Lääkärin määräyksestä

Jos entisiä poikaystäviä ei olisi, ne pitäisi keksiä. Takana lempeä pärskeinen päivä pääkaupunkiseudulla. Hetkittäin itkin ja hetkittäin tunsin olevani tolkuttoman onnellinen. Normihommaa. Paitsi että sitten kerroin kaiken. Oli varmaan ihanaa.

Olin siis merellä. Saaristossa. Mikä toi v*tun rapakko tossa nyt oikein on? Mulla oli pelastusliivit ja kaikki vermeet järjestävän tahon puolesta. Terveisin nimim. "Kyllä kivikossa bootseilla pärjää"

Menneisyys otti kiinni

S:n tytär oli jostain onkinut tietoonsa sähköpostiosoitteeni. Hän laittoi kovin kauniin lyhyen viestin, että tahtoisi jutella kanssani. Vastasin puhelinnumeron kera. Pahoittelin isänsä poismenoa ja kerroin ajatelleeni häntä silloin tällöin.

Eron jälkeen yritin pitää häneen yhteyttä, mutta ei se onnistunut. Olimme kuin kaksi sodan kokenutta. Traumatisoituneita ja tilanteen yhdistämiä, emme koskaan kerenneet muodostaa oikeata kestävää ihmissuhdetta. Ehkä meillä nyt olisi siihen mahdollisuus - ehkä lehmät oppivat lentämään.

En tiedä vielä, mitä hän minusta tahtoo. Kutsuuko hautajaisiin vai löysikö isänsä jäämistöstä jotain minulle kuuluvaa? Pelottaa ja ahdistaa, mutta kuten taudinkuvaani kuuluu, menen ensin päin pelkojani. Sitten voin kääntyä kannoillani ja juosta karkuun.

Tunnen yhtä aikaa pelkoa, vihaa, surua ja kaipausta. Pääasia kuitenkin on, että tunnen. En ole turta enää. Enkä enää pyri vahingoittamaan itseäni. Nyt voin antaa anteeksi, ehkä siten pääsen eroon vihasta. Ehkä pelostakin.

As if it never was

On ihmisen luonnossa, että hän mielellään puhuisi hyvää edesmenneistä. Kuolleista, mitä minä kiemurtelen? Ei se vaan käy niin, että kun toinen poistuu tästä ulottuvuudesta, hänen tekemänsä paha muuttuisi hyväksi. Eikä hyvästä osaa tehdä parin pahuuden perusteella pahista. Jos olisin naimisissa, olisin nyt leski. Jos olisin naimisissa, todennäköisesti minä olisin nyt jo kuollut. Entinen aviomieheni poistui tästä hiippakunnasta 53 vuoden ja viiden kuukauden iässä. Toivottavasti häntä jäi joku kaipaamaan.

Olen ollut niin täynnä tuskaa ja pahaa oloa, että olen tietoisestikin yrittänyt vältellä puhumasta aiheesta "avioliitto". Kuulen jatkuvasti naljailua ja suoraa vittuilua tekemistäni ratkaisuista. Se saa minut entistä surkeammaksi. Kaikkihan sen nyt osaavat sanoa, että tyhmän tempun tein. Kaikki ehkä osasivat sen sanoa jo silloin, kun tapasimme. Mutta se ei muuta faktaa, että S. kosi ja minä suostuin. Olimme romantillisesti ja intohimoisesti rakastuneet, kun naimisiin menimme.

Sitten tuli kaikenlaista. En nyt enää jaksa sitä koluta. Huonostihan se päättyi, ihan niin kuin sanoivat. Turpaani sain - ja pahempaa, rahat menivät, luottamus ihmisiin, osittain ystäviinkin. Elämääni tässä olen sitten rakennellut kohta 8,5 vuotta. Pidempään kuin meni naimisissa ollessa. P*ska keikka, p*ska minä, tyhmä, idiootti, v*tun naurettava luuska. Ja niin kovin, kovin rakastunut aikanaan. Jotta jokohan nyt saisi sen synninpäästön ystäviltään, ettei kenenkään tarvitsisi enää sanoa "Kyllähän sen näki heti alkuun." No, olisitte sitten kidnapanneet minut ja vieneet pois, kun niin viisaita olitte. Olen minä tässä koittanut kantaa vastuuta ratkaisuistani, antakaa jo tekin olla!

Mutta oikeasti. Kyllä se ihminen osasi hyvääkin tehdä. Etenkin silloin kun kukaan ei ollut todistamassa toisin. Jos hänessä jotain hyvää oli, niin kuin toivon, se hyvä rakasti minua joskus. Ystäville sanoisin, että antaisivat hekin jo anteeksi ja antaisivat olla. Minäkin yritän. - Kun tuuli käy meidän ylitsemme, ei meitä enää ole, eikä asuinsijamme meitä enää tunne.

Hyvä muistutus

Kun eilen pysähdyin entisessä kotilähiössäni, näin muuten entisen puolisoni. Siinä se saatana seisoskeli bussipysäkillä, selvinpäin ihme kyllä. Ensin teki mieli kääntyä takaisin bussiin, mutta ovi oli jo kiinni. Sitten teki mieli lähteä karkuun, mutta kuitenkin kävelin ohi ripeästi.

Kaupassa pelkäsin hänen seuraavan perässä. Sain kuitenkin tehdä vähät ostokseni rauhassa. Hukkaan meni myös pikaisesti suunnittelemani vaatimuslista, koska tyyppi oli ymmärtänyt omaa parastaan ja kadonnut julkisilta paikoilta. Saattoihan tuo arvatakin, että luvassa ei olisi mikään viehättävä kohtaaminen.

Omia tunteitani aina kauhistelen. Jos en sääli, alkaa aggressiotaso nousta. Alitajuntani mielestä minulla on paljon kostettavaa. Ja kosto kumpuaa ilmeisesti henkisenä pahoinpitelyaikeena. Siitä pitäisi päästä eroon, ei tee hyvää hipiälle, kun sappi tihkuu ihotiehyeistä läpi. Kun pääsisin joskus siihen vaiheeseen, ettei hänen näkemisensä aiheuttaisi minkäänlaisia reaktioita, ei hyviä eikä huonoja. Että hän vain olisi joku yhdentekevä ihminen.

Hyvää näkemisessä oli se, että muistan taas miksi sitoutuminen ja parisuhde eivät minulle sovi. Osaan paremmin pitää varani tämän nykyisen virityksenkin kanssa. Minulla kun on vahva taipumus joutua ojasta allikkoon.

Pelkoa ja inhoa jokeribussissa

Kotimatkalla viereeni etupenkkiin istui kuusikymppinen humalainen. Hän yritti aloittaa keskustelua, johon en suostunut ryhtymään. Aloitus vaikutti jotenkin aggressiiviselta, piilovittuilulta. Käänsin katseeni ulos ikkunasta ja suljin silmäni. Niinpä herra humalainen ryhtyi haastamaan bussikuskia. Kovaan ääneen hän totesi, että ei se mikään ihme, jos ei ilmastointi toimi, kun on koneellinen ilmastointi päällä ja kattoluukut auki. Bussikuski ei reagoinut, viisas mies.

Ajelimme eteenpäin, matka tuntui loputtoman pitkältä, kun oikein tunsin, miten humalikas keräsi kiukkuaan. Vain muutama pysäkki ennen kotipysäkkiäni ääni taas nousi niin, että saman tien sain atavistisen karkureaktion ja pyysin ukkelia väistämään, että pääsin pois. Jäin seisoskelemaan välisillalle. Koko bussi kuunteli, kun äijä sätti bussikuskia, joka vastaili sovinnollisesti ja korottamatta ääntään. Kävi selville, että setäihminen oli itsekin bussikuski, 40 vuotta kokemusta, ja se hänet oikeutti huutamaan naama punaisena sille kuskille, joka selvistäpäiten ajeli häntäkin tahtomaansa määränpäähän.

Mietin itseäni. Joskus provosoidun puolustamaan ihmisiä, mutta tällä kertaa varmaan se alkoholin haju sai minut paniikin valtaan. Se tuli liian läheltä, myös vittumaisen raivotilan tunnistin. Tuli mieleen liikaa omia käsittelemättömiä vihantunteitani. Kiitin onneani, etten asunut Amerikoissa, missä käsiaseita saa yhtä helposti kuin irtokarkkeja videoliikkeestä. Kiitin onneani, että pääsin pois bussista omaan kotiin, jonne ei enää kukaan tule minulle huutamaan.

***
Ahdistaa muutenkin moni asia. Niistä vaan ei voi kirjoittaa täällä. Oikeastaan ensimmäistä kertaa mietin, että onkohan tässä mitään järkeä. Että pitäisikö siirtyä takaisin kirjoitettuun perinteiseen päiväkirjamalliin? Sen tiedän, että molempia en jaksa kirjoitella kuitenkaan. Mutta enpä tee vielä ratkaisua, jos tällä kertaa miettisin vähän aikaa. Kuitenkin yli kahdeksan vuotta julkisten ripustusteni kanssa olen jo elänyt.

Toisaalta - sen verran vähän kukaan täällä mitään kommentoi, että sellainen interaktiivinen vaikutus tällä blogilla ei ainakaan ole. Ei sen puoleen, huono olen kommentoimaan itsekään, nykyään en jaksa edes juurikaan lukea muiden tuotoksia. Huono ihminen siinäkin mielessä.

Pieni tarina

Tämä on tarina menneisyydestä. Sillä ei ole mitään tekemistä nykyisyyden kanssa. Voinee johtua siitä, että ystävän kanssa vanhoja asioita jumputin.

***

Silloin kun olin naimisissa ja elämä meni päin sukupuolielimiä, jouduin eräänkin kerran kotonani, tai siinä paikassa, jota kodiksi kutsuttiin, kusiseen rakoon. Entinen puolisoni heittäytyi väkivaltaiseksi, kun häneltä loppuivat sanat. Minulla sattui kerran olemaan hetki aikaa etsiä turvakodin numero. Tuli toinen hetki, että kerkesin numeroon soittamaan, kello oli ehkä kymmenen illalla. Kun esittelin asiani, että nyt pitäisi päästä jonnekin jemmaan, niin minua ryhdytään päivystävän vastaajan toimesta temttaamaan.

- Oletko itse paljon alkoa ottanut?
- Minun pitäisi nyt päästä pois täältä. Onko sillä mitään väliä, kun minusta tuntuu, että tämä ilta ei pääty hyvin?
- Kyllä se nyt vaan pitää selvittää. Oletko paljon alkoa juonut? Meidän pitää tänne kirjata, miten paljon olet alkoa ottanut.
- Kiitos vastauksesta, soitan uudelleen kun minulla on vastaus kysymykseenne.

Olin siinä vaiheessa selvinpäin. Olisin voinut olla hiprakassakin, oli viikonloppu, eikä minulla enää riittänyt kärsivällisyys katsella toisen juomista päivästä toiseen. Hedelmätön keskustelu jatkui hetken. ALKOA! Saat*na, jos ei edes suomea osata. Se on alkoholia tai viinaa, mutta Alko on paikka, josta sitä saa Suomessa laillisesti ostaa. Minä en kenellekään tuntemattomalle ihmiselle ala puhelimessa tuollaisista asioista puhumaan. Sitä paitsi olin jo kertonut, että entinen puolisoni oli humalassa ja humalassa väkivaltainen. Ja että merkit olivat ilmassa.

Samana yönä heräsin siihen, että entinen puolisoni riipoi minut sängystä, kun olin mennyt nukahtamaan kesken hänen monologinsa. Siinä vaiheessa kun hän kuristi minua niin, että jalat juuri ja juuri hipoivat lattiaa, mietin hetkellisesti mielessäni, että olisi kyllä ihan oikein sille saat*nan alko-natsille, jos nyt kuolisin. Ihminen miettii mielenkiintoisia asioita, kun hätä on suurin.

Kun irti pääsin, syöksyin sängyn alle piiloon. Silloin entinen puolisoni rikkoi sängyn päältäni, jäin onneksi patjan alle. Säleet vain lensivät ja ärräpäät samoin. Olin aivan hiljaa, annoin hänen riehua itsensä tainnoksiin. Toivoin, etteivät naapurit reagoisi. Häpesin olemassaoloani. Loppuyöksi hiivin porraskäytävään rappujen alle nukkumaan. Sielläkin oli turvallisempaa kuin koti-nimisessä paikassa.

Minulla oli siinä vaiheessa vain yksi osoite, jonne pystyin menemään silloin tällöin karkuun. Aina ei ollut rahaa edes lähteä minnekään. Siitä ja kaikesta muustakin tuesta olen ikuisesti kiitollinen tukea tarjonneille henkilöille. Mieluiten toki olisin kotonani ollut tai pois muuttanut, mutta taloudellisista syistä jouduin sitä lykkäämään, kunnes sain rahaa säästettyä. Siinä meni vaan turhan pitkään, tunsin itseni todella maan matoseksi. Mutta jotain opin, en enää sen jälkeen soittanut turvataloon.

Kun ihminen joutuu perheväkivallan uhriksi, häntä häpeää tilannettaan. Osittain koin sen omaksi syykseni, vaikkei syytä ollutkaan. Ihminen ei enää ymmärrä omaa parastaan, hän uskoo seuraavan päivän vakuutteluja, ettei tilanne tule toistumaan. Häntä hävettää, mitä naapurit ovat saattaneet kuulla, hänellä ei ole voimia enää liikahtaa tilanteesta. Ihminen olisi tarvinnut tukihenkilön, mutta sellaisen tukihenkilön, joka ei heti ensimmäiseksi alkaisi arvostella häntä. Olisin tarvinnut jonkun, joka olisi auttanut minua tekemän päätöksen silloin, kun tilanne ei ollut paha. Normiarjessa. Mutta kun jostain syystä sitä vaan ajattelee parasta pahastakin. Eikä tilannetta mitenkään auttanut historiani, se, että olen väkivaltaisen alkoholisti-isän tytär. Minullehan tilanne oli lähes normaali.

Häpeän edelleen koko avioliiton loppua. Kovin harvat ihmiset tiesivät totuuden, tai noh, tämän jälkeen taas useammat, koska he tämän joutuvat lukemaan. Olen pahoillani. Peittelin tilannetta viimeiseen saakka, koska menin rakkaudesta naimisiin. Peittelin vammojani, en puhunut, tiesin, että minun pitää päästä pois, mutta en vaan tiennyt, minne tai miten. Sitten aloin säästämään rahaa ja etsimään asuntoa, pieniä summia ja pieniä valheita, siinäpä mietitte valehtelevaa naista. Siinä meni vuoden päivät. Mietin kumpi tapahtuu ensin, kuolema parisuhdeväkivallan uhrina vai muutto. Minä sain muuton, mutta niitä kuolleita tai pahasti vammautuneitakin on. Puhumattakaan lapsista.

Joka kerta kun luen tai kuulen tarinoita kuolleista puolisoista tai lapsista, koen niin suunnatonta raivoa, että voisin ottaa astalon ja aivan omakohtaisesti mennä jakamaan oikeutta. En sitä tee. En uskaltaisi kuitenkaan. Minä pääsin karkuun, valitettavasti kaikilla ei niin hyvä tuuri ole. Ja varokaa, te saatanat, jonain päivänä ei enää puhe riitä. Sen jälkeen kenelläkään meistä ei enää ole kivaa. Minun aseeni on uusi viha.

Te siellä toisaalla, koittakaa jaksaa, älkää jääkö yksin. Lukekaa merkkejä, haistelkaa ilmaa. Olkaa varovaisia. Kuunnelkaa sama tarina kerta toisensa jälkeen, kannustakaa, muistuttakaa hyvistä päivistä, ettei se juuri tänään teitä tappaisi. Ja sitten karatkaa paikalta. Sen jälkeen soittakaa poliisi. - Tai tappakaa se perkele. Olen niin teidän puolellanne, mutta se ei taas paljon auta. Miellummin älkää tappako, antakaa yhteiskunnan hoitaa. Tai ajan. Aika parantaa haavojakin tosi tehokkaasti.

Verenpainelääkitys menettää tehonsa

Tämä kirjoitus tulee pahoittamaan kaikkien asemastaan epävarmojen vanhempien mielen, pyydän sitä jo etukäteen anteeksi. Minun on vain pakko saada kirjoittaa tämä pois mielestäni, niin kuin muutkin pahat ja ilkeät asiat, että voin jättää sen taakseni ja unohtaa sen. Herkkämielisimmät voivat lopettaa siis lukemisen tähän.

Minä sitä en osaa keskustella vanhempieni kanssa. Itse asiassa en tahtoisi olla heidän kanssaan missään tekemisissä, ellei se olisi heille turhan kova pala ja sosiaalisesti paheksuttavaa. Saavat kiittää suomalaisyhteiskunnan normeja ja tapoja, että edes kursorisesti koitan olla puhuvinani heidän kanssaan. Ja samalla olla kuuntelematta mahdollisuuksieni mukaan. Valitettavasti välillä kuullunymmärtämisen häirintälaitteeni menee epäkuntoon ja lopputulemana on pieni henkinen romahdus.

Ensinnäkin. Jos isäni veli kuolee kahdeksan vuoden kitumisen jälkeen, enkä pääse hautajaisiin, niin miksi menisin myöskään tuhkauurnan laskuun toiselle puolelle Suomea, paikkakunnalle, jossa ei muuta ole kuin saatanan iso ja kylmä järvi sekä muutama hassu tuhat ihmistä sen järven laitamilla? Ei sukulaisia eikä tuttavia. Hautoja. Paljon. Olen puhunut setäni kanssa viimeksi joskus 80-luvulla, en tuntenut häntä, en pidä yhteyttä serkkuihini, eivätkä he minuun. Minulla ei ole tunnesidettä heihin. En aio mennä paikalle ja jos minua yritetään siihen kiristää tai lahjoa, niin sitä varmempaa on, että keksin itselleni asiaa aivan toiselle puolelle maata. Voi olla, että harkitsen myös maastapakoa, Uusi-Seelanti, here I come...

Toiseksensa en ymmärrä missä maailmassa isäni elää, kun hän viimeisiksi sanoikseen puhelumme aikana totesi, että "Eivät ne tule ketään kotoa töihin hakemaan." V*ttu! Minä haen töitä koko ajan. Mitä h*lvettiä hän oikein minusta kuvittelee? Että makaan sängynpohjalla tai sohvalla, lusmuan ja kierrän baareja, kännissä kaiken aikaa, niin kuin hän teki jo silloin, kun minä olin alle kouluikäinen ja jouduin hakemaan häntä niistä baareista pois. Eikä hän tullut ennen kuin yöllä ja sitten saatiin valvoa koko sakki, pahimmassa tapauksessa juosta naapuriin tai hankeen, niin kuin surullisenkuuluisana maan tapana oli.

Jos minulla ei olisi huomenna treffit yhden konsulentin kanssa, minä varmaan piruuttani vetäisin kännin toteen. Tai enkä vetäisi, ei tee mieli, mutta hetkellisesti se häilähti mielessä. Että tehdään sitten niin kuin minun kuvitellaan joka tapauksessa tekevän. Mutta ehkä yritän kuitenkin rauhoittua, luen vähän jotain, katoan mielikuvitusmaailmaan ja menen ajoissa kauneusunilleni. Minun ei tarvitse enää monta vuotta näytellä. Joko kuolen itse siihen, että päästäni poksahtaa verisuoni, sydämeni pettää tai sitten se on heidän vuoronsa. Minä en tahdo olla kenenkään lapsi. Kohta en tahdo olla enää kenellekään mitään sukua! Menköön ystävätkin siinä samalla, kunhan vain minut jätetään rauhaan, eikä rikota sitä haurasta mielenrauhaa, jonka olen sydämeni suojaksi saanut rakennettua.

Huhhuh. Helpottipas! Enkä minä tuota viimeistä tarkoita, ystäväni olen itse valinnut ja hyvin olenkin valinnut! Asiallisia ja mukavia ihmisiä. Ja enköhän minä ne vanhempanikin kestä taas muutaman viikon päästä, pitää vain katsoa, ettei aivan heti vastaile heidän puheluihinsa, että kerkeän rauhoittua.

Raivotar

Kun on reilu kaksi vuotta sitten muuttanut asuntoon eikä kertaakaan ole pyyhkinyt kirjahyllystä pölyjä tai järjestänyt kirjojaan mieleiseensä järjestykseen, niin nyt ei oikein enää ollut mitään syitä kieltäytyä. Aikaa nimittäin on. Siitäkin tuli taas hieno muistutus sähköpostiin, kun viestissä kerrottiin, että kiitos, mutta ei kiitos, hakemaasi paikkaan tuli yli 100 muuta hakemusta, etkä päässyt edes haastatteluun. Päätin sitten tehdä jotain muuta järkevää, uudelleenjärjestää kirjahyllyni, mutta mene tiedä, oliko se viisasta, kun kirjahyllyn uumenista löytyneet asiat saivat vihan ja raivon kihisemään ajukopassa.

Pyyhin kirjaraasujani entisen puolison aikaansaamista roiskevahingoista, hänellä kun oli avioliiton loppuaikoina jännittävä tapa koittaa tuhota kaikki mikä minulle vähänkin jotain merkitsi. Usein se merkitsi, että etenkin kirjojen päälle voi kaataa tai viskoa nesteitä. Joskus taas minun päälleni. Muita tehokkaita tapoja olivat astioiden tai huonekalujen rikkominen. Minulta oli joskus kiva repiä vaatteet päältä. Ihan vaan mallksi, että ämmä ymmärtää nöyrtyä. Löysin päiväkirjojeni välistä hänen minulle kirjoittamansa kirjeen (eromme jälkeen), jossa hän ihmetteli eroamme, kun meillä oli niin hyvin mennyt hänen mielestään. V*ttu, niitäkin sai vinkua ja pyydellä vuosisotalla!

Sitten tulivat mieleen rikottujen juttujen lisäksi kaikki ne asiat, joita en koskaan saanut mukaani. Polkupyörä, isoisäni sormus, muutama minun lempisormukseni - ne arvokkaimmat tietysti, yksi Neuvostoliiton aikainen juliste, jolla on suuri tunnearvo minulle. Eivätkä ne tavarat edes kamalinta ole. Enemmän kauhistuttaa teot, joita hän minulle teki. Hirveätä on herätä keskellä yötä painajaisiin, juosta ovelle tarkistamaan, että varmasti on turvaketju paikallaan. Kauhistuttavaa on ajatella hänen tekojaan (joista muuten en tahdo puhua ja joita en tahdo mainita, ettei vaan tulisi paha olo. Oksettaa ajatuskin.).

Kun saisi pieksää sen ihmisen kunnolla. Antaa oikein klassisen selkäsaunan. Oppisikohan se ikinä? Onkohan sillä hullulla taas joku uusi uhri, joka joutuu kärsimään? Voisikohan niitä ihmisraasuja jotenkin varoittaa vai onko niin, että ihminen ei usko ennen kuin näkee. Minä en ainakaan uskonut. Ikinä en ole uskonut, korkeintaan vain parasta. Nyt sitten saan kärsiä häpeätä ja vihaa koko loppuikäni. Oikeastaan pieksäminen ei riitä, tappaahan se perkele pitäisi. Mutta minä en sitä tee, toivon vaan pahinta hänelle.

Uskotteko, että olen muuten ihan normaali ja suhteellisen tervejärkinen? Jopa unohtanut suurimman osan pahoista asioista, kun tapanani ei ole niissä velloa. Mutta jumalauta sen kerran, kun ne päähän paukahtavat, on viha kovin valkoista, kirkasta, polttavaa ja tuhoisinta minulle itselleni. Siitä on päästävä eroon muun muassa näin kirjoittamalla. Sillä terapiaahan tämä kirjoittaminen on, mitä enemmän saan pahaa pois, sen parempi. Ja hyvää voin jakaa, jos vaan joku on valmis vastaanottamaan.

Mutta oli siitä avioliitosta joku hyöty. En luota enää kehenkään. En mieheen, naiseen enkä satuolentoihin. Itseeni korkeintaan voin luottaa, ja siihenkin varsin rajallisesti. Ja nyt kun tämän on taas mielestään pois kirjoittanut, niin se helpottaa, ei harmita kovin paljon. Kunhan muistan faktat. En minä näistä kenenkään kanssa jutella tahdo.

 Kirjahylly muuten näyttää hyvältä:

Jäi vielä kaksi vapaata lokeroa. Mitähän niillä tekisin? (retorinen kysymys)

Sandaalikeli

Ensimmäisen kerran tänä kesänä sain laittaa sandaalit jalkaan. Ihana keveyden tunne! Ja mikä nolostus, kun en ole rapsutellut, rasvannut ja hoitanut jalkapohjiani... Voi minua.

Viime yön unierikoisessa metsästin entistä vihkisormustani jostain kanikonttorista. En minä itse asiassa sitä kyllä kaipaa, vaan paria muuta sormusta, joilla olisi jotain rahallista arvoakin. Todennäköisesti ex on jakanut ne uusille tyttöystävilleen tai sitten hänen vähemmän rehelliset ystävänsä ovat laittaneet ne parempaan talteen ja myyneet.

Olen päättänyt, että kunhan tästä taloudellisesti tokenen, aion hankkia itselleni kivisormuksia. Oikeilla kivillä ja käsityötä. Mutta silti vituttaa aina, kun ajattelen entisiä korujani. Älä siis, tyhmä, ajattele, mieti mieluummin neljää vapaapäivää! Kevät! Vai joko nyt on kesä? Jippii!

Oma paikka

Hesarin artikkelissa tolkutettiin, että miehellä pitää olla oma tila. Pitää, pitää, mutta kerrostalossa se on vähän hankalaa. Etenkin jos mies ei tyydy pyöräkellariin. Avioliiton aikana luovutin puolisolleni ensin kellarikomeron, sitten vaatekomeron, sitten meni olohuone. Keittiön jälkeen päätin erota. Makuuhuoneeseen hän ei kerennyt muuten paitsi rikkomalla sänkymme (paiskoi sen päälleni eräänä yönä). Se olikin sitten aika karun näköinen paikka.

Oli meillä kaksi romutonta tilaa; parveke ja kylpyhuone. Niissä ei kuitenkaan kauhean kauan jaksa oleskella.

Mitä tästä opimme, myös nainen tarvitsee omaa tilaa. Ainakin tämän naisen oma tila koostuu kaappitilasta yhteisille astioille ja liinavaatteille, sekä omille räteille. Siistit laskupinnatkaan eivät ole pahasta. Vihaan ylitse kaiken sellaisia epämääräisiä kasoja, joita ex-puolisoni kylvi ympärilleen. Etenkään kun niihin ei saanut koskea, koska niissä oli selvitystyö kesken. On todennäköisesti vieläkin, veikkaan minä.

Hyvän tahden, kun pisti juttu vihaksi! Puuh. Ja se, joka sketsikkäästi yrittää todeta, että eikös naisen paikka ole hellan ja nyrkin välissä, pääsee minun luvallani kokeilemaan olotilaa ex-puolisoni luokse. En suosittele.

Uutisia menneisyydestä

Kuulin mutkan kautta ex-anoppini menehtyneen onnettomuuden seurauksena. Onhan se kamalaa, että ihminen kuolee, mutta kun miettii, millainen riivinrauta hän oli, en osaa kovin suurta surua tuntea. Minuakin täti nimittäin itketti pariin kertaan. Ja vaikkei siihen toisaalta paljon vaaditakaan, en koskaan tuntenut hänen seurassaan oloani turvalliseksi. Koko ajan piti pitää varansa, koska hänellä oli jännittävä tapa suuttuessaan piikittää tietämillään asioilla.

Tuli siinä samalla puheeksi ex-puolisokin. Hän on suuri lapsi, ja niin kuin lapset, ei oikein ole vastuussa teoistaan. Monet pitävät häntä narsistina, mutta sitä hän ei ole, narsisti osaa manipuloida, hän ei. Enemmänkin hän on sellainen 4-5-vuotias uhmaikäinen lapsi, joka kiukuttelee, lyö ja loukkaa, jos ei saa tahtoaan läpi. Vaaralliseksi hänet tekee suuri koko, tietty arvaamattomuus ja voimien määrä. Äitinsä poika monessakin mielessä, pikku prinssi.

Huhhuh, rasittaa pelkkä ajatuskin. Onneksi se osa elämää on takana. Pitäisi vaan yrittää uskoa, etteivät kaikki sellaisia ole, ja että kannattaisi antaa ihmisille tilaisuus. Koska jos en laske suojaustani, en koskaan tapaakaan ketään kivaakaan. Pitäisi ryhtyä miettimään mille nettideittipalstalle sitä ilmoituksensa vääntäisi ja mitä siinä sanoisi.

Tee mun päivä

Minä en koskaan ole erityisen innostunut ollut viettämään isän-, äidin-, lasten- tai naistenpäiviä. Ovat vähän sellaisia tekemällä tehtyjä ja päälle liimattuja jeesustelujuhlia. Minusta ei tahdo tulla hyvää jeesustelijaa millään ilveellä. Etenkin jo lapsesta saakka olen inhonnut isänpäivää ja äitienpäivää, kun en ymmärrä, mistä minun pitäisi olla kiitollinen. Siitäkö, että tekivät minut kidutettavaksi tähän maailmaan? Siltä se lapsuus nimittäin tuntui, nythän tilanne on aivan toinen, minua ei kiduta kukaan, mutta silti ahdistaa aina, kun onnitteluja joutuu laittamaan ihmisille, jotka eivät ole tainneet aikanaan ymmärtää vanhemmuuden syvintä olemusta. (Laitan silti, koska he ovat vanhoja ihmisiä, enkä tahdo heitäkään loukata.)

Mutta naisten päivästähän minun piti puhumani. Ovatko loput vuoden päivät sitten miesten päiviä? Minä kun olen aina kuvitellut eläväni tasa-arvoisessa maailmassa siitäkin huolimatta, että naisten ja miesten euro ovat eriarvoisia. Ehkä me täällä Pohjoismaissa voimme elää tasa-arvoisina, mutta tilanne ei todellakaan ole missään muualla, nainen on lähes aina alempaa kastia. Joissain maissa tyttöjä ei kouluteta, pidetään vankeina, naitetaan vasten tahtoaan, tytöt eivät saa periä, omistaa, ajaa autolla, käydä lääkärissä... Puhumattakaan silpomisesta, raiskaamisesta, pahoinpitelystä ja tappamisesta.

Jos vielä jatkan tätä ajatusleikkiä, nousen barrikadeille ja lähden jonnekin sotimaan , mikään ei niin kamalaa ole kuin nainen torrakon kanssa, jota ei osaa eikä tahdo käyttää, sillähän tapetaan ihmisiä! Kai sitä sitten edes yhtenä päivänä vuodessa voi herätellä omatuntoaan ja miettiä mitä itse voi tehdä naisen aseman parantamiseksi. Parasta on tietysti kun aloittaa itsestään. Ja minun asemani paranee niin, että kohina kuuluu. Avioliittovelan määrä on nimittäin 524 euroa. Arvatkaas, kuka siirtyy parin kuukauden päästä keskiluokkaan, alempaan tosin, mutta kuitenkin. Hah!

Jotta ei kiitos suklaille ja kukkasille, molempia saan itsekin itselleni, antakaa lahjarahat vaikka kehitysyhteistyöhän. Tai niin kuin ystävä totesi, hän tahtoo kukkasia siksi, että on ihana, ei siksi, että on nainen. Minä kyllä pidän huolen itsestäni tästä hamaan tappiin, mutta - toisaalta - kukkia saa tuoda koska vaan, kukat ovat kauniita ja piristäviä (next mood swing 3 minutes...).

Loman tarpeessa

Talvilomaan on vielä lähes pari kuukautta aikaa. Olen loman tarpeessa, väsyttää koko ajan. Ei toisaalta mikään ihme, kun en edes muista, koska olisin viettänyt viikonlopun ihan vain seesteisesti tekemättä mitään. Kiireitä on riittänyt, vaikkakin erittäin mukavia kiireitä. Älkääkäs nyt edes kuvitelko, että tuleva viikonloppu mitään muutosta toisi, yhtä liesuamista tämä elämä. Onneksi ei kuitenkaan tarvitse matkustaa minnekään eikä takaisin, voi olla, että sekin jo auttaa jaksamaan.

Sitä paitsi viikon varrelle en ole onnistunut suunnittelemaan mitään tapaamisia tai rekiretkiä. Jospa kerkeäisin kaivamaan imurin esille ja vilauttamaan sitä villadoobermanneille, jotka ovat ryhtyneet kiipeilemään pitkin nilkkoja. Luvassa on myös astiatoimitus, joka vaikuttaa kovin jännittävältä, siitä myöhemmin, kunhan olen tutustunut aiheeseen.

Onnellinen uutinen viikonlopulta; saan sittenkin vauva- ja lapsuusaikaiset muistoni takaisin. Ex-puoliso kidutti minua kolme vuotta jemmaamalla ”Kulta-aika lapsuuden” kirjaani. Minä jo kerkesin nyyhkyttää sen perään, koska niitä kuvia ei löydy mistään muualta. Ihme kuitenkin tapahtui, hän päätti lopettaa kiduttamiseni siltä osin, ja antoi kirjan ystävälle minulle toimitettavaksi. Ehkä minä vielä joskus saan isoisän sormuksen, vanhempieni kihla-astiaston ja polkupyöränikin takaisin. Joo, ehkä lehmät oppivat lentämään, nehän ovat rahanarvoista tavaraa...

(Herranen aika, että mie tunnen käsittämätöntä vihaa, kun vain ajattelenkin sitä ihmistä! Vihaan mitä se teki libidolleni, itsetunnolleni ja elämälleni. Toivon, ettei se koskaan saisi mitään hyvää, ja minä kaiken maailman hyvän, mutta samalla tiedän, että toivomalla moista karma kaataa kakkaa niskaani. Ja kyllä minun pitäisi jo tähän ikään oppia, ettei toisten vihaaminen mitään auta. Mutta kun vihaan. Ja toivon pahaapahaapahaa!)

Allegorian voimin eteen päin

Oli tulossa syksy. Oli jo kylmä, etelään matkalla olevan pikkulinnun siivet kangistuivat, se putosi pellolle. Kun se makasi paleltumaisillaan, paikalle tuli lehmä, joka pudotti läjän sontaa sen päälle. Lanta oli pehmoista ja lämmintä, pikkulintu virkosi alkavasta koomastaan.

Lintu nautiskeli ihanasta lämmöstä onnellisena ja alkoi ilosta visertää. Ohikulkeva kissa kuuli viserryksen ja lähti tutkimaan mistä ääni tulee. Se löysi linnun, kaivoi sen esiin lannasta ja napsaisi suuhunsa!

Kertomuksen opetus:
A) Eivät kaikki ole vihollisiasi, jotka heittävät paskaa niskaasi.
B) Eivät kaikki, jotka kaivavat sinut ylös paskasta, ole ystäviäsi.
C) Kun on lämmin ja hyvä olla, on parasta pitää turpa kiinni!
D) Ei kannata visertää, jos on kaulaa myöten paskassa.

***

Ja mitä minä opin edellisestä? Aina kun kuvittelen, että avioliitosta johtuvat ongelmani ovat takana, niitä tulee uusia. Jouduin avaamaan tekstiviestiyhteyden sen kusenpolttaman runkkurukkasen kanssa, jota myös ex-puolisoksi kutsutaan. Ehkä asiat selviävät, ehkä alan etsiä jotain psykopaattia tekemään sille jotain erinomaisen pahaa. Sue Grafton kuulema kirjoitti aakkoskirjansa, kun mietti kostokeinoja entiselle puolisolleen, minun on pian tehtävä jotain samankaltaista, tai muuten ihan oikeasti alkaa kostonmiekka heilumaan.

Mitäs vittua visertelin, kun edelleen olen kaulaani myöten paskassa? Jotta se siitä hyvästä tuulesta, onnellisesta ja iloisesta elämästä. En kuitenkaan rempaissut klassista ratkaisupullollista, vaan söin itseni turvoksiin. Taitaa muutenkin olla parempi pitää itsensä mahdollisimman rumana, ettei vain vahingossakaan kiinnitä yhdenkään ainoan miehen huomiota, siitä ei seuraa kuin pahaa mieltä ja rahanmenoa. Enkä kuulkaa jaksa edes kertoa asiasta enempää, sanotaan nyt vain, että ryhdyn ratkaisemaan sitä(kin, edellinenkin on nimittäin vielä kesken).

Koska olen sen arvoinen

Eilen kirjoitin raivohullu-katkeruus-siitäs saitte ja niin sain minäkin-tekstin, jota en koskaan julkaissut. Koska ei se katkeruus loppujen lopuksi hirveästi auta. Tuntuu vain entistä pahemmalta, kun sivaltaa sinne tänne ja eritoten itseään. Olenhan minä virheitä tehnyt, en ole niistä juurikaan oppinut, mutta nyt itse aiheuttamani koettelemus alkaa kuitenkin jo melkein olla ohi. Voihan niitä ylläreitä lennellä vielä ovista ja ikkunoista, mutta niistäkin aion selvitä, ellen kuole ennen sitä. Jotta se siitä jälleen kerran, maksamaan joudun, mutta sekään ei minulle mikään uutinen ollut. Kyllä vakuutusyhtiö osaa ihmisen kyykyttämisen, minun ei kannata enää lisätä omaa taakkaani.

Pankkini sen sijaan huomasi, että kappas, avioliittovelka alkaa olla melkein loppu ja lähetti tarjouksen lisäluotosta. Jumalauta, perkele ja juu! Tiedän, että jos olisin yhtään heikommissa kantimissa (tai heikkoluontoinen), kyllä houkuttaisi ottaa tarjous vastaan ja rillutella kolmisen tonnia taivahan tuuliin, mutta ei perkele. Siihen en ryhdy. Kunhan puolen vuoden päästä olen vain asuntovelallinen, ryhdyn säästämään äkillisiä kuluja ja menoja varten. Niin kuin vaikka matkoja varten. Kuinka kaipaankaan Keski-Eurooppaa! Kaupungit siellä ovat niin kauniita, eikä kulttuurishokki käy liian vahvaksi. Jostain syystä en osaa kuvitella itseäni Aasiaan, Intiaan tai Afrikkaan, ensin saisin rytmihäiriöitä köyhyydestä ja sitten jonkun turistitaudin, kun en ymmärtäisi olla syömättä vääriä asioita. Sitä paitsi siellä on kuuma. Minä ja kuumuus emme tunnetusti sovi yhteen.

Luen Denise Minan Garnethill-trilogiaa. Englantilaisuus, skottilaisuus ja irlantilaisuus vetoavat aina minuun, samoin päähenkilön rikkinäisyys, epätäydellisyys ja kekseliäisyys. Tytsy kuitenkin saa kaikelta ryyppäämiseltään ratkaistua rikoksia, joista poliisit eivät tunnu välittävän hevonhumppaa. Ärsyttää vain, kun vahingossa luin ykkösosan jälkeen viimeisen osan ensin ja nyt tiedän, että se raitistuu ja menee AA:han. Pah. Miksei kukaan lopeta ihan vain itse? Ehkä se sitten on vaikeata alkoholistille. Minä en ehkä olekaan mikään alkoholisti – ainakaan vielä, vaikka merkit avioliittoni aikana vahvat olivatkin. Silloin join suruuni ja ahdistukseeni, nyt otan viiniä iloon ja rentoutuakseni. Kamalaa kaksinaismoralismia? Mut jos ottaa vain viikonloppuna ja yhtenä päivänä, niin eihän se kamalan paha juttu voi olla. Vai voiko? (Jos puhun viinistä yhtään enempää, joudun tänään ottamaan pari lasillista... Heh.)

Mut hei, kuulkaas, hei, olen sen arvoinen, että pidän itsestäni huolta, maksan velkani ja sitten matkustan maailmalle. Vaikka juuri nyt kaamos hakkaa päätäni seinään niin, että tekisi mieli irtisanoutua ja heittäytyä peiton alle. Mutta kun se kevät tulee, niin sitten on taas tosi tympeätä etsiä töitä peiton alta nousseena.

Kevyt linja, kun olen päättänyt

Päätin lakata tuskastumasta viikonlopun ajaksi. Tilanne kun on sellainen, etten sille mitään oikeastaan voi. Ajatustyötä tosin on tehtävä, mutta antaa alitajunnan jyllätä, kun annan sille eväät ajatteluun. Vakuutusyhtiö hakee minulta ex-puolisoni auton liikennevakuutusmaksuja takautuvasti, kun hänhän ei tietenkään niitä ole maksanut eikä onneton näköjään ole saanut ennen kuin toukokuussa vasta poistettua kotteroaan liikenteestä. Minä siis joko kiltisti maksan eur 115 tai kiistän sen. Kiistämistä varten tarvisen AKE:sta todistuksen, jossa kerrotaan minun osuudestani autoon (joka siis on nolla), todistus maksaa eur 12. Jotain joutuisin maksamaan joka tapauksessa.

Viisainta varmaan olisi vain maksaa, neuvotella maksujärjestelyt ja kertoa kaikille, että älkää vaan Tapiolan kanssa ryhtykö tekemisiin. Riistäjiä ja ryöstäjiä ovat, eikä mitään neuvoja saa, vaikka muistan selvästi suorastaan itkua vääntäen rukoilleeni heitä kertomaan, miten saan itseni pois maksajanpaikalta. Ympäripyöreätä paskaa vaan sopottivat, että omistajan pitää tehdä muutos. Niinpä, mutta jos omistaja on pystyynnostettu alkoholisti-piripelle, niin sehän varsin tekeekin muutoksia. Aina kun itsensä huumaamiselta kerkeää. Match made in heaven; Tapiola ja piripäät!

Jos minulla olisi ollut entisen puolisoni puhelinnumero, olisin soittanut ja haukkunut pystyyn. Jotain aion vielä tehdäkin. Jonain kauniina päivänä, kun hän sitä vähiten odottaa. Minulla riittää muistia. Sen lisäksi toivon hänelle pelkkää pahaa, paskaa oloa ja huonoja huimausaineita. Kuolisi, saatana, niin pääsisi yhteiskunta helpommalla. Voi kun kaikki maailman huumeheebot liittyisivät yhteen ja tappaisivat toisensa!

Mutta huihai, nyt loppui väninä. Tänään lähden pikkuretkelleni Tampereelle. Ensin rakkaan ystävän ja tyttärensä kanssa lounas, sitten toisten rakkaiden kanssa juhlimaan tupaantuliaisia, minne olen ilmoittautunut keittiöhommiin. Minä kun nyt vaan satun pitämään ruuanlaitosta, niin miksipä sen siis käyttäisi taitojani myös toisten hyväksi. Kevytkenkäisesti ja -linjaisesti siirryn suihkun kautta kohti Hämettä. Enkä välitä mitä retki tulee maksamaan, kyllä minulla on jo varaa pieniin virkistysreissuihin, ei tässä enää niin köyhiä kuitenkaan olla. Mutta olisi tuolla satasella vaikka mieluummin baarissa istunut kuin antaisi tylsälle vakuutusyhtiölle typerän ex-puolison aikaansaannoksista.

Hirmu hieno ajatus oli päässä

...että olisin kirjoittanut hupaisan tarinan siitä, miten yhteiskunnan kannattaisi järjestää sellainen elämänkoulu meille ihmisenlapsille. Kun meidät säännönmukaisesti ja yhdenvertaisesti traumatisoitaisiin, niin ehkä oppisimme elämään keskenämme ja jopa säälimään sen verran toisiamme, että emme tietoisesti tahtoisi toisiamme loukata.

Sitten tulin eilen kotiin ja huomasin, että vakuutusyhtiö ei ainakaan ihmisyyttä tunnusta. Sitten vitutti, että ikinä olin naimisissa. Sen jälkeen ryhdyin suunnittelemaan parvekepaloa, enkä muuten omaan kotiini. Voi olla, että se tapahtuu vieläkin. Voitte sitten tulla vankilaan katsomaan minua.

Että se siitä, paska eilinen tekee tästäkin päivästä paskan. Pitäkää tunkkinne.

Minä nyt en ikinä mikään kiva ihminen ole ollut

...nytkin huudan Viron mafiaa, pampiinoksia ja helvetin henkseleitä mukaani.

Jumalauta! Vieläkin sen ex-aviopuolison toimet vaikuttavat minuun. Tuli taas lasku. Mie en ihan aikuisten oikeasti enää jaksa! Silmä silmästä! Viikko tehohoitoa! (Ei minulle, vaan hänelle.) Ja perkele, en muuten jätä viikonlopun viettoa väliin, vaikka nenä valuu kuin keväinen räystäs ja ylimääräinen raha menee, saatana, sen kusipään tökeryyteen.



Jonain päivänä saan tappaa vielä sen hirviön jälkikasvun, koska eihän, vittu, niistäkään eläjäksi ole - noilla geeneillä. Huomenna tälläkin kanavalla palataan takaisin normaalihymistelyyn, nyt vähän aikaa tapan!

Kuinka hyvästä aamusta tulee epäilyttävän tunkkainen

Minulla oli olevinaan vaikka mitä sanottavaa, mutta kun juttelin esi-ihmeeni kanssa aamusella, kaikki katosi pääkopastani. Tyrmistyin taas ameriikan uutisista. Muuta en sitten voikaan asiasta sanoa, paitsi että Amerikka maana tulee vielä joutumaan käsittämättömiin ongelmiin rahanhimossaan. Ihan käsittämättömiä ovat heidän toimensa, heillä eivät taida olla kaikki herneet purkissa, lepakot tapulissa eikä käytössään penaalin terävimpiä kyniä.

Minun pitäisi suunnitella loppuviikon ohjelmani tarkkaan ja huolella, päiviä on turhan vähän. Pitäisi tehdä joitan valmisteluja Tampereen retkeä varten, pyykit kaatuvat pian niskaan, ottoveljen pankkiasioita tulisi hoidella, ja niin ja juu, omat asiatkin vaativat ajattelua. Tai ainakin ruoka pitäisi tehdä. Ajattelin tälle päivälle vääntää punakaalista ja jauhelihasta mausteisen padan. Minä uskon vahvasti ilmiöön nimeltä ”hyvä ruoka, parempi mieli”. Ja kaaliruuat sen kuin paranevat vanhetessaan.

Tänään on taas tilitulitilimeni-päivä. Minua hivenen huolestuttaa tuleva kuukausi taloudellisesti. En jostain syystä ole saanut talouttani tasapainoon kesän jälkeen, olen joutunut ns. normikuolevaisten sakkiin, joilla ei tilillään ole päivää ennen tilipäivää yhtään rahaa. Vähän ahdistaa, mutta antaa ahdistaa vain, en kuitenkaan elä velaksi. Sen lisäksi olen saanut lainaani lyhennettyä kovennettuun tahtiin, joka tarkoittaa, että ensi huhtikuussa pääsen avioliittovelasta eroon.

Kenellekään ei varmaan tullut yllätyksenä, ettei ex-puoliso ole minulle mitään sormusta lähettänyt. Hui hai. Eikö liene sekin vaihdettu alkoholiin ja huumeisiin. Olenko nyt varmasti pyöritellyt pieruvideoita tälle aamulle, että voin jatkaa työntekoa raivoisasti? Varokaa vihaista työn orjaa!

Kirjoitan niin kuin en kirjoittaisikaan, ihan muina naisina

Iltapäivällä oli saatanan lähettiläs, televisioksi kutsuttu kapistus, auki, kun sieltä ryhtyi vellomaan tohtori Fileaksen shou. Siellä puhuttiin itsemurhasta. Fileas on aika venkura, itsensä mammonalle ja televiissiolle myynyt persoona, joka yltiöpopulistisesti veivaa avioeroista, insestistä, väkivallasta, riippuvuudesta ja kaikesta kamalasta ihmisen elämässä, tahkoaa sillä rahaa ja saa ihmiset viihtymään. Kumma, ettei herra ole tarrannut kuitenkaan ympäristösaasteisiin, luonnon tuhoamiseen tai mihinkään, mikä estäisi amerikkalaista yhteiskuntaa olemasta juuri niin hillitön kuin on. Tai niin sulkeutunut, rajoittunut tai sisäsiittoinen. You name it, they´ve got it.

Itsemurha on itselleni suhteellisen tuore tuttavuus. On minullakin muutama ystävä ja tuttava poistunut hiippakunnasta oman käden kautta, mutta lähelle tunnetta pääsin itsekin reilu nelisen vuotta sitten. Avioliitto, ihmissuhde, sen ongelmat ja muiden siihen kietoutuneiden ihmisten ongelmat olivat niin kamalia, että tulin vakavissani itsekin harkinneeksi junan alle astumista. Tuntui, ettei tilanteesta ollut poispääsyä. Ryhdyin jopa käyttäytymään niin itsetuhoisesti, että esihenkilönikin heräsi ja kysyi, että mikä minun on.

Minun oli paha olla. Olin tuhoavassa avioliitossa, josta en kokenut pääseväni pois, olin menettänyt ystäväni, talouteni oli pilalla, minulla ei ollut tulevaisuutta. Minut herätti se, kun tajusin, että väkivaltaisessa suhteessa väkivallalla on tapana lisääntyä ja kasvaa. Siinä vaiheessa kun roikuin seinää vasten, eivätkä jalat koskeneet maata, siinä vaiheessa, kun nukuin rappukäytävässä, siinä vaiheessa, kun rahat eivät enää riittäneet muuhun kuin kaljaan ja tupakkaan (ei minulle, enhän minä edes juo kaljaa), tajusin, että jos tästä ei pian pääse, junanalus on lähempänä kuin arvaankaan. Tai ainakin köyhäinhauta.

Onneksi pelkäsin kipua niin paljon, etten mennyt sinne. Onneksi ymmärsin, ettei silloinen puolisoni ymmärtänyt, että ihminen saa lomarahaa (sain pienen jemmarahaston), onneksi minulla oli vanhemmat, onneksi sain työn kautta nopeutetun asuntoasiakäsittelyn, onneksi minulla oli yksi ystävä, jolle puhua, ja toinen, nyt jo ystäväpiiristäni poistunut, jonne pystyin menemään karkuun. Onneksi toinen ystäväni antoi minulle mikrolainan. Onneksi sain pitää työni, onneksi sain paljon omia juttujani pois, ennen kuin jouduin kertomaan, että nyt lähden.

Minulla oli suunnattomasti onnea matkassa. Kaikilla ei ole. Suomessa kuolee vuosittain 27 naista perheväkivallan uhrina. Kaikki kuolemat ovat turhia. Samoin kuin ovat kuolleet tai kidutetut lapset. Miehet, jotka joutuvat vaimojensa puukottamiksi, vanhukset, jotka pelkäävät omia lapsiaan. Fileas on jossain määrin oikeassa, asioista pitää puhua, niihin pitää puuttua, mutta itse sen ylenpalttisen häpeän kokeneena voin kertoa, ettei asiasta puhuminen ole todellakaan mikään helppo nakki. Mieluummin melkein tappaa itsensä, ennen kuin kenellekään kertoo, että se kuolemaan sakka solmittu liitto ei toimi, että se kumppani, jonka kaikista maailman ihmisistä olet omin pikkukätösin valinnut rakastamaan sinua elämäsi loppuun, on hirviö ja elinkelvoton kusipää, joka silkasta kiduttamisen riemusta kiduttaa sinut haudan partaalle ja sen taakse.

Häpeä on paha sana. Surullinenkin. Melkein tein itsemurhan häpeän takia. Sitten päätin niellä senkin kalkin, nousin vähän viisaampana ihmiselämään takaisin. Minulla on vielä monta asiaa käsittelemättä. En tiedä, tuleeko minusta ihmistä enää, mutta ainakin saan nukkua yöni rauhassa. Kamalaa vain on, etten vieläkään pysty puhumaan tästä ilman nenäliinaa. Väniskö kun olen. Mutta uskokaa pois, minä tiedän, miltä ihmisestä tuntuu, jos hän tahtoo viskata kasetin nurkkaan. Ainakin osittain ymmärrän.

(Ehkä nolointa on, kun melkein ryhdyin tilittämään tästä asiasta naamakirjassa, kunnes tajusin, että minullahan ovat sekä veljet että veljeni tytär ystävinä. Ei heidän kuulu tästä asiasta tietää, viattomien.)