Kävin eilen kosmetologilla. Se on aina yhtä jännittävä tapahtuma, kun ei kovin usein tule käytyä. Tuskin olisin mennyt nytkään, ellei olisi ollut joululahjaksi saatua lahjakorttia. Kuuntelin jälleen nuoren neidon haukut siitä, että kasvoni ovat pintakuivat. Ainakin sillä perusteella, miten paljon hän sai hölvättyä naamaani tavaraa 1,5 tunnin aikana, uskoin häntä. Jopa niin paljon, että sorruin taas ostamaan kaksi ihmerasvaa mukaani. Että se siitä ilmaisesta hoidosta...
Huvittava osuus alkoi siinä vaiheessa, kun kosmetologi puhdistuksen jälkeen ryhtyi levittämään kasvoilleni meikkivoidetta. Sehän ei ollenkaan tarttunut kiinni vaan ryhtyi hänen sanojensa mukaan rullaantumaan pois. Minä kyllä tiedän, mitä tapahtui. Kun kasvoilleni laitetaan riittävän paksuja rasvoja, ne jäävät ihon pintaan, eivätkä enää imeydy. Sitten kun siihen yrität levittää jotain pigmenttipitoista, huonostihan siinä käy. Niinpä neiti sitten pyyhki ensimmäisen yrityksen pois, pesi kasvojani ja kokeili uudelleen. Sitten se onnistui.
Mutta miksi ihmeessä heidän pitää aina niin lähelle silmiä tunkea aineitaan? Nytkin kärsin valuvista silmistä aina kotiin saakka, ennen kuin sain pyyhittyä suurimmat ongelma-alueet. Muuten hän kyllä käytti kauniita sävyjä, sellaisia aikuisen naisen värejä, huuleni muun muassa olivat vaalean persikan väriset. Hassua, kun itse käytän vain peruspunaisia huulikyniä ja huulirasvaa.
Jotenkin toivoisin, että viikonlopun hömpötys olisi jatkunut, mutta jo illalla Ihmemiehen kanssa puhelimessa puhuessani ymmärsin, että koko jutun tiellä on niin hurjia esteitä, että saa nähdä, mitä tästä vielä tulee. Muuta kuin kamala sotku. Vai tuleeko sitäkään? Tahdonko minä? Jaksanko? Nyt pitäisi vaan olla sitä surullisen kuuluisaa kärsivällisyyttä odottaa ja katsoa, mitä tästä seuraa. Osasihan hän soittaa minulle kuitenkin. Äh, onneksi pääsen töihin, siellä tällaiset ajatukset viimeistään katoavat.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti