Mansi- ja mustikoita

Mikähän puutostauti minuun nyt on iskenyt? En vuosiin ole juurikaan syönyt mansikoita. Ovat kovia, kitkeriä raakileita eivätkä yhtään suun mukaisia. Pari viikkoa sitten kun ensimmäiset kotimaiset ilmestyivät kauppaan, näyttivät kuitenkin niin kypsiltä, että tuli mielihalu. Eikä turhaan, kypsiä ja makeita ovat olleet. Ilokseni olen pistellyt varmaan viitisen rasiaa kitusiini.

Eilen sitten ihan yllättäen taas tuli stoppi, vaikka mikäli mahdollista marjat olivat vieläkin makeampia kuin tähän saakka. Mutta suuta alkoi kutittaa ja kieltä kirvellä. Se on varoitus allergiselle ihmiselle, seuraavaksi olisi vuorossa allerginen reaktio. Pitää siirtyä takaisin pensasmustikoihin, banaaniin ja satunnaisiin vadelmiin ja meloniin. Pitää olla tyytyväinen, että jotain hedelmiä ja marjoja saan alas, en koskaan ole niistä innostunut. Kauheata olla kranttu.

Olen tullut siihen tulokseen jo useampi vuosi sitten, että kun en kerta pakastemarjoja vedä, hienohelma, niin syön sitten tuoreita niin pitkään kuin kukkaro sallii. Ja muutakin tuoretta. Säästän sitten haudassa. Haarhaar.

Olen taas väsynyt, puoli viiden aikaan herääminen ei oikein sovi minulle. Paremmin sopisi mennä nukkumaan siihen aikaan. Eilen onneksi saivat pyykit kyytiä. Tänään jatkan lisäkotihommilla. Huomenna pakkaan, tuliaisetkin melkein ovat valmiina. Eikä minulla enää ole yhtään maanantaiaamuherätystä ennen lomaa, mutta paljosta vetoa, herään taas ennen kukonlaulua vaikka ei olisi tarve. Mistä sitä unta saa ostaa?

Hiilipannun ystävät kokoontuvat

Grilliruoka tursuaa korvista. Kahtena päivänä perätysten grillasimme ja pelasimme. Mikäs siinä, ihmiset ovat ihania, pelaaminen hauskaa, ruoka hyvää ja koko touhu sai ajatukseni hetkeksi muualle. Mutta sunnuntai-iltana oli vatsassa kivireki. Onneksi ei tullut enää lutrattua alkoholin kanssa, se tästä vielä olisi puuttunut. Siltä osin oloni on varsin selväpäinen ja tervejärkinen.

Alkuperäisellä peliporukalla emme kovin kummoista sessiota ottaneet, edellisestä pelikerrasta oli lähes 1,5 vuotta. Vähän vain verryttelimme ja muistelimme, että missäs sitä ollaan ja mitä aiotaan tehdä. Luolastossa taistelimme yhden pikkutaistelun ja saumat hengenlähtöön olivat lähellä useasti. Niin sitä ihminen unohtaa roolipelimaailman lainalaisuuksia, kun ei niitä käytä. Toisen porukan kanssa olemme aloittelemassa uusinta seikkailua, askelmerkit eivät näytä kovin lupaavilta. Jos matkasta ei tule suorastaan katastrofi, niin taatusti siitä ainakin tulee polveileva ja pitkä. Olemme kaikkien tunnettujen karttojen ulkopuolella laskeutumassa pienen kuun pinnalle, jonne meitä ennen on jo laskeutunut kuusi muuta alusta. Eikä miehistöistä tietenkään enää nay vilaustakaan. Jep.

Maggaraa tuli syötyä pienen kylän tarpeiksi. Eilen jätin jo suosiolla sitä puolta väliin. Salaatti kelpasi paremmin. Taidan tällä viikolla tyytyä johonkin todella kevyeen. Paitsi että huomenna on taas yksi iltatilaisuus, josta en tiedä, miten siellä on tarjolla. Ainakin väsymystä keskiviikkoon, veikkaan, koska olen kotona vasta joskus puoliltaöin.

Äiteellä on aika lääkäriin tiistaina. Sitten olemme taas vähän viisaampia. Kunpa hän ei joutuisi kovin kitumaan! Minulla on majapaikka kysyttynä valmiiksi vaikka pidempiaikaista majoitusta varten pohjoisemmasta Suomesta. Muuta en oikein voi tehdä, se kai tässä vituttaakin.

Petipuuhia

Harjoittelen B&B-toimintaani varten. Ystävä lentää naapurimaasta Pohjois-Suomeen ja tarvitsee yösijan viideksi tunniksi. Ehkä neljäksi. Niinpä teen hänelle ruokaa ja petiä. Samalla vaihdoin omatkin lakanat, on taas ollut niin hektistä, että ei ole sitäkään saanut aikaan. Eikä siivoamista. Mutta nyt on imuroitukin. Kunhan riittävän vahva motivaatio tulee, niin kyllä alkaa tapahtua.

Olen sitten ryhtynyt parisuhteeseen. Sen lisäksi olen rikkonut yhden sydämen ja ilmoittanut kahteen muuhun osoitteeseen, että takana ovat ne päivät, kun minut sai iloitsemaan elämästä kanssaan. Tai ainakin tauolla. Olen hirveä epäluuloinen pelkuri, näyttelen rohkeata, mutta ei tämä ihan sitä taida vielä olla. Tässä on kuitenkin koira haudattuna, voi olla että joku mätä rottaeläinkin voi paljastua. Mutta silti heittäydyn, koska tässä on mahdollisuus johonkin tolkuttoman ihanaan ja upeaan.

WC:n peilikaapissa on hammasharja, mieshajuste ja partahöylä. Ihmemies puhuu tuovansa tänne kitaran. Lenkkarit jo ilmestyivät. Sunnuntaina kävimme ulkoiluttamassa niitä, samoin eilen pikkulenkin. Tämä vaikuttaa pelottavan seesteiseltä. Aamuisin menemme yhdessä bussiin, illalla samaan sänkyyn. Kirjoittelen ja saan niin siirappisia viestejä, että joku voisi kohta soittaa poliisin tai Paranoidin.

(Tunnen suurta surua. Tolkutonta pahaa mieltä sekä tunnontuskia. Ne kaikki ovat minulle ihan oikein. Saisi tipahtaa kuuma kivi päähäni. Miksi v*tussa piti ryhtyä leikkiin ilman tunteita? Hyvähän se on selitellä, että siinä vaiheessa suunnitelma oli molemminpuolinen, ei se enää sellaista ollut pitkään aikaan. Kyllä minä tiesin, että toisella puolella on tunteita enemmäkin. Miksi olen paha ja ajattelematon inehmo? Ansaitsenkin tulla rikotuksi.)

Suunnitelmien muutos

Vaikka elämä järjestää välillä isojakin yllätyksiä, jotenkin olen onnistunut lipsahtelemaan karkuun kaikkein pahimmilta seuraamuksilta. Enimmäkseen aivan ilman omaa ansiotani, yleensä onnenkantamoisilla. Niin käy tänäänkin. Minun pitäisi alkuperäisen suunnitelman mukaan hypätä junaan kahden maissa. Kun nyt konduktöörit kuitenkin päättivät vähän lakkoilla, mietin jo hetken liftaamista. Sitten tajusin, että eihän se enää käy. Ensinnäkin minulla on liian paljon tavaraa, olen liian vanha ja Suomessa on siirrytty moottoriteihin. Mutta että onhan meillä Onnibus, ja vaikka heidän bussiensa jalkatila on tarkoitettu kääpiöille, hätä ei lue lakia. Niinpä matkustankin kotiin saatanan lähettiläiden kyydissä, halvemmalla ja tunnin pidempään.

Mukaan lähtee elämäni ensimmäinen omatekemä ahvenkukko. Sen lisäksi Pohjoisemman Suomen kaupungin Seppälästä löysin edustuskelpoiset tummat farkut (riittävän pitkät lahkeet) ja yhdestä pienenpienestä kaupasta persoonallisen kevätvillakangastakin. Suosin suomalaista käsityötä. Äitee taas kauhisteli törsöttämistäni, itse hän jätti taas monta vaatetta ostamatta, kun kuulemma ei enää kannata uusia ostaa, kun pian kuolee ja ne jäävät käyttämättä. Pyörittelin sisäisesti silmiäni, en kuitenkaan sanonut mitään. Ei kannata.

Vierailu on sujunut suhteellisen leppoisissa merkeissä. En ole edes saanut viinanjuontikohtausta eikä äiti ole pakkosyöttänyt minua juottoporsaaksi. Ehkä minä vielä opin - ehkä lehmät lentävät. Luojan kiitos, vanhempi veliseni tuntuu huolehtivan äidistä. Menee jopa lääkärille mukaan ja kysyy oikeat kysymykset. Mutsia tietysti pelottaa, mutta kun ei sille nyt vaan mitään voi. Kunhan saisi kuolla ilman kitumista, toivon minä.

Kesällä on taas tultava. Tiedän sen. Vähällähän mie tähän saakka olen päässyt. Karkuun lipsahtanut tästäkin lajista, kiittämätön tuhlaajatytär.

Deliberate mayhem

Tulin käymään kotosalla sillä välin, kun Rotumarsu katsoo Walking Deadia. Kauhu ei edelleenkään ole minun ohjelmani. Näen vain painajaisia. Turha siis kiusata itseään tai toista, kerkeänpähän käydä kotona kääntymässä ja keräämässä unohtamani ruoka-aineet. Minulle tosin on annettu vain apukokkioikeudet, lihaan en kuulemma pääse koskemaan. Teen sitten pari lisuketta ja valkosipuliperunat.

Torstai-iltana matkasin saunan jälkeen pohjoiseen parin juna-aseman verran. Siiselihän se sieltä taas huuteli. Valitteli olevansa kovin kiireinen aina siihen saakka, kun saavat harrastetilansa valmiiksi. Mikäs siinä, ei se minua haittaa, kunhan nyt välillä satumme samoille huudeille. Pari baaria kiersimme ennen kuin matkasimme hänen luokseen. Siellä pidimme taas omat alkoholia ja musiikkia iltamat, meni pitkään. No new; same same, but different. Ennen kuin Siiselin luota läksin, hän nakkasi minulle suklaamunan kätösiin. Hassu pääsiäispupu. Pidän munaa jakavista pupuista.

Pääsin ajoissa liikkeelle. Minua ajoi tarve päästä apteekkiin. Syy oli typerä, sitä gynekologin kirjoittamaa uutta estrogeniäkään ei löytynyt apteekista. Piti sitten ryhtyä epätoivoisiin tekoihin, kysyin, että mitä heiltä yleensä löytyy, lähetin apua-SOS-tekstarin omalääkärilleni pohjoisempaan Suomeen. Että nyt kaipaisin apua, ennen kuin ryhdyn tappamaan ihmisiä. Onneksi ystävä ymmärsi hädän ja soitti puhelinreseptin. Sain kuunnella kaukokettuilua puolisonsa taholta, kun viisasteli taustalla, että pitäähän ystävän pelastaa Uudenmaan pääsiäisrauha. Siihen totesin, että tässä vaiheessa aletaan jo puhua maailmanrauhasta. Ja että hyvähän se on sieltä 400 km päästä huudella.

Tänään tulee karitsaparka ja muuta hyvää. Iltasella saunaa ja lisää alkoholia ja musiikkia iltamia. Mukavaa ja leppoisaa. Minulla on kyllä hauskaa Rotumarsun kanssa. (Joku saattaisi viisastella, että taitaa olla hauskaa kaikkien kanssa. No niin on, etenkin sellaisten ihmisten kanssa, jotka olen itse valinnut. Nyt niitä vaan on taas enemmän kuin pitkiin aikoihin. Tiedän, ettei tilanne tule jatkumaan tällaisena loputtomiin. Siksi nautin tästä niin pitkään kuin voin.)

Ajan nopeita liikkeitä

Viikonloput ovat lyhyitä, mutta tuskin kestäisin niitä pidempinä. Perjantain vietin RM:n hoivissa. Hän on kovin huomaavainen ja hellä. Koen oloni ihmeen turvalliseksi hänen kanssaan, asioilla on kurssinsa ja siinä pysytään. Saunan päälle sain omatekoisen jättiläishampurilaisen, joka painoi silmäripset silmien päälle. Onneksi painoi, hyvien yöunien ja aamiaisen päälle piti rientää alakylille.

En jaksanut siivota, enkä oikein tiennyt, mitä tekisin ruuaksi, varsinainen kätevä emäntä siis. Niinpä kasasin pöytään vähän kaikenlaista tapas y pipas -hengessä. Osa oli kotoisin suoraan kaupan hyllystä; yrttimarinoituja oliiveja, mozzarella-salaatti, sitruunauusia perunoita, tonnikalaa, pinaattipizzaa, jättikatkaravun pyrstöjä sekä kampasimpukoita. Ainakin makuharmoniaa/ kakofoniaa riitti.

Neljän naisen voimin venyttelimme ruokapöydässä aina puolille öin. Siirryimme lempibaariiniin, kun Dervissi sieltä viestitteli olevansa seuraa vailla. Kuinka ollakaan, jatkoillehan siitä jouduin. Jauhoimme D:n kanssa ikuisia aiheita, mutta onneksi ennen seitsemää ymmärsin lähteä kotiin. Bussissa jouduin jo oikein sinnittelemään pysyäkseni hereillä, musiikin voimin raahasin itseni kotiin.

Arvaatte varmaan mihin käytin sunnuntain. Mutta uni teki hyvää, luvassa on hektinen viikko, kollega on lomalla ja minulla on joka illallekin vielä jotain ohjelmaa. On minun vuoroni lomailla pääsiäisen jälkeen, en vaan ymmärrä, miten saan hoidettua asiat siihen kuntoon, että voin jäädä lomalle. Varsinainen piinaviikko edessä, sopii hyvin pääsiäisen henkeen.

Hyvin, mutta huonosti

Jatkoin sitten makaamista, kun olin alkuun päässyt. Parin terveemmän päivän päälle sain ilmeisesti noroviruksen kimppuuni. Jouduin jopa oksentamaan. En suosittele erityisesti yli 38,6 asteen kuumeessa. Sattuu. Onneksi ei ruoka aamulla maistunut, ei ollut kovin paljon materiaalia ja helpotus oli välitön. Sitten vaan oli kuumetta.

Viikonloppu oli riemuisa. Perjantaina kävimme hallissa sekä Arabiassa ennen kuin huitasimme sampanjan kitusiin ja siirryimme ulkoruokintaan. Jos jaksaisin näpytellä, kertoisin mielipiteeni Toscaninin eväistä. Nyt vaan totean, että kyllähän sitä söi. Pääruoka oli herkkua, karitsan niskaa, savoijinkaalia ja polentaa, mutta sinisimpukkapasta oli turhan al dente. Muutama muukin mielipide minulla on, mutta pidän ne nyt itselläni. Sanotaanko, että ei tarvitse toiste mennä, vaikken rähisemään alkanutkaan.

Ruuan päälle kiertelimme ystävättären kanssa baareja: Boothill, Loose, U. Kaleva ja On the Rocks. Hauskoja ihmisiä, sosiaalista kanssakäymistä ja kuitenkin päädyimme turvallisesti kotiin yöbussilla. Siis silkkaa säästöä, mutta kovin kosteata sellaista. Mielenkiintoisia kohtaamisia oli kuitenkin paljon, oikein muisti, miksi niitä ihmisiä tavataan.

Lauantai-ilta meni naapurilähiössä omien eväiden merkeissä. Runsas vihersalaatti, fenkoli-lehtikaali-appelsiinipaistos, pari laatua maggaroita, broilerin filepihvejä ja sitruuna-uusia perunoita (uusin keksintöni). Ruoka oli maukkaampaa kuin Toscaninissa. Seura oli ehdottoman ihanaa. Naurua taas riitti niin, että meni seuraavan vuorokauden puolelle ennen kuin kotona olimme. Kyllä hyvä seura parantaa. Henkisen parantamisen tarpeessa nimittäin olen ollut.

Olen koittanut kerätä valokuvia ja kirjoittanut muistokirjoitusta. Siinä olivat S:n tyttären toiveet. Muistopöytään pitäisi saada kuva. Hän tahtoo oppia tuntemaan isänsä ja että minä kuulema olen niistä harvoista, jotka hänet tunsivat. Minua sisäisesti nauratti, että vähissäpä se tieto sitten on. Mutta toisaalta ymmärrän, harva jaksaa luonnonvoimia monta vuotta peräjälkeen. Nyt on kuitenkin kirjoitus tehty ja melkein kaikki valokuvat kaiveltu, hän saa tehdä niillä, mitä tahtoo. Minä lupasin mennä hautajaisiin ja muistojuhlaankin, en vaan voinut sanoa tyttärelle ei.

Mutta sen mie vaan sanon, että kun siitä juhlasta pääsen, pidän ihan oman Kallio Kukkii tapahtuman. Se ei sitten ole alaikäisille soveliasta seurattavaa. Ja nyt lähden nukkumaan, ystävä kävi yökylässä kotimatkalla viime yönä. Siinä kuitenkin meni aikaa haastellessa. Sain reilun puoli kiloa hirvijauhelihaa ja kolmikiloisen hirvipaistin sekä kutsun Norjaan toukokuussa. Siellä kyllä on nättiä ja kivoja ihmisiä, mutta kun se on niin hirveän kallis maa.

Ei mitään uutta taivaankannen alla

Perjantaina touhusin kotihommia tiiviisti töiden jälkeen, kunnes sain myöhäisen herätyskohtauksen ja kirmasin Kallioon. Siellä tutuissa ja turvallisissa baariolosuhteissa törmäsin Dervissiin, jonka kanssa tosin en kerennyt kovin aikaa viettää. Hän kun tapasi tuttavapariskunnan aikojen takaa ja minä taas tekstailin Siiselin kanssa sillä seuraamuksella, että vaihdoin iltasuunnitelmat lennosta. Baariin jäi Dervissi huutelemaan perään, mutta ei voi auttaa. Mieluummin minä menen tapaamaan henkilöä, joka ei ole parisuhteessa.

Naapurilähiön tutussa baarissa pojat hakkasivat biljardipalloja, minä nautin seurasta. Meni aika pitkään. Ja Siiselin luona vielä pidempään, niinpä kun häntä tuli veljensä hakemaan aamulla rakennushommiin, minä jäin sohvalle makoilemaan. Sitten se sohva söi minut ja heräsin vasta muutaman tunnin päästä uudelleen. Onneksi niin, jaksoin vähän paremmin liikkua ja touhuta, olin nimittäin menossa RM:n luokse ruuanlaittotouhuun.

Oli hauska lyhykäisesti tavata Siiselin veli. Ihan ovat veljekset samasta puusta veistettyjä. Minua hymyilytti sisäänpäin, kun kuuntelin heidän sanailuaan. Mietin mielessäni, että onneksi ei tarvinnut viettää aikaa heidän kanssaan, olisi saattanut käydä raskaaksi. Siiseli toivoi, että seuraavan kerran meillä olisi vähän pidemmän kaavan tapaaminen, minä viisastelin, ettei tapaamisen pituus minusta ollut kiinni. Hänestä ja hänen huonosta ajoituksestaan enemmänkin, siinä on kaveri, jonka viikonloput ovat lähes yhtä kiireisiä kuin minun.

Rotumarsun luona taas rauhotuin. Söimme yhdessä aamupalan, sitten vähän kuunneltiin musiikkia. Sen jälkeen saunottiin ja tehtiin yhdessä ruokaa. Opetin hänet tekemään risoton. Ja siitä vasta hyvää tulikin, kun nuoriherra kaivoi pakastimestaan rasiallisen itse poimimiaan kantarelleja. Annoin hänen huolehtia karitsan paahtopaisteista ja herkkuahan niistä tuli. Ruokapornoa suorastaan. Sen verran espanjalainen ruoka-aika meillä oli, että molemmilla ruoka hiipi suoraan silmiin. Ei tullut mitään valvomisen maailmanmestaruutta tällä kertaa, eikä kyllä tarvinnutkaan.

Sunnuntaina RM sivisti minua vielä kahden elokuvan verran. Ensin hihittelin Brünolle ja sen jälkeen vielä Poliisin pojalle. Molemmat sopivat olotilaani. Etenkin Poliisin pojan kanssa minulla oli vaikeuksia pitää pokkaani, kun rosvosakista tulivat mieleen eräät S:n ystävät. Surkuhupaisia rosvonkuvatuksia. Elokuvien jälkeen siirryin alakylälle, koitan pikkuhiljaa siivota makuuhuonetta uuden sängyn saapumista varten. Jalat pitää vielä irroittaa, en nimittäin ostanut uusia. Saavat vanhat kelvata.

I´ll sleep when I´m dead.

Pala kakkua

Perjantaina menin suoraan töistä keskustaan tapaamaan Siiselin kautta tuttua daamia ja hänen ystäväänsä. Olemme alkaneet vastoin moniakin oletuksia pitää yhteyttä. Varmaan osittain siksi, että hän tajusi jossain välissä minun olevan hänen työnantajansa asiakkaita. Hihittelimme baarissa useampia tunteja, ennen kuin perheelliset alkoivat suunnitella kotiinlähtöä. Minä sitten matkasin Siiselin hemmoteltavaksi. Se olikin erittäin lämmin jälleentapaaminen, olisi varmaan nolottanut mokoma pussailun määrä, jos olisin aivan selväpäinen ollut.

Vähäisten yöunien päälle sain aamukahviin jalluplörön ja puolikkaan palan kakkua ennen kuin läksin kaupan kautta kotiin. Piti käydä roolipeli-iltamia varten evästä. Lupasin viedä salaattitarpeet mukanani, mutta eihän se koskaan minulle ole niin yksinkertaista. Tein couscous-hernerouhe-parsakaalilisukkeen ja paistelin halvennuksesta ostamiani kanasuikaleita. Kun en osaa olla ruokkimatta ihmisiä, niin sittenpähän teen niin.

Pelissä oli suuri taistelu hämähäkkejä vastaan. Saimme puolivahingossa hengiltä hämähäkkien kuningattarenkin ja sieltä melkoisen saaliin. Ja vaikka omat pisteeni olivat lähinnä naurettavat, niin uskokaa tai älkää, muiden keräämillä pelikertapisteillä tasoni on taas nostamista vailla. Eikä ole vielä edellistäkään nostoa saatu loppuun. Vaivavaiva... Joskus yhdeksän maissa läksin raahustamaan kotiin, olin niin poikki kuin ihminen vain voi olla. Ei paljon tarvinnut unta houkutella.

Suunnittelen viikon suurempaa kauppareissua. Minun pitäisi ostaa paineteippiä, sellaista joka kuulemma tarraa kiinni pintaan kuin pintaan ja pitää kuin tauti. WCpaperirullan teline päätyi Ottoveljen käsissä irti lattialle. Ehkä liimaan samalla magneettisen veitsitelineen keittiöön. Sekin on odottanut vuoroaan aika pitkään. Iltasella Rotumarsu toivoi minua luokseen. Antaas nähdä nyt, jaksanko raahustaa, huomenna on kuitenkin taas työpäivä. Mutta kun siellä saisin pizzaa...

Selvisi muuten S:n kuolinsyy. Influenssan jälkitauti, sydän petti. Ei siis ihme kyllä huumeita eikä alkoholia. Varmaan omaisille jonkinlainen helpotus, toisaalta minullekin. Hautajaispäivä on nyt tiedossa, pitää vielä miettiä, onko se pelkka addressin paikka, vai menisinkö sinne ihan incognito takariviin.

Sinne ja takaisin

Jo on aikoihin eletty, mietin, kun rva henkilöstöhörhö kuultuaan minun aivastelevan ajoi minut perjantaina pois töistä. Toki minulla oli flunssa, en sitä kiellä, mutta jos ei kuumetta ole, niin minulla on ollut tapana pysyä töissä. Etenkään jos minulla ei ole tuuraajaa ja kollega jää yksin pitämään katastrofilinnaketta pystyssä. Mutta ajattelin, että ei tehdä tästä nyt sitten numeroa. Panin out of officen päälle ja läksin kotiin - matkatavaroiden kanssa tietenkin, koska olin suunnitellut lähteväni suoraan suolakaivokselta rautatieasemalle.

Junamatka pohjoisempaan Suomeen sujui torkkuessa ja niistäessä. Olinhan minä flunssainen, mutta kuumeeton. Niinpä junasta laskeutui kovin pirkeä reipponen, nenäliinatäydennyksen jälkeen valmis paistamaan blinejä ja nauttimaan ruuantekojuomaa. Ei muuten ole aikoihin glögi maistunut niin hyvältä kuin perjantaina, se on mitä parhainta nuhalääkettä.

Jotenkin se aika taas kului, kello huuteli jo puolta kahta, kun vatsa täynnä ravintola Urbanin ohjeella tehtyjä lettusia siirryin piiankammariini kauneusunille. Aamulla kun taas kehuin nukkumaolosuhteita, talon isäntä totesi, että alkoholillahan ei varmaan ollut mitään tekemistä asian kanssa. No, ehkä jonkun verran, nenä aukeni, mutta silti, viileässä ja pimeässä olen aina saanut parhaat unet.

Lauantain ohjelmassa oli kampaamokeikka (leikkasin ystävättären hiukset) sekä kukkoa viinissä. Kukkoa tosin ei löytynyt, mutta pari jyväbroileria paloiteltuina ajoivat saman asian. Itselleni hankin mustan kajalin, vanha katosi muutama viikko sitten jonnekin. Pitihän ne silmät saada sotkettua saunan jälkeen, kun kerta oli rokkitapahtumaan menossa. Pannuhuoneelta kävimme hakemassa vauhtia ennen kuin Henrin baariin pääsimme, kivaa oli, tuttuja hurjasti, muutamia uusia ihmisiä, hienoa musiikkia, viileitä juomia, sekavia ajatuksia ja sitten taksilla kotiin, kun tuli mieleen, että seuraavana päivänä pitäisi matkustaa taas junassa kotiin.

Vähiin jäivät unet, mutta vieläpähän kerkesin ystävien kanssa seurustella sunnuntainakin. Säikähdin jo myöhästyväni junasta, kun ryhdyimme vielä lounasta pusaamaan. Ihme hobittimeininkiä, puhutaan ruuasta, syödään ruokaa, suunnitellaan seuraavaa ja soveliaan ruokajuomat sekä musiikki kehiin. Juup. Hienoa ja ihanaa, pakotonta, helppoa ja mukavaa, sitä se ystävyys on.

Sunnuntaina sitten askartelin elämäni ensimmäisen videohaastattelun ennen kuin unille menin. Se oli yllättävän mukava kokemus, mutta epäilen, että tuskinpa jatkoa seuraa. Tai sitten olen parempi kuin tiedänkään. Haastattelukutsu tuli melkoisen nopealla aikataululla, perjantaina, kun torstaina laitoin hakemuksen menemään konsulenttifirmalle. Tekoaikaa oli maanantaihin, mutta tahdoin saada sen heti pois alta.

Sitten vielä yksi juttu. Luin nimittäin kokonaisen kirjan matkan aikana. Kissani Jugoslavia tarttui mukaan Pasilan asemalta. Ensin olin, että mitä hittoa, sitten vähän ehkä jotain ymmärsin. Sen jälkeen kiinnyin ja olisi tehnyt mieli ryhtyä hidastelemaan. Vaan kun tahtoi tietää, kuinka siinä käy, niin kiiruhdin loppuun. Viime yönä näin kirjasta unta, jäi päähän, hieno lukuelämys. Suosittelen, tulee suomalaista kummallinen kuva.

Joka toisen sydän murtuu ja minulta varvas

Perjantaina tein vauhdikkaan työpäivän. Ihmeellinen päivä, mietin joutuneeni rinnakkaistodellisuuteen, kun aamu alkoi sillä, että minulle ojennettiin suklaarasia (olin tehnyt yhdelle kollegalle palveluksen) ja iltapäivällä tuli kukkasia, orkidea (olin tehnyt toisen palveluksen ja poika ehkä vähän liioitteli, koska on ihastunut minuun). Kävin kotoa saunakamppeet ja kipitin yläkylille RM:n hoivaan, siellä oli valmiina ruoka ja juomat. Ei siis mikään paskempi päivä, myhäilin saunan lauteilla kylmä lonkeromuki kädessäni.

Iltasella yksi toveri kävi hakemassa kotiavaimeni ja majoittui luokseni. Lauantaina nimittäin pelasimme pitkästä aikaa. Onneksi oli lauantaita varten tarjoilut jo hankittu ja tehty. Olin luvannut tarjota lihapullia ja perunamuusia, pullat olin väkertänyt valmiiksi jo torstaina samalla kun odottelin Ottoveljeä pääkaupunkiseudulle. Hän lensi Etelä-Eurooppaan pitkää viikonlopppua viettämämään. Syy äkilliseen matkaan on surullinen, mutta ei kuulu tarinoihin, joita minä voisin kertoa.

Vähän tämä b&b-toiminnan harjoittaminen näinkin pienessä asunnossa on kuitenkin rassannut. Kaikki on vinksinvonksin enkä tunnu koskaan olevan hetkeäkään yksin. Siksi päähäni livautettu orastava ajatus siitä, että saattaisin päästä isompaan asuntoon vähän niin kuin takaoven kautta, ei kuulosta yhtään paskemmalta ajatukselta. Katsotaan nyt, sekään ei tapahdu hetkessä, mutta toivoa on. Tahdon makuuhuoneen, keittiön ja olohuoneen, ne lisäisivät vieraanvaraisuusastettani.

Lauantaina oli hieno roolipelisessio. Taistelimme 20-metristä lohikäärmettä vastaan, matkakumppaneissa ilmenee omituisia piirteitä, kaksoispersoonallisuuksia. Hahmoni jäi lohikäärmeen alle, mutta selvisi hengissä. Nostimme minulle jopa tasojakin pitkästä aikaa, tasolta viisi tasolle 8,5. Tulee taitoihin melkoinen harppaus - ja tarpeen onkin. Vastus vaikuttaa haastavalta. Minä edelleenkin pidän roolipelaamisesta, se on minulle sovelias harrastus, vaikkei minusta mitään pro-tyyppiä koskaan tulekaan, en osaa sääntöjä enkä jaksa niitä muistaa.

Pelin jälkeen siivoilin paikkoja ennen kuin könysin takaisin RM:n viereen. Torkuin sohvalla, kun hän katsoi jotain kauhuelokuvaa. Sitten jatkoin unia sängyssä. Joskus on vaan kiva olla jonkun lähellä ilman mitään suurempaa agendaa. Minua vähän huolestuttaa, alan tottua helppouteen ja mukavaan oloon. Se yleensä kostautui, koska karma. Sunnuntaina valuin takaisin kotisohvalle, ruokaa ei tarvinnut onneksi tehdä, ei silti, ei oikein maistunutkaan. Sitä paitsi taisin murtaa pikkuvarpaani RM:n olohuoneen rahiin, kun aamun kähmässä siirryin sohvalle lukemaan ennen kuin hän heräsi. Se on nyt noin kaksinkertainen ja sinistävä. Saa nähdä, mihin kenkään sen saan ujutettua ilman kirkumista.

Äsken herättyäni ryhdyin aivastelemaan. Nyt niiskutan. Toivottavasti kyseessä on vain aamutukos eikä pysyvämpi vaiva. Työtä nimittäin riittää. Eikä ensi viikonloppukaan ilman suunnitelmia ole. Siksi varvaskin saisi kokea ihmeparantumisen.

Kalliossa

Dervissi soitteli männä viikonloppuna perään. He kun Ottoveljen kanssa tuntevat toisensa, niin olisi tahtonut haastatella vierailun yksityiskohdista. Niinpä lauantaina laitoin viestin, että minun löytää iltasella tutusta ja turvallisesta baariympäristöstä. Siitä onkin aikaa, kun yhdessä lempibaareistani olen käynyt. Odottelin Dervissiä baaritiskillä, havainnoin sivusilmällä muuta väestöä. Huomasin, että sinnekin vaikutti tammikuun tipaton. Kovin oli rauhallista ja hyvä niin, en ollut vailla mitään hullabaloota.

Dervissi saapui ja ryhdyimme haastelemaan syntyjä syviä. Vilkaisin sivusilmällä baaritiskin toiseen päähän, mietin, miksi ihminen näyttää niin tutulta  Vilkaisin toisen kerran ja kolmannenkin, sehän oli Rotumarsu! Minun baarissani! Ja hänen piti olla Kataklysmin keikalla.

Tietysti  menin kyselemään, että mikä hänet sinne oli lennättänyt. Sain lämpimän, mutta hämmentyneen vastaanoton. Keikka oli kuulemma loppunut puolen yön maissa, ja kaverit olivat tahtoneet jatkoille Kallioon. Että ei han edes sinne olisi tahtonut tulla. Noh, mikäs siinä, minä totesin, suoritimme esittelyjä puolin ja toisin, pojat keskenään ja RM esitteli omansa. Sitten Dervissin kanssa siirryimme pöytään, hän jäi omien ystäviensä kanssa baaritiskille. Aika pian herrat lähtivätkin jatkamaan rumuamista, me istua nakotimme pilkkuun saakka jaanaamassa.

Dervissin kanssa matkasimme minun luokseni jatkamaan. Meni aika myöhään, tai aikaiseen, pitää sanoa, mutta mukava oli pitkästä aikaa jutella kunnolla. Sitten muutama tunti unta, ennen kuin hän lähti takaisin kotikonnuilleen, minä siirryin hoitamaan kotihommia. Kävin kaupassa ja kipusin RM:n oven taakse. Sieltäkin olivat jatkoilijat juuri poistuneet.

Tein fetamurekkeen uuniin ja vispasin perunamuusin kasaan, kerrankin minä tein ruokaa, yleensä hän on vastuussa eväshuollosta. Söimme ja katsoimme jonkun älyvapaan  komedian ennen Nukkumatin vierailua. Molemmat olimme aivan poikki. Mikä parasta, hän ei osoittanut minkäänlaisia mustasukkaisuuselkeitä, suhtautui huumorilla äkilliseen tapaamiseemme. Jotta on siinä pojassa ainesta.

Leppoisaa, koska olen sen ansainnut

Kun aikani ämpyiltyäni sitten suostuin naapuriin RM:n leipiin, en olisi arvannut, että siellä koko viikonloppu menee. Ajattelin, että kyllä minä nyt viimeistään lauantaina kotiin tulen, ehkä vielä kerkeän baariinkin. Vaan ei, seurassa viihtyi, juomat olivat viileitä, rakettinäkymät hienoja, sauna lämpeni, ruoka oli taivaallista, jalkoja hierottiin, musiikkia tuli, samoin puhetta. Minua edelleen ihmetyttää, miten paljon ihminen voi kysellä minulta ja minusta. Ihan niin kuin hän oikeasti tahtoisi oppia minut tuntemaan. Minä kyllä jotain jupelsin sen vanhan laulun sanoista, jossa kerrottiin, että "Miten käy minun, kun tunnet minut kannesta kanteen, ja juoneni lakkaavat kiinnostamasta, kun tiedät minusta kaiken?"

Sen verran poistuin RM:n luota, että lauantaina kävin kaupassa ja kävelyllä. Oli jotenkin raskas olo, piti päästä tuulettamaan päätään, happea ja saada ruokahalu aikaiseksi. Siinä sitten hätäpäissäni unohdin kukkaron kotiin, pääsin tekemään pidemmän lenkin kuin arvasinkaan, kun lähiEilepassa piti käydä kahteen otteeseen. Teki kyllä hyvää, harmi, kun minulla ei ole enää kävelykerhoa. Itsekseni pimeään lähteminen on nimittäin erittäin vastenmielinen ajatus.

Minulla on vähän sellainen tunne, että RM taitaa pelätä itseäänkin sekä omia reaktioitaan. Ja sitten sitä klassista itsenäisyyttään osoittaaksensa koittaa välillä laittaa kapuloita rattaisiin. Hyvä niin, etten se tällä kertaa ole minä. En ainakaan kaiken aikaa. Ja onneksi nyt tulee ihan oikea luova tauko tapailussa, kun ensi viikonloppuna lähden ystävättären kanssa laivaristeilylle(!). Enpä kuulkaas edes muista, koska viimeksi olisin vapaa-aikanani moista tehnyt, työkuvioissa kyllä, mutta se ei ole sama asia, kaikkihan me sen tiedämme.

RM uhkaili menevänsä kavereiden kanssa baariin tiistaina, kun keskiviikkona on vapaapäivä. Minä toivotin tervemenneeksi, ehkä se oli juuri sellainen itsenäisyysrimpuilu, jota hän tarvitsee. Itse menen, jos kiinnostaa. Tällä hetkellä tuntuu enemmänkin siltä, että kiinnostaa olla kotona, koska sitä tulee tehtyä liian vähän. Kiinnostaa tehdä niitä kotiasioita, jotka ovat jääneet tekemättä. Omassa sängyssä nukkuminenkaan ei hassumalta tunnu, vaikka juuri nyt sitä kiroilenkin, kun selkä on niin tuhannen mutkalla. Kerkesin tottua hyviin sänkyolosuhteisiin.

Sänkyolosuhteista tuli mieleen, että ensi viikonlopun jälkeen on tilattava sänky. Iikkeaan ei tullut harmillisesti sänkyhalvennusmyyntiä, mutta toisaalta en minä nyt siihen kuole, jos uuden tilaan. Eivät mene viimeiset rahat. Hyvin todennäköisesti otan 140-senttisen. Minulla on kuitenkin vakaa aikomus saada jossain välissä suurempi koti. Sinne pitäisi mahtua suurempi sänkykin. Siihen saakka voin seilata unten meriä nykyisessä hivenen liian suuren laivan kanssa, nukkumismukavuus kuitenkin on parempi.

Eilen sain kotiintultuani liotettua ja rapsutettua jalkapohjat. Miten paljon ihmisestä voi lähteä irtokuonaa, ihmettelin jälleen kerran. Nyt on kevyt askel, mutta on minun oikealle jalkahoitajallekin päästävä. Nyt kun vielä on se esihenkilön esihenkilöltä saatu lahjakorttikin sellaiseen paremman väen kosmetologiliikkeeseen. Viimeksi lahjakortilla siellä käydessäni minut haukuttiin, ettei kasvoja saisi jättää vuosisotalla hoitamatta. Entäs jos ei ole varaa kalliisiin hoitoihin ja sitten tekee itse, mitä pystyy? Minä nyt kuitenkin olen enemmän Lumene-tyyppiä, se sopii kukkarolleni, luonteesta puhumattakaan.

No rest for the wicked

Olen päässyt juhlakaudesta aika vähällä. Olen ollut vain kaksissa pikkujouluissa, työpaikan ja ystävien kanssa järjestetyissä. Määrä oli riittävä, eikä missään korostettu joulua, syötiin hyvin ja juotiin paremmin. Keskiviikkona selvisin hengissä lounasravintolan joululounaasta. Se kyllä oli varsinainen pohjanoteeraus, jopa ihmiset, jotka pitävät jouluruuista, kätisivät aiheesta. Tänään menemme tiimilounaalle naapuritalon ns. parempaan ravintolaan. Sen menun kävin kurkkaamassa jo etukäteen itseäni miellyttäväksi. Minkäs minä sille voin, että olen herkkuperse!

Talvipäivänseisauksen suunnitelma alkaa hahmottua. Aatonaattona menen naapuriin seuraamaan kinkunpaistoa, aattona naapurilähiöön nauttimaan hillitysti eväitä ja juomia, joulupäivänä taas saan ystävän kylään. Siihen on vielä menu miettimättä, keittiönpöydän ääressä aikaa kuitenkin taas vietetään. Vieläköhän sitä muka jaksaa jotain tapanina tehdä vai joko voi siirtyä takaisin arkeen? Viikonloppuna ei varmaan kovin kummoisia tarvitse tehdä, että jaksaa taas töissä. Etenkin kun tänään jää kollegakin pitkälle lomalle. Miten minulla on sellainen tunne, että kaikki muut saavat levätä paitsi minä?

Vuokranantajalta tuli vuosittainen kirje. Vuokra ei laskenut kuin kolme euroa. Tuo on sitten erittäin ironinen lausunto, minä edelleen ihmettelen, miten voi olla olemassa aso-taloyhtiö, jossa kulut pienenevät. Meillä tehdään jotain oikein. Jos tietäisin, mitä, möisin systeemin muillekin vuokranantajille. Vai onko niin, ettei meidän yhtiömme ole tarkoitus tuottaa voittoa? Onko tämä yhteiskunnan tulonsiirto minulle ja kanssa-asujille? Sen verran luin asukaskokoustiedotetta, että ainakin uudet pesukoneet saamme ensi vuonna. Se on tosi hieno juttu, minun ei siis vieläkään kannata satsata omaan. - Olen minä jotain tässä maailmassa tehnyt oikein, kun karma luovutti minulle kunnon kodin. (Vielä kun saisin sen 8 neliötä suuremman...)

Kekrin viettoa

Pitänee tunnustaa, että osaan ihan itse väsyttää itseni viikonloppuisin. Ja kuinkahan mones kerta on, kun sanon, että onpa ihanaa päästä töihin lepäämään. Nyt olisi hienoa pystyä syyttämään jotakuta muuta, vaan kun ei voi. Ihan on omaa syytä koko väsymyshässäkkä.

Perjantaina töissä meni pitkään. En jaksanut enää lähteä minnekään halliin makkaraostoksille. Hyvä kun Pirsmaan jaksoin, sieltä kantelin sitten kotiini viikonlopun eväät. Alkossakin kävin, olen ihastunut Gerard Bertrandin helppoon ja raikkaaseen punaviiniin. Valitettavaa, että olen herkkuperse. Käyn kalliiksi itselleni. Mutta voi voi, enhän minä rahaa hautaan saa mukaan, antaa mennä vaan, nyt kun vielä jaksan.

Ex tempore temppuni tänä viikonloppuna oli Juttutuvan ghettoblueskeikka. Saunoin ja puleerasin itseni kuntoon huippuvauhtia, ja kerkesin kuin kerkesinkin katsomaan Guy Verlinden Hound Dog Taylor-keikkaa. Hienoa musiikkia, hyväntuulista, hyvin soitettua. Ja seuraakin oli, ensin kaksi tuntematonta herraa ja loppuillasta sain ystävän paikalle. Olipas se mukava yllättävä tapaaminen! Heidän kyydillään kerkesin vielä käydä baarissa Kalliossa, ihme kyllä osasin sieltä kuitenkin lähteä bussilla kohti kotilähiöitä.

Kotiini en tietenkään päässyt, Naapuri oli sen verran tervehtynyt, että hän oli jo koko illan vongannut minua kylään. Menin sitten nukkumaan sinne. Seurustelu jäi seuraavaan aamuun, mutta silloinkin minä vaan torkuin. Poika teki minulle aamupalaa ja viihdytti. Mikäs siinä, voisin vaikka tottua sellaiseen. Vähän selvittelin hänen mielipidettään enemmän siitä minua vaivaavasta asiasta. Pitänee vielä keskustella lisää, asia ei aivan selkeän yksioikoiseksi tullut.

Sitten kotiin, suihkuun, vaatteiden vaihtoon ja restauraatioon ennen kuin bussi vei minut naapurilähiöön kekrin viettoon. Jälleen kerran aikataulu oli aivan katollaan, puolet vieraista hukassa. Ihanan boheemia meininkiä. Rasittava pikkupentu-dobberi häröili vieraiden ympärillä taas tuntisotalla ennen kuin rauhottui - iihan niin kuin pentukoiran kuuluu tehdäkin. Ihana luonne sille vielä kehittyy. Minun ei annettu ollenkaan mennä keittiöön, olipas outoa vain istuskella ja odottaa valmista. Mutta hyvää siitä tuli. Alkuun vieraita odotellessamme tuhosimme muutaman juuston, varsinaiseksi alkuruuaksi oli samettista maa-artisokkakeittoa, joka oli saanut mukaan hivenen perunaa ja bataattia.

Pääruokana sienirisotto (kantarellia, portobelloja sekä osterivinokkaita), paikalle roudaamani maggarat, ihanan tulinen linssipata, herkullinen lämmin uunipunajuuri-perunasalaatti. Kaiken kruunasi ihmisseura, on se vaan ihanaa! Jälkiruokana oli jäätelöä sekä pieniä yltiömakeita halloweenleivoksia, joita ystävä oli tuonut tuliaisena viimeisimmältä Lontoon retkeltään. Täydellistä. Kun siirryin sulattelemaan evästä keinutuoliin, meinasin nukahtaa. Silmät painuiva väkisten kiinni. Onneksi ohjelmassa oli vielä klassinen tarotluentahetki, niin keräsin itseni pariksi tunniksi Ensi vuonna luvassa pitäisi olla paljon rahaa, ehkä työpaikan vaihdos (oi, se olisi ihanaa) ja vain kaksi miestä, joista todennäköisesti tulen valitsemaan sen väärän. Suurimmat karikot kuitenkin tuntuisivat olevan jo ohi.

Ajelin kolmen maissa taksilla kotiin. Olin niin poikki kuin ihninen vain voi olla. Sunnuntai meni maatessa sängyssä, sohvalla ja nojatuolissa, nukuin noin viidet päiväunet. Olin kompastua jalkoihini, tai siis kompastuin jalkoihini, kun raahustelin menemään ilman silmälaseja. Taas löin polveni, onneksi vasemman tällä kertaa ja oikeassa kämmenessä on sellainen ryykkäyksesta aiheutunut kipeä palovamma. Mutta en lyönyt päätäni, eikä mitään murtunut.

Kaikesta huolimatta tai sen kaiken takia hieno viikonloppu! Olen onnekas ihminen. Musiikkiakin vielä!

Monipuolista

Perjantaina olin väsynyt. Kävin kaupasta piirakka-ainekset ja rakentelin kinkkupiirakan. Samalla juttelin puhelimessa Dervissin kanssa, hän sai minut suututettua, löin luurin korvaan. Jotain olen oppinut minäkin, ettei kaikkea tarvitse kuunnella. Silloin kun toinen herkeää katkeraksi ja ryhtyy syyllistämään, ei minun tarvitse jaksaa hänen kanssaan. Ei enää.

Lauantaina oli roolipelin vuoro. Naapurilähiössä rumusimme suhteellisen isolla porukalla rinnakkaistodellisuuteen suoraan keskelle Helmin syvänteen taistelua. Saimme pahemman kerran turpaamme, mutta meidät potkaistiin pois sieltä, ennen kuin tilanne ratkesi. Tai itse asiassa tilanne ratkesi sillä, että olimme kaikki toimintakyvyttömiä. En onnistunut juonissani, mutta onneksi muilla oli parempi onni ja pisteitä rapisi reilusti. Ystävien dobermanni on rasittavassa vaiheessa, 6 kk, enemmän innokas kuin älykäs, kaikki on menossa suuhun. Onneksi minä sain koiran kuuntelemaan itseäni, pari kertaa piti karjahtaa, että elukka ymmärsi pitää minuun etäisyyttä. Yksi pelaajapojista totesi ymmärtävänsä koiraa hyvin, olen kuulemma pelottava.

Yöksi menin Naapurin luokse. Hänestä vaan paljastui sellainen puoli, että pitänee vähän aikaa sulatella asiaa. Sitten kysyä sitä uudelleen, etten vaan ymmärtänyt väärin. Jos en ymmärtänyt, en tiedä, onko järkeä pitää häneen yhteyttä. Ystävät ovat nimittäin minulle aika tärkeitä ja jos minun ystäviäni ei hyväksytä, niin se on melkoinen turn off minun puoleltani. Pitää pohtia asiaa.

Tänään olen taas levännyt. Sain parit päikkäritkin otettua. Tein pedikyyrin ja tilasin parin viikon päähän ajan ammattilaiselle. Jalkapohjani kasvattavat tolkuttomasti halkeilevaa kovaa kuollutta ihokudosta. Ihailen ruusujani, ostin pari puskaa, kun halvalla sain, punaisia ja valkoisia. Lauantaina sain jopa siivottua. Se sitten on vastenmielistä touhua, mutta palkinto on onneksi näkyvä. Ihan hyvä viikonloppu. Ensi viikonloppuna pitää muistaa, että kaupat ovat kiinni lauantaina. Naapurilähiössä juhlimme kekriä pitkän kaavan mukaan.

Pohjoisemman Suomen kuulumisia

Torstaina läksin suoraan töistä junaan. Meinasi käydä huonosti, vaikka olevinaan tähtäsin aikaisempaan bussiin. Se vaan oli myöhässä. Vähän jänskätti, mietin jo mielessäni, että menen kyllä baariin ja vedän persiet olalle, jos junasta myöhästyn. Todella aikuismainen lähestymistapa ongelmanratkaisuun, eikä totta? Mutta kerkesin, jäi peräti kaksi minuuttia aikaakin. Matka sujui mukavasti torkkuessa ja Vish Purin seikkailuja lukiessa.

Perillä pikkuveli vaimoineen veivät minut suoraan wokkiruuan kimppuun. Salacavala on keksinyt oivan ja edullisen konseptin. Ensin valitaan proteiini, sitten kuppiin kasvikset oman maun mukaan. Päälle vielä nuudeleita ja oman maun mukainen kastike. Itse olisin tahtonut kastiketta vähän enemmän, mutta muuten annos oli erinomainen. Ja hurjan täyttävä. Suosittelen, jos Kuopion torille satutte baarin aukioloaikaan, menee kiinni jo kahdeksalta valitettavasti.

Hetken aikaa vielä jaksoimme kotosalla seurustella ennen kuin vetäydyin neitsytkammiooni. Sain nukuttua tolkuttoman hyvin, niin muuten koko reissun ajan, lähes kahdeksan tuntia. Päivällä siirryimme sitten äiteen joulun viettoon, saihan hän ruokittavakseen kaikki kolme lastaan sekä vielä miniänsä. Sairausrintamalta ei ollut mitään uusia uutisia, vasta ensi kuun alussa kuulemma taas skannataan ja katsotaan miten pilleri on tehonnut syöpäpalleroon.

Iltaruuasta olin vastuussa minä. Pitänee uskoa, että olen minä jonkinlainen ihmeolento, kun onnistuin välinpitämättömällä asenteellani houkuttelemaan veljen nuorimmaisen krantun maistamaan savukalapastaa, joka oli aikaisemmin tuomittu pahaksi. Ei kuulemma ollutkaan, poika jopa kysyi äidiltään, että miksi hän ei koskaan ole sellaista tehnyt. Minua nauratti. Muutama lasillinen viiniä siinä upposi, mutta taas olin puolen yön jälkeen unilla. 

Lauantaina veliseni kuskasi minut ystäväpariskunnan luokse. Siellä oli emäntä-armas jo varautunut siihen, että tekisimme maggaraa. Olipas se sottainen show, mutta hauska sellainen. Onneksi heillä on tiskikone, vaikkei sitä vieras osaakaan täyttää oikein. Ihania artesaanipalleroita valmistui kahta lajia: yrttilammasmaggaraa ja chorizoa. Niitä sitten vedeltiin illallisella kasvissipsien ja kaprisaiolin sekä balsamicopunajuurten ja Peltolan sinihomejuuston kera. Minä suurinpiirtein kehräsin, kun vielä saunaan pääsin illalla. Molempia maggaroita muuten sain mukaani maistiaisannoksen, sen vein mukanani Naapuriin, kun eilen saavuin kotiin. Arvostus oli korkea, sain vaihtariksi aamulla lähtiessäni vispipuuroa. Ihan omatekemää, jotkut sitä osaavat - ja jaksavat.

Chorizoa

Sunnuntaina teimme ihanan syksyisen promenaadin pitkin Kallaveden lähirantoja. Ennen lähtöäni pääsin vielä herkuttelemaan suklaahippukekseillä. Oli kovin kiitollinen olo kotiin matkatessa. Minulla on ihania ystäviä! Olisi siellä pidempäänkin viihtynyt, mutta toisaalta odotan kyllä kiihkeästi tänään iltaa ja omaa sänkyä. Sosiaalinen erakko vaatii veronsa, puhelin on jo äänettömällä. Pää pitää saada ladattua myös.

Mie sulle piragat väännän

Työpäivän jälkeen on niin kovin vaikea ryhdistäytyä tekemään asioita. Etenkään alkuviikosta. Ongelmana tietenkin on, että loppuviikkoa kohti kiire tuplaantuu. Minä vaan olen erinomaisen hyvä makoilussa, röhnöttämisessä ja elbaamisessa. Joskus menee pitkälle iltaan sen kanssa. On se luojan lykky, etten kääpiöitä koskaan tehnyt, joutuisivat itse itsensä hoitamaan. Ei minulla niitä kuitenkaan kenenkään järjellisen ihmisen kanssa olisi tehtyinä.

Torstaina opetin taas yhdelle ihmiselle töitä. Ihminen ihmetteli, kun minulta tullaan kysymään miljoonaa erilaista asiaa, että eikö ihmisten pitäisi itse tehdä päätöksiä. Nauroin, etteivät he uskalla. Minä uskallan. Minulla ei koskaan ole ollut vaikeuksia siinä lajissa. Usein teen vääriä ratkaisuja, mutta jos on tarve, korjaan tekojani. Aina en tosin onnistu, siitä olen surullinen usein - etenkin henkilökohtaisessa elämässäni. Jokainen väärä teko ajaa minua kauemmas ihmiskunnasta. Tähänkään saakka uskoni itseeni ei vahva ole ollut, silti ratkon tekoja kuin saumoja huonosti istuvasta ruumisliinasta.

Työpäivän jälkeen tein lauantaita varten piragan. Perinteisen levylihapiirakan. Nimittäin lauantaina pelataan taas roolipeliä. Edellisellä kerralla saimme seikkailun loppuun, katsotaanpas minne pelinjohtaja meitä seuraavaksi ryhtyy viemään. Pientä eripuraa on ollut liikkeellä, saako tehdä uuden hahmon, kuka käy riittävästi pelaamassa. Pitää sanoa, että kun itse on totaalinen amatööri lajissa, niin välillä naurattaa ja taas tekisi mieli tehdä ratkaisuja. Sitten ymmärrän, etteivät minun mielipiteeni ja kokemukseni lajissa anna minulle auktoriteettia. Kerrankin olen hullu kuunteluoppilas.

Tänään aion tehdä töissä vähän töitä. Aion korjata jälkiäni, eiliseltä taisi jäädä paljonkin parsittavaa. Minun pitäisi saada joku parsimisen suomenmestaruuspalkinto. Iltasella menen toverin luokse saunaan. Juon todennäköisesti alkoholia, toivottavasti en päivitä sen jälkeen mitään minnekään. Miten minun elämästäni tällainen tuli ja miksi minulla on Hankalaa niin hirvittävän kova ikävä? (Aina sitä, mitä ei saa. Mutta en minä siihen vellomaan jää, kyllä te minut tiedätte. Vaikka väkisten eteenpäin.)

Rva 51

On taas yksi vuosi taputeltu. Eiliset syntymäpäiväni vietin matalalla profiililla. Viime vuonna spektaakkelia olikin koko rahan edestä, mutta en minä sitä joka vuosi kestäisi.

Töissä en muistutellut asiasta enkä maininnut ystävillekään etukäteen. Kuitenkin tahdoin tarjota heille ruuat, joten mikäs sen soveliaampi tekosyy kuin ystävättären vierailu keskeisestä Suomesta ja yhteiset ruokajuhlat naapurilähiössä. Ilta vierähti leppoisissa merkeissä, näemme liian harvoin. Naurua piisasi, välillä kyynelharson läpi, mutta kuitenkin. Taas minä ajelin taksilla kotiin kolmen maissa - paha, paha Kummitus.

Naapureiden dobermannivauva kasvaa. Nyt ollaan "olen iso, kolho, mutta iloinen vauva" -vaiheessa. Kyllä siitä vielä mukava elukka tulee, niin oli edeltäjänsäkin. Elämässäni on ollut muutama koira, jotka ovat muuttaneet käsitystäni koiraeläimistä parempaan suuntaan. Lapsenahan pelkäsin niitä. Sen sijaan Syltti-kissa vei jälleen kerran sydämeni, tällä kertaa ikäneito jopa suostui syliin. Tuli todistettua, että Kummituksestakin voi lähteä omituista lässytystä - kun kyseessä on kissa.

Pitäisi ryhtyä rakentelemaan rapujuhliin alkukeittoa, että se kerkeää jäähtyä ennen kuljetusta. Creme Ninon eli ranskalainen hernesosekeitto on helppo ja kaunis alkuruoka, jonka jälkeen jaksamme taas askarrella rapujen kanssa. Pääruokaakin on varattu, joten tuskinpa tässä nälkään pääsee kuolemaan tänäänkään.  Että minusta on ihanaa syödä ja juoda ystävien seurassa! Jo seurassa syöminen tekee elämästä juhlan yksin elävälle. Jos olisin parisuhteessa, varmaan syöttäisin romantillisen rakkauteni kohteen pumpulaksi. Ihan kuin äitini yritti syöttää meitä... Hmmm.

Olen muuten viestitellyt sen yhden ehdokkaan kanssa. Minulla vaan ei ole mihinkään kiire. Ei yhtään mihinkaan.

Kohta kaatuu - timbeeerrrr!

Olen pessyt pyykkiä ja astioita. Olen myös miettinyt, voisinko harkita ihmissuhdetta. En ole tullut hullua hurskaammaksi, arvon siis edelleen. Onneni lienee, että seuraavat kaksi viikonloppua ovat täysin ja kokonaan täyteen bookatut, en voi suostua ehdotuksiin. Minun pitää miettiä lisää. Todennäköisesti puhun itsen vielä ympäri, enkä ryhdy mihinkään, se olisi varmaan viisainta.

Henkiset jalkani tulevat sotkeentumaan jo ensi viikonloppuna. Koska ystävän askelmerkit eivät osuneet lankulle, hän ei pääsekään rapujuhliin. On siis järjestettävä varjotapahtuma perjantaina. Se tarkoittaa, että olen värvännyt itse itseni tekemään ruokaa kahtena peräkkäisenä päivänä, perjantaina pastaa ja lauantaina alkukeiton. Ai niin ja härkäpaputahnaa sekä hankkimaan viiniä ja leipää - aika raamatullista. Alkukeiton suurin dilemma piilee kuljetuksessa, millä ihmeellä minä sen roudaan naapurilähiöstä vielä kauemmas. Todennäköisesti huushollin suurin kattila on varattu ravuille. Sen voisin tietysti varmistaa - tai sitten ajelen kattilan kanssa taksilla. Minä kyllä pidän taksilla ajelusta, kaikkihan sen tietävät. Ai niin, mutta kun minun piti elää suu säkkiä myöten.

Unohdin pyöritellä silmiäni tiimivalmennusaamupäivälle. Voitteko kuvitella, nyt se työnantajan vakooja on keksinyt, että enneagrammit ovat kivoja! Aikuisten oikeasti, ei kai kukaan niihin enää voi uskoa? Tai ilmeisesti minun pitäisi tässä vaiheessa todeta, että näköjään voi. Olen löytänyt itsestäni toistaiseksi jo kolmea eri tyyppiä. Kaiken kertomani perusteella olen todennäköisesti v*ttumainen kyseenalaistaja, joka ei paljon muista perusta, mutta silti huolehtii kaikista. Mutta ei se mitään, minä myyn itseni kenelle vaan, joka maksaa eniten - etenkin työelämässä.

Kuuntelin juuri Dervissin suurta monologia mollissa, luojan kiitos vain puhelimitse. Hänetkin pitäisi suitsia. Saisi lakata soittelemasta minulle.