keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Epiloinnista ja naisellisuudesta - vastakkaisen sukupuolen kannattaa jättää väliin

Kun noin 11 - 12-vuotiaana ryhtyy kasvamaan naiseksi, on elämä yhtä taistelua. Karvoja, verta, kipeitä aikoja kuukaudesta, kipeitä maitorauhasia ja kukaan ei juma kerro yhtään mistään mitään. Ei etenkään äitini, jonka mielestä nautinto on varmaan yhä edelleen helmasynti ja häpeä, puhumattakaan muusta makuuhuone-elosta. Minä vain tulin isäni sukuun, varhainen hedonisti, karvainen, menstruoiva, täynnä tissejä ja persettä. Voinette kuvitella loput, emme yhä edelleenkään tunnusta toisillemme mitään. Hänen sukupuolielämäneuvonsa aikoinaan kertoi minulle kaiken (olin n. 13 vee); "Miehet eivät tahdo kuin yhtä asiaa. Älä anna."

Huuh. Siinä sitten kasvoin aikuiseksi, niin kasvoivat karvanikin. Tulen siinäkin suhteessa isäni sukuun ja huoneeseen, meillä on karvoja vahvasti omituisissa paikoissa. Tai sitten on niin, että muut ovat oppineet jo aikaisemmin ajelemaan karvansa, mutta minulle kun mitään ei ole kerrottu, niin itse on joutunut opettelemaan. Ja minä olen äärettömän hidas oppimaan, taloudellisista ongelmista puhumattakaan.


1. Kainalokarvat
Naisillakin voi olla vahvat ja voimakkaat kainalokarvat. Myös naisten hiki voi olla vahvaa ja voimakasta. Karvat kannattaa ajaa pois, koska pitkät karvat vaativat ehdottoman aamu- ja iltapesun. Toisaalta aamu- ja iltapesullakin on mukavampi käydä, kun ei karvaa kainalot täynnä. Sen lisäksi apteekista saa tosi hyviä antiperspirantteja nykyään. Olisipa meillä ollut varaa sellaisiin, kun olin nuorisoon kuuluva persoona. Mutta kuten sanoin, ajelu auttaa paljon. Ja nyt on jo varaa valita deodoranttinsa.

2. Säärikarvat
Samalla kun aloin menstruoimaan 11-vuotiaana, ryhtyi jaloissani kasvamaan musta vahva karva. Tämä nyt tietysti on liioittelua, mutta vahva harmaa jouhi sieltä tulee läpi. Olen ajellut koipiani siitä lähtien, kun minulla oli varaa teriin. Eli noin 20-vuotiaasta saakka, siihen saakka kuljin sukkahousuissa, mikäli minut pakotettiin hameeseen, muuten farkuissa.

3. Naamakarvat
Minulla on aina ollut viikset. Kevyen harmaat. Nuorempana en nyppinyt niitä, vaan värjäsin ne valkoiseksi. Juu. Hyvin vaarallista. Mutta nuorena ei ymmärtänyt asioita. Vanhemmiten, joskus 40-vuotiaana yksittäiset karvat ovat ryhtyneet tummentumaan ja paksuuntumaan. Nykyään nypin pahat pois, se on parempi vaihtoehto kuin värjääminen. En kuitenkaan ajele terällä päivittäin, niin kuin yksi toveri paljasti tekevänsä. Jos toisaalta karvat kasvaisivat tummempina tai nopeammin, mene ja tiedä, mitä tekisin.

Kulmakarvoissa on taas käynyt toisin; minulla oli nuorna tyttönä ehkä maailman yhteenkasvaneimmat kulmakarvat. Vasta joskus 35-vuotiaana sain ne hallintaan. Nykyään ne ovat vaalentuneet niin paljon, että joudun kevyesti värjäämään niitä, mutta nyppiminen on edelleen normihommaa. Minä en jumangeera ymmärrä, mistä ihmisellä voi riittää breshnev-tyyppisiä kulmakarvoja, uutuutena valkeat vahvat ainakin 2 cm pitkät yrittäjät. Tai että miksi kulmakarvojen pitää levitä ohimoille ja luomille.

Ripset taas. Mnääh. Kerrankin paikka, jossa karvat olisivat saaneet kasvaa. Silmissäni ovat siinä ja siinä sellaiset, oikeassa jopa siedettävät, vaikka samaa valkoista ovatkin. Ei värin häivähdystäkään. Vasemman silmän ripset taas ovat surullinen esitys siitä, mitä 9-vuotiaana sattunut onnettomuus saa aikaan. Valkeat, rapistuneet, huonosti väriä ottavat, koska liiskaantunut ohimoni ja kulma saavat niistä todellakin kaiken irti. Turha edes yrittää meikata, ja silti yritän silloin tällöin. Valtakunta kosmeettisesta korjauksesta!

4. Intiimikarvoitus
Mitenkäs tähän nyt sivistyneesti sanoisi? Karvaa on ollut aina liikaa. Sen lisäksi kun se muilla menee nätisti kikkaraan, niin minun karvani ovat umpisuorat. Ja niitä on paljon, tai ainakin paksuja ja pitkiä. Hirveätä, kamalaa, kauheata! Ne leviävät reisille, kiipeävät kohti napaa! Kestämätöntä! Etenkin kun jos ajelen normiterällä, niin tuloksena on niin kipeitä paiseita, ettei läpi näe. Ei muuten monta kertaa tule kokeiltua, vaan alkaa tulla siihen tulokseen, että olkoot. Joko miehet ottavat minut sellaisena kuin olen, tai sitten olen ilman.

5. Hiukset
 Lapsuuden vitivalkeat hiukset ovat nykyään kauniin maantien vaaleanharmaat. Minä oikeastaan pidän ohuista hiuksistani, koska niitä on paljon. Jos yksittäiset hiukseni olisivat paksut, ne kasvaisivat pitkiksi jouhiksi, mutta koska ne ovat ohutta hahtuvaa, pääni näyttää kissan nuolemalta ja muotoilemalta karvaläjältä. Jostain syystä karvaläjä kihartuu sen verran, että se oikeastaan on kivan näköinen. Ainakin minusta. Pidän hahtuvistani, ne ovat taipuisat ja enimmäkseen tottelevat minua.

Kun hankin epilaattorin, ajattelin, että parhaimmillaan pääsen siihen tilanteeseen, että edes koipikarvat eivät kasva kuin rikkaruoho kesällä, joka viikko yhtä vahvana ja mustana. Vähän se nipisteli ensimmäisellä kerralla, mutta tatuoinnin ottajana ei suurinpiirtein laisinkaan. Yhtä aikaa jalkaongelman kanssa kokeilin kainaloita. Ensimmäisellä kerralla huusin. Korkealta ja kovaa! En ymmärrä, mistä sain rohkeutta toiseen kertaan, mutta eihän se sattunut juuri laisinkaan. Sitten aloin lähestyä intiimialuetta. En ole perillä vielä, mutta sanotaanko, että ensimmäisen kerran olen siisti. JIPPII! Eikä se enää satu. Täydellistä!

Kohtalon ivaa muuten, nyt kun kerrankin on herrahenkilö, joka hyväksyisi minut aivan minkälaisena tahansa (koska hän r*kastaa minua juuri sellaisena kun olen), olen löytänyt laitteen, jolla saan yhden itseäni n. 36 vuotta vaivanneen ongelman kuriin. Omituista. Alan vihdoinkin päästä vastenmielisista karvoista eroon.

Kuinka te suhdaudutte karvoihin? Onko hyviä vinkkejä? Onko teillä varaa kosmetologille? (Ihan vähän olen kateellinen niille, joilla on varaa sellaiseen, mutta enköhän minä tämänkin kestä kuin naiset konsanaan. Mitään en ole saanut kuin itse hankkimalla. Ehkä seuraavaksi saan hankittua sokeroinnin. Ja mikä helkkari siinäkin on, etteivät naisen karvat ole suosittuja?)

Munamankelointia, vaikkei munia olekaan

Polkupyöräilin toisena päivänä perätysten, kun ei takamukseni tullutkaan kipeäksi ensimmäisestä retkestä. Vantaan joen varsia on hyvä pyöräillä, koska ne ovat aika tasaisia. Vain kerran jouduin työntöhommiin, kun nyppylä tuli eteen niin yllättäen, etten kerennyt kerätä vauhtia. Muuten en juurikaan spurttaile, olen täydellinen sunnuntaipyöräilijä, koitan katsella ympärilleni, enkä vain viilettää virtaviivaisesti. Sen lisäksi yritän olla jäämättä nopeampien ihmisluotien alle.

 Polvi kettuilee sen kun kerkeää, mutta kun ideanahan tässä kaikessa on se, että jos vähän paino tippuisi, voi olla, ettei polveenkaan niin paljon sattuisi. Ensi viikolla jatkan harjoituksia heti kun voin. Viime yönä nimittäin nukuin kertaakaan heräämättä yli kahdeksan tuntia! Rukseja seinään ja kattoon! Aaltoja!

Luonto tarjoaa parhaimmillaan parastaan. Kevät vaihtuu kesäksi, linnut karjahtelevat sukulaisilleen "mun tontti, painu v*ttuun!" Se kuulostaa ihmisen korvaan kauniilta. Kasvit, puut ja pensaat tuoksuvat ja kukkivat, itikoita tai paarmoja ei vielä ole. Eikä edes liian kuuma. Täydellinen pyöräilykeli. Kypärä on vielä hankkimatta, mutta ei kerrota kenellekään. Minunhan pitäisi mennä johonkin urheiluliikkeeseen ja se kuulostaa vallan kamalalta. Nehän nauravat minut ulos sieltä. (Oikeasti tarvitsisin myös hengittävän ja tuulta pitävän takin, mutta niitä ei jättiläispalleroille kuitenkaan tehdä. Ovat sitä mieltä, että ne näyttävät läskeillä rumilta. Ja tottahan se on. Taidan jatkaa normiräteissä.)

Huomenna en pyöräile, lähdemme vaeltelemaan Omahoitajan kanssa. Piknik-eväät tietysti teemme mukaan ja voi olla, että retki päättyy baariin, mutta tuleepahan taaperrettua. Tarvitsemme sitä molemmat. Aion varata mukaan Otavan värikasvion, koska näin taas muutaman sellaisen rehun, jota en tunnistanut. Sienikirjaa ei vielä tarvitse.

(Huomaattehan, etten puhu mitään töidenhakemisesta. Niinpä, ei ole mitään kerrottavaa, paitsi että kyllä mie haen koko ajan.)

tiistai 29. toukokuuta 2012

Parikymmentä vuotta


Eilen illalla tihrustin Teemalta Rockin klassikkolevysarjan Metallica jakson. Muistin omat tuntemukseni, eloni ja oloni, muistin musiikin, muistin tilanteita, tapahtumia, ihmisiä. Vähän jossittelinkin, että jos olisin silloin tehnyt toisin, mitä siitä olisi seurannut, mutta kun aikani pähkin, on elämä oikeastaan kääntynyt mielenkiintoiseksi. Silloin oli hyvin, nyt taitaa olla paremmin. Ja musiikki ei katoa koskaan. Toivottavasti ei enää koskaan. Aion palata samoihin tunnelmiin ja hankkia vähän lisää muistoja ensi maanantaina Sonispheressä.

Minne aika karkaa? Millään en tahdo uskoa, että Metallican Musta levy julkaistiin yli 20 vuotta sitten (1991). Touhotin silloin ensimmäisessä ammatissani jossain päin pohjoisempaa Suomea, vapaa-ajalla vauhtini huimasi heikompien päätä. Huhhuh.Tuli hyvä ja nostalginen, toisaalta optimistinen ja riemukas olo. Antaa ajan kulua, minäkin kulun pikkuhiljaa. Olen ainakin elänyt täysillä, enkä jättänyt rumimpiakaan kiviä kääntämättä, vaikka olisi ehkä kannattanut harkita joidenkin kohdalla. (Kyllä huomaa, että alkaa elämän ehtoopuoli jo kolkutella, kun välitilinpäätöstä pukkaa...)

Nyt taidan kuunnella vähän Mökallikaa.

***
Ai niin, perjantaina Tallinnan Raatihuoneen torilla tapasimme myös Metsätöllin. Ihan vahingossa. Sekin kuulosti hyvältä.

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Matkailu avartaa - ainakin koloa pankkitilillä

Torstaina nautiskelin keväisestä luonnosta. Kiertelin lähimetsiköissä, ihastelin rehevää luonnonvoimaa ja kuuntelin lintujen laulua. Samalla reissullä kävin tilaamani kengät postista, kahdet ovat sopivat, yhdet joudun lähettämään takaisin, koska ne eivät pysy jalassa. Ihme sandaalit! Sen sijaan yhdet kävelykengät ja kesäjuhlia varten tilaamani pistokkaat/ sandaalit ovat aivan täydelliset.
Kielot melkein kukkivat jo!

Rakastan luonnonvaraisia orvokkeja.

Ulkopaari - en rohjennut testata.

Perjantaina hyppäsimme Omahoitajan kanssa laivaan. Matkasimme lahden taakse Tallinnaan. Aamu merellä oli kaunis, mutta viileä. Onneksi meillä oli varattuna aamupalatarjoilu, niin ei tarvinnut ennen kukonlaulua kuvitella syövänsä mitään ja oli matkan aikanakin jotain järjellistä tekemistä. Loppuajan kiertelimme ympäri laivaa, etsimme paikkaa ilman tungosta ja kamalaa kännimusiikkia. Sellaista oli vähän vaikea löytää, mutta kestimme tilanteen siihen nähden urheasti.

Tallinnassa vaeltelimme parisen tuntia muutaman terassin kautta ennen kuin pääsimme majoittumaan My City Hotelliin Vanhassa kaupungissa. Hotelli oli ilmeisesti ylibookattu, koska meidän huoneemme muuttui standardista superioriksi. Emme valittaneet. Emme silloinkaan, kun kylpyhuoneen ovenkahva jäi käteeni tai silloin kun Omahoitaja suihkussa huomasi vedenpaineen muistuttavan prostata-vaivaisen ukkelin tuotoksia, haaleata ja heikolla paineella. Huone oli kaunis ja kulmassa ikkunat kolmeen suuntaan. Emmekä me sinne tulleet huoneessa aikaa viettämään.

Vaeltelimme useampaan otteeseen ympäristössä. Varsinaista matkaohjelmaa emme olleet tehneet, luuhasimme minne nenä näytti pitkin katuja, puistoja ja baareja. Illalla kävimme syömässä Peppersackissa, ihan ookoo-ruoka, mutta tuskin tarvitsee mennä toisen kerran. Omahoitaja ihastui, koska annokset olivat suuria ja hänellä ei ehkä aivan niin paljon vielä kulinaarisia kokemuksia ole. Minä taas nautin, kunhan vain seura nauttii ja ruoka ei ole pahaa. Ei ollut, mutta kitschiähän se on.

Jatkoimme baarielämysten metsästämistä. Illan kruunasi Omahoitajan veljen meille ehdottama Levist Väljas-baari. Ehdottomasti hauskin juottola, missä olen ollut aikoihin! Valitettavasti aamuyön huimimmat tunnit siellä jäivät kokematta, koska olimme heränneet jo viiden jälkeen aamulla. Hotelli ja sänky kutsuivat. Mutta tuollaisia baareja jos tietäisin enemmän, mielelläni niissä kävisin. Rentoa, mutta asiallista meininkiä, etenkin jos itse ei ole tuhannen päissään eikä hankkiudu ongelmiin.

Aamuyöllä kuuntelin kadulta kantautuvaa paikallisten melskaamista, nukuimme ikkunat auki, ilmastointi piti nimittäin sellaista meteliä, etten minä siinä olisi saanut nukuttua. Kesällä saattaa huone olla kuuma. Aamupala oli maistuva, löytyi paljon hyviä asioita herkuteltavaksi. Munakokkelin tosin kokki oli onnistunut paistamaan pohjaan, siitä pientä miinusta. Henkilökunta oli ystävällistä ja muutenkin palvelun kulttuuri on ilmiselvästi löytämässä myös Tallinnan.

Luovutettuamme huoneen viipelsimme kaupungin halki Rimiin ja sieltä eväiden kanssa nurmikolle Estonia-muistomerkin lähistölle. Vierailimme vielä Neuvostoaikaisen konserttihallin (Edit klo 14:45 Linnahall) katolla ihailemassa maisemia, ennen kuin Omahoitajan toiveesta vierailimme Superalkossa. Se oli aika pelottava paikka, useita kansallisuuksia, bussilasteittain mummoja ja papparaisia, törmäilyä ja kyräilyä, röyhkeämmän oikeutta, iso teollisuushalli täynnä viinaa, hikeä, huonostikäyttätyviä raivolaumoja. On kuulema edullisin paikka ostaa tuliaiset, mineen siihen ota kantaa. Itse en tosin ostanut kuin pari pulloa viiniä (Wyndham BIN 555 ja Raimat Abadia, edukkaita Suomen hintoihin nähden), kun olen laiska kantaja.
Melkein kuin tieteiselokuvan kuliseissa
Paluumatkalle olimme onneksi ottaneet hytin. En millään olisi enää jaksanut kalansilmäisiä kännikkäitä, joilta vähäisimmätkin käytöstavat olivat hukassa. Illallisen nautimme toisen kattauksen buffetissa, se osoittautui todella hyväksi. Ihan oikeasti, joskus niissä on totaalituubaa, juuri ja juuri syötäviä asioita tarjolla, mutta nyt tarjoomukset lämpimiä ruokia myöten olivat maistuvia. Etenkin vasikan maksa timjamikastikkeessa vei kielen mennssään. Samoin kirkas lohisoppa oli erinomaista.

Omahoitajan ystävä oli meitä vastassa satamassa. Herrat veivät minut kotiin, ennen kuin lähtivät poikien iltamia viettämään. Huh. Nuoret jaksavat. Minä olin niin ryytynyt, etten meinannut jaksaa naamaani ja jalkojani pestä ennen kuin sänkyyn kaaduin. Hartiat ovat jälleen palaneet, polvi vihoittelee ylenpalttisesta kävelystä ja nivusissa on hirveä hiertymä. Siellä oli nimittäin helle, eikä minulla tietenkään ollut talkki ja pitkälahkeiset alupöksyt matkassa. Silti hetkeäkään en vaihtaisi pois, meillä oli ihanaa! Suunnittelimme jo alustavasti pitkää viikonloppua Riikaan syksyllä. (Mie en ymmärrä mitä Omahoitaja minussa näkee, mutta toivottavasti näkee sen pitkään! Meillä on niin hauskaa yhdessä! Olen onnellinen! Hävytöntä!)

torstai 24. toukokuuta 2012

Mielenterveyshoitoa

Jos ahdistaa, kummitus-raasu leipoo tai tekee ruokaa ja juo (vähän/ vähän enemmän/ reilusti - määrä riippuu ongelman laajuudesta) alkoholia. Muut kävelevät, urheilevat, liikkuvat, hihhuloivat, tulevat uskoon, vetävät nappeja, tekevät itsemurhan, hankkivat koiran, tekevät lapsen, avioituvat, muuttavat maalle/ kaupunkiin, etsivät uuden ihmisssuhteen tai käpertyvät sängyn pohjalle voimaan huonosti. Minä en paheksu tai inhoa mitään noista tavoista, kukin tekee niin kuin kykenee. Minuun vain tehoaa ruuan tuoksu ja tekemisen meininki. Ja seuraavan päivän krapula, sen jälkeen maalliset ongelmat asettuvat kohdalleen. Paitsi ettei täällä mitään krapulaa näy kolmen siiderin jälkeen.

Ensin siivosin, sitten tein leipää, nautiskelin vähän siideriä parvekkeella, nypin kasveja ja sen jälkeen vielä duunasin broilerifileitä omaan marinadiin, kunnes tungin nekin hetkeksi uuniin. Kyllähän siinä tuli samalla vähän suolaa valutettua silmistä, mutta ainakaan en soitellut kenellekään ja muutenkin käyttäydyin ihan inhimillisesti naapureita, sukulaisia tai ystäviä häiriköimättä. Ei kukaan ihan oikeasti minun nähdäkseni tahdo katsoa suolavettä valuttavaa maggaraa.
Leipä oli niin lämmin, että vetäisi puhelimen kameran linssin huuruun.
Minulla kuitenkin ilmiselvästi on joku tärkeysjärjestys päässäni. Ei tullut itsemurhaaminen mieleen, itsesääli kylläkin. En tahtonut kiusata ketään ongelmillani, koitan selvitä niistä itse. Hokasin senkin, että ihmisen elämässä on eriasteisia ongelmia, avioliiton loppuaikana oli itsemurha mielessä kovinkin usein, nyt ei tulisi mieleenkään. Nyt minulla on erittäin vahva ihmissuhdeverkosto, mitä kaipasin suunnattomasti vähän ennen avioeroa. Olen onnellinen työttömyydestä huolimatta, katsotaan nyt tilanne sitten 500 päivän jälkeen uudelleen...
Jäähtynyt leipä ja pala. Voilla tietenkin!
Työttömyys ja oman uran harkinta ammattilaisen kanssa ovat olleet erittäin hedelmällistä, harvemmin sitä kuulkaas ihan psykiatrin kanssa on päässyt juttelemaan itsestään. Harmi vain, että se rajautui pelkästään työminuun, mutta sekin kelpasi. Itse asiassa sain siitä muuten kehujakin, minusta on kuulema helppo saada puhetta irti, osaan perustella asiani ja keksiä itse ratkaisut. Minä ehdotin konsultille, että eikö olisi helpompaa sanoa, etten ole kivireki. Hän naureskeli, oli ammattilainen eikä asiaa enempää kommentoinut.

Sipulileipä (- sipulipussikeittoaineksesta)

pussillinen sipulipussiainesta (Rainbow laktoositon)
0,75 l vettä
n. 1 tl lisäsuolaa
2/3 tuorehiivapaketista (varsinaisessa ohjeessa oli kokonainen, mutta tuokin riitti)
loraus hunajaa
2 dl kaurahiutaleita
2 dl kurpitsansiemeniä ja cashewpähkinoitä (saa niitä vähän murskatakin)
epämääräinen jauhosekoitus, itselläni oli durumvehnää 6 dl ja sämpyläjauhoja n. 8 dl (saattoi olla reilusti, mie en yleensä hirveästi mittaile loppuvaiheessa)
½ dl oliiviöljyä

Tee sipulikeitto, jäähdytä se 37-asteiseksi. Lisää suola, hiiva, hunaja, kaurahiutaleet ja tahtomasi siemenet (ei pakollisia, voisi myös lisätä yrttejä). Anna taikinanalun seisoskella n. 10 minuuttia, hiiva käynnistyy. Lisää jauhoja, alusta kunnolla, lopussa lisää öljy. Vaivaa kunnolla - juma, että mie tahtoisin sen saamarin yleiskoneen, mutta miksi miksi miksi ne ovat niin kalliita?

Peitä taikina, anna kohota kaksinkertaiseksi. Itse seisottelin taikinaa liinan alla n. 40 minuuttia, ennen kuin kumosin sen jauhoitetulle pöydälle ja pieksin aika perusteellisesti. Jaoin taikinan kahteen osaan, muovailin kovakouraisesti (siis ihan oikeasti väänsin taikinan liiskaksi, ennen kuin veivasin) kaksi palleroa, kohotin reilun 30 minuuttia, ennen kuin vetelin viivat kevyesti pintaan ja sivelin öljyllä. Pidin uunissa 175 asteessa n. 45 minuuttia, sitten vielä jälkilämmöllä n. 10 minuuttia.

Ennen nauttimista anna jäähtyä. Varoitus! Turhan hyvää. Jos alat syödä, varaa viereen joku, joka repii sinut irti leivästä ja voipurkista. Sinua on varoitettu. En ymmärrä, miksi en useammin tee tätä leipää, maku on etenkin tuoreena jumalainen, mutta pitkään tämä ei säily. Siksi toinen leipä menikin pakkaseen.

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Hyvä kakkonen

Takaisin alkuasetelmiin. Sain juuri soiton, jonka mukaan en päässyt ykköseksi, vaan olin hyvä kakkonen. Jotenkin niin minun tuuriani viime aikoina. Nyt sitten odottelen pari viikkoa tietoa sieltä toisesta hyvästä. Valitsemaan en ainakaan pääse, parempi lienee, ettei kuvittele edes sellaiseen tilanteeseen pääsevänsä. Kunhan jonnekin.

Taidan käyttää masennusenergiani siivoamiseen. Olen sitäkin onnistuneesti lykännyt aivan liikaa. Mutta toisaalta nyt ainakin tulen näkemään kätteni jäljet. Sitten jos vaikka leipoisin. Sitähän minä ahdistuksissani pruukaan tekemään.

Onneksi tulee viikonloppu ja mukavaa tekemistä.

tiistai 22. toukokuuta 2012

Juoni tihenee, jännitys tiivistyy

Entinen esihenkilöni kertoi päässeensä kehumaan minut maasta taivaaseen. Vaikuttaa siltä, että yhden paikan suhteen ratkaisun aika on tulossa. Minä jo kerkesin toivoni senkin suhteen heittää, kun sieltä ei mitään viime viikolla kuulunut.

Mutta en edelleenkään kaada karhua tai nuolaise ennen tipahtamista. Tänään menen taas tapaamaan työnhaussa ohjaavaa konsulttia ja iltapäivällä laitan parit hakemukset menemään. En uskalla yhtään hellittää, ennen kuin nimeni on paperissa.

(Ihan hypoteesina tosin kiertää jossain takavasemmalla, että entäs jos minut valitaan kahteen paikkaan. Kummastako pitäisin enemmän? Sitten taas pitäisi pohdiskella vakavamielisesti. Sitä tuskin tulee tapahtumaan, mutta kivahan se on haaveilla vähän.)

Ihan kuin tässä olisi pieni mahdollisuus joutua aamuherätysten piiriin...

maanantai 21. toukokuuta 2012

Vuoden ensimmäiset palovammat

Olenhan minä kertonut, että palan helposti ja huolella? Eilen sain kevään ensimmäiset palovammat niskaan ja olkapäihin, kun rymysimme parisen tuntia pitkin hakkuuaukeita herkkujen perässä. Omahoitaja pääsi levittelemään iltasella Dermosilin Aloe geeliä palovamma-alueelle. Ostin sen ihan kokeilumielessä, kun halvalla sain, geeli taitaa jopa toimia, tänään ei enää kirvele, vaikka punoitus on edelleen kovin pinkki. Hänkin ihmetteli värin määrää ja laatua, ei ilmeisesti ollut uskonut kertomuksiani maailman nopeimmista palamisistani.

Laakakorvasieni
Melkein kuva-arvoitus, kaksi korvasientä
Saalis oli lähes samanmoinen kuin ensimmäisellä kerralla, mutta evästaukoa mäen laella pitäessämme meille molemmille valkeni, miksi tahdoimme metsään. Se rauha, lämpö, mukava tuulenviri, lintujen laulu ja hiljaisuus hiljensivät savolaisen ja p-karjalalaisen hetkeksi. Sielu lepäsi ja ajatukset avautuivat. Nuorempi koiruus loikki hupaisan päättömästi perhosten perässä, teki sukelluksia ojiin, ui niissä, nautti vapaudestaan, vanhempi makoili rauhallisesti vieressä, kerjäsi osaansa eväistä muodon vuoksi.

Bongasimme muuten vanhan karhun kakankin rinteestä. Kumpaakaan ei ruvennut pelottamaan tai tullut tarvetta poistua pikaisesti paikalta. Itse asiassa meillä on suunnitelmissa jo heinäkuulle muut sieniretket, kun läheltä maastoa löytyy vaikka millaisten sienten kasvuun. Ihana paikka ja ihan tuurilla löydetty!

Tein muuten Pågensin spelttisubien väliin herkullisen kostean täytteen eväisiimme:

Voileivän tonnikalatäyte

1 prk persiljatonnikalaa (puristele öljy pois, hysteerikko käyttää vedessä olevaa tunaa)
50 g salaattimixiä silputtuna
vajaa 100 g aurinkokuivattu tomaatti tuorejuustoa
tomaatti silputtuna

Sekoita ainekset, kaada ylimääräistä nestettä pois, jos tomaatista irtoaa. Levitä voileipien väliin, anna makoilla jääkaapissa tunti ennen tarjoilua. Jälkiruuaksi meillä oli ystävän tekemät pullat ja juomaksi hyvää ja ravitsevaa vettä.

Kotosalla ryöppäsin osani sienisaaliista ohjeen mukaan. Puolet panin pakkaseen, toinen puoli upposi kastikkeeseen tuorepastan kanssa tarjolle. Korvasienten lisäksi kastikkeeseen upposivat sipuli, paketti pekonia, kuohukermapurkki, koskenlaskijajuusto ja pippuri. Pinnalle ruohosipuli-basilikasilppua omalta parvekkeelta. Suosittelen lämpimästi, sairaan hyvää!

lauantai 19. toukokuuta 2012

Keikalla

Olen helposti houkuteltava, totesi jälleen kerran luottoseuralaiseni, ystävä, kenen kanssa keikoilla nykyään tulee käytyä. Kun Alamaailman vasaroiden keikalta olimme poistumassa, hän hokasi Hra Ylpön ja ihmisten keikkajulisteen. Siltä siunaamalta ostimme liput sillekin keikalle, eililiselle, jolloin jälleen suuntasimme Virgin Oilin yläkertaan. Minä sitten jotenkin pidän siitä keikkapaikkana, intiimi, mutta näkyvyys lavalle on hieno joka paikasta.

Minullahan on nykyään sellaisia nyrkin kokoisia reikiä musiikkitietämyksessäni, eikä Ylppö tehnyt poikkeusta siihen lajiin. Vähän on ärsyttänyt hänen julkinen habituksensa ja joku juttu jossain akkain lehdessä meinasi saada repimään koko läystäkkeen, kun verenpaine taas pompahti. Vaan se nyt on niin minua, kaikkea kokeilen kerran, paitsi kansantanssia ja insestiä, eli tokihan minä lähden heitä katsomaan. Mutta sanotaanko, että alkuasetelma ei ollut mitenkään myönteisin keikan alkaessa.

Aika sekailaista settiä, oli ensimmäien mielikuva, mutta sanoitukset mielenkiintoisia, sen kun niistä sai selvää. Miksaus oli jotenkin epätasapainossa, kitara niin kovalla, että ääni välillä hukkui. Yllättävän keveitäkin biisejä seassa oli, melkein sellaista fuusiojatsahtelua. Asiallinen soittoryhmä taustalla säesti kiemurtelevaa kastematoa, Janne Joutsenniemi on vaikuttava hahmo bassonsa varressa aina vain edelleen. Olen ryhtynyt kaljuja miehiä katselemaan aivan uudella silmällä, koska Omahoitaja... Aikaisemmin olin vahvasti sitä mieltä, että miehellä pitää olla hiukset ja niitä pitää mielellään olla paljon. Miten minä nyt näiin taas rönsyilen?

Keikka loppui pariin encoreen. Jäin edelleen vähän odottavalle kannalle, ei paha, mutta ei myöskään huippukokemus. Uudelleenkin menisin, mutta edelleen minua ärsyttää se pikkuluikku. Bändi aiheuttaa kutinaa, jota ei voi aivan raapia. Ystävän kanssa nautimme vielä virkistävän juoman ja läheisen baarin tiskillä toisen, ennen kuin hyppäsin taksiin. Ei krapulaa, väsymys on kamala. Onneksi tämän päivän aion viettää sohvalla. Mulle on paljon hyvää seuraa tulossa telkkarista. Niin kuin esimerkiksi Lewis.

perjantai 18. toukokuuta 2012

Järjestäytyvä Blogistan

Tiesittekö, että naamakirjasta löytyy nykyään ryhmä, jonka nimi on Blogistan? Jos nimittäin yhteisöllisyyttä tahdotte polkkaamiseenne. Minä en tahdo sinne ketään naamakirjakavereistani linkittää, koska en tiedä, miten he siihen reagoivat, eli tahtovatko kuulua ryhmään. Itse menin, kun linkitettiin. Kyllä mie sen verran höyrähtänyt täti-ihminen jo tämän ikäisenä voin olla.

Eilen pidimme ex tempore roolipeli-iltamat. Tarjolla oli grilliruokaa pitkän kaavan mukaan, naurua, suunnitelmia ja vähän peliäkin. Yhtä ystävistäni suorastaan harmitti, kun emme suostuneet miekka tanassa matkaamaan tulijättiläisten pesään, vaan lähetimme sinne vakoilevan silmän. Hänen mielestään vakoilu on huijausta ja meidän pitäisi vain vanhaan malliin mennä tapattamaan itsemme. Minä taas suosin myrkkyjä ja salakavaluutta, onhan hahmoni onneton pieni hobittivaras, puolituinen, jolla ei paljon ole taikuuttakaan suojana.

Tänään on taas musiikin vuoro ystävän kanssa. Kunpa saisin sitä ennen unta. Olen niin kyllästynyt luokattomaan unihiekkaan, mitä viimeaikaisissa toimituksissa on ollut. Kirottu unettomuus! Kirottu keski-ikä! Mutta en aio antaa sen häiritä. Haudassa sitten on aikaa maata.

torstai 17. toukokuuta 2012

Katsaus kasvuasioihin

Teitähän kiinnostaa aivan yhtä paljon parvekkeellani tapahtuvan kasvuston tarkkailu kuin  minua itseäni. Eikö totta? Mutta kuten sanottu, koska tämä on nettipäiväkirja, päiväkirjoissa käsitellään kirjoittajaa kiinnostavia asioita.
Tomaatit ovat kasvattaneet liikaa varsia. Jos ikuna tulee tomaatteja, joudun koluamaan lisää tukikeppejä. Kaupan yrttien jämäpaloista istutin ruohosipulin ja korianterin. Ne terhistäytyivat kummasti. Ensimmäinen timjami kuoli, toinen taitaa lähteä eloon. Kehäkukat ovat kaikki itäneet, varmaan pitäisi harventaa, mutta kun en raski. Sen sijaan tuoksuherneissä on vasta nyt muutama alku. Ikinä en saa niitä kauniisti kiertämään pitkin ristikkoa...

Basilikaa tulee taas hurjasti. Sitä vain ei kuvassa näy kuin muutama hassu varsi laatikossa. Suurin osa on parvekepöydällä. Kevät on ihanaa! Silläkin uhalla sanon näin, vaikka tuntuu allergia olevan pahimmillaan vuosiin. Suorastaan henkeä ahdistaa. Olen miettinyt lääkäriin menoa, pitäisi varmaan joku inhalaattori hankkia. Ainakin varalle.

Omahoitaja saapui eilen lyhyelle vierailulle, tajusi nimittäin vasta tänne saavuttuaan, että helatorstai on pyhäpäivä ja hän joutuu heräämään aamuvuoroon jo viiden jälkeen. Sain kauniita punaisia ruusuja ja jälkiruuaksi Fazerin cashewpähkinäsuklaata. Se mies lihottaa minua tahallaan, kun minä yritän vähän laihtua. Jos en nimittäin laihdu, on mentävä housukauppaan. Enkä voi ostaa kesähousujakaan, ennen kuin ne pari ylimääräistä kiristyskiloa ovat poistuneet. Umpilaihaksi en enää tahdo. Ei miusta siihen ole.

Polveen sattuu. Yöllä sitä kolotti, nukuin aika huonosti. Paino ja ilmanpaineen muutos tekevät tehtävänsä. Pitäisi laihtua.

tiistai 15. toukokuuta 2012

11 tähteellistä tähdettä (bubbling under - päivän asu)

On se tuo Nollavaimo melkoinen tapaus. Aina repimässä toista pois toisten alhoista. Nytkin viskasi 11 kysymyksellä. Oletuksena on, että olen villi ja vapaa vailla huolia ja velvollisuuksia, niin...

Minkä yhden... ottaisin mukaasi autiolle saarelle ja miksi ?

1. ...äänilevyn ? Enkä varmaan ottaisi yhtään levyä, kun se vaatisi levysoittimen ja sähköt. Ilman sähköjä ottaisin bongorummut ja alkaisin vihdoin tehdä musiikkia. Jos pitäisi tyytyä levyyn, se olisi Mike Oldfieldin Tubular Bells.

2. ...kirjan ? Uuh. Vaikea. Varmaan Täällä pohjantähden alla -trilogian tai Taru sormusten herrasta -trilogian. Taru ehkä vetää enemmän puoleensa kuin realistinen fiktio.

3. ...elokuvan ? Minä en katso elokuvia. Mutta jos saisi sarjan ottaa, niin se olisi kaikki Morset. Siinä ukkeli minun makuuni, ei sylje lasiin, on fiksu ja oikeudenmukainen. Elokuvat ovat liian lyhyitä!

4. ...julkisuuden henkilön (käyttötarkoitus vapaa) ? Morsen esittäjä John Thaw on kuallu, sitä ei voi ottaa. Sitten käyttäisin Omahoitajan kanssa sopimani kuuluisuus-kortin*, Ewan lähtisi kanssani saarelle. Ainakin oppisin englantia. Mutta mitäs sen vaimo ja lapset siihen sanoisivat? En mie mikään liiton rikkoja ole kuitenkaan.
*kuuluisuus-kortti = Suhteessa voi  hypoteettisesti keskustella, että jos jonkun kanssa saisi luvan perästä mennä KERRAN, eikä tulisi seuraamuksia, niin kuka se olisi. Minulla se joku on Ewan. Omahoitaja jäi pohtimaan omaansa.

5. ...syötävän herkun ? Eijjuma. Eijjuma. En mie tiedä. Ehkä joku kova juusto. Ehkä tumma suklaa. Onko pakko päättää? Tahdon kaiken!

6. ...juotavan herkun (vettä on saarella) ? Jägermeister. Ei kun oikeasti rommi. Siellä kuitenkin olisi hedelmiä ja kookoksia, saisin hienoja drinksuja aikaan. (Minä rakastan alkoholia. En juo kuin maistuvaa alkoholia.)

7. ...harraste-asian ? Yrttien ja kasvien siemeniä. Siinähän yrittäisin harrastella hortonomiaa.

8. ...telkkarisarjan ? Kts.nro 3. Morse. Ehkä kaveriksi myös Lewisin.

9. ...pelin ? Kynä ja paperia. Niillä voi pelata vaikka mitä. Toinen vaihtoehto on pippeli. Ai mut kun mulla on jo Ewan.

10. ...urheiluvälineen ? Onko riippumatto urheiluväline?

11. ...minkä vaan ? Tietokone. Juu. Uskokaa pois, en taida enää osata elää ilman. Sillä saisin kutsuttua apuakin tarvittaessa. Tai päivitettyä naamakirjaa.

Sitten saisin keksiä itse 11 kysymystä ja senkin vielä, kenelle ne laitetaan. Entäs jos en jaksa etsiä uhreja, kun kaikki ovat kuitenkin jo tehneet tämän ja sitten en ilkene ns. tuntemattomien blogeihin mennä huutelemaan? Mutta kokeillaan niitä kysymyksiä.

1. Tykkäätkö työstäsi? Miksi?
2. Onko sinua koskaan irtisanottu? Miltä tuntui, jos joo. Miltä tuntuisi, jos ei?
3. Jos et tekisi nykyistä työtäsi, onko kakkosammattivaihtoehto mielessä? Mikä?
4. Mitä oikeasti tahtoisit tehdä elämässäsi?
5. Oletko koskaan harkinnut vapaaehtoistyötä? Jos kyllä. mitä? Jos et, miksi?
6. Onko sinulla työminä ja vapaa-aikaminä erikseen? Millä tavoin? Tai jos olet samanlainen, miten sen hoitelet?
7. Mitä harrastat vapaa-aikanasi? Onko sinulla vapaa-aikaa?
8. Mitä et suostuisi tekemään rahasta? Mitä suostuisit? Venytä omatuntoa ja muita ra(a)joja.
9. Vieläkö tahtoisit opiskella? Mitä? Tahtoisitko enää opiskella? (Mie nään välillä painajaisia, että saksan tai ruotsin tentit ovat tekemättä ja valmistua pitäisi...)
10. Oletko varautunut eläkeikään? Pelottaako eläkkeen määrä vai onko säästöjä sukan varressa?
11. Onko työttömyys ihan oikeasti ihmisen omaa syytä?

Sitten Wanhan Blogistanian haaste samaan syssyyn, päivän asu:

Päälläni oli tänään mustien alusvaatteiden lisäksi tummansiniset työfarkut (siistit, levenevät lahkeisiin), siniset Brakon bootsit ja joku iänikuinen kauluspaita Lindexiltä. Ulkovaatetuksena harmaa mokkatakki. Korvikset pidin kaikki korvissa, samoin kolme nykyään käyttämääni sormusta. Kaulakorun vaihdoin vähän konservatiivisempaan turkoosiin ympyrään. Kun kotiin pääsin, vaihdoin muodottomiin marjapuuron punaisiin olopöksyihin ja luumun väriseen hihattomaan paitaan, joka kinnaa vatsan päältä. Olen siis työttömyyttäni lihonut. Sekin saatana vielä!

(Bubbling under 2. Haastattelu meni niin hyvin, että vituttaa, jos en saa sitä työtä. Se on miun paikka.)

Käämiäinen

En jaksa. En kerta kaikkiaan jaksa etsiä motivaatiota tämän päivän haastatteluun. Entäs jos hankkisin punanenän ja pellehousut? Löisin lekkeriksi koko homman, kun ei tästä mitään näytä tulevan. Paskan möivät, kun minut tehtiin, kenellekään ei kelpaa.

Milloinhan tämä loppuu? Ei ikinä, niinkö? Työttömyys tulee ja syö minut. Rahat loppuvat, nälkä koittaa vatsalaukkuun, kaikki huvi häviää, jään makaamaan sohvalle. Aivomato popsii lopunkin älyn ja loput ryyppään tuskissani poies.

Käämit palavat ihan justiinsa. En jaksa. Se varmaan kävi selväksi.

maanantai 14. toukokuuta 2012

Metsän poika, eiku tyttö

Eilen oli täydellinen päivä mennä metsään. Niinpä matkustin ystäväni luokse n. 40 kilometriä Helsingistä pohjoiseen. Siellä hän ja yli-innokkaat koirulit olivat minua jo vastassa, läksimme ajelemaan kohti potentiaalisia korvasieniaukioita.

Ensimmäinen oli huono. Liikaa ihmisiä ja vääränlainen maasto, mutta sieltäkin löytyi muutama sieni, mukaan lukien elämäni ensimmäiset laakakorvasienet. Se ei kuulema ole edes myrkyllinen, mutta saman kohtelun sai kuin normaali korvasienikin, minä en ainakaan ota sitä riskiä, että joutuisin dialyysiin ja maksajonoon.
 Päätimme vaihtaa paikkaa, ajelimme vähän sinne, minne nenä näyttää. Koukkasimme yhdelle metsätielle, jonka suulla oli portti, mutta se oli onnekkaasti auki. Siellähän ne hakkuuaukeat meitä odottivat! Rumaa maastoa, mutta mikäs siellä oli kirmaillessa, kun muita ihmisiä ei näkynyt mailla halmeilla. Jo tien vierestä löytyivät ensimmäiset ja reilun tunnin hortoilun jälkeen saalista oli lähes pari kiloa.




Vähiin se isolta tuntuvakin saalis käy, kun sen ensin puhdistaa ja sitten keittää kahteen kertaan löysässä vedessä myrkkyjen poistamiseksi. Saimme molemmat n. 300 g sientä. Omani panin pakkaseen, että saan sitten ne sieltä kaivella, kun on muitakin syöjiä kuin vain minä. Mutta toisaalta läksimme liikkeelle periaatteella, että kävelemäänhän me vain olemme menossa ja sienet ovat bonusta, jos niitä sattuu löytymään.

Ihana ilma, upeata seuraa, palanut nenä ja kaula, hieno pikkusaalis, raitis ilma -myrkytys. Täydellinen päivä! Eväätkin olivat mukana, ettei tullut kiukkukohtausta sienestäjille. Koirat olivat kovin hiljaista sakkia, kun ystäväni kotiin ajelimme. Jos vaan ilma suosii, teemme samoille huudeille toisen retken loppuviikosta. Sinne nimittäin jäi vielä koluamatonta leimikkoa. (Enkä tietenkään kerro koordinaatteja, heh. Ikiaikainen sienestäjän oikeus, kiertotietä pelipaikoille, etteivät vaan naapurit huomaa...)

lauantai 12. toukokuuta 2012

Ulkoilu päättyi sateeseen

Eilen odottelin sateen loppumista, ennen kuin läksin suoriutumaan ravinnonhankintatoimista. Onneksi Omahoitaja tuli parahiksi kantoavuksi, kun olin kaupasta poistumassa. Sen jälkeen tilasimme vuorokauden retken Tallinnaan. Kiva päästä edes pienesti tuulettumaan armaani kanssa. Hän kyllä on hauska tapaus, aikoo suunnitella meille ohjelman. Minä olen mielelläni vietävänä, se nimittäin on aika harvinaista herkkua.

Takaisin eiliseen. Vonguin Omahoitajan kävelyretkelle Vantaanjoen rantaan. Ihailimme heräävää luontoa, vihreän eri sävyjä ja keltavuokkoesiintymiä. Sitäkään kukkaa en ole koskaan livenä nähnyt. Törmäsimme jopa pieneen huhtasieniesiintymään, mutta koska ne kasvoivat ilmiselvästi koiranpaskassa, en ryhtynyt niitä keräilemään mukaani. Sen sijaan bongailin nokkosesiintymiä, ensi viikolla käyn joku päivä keräämässä niitä kuivumaan ja pataan. Nokkonen on uskomattoman terveellinen ja hyvänmakuinen kasvi, suosittelen lämpimästi keräämään talteen, jos asustelette paikassa, jossa eivät autot ja saasteet luontoa kiusaa.

Retkemme oli päämäärätietoinen, niin pitkään kun olen Arabian halki ajellut viimeisen viiden vuoden aikana, olen tahtonut käydä Herkkuhaarukassa, ihan vain sen nimen takia. Nyt kävimme ottamassa kävelyn päälle yhdet, päätimme joskus jopa riskeerata ja saapua syömään, mielellään krapulassa, sen verran massiivisia annoksia nimittäin takaosaan meni. Etuosassa oli paikallinen hovi jaanaamassa elämästään. Omahoitaja päätti, että hanakaljaa hän ei enää ikuna tilaa, oli sen verran tunkkainen kokemus. Todennäköisesti hanojen pesu on unohtunut. Paikka on jumahtanut 80-luvulle, pölyä ja pimeyttä. Juuri sellainen baari, josta minä pidän! Mutta yllättävän pieni, olin aina kuvitellut sitä suuremmaksi ikkunoiden perusteella.

Meillä oli toinenkin päämäärä, kapusimme Kaironkatua ylöspäin. Mitä seutua Toukola onkaan! En minä tiennyt, että siellä on puutaloyhteiskunta, tai olen tiennyt, mutten ikinä käynyt. Kauniita hoidettuja taloja ja pihoja, joista minkä vain olisi tahtonut itselleen (jos siihen päälle olisivat nimittäin tulleet huoltomiehen palvelut, minustahan ei muuten ole omakotitaloasujaksi). Kadunnimet ovat vinkeitä, aasialaisten maiden nimiä. Intiankadulta löytyi toinen kohteemme Pub Oljenkorsi. Täydellinen baari! Vähän ränsistynyt interiööri, lehtiä, hyviä herkkujuomia, biljardipöytä, omalaatuinen omistaja/ juomanlaskija. Sinne on pakko päästä uudelleen pidemmäksi aikaa, vaikka hintataso ei mikään edukas ollutkaan.

Muutaman janojuoman jälkeen kävelimme rankkasateessa bussipysäkille ja ajelimme kotiin. Olipa ihana napsauttaa sauna päälle ja kuoriutua märistä rievuista lämpimän torkkupeiton alle. Elämä on ihana paikka! Mitäpä muuta ihminen tarvitsee kuin herkkuruokaa, -juomaa, rauhaa ja samanmielistä seuraa. En minä ainakaan! (Olin niin hövelillä tuulella, että annoin Omahoitajan jopa katsoa jääkiekkoa. Minä tein sillä välillä ruuan. Täydellinen tyttöystävä, vai? ;-D)

perjantai 11. toukokuuta 2012

Kouluttautuva työtön

Osallistuin puoli päivää kestäneeseen jatkokoulutukseen. Minulla kun on sellainen töiden puolesta saamani rekrytointikoulutus, saan tehdä rekrytoinnissa ja tiimien rakentelussa käytettäviä profiilin analyyseja. Autoin niissä hommeleissa meidän HR-osastoa. Analyysit kertovat ihmisen tavasta tehdä töitä (vahvuudet, rajoitteet, motivaatio), eivät mitään hänen älystään tai taidoistaan. Jos ei osallistu säännöllisesti jatkokoulutuksiin, menettää sertifikaattinsa. Parasta kuitenkin on, ettei jatkokoulutuksiin osallistuminen maksa mitään, siellä voi vähän verkostoitua ja jutella mieluisista asioista. Ja vielä parempi, että sain kouluttajan lupautumaan minulle suosittelijaksi.

Vähänkös olin taas väsynyt, kun kotiin pääsin. Ihmisseura ja henkinen pinnistely vievät voimat. Omahoitajakaan ei onneksi vielä eilen ollut tulossa, vaan vasta tänään. Luvassa on kävelyretki ja ehkä lähiöbaareja. Siinäpä meidän perjantai-illan ohjelmamme. Huimaa. Mutta en minä kyllä enempää tarvitsekaan, se on juuri sitä mitä tarvitsen, rauhaa ja rakkautta.

Keskiviikkona uusin epiloinnin. Jaloissa ei edelleenkään ollut mitään ongelmaa. Nipisteli vielä vähemmän kuin edellisellä kerralla. Kainaloita pelkäsin aivan kamalasti, kun kipu oli niin käsittämätön ensimmäisellä kerralla, mutta sekään ei enää sattunut kuin vähän. Todennäköisesti ensi viikolla ei satu sitäkään, vaan homma alkaa sujua omalla painollaan. Sitten vielä olisi se bikiniraja... Puuh. Onko pakko? (On! Minä tiedän. Etenkin jos meinaan julkisille paikoille uimapuvussa uskaltaa myöhemmin kesällä. Höylällä vedellessä tulee vain tulehtuvia punaisia näppyjä.)

***
Tuli yhdestä naamakirjan jutusta mieleen bloggaamiseni alkuajat, minä nyt en missään ensiaallossa ollut, mutta sanotaanko vaikka, että kolmannessa jo kolkuttelin. Aloitin ensimmäisen blogini Livejournalissa 01/2005. Se ei itselläni ole enää kuin paperiversiona, mutta kyllähän joku bittinikkari sen minulle kaivaisi, jos tahtoisin. En tahdo, kamalaa aikaa oli se. Huhhuh. Varmaan olisin heittänyt veivini, ellen olisi saanut kirjoittaa. Olin erittäin yksin, yksinäinen ja epätoivoinen. Se ihan oikeasti oli avautumista isolla kirjoitettuna, joku jopa epäili, että en ole oikea ihminen, kun niin kamalia kirjoittelin.

Toisen blogin aloitin vähän seesteisemmissä merkeissä syyskuussa 2005 Vuodatuksessa, mistä siirryin Bloggerille. Pidin sitä siihen saakka, kunnes aloitin nykyiseni. Tämäkin on jo reilu kaksivuotias. Kaiken kaikkiaan olen siis jakanut mielipuolisuuttani reilun seitsemän vuotta, SoMen ala-asteikäinen siis, voisiko näin sanoa?

Minä en tälle mitään voi, tykkään kirjoittaa. Päiväkirjatekstiähän tämä suurimmaksi osaksi on, hivenen sensuroituna, koska ei kaikkea vaan voi. Kivaa on suurimmaksi osaksi, joskus ahdistaa ihan suunnattomasti, kun ei keksi mitään kirjoitettavaa ja sitten tulee sellainen tunne, että kaikki olettavat, että aina siellä jotain on. Ei ole. Sitten aivan varmasti on, kun Omahoitaja minut jättää. Sitten on taas aihetta itkuun, volinaan, itsesääliin - ja toipumiseen. Niin se ihmiselo nimittäin menee. Jos ei johonkin kuole, niin yleensä toipuu.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Tuulen suunta on muuttuva, välillä ei tuule laisinkaan (versatiilia ajattelua?)


Enimmäkseen Harmiton Tiina roiskaisi kiitoksella. Kiitos kiitos, kilti laspi! Eli siinäpä näppärästi tuli sääntöjen kohta numero 4.
The Rules
1. Nominate 15 fellow bloggers.- Nimeä 15 kanssabloggaajaa.
2. Inform the bloggers of their nominations.- Kerro heille plakaatista.
3. Share 7 random facts about yourself.- Kerro itsestäsi 7 faktaa.
4. Thank the blogger who nominated you.- Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa.
5. Add the Versatile Blogger Award picture to your blog post. - Lisää Versatile Blogger kuva blogipostaukseesi.

En minä kyllä ikinä 15 uutta blogia keksi, kun kaikki on jo moneen kertaan kiitetty ja palkittu. Mutta kokeillaan, montako saan kasaan, katsotaan, mitä tästä vielä tulee. Minä pidän kovin monenlaisista blogeista, yleensä erilaisista kuin omani.Minä nyt kirjoitankin päiväkirjaa dementiavuosia varten.

Tässäpä mieleen tulleista muutama,on varmaan pakko selittää, miksi juuri nämä valitsin, niin noh, koska tahdon.

Verbauri - Rakastan tarinoita. Täällä on monenlaista fiktiota.
Erotarinoita - Täällä taas toivutaan ja eletään. Molemmat hyvästä. Sen lisäksi minua välillä naurattaa, kun eroaja haksahtaa ojasta allikkoon.
Partapappa - Pappa taas kertoi jonkun aikaa sitten, että kaikki naiset häneen haksahtavat. En yhtään ihmettele.
Kulutusjuhla - Koska olen kuluttaja ja pidän tiedosta. Liittykää tekin!
Tyttö yli laidan - Oi voi voi. Tahtoisin uskaltaa kirjoittaa niin kuin täällä kirjoitetaan.
Katkelmia ja kulumia  - Olen epäsäännöllisen säännöllisesti käynyt lukemassa Raran kirjoituksia. Ihmeellinen on elämä, tulee mieleen, että kannattaisi sanoa jo tänään, ettei jää sanomatta.
Kipparin morsian  - Minun tulee nälkä joka kerta kun käyn täällä. Jotain erilaista. Herkullisen kauniita ruokakuvia ja ruokareseptejä tvistillä. Vaatisivat tosin niin paljon, etten vielä ole uskaltanut kokeilla.

Noita on nyt seitsemän. En ihan oikeasti jaksa etsiä enää uusia blogeja, jos ei nenän eteen tuoda. Luen vain vanhoja tuttuja, ne kaikki ovat saaneet jo plakaatteja, vaikka lampaat söisi. Ja onko pakko käydä vielä kertomassakin tästä... Pah, en jaksaisi. Ehkä vitkuttelen vähän aikaa, katson, jos he itse huomaisivat.

Seitsemän faktaa minusta

1. Olen työtön 20.6. alkaen, ellei paikkaa sitä ennen löydy. Olen ollut työvoimatoimistossa kirjoilla nyt elämäni aikana kolme kertaa, 19-vuotiaana, 34-vuotiaana ja 8.5. alkaen. Jännittävä rytmi. Minua ei ole irtisanottu koskaan aikaisemmin. Minua pelottaa aivan kamalasti köyhyys, siinäpä minulle uudelleen opeteltava asia. Karma vaatii sitä todennäköisesti, että tulen sinuiksi senkin jutun kanssa. Se kuitenkin on lapsuuden aikainen pelkotila.
2. Inhoan urheilua. Myös penkkiurheilua. Inhoan kaikkea muutakin, missä ihminen esiintyy fanaatikkona. Uskontoja, ismejä, puusilmäjuttuja, melskaamista, julistamista ja suuria sanoja.
3. Tahtoisin päivän olla mies. Tahtoisin tietää miltä kikkeli tuntuu, siis sillä tavoin, kun sen itse omistaa. Tahtoisin pissiä seisaaltani. Todennäköisesti ryhtyisin panemaan kaikkea, mikä liikkuu.
4. Rakastan puutarha-asioita, mutta en kitkemistä. Parveke on paras paikka laiskalle puutarhurille. Ehkä myös vähän hullulle. Huolehdin siitä toisesta puutarhasta paljon vähemmän, se saa olla luonnontilassa.
5. Ripustin vihdoinkin fluoresoivat tähtösenrippeeni makuusopen liukuoviin. Tulee edes pieni taivas. Aikoinaan niitä sai edukkaasti Toys´R´Usista. Näköjään niitä on siellä edelleen. Aika paljon niitä(kin) jäi avioliiton raunioille, tai raunioiden kattoon. Vielä kun jostain löytäisin edukkaan turkoosin muovihelmiverhon, niin senkin ripustelisin toiseen makuusopen oviaukkoon. Siinähän kilahtelisi, tällä kertaa kukaan ei ehkä repisi sitä raivon vallassa ruttuun. (Minulla on joku käsittämätön kitch-tauti, tahtoisin myös pylvässängyn, mutta se ei kotiini mahdu.)
6. Jos minä en pian opi uudelleen lukemaan niin kuin kymmenisen vuotta, niin johan on perkele. Luin niin paljon ja minulla oli kivaa kirjojen kanssa. Nyt jos hätäisesti saa kirjan viikossa tavattua. Ja minulle kelpaavat jo kertaalleen luetutkin kirjat, koska olen lahopää, enkä enää muista mitään. Ihana dementia... (Lupaan kertoa sitten, kun tavaan kolmea kirjaa vuoronperään ja ne tuntuvat lukemattomilta aina vain uudelleen.)
7. Vaihdevuodet ovat alkaneet. Herään hikilammikosta joka yö. Aikasemmin vain heräsin joka yö. Ja näkisittepä naamakarvani. Jumalauta, pakko hankkia ne munat, koska parta kasvaa jo! Nöyryyttävää nyppimistä. Mun rintamuksen iho rutistuu. Tissit roikkuvat pian navan seudulla. Seuraavaksi kuulema naama tipahtaa, kun kollageenisiteet pettävät. Tai jotain, evvk. Pidä siinä nuorempaa miesystävää, sääliksi käy häntä. Ja itsesääliksi minua.

Menisinköhän kokeilemaan saanko unta? Viime yönä oli tosi luokaton lähetys. Painajaisiakin viskoi. Joku yritti tulla sisälle pahoissa aikeissa, sitten ovi olikin auki. Heräsin uikutukseeni, mutten uskaltanut lähteä edes laittamaan turvalukkoa päälle, koska sisällä aivan varmasti oli jo joku. Mie en jaksa. Olen hermoheikko uneton.

tiistai 8. toukokuuta 2012

Kaappaus Etolassa

Kävin haasttelusimulaatiossa entisen työni puolesta saamani outplacement-palvelun puitteissa. Olen kuulema kovin vakuuttava, olisin haastattelun perusteella päässyt toiselle kierrokselle. Ihan hyvä tietää, että tekee oikeita asioita ja vastaa oikeisiin kysymyksiin. - Kun nyt vain pääsisin esittelemään hienoja taitojani taas jonnekin...

Simulaation jälkeen ajattelin sitten saman tien hoitaa ensimmäisen työvoimatoimistovierailuni pois muistilistalta, minulle kun oikein soitettiin heiltä, koska hain yhteen heidän koulutukseensa. Voi hyvän tähden, että sen on vanhakantainen ja jäykkä kyykyttämistä varten rakennettu paapomislaitos! Ovatko kaikki työvoimatoimistoon ilmoittautuvat onnettomia luusereita, peräänvahdittavia, perässävedettäviä tai muuten vain uusavuttomia? Tuli sellainen tunne, että jos minun oikeasti pitäisi luottaa sitä kautta töitä saavani, niin pitkään saisin odotella. Sain uuden ajan, jossa minulle laaditaan työllistymissuunnitelma. Juu. Mukaan otetaan muun muassa viimeisimmät työ- ja koulutustodistukset sekä uusin lähettämäni työhakemus sekä ajantasainen cv. Tsiissus! Ei ole ihan oikeasti totta! Mutta minähän vien, jos tarve on ja käsketään. (Toivon todella saavani töitä ennen sitä!!!)

Taas rönsyän aiheesta. Läntisestä Helsingistä pääsee Malmille varsin näppärästi yhdellä bussilla, mutta kappas vain, bussi alkaa kulkea vasta puoli kahden maissa. Minulle jäi reilu puoli tuntia aikaa, jonka vietin Mummoniemen Etolassa. Tein taas löytöjä. Olen useamman hetken etsinyt sellaista kromattua saippuatelineritilää sekä tukevahkoja kromattuja imukuppikoukkuja kylpyhuoneeseen. Siellä niitä oli! Samoin löysin mustaa dc-fix-muovia lisää, ja vieläpä edullisemmin kuin K-Raudasta, eur 7,5/ rulla. Kaappasin neljä rullaa keittiön alakaappeja varten mukaani. Ihanaa! Askartelua riittää. Tarttuihan sieltä toki mukaan paketillinen pukupusseja, että saan talvitakit alakertaan jemmaan. Ulkona on nimittäin kevät erittäin vahvasti, olen tukehtumassa allergiaan.

Mut hei kuulkaas, nyt on vähän kiire. Intialaisen tohtorin viimeinen osa alkaa TV1:llä aivan pian. Huomenna alkaa Hamishin seikkailut. Ihanaa työttömyyttä! Otan tästä kaiken irti! Sieneenkin olisi tarkoitus päästä! Hirveesti hommia, ei kerkeä töihin. Tarvitsen puuhasteluvapaata! (Joo, yltiöoptimismikohtaus, tiedättehän, se onneksi menee ohi.)

maanantai 7. toukokuuta 2012

Verenpainelääkitys menettää tehonsa

Tämä kirjoitus tulee pahoittamaan kaikkien asemastaan epävarmojen vanhempien mielen, pyydän sitä jo etukäteen anteeksi. Minun on vain pakko saada kirjoittaa tämä pois mielestäni, niin kuin muutkin pahat ja ilkeät asiat, että voin jättää sen taakseni ja unohtaa sen. Herkkämielisimmät voivat lopettaa siis lukemisen tähän.

Minä sitä en osaa keskustella vanhempieni kanssa. Itse asiassa en tahtoisi olla heidän kanssaan missään tekemisissä, ellei se olisi heille turhan kova pala ja sosiaalisesti paheksuttavaa. Saavat kiittää suomalaisyhteiskunnan normeja ja tapoja, että edes kursorisesti koitan olla puhuvinani heidän kanssaan. Ja samalla olla kuuntelematta mahdollisuuksieni mukaan. Valitettavasti välillä kuullunymmärtämisen häirintälaitteeni menee epäkuntoon ja lopputulemana on pieni henkinen romahdus.

Ensinnäkin. Jos isäni veli kuolee kahdeksan vuoden kitumisen jälkeen, enkä pääse hautajaisiin, niin miksi menisin myöskään tuhkauurnan laskuun toiselle puolelle Suomea, paikkakunnalle, jossa ei muuta ole kuin saatanan iso ja kylmä järvi sekä muutama hassu tuhat ihmistä sen järven laitamilla? Ei sukulaisia eikä tuttavia. Hautoja. Paljon. Olen puhunut setäni kanssa viimeksi joskus 80-luvulla, en tuntenut häntä, en pidä yhteyttä serkkuihini, eivätkä he minuun. Minulla ei ole tunnesidettä heihin. En aio mennä paikalle ja jos minua yritetään siihen kiristää tai lahjoa, niin sitä varmempaa on, että keksin itselleni asiaa aivan toiselle puolelle maata. Voi olla, että harkitsen myös maastapakoa, Uusi-Seelanti, here I come...

Toiseksensa en ymmärrä missä maailmassa isäni elää, kun hän viimeisiksi sanoikseen puhelumme aikana totesi, että "Eivät ne tule ketään kotoa töihin hakemaan." V*ttu! Minä haen töitä koko ajan. Mitä h*lvettiä hän oikein minusta kuvittelee? Että makaan sängynpohjalla tai sohvalla, lusmuan ja kierrän baareja, kännissä kaiken aikaa, niin kuin hän teki jo silloin, kun minä olin alle kouluikäinen ja jouduin hakemaan häntä niistä baareista pois. Eikä hän tullut ennen kuin yöllä ja sitten saatiin valvoa koko sakki, pahimmassa tapauksessa juosta naapuriin tai hankeen, niin kuin surullisenkuuluisana maan tapana oli.

Jos minulla ei olisi huomenna treffit yhden konsulentin kanssa, minä varmaan piruuttani vetäisin kännin toteen. Tai enkä vetäisi, ei tee mieli, mutta hetkellisesti se häilähti mielessä. Että tehdään sitten niin kuin minun kuvitellaan joka tapauksessa tekevän. Mutta ehkä yritän kuitenkin rauhoittua, luen vähän jotain, katoan mielikuvitusmaailmaan ja menen ajoissa kauneusunilleni. Minun ei tarvitse enää monta vuotta näytellä. Joko kuolen itse siihen, että päästäni poksahtaa verisuoni, sydämeni pettää tai sitten se on heidän vuoronsa. Minä en tahdo olla kenenkään lapsi. Kohta en tahdo olla enää kenellekään mitään sukua! Menköön ystävätkin siinä samalla, kunhan vain minut jätetään rauhaan, eikä rikota sitä haurasta mielenrauhaa, jonka olen sydämeni suojaksi saanut rakennettua.

Huhhuh. Helpottipas! Enkä minä tuota viimeistä tarkoita, ystäväni olen itse valinnut ja hyvin olenkin valinnut! Asiallisia ja mukavia ihmisiä. Ja enköhän minä ne vanhempanikin kestä taas muutaman viikon päästä, pitää vain katsoa, ettei aivan heti vastaile heidän puheluihinsa, että kerkeän rauhoittua.

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Alamaailman tunnelmia

Joskus sitä sitten onnistuu. Ihan intuition voimin päätimme keikkaystäväiseni kanssa, että molempia kiinnostaa Alamaailman vasarat. Mikä musiikillinen korvien avaus! Rytmiä, raskautta ja itämaisia sävyjä, ehdottomasti suosittelemisen arvoinen tuttavuus! Harmi, että keikka ei ollut läheskään loppuunmyyty, mutta toisaalta enpä edes muista, koska viimeksi olen nähnyt lavalle pöydässä istuen. Mukavaa vanhenevalle naiselle. Siihen kun yhdistetään vielä kerrankin viisas poistuminen keikkapaikalta kotiin, niin eipä päätä jomota, kääpiöiden vasarat ovat jonkun toisen ajukopassa mellestämässä.

Sen sijaan lämppärinä soittanutta Murmanskia en ihan reippain mielin voi suositella. Äärettömän hyvin yhteen soittettua, laulajalla kuulas ääni, Joy Division meets Siouxie and the Banshees. Sitten ne löysivät vielä Björkin ja Sinead O´Connorin kimppaan. Ehkä parin vuoden päästä, kun bändi on löytänyt oman linjansa. Tai ehkä se oli heidän linjansa. Minulle kyllä tuli mieleen, että bändin nimi olisi voinut olla Kursk. Tirsk. Mutta oli heillä siellä fanejakin, minuun vain ei purrut.

Ennen keikkaa sain molemmat veljeni vaimoineen vierailulle. Iloinen yllätys, vaikken voinut vierailuun mitenkään varautua, sain järjestettyä nopean coctail-tarjoilun kaappini uumenista. (Olenhan minä kertonut teille viinakaappisyndroomastani? Perityy avioliiton raunioilta, kun päätin, että minulla tulee AINA olemaan alkoholia tarjottavaksi, saapui vaikka ketä mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Ja että potentiaalisille seurustelukumppaneille annetaan testinomaisesti täysi oikeus käyttää kaapin sisältöä. Jos ymmärtää rajansa, pääsee kylään toistekin. Omahoitaja täytti kriteerit. Hänen määränsä on erittäin kohtuullinen, jopa välillä niin kohtuullinen, että se olen MINÄ, joka siellä kaapilla viimeiseksi rumuaa...) Siinä me sitten jaarittelimme muutaman tunnin niin tehokkaasti, että meinasin myöhästyä treffeiltäni ystävän kanssa. En kuitenkaan myöhästynyt, bussi kulki kaupungin halki yllättävän ravakkaan. Stone´s oli mukavan väljä ja musiikista huolimatta rauhallinen keskustelupaikka etkoilla.

Tänään pitäisi päästä hakemaan lisää multaa. Parvekkeen yrttiviljelmää tulisi laajentaa ennen kuin on liian myöhäistä. Tomaatintaimet ovat vahvassa iskussa iskussa. Jopa tomaattiruukun juurelle viskomani thaibasilikan siemenet itävät jo! Pieniä taimia siellä täällä. Tavallinen basilika pääsee kohta muovin alta laatikkoon. Kunhan vain saisin multaa. Voi minua laiskimusta! En muuten muistanut edes kuuta katsella eilen illalla, vaikka luvassa olisi ollut joku superkuu. Olin sen verran väsynyt, että hyvä kun sain pakkelit naamastani ennen kuin uni voitti. (Unta on ollut aika huonosti liikkeellä, taidan napata illalla pikkupillerin.)

lauantai 5. toukokuuta 2012

Kiireistä elämää

Alan pikkuhiljaa ymmärtää kiireisiä eläkeläisiä, jotka eivät kerkeä mitään tekemään. On ollut taas vauhdikasta elämä minullakin, etenkin kun johonkin väliin on myös tungettava se sosiaalisen erakon tarve olla itsekseen ja rauhassa.

Omahoitajan kanssa olimme treffeillä torstaina. Käyskentelimme pitkin Helsinkiä, Hakasalmen huvilaan olisimme tahtoneet, mutta se kerpele oli vielä kiinni, aukeaa vasta 12.6. Kaupunginmuseossa taas 26.4. alkanut mielenkiintoinen perusnäyttely Suomi-Finland 1900 avataan yleisölle vasta tänään. Jäivät sitten kulttuuriharrastukset sikseen, käyskentelimme Töölönlahden rannassa, istuskelimme penkeillä ja sen jälkeen menimme syömään Cellaan, omahoitajalle silakoita ja minulle muikkuja. Oli ihan ookoo-eväs, mutta kyllä Sampon muikut ja muusi on vailla vertaa. (Hupaisaa muuten, että arvosteluissa molempia kutsutaan Kaurismäkeläisiksi paikoiksi...)

Vielä pari baaria jälkiruuaksi ja sitten olimmekin valmiit vetäytymään kotimatkalle. On kyllä turnauskestävyys heikentynyt. Seuraavalla kerralla päätimme jättää syömisen seuraavaan päivään ja keskittyä nestemäisiin eväisiin. Kohtahan meille harakatkin nauravat, mokomille luusereille. Mutta hauskaa oli. Suunnittelimme pikkuisen jopa päiväretkeä Tallinnaan toukokuun loppuun. On sitä nähtävää sielläkin, baareja, kyldyyriä ja ruokaa.

Äsken kävin vaihtamassa ennen treffejä ostamani turkoosin topin toiseen. Sen etusauma oli katollaan. Nyt on tilalla uusi ja ehompi. Takaisin tullessani pääsin iloisesti tervehtämään pihallamme hyörivää talkooväkeä. Tuli vähän sellainen tunne, että kohta tulee haravasta, heitä ei kovin naurattanut, kun sluibailija käveli rappuun. Ei voi auttaa, en tahdo osallistua. Naapurit ovat mukavimmillaan, kun heitä ei tunne, mutta hymyilee ja nyökkii kaikille. Sanoinko mie jotain siitä sosiaalisesta erakkoudestani? En vaan jaksa tutustua, ystävät riittävät.

torstai 3. toukokuuta 2012

Gaussin käyrällä mennään

Minut on nyt tutkittu ja normaaliksi havaittu. Olen kaikissa arvioiduissa osa-alueissa Gaussin käyrän keskellä, kuulun suureen enemmistöön. Sinänsä hyvä, ei minun ammatissani mikään ruudinkeksijä tarvitse ollakaan, normaali maalaisjärki tai katuälykkyys riittävät (termin saatte valita mielenne mukaan, minusta molempien tarkoitus on sama, riippuu vain asuinpaikasta ja iästä, kumpaa käyttää). Kummastuksekseni arviontivaiheeseen oli kutsuttu vain kolme kandidaattia, vaikka hakijoita oli satakunta. Minä siis olen yksi niistä kolmesta viimeisestä. Wow. Mutta eipä se mitään auta, ellen saa paikkaa. Jatkosta tiedottavat vasta helatorstai-viikolla. Hyvänä puolena jatkoa ajatellen on se, että taisin taas hurmata yhden konsulentin, peräti naisen tällä kertaa. Tarkoittaa sitä, että jos tulee hiljaisia hakuja, he varmaan huomioivat minut jatkossa.

Kun rva konsultti kertoi haastattelun lopuksi arvioinnin tuloksista, vähän minua nauratti. Ihan kun hän olisi lukenut hakemustani. Kun kerroin sen hänelle, hän sanoi, että minusta huokuukin sellainen itsetuntemus, että osaan jopa huonot puoleni kompensoida ja elää niiden kanssa. Tottahan se on. Esimerkiksi se, että olen hötky, liian nopea ja kyllästyn helposti, kääntyy helposti siihen, että olen sellainen kuuluisa multitaskaaja. Ja toisaalta enpähän kyllästy, kun teen hommia aina vähän vuorotellen. Into nousi pitkästä aikaa, ehkä mie en ihan niin luuseri olekaan. Jos en pääse tähän hommeliin, pääsen johonkin muuhun. Joskus. Ehkä sitten syssymmällä...

Kokeilin epilaattoria elämäni ensimmäisen kerran eilen. Tein testin jalkakarvoitukseen. Mikä sileys! Eikä se edes sattunut, tai no, vähän pisteli ja teräosa meinasi tehdä pari haavaa, kun nilkkoja vetelin turhan innokkaasti ja liian nopeasti. Huomenna kokeilen kaunaloita ja bikinrajaa, otan pari siideriä ja toivon parasta. Ei se nyt enempää voi sattua kuin tatuoiminen. Kapistus sattui löytymään edukkaasti, ensin tuli Sokoksen verkkokauppaan -15 % tarjouskoodi, verkkokaupan sivuilla epilaattori oli vielä kanta-asiakastarjouksena. Kaikenkaikkiaan hinnaksi jäi eur 109. Ei tullut edes postituskuluja! Hyvä kauppa oli se. Halvemmalla pääsin kuin kaupassa käymällä, silloin olisi vielä pitänyt maksaa bussimatkat.

tiistai 1. toukokuuta 2012

Työn juhlaa, toverit!

...jaetaanko pian kiväärit?

Sen kunniaksi, että huomenna menen soveltuvuustestiin, muistelen nuoruuttani. Mie en kyllä osaa laulaa Bandiera Rossasta kuin kaksi ensimmäistä säkeistöä ja kertosäkeen. Enkä nykyään edes enää ole mikään pikkupioneeri.

Eilen vietin makoisat iltamat naapurillähiössä hyvässä seurassa, paljon ruokaa, vähän juomaa ja taksilla kotiin. Asiallinen maailmanjärjestys, sain vielä doggie bagin mukaani, ettei tänäänkään mitään tarvitse keittiössä touhuta. Omahoitaja tekee töitä. Nyt ryhdyn tekemään ennakkotehtäviä työn päivänä työtä varten.

Avanti popolo, alla riscossa
bandiera rossa, bandiera rossa;
avanti popolo, alla riscossa
bandiera rossa trionferà.
Bandiera rossa la trionferà
bandiera rossa la trionferà
bandiera rossa la trionferà
evviva il comunismo e la libertà!
Avanti popolo, tuona il cannone
rivoluzione, rivoluzione
avanti popolo, tuona il cannone
rivoluzione vogliamo far.
Rivoluzione noi vogliamo far
rivoluzione noi vogliamo far,
rivoluzione noi vogliamo far;
evviva il comunismo e la libertà.
Bandiera rossa dove sei stata
sei ritornata, sei ritornata
bandiera rossa dove sei stata
sei ritornata a sventolar.
Rivoluzione noi vogliamo far
rivoluzione noi vogliamo far,
rivoluzione noi vogliamo far;
evviva il comunismo e la libertà.
Sei ritornata con il tuo martello
falce e martello falce e martello
sei ritornata con il tuo martello
falce e martello trionferà.
Rivoluzione noi vogliamo far
rivoluzione noi vogliamo far,
rivoluzione noi vogliamo far;
evviva il comunismo e la libertà.
Dai campi al mare alle miniere
rosse bandiere rosse bandiere
dai campi al mare alle miniere
rosse bandiere sventoleran.

Rivoluzione noi vogliamo far
rivoluzione noi vogliamo far,
rivoluzione noi vogliamo far;
evviva il comunismo e la libertà.
Non più nemici non più frontiere
sono i confini rosse bandiere
o proletari alla riscossa
bandiera rossa trionferà.

Bandiera rossa la trionferà
bandiera rossa la trionferà
bandiera rossa la trionferà
evviva il comunismo e la libertà!