Olenkos muuten koskaan kertonut, että ensimmäiset kolme elinvuottani leikkikenttänäni olivat pommikuopat ja junaradan reunavalli? Jotenkin vasta viime aikoina olen alkanut miettiä, että toisen maailmansodan loppumisesta oli minun syntyessäni 19 vuotta. Pohjoiskarjalalalainen kylä sijaitsi pohjoiseen johtavan radan varressa, tietysti sitä vihulainen paukutti kovasti ja pyrki katkaisemaan saksalaisten tien Lappiin. Sitten kun Saksasta tuli vihollinen, he tekivät perääntyessään aivan samaa havokkia.
Molemmat mummolani ovat saman radan varressa, toinen vielä hivenen pohjoisemmassa. Muistan vieläkin kovin elävästi, miten minulle tolkutettiin, että jos niissä kuopissa kaivelee, niin ei kannata rumuta rautaisten esineiden kanssa, vaan sitten pitää tulla kotiin kertomaan asiasta. Ja minähän nimittäin kaivelin. Pohjoiskarjalalainen harjumaisema kun on täynnä ihanaa sileätä hiekkaa siellä missä ei kallioon törmätä. Sinne olen haudannut erinäisiä aarteita lapsuudessani - huvittavinta on, että varmaan vieläkin löytäisin kätköni. Suutareita sieltä ei taida enää löytyä ja pommikuopatkin ovat jo metsittyneet.
Eilinen meni pohjoisen pojan kanssa. On minulla kyllä hyvä tuuri, juuri kun Hankala päätti lähteä kesän ensimmäiselle moporetkelleen, laskeutuu toinen ihmelapsi kylille. Minä pidän vaihtelusta, olen tullut siihen tulokseen. Tänään vaan jäi Pihlajamäki goes blues-tapahtuma väliin, koska siellä taas oli Hankalan ystäviä, enkä jaksa selittää asioita. H. on tietoinen elämäntavastani, muille se ei kuulu. Pohjoisen poika taas ei ole kysellyt enkä minä koe tarvetta kertoa.
Mutta tänään ovat taas kuviot toiset. Katsotaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Satuja ja tarinoita. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Satuja ja tarinoita. Näytä kaikki tekstit
lauantai 6. kesäkuuta 2015
torstai 7. toukokuuta 2015
Killisilmän tunnustukset - puolisokea tunnustelee näkevien elämää
Kun olin lapsi, minua kiusattiin. Erityisesti on jäänyt mieleen, kun sain silmälasit yhdeksänvuotiaana. Haukkuivat minua killisilmäksi. Se ei tuntunut mitenkään kivalta, etenkin kun sai jopa tuta fyysisen kontaktin ikätoveriin. Eivätkä lasit ainoa asia olleet, jota ne tyypit keksivät pääni menoksi, siinä mainittiin köyhyys, alkoholistin lapsi, ujous, punastelu, mykkyys, pituus, tissit, vähät vaatteet. Minä vaan olin helppo kohde, rikkinäinen. Tiesin, ettei minua kukaan puolustaisi.
En uskaltanut käydä käsiksi kiusaajiini, kun päässä takoi ajatus, etteivät lasit saa mennä rikki. Olin kamala menoerä vanhemmilleni, kasvoin liian nopeasti, olin aina sairas ja sitten vielä puolisokea. Ensimmäisen kerran kävin silmälääkärissä Helsingissä saakka, koska kotipaikkakuntaani lähellä ei lasten silmiä ei vain siihen maailmanaikaan tutkittu. Retkestä jäi mieleen yöllinen junamatka, tuudittava jyskytys, vaikka usein, aina asemalla, tuli herättyäkin kovassa junahytin sängyssä. Huopa kutitti eikä lakana tahtonut pysyä kohdallaan. Ja minua kauhistutti rahanmeno, sitä niin paljon tolkutettiin.
Silmälaseja ei noin vain vaihdeltu. Samoihin kehyksiin vaihdettiin korkeintaan linssit, se oli aina pettymys, vaikka miten tiesi, ettei uusia saisi, etenkin kun pahimmillaan linssejä jouduttiin vaihtamaan kahdet vuodessa, näkökyky huononi nopsaan. Ensimmäiset vahvuuksilla olevat aurinkolasini sain joskus päälle parikymppisenä ihan omilla rahoillani. Otin pyöreät John Lennon-kehykset, joista olin kovin ylpeä. Minulla oli aurinkolasit, niin kuin muillakin! Voi sitä onnen tunnetta!
Samoilla aurinkolaseilla menin kymmenisen vuotta varmaan, kunnes vain lakkasin käyttämästä niitä, rikki olivat ja vahvuudet katollaan. Vasta 2000-luvulla alkoi tulla edullisia kahdet yksien hinnalla tarjouksia. Tai ne mitään edullisia olleet, mutta kun tahdoin minäkin, niin säästin muualta. Minulla on edelleen kahdet vahvuuksilla olevat aurinkolasit olemassa, ymmärsin ottaa suhteellisen neutraalit lasit, ovat olleet ajattomat. Ongelmana vain on se, ettei niissä ole monitehoefektiä, joka tällä hetkellä on minulle päivän sana. Viimeksi huomasin sen Hankalan luota joku päivä lähtiessäni, kun yritin kaupassa lukea paketin kyljestä oleellisia asioita. Jestas, että syletti, ei vaan näe. Naurettavaa.
Ystävä näytti baarissa aurinkolaseja, jotka asettuvat lasien päälle. Outo konsepti, mietin mielessäni, onhan se nyt kummallista, että ihminen pyörii kahdet lasit päällekkäin. Mutta jotenkin se ajatus jäi päähän pyörimään. Sitten kun pari kollegaa oli käynyt työpaikan lähistöllä olevassa Iberon Outletissä riehaantumassa, mokomat tulivat esittelemään ostoksiaan, niin olin myyty. Jos halvalla saa, niin kaikkea voi kokeilla. Sitten minä menin ja kokeilin. Tulin neljien aurinkolasien kanssa ulos (ruskeat, mustat ja kahdet siniset - ihan vaan siksi, jos ensimmäiset hajoavat). Kaulakorun (kulkuavainta varten tuunaan sen), hiushärpäkkeen, piikkikamman ja ripsikampa-harja-yhdistelmän kanssa. Mutta kun halavalla sain, koko pumpsi kustansi alle 24 euroa.
Kannattaa käydä, kauppa on auki tiistaisin ja keskiviikkoisin klo 11 - 17. Valikoima kuulemma vaihtuu joka kerta, ikinä ei voi tietää, mitä sieltä saa ja mihin hintaan. Vierestä löytyy Halvan tehtaanmyymälä, sinne en ole uskaltautunut, koska olen liian perso. Ei kannata. Mutta menkää te, jos uskallatte. Pitskusta ne löytyvät molemmat.
Kiusaamisesta vielä, olen edelleen aika arka sille, ylitulkitsen ihmisten lausuntoja. Mieluummin nolaan itse itseni, teen itsestäni narrin, lyön kaiken leikiksi. Edelleen olen luokan pelle. En luota itseeni, vihaan itseäni, en arvosta itseäni, ymmärrän hyvin ja helposti, miksi minusta ei pidetä. Silti minussa elää iso tarve tulla hyväksytyksi. Toisaalta arvostan muita, ihailen yksilöllisiä piirteitä ihmisissä, kuuntelen, kannustan, suojelen ja varjelen, oli siitä lapsuuskokemuksesta jotain hyötyäkin. Ainoa paha puoli on se, että välillä jeesus minussa ottaa vallan, kuvittelen osaavani ratkaista kaikkien ongelmat. Sehän ei todellakaan pidä paikkaansa, sen olemme jo huomanneet, miten h*lvetin vinoon osaan siinä puolessa mennä. Idiootti, kannattaisi pysyä kolossaan.
Hyvä puoli sokeudessa on, kun ottaa lasit pois eikä näe ketään, on näkymätön ja uskaltaa katsoa ihmisiä. Sama efekti joskus valtaa mielen kolmen promillen humalassa, silloinkaan ei enää näe itseään, vain toisen. Ja se toinen näyttää kovin kauniilta. Kyseinen ajattelutapa on minut saattanut useasti ongelmiin, usein myös uskomattoman hienoihin tilainteisiin. Puolensa, kuten kaikissa asioissa, minussakin.
En uskaltanut käydä käsiksi kiusaajiini, kun päässä takoi ajatus, etteivät lasit saa mennä rikki. Olin kamala menoerä vanhemmilleni, kasvoin liian nopeasti, olin aina sairas ja sitten vielä puolisokea. Ensimmäisen kerran kävin silmälääkärissä Helsingissä saakka, koska kotipaikkakuntaani lähellä ei lasten silmiä ei vain siihen maailmanaikaan tutkittu. Retkestä jäi mieleen yöllinen junamatka, tuudittava jyskytys, vaikka usein, aina asemalla, tuli herättyäkin kovassa junahytin sängyssä. Huopa kutitti eikä lakana tahtonut pysyä kohdallaan. Ja minua kauhistutti rahanmeno, sitä niin paljon tolkutettiin.
Silmälaseja ei noin vain vaihdeltu. Samoihin kehyksiin vaihdettiin korkeintaan linssit, se oli aina pettymys, vaikka miten tiesi, ettei uusia saisi, etenkin kun pahimmillaan linssejä jouduttiin vaihtamaan kahdet vuodessa, näkökyky huononi nopsaan. Ensimmäiset vahvuuksilla olevat aurinkolasini sain joskus päälle parikymppisenä ihan omilla rahoillani. Otin pyöreät John Lennon-kehykset, joista olin kovin ylpeä. Minulla oli aurinkolasit, niin kuin muillakin! Voi sitä onnen tunnetta!
Samoilla aurinkolaseilla menin kymmenisen vuotta varmaan, kunnes vain lakkasin käyttämästä niitä, rikki olivat ja vahvuudet katollaan. Vasta 2000-luvulla alkoi tulla edullisia kahdet yksien hinnalla tarjouksia. Tai ne mitään edullisia olleet, mutta kun tahdoin minäkin, niin säästin muualta. Minulla on edelleen kahdet vahvuuksilla olevat aurinkolasit olemassa, ymmärsin ottaa suhteellisen neutraalit lasit, ovat olleet ajattomat. Ongelmana vain on se, ettei niissä ole monitehoefektiä, joka tällä hetkellä on minulle päivän sana. Viimeksi huomasin sen Hankalan luota joku päivä lähtiessäni, kun yritin kaupassa lukea paketin kyljestä oleellisia asioita. Jestas, että syletti, ei vaan näe. Naurettavaa.
Ystävä näytti baarissa aurinkolaseja, jotka asettuvat lasien päälle. Outo konsepti, mietin mielessäni, onhan se nyt kummallista, että ihminen pyörii kahdet lasit päällekkäin. Mutta jotenkin se ajatus jäi päähän pyörimään. Sitten kun pari kollegaa oli käynyt työpaikan lähistöllä olevassa Iberon Outletissä riehaantumassa, mokomat tulivat esittelemään ostoksiaan, niin olin myyty. Jos halvalla saa, niin kaikkea voi kokeilla. Sitten minä menin ja kokeilin. Tulin neljien aurinkolasien kanssa ulos (ruskeat, mustat ja kahdet siniset - ihan vaan siksi, jos ensimmäiset hajoavat). Kaulakorun (kulkuavainta varten tuunaan sen), hiushärpäkkeen, piikkikamman ja ripsikampa-harja-yhdistelmän kanssa. Mutta kun halavalla sain, koko pumpsi kustansi alle 24 euroa.
Kannattaa käydä, kauppa on auki tiistaisin ja keskiviikkoisin klo 11 - 17. Valikoima kuulemma vaihtuu joka kerta, ikinä ei voi tietää, mitä sieltä saa ja mihin hintaan. Vierestä löytyy Halvan tehtaanmyymälä, sinne en ole uskaltautunut, koska olen liian perso. Ei kannata. Mutta menkää te, jos uskallatte. Pitskusta ne löytyvät molemmat.
Kiusaamisesta vielä, olen edelleen aika arka sille, ylitulkitsen ihmisten lausuntoja. Mieluummin nolaan itse itseni, teen itsestäni narrin, lyön kaiken leikiksi. Edelleen olen luokan pelle. En luota itseeni, vihaan itseäni, en arvosta itseäni, ymmärrän hyvin ja helposti, miksi minusta ei pidetä. Silti minussa elää iso tarve tulla hyväksytyksi. Toisaalta arvostan muita, ihailen yksilöllisiä piirteitä ihmisissä, kuuntelen, kannustan, suojelen ja varjelen, oli siitä lapsuuskokemuksesta jotain hyötyäkin. Ainoa paha puoli on se, että välillä jeesus minussa ottaa vallan, kuvittelen osaavani ratkaista kaikkien ongelmat. Sehän ei todellakaan pidä paikkaansa, sen olemme jo huomanneet, miten h*lvetin vinoon osaan siinä puolessa mennä. Idiootti, kannattaisi pysyä kolossaan.
Hyvä puoli sokeudessa on, kun ottaa lasit pois eikä näe ketään, on näkymätön ja uskaltaa katsoa ihmisiä. Sama efekti joskus valtaa mielen kolmen promillen humalassa, silloinkaan ei enää näe itseään, vain toisen. Ja se toinen näyttää kovin kauniilta. Kyseinen ajattelutapa on minut saattanut useasti ongelmiin, usein myös uskomattoman hienoihin tilainteisiin. Puolensa, kuten kaikissa asioissa, minussakin.
"Mä olen ruma, ei rumat saa rakastaa."
lauantai 25. toukokuuta 2013
Pieni tarina
Tämä on tarina menneisyydestä. Sillä ei ole mitään tekemistä nykyisyyden kanssa. Voinee johtua siitä, että ystävän kanssa vanhoja asioita jumputin.
***
Silloin kun olin naimisissa ja elämä meni päin sukupuolielimiä, jouduin eräänkin kerran kotonani, tai siinä paikassa, jota kodiksi kutsuttiin, kusiseen rakoon. Entinen puolisoni heittäytyi väkivaltaiseksi, kun häneltä loppuivat sanat. Minulla sattui kerran olemaan hetki aikaa etsiä turvakodin numero. Tuli toinen hetki, että kerkesin numeroon soittamaan, kello oli ehkä kymmenen illalla. Kun esittelin asiani, että nyt pitäisi päästä jonnekin jemmaan, niin minua ryhdytään päivystävän vastaajan toimesta temttaamaan.
- Oletko itse paljon alkoa ottanut?
- Minun pitäisi nyt päästä pois täältä. Onko sillä mitään väliä, kun minusta tuntuu, että tämä ilta ei pääty hyvin?
- Kyllä se nyt vaan pitää selvittää. Oletko paljon alkoa juonut? Meidän pitää tänne kirjata, miten paljon olet alkoa ottanut.
- Kiitos vastauksesta, soitan uudelleen kun minulla on vastaus kysymykseenne.
Olin siinä vaiheessa selvinpäin. Olisin voinut olla hiprakassakin, oli viikonloppu, eikä minulla enää riittänyt kärsivällisyys katsella toisen juomista päivästä toiseen. Hedelmätön keskustelu jatkui hetken. ALKOA! Saat*na, jos ei edes suomea osata. Se on alkoholia tai viinaa, mutta Alko on paikka, josta sitä saa Suomessa laillisesti ostaa. Minä en kenellekään tuntemattomalle ihmiselle ala puhelimessa tuollaisista asioista puhumaan. Sitä paitsi olin jo kertonut, että entinen puolisoni oli humalassa ja humalassa väkivaltainen. Ja että merkit olivat ilmassa.
Samana yönä heräsin siihen, että entinen puolisoni riipoi minut sängystä, kun olin mennyt nukahtamaan kesken hänen monologinsa. Siinä vaiheessa kun hän kuristi minua niin, että jalat juuri ja juuri hipoivat lattiaa, mietin hetkellisesti mielessäni, että olisi kyllä ihan oikein sille saat*nan alko-natsille, jos nyt kuolisin. Ihminen miettii mielenkiintoisia asioita, kun hätä on suurin.
Kun irti pääsin, syöksyin sängyn alle piiloon. Silloin entinen puolisoni rikkoi sängyn päältäni, jäin onneksi patjan alle. Säleet vain lensivät ja ärräpäät samoin. Olin aivan hiljaa, annoin hänen riehua itsensä tainnoksiin. Toivoin, etteivät naapurit reagoisi. Häpesin olemassaoloani. Loppuyöksi hiivin porraskäytävään rappujen alle nukkumaan. Sielläkin oli turvallisempaa kuin koti-nimisessä paikassa.
Minulla oli siinä vaiheessa vain yksi osoite, jonne pystyin menemään silloin tällöin karkuun. Aina ei ollut rahaa edes lähteä minnekään. Siitä ja kaikesta muustakin tuesta olen ikuisesti kiitollinen tukea tarjonneille henkilöille. Mieluiten toki olisin kotonani ollut tai pois muuttanut, mutta taloudellisista syistä jouduin sitä lykkäämään, kunnes sain rahaa säästettyä. Siinä meni vaan turhan pitkään, tunsin itseni todella maan matoseksi. Mutta jotain opin, en enää sen jälkeen soittanut turvataloon.
Kun ihminen joutuu perheväkivallan uhriksi, häntä häpeää tilannettaan. Osittain koin sen omaksi syykseni, vaikkei syytä ollutkaan. Ihminen ei enää ymmärrä omaa parastaan, hän uskoo seuraavan päivän vakuutteluja, ettei tilanne tule toistumaan. Häntä hävettää, mitä naapurit ovat saattaneet kuulla, hänellä ei ole voimia enää liikahtaa tilanteesta. Ihminen olisi tarvinnut tukihenkilön, mutta sellaisen tukihenkilön, joka ei heti ensimmäiseksi alkaisi arvostella häntä. Olisin tarvinnut jonkun, joka olisi auttanut minua tekemän päätöksen silloin, kun tilanne ei ollut paha. Normiarjessa. Mutta kun jostain syystä sitä vaan ajattelee parasta pahastakin. Eikä tilannetta mitenkään auttanut historiani, se, että olen väkivaltaisen alkoholisti-isän tytär. Minullehan tilanne oli lähes normaali.
Häpeän edelleen koko avioliiton loppua. Kovin harvat ihmiset tiesivät totuuden, tai noh, tämän jälkeen taas useammat, koska he tämän joutuvat lukemaan. Olen pahoillani. Peittelin tilannetta viimeiseen saakka, koska menin rakkaudesta naimisiin. Peittelin vammojani, en puhunut, tiesin, että minun pitää päästä pois, mutta en vaan tiennyt, minne tai miten. Sitten aloin säästämään rahaa ja etsimään asuntoa, pieniä summia ja pieniä valheita, siinäpä mietitte valehtelevaa naista. Siinä meni vuoden päivät. Mietin kumpi tapahtuu ensin, kuolema parisuhdeväkivallan uhrina vai muutto. Minä sain muuton, mutta niitä kuolleita tai pahasti vammautuneitakin on. Puhumattakaan lapsista.
Joka kerta kun luen tai kuulen tarinoita kuolleista puolisoista tai lapsista, koen niin suunnatonta raivoa, että voisin ottaa astalon ja aivan omakohtaisesti mennä jakamaan oikeutta. En sitä tee. En uskaltaisi kuitenkaan. Minä pääsin karkuun, valitettavasti kaikilla ei niin hyvä tuuri ole. Ja varokaa, te saatanat, jonain päivänä ei enää puhe riitä. Sen jälkeen kenelläkään meistä ei enää ole kivaa. Minun aseeni on uusi viha.
Te siellä toisaalla, koittakaa jaksaa, älkää jääkö yksin. Lukekaa merkkejä, haistelkaa ilmaa. Olkaa varovaisia. Kuunnelkaa sama tarina kerta toisensa jälkeen, kannustakaa, muistuttakaa hyvistä päivistä, ettei se juuri tänään teitä tappaisi. Ja sitten karatkaa paikalta. Sen jälkeen soittakaa poliisi. - Tai tappakaa se perkele. Olen niin teidän puolellanne, mutta se ei taas paljon auta. Miellummin älkää tappako, antakaa yhteiskunnan hoitaa. Tai ajan. Aika parantaa haavojakin tosi tehokkaasti.
***
Silloin kun olin naimisissa ja elämä meni päin sukupuolielimiä, jouduin eräänkin kerran kotonani, tai siinä paikassa, jota kodiksi kutsuttiin, kusiseen rakoon. Entinen puolisoni heittäytyi väkivaltaiseksi, kun häneltä loppuivat sanat. Minulla sattui kerran olemaan hetki aikaa etsiä turvakodin numero. Tuli toinen hetki, että kerkesin numeroon soittamaan, kello oli ehkä kymmenen illalla. Kun esittelin asiani, että nyt pitäisi päästä jonnekin jemmaan, niin minua ryhdytään päivystävän vastaajan toimesta temttaamaan.
- Oletko itse paljon alkoa ottanut?
- Minun pitäisi nyt päästä pois täältä. Onko sillä mitään väliä, kun minusta tuntuu, että tämä ilta ei pääty hyvin?
- Kyllä se nyt vaan pitää selvittää. Oletko paljon alkoa juonut? Meidän pitää tänne kirjata, miten paljon olet alkoa ottanut.
- Kiitos vastauksesta, soitan uudelleen kun minulla on vastaus kysymykseenne.
Olin siinä vaiheessa selvinpäin. Olisin voinut olla hiprakassakin, oli viikonloppu, eikä minulla enää riittänyt kärsivällisyys katsella toisen juomista päivästä toiseen. Hedelmätön keskustelu jatkui hetken. ALKOA! Saat*na, jos ei edes suomea osata. Se on alkoholia tai viinaa, mutta Alko on paikka, josta sitä saa Suomessa laillisesti ostaa. Minä en kenellekään tuntemattomalle ihmiselle ala puhelimessa tuollaisista asioista puhumaan. Sitä paitsi olin jo kertonut, että entinen puolisoni oli humalassa ja humalassa väkivaltainen. Ja että merkit olivat ilmassa.
Samana yönä heräsin siihen, että entinen puolisoni riipoi minut sängystä, kun olin mennyt nukahtamaan kesken hänen monologinsa. Siinä vaiheessa kun hän kuristi minua niin, että jalat juuri ja juuri hipoivat lattiaa, mietin hetkellisesti mielessäni, että olisi kyllä ihan oikein sille saat*nan alko-natsille, jos nyt kuolisin. Ihminen miettii mielenkiintoisia asioita, kun hätä on suurin.
Kun irti pääsin, syöksyin sängyn alle piiloon. Silloin entinen puolisoni rikkoi sängyn päältäni, jäin onneksi patjan alle. Säleet vain lensivät ja ärräpäät samoin. Olin aivan hiljaa, annoin hänen riehua itsensä tainnoksiin. Toivoin, etteivät naapurit reagoisi. Häpesin olemassaoloani. Loppuyöksi hiivin porraskäytävään rappujen alle nukkumaan. Sielläkin oli turvallisempaa kuin koti-nimisessä paikassa.
Minulla oli siinä vaiheessa vain yksi osoite, jonne pystyin menemään silloin tällöin karkuun. Aina ei ollut rahaa edes lähteä minnekään. Siitä ja kaikesta muustakin tuesta olen ikuisesti kiitollinen tukea tarjonneille henkilöille. Mieluiten toki olisin kotonani ollut tai pois muuttanut, mutta taloudellisista syistä jouduin sitä lykkäämään, kunnes sain rahaa säästettyä. Siinä meni vaan turhan pitkään, tunsin itseni todella maan matoseksi. Mutta jotain opin, en enää sen jälkeen soittanut turvataloon.
Kun ihminen joutuu perheväkivallan uhriksi, häntä häpeää tilannettaan. Osittain koin sen omaksi syykseni, vaikkei syytä ollutkaan. Ihminen ei enää ymmärrä omaa parastaan, hän uskoo seuraavan päivän vakuutteluja, ettei tilanne tule toistumaan. Häntä hävettää, mitä naapurit ovat saattaneet kuulla, hänellä ei ole voimia enää liikahtaa tilanteesta. Ihminen olisi tarvinnut tukihenkilön, mutta sellaisen tukihenkilön, joka ei heti ensimmäiseksi alkaisi arvostella häntä. Olisin tarvinnut jonkun, joka olisi auttanut minua tekemän päätöksen silloin, kun tilanne ei ollut paha. Normiarjessa. Mutta kun jostain syystä sitä vaan ajattelee parasta pahastakin. Eikä tilannetta mitenkään auttanut historiani, se, että olen väkivaltaisen alkoholisti-isän tytär. Minullehan tilanne oli lähes normaali.
Häpeän edelleen koko avioliiton loppua. Kovin harvat ihmiset tiesivät totuuden, tai noh, tämän jälkeen taas useammat, koska he tämän joutuvat lukemaan. Olen pahoillani. Peittelin tilannetta viimeiseen saakka, koska menin rakkaudesta naimisiin. Peittelin vammojani, en puhunut, tiesin, että minun pitää päästä pois, mutta en vaan tiennyt, minne tai miten. Sitten aloin säästämään rahaa ja etsimään asuntoa, pieniä summia ja pieniä valheita, siinäpä mietitte valehtelevaa naista. Siinä meni vuoden päivät. Mietin kumpi tapahtuu ensin, kuolema parisuhdeväkivallan uhrina vai muutto. Minä sain muuton, mutta niitä kuolleita tai pahasti vammautuneitakin on. Puhumattakaan lapsista.
Joka kerta kun luen tai kuulen tarinoita kuolleista puolisoista tai lapsista, koen niin suunnatonta raivoa, että voisin ottaa astalon ja aivan omakohtaisesti mennä jakamaan oikeutta. En sitä tee. En uskaltaisi kuitenkaan. Minä pääsin karkuun, valitettavasti kaikilla ei niin hyvä tuuri ole. Ja varokaa, te saatanat, jonain päivänä ei enää puhe riitä. Sen jälkeen kenelläkään meistä ei enää ole kivaa. Minun aseeni on uusi viha.
Te siellä toisaalla, koittakaa jaksaa, älkää jääkö yksin. Lukekaa merkkejä, haistelkaa ilmaa. Olkaa varovaisia. Kuunnelkaa sama tarina kerta toisensa jälkeen, kannustakaa, muistuttakaa hyvistä päivistä, ettei se juuri tänään teitä tappaisi. Ja sitten karatkaa paikalta. Sen jälkeen soittakaa poliisi. - Tai tappakaa se perkele. Olen niin teidän puolellanne, mutta se ei taas paljon auta. Miellummin älkää tappako, antakaa yhteiskunnan hoitaa. Tai ajan. Aika parantaa haavojakin tosi tehokkaasti.
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
Paikka, minne hautasin putkiradion
Isovanhempani olivat ilmiselvästi varakasta sakkia. Minä nimittäin muistan, että joskus 2 - 3-vuotiaana yksi rakkaimpia lelujani oli putkiradio. En muista, toimiko yksilö enää siinä vaiheessa, kun minä sen käsiini sain, mutta vahva muistikuva on siitä kun ryhdyin avaamaan sitä ja poistamaan siitä osia. Ruuvimeisselin avustamana tietenkin, en minä sitä pilkkeeksi pannut. Sitten kun olin mielestäni tehnyt kapistuksen vaarattomaksi, hautasin sen pohjoiskarjalalaiseen hietaan ja soraan.
Olisittepa nähneet ne hiekkakerroksen värit! Jo kääpiönä ymmärsin ihmetellä, miten monenväristä hiekka voi olla. Siksi varmaan en koskaan kiinnostunutkaan hiekkalaatikoista, harmaa on tällaisen minun ikäiseni ihmisen väri. Hiekkalaatikollahan kaikki oli vain sitä yhtä ja samaa, ankeata standardisoraa. Suurin osa siitäkin soravaarasta on varmasti tuhottu. Muistan, että ukin ja mummon kotia vastapäätä oli valimo. Arvatkaas, mistä se valimo hiekkansa otti.
Olen aina miettinyt, että jos jotakuta hurjasti rakastaisin, väkistenkin veisin sinne radanvarteen kaivelemaan hiekkaa, tekemään arkeologisia kaivauksia, mitä minun hautauksistani vielä löytyy. Jotenkin surettaa, etten sellaista ihimistä ikinä löytänyt. Harmi, mutta eihän sitä kaikkea voi saada, romantiikka ja elämän kestoinen rakkaus ovat vain kirjallisuuden aiheuttama harha. Se sattuu erittäin harvojen kohdalle. Me muut voimme olla tyytyväisiä muihin asioihin, niin kuin vaikka elämään sellaisenaan. Ei tämä hassumpi paikka ole näinkään.
Muistan junien kulun, etenkin kun ne öisin matkasivat edestakaisin, opin jopa niiden aikataulut. Opin myös varovaiseksi, kyllä minut peloteltiin paskat housuun, etten vain radalle lähde. Tosin useampia asioita tuli kiskoille asetettua ihan vain nuoren tieteen nimissä. Aina minua varoitettiin, että jos kaivaessani törmään johonkin kovaan mustaan tai harmaaseen, niin siihen piti lopettaa kaivaminen. Koko radanvarsi oli pommitettu. Ensin venäläisten ja sitten saksalaisten ystäviemme toimesta. Sitä kautta kulki huoltotie Lappiin. Sen saman radan varressa oli vajaa 30 vuotta aikasemmin äitini sisarustensa kanssa odotellut saksalaisten joukkosiirtokuljetuksia Lappiin. Olivat korven kasvateille viskoneet suklaata mennessään.
Kummallista kuulua siihen ikäpolveen, lapsiin, jotka ovat kasvaneet pommikuopan laidalla. Siellä nimittäin vietin ensimmäiset viisi elinvuottani. Kummallista, mutta ei sitä pitänyt minään. Oppi toki varomaan, mutta ei se leikkiä lopettanut. Enemmän olisin kaivannut leikkikavereita, mutta sellaisia ei niillä kulmilla ollut. Olin ainoa kääpiö ja velikin oli vastasyntynyt. Ei siitä leikkikaveriksi ollut. Silloin jo opin leikkimään itsekseni, viihdyttämään itse itseäni. Kouluikäisenä se sitten kostautui, kun en osannut olla ihmisten kanssa, sosiaaliset taidot olivat nolla.
***
Jouduin ottamaan kommentointimahdollisuuden pois 8.2. kirjoittamastani tekstistä. Sinne rupesi jostain syystä tunkemaan niin kamalasti paskapostia, etten jouda sitä koko ajan olla perkaamassa. Viestini ovatkin saaneet olla yllättävän rauhassa sellaiselta. Jos tilanne pahenee, on otettava ne kaikkien vihaamat vahvistukset käyttöön. Pah.
Olisittepa nähneet ne hiekkakerroksen värit! Jo kääpiönä ymmärsin ihmetellä, miten monenväristä hiekka voi olla. Siksi varmaan en koskaan kiinnostunutkaan hiekkalaatikoista, harmaa on tällaisen minun ikäiseni ihmisen väri. Hiekkalaatikollahan kaikki oli vain sitä yhtä ja samaa, ankeata standardisoraa. Suurin osa siitäkin soravaarasta on varmasti tuhottu. Muistan, että ukin ja mummon kotia vastapäätä oli valimo. Arvatkaas, mistä se valimo hiekkansa otti.
Olen aina miettinyt, että jos jotakuta hurjasti rakastaisin, väkistenkin veisin sinne radanvarteen kaivelemaan hiekkaa, tekemään arkeologisia kaivauksia, mitä minun hautauksistani vielä löytyy. Jotenkin surettaa, etten sellaista ihimistä ikinä löytänyt. Harmi, mutta eihän sitä kaikkea voi saada, romantiikka ja elämän kestoinen rakkaus ovat vain kirjallisuuden aiheuttama harha. Se sattuu erittäin harvojen kohdalle. Me muut voimme olla tyytyväisiä muihin asioihin, niin kuin vaikka elämään sellaisenaan. Ei tämä hassumpi paikka ole näinkään.
Muistan junien kulun, etenkin kun ne öisin matkasivat edestakaisin, opin jopa niiden aikataulut. Opin myös varovaiseksi, kyllä minut peloteltiin paskat housuun, etten vain radalle lähde. Tosin useampia asioita tuli kiskoille asetettua ihan vain nuoren tieteen nimissä. Aina minua varoitettiin, että jos kaivaessani törmään johonkin kovaan mustaan tai harmaaseen, niin siihen piti lopettaa kaivaminen. Koko radanvarsi oli pommitettu. Ensin venäläisten ja sitten saksalaisten ystäviemme toimesta. Sitä kautta kulki huoltotie Lappiin. Sen saman radan varressa oli vajaa 30 vuotta aikasemmin äitini sisarustensa kanssa odotellut saksalaisten joukkosiirtokuljetuksia Lappiin. Olivat korven kasvateille viskoneet suklaata mennessään.
Kummallista kuulua siihen ikäpolveen, lapsiin, jotka ovat kasvaneet pommikuopan laidalla. Siellä nimittäin vietin ensimmäiset viisi elinvuottani. Kummallista, mutta ei sitä pitänyt minään. Oppi toki varomaan, mutta ei se leikkiä lopettanut. Enemmän olisin kaivannut leikkikavereita, mutta sellaisia ei niillä kulmilla ollut. Olin ainoa kääpiö ja velikin oli vastasyntynyt. Ei siitä leikkikaveriksi ollut. Silloin jo opin leikkimään itsekseni, viihdyttämään itse itseäni. Kouluikäisenä se sitten kostautui, kun en osannut olla ihmisten kanssa, sosiaaliset taidot olivat nolla.
***
Jouduin ottamaan kommentointimahdollisuuden pois 8.2. kirjoittamastani tekstistä. Sinne rupesi jostain syystä tunkemaan niin kamalasti paskapostia, etten jouda sitä koko ajan olla perkaamassa. Viestini ovatkin saaneet olla yllättävän rauhassa sellaiselta. Jos tilanne pahenee, on otettava ne kaikkien vihaamat vahvistukset käyttöön. Pah.
sunnuntai 30. joulukuuta 2012
Kahvin jälkeen
Jippii! Selkeämpi pää, parempi mieli. Pitäisiköhän hankkia jotain kofeiinitabletteja niiden aamujen varalle, kun ei kerta kaikkiaan edes kahvia jaksa keittää? Saakohan niillä samanlaisen säväyksen aikaan, vai kannattaisikohan hankkia hätävaraksi murukahvia (joka kyllä yleensä on aivan saatanasta)?
Nollavaimo jossain välissä heitti jotain haastetta kanssapolkkaajille, että kertoisimme tarinan lapsuudesta. Minullahan nyt on se entiseltä aviomieheltäni pelastettu Lapsuuden kultainen kirja, jossa söpöjen kääpiökuvien lisäksi on muutama kertomus verbaalisesta lahjakkuudestani. Mykistyin vasta noin viisi-kuusi-vuotiaana, kun isäni alkoholismi saavutti silloisen lakipisteensä. Sitä ennen kyllä juttelin ihan julkisesti. Esimerkiksi 3-vuotiaana olin maannut mummolan sohvalla peilin kanssa ja ihmetellyt itseäni peilistä. Mummolta olin kysynyt ikääni ja kun vastaus oli annettu, olin ihmetellyt, että "Niin vanha, eikä vielä yhtään ryppyä!"
Rypythän ovat ihan uutta naamassani ja käsissäni. Ilmestyivät vasta tänä vuonna, joten kyllä niitä sain yli 40 vuotta odotella. Alan pikkuhiljaa kerätä iän mukanaan tuomaa charmia, varokaa vapaat harmajat papat ja herrat, blondi kerää voimia uutta hyökkäystä varten!
(Pitää ehkä ryhtyä säännöstelemään myös kahvin käyttöä, jos se tällaista levottomuutta aiheuttaa heti aamusta.)
Nollavaimo jossain välissä heitti jotain haastetta kanssapolkkaajille, että kertoisimme tarinan lapsuudesta. Minullahan nyt on se entiseltä aviomieheltäni pelastettu Lapsuuden kultainen kirja, jossa söpöjen kääpiökuvien lisäksi on muutama kertomus verbaalisesta lahjakkuudestani. Mykistyin vasta noin viisi-kuusi-vuotiaana, kun isäni alkoholismi saavutti silloisen lakipisteensä. Sitä ennen kyllä juttelin ihan julkisesti. Esimerkiksi 3-vuotiaana olin maannut mummolan sohvalla peilin kanssa ja ihmetellyt itseäni peilistä. Mummolta olin kysynyt ikääni ja kun vastaus oli annettu, olin ihmetellyt, että "Niin vanha, eikä vielä yhtään ryppyä!"
Rypythän ovat ihan uutta naamassani ja käsissäni. Ilmestyivät vasta tänä vuonna, joten kyllä niitä sain yli 40 vuotta odotella. Alan pikkuhiljaa kerätä iän mukanaan tuomaa charmia, varokaa vapaat harmajat papat ja herrat, blondi kerää voimia uutta hyökkäystä varten!
(Pitää ehkä ryhtyä säännöstelemään myös kahvin käyttöä, jos se tällaista levottomuutta aiheuttaa heti aamusta.)
torstai 26. huhtikuuta 2012
Must have now - should have had already - never will have
Kun näitä aiheita nyt kerta tarjotaan ihan naaman eteen naamakirjassa, niin piti sitten ottaa näppis kauniseen käteen. Minä nimittäin olen TAAS myöhässä. Minulta puuttuu kaikki, vai puuttuuko sittenkään? Tästä muuten saa aika hyvän meeminkin, jos joku muukin sattuisi olemaan polkattavaa vailla, vinks.
Listan mukaan ne asiat, joita naisten tulisi kolmekymppiseksi mennessä omistaa ovat:
1. Yksi sellainen poikaystävä, jonka luokse voit palata vain huomataksesi, kuinka pitkälle olet päässyt. - Ei ole. Yhdenkään luokse en palaisi. Ystävinä on kolme entistä poikaystävää, mutta en minä heidän luokseen palata tahdo muuten kuin ystävänä. Olleita ja menneitä.
2. Laatuhuonekalu, jonka ensimmäinen omistaja olet sinä itse. - Ei ole. Vai luetaanko oma sänky sellaiseksi? Arvatkaas, minkä muuten tahtoisin, olen tainnut kertoakin. Tietysti Eero Aarnion Pallon, minulta puuttuu ultimaatti kohtu, päältä musta ja sisältä pinkki. Jonain päivänä se on oleva minun (sitten kun lehmät lentävät ja taivaalta sataa riihikuivia seteleitä).
3. Yksi täydellinen vaatekappale, joka kelpaa hätätilanteissa kun unelmiesi mies tai pomosi haluaa nähdä sinut hetken varoitusajalla. - Ei ole. Olen halpavaatepersoona, koska en mahdu mihinkään laaturäteihin. Siihen on ihmisen tyytyminen. Ne kyllä ovat ihan kelpo rättejä, kestävät pitkään, kun hoitaa oikein.
4. Laukku, salkku ja sateenvarjo, joita et häpeä. - Ei ole. Tai on, mutta ei mitään merkkitavaroita, normikamaa. Pliis, sateenvarjo?!? Minä olen onnellinen, että minulla on kumikengät, joita en häpeä. Rakastan kumikenkiäni, saisi sataa enemmän!
5. Nuoruus, josta voit ylpeydellä lipua aikuisuuteen. - Haarhaarhaar. Nuoruus oli niin paska ja kummallinen, että ihme. kun siitä tokenin! Äärettömän yliarvostettua. Ei se mikään ihme, että siitä elokuvia tehdään ja kaikissa melkein käy huonosti, olisi voinut käydä minullekin.
6. Tarpeeksi mehukas menneisyys, jotta siitä riittää kerrottavaa sitten, kun olet jo vanha. - ON. Kerrankin minulla on jotain! Kun vaan muistaisin sen vielä kymmenen vuoden päästä! Toisaalta hoitajat voivat joutessaan aina kertoa minulle nuoruudestani lukemalla päiväkirjoja.
7. Tietoisuus siitä, että sinustakin tulee vanha. Ja säästössä rahaa, jotta voit nauttia elämästäsi myös eläkepäivillä. - Tietoisuus on, rahaa ei. Voihan vitalis, minusta tulee tietoinen köyhyli.
8. Sähköpostiosoite, pankkitili ja vastaaja, johon kenelläkään muulla ei ole käyttöoikeutta. - Vastaaja? Minulla oli puhelinvastaaja silloin, kun minulla oli lankapuhelin. Nyt en osaa kytkeä vastaajaa päälle. Tai osaan, mutta en kytke, koska en osaa purkaa sieltä viestejä. Apua...
9. CV, jossa ei ole yhtäkään valhetta. - Haah! Millaisia muita ansioluetteloita voi tehdä? Onko maan tapa valehdella cv:ssään?
10. Yksi ystävä, joka saa sinut aina nauramaan ja yksi, jonka kanssa saat itkeä. - Monta! Olen rikas! Upporikas!
11. Monia ruuvimeisseleitä, porakone ja mustat pitsirintaliivit. - Hehehehe. Minulta puuttuu PORAVASARA, en mie mitään millään patterikäyttöisellä porakoneella tee. Ei se tepsi betoniseiniin. Mutta ruuvimeisseleitä on vaikka lampaat söis. Samoin mustia tissiliivejä, pitsi puuttuu, koska se näkyy paidan läpi muhkuroina. Ja muhkuroita on jo muutenkin.
12. Jotain naurettavan kallista, jonka ostit itsellesi vain siksi, että ansaitsit sen. - Kenkiä! Mutta en mie vielä mikään Imelda ole. Sen lisäksi minulla on koti.
13. Luottamus siihen, että sinä ansaitset hemmottelua. - Ehdottomasti. Koska vain!!! Ja sen kyllä näkee.
14. Ihonhoitorutiini, kunto-ohjelma, ja suunnitelma kaikkien muiden asioiden varalle, jotka lähtevät pakostakin alamäkeä kohti kun ikää tulee lisää. - Ihoa olen hoitanut aina, entinen aknestik kun olen. Suosittelen silmänympärysten hoitoa oikeilla aineilla heti kolmekymppisestä lähtien, se auttaa vanhiksena! Kuntorutiinikin on, se antaa minun maat(u)a rauhassa.
15. Hyvässä vauhdissa oleva ura ja hyvällä mallilla oleva parisuhde, ja suunnitelma kaikkien muiden asioiden varalle, jotka pakostakin vain paranevat kun ikää tulee lisää. - Minulla on suunnitelma, sen mukaan voin myös elää ilman parisuhdetta ja työtä. Missä minun lottovoittoni on? Oikeasti, minulle käy niin helevetin huonosti sitten, kun vanhuus koittaa. Parisuhde ei sinne saakka kanna (olen realisti) ja töitä ei näy.
Kolmeenkymmeneen ikävuoteen mennessä sinun pitäisi tietää:
1. Kuinka rakastua ilman, että kadotat oman itsesi. - Ookkei, nau vii aar tooking. Kyllä se sitten neljänkymmenen jälkeen löytyi. Kolmekymppisenä en ymmärtänyt yhtään mistään yhtään mitään. Voiko tässä vaiheessa syyttää vanhempia? Poikaystäviä? Vai ihanko pitää itseensä tyytyä? Paska ämmä, vääriä valintoja ja epänormaali ajatusmaailma.
2. Mitä ajattelit lapsista ja niiden hankkimisesta. - Ajattelin jo kolmetoistavuotiaana ja kieltäydyin. Kissoja! Valtakunta karvanaamoista! Lapsiahan minulle ei enää tule, maho neitsyt kun olen.
3. Kuinka erota töistä tai parisuhteesta ja kuinka olla ystävillesi rehellinen ikävistäkin asioista ilman, että välinne tulehtuvat. - Mnöö. Mitäs nyt tähän sanoisin? Parisuhteista olen osannut karata, ihmissuhteista en luovu, ellei tunnu pahalta tai jos minua ei kiusata. Töistä olen lähtenyt normaalikaavalla ilman riitelyä, paitsi viimeisestä, mutta silloinkaan en riidellyt. Tietenkään.
4. Milloin yrittää kovemmin ja milloin luovuttaa. - Mikä klishee! Voisiko joku selventää, mitä tällä haetaan. Avioliitossa yritin ja sain turpaani. En enää ikinä yritä, luovutan aina!
5. Kuinka suudella niin, että se johtaa haluamaasi lopputulokseen. - Helppo. Piis of kaakka. Pussatkaa vaikka. Mutta ette tule minua syyttämään, jos joudumme makuuhuoneen puolelle.
6. Tärkeiden poliitikkojen nimet, isoisoäitisi nimi, sekä kaupungin parhaan ompelittajaren yhteystiedot. - Kun olisi varaa, minulla olisi ompelija. Vaatturi. Mies tai nainen, sellainen ihmepersoona, joka tekisi minulle esimerkiksi nyt sellaiset puuvillaiset lakanakangashousut, jotka yltäisivät vyötärölle, eivät kiristäisi, mutta istuisivat, niissä olisi leveät lahkeet ja niitä olisi kolmenväriset (vaaleanharmaat, mustat ja punaiset). En minä paljon vaadi. Ehkä pitää kysellä vaatturin perään. Suutarihan minulla on jo, kaupungin parhaasta päästä.
7. Kuinka elää yksin, silloinkin kun et sitä halua. - Tämä olisi sellainen taito, joka pitäisi olla kaikilla! Minä osaan sen liian hyvin. Minun on vaikea elää muiden kanssa. Huonoja kokemuksia vaikka muille jakaa.
8. Minne mennä, kun kaipaat sieluhoitoa. - Internettiin? Terapeutille tahtoisin, mutta sellaiset jutut maksavat liikaa ja minun olisi pitänyt päästä sinne jo kauan kauan aikaa sitten. Nyt on myöhäistä. Koitan hoitaa sielunikin itse. DIY, koska kukaan ystävä ei jaksa.
9. Ettet voi muuttaa jalkojesi pituutta, et lantiosi leveyttä, etkä vanhempiesi käytöstä. - No, en niin. What´s new, pussycat? Jalat ovat pitkät, lantio levenee, vanhemmat vanhenevat.
10. Että lapsuutesi ei ehkä ollut täydellinen, mutta ainakin se on ohi. - Allekirjoitan. TÄYSIN ja MOLEMMIN rinnoin! Mutta tiesin sen jo sen jälkeen, kun täytin 18. Silloin minä karkasin kotoa. Minun oli vain vaikea ymmärtää, ettei muilla ollut samanlainen lapsuus.
11. Mitä suostuisit ja mitä et suostuisi tekemään rakkauden tai rahan eteen. - Rakkauden eteen erinomaisen paljon, rahan eteen... Mjaa, ihminen tarvitsee myös rahaa. Ihminen tarvitsee itse asiassa enemmän rahaa kuin rakkautta, jos rakastaa itseään terveellä tavalla. Vrt. Maslovin tarvehierarkia.
12. Että kukaan ei selviä pitkään jos vetää liikaa alkoholia, huumeita tai ei käytä hammaslankaa. - Miksi muuten hammaslangan käyttöä ei opetettu minun lapsuudessani? Ja miksi ne, joille se on opetettu, eivät ymmärrä, että sitä pitäisi tehdä. Huono suuhygienia on ehkä pahin nounou, mitä tiedän. Huumeiden ja alkoholin käyttö kyllä opetettiin. Alkoholi on edelleen ystäväni, mutta ei niitä läheisimpiä.
13. Keneen voit luottaa, keneen et. - Tätä en tiedä edelleenkään. Olen naurettavan sinisilmäinen, vaikkeivat silmäni olekaan siniset. Olen harmaasilmäinen. Luotan liikaa, kerron liikaa, annan liian paljon. On tästä minulle huomautettukin, mutta tää on mun luonto.
14. Että sinun ei tarvitse pyytää anteeksi jostain, joka ei ole ollut sinun vikasi. - Pyydän usein anteeksi, jos en ymmärrä. Ei taida olla sama asia...
15. Miksi ihmiset sanovat, että elämä alkaa kolmekymppisenä. - Paranee kaiken aikaa. Tajuan pikkuhiljaa, että paranee niin paljon, että oikein kauhistuttaa, kun tämä loppuu. Mutta toisaalta varmaan käy niin kuin hyvissä kirjoissa, juuri kun olisit tahtonut tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, kirjailja jättää sinut arpomaan. Ihana juttu, niin kuin hyvä kirja!
perjantai 16. heinäkuuta 2010
Assosiaatio
Eilinen sade toi mieleeni muiston. Sellaisen ihanan, jossa kävellään avojaloin asvaltilla aamuyöstä, puhutaan tärkeistä asioista, pidetään kädestä kiinni ja suudellaan. Sellaisen, jossa tullaan sisälle nauraen, palellaan vähän, kirotaan arkoja jalkapohjia, päästään saunaan, juodaan vielä viimeinen juoma ennen kuin nukahdetaan lähekkäin, mutta ei kiinni toisessa. Se oli sellainen muisto, joka saa vielä viitisentoista vuotta tapahtuneesta sydämen läikähtämään ilosta.
***
Istuin baaritiskillä itäsaksalaisen sillanrakennusinsinööri Helmutin vieressä. Minua päätä pidempi kaljuksi ajeltu hoikka viiksekäs mies sytytti savukkeen ja seurasi katseellaan Periskooppi-Ursulaa. Vaaleat pitkät hiukset, uljas varsi; Ursula oli Helmutin, vaikka liikehtikin ympäri baaria, nauratti keski-ikäisiä miehiä, jotka mielellään tarjosivat nuorelle naiselle suunkostuketta. Kukapa ei sitä suuta olisi kostuttanut, punaista ja mehevää. Ursula oli vapaa ja huoleton, Helmut hänen hiljainen ankkurinsa, sellainen vähän salaperäinen ja arvaamaton, minä olin näytelmän viides mies, todistaja.
En enää muista, mikä oli kylän nimi, hädintuskin muistan maan. Muistan vain kuuman hikisen tunnelman pienessä pimeässä baarissa. Ulkona porotti iltapäivän kuiva aurinko, katossa pyöri laiska tuuletin, kärpäset tekivät itseään tykö. Olin onnellinen, väsynyt, matkalla, laskuhumalassa. Helmut tupakoi. Kello raksutteli aikaa, vaikka omani olin jo hävittänyt, vai pantannutko sen olin? Olimme olleet jo pitkään matkalla, ehkä Helmut ja Ursula etsivät paikkaa minne jäädä. Minä olin tyytyväinen vain saadessani olla mukana.
Pitkät hoikat sormet kurottivat takaani Helmutin savukkeeseen. Ursula ei koskaan sytyttänyt omia savukkeitaan, hän aina vei sellaisen toisen kädestä. Välillä Helmut ärähti, Ursula loukkaantui sekunniksi, ennen kuin vei savukkeen jonkun toisen huulilta. Minä olisin antanut Ursulalle kaiken, olin antanutkin. Nyt liehakoin mukana, pieni rakkikoira, puudeli, josta ei ollut juurikaan hyötyä, mutta ei haittakaan.
Helmut tilasi viskin.
- Herrat upseerit – Ursula – kaksisataa metriä pöytäliinaa! Naisten malja!
Se oli merkki, lopetin kaljani ja koikkelehdin Helmutin perässä ulos. Aurinko pakotti mustat lasit silmilleni, puolitangossa ne roikkuivat jo muutenkin. Ursula kipaisi vielä punaamaan huulensa, ennen kuin kapusi pölyisen Plymouth Valiantin etupenkille. Minä olin jo kuuliaisesti ryöminyt takapenkille. Helmut starttasi, amerikanlaivamme purjehti tielle. Suljin silmäni, nojasin pääni kuumaan nahkaan, torkahdin moottorin jyrinään. En edelleenkään välittänyt minne tie vei, en niin pitkään kun lumottu matkamme sai jatkua.
***
Tarina on melkein tapahtunutta, melkein fiktiota. Kirjoitin jonkun tuon tapaisen tarina sinä vuonna, kun kävelin sateessa, mutta alkuperäinen on kadonnut. Voi olla, että se on niissä papereissa, jotka ovat jossain turhan hyvässä tallessa ex-mieheni kellarissa. Tuossa on kaikki mitä kirjoittamastani muistan. Muistan kuitenkin sateen, joka tuli kuumuuden jälkeen.
(Eikä nyt taas sitten ihmetellä, kun minusta ei mitään kuulu. Kyllä minä taas ensi viikolla jotain kirjoitettavaa keksin. Ja jos tarinan Helmut joskus tämän perusteella sattuu joskus täällä käymään, kertokaa sille terveisiä Ursulalta. Tämä junantuoma lähtee kohta takaisin junaan. Juma, että mie rakastan tarinoita!)
***
Istuin baaritiskillä itäsaksalaisen sillanrakennusinsinööri Helmutin vieressä. Minua päätä pidempi kaljuksi ajeltu hoikka viiksekäs mies sytytti savukkeen ja seurasi katseellaan Periskooppi-Ursulaa. Vaaleat pitkät hiukset, uljas varsi; Ursula oli Helmutin, vaikka liikehtikin ympäri baaria, nauratti keski-ikäisiä miehiä, jotka mielellään tarjosivat nuorelle naiselle suunkostuketta. Kukapa ei sitä suuta olisi kostuttanut, punaista ja mehevää. Ursula oli vapaa ja huoleton, Helmut hänen hiljainen ankkurinsa, sellainen vähän salaperäinen ja arvaamaton, minä olin näytelmän viides mies, todistaja.
En enää muista, mikä oli kylän nimi, hädintuskin muistan maan. Muistan vain kuuman hikisen tunnelman pienessä pimeässä baarissa. Ulkona porotti iltapäivän kuiva aurinko, katossa pyöri laiska tuuletin, kärpäset tekivät itseään tykö. Olin onnellinen, väsynyt, matkalla, laskuhumalassa. Helmut tupakoi. Kello raksutteli aikaa, vaikka omani olin jo hävittänyt, vai pantannutko sen olin? Olimme olleet jo pitkään matkalla, ehkä Helmut ja Ursula etsivät paikkaa minne jäädä. Minä olin tyytyväinen vain saadessani olla mukana.
Pitkät hoikat sormet kurottivat takaani Helmutin savukkeeseen. Ursula ei koskaan sytyttänyt omia savukkeitaan, hän aina vei sellaisen toisen kädestä. Välillä Helmut ärähti, Ursula loukkaantui sekunniksi, ennen kuin vei savukkeen jonkun toisen huulilta. Minä olisin antanut Ursulalle kaiken, olin antanutkin. Nyt liehakoin mukana, pieni rakkikoira, puudeli, josta ei ollut juurikaan hyötyä, mutta ei haittakaan.
Helmut tilasi viskin.
- Herrat upseerit – Ursula – kaksisataa metriä pöytäliinaa! Naisten malja!
Se oli merkki, lopetin kaljani ja koikkelehdin Helmutin perässä ulos. Aurinko pakotti mustat lasit silmilleni, puolitangossa ne roikkuivat jo muutenkin. Ursula kipaisi vielä punaamaan huulensa, ennen kuin kapusi pölyisen Plymouth Valiantin etupenkille. Minä olin jo kuuliaisesti ryöminyt takapenkille. Helmut starttasi, amerikanlaivamme purjehti tielle. Suljin silmäni, nojasin pääni kuumaan nahkaan, torkahdin moottorin jyrinään. En edelleenkään välittänyt minne tie vei, en niin pitkään kun lumottu matkamme sai jatkua.
***
Tarina on melkein tapahtunutta, melkein fiktiota. Kirjoitin jonkun tuon tapaisen tarina sinä vuonna, kun kävelin sateessa, mutta alkuperäinen on kadonnut. Voi olla, että se on niissä papereissa, jotka ovat jossain turhan hyvässä tallessa ex-mieheni kellarissa. Tuossa on kaikki mitä kirjoittamastani muistan. Muistan kuitenkin sateen, joka tuli kuumuuden jälkeen.
(Eikä nyt taas sitten ihmetellä, kun minusta ei mitään kuulu. Kyllä minä taas ensi viikolla jotain kirjoitettavaa keksin. Ja jos tarinan Helmut joskus tämän perusteella sattuu joskus täällä käymään, kertokaa sille terveisiä Ursulalta. Tämä junantuoma lähtee kohta takaisin junaan. Juma, että mie rakastan tarinoita!)
keskiviikko 7. heinäkuuta 2010
Poikamme maailmalla
Kun olin lähdössä töistä kotiin, juna-aseman portailla maata retkotti sammahtanut kolmekymppinen mieshenkilö. Sen verran siisti oli habitus, ajattelin, ettei mistään metsiemme miehestä kuitenkaan ollut kysymys. Kyllä minä olisin kumpaakin lajia alkanut herättelemään, mutta onneksi poliisi kaarsi juuri paikalle, niin ei tarvinnut riskeerata, että ottaako turpaansa, tuleeko ammutuksi vai haastetuksi oikeuteen.
Asema on sen verran pieni, että poliisin kommentit kuuluivat, vaikken tahtonut heitä varsinaisesti salakuunnellakaan.
- Oletko sinä L...sen Toni Pohjoisen Suomen Kaupungista?
... (nuoren herran puheesta ei juuri tolkkua saanut)
- Ja sinne olet takaisin menossa?
...
- Että juomat ja rahat on viety? Et sinä nyt kuitenkaan tähän voi jäädä nukkumaan, on vähän huono paikka, vievät vielä muutakin.
...
Samalla kun konstaapelit saattoivat väsynyttä pohjoisen miestä koppiauton takapaksiin, toinen konstaapeli osoittautui huumorjmieheksi.
- Mutta muutenko on matka mennyt hyvin?
Siinä vaiheessa minulta repesi pokka. Onneksi juna tuli, että pääsin sinne nauramaan.
Asema on sen verran pieni, että poliisin kommentit kuuluivat, vaikken tahtonut heitä varsinaisesti salakuunnellakaan.
- Oletko sinä L...sen Toni Pohjoisen Suomen Kaupungista?
... (nuoren herran puheesta ei juuri tolkkua saanut)
- Ja sinne olet takaisin menossa?
...
- Että juomat ja rahat on viety? Et sinä nyt kuitenkaan tähän voi jäädä nukkumaan, on vähän huono paikka, vievät vielä muutakin.
...
Samalla kun konstaapelit saattoivat väsynyttä pohjoisen miestä koppiauton takapaksiin, toinen konstaapeli osoittautui huumorjmieheksi.
- Mutta muutenko on matka mennyt hyvin?
Siinä vaiheessa minulta repesi pokka. Onneksi juna tuli, että pääsin sinne nauramaan.
keskiviikko 28. huhtikuuta 2010
Keräilijä-metsästäjä – homo ludens
Kerään sanoja, tarinoita, anekdootteja, vitsejä, faktoja, fiktiota. Metsästän menneitä tarinoita, tulevia tapahtumia, maistelen melkein unohtuneita sanontoja, sitaatteja ja fraaseja. Leikin kielellä. Se on kuitenkin suhteellisen edullinen harrastus, mikä parasta, sitä voi tehdä missä vain. Huonot puolensa toki ovat silläkin harrastuksella, uppoudun välillä sanoihin niin, että unohdan kenen kanssa juttelen.
Minulla on puheripuli, sellainen itsestä riippumaton, joka pyrskähtelee välillä oikeassa, välillä väärissä paikoissa. Tietyissä omakohtaisissa tarinoissa yritän osua blogiin, mutta välillä ne tulevat lupaa kysymättä muuallakin. Enimmäkseen tietysti töissä, kun siellähän minä ihmisiä tapaan.
Eilen purskahtelin rottinkisesta huonekaluista, ruuasta, luonnonihmeistä, kerroin pari vitsiä, makustelin sanoja. Oikeastaan puhuin kaikesta muusta, mutta en itsestäni tai minulle tärkeistä asioista. Mutta kun pitävät minua kerta jotenkin sosiaalisena persoonana, niin on oltava jotain helppoa, johon kuka vain voi tarttua. Mielelläni aloitan jutustelun niin, että loppujen lopuksi juttelukumppani hoitaa homman kotiin itse. Jää vielä hyvälle tuulelle ja ajattelee, että olipas siinä mukava ihminen.
Kielen lisäksi nimittäin myös kuunteleminen on melkoisen tärkeätä osata. Puhumattakaan myötäeläytymisesta, sympatiasta ja antipatiasta. Ihan mitä nyt tilanne sattuu vaatimaan. Täällä blogissa sitten välillä olen jopa oma itseni, ihan niin kuin ystävien kesken ollaan, sitten kun on hetki rauhoituttu, keretään vetämään henkeä. Ryhdytään kaivelemaan niitä syvempiä ajatuksia.
Minulla on puheripuli, sellainen itsestä riippumaton, joka pyrskähtelee välillä oikeassa, välillä väärissä paikoissa. Tietyissä omakohtaisissa tarinoissa yritän osua blogiin, mutta välillä ne tulevat lupaa kysymättä muuallakin. Enimmäkseen tietysti töissä, kun siellähän minä ihmisiä tapaan.
Eilen purskahtelin rottinkisesta huonekaluista, ruuasta, luonnonihmeistä, kerroin pari vitsiä, makustelin sanoja. Oikeastaan puhuin kaikesta muusta, mutta en itsestäni tai minulle tärkeistä asioista. Mutta kun pitävät minua kerta jotenkin sosiaalisena persoonana, niin on oltava jotain helppoa, johon kuka vain voi tarttua. Mielelläni aloitan jutustelun niin, että loppujen lopuksi juttelukumppani hoitaa homman kotiin itse. Jää vielä hyvälle tuulelle ja ajattelee, että olipas siinä mukava ihminen.
Kielen lisäksi nimittäin myös kuunteleminen on melkoisen tärkeätä osata. Puhumattakaan myötäeläytymisesta, sympatiasta ja antipatiasta. Ihan mitä nyt tilanne sattuu vaatimaan. Täällä blogissa sitten välillä olen jopa oma itseni, ihan niin kuin ystävien kesken ollaan, sitten kun on hetki rauhoituttu, keretään vetämään henkeä. Ryhdytään kaivelemaan niitä syvempiä ajatuksia.
tiistai 16. helmikuuta 2010
Yhdenlaista elämää
Katselin ympärilleni; en edelleenkään ymmärrä, että kotini on minun. Huonekalut ovat tuttuja, mutta ne näyttävät melkein uusilta toisin aseteltuina. Sitten se iskee, suru. Suren menneitä esineitä, menneitä koteja, menneitä ystäviä, mennyttä elämää.
Suren päiväkirjoja ja julisteita. Vähän vähemmän suren vanhempieni kihlajaisastiaston perään, kaikkein vähiten polkupyörän perään, vaikka tiedänkin, että sitä tulen vielä kaipaamaan paljon. Suren myös isoisän kihlasormusta, painavaa 18 karaatin kultaista sileäksi kulunutta rinkulaa, joka suurennettiin ja johon kaiverrettiin uusi nimi. Isoäitini nimi oli Liisa Emilia. Minä en saanut yhtään suvussa kulkevaa nimeä. Olin esikoinen, mutta sukupuoli oli väärä, olen tyttö. Nainen nykyään, keski-ikäinen ja keskikokoinen, huomenna jo vanhus.
Suren elämätöntä elämää, vaikka olen kerennyt kiertämään useampaa tahkoa kuin suurin osa ihmisistä edes tietää olevan olemassakaan. Kaipaan ihmisiä, vaikka minusta aina sanotaan, että olen erakko eikä minusta ole kenenkään kanssa elämään. Entäs jos olisi ollutkin, jos olosuhteet olisivat olleet toiset? Entäs jos olisi vieläkin, jos vain löytyisi joku, joka minuakin kuuntelisi?
Mutta kun minä olen niin vitun kiltti. Kiltti ihminen kuuntelee aina muita ensin, antaa puhua loppuun. Kiltti ihminen ei tässä maailmassa saa sanansijaa ennen kuin ottaa sen. Ja arvatkaapas, tuleeko silloin puhe oikein? Voinkin paljastaa pikkusalaisuuden, ei tule; tulee vain teräviä ja vihaisia, karrikoituja ja röyhkeitä lauseita, sellaisia, joita kiltti ihminen ei oikeastaan tahtoisi sanoa. Mutta kun tulee tarve, tahtoo kertoa, että minäkin olen täällä, minä elän vielä.
En mie oikeastaan muuta sure kuin kadonnutta itseäni. Ja vähän niitä päiväkirjoja.
Suren päiväkirjoja ja julisteita. Vähän vähemmän suren vanhempieni kihlajaisastiaston perään, kaikkein vähiten polkupyörän perään, vaikka tiedänkin, että sitä tulen vielä kaipaamaan paljon. Suren myös isoisän kihlasormusta, painavaa 18 karaatin kultaista sileäksi kulunutta rinkulaa, joka suurennettiin ja johon kaiverrettiin uusi nimi. Isoäitini nimi oli Liisa Emilia. Minä en saanut yhtään suvussa kulkevaa nimeä. Olin esikoinen, mutta sukupuoli oli väärä, olen tyttö. Nainen nykyään, keski-ikäinen ja keskikokoinen, huomenna jo vanhus.
Suren elämätöntä elämää, vaikka olen kerennyt kiertämään useampaa tahkoa kuin suurin osa ihmisistä edes tietää olevan olemassakaan. Kaipaan ihmisiä, vaikka minusta aina sanotaan, että olen erakko eikä minusta ole kenenkään kanssa elämään. Entäs jos olisi ollutkin, jos olosuhteet olisivat olleet toiset? Entäs jos olisi vieläkin, jos vain löytyisi joku, joka minuakin kuuntelisi?
Mutta kun minä olen niin vitun kiltti. Kiltti ihminen kuuntelee aina muita ensin, antaa puhua loppuun. Kiltti ihminen ei tässä maailmassa saa sanansijaa ennen kuin ottaa sen. Ja arvatkaapas, tuleeko silloin puhe oikein? Voinkin paljastaa pikkusalaisuuden, ei tule; tulee vain teräviä ja vihaisia, karrikoituja ja röyhkeitä lauseita, sellaisia, joita kiltti ihminen ei oikeastaan tahtoisi sanoa. Mutta kun tulee tarve, tahtoo kertoa, että minäkin olen täällä, minä elän vielä.
En mie oikeastaan muuta sure kuin kadonnutta itseäni. Ja vähän niitä päiväkirjoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
