaadettu. Huolestuttaa hivenen, kun en pariin vuoteen ole saanut influenssarokotuksia, että nytköhän se sikajuttu hyökkää kimppuuni.

Töi-nimisessä paikassa ilmoittauduin kertaavaan EA-koulutukseen. Olenko kertonut teille, että olen myös toimipisteen turvallisuusvastaava? Olen niin turvallista seuraa nykyään, että vanhaa minua hävettäisi. En ilkeäisi liikkua tuon keskiäkääntyneen tasoittuneen turvallisuushakuisen taolaishimmelin kanssa, mutta nykyisestä minusta tämä on ihan soveliasta. Kun reilut 40 ensimmäistä elinvuottaan pyörii hullujen ja häiriintyneiden kanssa (eivät kaikki!), niin kummasti sitä vaan innostuu tasaisuudesta ja rauhallisuudesta. Tavallisuus ei enää ole mikään kirosana, vaan siunaus.

Siellä töi-nimisessä paikassa on muuten ihan hullua. Siellä tapetaan ihminen työn määrään. Kun organisaatio on ohut ja toimintatapoja ei ole luotu pysyviksi, vaikka firmoja on ostettu oikealta ja vasemmalta, niin jossain vaiheessa homma alkaa kaatua omaan mahdottomuuteensa. Etenkin kun ulkoistetaan taloushallintoa siinä samalla säästämisen nimissä. Olen tehnyt nyt vuoden töitä ja normaalien pyhä- ja viikonloppuvapaiden lisäksi minulla on ollut kokonaista seitsemän vapaapäivää. Alan olla aika piipussa. Jopa niin väsähtänyt, että rva johtava ammatinharjoittaja ehdotti minulle ensi viikolle paria saldovapaapäivää. Minusta taitaa aistia, että olen vailla pientä taukoa ihmisistä. Minä tahdon vain olla, maata sängyllä, sohvalla, siivota, lukea, pelata nettipelejä sekä pasianssia ja ehkä juoda seitinohuen iltapäivähumalan jonain iltapäivänä. Voi olla, että repäisen ja käyn myös kirjastossa sekä päiväkävelyllä.

Pääsin Iikkeaan etuajassa, retken oli tarkoitus lykkääntyä parin viikon päähän ystävien töiden ja vapaa-ajan suunnitelmien tieltä. Pikkuveljeni heräsi, kun huomasi tarvitsevansa minua tulkkikeikalle maaliskuussa. Silloin hän ylen hövelisti on tarjoamassa muitakin palveluksia. Niinpä kävin törsäämässä loput rahani juuri sopivasti ennen tilipäivää. Olen huomannut, että autottomuus ei minua muuten vaivaa, mutta ns. edullisiin ostospaikkoihin ei tahdo julkisilla päästä. Tai sitten pitää nähdä enemmän vaivaa, etenkin jos aikoo ostaa jotain paljon tai jotain painavaa.

Jaa, että mitä mie ostin? Vaikka mitä! Kenkäkaapin, tyynyliinoja, paistinpannun, lautaset, lasit, servettejä, Iikkea-kassin, pölytarrarullia, pienen teräsvuoan. Eikä maksanut paljon. Alle 200 eeroa. Jäi vielä ostamatta uusi petauspatja, mutta kun h*levetti, rahaa ei vaan ole kaikkeen. Outo juttu, on se kuitenkin aika vanha keksintö.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Joko saa mennä nukkumaan?

Tein niin huonoa ruokaa, että hyi yäk. Tein sitä niin paljon, että se saa luvan parantua jääkaapissa yön aikana syömäkelpoiseksi. Liikaa yksiä ja liian vähän toisia asioita, mutta se siitä, seuraavan kerran en tee samoja virheitä, vaan eri virheitä. Nyt on kuitenkin vatsta kipeä. Voi olla, että se johtuu jallusta edelleen.

Sain takkini takaisin, mietin sen desinfiointia, koska se on ollut tuntemattoman ihmisen päällä. Yyh. En ehkä vielä torstaina pääsekään Iikkeaan, mutta joskus parin viikon päästä pääsen. Pitääkö sitä sinnekin mennä rahojaan törsäämään? Onko muka liikaa?

Roolipelissä oli vuorossa tasojen nosto. Olen ulkona kuin lumiukko. Ja minä onneton kuvittelin jotain osaavani. Sen lisäksi ryhdyin lukemaan tolkuttoman pituista fantasiasarjaa, voi olla että vielä menevät hermot The Malazian Book of the Fallen sarjan kanssa. Kaikkeen sitä minutkin houkutellaan. En edes pääse seuraavaan pelikertaan, koska olen Tallinnassa. Se on kyllä toisaalta myös mukava ajatus.

Työpaikalla on kovin kireätä. Voi olla, että minä en nyt ihan osaa keskittyä olennaiseen. Sunnuntaina ei ollut minkään työn hakijaksi, vaikka olin löytänyt neljä mielenkiintoista paikkaa. Ihan saan kaikesta syyttää itseäni. Olen lamaantunut. Ja hivenen ahdistunut.

Hyvä asia on, että liukkaus on poissa. Ehkä selviän tämän talven katkaisematta yhtään jäsentäni.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Palttoonvaihtopäivät

Ei pitäisi alkaa, kun ei sitten osaa lopettaa. Ja kun vanhalta muistilta alkaa toheltamaan, ovat seuraamukset vähintäänkin mielenkiintoisia. Perjantaiyönä oli poistuttava ravintolasta ilman takkia, koska juttelin miehen kanssa ja minun takkini vietiin sillä välillä. Tänään pitäisi käydä ravintolasta noutamassa omansa, koska henkilö, joka vahingossa  oli ottanut minun takkini, oli tullut hakemaan omansa. Mutta ei se mitään, kun pääsin kuitenkin kahden hengen jatkoille harrastamaan flirttiä ja alkoholinjuomista. Herrahenkilön takki päälläni.

Humala ja karpulahan siitä tulivat, ajelin taksilla kotiin lauantai-iltapäivänä. Muuten olen käyttäytynyt ihmismäisesti. Kehujakin sain kuunnella, mitäpä mies ei tekisi vongatessaan. Olen kuulemma söpö, Onhan se ihan hienoa, että en ole aivan luuseriainesta. Ehkäpä minulla on toivoa, kun vaan tapaisin oikeantyyppisen henkilön. Kyseinen yksilö ei ollut seurustelusta kiinnostunut.

Kaikki kuitenkin alkoi, kun menin ystäväpariskunnan luokse kylään. Muuten mukanani olivat kaikki ainekset pastaruokaan, mutta valkosipuli unohtui. Niinpä piti soveltaa ja paistella sipulia kyytipojaksi. Herran toiveesta tein avocadopastan lisäksi makkarakastikkeen, ei kuulemma hedelmiä syö, mutta maistoi kuitenkin molempia. Viidelle ihmiselle riitti kuitenkin evästä, ja taisi jäädä vähän jäljellekin.

Sain muuten ihanan lahjan ystäviltä. Safkaa pääsi hyvään kotiin, siitä olen vähän haaveillut, mutta en vaan ole tullut ostaneeksi. Olin niin hämmentynyt, etten ymmärtänyt edes kunnolla kiittää.

Kissavierihoitoa sain Kirppu-kissalta, Winston käyttäytyi arvokkaaseen tapaansa ja seurasi meitä hivenen kauempaa. Nakke-lapseen tutustuin taas minä varovaisesti matkan päästä. Hän kuitenkin käyttäytyi hyvin, eikä nostanut suurta rähäkkää. Ilta meni jutellessa nopeasti, vasta joskus yhden maissa saimme ravintolakohtauksen, ensin lähibaariin ja sitten isompaan oikein taksilla. Siellä tuli vähän tanssittua ja seurattua muuta väestöä. Sitä yhtä seurasin sitten vähän pidempään, kun hän baaritiskillä ryhtyi flirttamaan. Sitten jo vei pöytään, kun tahtoi jutella "rauhassa". Hah, kunhan vaan tahtoi erottaa mnut ystävistä, että taatusti kiinnittäisin huomion vaim häneen. Minähän kiinnitin. Ja sitten se takki lähti ulos jonkun toisen kanssa.

Tänään onneksi on luvassa roolipelileikkiä. Sitä ennen taidan käydä naapurilähiössä baarissa. Toivottavasti palttoo on vielä paikalla.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Vanha kunnon meemi hyökkäsi silmille

...ja sitten ajattelin, että ei nyt tuhlata sitä, kun kerta on kasattu. Etenkin kun sen minulle antoi entinen ansioitunut polkkaaja.

Tässä on minun elämäni - oma elämäsi löytyy kirjahyllystäsi. (Alkuperäisessä ei ollut kirjoittajia, mutta teki mieli ne lisätä.)

1. Oletko mies vai nainen? Kerjäläistyttö (A. Munro)
2. Kuvaile itseäsi. Rillipää ja läski (Liimatta ja Hynynen)
3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Pintaviiltoja (Carl Hiaasen)
4. Kuinka voit? Kalpea aavistus (S. King)
5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Missä kuljimme kerran (K. Westö)
6. Mihin haluaisit matkustaa? Provence (P. Mayle)
7. Kuvaile parasta ystävääsi. Botswanan iloiset rouvat (A. McCall-Smith) – sopii hyvin koska ystäviä on monta!
8. Mikä on lempivärisi? Punainen kuolema  (W. Mosley)
9. Millainen sää on nyt? Oikukas planeetta (A. Tyler)
10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Ystävät hämärän jälkeen (J. Ajvide Lindqvist)
11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Kononen vaihtaa kapakkaa (E. Pasanen)
12. Millainen on parisuhteesi? Viimeinen kunnon suudelma (J. Crumley)
13. Mitä pelkäät? Samaa sukua (M. Cunningham)
14. Päivän mietelause? Alas on pitkä matka (N. Hornby)
15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Vielä yksi juttu (Eoin Colfer)
16. Miten haluaisit kuolla? Kuinka kuolleet elävät (W. Self)

Olkaa hyvä, jos sattuu kiinnostamaan.

Pieni tärähdys

Töissä on sellainen ripaskarumba menossa, että meinaa suhteellisen rauhalliseltakin ihmiseltä käämit palaa. Se prkleen hienohelma, jota myös esihenkilöksi tituleerataan, voi vielä löytää itsensä ulkoruokinnasta. Ikkunan läpi. Tai sitten minä ihan oikeasti käyn kovaäänisen kehityskeskustelun hänen kanssaan, sen jälkeen varmaan minä olen siellä ulkoruokinnassa lopullisesti.

Onneksi on kellari! Oli niin hienoa pienen tärähdyksen päälle eilenkin paeta sinne riehumaan ja kiroilemaan. Siellä minä nykyään vietän lähes joka työpäivä noin 1,5 tuntia. Riivon arkistoja auki ja tuhoan aikansa elänyttä materiaalia. Uusi ystäväni Bricanyl on mukanani arkelogisilla kaivausretkilläni. Sen jälkeen taas koitan jaksaa loppupäivän. Eilen jo uhkailin itseäkseni itseäni kännillä, kun ei meinannut toeta se homma, mutta loppujen lopuksi päädyin vain kirjoittamaan pari heippa-lappua komeroon. Joku kvasiteini-ikäinen vetää meillä asiakastapaamisiin tarkoitetut keksit kituisiinsa, saatana, aikuiset ihmiset!

HR-henkilö (ei se naurettava johtajankuvatus) kävi halaamassa iltapäivällä. Taisi tajuta, että oli jollakulla hengenlähtö lähellä, kun naamani näki kopiokoneella. Kysyi, että miten menee. Minä valheellisesti hymyilin ja halasin takaisin - ällöö - valehtelin, että mikäs tässä mennessä. Hahhah. Mutta eivät ne asiat puhumalla parane, eivät kyseisessä yrityksessä. Eivätkä muuten halailemallakaan, minä halaan vain ystäviäni, ellei pakko ole näytellä sosiaalista olentoa.

Jopas taas helpotti! Kyllä nyt jaksaa tämän päivän. Iltasella jos vielä sylettää, otan pullollisen punkkua. (No, enkä ota, koska en jaksa tehdä töitä. Kunhan uhkailen. Hei, mutta entäs jos ottaisin sinne alakertaan pari pulloa? Minullahan voisi olla siellä kivaa...)

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Ai niin, otsikko unohtui - saatanan savolaiset ja juukelin ukot

Perjantaina kylään saapui Pohjoisemmasta Suomesta veliseni mukanaan ystävänsä. Samaan syssyyn tietysti paikalle paukahti veljentytär puolisoineen, saivat hekin tilaisuuden tavata ja tytär sai kaipaamiaan asioita kotiosoitteesta. Minä tarjosin evästä, viiniä ja viihdykettä. Iltamat olivat aika kosteat. Joskus yhdentoista maissa saimme vielä baarikohtauksenkin, onneksi juottola sijaitsi jo sen verran lähellä herrojen majoitusosoitetta, että ei enää huolta tarvinnut kantaa, kuinka he sinne pääsisivät.

Veljen ystävä on perussavolainen saatana. Minun on kovin vaikeata välillä säilyttää hänen läsnäollessaan mielenrauhani, kun vääntämistä pitäisi jatkaa hamaan tappiin saakka. Minua ei kiinnosta sellainen juupas-eipäs-keskustelu, jossa kumpikaan ei aio muuttaa mielipidettään. Etenkin kun olen oikeassa. Onneksi läksimme sinne baariin, onneksi hän siellä sai muita tuoreita uhreja, kerkesin jopa haastella pikkuveljenikin kanssa, isää taas kuulemma viiraa ja ilmassa on vahvaa vainoharhaa.

Loppuillasta koin pettymyksen, kun vahvan flirtin seurauksena ajauduin keskusteluun ihan oikean ikäisen ja -oloisen herran kanssa. Surukseni hän ilmoitti olevansa naimisissa, mutta että jos se ei haittaisi, niin hän mieluusti olisi käytettävissäni. Kohteliaasti kieltäydyin tarjouksesta. Minua kun ei varsinaisesti kiinnosta tunkea kolmanneksi mihinkään sänkyyn, eikä myöskään herätä kovin arvostusta moinen käytös. Mitä ihmiset ajattelevat? Vai ajattelevatko he mitään? Ehkä minun on sittenkin parempi vain pysytellä itsekseni, kun tarjolla on tyhjää tai selkärangattomia m*lkkuja.

Eilen harrastin väsymystä ja televisiota. Ihan hyvä päivä, mutta en jaksanut kertakaikkiaan edes ystävän kanssa jutella puhelimessa. Tänään on puute korvattava. Tänään pitää myös hoitaa vierailun aikana syntynyt tiskivuori, varmaan jokainen lasi taloudessa on altaassa tai sen reunoilla. Puuh.