perjantai 30. marraskuuta 2012

Hely tilittää

Ystävän vinkistä hain yhtä pitkää määräaikaisuutta vuokratyöfirman sivuilta. Yllättäen minut kutsuttiin haastatteluun, joka oli kovin mielenkiintoinen ja positiivinen tilaisuus. Konsultti kertoi rehellisesti, että välttämättä hakemani paikka ei enää olisi tarjolla, mutta koska olin papereiden perusteella vaikuttanut lupaavalta, hän tahtoi tavata ja täydentää heidän tietojaan minusta.

Hyvät ja mukavat tunnin treffit meillä oli, mutta en odottanut kuulevani hänestä ennen ensi viikkoa. Niinpä kun puhelin soi, kun bussissa istuin, olin hivenen hämmentynyt. Konsultti kertoi, että hänen kollegallaan olisi paikka, johon tarvittaisiin joku heti maanantaina. Lupasin palata asiaan tänä aamuna sen jälkeen kun olisin tutustunut sähköpostilla saamaani materiaaliin yrityksestä ja paikasta.

Minulla oli epäilykseni ja oikeassa olin, valitettavasti. He hakivat talousorientoitunutta persoonaa enkä minä valitettavasti sellainen ole. Minua pitäisi opettaa ja ohjastaa, ja vaikka tiedän, että oppimiskyvyssäni ei ole mitään vikaa, niin kolmen kuukauden määräaikaisuuden takia ei minun eikä etenkään pikaista apua tarvitsevan yrityksen kannattaisi vaivautua. Koen olevani hely*, kun nykyisessä tilanteessa minun kannattaisi olla normiorja.

Kiitin tarjouksesta, sovimme, että odottelen seuraavaa yhteydenottoa ja käyn itse tutkaisemassa heidän sivunsa säännöllisesti. Harmi, mutta toisaalta pelottavaa olisi mennä noin nopealla aikataululla firmaan, josta ei tiedä mitään tekemään työtä, josta ei tiedä mitään. Voi olla, että siihen vielä joudun taipumaan, mutta kunhan nyt edes vähän aikaa saan sopeutua ajatukseen. Sitä paitsi, joulukuussa on jo menoja, joista en noin vain jousta, hammashygienistin vastaanottoaika sekä ex tempore päiväretki Tallinnaan. Mukahalpa oli se, mutta kun lisäsin tilaukseen sekä aamupalan että paluumatkalle buffetin, ei se enää niin halpa ollutkaan. Sitä paitsi paluumatkalla joudun hankkimaan humalan, koska en aio kestää Dj Veskua selvistäpäiten. Voi olla, että joudun karaokebaariin. Puuh, ahistus...

*Hely-termi tulee tietenkin Asterixista. Lukekaa Caesarin laakeriseppele, niin tiedätte, miten Asterixia ja Obelixia tituleerattiin helyiksi, kun he olivat päätyneet hovihankkijaorjakauppiaan kauppatavaraksi. Muutenkin kannattaa lukea sarjakuvia, etenkin nykyään on niin paljon tarjolla myös aikuisten sarjakuvia.

***
Nyt jos joku tahtoo mahdollisimman autenttisen kokemuksen lumimyräkästä tuntureilla, suosittelen siirtymistä ulkotiloihin. Sitten jos vielä löydätte sellaisen avoimen paikan, jossa ette juuri näe taloja tai muita kiintopisteitä, niin teillä on käsissänne tilanne, josta ystäväni kanssa löysin itseni viime keväänä. Pelottava kokemus oli se. Silti aion lähteä ulos, koska tahdon palkita itseni viinillä, mikä myös kutsuna soveliaille tahoille ilmoitettakoon. Nyt sitä taas saa. Ja seuraa kanssa. (Joojoo, oma lehmä mullon ojassa.)

torstai 29. marraskuuta 2012

Tämä menee nyt jo liian pitkälle

Naamakirjan sivupalkkimainokset asettavat prioriteetit kohdalleen. Minulle personoituna oli mm. Reiman mainos, jossa tarjotaan lahjoja mummon mussukoille. Olen todellakin ikäloppu mainoshenkilön mielestä. Mussukoille täällä on valitettavasti nykyisessä taloustilanteessa vain lämmintä kättä. Mummoja ei ole tarjolla yhtään, ei pullan eikä hiuslakan tuoksuisina.

Todennäköisesti samaan tulokseen tulee vuokratyöfirman konsulentti (että olen ikäloppu raakki), kun käyn häntä tapaamassa tänään. Mutta kokeilenpa sitäkin, ettei tule sellaista oloa, etteikö olisi jäänyt yhtään kiveä kääntämättä ja matoja mutusteltua. Koska mitä muuta sieltä kivien alta yleensä on löytynyt kuin tosi rumiä hättiäisiä, toukkia ja muita iljetyksiä? Oikeastaan taidan itse kuulua sinne kiven alle, jotta voivat sitten jeesustella, että mistähän kiven kolosta se tuokin on kotoisin.

Löysin taas hyvin kirjan. Saksalaista kirjallisuutta en kovin ole lukenut, Thomas Mannia (joka muuten on syntynyt Sveitsissä) ja Herman Hesseä lukuunottamatta (enkä minä niistä kirjoista enää mitään muista). Nyt sattui kätösiin Wofgang Herrndorfin Ladaromaani. Olipas se kiva, nauratti ja itketti yhtä aikaa. Vähän tuli mieleen Nick Hornbyn Skeittari, mutta teemat ovat erilaisia. Lukekaa ihmeessä, jos tahdotte tutustua 14-vuotiaan nuoren miehen sielunelämään.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Tyyli hukassa

Pärskeleen YLE TV 1:n englanninkieliset uutiset! Nyt soi sitten päässä Gagnam style. Jos asiasta jotain hyvää on haettava, niin ainakin se karkoitti pollajukeboksista siellä alkuviikon jyllänneen Hektorin viisun. Hyi olkoon. Vielä kun tuon aivomadon saisi ennen loppuviikkoa muutettua johonkin järjelliseen, kivaan ja mukavaan lauluesitykseen, niin kai tästäkin viikosta selviäisin hengissä.

Olen huomannut, että maanantait ovat pahimpia. Yleensä takana on edes muutama viikonlopun sosiaalinen tapahtuma, sitten yks´kaks´ suuri tyhjyys. Talo on hiljainen, puhelin ei soi (no, ei se kyllä soi viikonloppuisinkaan, mutta maanantaina on huomattavasti enemmän aikaa tuijottaa puhelinta), veljentytärkään ei ole heräämässä töihin, vaan tulee vasta iltasella. Silloin epätoivo on voimakkaimmillaan. Itse asiassa eilen tunnustin ystävälle, että toissapäivänä harkitsin jopa alkoholiin ryhtymistä, kun ahdisti, masensi ja vitutti niin maan perusteellisesti. En sitten kuitenkaan korkannut, koska tiesin, että eilisen kohdalla olisi ollut suuri krapula ja minulla kuitenkin oli treffit hänen kanssaan kaupungilla. Niistä taas en tahtonut luopua.

Niinpä pullo(t) jäivät kaappiin ja minä pääsin keskustaan haastattamaan pääsykokeessa käynyttä ystävää. On se vaan ihanaa, kun on meitä samanmielisiä ja hyvää tahtovia ihmisiä muitakin kun vain minä. Ja ihanaa on, että minulla vielä toistaiseksi on varaa matkata kaupungille. Nelisen tuntia vierähti sukkelaan, ennen kuin laskin haikein mielin hänet Tampereen junaan. Onneksi hän joutuu täällä vielä juoksentelemaan pitkähkön tovin, ennen kuin edelliset opintonsa loppuun saa. Jotkut sitä jaksavat. Itsestäni olen huomannut, että mitä vähemmän on pakollisia menoja, sitä vähemmän saan aikaan.

Olen siis lamaantumassa. Enkä voi itselleni mitään. Ilosta saan kiinni hetkellisesti, sitten tuntuu vielä pahemmalta upota surun suohon. Tuli sitten tehtyä mielenkiintoinen huomio itsestään, työ on ollut minulle erittäin tärkeä määrittelevä tekijä. Nyt kun työtä ei ole, olen ei mikään ei missään. Ihmisarvo rapisee pinnasta. Paskan möivät.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Kaiken valtakunnan häröilyä

Tämän päivän hyvät asiat: treffit ystävän kanssa iltapäivällä ja lähiapteekissa omalääkäri-ystävän kirjoittama närästysresepti.

Huonot asiat: pitää käydä vaihtamassa vastahankkimani olohousut. Repesivät perkeleet ulkosaumasta. Mikään ei kestä. Eivät ihmiset sen enempää kuin vaatteet. Mihinkään ei voi luottaa, eikä kannata.

Ja riimutulkintakin vaan vituilee, kun töitä kyselin:

Isa

Henkisen elämän jääkausi on aikaa, jolloin on keskityttävä pysymään hengissä kaiken turhan touhuamisen sijasta. Ajamasi asiat ovat nyt jämähtäneet paikoilleen ja elämä näyttää sinulle tylyimmät kasvonsa. Sinun on aika päästää irti tuskaisista asioista ja ihmissuhteista, joihin olet kouristuksenomaisesti takertunut. Pudota vanhat tottumuksesi ja puhdista elämäsi negatiivisista asioista ja ihmisistä.
Bm-isa
Eri kutsumanimiä
Kosminen yhteenkuuluvuus
Avainsanoja
Vallitseva tilanne, rajoitus, massiivinen voima, vaiheittainen integraatio, viive
Väri
Valkoinen
Astrologinen merkki
Kuu
Tarotkortti
Erakko
Hallitseva Jumala
Rime, Verdandi, Skadi
Väri
Valkoinen
Puu
Leppä
Kasvi
Villikaali
Kivet
Maito kvartsi, Vuorikristalli, Opaali, kuukivi
Eläimet
Jääkarhu, valas, mursu, mammutti, manaatti, valkopäämerikotka, lokki, kilpikonna, vesipuhveli, poro, simpukka, hirvi, pingviini
Elementti
Vesi
Taikuus
Keskittyminen ja tarkoitus
Kyky tunnistaa
Hidastaa energiaa pysäyttämättä sitä
Tasapainottaa egoa
Lisääntynyt tietoisuus asioiden harmonisesta toiminnasta
Lisääntynyt tietoisuus mahdollisista vaaroista

maanantai 26. marraskuuta 2012

Sinne se taas meni - viikonloppu

Perjantaina keskustelin/ riitelin/ väittelin henkevästi itseni kanssa aina lähes yhteentoista saakka illalla, ennen kuin ryysin kylille. Pysähdyin parissa baarissa Kalliossa, ensimmäisessä seurustelin jopa vastakkaisen sukupuolen kanssa, jälkimmäisestä minut houkuteltiin nuorison seurassa keskustaan. Olin sitten oikein pitkän kaavan mukaan liikkeellä, hauskaa oli, ihmisten kanssa tuli seurusteltua, mutta yllättäen sillä myöhäisellä lähdönhetkellä oli positiivinen puoli, rahaa ei kerennyt kovin kummoisesti menemään eikä edes seuraavaksi päiväksi tullut epämiellyttäviä seuraamuksiakaan. Väsymys vain.

Niinpä kun ystäväiseni pyysi minua Vaasankadun joulukadun avajaisiin, olin valmis kuin lukkari sotaan. Ikuisen vapun aukiolla törmäsimme entiseen poikaystävään, joka ei ole muuttunut laisinkaan, aivan yhtä adhd, kun silloin aikanaan. Hyvä puoli tapaamisessa oli, että sain kerrottua hänelle Ottoveljen kuulumiset ja huomasin, että ei enää vanha suola janota. Ei sitten niin pätkän vertaa. Aika on vihdoin tehnyt tehtävänsä siltä osin, jäivät vain lämpimät muistot ja ystävällismieliset välit.

Ystävän kanssa menimme istuskelemaan vajaaksi pariksi tunniksi yhteen kuppilaan. Maailma taas parani ja nauru raikasi. Hän toi minulle lupaamansa mukavan lahjuksen, kertaalleen kokeilemansa rintareput, kauniit kuin karamellit, mutta liian suuret ne taitavat olla minullekin, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Ruokakaupassa vielä kävimme kikattelemassa, ennen kuin hän lähti viettämään pikkujoulujen jälkeistä elämää ja minä leppoisaa lauantaiehtoota. Loppuviikonloppu meni erilaisten ruokakokeilujen merkeissä, häpeämättömästi aloin jopa säätämään sitä kuuluisaa avocadopastareseptiä, kaipasini siihen tuoretta tomaattia lisäksi. Hyvää tuli, sairaan hyvää.

Eilen olisin tehnyt enemmänkin työhakemuksia, mutta ainakin yksi ilmoitus oli kadonnut ennen hakuajan loppumista. Harmittelin, kun en pääsekään pohjoisempaan Suomeen joulukuun alussa, rahat eivät vain riitä maksaa kalliita junalippuja eikä sopivia lentotarjouksiakaan löytynyt. Miksei se Onnibus sinne ajele halvalla, minä vaan kysyn. Tänään jatkan työhakemusten rustailua, vaikka olen tosin jo menettänyt toivoni niin, etten enää edes haaveissani näe itseäni missään. Ihmeellinen olo, tuo toivottomuuskin. Samoin huomasin, että yleensä kun olen ollut töissä tässä vaiheessa, vuodenvaihdekiireiden keskellä en ole edes huomannut kaamosta. Nyt minulla on aikaa tarkkailla pimeyttä ja elää siinä. Tunnen sen aivan uudenlaisena raskautena sielussani, tympeänä ja ankeana. Melkein tekisi mieli sanoa musertavana, mutta sen ajatteleminenkin saattaisi musertaa minut lopullisesti.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Tulevaisuuden suunnittelua

En nyt muista, mitä uutista luin, kun mieleen tuli joskus lukemani juttu tunnuksettomista hautausmaista. Minuahan asia toivottavasti koskettaa tulevaisuudessa sitten, kun aika koittaa siirtyä seuraavaan olomuotoon, eli tuhkaksi. Niinpä ajattelin tutuille vinkiksi kirjoittaa muutaman faktan asiasta, niin osaavat sitten veljentytärtä tarvittaessa neuvoa. Tai kertoa kaupungin viranomaisille toiveeni, jos rahaa kassasta ei löydy.

Jos rahulia on, niin Pro-Seremoniat sivustolta löytyvät aika helpot ja hyvät ohjeet kuoppajuhlan viettoon. Toiveenani on tuhkaus ekologisesssa laatikossa. (Arvatkaas, millaisia päästöjä sellaisesta prameasta muovikrumeluurista lähtee. Tai että maatuuko se ikinä.) Sen lisäksi vielä mieluusti tuhkani sairi ripustella tunnuksettomalle hauta-alueelle. Sellainen löytyy mm. Vantaan Honkanummelta, on Helsingin kanssa yhteinen pläntti. Minä en mitään varsinaista hautapaikkaa tahdo, mutta jos jäljellejääneet tahtovat palvontapaikan minulle perustaa, niin en tule kummittelemaan, vaikken sellaista hyväksykään. Muuten saavat tehdä aivan mielensä mukaan, kunhan vain mustakaapuja ei paikalla näy tai virsiä soitella. Laulaa saa ja mielellään ryypätäkin, kunnon monttubileet olisivat edesmenneen toiveena siinä vaiheessa.

Päiväkirjat voi joko polttaa tai kokeilla, jos vaikka SKS vastaanottaisi ne tutkimusmateriaaliksi. Valokuvilla tuskin kukaan mitään tekee, vaikka niinhän sitä sanotaan, että suomalaisesta elämänmenosta ei jää enää niin paljon merkkejä kuin aikaisemmin, kiitos digitaalisen tallennuksen. Kuvat tahtovat kadota bittien taivaaseen, kun niitä ei enää printata ja kansioida. Harmi, koska itse kun on vanhojen kuvien näyttelyissä pyörinyt, niin kyllä sellaisista saa huomattavasti paljon enemmän irti kuin pelkästä tekstistä, oli se miten elävästi tahansa kirjoitettu.

En vielä toivon mukaan ole poistumassa väestölaskennan piiristä (vai pitäisikö sanoa, turha toivo), mutta ajattelin vain muistaissani kirjata nuokin muistiin, ettei sitten sairasvuoteella vihanneksena maatessain harmita, että jäi sekin juttu tekemättä. Samoin kuin armoitsemurha ja muutama muu juttu.
***

Inspiroiva uutinen löytyi sittenkin. Siitä se ajatus sitten lähti. Tarttis varmaan näitä salasanoja ja käyttäjätunnuksia jonnekin ripotella.

torstai 22. marraskuuta 2012

Hurmosta hulluille

Sattuu sydämeen ja sieluun, kun katselee uutisia. Sodat, väkivallanteot, luonnonkatastrofit, ihmisen aiheuttama tuska ja kärsimys valuvat silmille joka jumalan tuutista. Ja samaa on tarjolla Kuninkaiden koitoksessakin, kyyneleitä, kuolemaa, kauhua. Ei toivoa missään! Ahdistaa! Minun on pakko pitää tauko ennen kuin ryhdyn edes tilaamaan kirjastosta kolmatta osaa, muuten lopullisesti menetän uskoni ihmiseen ja kirjallisuuden parantavaan voimaan. Onneksi lukujonossa on muutakin, Harry Harrisonin Ruostumattomia Teräsrottia ja Joanne Harrisia. Tahdon lukea hyvän voittavan ja rauhan saapuvan! Tai edes jotain seikkailujuttuja ja veijaritarinoita, jos ei hyvää ja kaunista.

Minun piti lähteä iltasella poikkeamaan kylille, kun yhdellä baarilla olisi ollut pikkujoulut. Enpä menekään, koska ystäväni ei pääse. Tällä kertaa en jaksa lähteä yksin, olisin ollut seuraa vailla, mutta kun ihmiset tekevät töitä, niin vähän hankala on kenenkään keskellä viikkoa lähteä rilluttelemaan kanssani. Parempi ehkä, etten mene, ei se mikään ilmainen reissu olisi ollut minun innostuessani, voin hyvällä omatunnolla mennä naapurilähiöön takaisin ja ostaa yhdet olohousut, jotka jäivät viime reissulla kauppaan. On se kumma, ettei mikään enää nykyään kestä, vaatteetkin hajoavat päälle. Olohousujen viimeaikainen eksessiivinen huituminen tosin johtunee siitä, että käytän niitä paljon. Ei kotona paljon muita pöksyjä viitsi pitää.

Hammasharjakin on uusittava. Vilkaisin nykyistäni takaapäin ja se näytti aivan siltä kuuluisalta petolinnun peräosalta. Harjakset pörröllään ja sotkussa. Vähän niin kuin hiukseni. Elän toivossa, että ensi kuun korvauksista jäisi sen verran rahaa, että voisin poiketa kampaajalla. Jos ei jää, niin sitten ei jää, sitten pidän tukkaa kiinni tai hankin kitaran.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Säästö se on pienikin säästö

Olin sitten mainoksen uhri, tosin tuskin sillä tavoin kun palveluntarjoaja ja mainostoimisto olivat tarkoittaneet. Kuuntelin kavereiden juttuja edukkaista laajakaistatarjouksista ja mietin mielessäni, että minä hullu sitä olen monta vuotta maksanut aina vaan saman eur 31,40 kuukaudessa. Hyvää on ollut palvelu, vanhan modeeminraasunkin lahjoittivat minulle parisen vuotta sitten, kun viimeksi heidän kanssaan olen jutellut eikä katkoksia ole palvelussa ollut kuin kerran. Silloinkin etätuki teki asialle jotain samalla kun roikuin linjalla ja kappas, kaikki toimi jälleen. Ja hyvin.

Mutta kun olen köyhimys, niin harmistutti ja kiukustutti rahanmeno. Niinpä kävin läpi kilpailevat palveluntarjoajat ja löysinkin sellaisen yhta edukkaan tarjouksen kuin mikä oli nykyiselläkin, paitsi että nykyinen ei tietenkään mainostanut sitä vanhoille asiakkaille, vaan uusille. Ajattelin kuitenkin antaa nykyiselle palveluntarjoajalle mahdollisuuden, soitin asiakaspalveluun. Jonotin kamalan hissimusiikin ja kännykän kaiuttimen riipivän äänentoiston armoilla reilun 20 minuuttia, ennen kuin vastasivat, mutta se jonotus kannatti.

Nyt maksan kiinteästä laajakaistayhteydestäni (10 M, se riittää minulle erittäin hyvin) ensimmäiset 4 kk eur 9,90, seuraavat 8 kk 16,40 (sitten alkaa virustorjunta- ja palomuuripalvelu maksamaan) ja seuraava vuosi 26,40. Jesh! Tosin olen nyt sitten kaksi vuotta naimisissa heidän kanssaan, mutta jos nyt jonkun kanssa on pakko, niin ainakin jonkun sellaisen kanssa, jolla palvelu pelaa ja vanhaakin asiakasta arvostetaan. Eikä tarvinnut kestää vaihtamisen tuskaakaan tai katkoksia palvelussa. Kolmen kuukauden päästä teen saman tempun puhelinliittymälleni, siinä tulee maaginen määräaikaisuus eli vuoden raja täyteen. Pitää vaan toivoa, että silloin on hyviä tarjouksia sillä puolella tarjolla. (Sitä ennen aion tutkia tarjolla olevat kotivakuutukset.)

Ja kuka se hyvä on? No DNA.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Pientä valoa

Eilen aurinko näyttäytyi taivaalla, sain itseni liikkeelle ennen pimeätä, kävelin reilun puolisen tuntia. Tuota harrastusta kun jaksaisin ylläpitää kolmesti viikossa, niin pääsisin vähemmällä päänkivistyksellä ja mieli pysyisi raikkaampana. Myös henkinen puoli valaistui hivenen, kun työttömyyskassasta vihdoin tuli tieto, että saan kymmenen päivän korvaukset. Ensi kuun vuokra ja lainanlyhennys ovat pelastetut! Jippii! Ruokarahaa jää aika hintsusti, mutta onneksi minulla on kaikenlaista kaapintäytettä. Hamstereiden sukua ja huonetta kun olen ja pian tulee veronpalautuskin. Sitä minä vaan en tahdo ymmärtää, että miksi korvauksista pitää ottaa 20 % verot pois, kun ei sitä rahaa nyt ikinä NIIN paljon tule, että mitkään rajat paukkuisivat. Outoa touhua valtiolta, rokottaa köyhimpiä.

Kyllä tämä taas tästä. Tänään lupasin taas ohjastaa veljentytärtä naapurilähiön palveluiden ääreen, hänen pitää vierailla Kelassa, pankissa ja soskussa, että pääsee muuttamaan omaan kotiin ensi kuun alussa. Itse aion käydä Liiteri-kaupassa ja sitten kävellä kotiin. Matkaa ei juurikaan ole enempää kuin tähän saakka olen kävellen taittanut, koitan uskoa siihen, että jaksan kävellä sen. Ja onhan minulla bussikortti mukanani, jos oikein hankalaksi elämä menee. Kun nyt kerta muuta en ymmärrä tehdä, niin koitan edes kuntoani saada hivenen paremmaksi.

Ulko-oveen rakentelin sydänkranssin. Aika jouluiset ovat sen koristeet, mutta olkoot. Johan tuo valon juhlan aika pian koittaa, eikä minulla ole mitään joulua vastaan, kunhan vain saan viettää sen omalla tavallani. Rauhassa ja ilman häsellystä, stressiä tai muuta tuskaa. Nyt kun on kuusikin jo valmiina, ettei sitäkään tarvitse hankkia. Kinkkua ei minun ruokapöydässäni näy kuin korkeintaan muutamana leikkelesiivuna, muita herkkuja tarjoan itselleni siitäkin edestä.

Eihän niille Treen muille kuulumisille tainnut jatkoa seurata. mutta en minä oikeastaan vakavissani odottanutkaan. Toivoin toki, mutta toiveet ja todellisuus kovin harvoin kohtaavat. Oli kuitenkin piristävää huomata, että jotain saisi aikaan, jos pääsisi kylillä käymään. Ja eiköhän tässä vielä joskus pääse. Kun nyt ensin talousasiansa ja ongelmansa saisi ratkaistua. Eikä minulla ole huono olla itseksenikään, vähemmän tulee riitaa peitosta.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Tuli tarpeeseen!

Oli se van hyvä, että tuli lähdettyä ja aikanaan liput hankittua. Sen verran hauska ja mieleenpainuva retki meille kehittyi, surut jäivät taka-alalle. Menomatkalla muistelimme vanhoja festarikeikkoja, nauroimme itsemme tärviölle ihan selvistä päin, koska pääsimme kokeilemaan lähijunakyytiä Tampereelle. Ei se niin kamala ollutkaan ja vain 15 minuuttia pidempi kuin IC:n aikataulu palatessa.

Ennen Omenahotelliin menoa poikkesimme Stockan herkusta kassillisen piknikeväitä ja viereisestä kaupasta pullon viiniä. Siinäpä pari tuntia mukavasti vierähtikin keski-ikäisten hotellipiknik-etkoilla ennen kuin kävelimme Pakkahuoneelle. Tampereen keskusta on mukavan kompakti, siellä ei paljon tarvitse taksilla huruutella.

Monster Magnetin keikka ei ollut mikään yleisömenestys. Harmi. Lämppäriltä näimme viimeisen biisin, sitä katsomassa oli vain kourallinen porukkaa eikä senkään jälkeen paljon tilanne parantunut. Olisiko sali ollut puolillaan? Mutta keikka oli hyvä, osin jopa erinomainen, vaikka jonkin asteista vitutusta oli bändin puoleltakin havaittavissa. Kyllä vaan kolmella kitaralla saa sellaisia valleja aikaan, että tätin polvet notkuivat. Dave Wyndorfilla on komea ääni, soi kauniisti ja saa vanhemmankin rouvashenkilön puntit vipajamaan. Spine of Godin kappaleet saivat arvoisensa käsittelyn. Itse olisin kyllä pitänyt Powertripin ja God Says No levyjen biiseistä vielä enemmän.

Onneksi olimme kyselleet etukäteistietoa Tampereen baareista, koska keikkahan loppui jo kello hyvissä ajoin, meille jäi aikaa tutustua muuhun baarielämään. Aloitimme Dog´s Homesta. Siellä olikin erinomainen jukeboksi ja vielä suhteellisen väljää siinä vaiheessa kun me sinne saavuimme. Natiivit olivat mukavia, eivät vierastaneet turisteja ja juomat olivat maistuvia. Seuraavaksi kokeilimme Amadeusta, mikä oli aika pieni ja jotenkin kumman valoisan oloinen rokkibaariksi. Meille suositeltiin myös Jack the Roosteria sekä Raideria ja jos oikein muistan Roosteriin olimme matkalla, mutta kun Hämeenkadulla on paljon kivoja baareja ja useammassa tuli pistäydyttyä, niin aika ja kunto loppuivat kesken Paapan Baarissa. Jumitimme sinne loppuillaksi.

Paluumatka seuraavana päivänä oli hiljaisempi kuin meno. Niinhän siinä aina käy. Eikä minusta edes ollut roolipelaamaan, kotiin teki mieli, sänkyyn ja limunadilasin viereen. Nolostutti ja kiukustutti oma käytös, kun peruin sovitun omalta kohdaltani, mutta joskus on pakko kuunnella päätään, etenkin kun silmät eivät meinanneet pysyä auki ja migreeniaurat loikkivat näkökentän laitamilla. Luojan kiitos, estolääkitys oli mukana ja ymmärsin niellä pillerin heti, kun oireet ilmestyivät. Tiedän, että unen puute ja alkoholi välillä laukaisevat migreenin, mutta en minä siitä huolimatta aio hippaamista lopettaa, koska se on niin hauskaa.

Tapahtui siellä Tampereella muutakin mukavaa, mutta siitä kerron, jos joskus perästä kuuluu. Sen verran kuitenkin voin todeta, että se muu on mies, vapaa, ikäiseni, hoikka, vähän minua pidempi, vaalea, huumorintajuinen ja hyvä suustaan. Katsotaan nyt, ymmärtääkö hän käyttää saamaansa puhelinnumeroa. Huomasin, että vientiä olisi vanhemmallakin daamilla, jos vain pääsisin liikkumaan enemmän julkisilla paikoilla. Kirottu raha! Kirottu työttömyys!

Masennusta ei juuri nyt ole havaittavissa, ainakin hetkellisesti se painui taka-alalle. Ensi viikolla jatkan ulkoiluterapiaa ja hakemusten kirjoittelua. Sen lisäksi ryhdyn ottamaan selvää aikuisopintorahasta ja yhdestä koulutuksesta. Saatan olla hullu, jos kouluun haen, voi olla, etten senkään jälkeen töitä saa, mutta pakko on kokeilla, minä tahdon tehdä töitä. Jaa, mutta mistäs sen tietää, pääsenkö edes kouluun?

perjantai 16. marraskuuta 2012

Huomioita fysiologiasta ja ihmispsyykestä

Olen huomannut, että kun itkettää, niin kannattaa lähteä kävelemään. Ulkona valuu vesi silmistä muutenkin (tuuli ja kuivat silmät), mutta kyyneleet kuivuvat. Olen myös huomannut, että surulla on tapana kasaantua, kun yksi asia vänisyttää, niin kohta tulevat mieleen muutkin surkeudet. Jopa 4 kuukautta vanhat asiat. Olen myös huomannut, että selkääni on alkanut sattua, kun harrastan liikkumista. Urheilija (MIKÄ?) ei tervettä päivää näe. Tällä tahdilla saa minunkin selkäni maistaa kirurgin terästä vielä tässä elämässä.

Silloin kun en vollota, luen. Ryhdyin tyhmyyttäni soimaten lukemaan George R. R. Martinin Tulen ja jään laulua, koska tiedän, että kun yhden osan luen, tahdon lukea kaikki. Nyt tankkaan kakkososaa, Kuninkaiden koitos on menossa. Peukaloni ja käsivarteni eivät ole mielissään, kun kantelen yli 700 sivuisia opuksia tunti toisensa perään. Kirjat kuulema vain pitenevät jatkossa. Ihanaa. Surkeintahan tässä on se, ettei tyyppi edes vielä ole kirjoittanut kahta viimeistä osaa. Mitenkäs sitten suu pannaan, jos satun heittämään veivini, ennen kuin ne ovat valmiit? Menen kummittelemaan Georgelle, se on varmaa. Tai sitten alan kytätä fanisivustoa, jos vaikka saisin tiedon ajoissa.

Tänään hylkään surun mielestäni. Ei se nimittäin minnekään häviä, hymyilen, koska huomenna on huonommin. Kovin ovat kyyneleet sitkeätä ja sikiävää sakkia, sielun satiaisia. Olen luvannut itselleni, että en pilaa ystävien retkeä omilla ongelmillani. Teistä en ole niin huolissani, tämän p*skan lukeminen on nimittäin aivan vapaaehtoinen laji.
 Vaikkei tänään vettä sadakaan, tämä soi päässä.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Tästä on hyvä lähteä

Siihen viimeisimpään paikkaan, jossa olin haastattelussa, oli valittu ekonomin ja varanotaarin tittelillä oleva henkilö. Eipä mikään ihme, ettei minun koulutuksellani töitä saa. Enkä päässyt toivomaani koulutukseenkaan. Eihän minusta taida olla muuhun kuin ensin 500 päivää elelemään liiton rahoilla ja siitä sitten siirryn sujuvasti työvoimahallinnon ja sosiaalitoimiston asiakkaaksi.

On tämä elämä mennyt kummalliseksi paikaksi. Minä en millään enää tahtoisi jaksaa tätä.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Silppua ja sälää

Veljentytär sai asunnon. Hieno asia, vielä suhteellisen järkevän hintaisenkin, joka hänellä oli kriteerinä. Takaraivossani kierrellyt pelko hänen pidempiaikaisesta majoittumisesta nurkkiini ei käykään toteen. Vaikka niin kuin ystävättärelleni perjantaina totesin, kivaahan meillä on ollut. Hän on tuonut elämääni rytmiä ja ryhtiä, jotka siitä ovat puuttuneet työttömyyden takia. Oikeastaan hänen väliaikainen asumisensa luonani on ollut henkinen onnenpotku, ensinnäkin olen parantanut elintapojani ja toiseksena huomasin, ettei minusta enää tämän ikäisenä ole kimppakämppäilemään kuin muutamaksi viikoksi.

Ikäasiasta tuli mieleen, että minun on kovin vaikea mieltää olevani vanha (aikuinen on se sana, jota tässä haen). Ihan nämä harrasteeni tuntuvat samanlaisina pysyvän kuin nuorempana. Mihinkäs niitä hyviä harrastuksia toisaalta vaihtamaan. Mutta jos en olisi Monster Magnet lippuja jo palkkaa nauttiessani höyrähtänyt hankkimaan, niin nyt ei olisi varaa. Onneksi kaikki on jo matkalippuja myöten hoidettu, ei jää kuin lähtemisen vaiva perjantaina. Piristäähän pieni maakuntamatkailu aina. (Valittaen totean, etten voi paikkakunnalle jäädä pidemmäksi aikaa, mikä tamperelaisille tovereilleni tässä ilmiannettakoon. Mut kun mulla on roolipeli-iltama lauantaina.)

Isäasioihin minulla ei ole jykevää kannanottoa. Tai ei ainakaan mitään sellaista, jota kannattaisi täällä huudella. Meinasin eilisen kirvoittamana jotain kirjoittaa, sitten hokasin, että enköhän minä ole jo mielipiteeni siitäkin asiasta kertonut moneen kertaan. Mihinkäs se siitä muuttuisi, biologinen isä minulla on. Surullista. Siinä se.

Jospa sitten taas ryhtyisin kiduttamaan itseäni liikunnan muodossa. Ällöttävää. Puhuvat paskaa jostain endorfiinisuihkuista. Täällä muu suihkua kuin hiki ja kirosanat. Mutta sen jälkeen voin jatkaa uudelleensisustamistoimia kotioloissa, on tässä työttömyydessä puolensa, voi toteuttaa itseään huonekaluja siirtelemällä. (Yksi entinen poikaystävä tuli aikoinaan kylään, kun pyysin häntä siirtelemään kanssani huonekaluja, arvaatte varmaan, mihin se siirtely johti. Loppujen lopuksi siitä tuli meille sisäpiirin vitsi, pyytelin häntä säännöllisesti kylään auttamaan huonekalujen siirtelyssä. Voi aikoja, oi tapoja.)

11:20 Taas unohtui yksi juttu; puolalaisia tomaatteja en osta ikuna! Pirsmasta nappasin muutaman männä vkolla, kun halvalla sain. Kivikovia. Ajattelin, etteivät ne ole kypsiä ja annoin olla. Ei edistystä, kovistelivat edelleen. Muut on jo käytetty ruokaan, koska enhän minä mitään hukkaan heitä, mutta yhden jätin kypsymään. Paskat se mitään kypsyi, päällinen pysyi kovana ja alta se mätäni. Yääk. Seuraavat tomaatit tulevat Espanjasta, kirsikkatomaatit olivat halvennuksessa nääs.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Ikuisuusongelmia

Loppukesästä saakka olen taistellut yhden hammasvälin ientulehduksen kanssa. Se on kiusannut vain yhtä takahampaiden väliä, jopa pureminen sillä puolella on ollut kivuliasta. On tuntunut kuin hammas suorastaan heiluisi purressani sillä. Minä kuitenkin huolehdin hammashygieniastani, pesen hampaat kahdesti päivässä ja lankaan vähintään kerran päivässä, mutta tulehdus on istunut ahtaassa hammasvälissä kuin peikko kolossaan.

Niinpä sitten ryhdyin taas tavoittelemaan kuuta taivaalta, eli otin yhteyttä kunnalliseen hammashuoltoon. Siellä aikoja jakeleva henkilö kertoi minulle, että hoitosuunnitelmaani seuraava hammaslääkärin tarkastus oli merkitty vasta vuonna 2015. Hygienistille pääsisin tahtoessani jo vuonna 2013. En ollut uskoa korviani, neljä vuotta ilman hammaslääkärin tarkastusta, ellei jotain akuuttia tapahtuisi. Onneksi ymmärsin ryhtyä puhumaan kuin Ruuneperi ja valittamaan hammasvälin kipeyttä, hoitaja heltyi ja sain ajan edes hygienistille joulukuulle. Kaipahan hän osaa sen verran tutkia hampaitani, että jos siellä joku reiän alku on, niin hyvässä lykyssä hän huomaa sen.

Olen aina luottanut kunnalliseen hammashoitoon, kun pakko on ollut, yksityisellä en ole käynyt kuin kunnallisen huollon lähettämänä. Vaikka pelkään hammaslääkäreitä ja kipua, ymmärrän omaa parastani sen verran, että menen paikalle ja vaikka pyörtyilen kauhusta, ennen kuin jätän menemättä ja pahennan ongelmiani. Luotan myös itsehoitoon, siksi lankaaminen on jo vuosia kuulunut rutiineihini. Viime kesänä Ottoveli esitteli minulle hammaslääkärin hänelle suosittelemat pulloharjat ja pisti minutkin kokeilemaan. Valitettavasti hammasvälini ovat niin tiukat, ettei ohkaisinkaan malli ilman väkivaltaa tahdo mahtua oikeaan paikkaan, mutta nyt huomasin sellaisia ohuempia, muovisilla pikkupiikeillä päällystettyjä rimpuloita, jotka eivät edes maksaneet niin paljon kuin ne pulloharjat. Ja kappas, nehän sujahtavat oikeaan koloon. Ja toinen kappas, myös tulehdus on alkanut taittua, jippii!

Nyt maltan rauhassa odotella joulukuulle. Saanpahan ainakin yhden ammattilaisen lausunnon hampaiden tilasta ja mahdollisen hammaskiven pois. Jotain hyötyä tästäkin episodista, vaikka kyllä ihan oikeasti kävisin hammaslääkärilläkin. Ainokaiset hampaat kun ovat suussa ja niiden pitäisi vielä reilu parikymmentä vuotta kestää. Vähän ahdistaa sekin. Yhteiskunta on köyhä ja minä myös.

torstai 8. marraskuuta 2012

Ei Nuoria Naisia

Typerä naamakirja mainostaa minulle deittisivustoja, joissa myyntilupauksen mukaan ei nuoria naisia ole. Kappas, enhän minäkään sinne sitten voi mennä. ;-D Jaa, mutta jotain kai olisi senkin asian suhteen tehtävä, koska tuskin kukaan tulee kotoa hakemaan. Ja ihmissuhdettahan minäkin jossain vaiheessa tulen kaipaamaan, en tosin vielä(kään).

Hyviä asioita tässä aamussa: aurinko ja aamukahvi. Huonoja on paljonkin, mutta erityisesti jäi nyppimään, kun jouduin kieltäytymään illastamiskutsusta ystävän kanssa kylillä, koska minulla ei ole varaa. Tästä se alkaa. Niinpä lähdenkin päivälenkille ja sitten alan rakennella joulukortteja. Tiimarissa käydessäni ostin jopa ensi vuoden seinäkalenterin edulliseen hintaan eur 0,99. Tarkoitukseni on kaikesta huolimatta taapertaa eteen päin ja katsoa mitä on luvassa. Eto-opportunisti.

Kirjastosta uskaltauduin lainaamaan seitsemän päivän pikalainan. Olen lukenut jo yli puolet Richard C. Moraisin Herkullinen elämä -romaanista, ei taida tulla sakkoa ja vankeutta. Pidän kirjasta, olen joutunut keskelle ruokasotaa, sukutarinaa ja kulttuurien yhteentörmäyksiä. Itse asiassa Lontoon pätkästä tuli mieleen, että Hanif Kureishin kirjat olisi luettava nekin uusiksi, en muista enää mitään, paitsi että pidin niistäkin. Entäs jos ei pidäkään toisella lukemalla, meneekö tunnelma piloille vai onko vain todettava, että on muuttunut ihmisenä?

tiistai 6. marraskuuta 2012

Hyväntekeväisyyspäivä

Tein kestoloton kymmeneksi viikoksi. Lahjoitin rahaa kulttuurin, liikunnan, terveyden ja nuorisotyön tukemiseen. Hyvä minä! Sen lisäksi saan elää toivossa, enkä muutu täysin toivottomaksi, vaikka tämä elämäni ei juuri muita toivon siemeniä tällä hetkellä ole maailmani multaan kylvänytkään.

Jos totta puhutaan, pärjäisin paremmin kuin hyvin ilman töidentekoa, kun vaan talous olisi turvattu. Kun minua ei kerta missään tarvita, niin tekisin sitten vapaaehtoisia hommia. Nyt en vaan osaa edes niiden pariin siirtyä, koska pelkään rikkovani jotain typeriä määräyksiä ja jääväni ilman ansiosidonnaista.

Sekin mokoma! Hypoteettinen ansiosidonnainen, jota saan hakea saapuneen päätöksen mukaan tällä viikolla, saa sitten nähdä kuinka kauan odottelen rahan saapumista tilille ja kuinkahan paljon sitäkin tulee. Tulevaisuus pelottaa, eikä kenellekään voi puhua, kun aina tulee niitä puolivillaisia lohdutteluja, että kyllä sinä vielä töitä saat, älä huoli, ota nyt vaan ihan rennosti ja nauti. V*ttu, kun en osaa nauttia! Sitten jos saisin lottovoiton tai perinnön, voisin lakata huolestumasta.

Pelkään menettäväni kotini, pelkään, ettei minulla ole varaa nettiyhteyteen tai puhelinliittymään, pelkään sairastumista, pelkään erakoitumista. Nälkäkuolemaa en pelkää - en ihan vielä.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Hyviä uutisia Helsingistä

Sattuipa somasti, Helsinki poistaa terveyskeskusmaksun juuri kun mietin, että miten raskin lähteä tarkastuttamaan kroonisen sairauteni tilaa. Heti joulun jälkeen on ryhdyttävä tilailemaan aikaa. Sen puolesta puhuu lauantain pyörtyilynikin. Aivan puskista tuli ensin tolkuton, mutta nopea rytmihäiriö, äärimmmäisen vastenmielinen, mutta ei kipeä tunne, jonka jälkeen alkoi silmissä sumenemaan. Kerkesin istahtaa kuitenkin vessanpytylle, etten kovin korkealta valahtanut lattialle. Parisen minuuttia oli vintti pimeänä, ennen kuin sydän taas pumppasi kunnolla. Siellä minä sitten makoilin hetken kovin kelmeänä jalat ylhäällä, ennen kuin uskalsin ylös yrittää.

Tuli mieleen, että olisipa tuollainen helppo lähtö. Ei juurikaan sattunut, tuntui vaan epämukavalta, sitten pyörtyisi, menettäisi tajuntansa ja kuolisi pois. Saa nähdä onnistunko siinä, ainakin toivossa on hyvä elää. Mutta en minä aio aikaistaa lähtöäni, tarkoitus on pitää itsestäni huoli, edes jollain tapaa, aina 72-vuotiaaksi, niin kuin Duodecimin testi lupasi.

Ihana kekrikinkeri meillä kuitenkin sen jälkeen oli. Upea lammaspaisti (vaikka isäntäpariskunta kitisikin, että se oli liian pieni, kun ei mitään jäänyt tähteeksi), konjakkikastike, punajuurivuoka, uunikasviksia ja soveliaita juomia. Jälkiruuaksi tarjolla oli kahvia ja kakku. Ulkonäkö ei todellakaan ollut kakun paras puoli, mutta maku oli herkullinen. Kyllä minusta voisi kondiittorikin tulla, noin kymmenen vuoden harjoittelun jälkeen.
Liian leveä rakonen puristimessa tekee liian leveätä jälkeä.

Kun kerrankin ajoissa aloitimme, kerkesimme pelatakin parisen tuntia. Suunnitelma seuraavaa kertaa varten on valmiina; ensin vapautamme ja puhumme puolellemme kasan vankeja, sitten aloitamme hyökkäyksen. Suunnitelmillamme ei tähänkään saakka tosin ole ollut tapana onnistua, mutta ainakin meillä on suunnitelma, eikä vain pelkkä "hyökätään ja tapetaan ne kaikki" -tyyppinen lähestymistapa. Mutta kun nauraminen on niin hauskaa!

Ennustus ei tällä kertaa luvannut yhtään ainutta miessuhdetta, suruja kylläkin. kodin tärkeyttä ja omaa voimaa korosti ennustus. Lopputulema kuitenkin pitäisi olla valoisa, vaikka sitä ennen pohjalle pumpsahdankin. En minä kyllä koskaan ole kuvitellutkaan pääseväni helpolla. Kunhan nyt raahustelen taas vuoden eteen päin.

(Vielä yksi asia, se, joka edes mainitsee heikkoudestani kenellekään sukulaisistani, saa turpaansa ja kirot niskaansa. Heidän ei tarvitse tietää asiasta mitään. Toivottavasti tämä on nyt riittävän selkeästi sanottu. - Edit 11:30 Tuli ehkä turhan painokkaasti sanottua, mutta minusta on parempi, ettei sukuni tiedä ongelmistani, tai korkeintaan tietävät niistä vasta sitten, kun ne on jo ratkaistu. Turhaan vaan huolestuisivat eivätkä jättäisi minua rauhaan. Sitten stressaantuisin entisestäni.)

lauantai 3. marraskuuta 2012

Vapaa!

Siirryin esimoderniin aikaan kivikaudelta. Sain pikkuveljen lahjoittaman langattoman laitteen toimimaan myös omassa kannettavassani. Olen vapaa! Makoilen sängyllä ja kirjoitan blogia. Olen myös pelaillut naamakirjan pelit läpi rentoutuneesti. Onhan tämä vähän luksusta.

Ainoa varsinainen näkyvä hyöty langattomasta yhteydestä tulee olemaaan se, että todennäköisesti jaksan katsoa enemmän kiinnostavia ohjelmia nettiteeveestä. Niin kuin esimerkiksi tänään tulevan Hercule Poirotin, joka jää väliin, koska kekrijuhla odottaa. Eilen koristelin kakun ja aivan pikkiriikkisen atomin verran maistelin sisusta. Tsiissus, miten hyvää! Kuvallisen todisteen laitan, jos vain muistan ottaa kuvan siinä vaiheessa iltaa, kun on jälkiruuan vuoro. Ugrilammas on jo kuulema eilisestä alkaen maannut marinadissa. Saa nähdä, jaksammeko edes pelata vai iskeekö ruokakooma.

Takaraivossa jumputtaa ajatus ammatinvalinnanohjaajalle menosta, Ehkäpä ensi viikolla otan härkää sarvista ja ryhdyn toimenpiteisiin hankkiakseni kolmannen ammatin. Johan minä olen kaksi opintolainaa maksanut, siinä kai se menee kolmaskin. Ja ajallisesti jos mietitään, niin alkaisi olla aika, ensimmäisessä ammatissa vierähti 10 vuotta, toisessa peräti 13, eläkeikään on vielä 15, siinä just kerkeäsi opiskella ja melkein 10 vuotta työskennellä. Mene tiedä pitempäänkin, jos oikein innostuisin.

Offtopic: Iltapäiväjulkaisussa kerrottiin amerikkalaisesta pikkupojasta, joka oli elänyt aivan normaalia elämää kolme vuotta ilman aivoja ennen kuin oli kuollut. Tuli mieleen kaksi ajatusta, itse olen elänyt kohta 50 vee ilman aivoja, tai ainakin ilman järkeä, hyvin menee, mutta menköön. Toinen pohdiskeltava asia on, että onkohan niillä lopuillakaan amerikkalaisilla aivoja.

torstai 1. marraskuuta 2012

Kissaakin kiinnostaa

Siis ketä ihan aikuisten oikeasti kiinnostavat toisten ihmisten verot? Kaikki jumalan nettijulkaisut ovat pullollaan typeriä verotietolistoja. Että kuka on tosi köyhä ja kuka ihan törkeen rikas. EVVK! Perkele. Herättäkää sitten, kun annetaan ihmisten raha-asioiden olla heidän oma asiansa. Vai kateellisuuden piruko se ihmisiä riivaa?

Kakku muuten hyytyi. Ei tarvitse ostaa kaupasta uutta. Mutta jallua kuulema saisi viedä. Sen lisäksi iltamat veljentyttären ja hänen kumminsa kanssa olivat oikein onnistuneet. Herkkuruokaa, kevyttä haastelua ja joutavanpäiväistä tavaranhiplausta, mitäpä sitä muuta ihminen tarvitsee? Olin jälleen kerran onnellinen, kun tajusin, etten tarvitse mitään.

Taas eka kerta

Jääkaappiin sujahti juuri hyytymään elämäni ensimmäinen omatekemä juustokakku. Pohjan ohje tuli Nigellalta ja täytevaihtoehtoja plarattuani muutaman päivän, päätin noudattaa melkein kokonaan Vaaleanpunaisen Nonparellin kakun ohjetta. Paitsi että taas muuttelin tietysti molempia ohjeita, ohessa väännelty versio.

Appelsiinijuustokakku

300 g suklaatäytekeksejä (Rainbow)
60 g voita
60 g tummaa leivontasuklaata

Täyte
5 liivatetta
3 dl vispikermaa
200 g appelsiinituorejuustoa (unohdin ostaa maustamattoman tuorejuuston 200 g...)
1,5 dl turkkilaista jogurttia(alkuperäisessä oli appelsiinijogurttia 200 g)
1 dl sokeria
yhden appelsiinin raastettu kuori
1 dl appelsiinimehua (tuli yhdestä appelsiinista)
4 cl appelsiinilikööriä

Koristeluun
tummaa suklaata

Tee pohja. Peitä irtopohjavuoan (halkaisija 25–26 cm) pohja leivinpaperilla ja voitele reunat. Murskaa keksit, suklata voi ja suklaa, kaada keksinmurujen sekaan. Sekoita kunnolla. Painele muru vuoan pohjalle ja reunoille. Laita vuoka jääkaappiin siksi aikaa kun teet täytteen.

Tee täyte. Laita liivatteet kylmään veteen likoamaan. Pese appelsiini huolellisesti ja raasta kuori pienellä raastinterällä. Purista appelsiinista mehu (1 dl). Vatkaa vispikerma vaahdoksi. Sekoita kermavaahdon joukkoon appelsiinituorejuusto, (maustamaton tuorejuusto unohtui...) jogurtti, sokeri sekä appelsiinin kuoriraaste. Kiehauta appelsiinimehu kattilassa ja lisää kuivaksi puristetut liivatteet. Lisää sekaan appelsiinilikööri, anna jäähtyä hetki. Kaada appelsiini-liivateseos ohuena nauhana täyteseokseen. Kaada täyte pohjan päälle vuokaan ja anna hyytyä yön yli jääkaapissa. Ainakin vuoka tuli täyteen, vaikka unohdinkin puolet tuorejuustosta. Johtuu varmaan siitä, että kermavaahtoa oli enemmän ja vuoka pienempi kuin alkuperäisessä ohjeessa (halkaisija 24 cm).

Leipurikokeilujen lisäksi olen myös aamulla saattanut veljentyttären pääsykokeeseen. Muistan kun itse aikoinani muutin Helsinkiin, aluksi pelkäsin liikkumista, koska en tuntenut kaupunkia laisinkaan. Silloin useasti kaipasin, että minuakin olisi joku neuvonut. Opinhan minä tietysti, mutta inhosin sitä pelko persiessä hortoilua. Hän kun osaa aivan itse pyytää, niin tietysti läksin saattamaan, etenkin kun pääsykoe alkoi jo kahdeksalta aamulla, aikaa ei ollut ylimääräisiin mutkiin.

Iltapäivällä meillä on treffit veljentyttären kummitädin kanssa kaupungilla. Se on tämä työttömän elämä tällaista. Ainakin niin pitkään, kunnes rahat ihan oikeasti loppuvat. Nyt se vaara on olemassa minusta riippumattomista syistä, mutta se taas on niin monimutkainen juttu, etten tahdo edes ajatella sitä.