lauantai 30. huhtikuuta 2016

Raittiina raivo

On tässä sisäisessä raivossa puolensa. Siivosin parvekkeen ensimmäistä kertaa useampaan vuoteen. Ongelmana toki on se, että minulta puuttuu vesiletku. Sellainen pitää saada hankintalistalle. Nyt homma jäi vähän puolitiehen, mutta kuitenkin oleellinen tuli tehtyä. Ensi tai seuraavalla viikolla ryhdyn yrttihankintaan. Sitten ovat asiat ainakin siinä mielessä kunnossa. Muuten asiat eivät oikein olekaan.

Töissä oli jälleen sama kamala itsensä. En tiedä, tulee sellainen olo, että ahdistun siellä päivä päivältä enemmän. Pitäisi kirjoittaa positiivisemmin, ettei kukaan luule, että kuolema korjaa blondin. Eihän tässä niin käy. Parhaani teen, se riittää vähän aikaa. Minun vaan pitää saada asiat järjestykseen. Minun vaan pitää saada ihmistöitä.

Tällaista tämä on, oli pieni mania, nyt tulee lasku. Ei paha, ei tässä vielä lääkitykseen tarvitse kajota, mutta pidän senkin mielessäni. Minulla on tapana masentua tapahtumien jälkeen. Asiat eivät edelleenkään ole loppuunkäsiteltyjä, mutta kyllä tässä enemmän tai vähemmän tulee mieleen avioliiton omaiset olosuhteet. Onko niin, että kallistun tietynlaisiin miehiin vai että tietynlaiset miehet kallistuvat minuun? Onko niin, että olen sukupuolielimeni mukana raahustava ihmisraunio? Vai Johanna Raunio?

Maastamuutto olisi tosi kiva sana. Samoin sijoitus hullujenhuoneelle.

perjantai 29. huhtikuuta 2016

Ruokapornoa

Ystävättären kanssa pääsin syömään Baskeri & Bassoon. Mikä kokemus! Ensinnäkin bistro on kaunis katsella, henkilökunnasta nyt puhumattakaan. Lyhyt lista on aina plussaa, siellä 2 alkuruokaa + 2 pääruokaa-tarjous (eur 45) oli hintansa väärti. Mikä ihaninta, B&B:ssä onnistuu annosten jakaminen, eli saimme molemmat maistella neljää alkuruokaa ja neljää pääruokaa.

Alkuun otimme burrata-mozzarellaa (kermainen, melkein voinen tekstuuri), en ikinä ollut ajatellut yhdistää mozzarellaan basilikan lisäksi minttua, jatkossa ymmärrän. Sen lisäksi pöytään kannettiin muutama pikkuinen sardiini, lohicarpaccio ja härkätartar. Jumalaisia makuja! Tomaatitkin olivat viinietikalla ja suolakylvyllä saatu niin makeiksi, etten ollut uskoa eläväni alkukevättä. Tuli mieleen kesä.

Pääruokiin valitsimme salviavoipastaa, siikaa hummerikastikkeessa, kampasimpukoita selleri-fenkolipedillä sekä black angus pihviä. Kuulostaa paljolta, mutta annokset olivat aika pieniä. Kuitenkin sen verran suuria, että jakaminen onnistui hyvin, molemmat saimme maistelupalamme. Erityisesti kiitän siian hummerikastiketta, kun toinen ravintoloitsijoista tuli hakemaan lautasia ja kysyi mielipidettä, spontaanisti ryhdyin puhumaan ruokapornosta. "Who do I have to f*ck to get this more?" Jälkiruuaksi ystävättäreni vetäisi sitruunapossetin, minä taas taivaallista La Tur-juustoa mustaviinimarjahillokkeen kanssa. Tsiissas, mikä taivas! Sitä on saatava lisää Lentävästä Lehmästä, mikäli mahdollista.

Jos nyt jotain vähän kritisoisin, niin taustalla häälyvä musiikki oli aika turhaa. Tosin se oli ihan kivaa musiikkia. Akustiikka vanhassa korkeassa konesalissa ei mikään paras mahdollinen ollut, sieltä hädin tuskin tunnisti biisiin eikä bistrossa olisi tarvinnut musiikkia. Ihmisten puheensorina täytti paikan ihan normaalisti. Mutta muuten suosittelen 5/5 tyyliin, ruualle tuli hintaa eur 50, viinitkin olivat säällisen hintaisia, mutta kun olen loppasuu, niin lasku nousi lähes sataseen. Kerran tuo nyt vaan kirpaisee, voi toisin olla, että joudun palaamaan. Toivon pääseväni palaamaan.

Ystävää oli ihana nähdä. Harmillisen harvoin se enää tapahtuu, mutta aina meillä on hauskaa. Häneltä saan myös arvokasta taustatukea ammatillisiin seikkailuihini, mutta niihin nyt ei tällä hetkellä voi auttaa kukaan. Todennäköisesti olen aloittanut lähtölaskennan burn out-sairaslomalle.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Arvasitte oikein

Eilen laitoin Ihmemiehen ulkoruokintaan. Hän päästeli suustaan jotain sellaista, jota en voi hyväksyä. Jotta ei tästä tullutkaan vuosituhannen rakkaustarinaa, vaan pannukakku. Hyvä kuitenkin, että tuli kokeiltua, olisin katunut, jos en olisi sitä tehnyt. Ja hyvä, että nyt taas muistaa vähän aikaa, että jos jokin saapuu elämääsi hurjalla intensiteetillä, siinä on jotain feelua ja se päättyy todennäköisesti huonosti.

Tällä kertaa säilyin suhteellisen vahingoittumattomana. Elämäähän tämä vain on. Toki olisin tahtonut siitä jotain muuta, mutta ei mikään ihmissuhde ole rauhan ja mielenterveyden menettämisen väärti. Tunnen surua, mutta sekin on normaalia. Minä pidän normaaleista asioista. - Toivottavasti teiltä löytyy nyt sen verran armeliaisuutta, ettette käy tölväisemässä kommenttikentässä "minähän sanoin". Niin nimittäin sanoin minäkin.

Tänään ovat kollegan läksiäiset. Käymme syömässä kaupungilla. Huomenna tutkitaan yhden yhteistyökumppanin tarjontaa. Torstaina käyn syömässä yhden ystävän kanssa. Perjantaina siivoan parvekkeen, lauantaina pelailen ystävien kanssa. Kuten huomaatte, olen päättänyt olla suuremmalti miettimättä, mitä tuli tehtyä.

(Siitä minä olen tyytyväinen, että RM ei enää ole kuvioissa. Häntä en aio kiusata, koska tajusin tyhmyyteni ja lapsellisuuteni siinä asiassa.)

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Tapahtumia

Elämme kuplassa. Tiedättehän, siinä missä ihmiset aluksi notkuvat, kun eivät saa tarpeeksi toisistaan. Toisaalta inhoan tätä vaihetta, tahtoisin suoraan ihmisrehellisyys-pieru-burppausvaiheeseen. Tänään ehkä pääsimme sinne ensimmäisen kerran, oli päivä, kun avasin kitarisani. Se taas johtuu siitä, että en siedä vatulointia, kun siivomisesta on kyse. Meillä nimittäin wannabe-rokkitähdetkin ottavat rätin käteen, kun minä sanon niin. Joku saattaisi sanoa minua v*ttumaiseksi ämmäksi, minä taas olen sitä mieltä, että se mikä sopii minulle, saa sopia muillekin. Tai sitten prkl maksakoon siivoojan.

Kaikki tapahtuu aivan liian nopeasti. Tässä on jotain vikaa. En vaan saa ihan sormeani vietyä oikean kohdan päälle. Minun pitäisi nyt muuttaa pariksi kuukaudeksi Islantiin tai Grönlantiin tai jonnekin helvetin kylmään ja kaukaiseen kohteeseen. Taloudellisesti en varmaan koskaan ole näin paljon saanut tukea, mutta onko hinta kuitenkin liian korkea? Ostetaanko minut? Vai myynkö itseni?

Pikkuveljeni perheineen vieraili syömässä luonani. Veljentytär muuttaa takaisin Pohjoisempaan Suomeen. Olen jotenkin surullinen, olen jälleen sukuni ainoa edustaja pääkaupunkiseudulla. Tapaaminen Ihmemiehen ja perheen välillä sujui siedettävästi. Ehkä jopa tyydyttävästi. Veikkaan vaan, että kun pikkuveljeni tunsi S:n, hän katsoo koko maailmaa toisella tavalla. Kyynisemmin. Niin minäkin omista syistäni, niistä vaikeista ja syvistä haavoista en vieläkään ole päässyt eroon. Tahdonkin muistaa ne, että en tee typeryyksiä.

Typeryyksiin päin tämä koko juttu on menossa. Yksi Ihmemies tahtoo vahvan parisuhdemerkinnän ennen kuin minä osaan kissaa sanoa. Kaikki on kesken, mikään ei ole valmista.

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Siirappia, hunajaa ja muita tahmovia aineita

Elämäni on niin jumalattoman ällöromantillista höttöä, että varmaan pian puhkeaa kakkosluokan diabetes. Mutta puhjetkoon. En tiedä, oleko varsinaisesti ansainnut tällaista, en edes tiennyt kykeneväni vastaanottamaan moisia tunteenpurkauksia.

Nyt tehdään niitä asioita, joista olemme haaveilleet. Eletään yhteistä arkea, käydään kävelemässä, syödään, sisustetaan (mm. musiikkivermeillä) suunnitellaan matkoja, kesää, asumisjärjestelyitä sekä muuta asiaankuuluvaa. Meillä on kiire, aikaa on vähän. (Joo. Tiedän. Tämä on vaarallista.)

Kerkesin minä viikonloppuna tavata muitakin ystäviä. Kävin roolipelaamassa naapurilähiössä. Siellä vaan ei tällä kertaa taisteltu lain, saimme kaksi eri  seikkailua loppuun. Siksipä pisteet olivat melkoiset ilman taisteluakin, romua myytiin ja ostettiin. Ihmemies taas oli keikkailemassa, moninaiset ovat hänen toimensa. Kotiin saapui varsin hiprakkainen olento, mutta ilman S-oireyhtymää.

Tiedostan riskit edelleen. Kaikki voi olla harhaa. Mutta jos tämä ei ole, niin luvassa on vuosituhannen rakkaustarina.

torstai 14. huhtikuuta 2016

Jakkupukumaailmasta

Pitkästä aikaa pääsin järjestämään isohkon kaksipäiväisen asiakastilaisuuden. Sinänsä piis of kakku, muutta erona edelliseen elämään on se, ettei aikaa ole. On pakko luottaa yhteistyökumppaneihin, koska aikaa vain ei ole. Samalla hoidan päätonttiani sekä väkerrän kuutta muuta pienempää tilaisuutta. Selviän asioista rimaa hipoen, mutta selviän!

Nyt istun kokoustilan ovensuussa ja nautin ansaitusta tauosta. Ohjelma sujuu omalla painollaan. Päivästä tulee pitkä. Kokouksen loppumisen jälkeen ovat vuorossa järjestämäni oheisohjelmat sekä päivällinen. Olen kotona todennäköisesti puoliyön aikaan.

Ihmemiehen kanssa emme osaa olla erossa toisistamme. Puhumme, haaveilemme, viestimme. Vaarallista, mutta ihanaa, pelottavaa, mutta riemastuttavaa. Romantiikkaa ja runoa, olen Gaia, shakti. Mutta nautimme me arjesta, ihan kuin kaikki tapahtuisi ensimmäistä kertaa. En minä tiennyt, että tällaista voisi olla.

Tiedän riskin. Hyväksyn sen. Sillä jos tämä onnistuu, luvassa on jotain elämää suurempaa, suunnitelmia ainakin riittää. Ymmärrän, että voi joutua katumaan jokaista kirjoittamaani sanaa. Tiedän myös sen, että huominen on taas päivä helvetistä tolkuttoman vähillä unilla.

Oho, housunlahkeesta on lähtenyt lanka liikkeelle. Minulla ei ole roudarinteippiä eikä nitojaa mukana. Pah.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Petipuuhia

Harjoittelen B&B-toimintaani varten. Ystävä lentää naapurimaasta Pohjois-Suomeen ja tarvitsee yösijan viideksi tunniksi. Ehkä neljäksi. Niinpä teen hänelle ruokaa ja petiä. Samalla vaihdoin omatkin lakanat, on taas ollut niin hektistä, että ei ole sitäkään saanut aikaan. Eikä siivoamista. Mutta nyt on imuroitukin. Kunhan riittävän vahva motivaatio tulee, niin kyllä alkaa tapahtua.

Olen sitten ryhtynyt parisuhteeseen. Sen lisäksi olen rikkonut yhden sydämen ja ilmoittanut kahteen muuhun osoitteeseen, että takana ovat ne päivät, kun minut sai iloitsemaan elämästä kanssaan. Tai ainakin tauolla. Olen hirveä epäluuloinen pelkuri, näyttelen rohkeata, mutta ei tämä ihan sitä taida vielä olla. Tässä on kuitenkin koira haudattuna, voi olla että joku mätä rottaeläinkin voi paljastua. Mutta silti heittäydyn, koska tässä on mahdollisuus johonkin tolkuttoman ihanaan ja upeaan.

WC:n peilikaapissa on hammasharja, mieshajuste ja partahöylä. Ihmemies puhuu tuovansa tänne kitaran. Lenkkarit jo ilmestyivät. Sunnuntaina kävimme ulkoiluttamassa niitä, samoin eilen pikkulenkin. Tämä vaikuttaa pelottavan seesteiseltä. Aamuisin menemme yhdessä bussiin, illalla samaan sänkyyn. Kirjoittelen ja saan niin siirappisia viestejä, että joku voisi kohta soittaa poliisin tai Paranoidin.

(Tunnen suurta surua. Tolkutonta pahaa mieltä sekä tunnontuskia. Ne kaikki ovat minulle ihan oikein. Saisi tipahtaa kuuma kivi päähäni. Miksi v*tussa piti ryhtyä leikkiin ilman tunteita? Hyvähän se on selitellä, että siinä vaiheessa suunnitelma oli molemminpuolinen, ei se enää sellaista ollut pitkään aikaan. Kyllä minä tiesin, että toisella puolella on tunteita enemmäkin. Miksi olen paha ja ajattelematon inehmo? Ansaitsenkin tulla rikotuksi.)

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Mullon tulivuori sisälläin

Koska edelleen poden otsikoidenkeksimiskriisiä, joudun lainaamaan. Kiitos, Pelle & 1980. Oi niitä aikoja, sanon minä.

Ja voi aikoja ja tapoja, sanon tästäkin hetkestä. Olin umpiväsynyt, kun eilen raahustin yläkylille. Rotumarsu saunotti, juotti ja syötti. Puhui ja puhutteli. Minä kuuntelin ja vastasin. Hieno oli ilta, hieno on ihminen. Miten minä tästä oikein selviän, jos hänet menetän? Mutta vielä hetken voin lykätä tapahtumien kurssia, vielä hetken voin vain olla.

Olen nukkunut niin huonosti koko viikon, että simahdin sohvaan jo yhden jälkeen. Hyvä, etten kaatanut viinilasia mennessäni. Se olisi ollut katastrofi, koska RM on kovin tarkka henkilö. Hänellä on aina siistiä, puhdasta ja asioilla on paikkansa. Välillä mietin, sovinko minä siihen paikkaan, jota hän minulle suunnittelee. Onko lokero/ hylly/ laatikko oikea paikka minulle? Tänä aamuna mietin tällaisia, kun tiskasin hänen luonaan. Pidän tiskaamisesta, mutta hänen luonaan sekin pitää tehdä tiettyä järjestystä noudattaen. Ja varovaisesti, etten riko kalliita erikoisolutlaseja. Sain kyllä siitä hyvästä hienon brunssin, RM oli hankkinut maailman pienimmän kaasugrillin.
Kevään ensimmäinen maggara - kesän merkit eivät ole kaukana.
Unettomuus johtuu asioiden tilasta ja ilmeisesti lääkityksen vaihdosta. Nimittäin viihdevuosioireet ovat tulleet osittain takaisin. Pitäisi taas käydä kyselemässä apteekissa, jotta onko sitä minulle määrättyä rohtoa tullut, vai vieläkö menen korvaavalla tuotteella. Nyt on jopa tullut mielialavaihteluitakin, outoa, olen kovin sentimentaalisella tuulella. Toki S:n kuolema ja hautajaiset ovat saattaneet laukaista minussa monenlaisia tunnemyrskyjä, mutta on tässä jotain muutakin. Onneksi en ole äkäinen enkä vihainen.

Tänään on ystävien vuoro. Sain juuri tiedon, että keikalle on tulossa muutama muukin ystävärakas meidän lisäksemme. Sen lisäksi sain tiedon, että Ihmemiehen osalta asiat ovat selvinneet parempaan suuntaan, siitä kuulen lisää vähän myöhemmin. Nyt vain sitten pitää minun miettiä asioita lisää, mitä minä uskallan ja mitä minä tahdon. Pitäisiköhän tässä alkaa pelkäämään vai mitä?


perjantai 8. huhtikuuta 2016

Problem child

Yritän kirjoittaa järjellisiä. En tahdo pyöritellä tiettyjä ajatuksiani nyt juuri täällä. Tuskin saisin kovin paljon ymmärrystä, kun itsekään en oikein ymmärrä, mitä on tapahtumassa. Minulla kuitenkin on vakaa tarkoitus suoristaa kulmat, oikoa mutkat ja rakentaa yksinkertaisempi maailma. En vaan tiedä, koska ja miten. Olen aivan uudenlaisen tilanteen edessä, tällaista minulla ei ole koskaan ollut. Minulle syydetään viestejä päivittäin, soitetaan kahdesti päivässä. Minulle puhutaan, minua kuunnellaan, minut haastetaan, minun annetaan haastaa. Ihmemies kutoo minua verkkoonsa - vai kehtoonsa?

Tänään kuitenkin tilanne saa jäädä näin, samaksi mitä se on ollut yli puoli vuotta. Tänään en ratkaise ongelmiani, aion vain hengittää. Menen RM:n luokse saunaan. Siellä on luvassa hyvää seuraa, ruokaa ja soveliaita ruokajuomia. Ai niin ja musiikkia. Lisää musiikkia, hyvää seuraa ja soveliaita juomia on luvassa huomenna, kun lähden ystävän kanssa ensin parantamaan maailman ja sitten yhdelle keikalle. Ainakin toivon, että pääsemme sille keikalle, ettei paikka ole liian täynnä, ja että keikka on hyvä. Yritän kuitenkin pysytellä seesteisenä ja avoimena koko viikonlopun. Tämä on minun valintani, minun arvomaailmani ja minun elämäni. Tahdon miettiä, mitä teen ja minne olen menossa.

Kävin salilla ensimmäistä kertaa sairastumisen jälkeen. Lomalla ei paljon kiinnostanut lähteä töihin. Olisin toki voinut käydä enemmän kävelemässä, mutta toisaalta harrastin kyllä suhteellisen paljon hyötyliikuntaa. Jalkani tietävät tehneensä jotain. Samoin selkäni, koska tein kollegan ohjeen mukaisesti sellaisessa kävely/polku/käsienheiluttelulaitteessa hänen ohjeensa mukaisesti niin, että välillä työnsin kantapäillä, välillä vedin käsillä. Se on aika hyvä kapistus, jos olisin rikas ja minulla olisi tilaa, hankkisin sellaisen itselleni. Mikä hitto sen nimi on? Voiko se olla joku crosstrainer? Kollega lohdutti, että kyllä se endorfiini alkaa sieltä jossain välissä potkia, minä vaan epäilen. En vielä kertaakaan ole innostunut liikunnasta, olisi jo korkea aika.

(Bubbling under: Mitenhän pahasti elämäni on solmussa ensi viikon alussa? Onkohan mahdollisesti keväisellä manialla jotain tekemistä asian kanssa? Tarttisko hankkia lääkkeet, että vähän tasoittuisin?)

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Holiday in Cambodia

En enää koskaan voi jäädä lomalle. Loman jälkeinen viikko tappaa minut. Samoin raivon partaalle saattavat minua viisaampien suunnitelmat siitä, kuinka nykyinen työni hoidetaan joskus tulevaisuudessa. Aivan sekopäiden ja hullujen hommaa! Olen melkoisen pöyristynyt. Tänään olin niin ahdistunut, että piti käydä vessassa märsyämässä. Tiedän, ei se mitään auta. Kunpa voisin edes tänne kertoa kaiken!

Toivottavasti torstai on täynnä sitä itseään ja pääsen jotenkin eteenpäin työsuossani. Kamalinta on, että kukaan ei oikeastaan voi auttaa minua. Tuuraajaani ollaa siirtämässä täyspäiväisesti hänen nykyiseen tehtäväänsä. Niinpä jouduin laittamaan nykyiselle esimiehelleni sekä operatiiviselle esimiehelle viestin, että mitenkäs tehdään lomani aikana. Kuka minun työni tekee? Suoraa vastausta ei tietenkään tullut, mutta ainakin sain pojat mietteliäiksi. Taisi se upouusi esimies suorastaan säikähtää, kun laitoin hänelle loma-aikana muotoilemani toimenkuvan menemään, ei minulla sitä ole töissä ollut aikaa tehdä. Ei tajunnut raukkaparka, miten paljon vartijana olen.

Pelkään, että olen joutumassa manian valtaan. En nuku, syön vähän, laulut kertovat minulle tarinoita. Hymyilen - töissäkin silloin, kun en itke. Puhun hulluja. Kuuntelen hullumpia. Joko olemme molemmat sekaisin, minua vedätetään 6-0 tai sitten kaikki on totta. Pitää vaan toivoa, että tunne polttaa itsensä poroksi mahdollisimman pian tai totuus paljastuu nopeasti.

Olen vaarassa. Minun pitäisi pelastaa itseni. Naiset ja lapsenmieliset ensin.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Kauneuden takia

Kävin eilen kosmetologilla. Se on aina yhtä jännittävä tapahtuma, kun ei kovin usein tule käytyä. Tuskin olisin  mennyt nytkään, ellei olisi ollut joululahjaksi saatua lahjakorttia. Kuuntelin jälleen nuoren neidon haukut siitä, että kasvoni ovat pintakuivat. Ainakin sillä perusteella, miten paljon hän sai hölvättyä naamaani tavaraa 1,5 tunnin aikana, uskoin häntä. Jopa niin paljon, että sorruin taas ostamaan kaksi ihmerasvaa mukaani. Että se siitä ilmaisesta hoidosta...

Huvittava osuus alkoi siinä vaiheessa, kun kosmetologi puhdistuksen jälkeen ryhtyi levittämään kasvoilleni meikkivoidetta. Sehän ei ollenkaan tarttunut kiinni vaan ryhtyi hänen sanojensa mukaan rullaantumaan pois. Minä kyllä tiedän, mitä tapahtui. Kun kasvoilleni laitetaan riittävän paksuja rasvoja, ne jäävät ihon pintaan, eivätkä enää imeydy. Sitten kun siihen yrität levittää jotain pigmenttipitoista, huonostihan siinä käy. Niinpä neiti sitten pyyhki ensimmäisen yrityksen pois, pesi kasvojani ja kokeili uudelleen. Sitten se onnistui.

Mutta miksi ihmeessä heidän pitää aina niin lähelle silmiä tunkea aineitaan? Nytkin kärsin valuvista silmistä aina kotiin saakka, ennen kuin sain pyyhittyä suurimmat ongelma-alueet. Muuten hän kyllä käytti kauniita sävyjä, sellaisia aikuisen naisen värejä, huuleni muun muassa olivat vaalean persikan väriset. Hassua, kun itse käytän vain peruspunaisia huulikyniä ja huulirasvaa.

Jotenkin toivoisin, että viikonlopun hömpötys olisi jatkunut, mutta jo illalla Ihmemiehen kanssa puhelimessa puhuessani ymmärsin, että koko jutun tiellä on niin hurjia esteitä, että saa nähdä, mitä tästä vielä tulee. Muuta kuin kamala sotku. Vai tuleeko sitäkään? Tahdonko minä? Jaksanko? Nyt pitäisi vaan olla sitä surullisen kuuluisaa kärsivällisyyttä odottaa ja katsoa, mitä tästä seuraa. Osasihan hän soittaa minulle kuitenkin. Äh, onneksi pääsen töihin, siellä tällaiset ajatukset viimeistään katoavat.

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Leivänmuruja tai pikkukiviä

Perjantaina tietenkin myöhästyin bussista. Kerkesin Paavalinkirkolle viisi minuuttia ennen siunaustilaisuuden alkua. Niinpä ei jäänyt juurikaan aikaa jutella kenenkään muun kuin seuralaiseni V:n kanssa. V ja S tutustuivat Limingalla aikoinaan. Tilaisuus oli järjestetty niin, että kukkienlasku oli ennen varsinaista siunausta. Pappi puhui vähän, mutta kauniisti. Minä vollotin paljon, enkä näyttänyt yhtään kauniilta.

Muistotilaisuudessa en saanut juuri ruokaa alas, keittoa söin. Muuten harrastin tupakointia ja juttelua ihmisten kanssa ulkona. Vieläkin tuntuu keuhkoissa. Sitten vielä tapasin S:n viimeisimmän tyttöystävän ja kihlatun, erittäin kaunis ihmisen sekä sisäisesti että ulkoisesti. Ja kovin naiivi rakkaudessaan, mutta sitäpä ei minun tarvinnut enää vatuloida eikä hänen mielikuviaan rikkoa. Pahoin pelkään, että S ei olisi koskaan muuttunut, vaikka hän siihen uskoikin kovasti.

Sitten rumuttiin baareja, muisteltiin edesmennyttä, vähän riideltiin, vähän sovittiin. Ja juotiin. Joskus yhdentoista maissa yhden baarin edessä näin ihmisen, joka jotenkin toi mieleen S:n. Ja mitä mie teen, menen halamaan ja selittämään. Herra liittyi seuraamme, seurasi meitä vähän ihmeissään, mutta jostain syystä tarttui minuun. Jopa niin lyhyessä ajassa, että oli suorastaan järkyttävää, miten nopsaan siirryin hänen kanssaan kotiini. Siellä olemmekin viettäneet neljä vuorokautta puhuen, kertoen ja kuunnellen. Kaikki tapahtuu liian nopeasti, kaikki on uutta, kaikki on ihmeellistä, kaiken ei pitäisi käydä näin. Minua pelottaa, eikä pelota yhtään. Elämä on ihmeellinen paikka, siellä on ihmeellisiä ihmisiä.

Mutta katsotaan nyt. Ihmemies lähti kotiinsa. Saa nähdä, osaako hän tänne takaisin ja koska, saa nähdä tiputteliko hän peräänsä vanan pikkukiviä vai leivänmuruja. Pikkukivien avulla hän osaisi tänne, leivänmurut syövät lintuset (muistatte varmaan Hannu ja Kerttu-sadun). Mutta mitään en kadu.