keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Laiska töitään luettelee

Hokasin, että Finlaysonin lahjakortti oli menossa vanhaksi kuun vaihteessa. Jäi aika viime tippaan, mutta kerkesinpäs töiden jälkeen pistäytyä Arabian liikkeessä. Nappasin mukaani 180 cm leveän vaaleansinisen lakanan ja uudet patakintaat, edelliset olivatkin jo aikansa eläneet, palaneet eivätkä enää pesussakaan saavuttaneet siistiä ulkonäköä. Uudet ovat ihanan punaiset. Tajusin, että olin vetkutellut turhaan, kun koko reissuun meni reilu puoli tuntia, Arabiaan ei ole kotoani kovin pitkä matka ja bussit kulkevat iltapäivällä taajaan.

Kylpyhuoneen viemäri sai raehoitoa, kun suihkutelllessa rupesi ritilä nousemaan veden mukana. Hiukset ja gaga olivat muodostaneet aika kuvottavat tupon aivan näkysälle ritilän alle. Mutta minähän en siihen käsineni koske, koska en tahdo oksennella. Minulla on erinomaisen herkkä oksennusreaktio, minkä huomasin jo aikoinaan nuorisotyötä tehdessäni. Siinä minä oksentelin, jos joku kääpiöistä rylläsi tai jouduin siivoilemaan kissan oksennusta. Juu, ei voi auttaa, olen vaan sillä tavoin viallinen. Onneksi osaan ravistella rakeita purkista, ei tarvitse leikkiä heikkoa naista ja kysellä miehiä apuun. Tuskin se heistäkään sen mukavampaa touhua on.

Sokerina pohjalla pesin vielä viime viikkoiset tiskinikin. Ilta sujui aika sukkelaan. Tänään saan sitten kokonaan omistautua sille yhdelle tyypille, joka tulee yökylään. Minusta on kiva, ettei kukaan asu luonani vakituiseen, mutta vierailee riittävän usein. Tosin minulle vihjaistiin, että pitäisi siellä toisessa osoitteessakin ryhtyä vierailemaan. Mutta kun minun kotini on kivempi - ja kaikki minun tavarani ovat siellä... Kyllä minä jo vähän niin kuin lupasin, mutta ei vielä tänään.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Yhteistä retkeilyä

Kannattaa lopettaa lukeminen juuri nyt, jos on kateelliseksi herkeävää sorttia. Nimittäin luvassa on hehkutusta, hehkumista ja hyvää oloa.

Perjantain haastatteluhetki oli kovin positiivinen. Sain jopa rekrytointikonsultille tikistettuä pitkäaikaisen salaisen uratoiveeni, mutta se siitä, kerron vasta sitten, jos joskus sellaiseen työhön ajaudun. Hän puolestaan haastattelun lopuksi totesi olevansa positiivisella tuulella, koki saaneensa potentiaalisen kandidaatin juuri niihin hommeleihin, joita olen haikailemassa. (Aluksi ihan pienesti: jipii, tästä se lähtee.)

Omahoitaja saapui seitsemän jälkeen, perjantaita vietimme rauhaisasti. Lauantaiaamuna keräsimme kimpsut kasaan ja suuntasimme rautatieasemalle. Juna lähti kahdentoista maissa ja jo ennen kahta olimme Tampereella. Sinne olimme suunnitelleet aivan aluksi visiitin Kauppahalliin, missä kumpikaan meistä ei aikaisemmin ollut käynyt. Ihana paikka! Isompi kuin kuvittelin. Ja mitä tarjoomuksia! Meitä kuitenkin tällä kertaa kiinnosti vain kalatiski, sieltä nappasimme mukaamme vajaan puoli kiloa ahvenfileitä. Ennen kaupparetkeä joimme vielä hallissa kahvit suolaisen purtavan kanssa, aamupalasta oli siinä vaiheessa jo reilusti aikaa, emmekä kumpikaan ole sitä mallia, että tykkäisimme tyhjin vatsoin pitkään vaeltaa.

Kaupasta keräsimme mukaan muut ruoka-ainekset ja soveltuvia juomia. Niitä tarttui lisää Alkosta, jonka jälkeen kamelikaravaanimme matkasi Paapan baariin. Siellä oli mukavaa kosteiden nautintoaineiden kanssa odotella hotelliin pääsyä. Siinä vaiheessa valitettavasti selvisi myös se, ettei K-ystäväisemme pääsisi illalla liittymään seuraamme, sairastelu vaati veronsa. Harmitti vietävästi!

Pikaisen hotellivisiitin jälkeen matkasimme T:n luokse. Siellä emäntä oli jo pilkkonut kasan juureksia, joille hän keitteli juustokastiketta. Ne menivät padassa uuniin pariksi tunniksi, Omahoitajan kanssa ryhdyimme valmistelemaan alkukeittoa, ohjeen nappasin Vartti-lehdestä ja, jälleen kerran, vähän modifioin sitä.

Omena-palsternakkakeitto

2 kirpeätä omenaa
300 g palsternakkaa
1 sipuli
1 valkosipuli
voita
currya ja paprikajauhetta
timjamia
kasvisliemikuutio + vettä
n. 100 g creme fraichea (meillä pestomaustettua)
tarkista suola, vähän piti lisätä
paahdettuja pähkinöitä keiton pinnalle

Kuori ja pilko ainekset. Freesaa sipuleita kattilan pohjalla muutama minuutti, ennen kuin lisäät maustet. Kaada omena- ja palsternakkapalat perään, pyöräyttele taas muutama minuutti, ennen kuin lisäät veden ja kasvisliemikuution. Keitä kypsäksi/ pehmeäksi.

Soseuta keitto, lisää creme fraiche. Paahda pähkinät ja nosta pöytään, että syöjät saavat itse annostella ne keittonsa päälle. Hyvää tuli!

Pääruuaksi juuresruukun kera tarjottavaksi teimme pekoni-ahven-kesäkurpitsarullia. Ahvenelle roiskaistaan vähän pippuria, vähän suolaa ja rullataan kesäkurpitsasiivun kanssa rullalle. Sitten vedetään nätisti pakettiin pekonilla. Pekoniin otetaan väri pannulla, nyytit siirretään uuniastiaan ja käytetään 10 minuuttia 200 C uunissa. Sillä välin voi vielä tehdä kermakastikkeen sipulin kera paistinpannulla. Pekonista on kuitenkin irronnut siihen hyviä makuja, lisätään vähän pippuria, suolaa ja timjamia kaveriksi. Tillikin kävisi. Tai persilja.

Ilta oli hauska! T ja O ovat aivan erinomaista seuraa! Naurua ja mielenkiintoisia juttuja piisasi. Vähän ennen yhtä ymmärsimme kuitenkin lähteä keskustaan, ettemme aivan väsyttäisi isäntäpariskuntaamme. Poikkesimme vielä yksillä ennen kuin vetäydyimme hotelliin. Omenahotellit eivät ole mitään luksuspaikkoja, mutta ajavat asiansa aivan uskomattoman hyvin, jos vain tarkoituksena ei ole viettää huoneessa aikaa eikä hotelliaamupalakaan kiinnosta. Aamulla nimittäin nukuimme mahdollisimman pitkään, luovutimme huoneen vasta kahdeltatoista (vaikka siivoojanperkana kävikin jo pariin kertaan kokeilemassa onneaan, siitä miinusta).

Ennen junaanastumista kävimme vielä syömässä epäterveellisen lounaan Coyotessa. Mutta oli se vaan hyvää, kun ei ollut mitään aamulla syönyt... Tosin ei mitään huippuevästä, tuskinpa muistan kuukauden päästä mitä tulin syöneeksi, perusmättöä siinä mielessä. Ruuan jälkeen meillä oli ajatuksena käpöstellä vielä ympäri Tamperetta, mutta vesisade pilasi sen huvin, niinpä kiersimme pari kauppaa. Mukaan tarttui muutama mausteastia ruokapöytään katettavaksi.

Ihana retki! Omahoitaja on suloinen ja uskomattoman hauskaa matkaseuraa, joustava, mutta ei mikään nössö. Ja miten kiva oli tavata ystäviään! Hekin tykkäsivät Omahoitajasta, kukaan ei kyllä toistaiseksi ole vielä kertonut, ettei pitäisi hänestä, enkä yhtään ihmettele! Ainoa surku, oli ettei K päässyt geimeihin mukaan, mutta jospa seuraavalla kerralla olisi parempi tuuri.

Viime yönä nukuin yhdeksän tuntia. Olen edelleen väsynyt. Ja ymmärrän miksi. Mutta onnellinen, senkin ymmärrän miksi. Nyt vaan alkaa pelottamaan, että kun on näin kivaa, niin kohta se loppuu kuitenkin. Koitan tolkuttaa itselleni, että kannattaako tuo etukäteen surra, että suren sitten, jos/ kun tulee aika. Enimmäkseen onnistun, mutta välillä tulee sellainen haikeus, että voi kun olisin tuollaisen ihmisen joskus nuorna tyttönä tavannut. Sitten totean itselleni, että parempi myöhään kuin ei ikuna ja porskuttelen eteen päin elämässäni.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Sähköjänes

Kun eilen läksin tutustumisretkelle, tajusin heittää hyvästit yöunille jo siinä vaiheessa kun hokasin, että saavumme pääkaupunkiseudulle takaisin kymmenen maissa illalla. Senhän arvaa, etten minä ymmärrä kotiinpäästyäni heti unille heittäytyä, vaan vetkuttelin hereillä lähemmäs puoliyötä. Sitten näen vähäpäisiä unia jostain BB-Saulista, kampaajastani, nakkikioskin jonosta, nahkatakista ja maggarasta, että jo olisi homokammoisempi  kauhuissaan. Minua vaan nauratti, kun aamulla heräsin jo ennen kellon soittoa. Unisaldoksi jäi viisi tuntia. Jotta tässä sitä aika heikoilla silmillä vedetään sitten työt, haastattelut ja pakkaamiset, kunpa en ottaisi tavakseni.

Ehjää-korjaa-henkilö oli käynyt tutkimassa hellaani sekä jääkaappipakastinta. Reviirinmerkitsemiseksi hän oli jättänyt valot keittiöön sekä vanhat lieden levyt paketissa pöydälle. Pitää kai olla tyytyväinen, ettei hän ollut vaihtanut jääkaappipakastinta, se olisi varmaan nakottanut vieressä... Noh, minulla on nyt sitten taas ongelma ratkaistavana, mihin roskikseen kuuluvat käytetyt ja rikkinäiset lieden levyt. Jepjep. Kun sitten siinä sähköjäniksenä ympäri residenssiä pyöriessäni päätin kokeilla uusien levyjen lämpenemistä, niin meinasin saada hermoromahduksen. Kumpikaan uusi levy ei lämmennyt, eivät myöskään vaihtamatta jääneet levyt, eikä uuniin tullut edes valo! Ennen kuin aloin hyppimään tasajalkaa, ajattelin vielä varuilta vilkaista sulakekaappiin ja kappas, siellähän se suurin vika piileskeli, virrat olivat kääntämättä päälle. Kaikenlaisilla käytännön källeillä sitä blondia kiusataankin!

Rekrytoijan tapaaminen ei tarkoita vielä töitä, mutta jos teen häneen vaikutuksen, voi hän ottaa asiani omaksensa ja auttaa minua saavuttamaan oman agendani (vaikken totta puhuen ole aivan varma edes siitä, mikä minun agendani on). Niinpä vilkaisin peiliin toisenkin kerran ennen kuin töihin läksin. Tarkistin myös vaatteiden sopivuuden - kerrankin! Mutta mikään määrä pakkeleita ei piilota komeita silmä- ja bulldog-pussejani. Pitäisikö käydä vielä paperipussikaupan kautta?

torstai 24. marraskuuta 2011

Aamupahoinvointia

Tahdon likaisen työn lisää! Bongasin taukotilamme jääkaapista reilun puolisen vuotta sitten parasta ennen päivänsä ohittaneen jugurttipurkin. Jo rakosesta tihkuva haju oli niin etova, että päätin tyhjentää purkin suoraan vessanpyttyyn alapesusuihkua avuksi käyttäen. Vähänpä tiesin, että löyhkä saisi silti silmäni vettymään ja oksennusreaktion aikaiseksi. Hyvästi aamupala! Hyvästi aamumeikit! Ja voitte muuten olla varmoja, että ihan juuri nyt en tahdo jugurttia myöskään syötäväksi.

Aamupahoinvointini kaikui vessasta tietysti avotoimistossa kauas. Voitte vain kuvitella ne mukavitsikkäät jutut pahoinvoinnin syystä. Niitä tuli sen verran monta, että kerroin sitten kovaan ääneen, että kohtuni on viety jo kuutisen vuotta sitten, mutta että uusimpana laihdutustapana olen päättänyt kokeilla bulimiaa. Näsäviisastelussa minä olen aina parempi - ja kärkäs. (Tuli muuten mieleen, että se oksentaminen oli aika helppoa. Jos olisin nuorempana sen keksinyt, voi olla, että olisin joutunut kiusaukseen. Nyt ei saavutetuista linjoista enää kannata luopua. Niihin on sijoitettu paljon rahaa ja aikaa.)

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Jotkut vaan tykkäävät

Minulla on lämmin! Todennäköisesti en voi antaa kaikkea kunniaa talvitakilleni, aamulämpötilallakin saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa, mutta on se takki hyvä! Se ei ole kaunis, mutta käytännöllinen musta. (Jotenkin kyllä toivoin sen muuttuneen kauniimmaksi matkalla kaupasta minun luokseni, mutta eihän nyt kaikkea voi saada. Sitä paitsi onpahan takki naista myöten, enhän minäkään ole kaunis, vaan käytännöllinen ja lämmin, mutta en musta. Haarhaarhaar.)

Jotenkin tekisi mieli kertoa lisääntyvästä kolotuksesta poskinontelossa, murtuneissa ruumiinosissa, olkapäissä ja polvissa, mutta se on kaikki turhaa väninää. Eivät ne kivut siitää minnekään katoa, eikä kukaan jaksa edes toisten kivuista kiinnostua. Jotta antaa olla, se on talvi tulossa, sitten tulee taas kevät, jospa ne paikat taas vertyisivät. Mutta tuo poskiontelon polyypinperkele kyllä taas kiukuttelee ja säteilyttää kipua kasvoihin, tuntuu, että hiuksetkin poskeen osuessaan sattuvat. Auau. (Koko tämän kappaleen voisi - ja kannattaisi - poistaa, mutta antaa nyt olla, minunhan on päiväkirjani edelleen.)

Olen unohtanut jakaa kanssanne yhden ystäväni kommentin, kun hänelle tilitin tuskaani ikäerosta omahoitajan ja itseni välillä. Ystävälläni on vanhempi puoliso, hän totesi, ettei suhde ikää katso, vaan yhteneväisiä intressejä ja kiintymystä. Ja että hän esimerkiksi on aina pitänyt vanhemmista ihmisistä. Keskustelun loppukaneetti oli parhautta: "Jotkut vain tykkäävät muhkummasta." *reps*

tiistai 22. marraskuuta 2011

Iltavuorossa

Rakas päiväkirja, tänään teen pitkän päivän. Aamusella kävin Marimekon asiakastilaisuudessa törsäämässä rahani baskeriin ja pitkähihaisiin hansikkaisiin (väri ei ole linkin takana oleva) Tulevat sopimaan erinomaisen hienosti uuteen talvitakkiini. Tai oikeastaan myös mihin tahansa mustista takeistani. Olisin minä sen tissinlämmittimenkin eli Kiepin tahtonut, mutta sitten tuli järki päähän.

Illan tulen viettämään bisnestiimimme puhelukokouksessa. Herra hyvää päivää, että kiviäkin taas kiinnostaisi. Olen huomannut, että englanninkielen taitoni, tai siis se olematon, rapistuu entisestään, kun minun pitäisi muistiinmerkitä tärkeitä asioita. Kirjailen epäolennaisia, huomenna sitten itken verta, hikeä ja kyyneleitä, kun mietin, että mitä hevlettiä tästäkin muistiin merkitsisi. Mutta aion kestää tämänkin. Minähän kestän mitä vaan, kunhan tiedän, ettei tapahtumien tila ole lopullinen. Jopa toive muutoksesta pitää liekkiä elossa ja perjantaiksi sainkin järjestettyä treffit yhden konsulentin kanssa. Pusken itseni pois täältä vaikka väkisten.

Onneksi kotosalla on ruoka valmiina. Omahoitaja tuli eilen kylään, teimme sen verran suuren määrän pelmeneitä ja savulohtakin jäi, ettei minun tarvitse kuin mikrottaa ne. Sitten käyn talvitakin postipisteestä. Juujuu. Käyn, käyn, tänään olen jo nimittäin ollut palelluskuoleman partaalla. Ja minä en yleensä palele, minä vain hikoilen. Mut kuulkaas, kun meillä oli taas niin mukavan ihanan tavallinen ilta, että oikein pahaa tekee.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Jokohan alkaa latu löytyä?

Positiivisia merkkejä työnhakurintamalla, olen saanut yhteyden jo kahteen konsulenttiin, joista molemmat ovat osoittaneet kiitettävää kiinnostusta. Ongelmana vain on tämä vallalla oleva talouden alamäki, ammatinkuvaani kuuluvat paikat ovat kiven alla. Toisaalta niistä myös moni avoin paikka on ns. hiljaisessa haussa, siksi on parempi, mitä useampaan rekrytoijaan saan henkilökohtaisen kontaktin. Ja onhan minulla tämä suojatyöpaikka, missä odotella kuuta nousevaa...

Eilen ostin yhden joululahjan, arvaatte kyllä kenelle. Hankin jotain sellaista, josta minulle sivulauseessa vihjaistiin, en mitään tarpeetonta krääsää. Itselleni taas nappasin mukaan teräksisen Airam-termoskannun (kevät koittaa, samoin retkiaika), yhden fuksianvärisen jakunaluspaidan sekä kahdet mustat sloggit. Haikailin myös muovisen joulukuusen perään, mutta en ainakaan vielä sitä hankkinut, koska hinta oli eur 50. Se on paljon.

Tuli muuten alusvaatteista mieleen, että kuulema tutkimuksen mukaan suomalainen nainen ostaa yhden parin rintaliivejä vuodessa. Oho, sanon minä, en kyllä löytänyt sitä tutkimusta googlettamalla, joten en mene vannomaan kuulopuhetta todeksi. Aktiivikäytössä (lue: kierrätyksessä) minulla on varmaan seitsemän paria erilaisia mustia rintaliivejä ja parit värilliset juhlatilanteisiin. Ostan arkiliivejä ainakin kolmet vuodessa, koska en tahdo käyttää sellaisia liivejä, joista ei enää saa puhtaanoloisiksi, jotka ovat nuhjaantuneet tai kaaret tunkevat ulos, herkkähipiäinen kun olen. Jos kaksoset olisivat pienemmät, minä kapeampi, hyvät liivit edullisempia ja maailma täydellinen, minulla olisi suunnattomasti eri värejä ja kuoseja kaapit pullollaan. Vaan kun ei näin ole, niin tyydyn mustaan. Mustakin on väri, mutta päällysvaatteiden alle mielelläni ottaisin vaikka kaikki sateenkaaren sävyt, jos saisin.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Turvonneiden silmäkassien arvoitus

Perjantain show & dinner oli itseasiassa ihan hauska tapahtuma sen jälkeen, kun työnsin takavasemmalle vastenmielisyyteni solistia kohtaan. Ruoka oli maukasta, juoma virtasi, seura oli hyvää ja musiikkikin viihdyttävää. Viihdyimme yli puoliyön tapahtumapaikalla, ennen kun pääsin sivistyneehkösti siirtymään seuraavaan osoitteeseen, missä omahoitaja odotteli ystäviensä kanssa. Minua vähän jänskätti tavata heitä, mutta onneksi oli se pieni hiprakka, niin oikeastaan sekin kauhunhetki meni nopeasti ohi. He eivät syöneet minua elävältä, eivät edes meinanneet. Ketään ei kiusattu, kaikki selvisivät kunnialla tapahtuneesta.

Eilen minulle oikeastaan piti tulla ystävätär kylään, mutta kun hän soitti ja ilmoitti potevansa dagen efteriä, olin huojentunut ja kerroinkin sen hänelle. Minulla nyt ei varsinaista krapulaa ollut, mutta uskomaton väsymys kyllä vaivasi, unta ei taas ollut tarjolla. Niinpä kun omahoitaja lähti ystävänsä syntymäpäiville, minä avasin sipsipussin ja jouluomenalimunadin. Illemmalla paistoin vielä päikkäreiden päälle pizzan. Ja sitten sattui vatsaan. Voi hyvät hyssykät, etten minä usko, etteivät elimistölleni enää aivan kaikki ainekset käy, eivät ainakaan massiivisina määrinä. Burph.

Nyt ovat silmät turvoksissa. Mutta eiköhän tämä vielä iloksi muutu, kun pääsen Pirsmaan tutkimaan onko siellä joululahjoiksi sopivia asioita. Tai minulle esimerkiksi epilaattori, sellaista nimittäin olen haikaillut, nyt jos löydän, saan siitä 15 % halvennuksen. Ainakin bussikorttiin pitää hankkia aikaa, muuten en huomenna pääse töihin. Sen lisäksi pitää taas hoitaa vähän ottoveljen raha-asioita. Luvassa on siis työteliäs sunnuntai, mutta siivota en meinaa. Se saa odottaa inspiraatiota.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Heijastimia kehiin, möröt!

Kun bussikuski taas tänä aamuna väisteli muutamaa mustaa mörköä, oli minulla etupenkillä aitiopaikka katsella ihmisten silmänvalkuaisia. kun he seisovat bussin valoissa säikähtäneinä kuin pikku pupuset. Jumalauta, kun juostaan päättöminä kanoina eikä edes sitä halvinta mahdollista henkivakuutusta oteta! Käyttäkää heijastimia! Etenkin kun meillä syksynsynkeillä suomalaisilla on aika yhtenevä vaatetus, kovin tumma. Niin se tulee olemaan minunkin uusi talvitakkini. Samoin ovat kesätakki ja välikausitakki, tahtoisin kyllä värejä, mutta kun jättilaisille tehdään vaan mustaa, että ne uppoaisivat paremmin maastoon.

Viime yönä unta riitti yli 9 tuntia! Ja millaisia unia! Edellisenä yönä sain tehtävän etsiä punaisten lupiinien siemeniä, niidenkö perässä lienen viimeöisessä unessani lentänyt jonnekin eteläiseen maahan, jossa ei kuitenkaan tuntunut tolkuttoman kuumalta. Siellä flirttailin rajavartijan kanssa, ennen kuin matkalla kotiin löysin Elvis-kissani (kuoli 90-luvun lopussa) odottamassa minua yhden puiston laidalla. Nappasin Elviksen kainaloon, ja jatkoin matkaa kotiini, joka sijaitsi ravintolan yläkerrassa. Sinne kiivettiin sellaisia luhtiportaita myöten takapihan puolelta. Hibiskukset ja jasmiinit tuoksuivat.

Ja sitten minä heräsin. Snif. Elvistä ei näkynyt.

Tänä iltana menen syömä-juoma-musiikki-lahjontatilaisuuteen keskustaan. Luvassa on yhden palveluntarjoajan kiitos kuluneesta vuodesta, puuh, jos en olisi hänen yhteyshenkilönsä ja veisi koko ryhmää mukananani, olisin jo keksinyt jonkun tekosyyn kieltäytyä retkestä. Show ja dinner loppuvat kyllä jo yhdentoista huudeilla, omahoitaja on luvannut poimia minut mukaansa sen jälkeen mistä tahansa ja kunnossa missä tahansa. Kaikki se kestää ja kärsii, nuorena jaksaa ilmeisesti. Toivottavasti ruoka on hyvää, musiikki siedettävää ja alkoholia tarjolla niin paljon, että jaksan hymyillä... (Tämä on nyt sitä sarkasmia, kyllä minä jaksaisin ilman alkoholiakin, mutta paremmin vielä jos saan tuikun murheeseen.)

Muistakaa heijastin! Kummituskin käyttää ja suosittelee!

torstai 17. marraskuuta 2011

Turvallista seuraa

Kuulun yrityksemme turvallisuusorganisaatioon. Milloin minua koulutetaan väestönsuojan hoitamiseen, milloin saan tulipalojen sammutteluun ja onnettomuuksien ehkäisyyn, tänään sain hätäensiapukoulutusta aamupäivän ajan. Anne-nukke sai taas kyytiä, samoin kääntelimme toisiamme kylkiasentoon ja nostelimme pois vaikeista paikoista. Ihan kivaa, joo, mutta jos olisin aamulla muistanut, olisin laittanut jotain kevyempää ja tummempaa päälle. Arvatkaas, onko valkoinen puuvillapaita kaunis tällä hetkellä. Sen lisäksi kouluttaja sain karvani pystyyn heti aamulla, kun kuttuili minulle voileivästäni. Minulla ei ole aamulla nälkä, nälkä tulee vasta pari tuntia heräämisen jälkeen. Meidän ruokalamme ei aloita tarjoiluaan ennen kuin kahdeksalta, jolloin myös koulutus alkoi. Pärkkele, minulle ei vituilla.

Aamu oli jälleen kerran vaikea, koska omahoitaja oli kylässä ja nukkumaanmenoaika myöhästyi. Harjakihartimeni ylikuumeni ja lakkasi toimimasta kriittisesti juuri pari kiharaa ennen kuin olin valmis. Minulla on liikaa hiuksia, kun edes ns. hyvä merkki ei meinaa jaksaa kikertää niitä. Poltin myös sormeni. Minulta tippuivat kattilan kansi, puhelin ja silmälasit, pitää kai olla tyytyväinen, ettei mikään niistä tippunut vessanpyttyyn vaan lattialle.

Nyt sitten hoidan päivän työt kolmessa tunnissa. Jotta heipä hei vaan teillekin, mitäs täällä enempää jaarittelemaan. Ai, mutta jotain hyvää tässä päivässä oli, Italian teemaviikko jatkuu ruokalassa. Nom. (Missä voisin ottaa vielä pienet unoset lounaan päälle?) Muuten olen tosi turvallista seuraa taas kaikille, luvatkaa, ettette kuitenkaan riskeeraa, joudu onnettomuuksiin, koita tukehtua mihinkään tai saa mitään sairaskohtauksia, vaikka teoria on hallussa, käytäntöä en ole viime aikoina joutunut testaamaan.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Liian vähän tai liian paljon

Kevään tulosta innostuu niin paljon, että vaihtaa aina liian aikaisin välikausitakin päällensä. Muistanpa eräälle keikalle jonottaessani tärisseeni maaliskuussa erittäinkin taajaan, kun lämpötila oli nollassa tai jopa ehkä vähän sen alle. Nyt olen saman välikausitakin kanssa tärissyt, lisännyt kerroksia, tärissyt, vaihtanut aluskerroksia ja tärissyt vähän lisää, eikä edes olla vielä päästy nollan alle. Sen lisäksi tärinä on jatkunut töissäkin. Niinpä päätin ottaa tänä aamuna järeät aseet käyttöön, tungin väliin villatakin, jota en juurikaan ole innostunut muuten käyttämään, koska se on liian kuuma. Loppui se sisäinen tärinä vähäksi aikaa, sisätiloissa lähes hiki lentää.

Koska luottokorttikausi vaihtui eilen, tilasin itselleni talvitakin nettikaupasta, vihaan kaupoissa ravaamista (onko käynyt selväksi jo? no on!), eikä niissä taida minunkokoisilleni vaatteita ollakaan. Minullahan on jo sellainen akryyliturkki, mutta lumi-räntä-vesi-loskasateella se vain on turhan hankala, siihen tarraa neste kiinni, lisää painoa ja kastelee koko härpäkkeen. Pakkasella se sen sijaan on täydellinen, mutta paria viime talvea lukuun ottamatta pääkaupunkiseudun talvi on jatkuvaa kylmää kovaa tuulta. räntäsadetta viistoon, mutta leudompi kuin mihin olen tottunut pohjoisemmassa Suomessa. Tuuliefektin takia tahdoin takkiini hupun, sellaisen myös sain. Ei ollut ilmainen takki se, mutta ei myöskään kalleimmasta päästä. (Mikä siinä on, että aina joutuu perustelemaan itselleen moneen kertaan nekin ostokset, jotka ovat aika pakollisia? Saiturigeenikö se siellä rällästää? Ei saa nauttia elämästä, hyi hyi, korkeintaan hautapaikan saa hankkia etukäteen ja hautajaistarjoilut maksaa!)

Seuraavalle luottokorttikaudelle humpsahtivat myös Tampereen matkan junaliput. Nyt on sekä matkat että majoitus järjestyksessä. Vielä kun jotain tekemistäkin ilmestyisi. Toisaalta kuten totesin ystävilleni, jos heillä on aikataulullisia yhteensopimattomuusongelmia, enköhän minä omahoitajan kanssa keksi aina jotain tekemistä. Vaikka piknikin hotellihuoneessa ja muutama baari päälle, sitten rapsakkaat valkoiset lakanat. Hmmm... Ei itse asiassa yhtään huonompi vaihtoehto...

Keksin itselleni palkintoja, että jaksan arkea. Minusta olisi kiva, jos voisin nauttia myös arjesta ja töistä. Aikaisemmin se on kyllä onnistunut. (Joko tämä jupellus kohta loppuisi? Mineen jaksa tätä itsekään!)

***
Yksi asia unohtui vielä! Hyvää suvaitsevaisuuden päivää! Minä koitan näin aluksi suvaita itseäni.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Väärä erikoistuminen

En sitten erikoistunut laskentatoimeen koulussa ollessani. Olisi ilmeisesti kannattanut, koska aina kun saan hakuehtoihini sopivia avoimia työpaikkoja, niissä on etuliitteenä talous. Olen tuomittu kitumaan nykyisessä suojatyöpaikassani hamaan eläkeikään. En opi enää mitään uutta, kun en osaa edes enää ajatella, mitä taitoja pitäisi hankkia ja mistä. Masennus.

Ajattelin omahoitajan ja minun ikäeroa. Miten uskaltaudun ikinä tapaamaan hänen ystäviään? Onko pakko? Jos nyt pitäisi esitellä hänet omille ystävilleni, näinköhän uskaltaisin sitäkään tehdä? Minä olen liian vanha, ruma ja väsynyt. Masennus.

Uni välttelee minua. Pitääkö ihan aikuisten oikeasti hankkia jotain lääkkeitä? Eivätkö d-vitamiini ja magnesium autakaan loputtomiin? En jaksaisi heräillä monta kertaa yössä ja nukkua pätkäunia. Väsyttää. Masennus.

(Kyllä minä taas tästä nousen. Jos en tänään, niin huomenna, tai heti kun saan nukuttua yhden yön. Sitten unohdan taas muutamaksi päiväksi surkeuteni. Onneksi ensimmäinen kuukausi on jo puolivälissä, vielä vajaa kolme kuukautta, oikeastaan vain kaksi. Jotenkin minulla on sellainen tunne, että on tämä joskus helpompaakin ollut. Olen suorastaan tykännyt alkavasta pimeästä vuodenajasta. Satsaisinko kirkasvaloon vai korvalamppuihin?)

maanantai 14. marraskuuta 2011

Känkkäränkkä

Kehtuuttaa. Alkava pimeä vuodenaika saa yliotteen, vaikka miten koittaisi kertoa itselleen, että kyllä tämä tästä. Että asiathan ovat ihan hyvin. Mutta kun. Olisi vain niin kiva jäädä kotiin touhottelemaan, eikä tulla työ-nimiseen paikkaan, jossa töitä on aika paljon. Eikä edes mitään kivoja töitä.

Sen lisäksi omahoitajalta tuli viesti, että hän on sairaana. Pikkuveli taas lähetti lisätöitä myös vapaa-ajalle. Närästää, kun tuli syötyä liikaa viikonloppuna. Housut kiristävät, vyö ei pysy kiinni. Korvaan pistää. Eläkeikä on liian kaukana.

Tämän voisi lyhyemminkin ilmaista; elämme marraskuuta ja on maanantai. Kiukutikiukuti.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Lauantai-illan ratoksi

Koska en mennyt firman juhliin perjantaina, sain vapaailllan. Vietin sen sohvalla surffaillen huonojen elokuvien ja muiden ohjelmien sekä sipsipussin kera. Omahoitaja kun kuuli, etten ollutkaan kaupungilla, kysyi saisiko tulla jo perjantaiyönä luokseni. Mitenkäs minä moisesta kysymyksestä voisin kieltäytyä? Kysyin kyllä takaisin, että eivätkö hänen ystävänsä ole harmissaan, kun hän ei jääkään notkumaan heidän kanssaan. He kuulema ymmärtävät (ja kyselevät kaiken aikaa, että koska saavat tavata minut. Minä en tiedä, uskallanko tavata heidät.)

Lauantaiaamuna suuntasimme Hakaniemeen. Ensin halliin, Hakkaraiselta hankimme muutaman chilituoremakkaran sekä naudan marmoripihvit. Lentävästä lehmästä mukaan tarttui palanen manchegoa sekä sinihomejuustoa. Vielä siitä Lehmää vastapäätä olevasta kojusta nappasimme viitisenkymmentä grammaa savustettua hevosta, ihan vain siksi koska omahoitaja ei ollut koskaan eläessään syönyt hevoista, pitihän hänelle elämys tarjota, nyt kun vielä pystyin. Etolasta etsin uutta saippuatelinettä, mutta sainkin talouspaperirullatelineen (musta metallinen pitsipohja, söpö) sekä kaksi hammasmukia. Kyllä, hammasharja muutti kylpyhuoneeseen, vaikka minä sitä aikani vastustelinkin. Vielä Ympyrätalon S-marketista haalimme mukaan valkosipuliperuna- ja salaattiainekset, ennen kuin suuntasimme kotiin.

Päiväunien jälkeen minä imuroin ja omahoitaja teki valkosipuliperunat uuniin. Vuorossa oli sauna ja päivällinen pitkän kaavan mukaan, opetin herran paistamaan mediumpihvit (lämmin liha, kuuma pannu, öljyä ja voita, ensimmäinen puoli minuutti ja toinen puoli paksuuden mukaan minuutti paistoaikaa, suolaus vasta paistamisen jälkeen, sen sijaan pippurin voi taputella pihveille ennen paistamista) Täydellisen päivän kruunasi vielä iltakävely yläkylälle baariin. Rallissa oli tarjolla jopa elävää musiikkia. Harmi, että olimme niin myöhään liikkeellä, ettemme kuulleet kuin muutaman biisin. Mutta sitten viihdyimme keskenämme vielä muutaman juoman ajan, ennen kuin kävelimme kotiin. Hihittelimme hieman paikallisen jalkapallokerhon humaltuneille jäsenille, hyväntahtoisesti tietenkin, mutta sen pillin olisivat voineet jättää kotiin.

Päivä oli niin lähellä täydellistä kun vain voi olla. Minulla eivät kohta sanat riitä kertomaan yhtään mitään. Kukaan ei edes usko minua pian, en itsekään. Tänään omahoitaja lähti isänpäivävierailulle ja minä viis veisaan koko juhlapäivästä. On meissä erojakin, hyviä eroja, hän on parempi ihmisenä kuin minä.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Pah - aamu viisastelee illalle

En tajunnutkaan, miten paljon stressaan siitä, etten koe oloani tervetulleeksi töissä. Eilen illalla hätäpäissäni jopa blogini sivupalkissa aloin kysellä töitä. Aamu oli iltaa viisaampi, poistin avoimen työhakemukseni. Tyhmää minulta kuvitella, että joku olisi kiinnostunut keski-ikäisestä haircut-bloggaajasta, joka ei mediasketsikkäästi kokkaa, neulo, lue, tai ei ainakaan kirjoita mistään sellaisella pieteetillä, että siitä olisi mainita. Sillä teenhän minä noita kaikkea, jopa varsin intohimoisesti, mutta on minulla muutakin elämää. Ja senkin pitää blogiin mahtua.

Sen lisäksi mene tiedä mistä päähäni pälkähteli edesmennyt avioliitto ja sen karmivat loppuajat. Koen olevani loppuunselattu korttipakka, nujuutettu ja tahrainen, ja mitä kaikkea se Tuomari Nurmio biisissään nyt sitten toteaakin. Aika harvoin sitä enää tulee ajateltua, mutta sitten kun tapahtumat päähän paukahtavat, niistä on vaikea päästä eroon. Onneksi omahoitaja oli kaukana, ettei hän joutunut terapeutin asemaan!

Nyt otan suunnan ylöspäin. Ei saa jäädä tuleen makaamaan! Minä EN ole märehtijä, vaan lihansyöjä - niin kuin kuvainnollisesti. Ruokapöydässä kelpaa lähes kaikki, joka ei karkuun juokse. Sen sijaan pahat, surkeat ja painavat asiat on parempi pureskella ja työntää taakseen (josta ne sitten taas löytää juuri huonoimmalla hetkellä).

Pah. Ja juhliakin pitäisi tänään. Ei juhlituta.

torstai 10. marraskuuta 2011

Takavasemmalta - pyytämättä ja yllätyksenä

Sitten se iskee ihan yllättäen, takavasemmalta. Epätoivo, yönmusta hirviö, joka ehdottelee, että mitä jos lopetettais koko paska. Kertarysäyksellä ja kyselemättä. Paina sitä sitten pois mielestäsi, ajattele mukavia; pusuja, katseita, yhteisiä suunnitelmia, halauksia, kosketusta, rakastavia sanoja, kaipausta. Ajattele mukavia, älä ajattele mitään, rynni eteenpäin vaikka ilman suuntaa. MUTTA ÄLÄ AJATTELE SITÄ!

Eikä tätä kai pitäisi edes kertoa, ettei kukaan huolestu. Koska se on varmaan turhaa. Sehän oli vain häivähdys, pannaan se syksyn piikkiin. Valo vähenee, enkä kuutakaan jaksa aina tuijotella. Mutta menneisyys ei katoa, vaikka miten tahtoisi, se korkeintaan painuu syvemmälle aivojen syövereihin ja nousee harvemmin pintaan, nostaa rumaa päätään. Se tekee kipeätä, sitä ei tahtoisi ajatella. (Tai sitten minä vaan olen epävakaa persoona, jossa on jotain pahempaakin vikaa. MUTTA ÄLÄ AJATTELE SITÄKÄÄN!)

Herranen aika, että me ihmiset olemme kamalia toisillemme (eläimiin ja luontoon kohdistuvasta hirviömäisyydestä puhumattakaan!). Pitäisi vain muistaa, etteivät kaikki sellaisia ole. Enhän minäkään, enhän, vaikka ajattelematon olen ollut ja varmasti tulen olemaan. Ja jos olenkin hirviö, olen vain ihan kotitekoinen, ihmisen luoma. Kunhan vain en ajattele.

Pieniä tavallisia asioita

Kävin tutustumassa Itä-Uusimaalla yhteen keväällä valmistuvaan suureen kokous- ja kulttuurikompleksiin. Siitä tulee vielä hieno, toivottavasti saavat hotellinkin sinne, niin voin jopa vannoa, että jos minusta on kiinni ja tilaa on, niin meidän sakki tulee sitä käyttämään. Matkan aluksi meille tarjottiin lounas Haikon kartanossa (nom!) ja yhdessä välissä kerkesimme piipahtamaan Brunbergin tehtaanmyymälässä. Tsissus, siellä oli  tarjolla pakkaamaton kakkosluokan erä puolukka-karpalosuukkoja erittäin edullisesti (eur 5,50), pakkohan niitä oli haalia laatikollinen mukaan Alkukarkkien ja tryffeleiden lisäksi. Eikä ryhmämme ollut ainoa, jopa paikallinen poliisi oli ostoksilla, piipaa-auto komeasti pihassa, herrat ja rouva poliisi olivat juuri ostostensa kanssa ulostautumassa.

Helsingissä tapasin retken jälkeen omahoitajan. Ei löytynyt toppia eikä talvitakkiakaan, harmitti vähän, mutta enköhän minä jotain perjantaiksi keksi vanhoista ja sitä talvitakkia on varmaan ryhdyttävä metsästämään netistä joltain suurten akkojen myymälöistä. Miksi kaikkien normitakkien koot loppuvat 46een? Eihän sellaiseen mahdu tällainen hyvinsyönyt kaksimetrinen ladonovea vähän kapeampi "hento" naisihminen. Jotta takkikaupoistakin saa vihjailla erittäin mielellään, tänä aamuna meinasin taas välikausitakissani paleltua, kun en hattuakaan ymmärtänyt päähäni laittaa.

Mutta ne treffit! Menimme Sealifeen. Siellä kulutimme parisen tuntia, sakkia oli niin vähän, että saimme henkilökohtaista opastusta ja riemuksemme myös ison altaan haita ja rauskuja syötettiin vähän, vaikkei ruokkimisaika virallisessa ohjelmassa ollutkaan. Mureenan ruokinta sen sijaan oli, mutta ne eivät olleet syömätuulella. Rumia he kyllä ovat, mutta kuulema lähes sokeita eikä nahkakaan ole vaarallinen, purema sen sijaan on. Lemppareitani edelleen ovat merihevoset sekä silakkaparvi, mutta oikeastaan tykkään mistä vain. Omahoitajaan taas vetosivat ravut, joita minä vain pahalainen suunnittelin pannullepantaviksi. Olipa hauska retki! Meillä on paljon muitakin kohteita mielessä. On niin ihanaa, kun saa jakaa asioita jonkun kanssa ja joku jaksaa lähteä koluamaan paikkoja kanssani, tahdon heittäytyä pääkaupunkituristiksi!

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Nousujohteista

Nukuin viime yönä kahdeksan tuntia heräämättä kertaakaan. Laiton ruksin naamakirjan seinälle, voinpa mainostaa asiaa täälläkin, koska nyt on hyvä ja energinen olo. Olisin nukkunut varmaan vielä lisääkin, mutta heräkello-pahalainen suoritti tehtävänsä turhan moitteettomasti. Uni on ihmiselle tärkeä asia, sitä valitettavasti oppii arvostamaan oikeastaan vasta sitten, kun se häviää omasta suoritusrepertuaarista. Minäkin vetelin kääpiönä 9 - 10 tunnin yöunia, minne ne katosivat? Elämäkö siinä tapahtui?

En päässyt ensimmäisessä hakemassani paikassa edes haastatteluun. Sinne minä kuitenkin kuvittelin saumat omaavani. Eilen laitoin toisen menemään, sinne en edes kuvittele pääsevänä haastatteluun, mutta pitää yrittää, että kokisi tekevänsä jotain. Taitaa olla enemmän hakijoita kuin sopivia paikkoja. Taloustilanne, lomautukset ja irtisanomiset näkyvät. Minua alkoi taas irrationaalisesti töissä pelottamaan, että saan potkut, että olen niin huono ja hyödytön, ettei minusta enää mihinkään ole. Huh.

Minulla on treffit illalla. Omahoitajan kanssa tietenkin. Sekin on sellainen asia, jota ei juurikaan elämässäni ole esiintynyt, treffejä baarien ulkopuolella. Luvassa on mukavaa tekemistä, sellaista, johon aina olen ollut seuraa vonkaamassa. (Minun kyllä pitäisi käydä joku kauppa perjantaita varten koluamassa, pitäisi löytää juhlava toppi. Ehkä voin vähän koukata, olisihan minulla makutuomarikin mukana.) Iltapäivällä kuitenkin vielä osallistuun yhteen ammatilliseen tapahtumaan, jotta olen jo valmiiksi huudeilla treffejämme varten.

Kuka olisi uskonut, millaiseksi minun henkilökohtainen elämäni muodostuu kaiken hirvityksen jälkeen? Olenkohan minä ihan vahingossa kuollut ja joutunut sinne paremmalle puolelle? Vai lyönyt pääni ja makaan koomassa ja kuvittelen kaiken? Vai onko tämä jonkinlainen Matrix ja meille vaan syötetään elämä ja ympäristö? Toivottavasti kukaan ei riko illuusiota, minä viihdyn tässä.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Vanha seepra

Eilisen huippukohtiin kuului vierailu kampaajalla. Se ihana pieni kampaajansittiäiseni (saakohan näin sanoa?) teki taas ihmeitä, sai minulle komeat jatkoraidat aikaiseksi juurikasvuun ja leikkasi pirpsakkaan mallin. Mutta mikä ihme hänessä sitten lienee, kun taas piti vääntää hiukseni täysin luonnottoman näköiseksi, tällä kertaa hän suoristi hiukseni. Kyllähän sekin kävisi, jos pukeutuisin jotenkin hip-pop-graafinen linja-kulmikas-laatikko-mallilla, mutta kun vaatteet nyt eivät aivan ensiluokkaisen laadukkaita ole, eikä kyllä meikkikään, niin vähän naurattaa, kun hiukset ovat kuin jostain film noir-leffasta, lentävä siipi.

Mutta kotona kun vähän pörhensin hiuksiani, niin kyllä taas kelpaa. Naisen parhaisiin ystäviin sen suutarin lisäksi kuuluu myös asiansa osaava kampaaja. Sellainen, joka saa vanhan kummituksenkin näyttämään vanhalta seepralta. Raidat ovat sopivasti paikallaan ja leikkaus on söpö. Seuraavan kerran ei varmaan tarvitse käydä ennen kuin reilusti ensi vuoden puolella. Nyt vierailin vähän ennen aikojani, koska meillä on firman juhlat perjantaina. Niistä lisää joskus toiste.

Seuraavaksi vanha seepra ryhtyy paikkamaan tekemiään mokia. Työ on aika ahdistava asia. (Viime viikolla hengähtäessäni syvään olin NIIIIIIIIN väärässä...)

maanantai 7. marraskuuta 2011

Ei paljon hampaita taas naurattanut

Minä kierrätän ja lajittelen. Se on minun valintani, sillä rauhoitan omatuntoani, saarnaamaan minusta ei ole kuin ihmiselle, joka tiputtaa roskan kädestään läsnäollessani maahan, vaikka vieressä olisi roskiskin. Joskus jopa otan roskat ystävien kädestä, kun alan aistia, että kohta tippuu jotain, kun ei taas riitä kärsivällisyys roskiksen etsimiseen. Minulla ei riitä valitettavasti kärsivällisyys poimia niitä roskia maasta ja silloin taas tulee rumaa tekstiä suusta.

Olen huomannut, että pääsen vähemmällä roskien kuskaamisella, kun kerään energiajätteen ja sekajätteen eri pussukoihin. Biojätettäkin opin kierrättämään heti kun muutin sellaiseen taloyhtiöön, jossa oli biojäteroskis. Kakarasta saakka olen kerännyt lehdet, pakkausmateriaalin kierrätyskin on jo tehty helpoksi. Ärsyttää, kun taloyhtiössämme ei ole metallinkeräystä ja lasikin pitäisi viedä kauppakeskukseen. Se ei luonnistu, sekin saisi löytyä roskakatoksesta, joten en todellakaan voi kutsua itseäni mitenkään täydelliseksi (tässäkään lajissa). Onneksi omahoitaja on nopeasti oppinut kierrätyksen, en pystyisi elelemään ihmisen kanssa, joka sotkisi roskat keskenään.

Tänä aamuna kiersin työmatkalle roskakatoksen kautta. Vihdoinkin sain ison ruukun mullat ja kukkien rangat kerättyä parvekkeelta biojätepussiin, samoin energiajätepussi oli täynnä ja sekajätepussissa haisivat useamman viikon tupakantumpit. Yök. Ja yök sitä roskakatostakin! Voihan vitalis, että ihmiset ovat possuja! Toinen voihan vitalis isännöitsijälle, joka on tainnut säästää vähän liikaa roskisten tyhjennysvuorojen tilaamisessa. Huhhuh! Täpötäysiä roskiksia, etenkin sekajätelaatikko, pahviroskiin ei olisi mahtunut edes maitopurkkia, kun herrasväki oli viskonut laatikkonsa sinne purkamattomina. Ällöttävä iso vanha likainen matto jätetty mukakierrätykseen roskakatoksen lattialle, rikkinäinen matkalaukku ja kaljakeissikärry pönöttivät toisessa nurkassa, miksi niitä ei voinut tunkea suoraan roskikseen? Ai niin, siksi ei, koska se laatikko tursuili.

Tiedän, että aika suurella osalla talojemme asukkaista on autot, onko se nyt sitten niin suuri vaiva Sortti-asemalla käydä? Keväällä meille tuodaan roskalavat pihalle, niihin suorastaan kehoitetaan siivoamaan isommat roskat, rikkinäiset huonekalut ja muu sellainen. Eikö niitä romujaan vähän aikaa voisi säilyttää vaikka verkkokomerossa? Tai viedä ehjät kierrätykseen? Ei kai sitten voi. Annetaan vaan maailman hukkua paskaan ja ilmaston lämmetä. Ihmiskunta todellakin on pahemmanlaatuinen syöpäkasvain maapallon pinnalla. Mitä minäkään välitän, eihän minulla edes ole kääpiöitä, joita varten tätä palloa suojella... (Koitan kuitenkin suojella, en vaan voi olla tekemättä jotain!)

Edit 10:45. Kappas, osui Hesarista uutinen silmiin. Mut ei meillä vaan lasia tai metallia ainakaan vielä kerätä.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Mielenkiintoisia aikoja

Huh, mikä ilta perjantaina! Ystävättäreni on kovin viehättävä, mutta myös jossain määrin pelottavan impulsiivinen. Kotosalla tarjosin meille rucolasalaattia, savukalapiirakkaa sekä kuplajuomaa ennen kuin kaupngille pääsimme. Sitten oli meno hurjaa, ravintoloita, keskusteluja, flirttiä, tanssia, juomia ja vielä vähän lisää flirttiä. Itse kun on kovin harkitsevainen, ainakin ystävättäreensä verranttuna, niin heikkoa teki sivusta seurattuna. Pluspuolena on sanottava, että tuli juteltua sellaisten ihmisten kanssa, joita en itse olisi tullut lähestyneeksi. Eräänkin ravintolan baaritiskillä sellaisen kovin dekadentin oloisen komean nelikymppisen kanssa, joka sanoi kyllästyneensä seksiin ja vaihtaneensa naiset alkoholiin. Kun kyselin millä hän rahoittaa juomisensa, kertoi hän tekevänsä huumekauppaa. Huh, minua pelotti. Entinen minäni olisi innostunut haasteesta, nyt vain siirryin kauemmas. Sen sijaan ystävättäreni otti koko paletista ilon irti, melkein oli pelottavaa sellainen avoimuus.

Yöbussi lohdutti vähän kukkaroani. Tämäkin kuukausi on ollut taloudellisesti hivenen heikohko, olen elellyt aika leveästi, vaikka säästämäänhän minun piti ryhtyä. Kotona laitoin omahoitajalle lupaukseni mukaisesti viestin ennen kuin simahdin. Heräsin hyvissä ajoin ennen kuin omahoitaja saapui, etsin parvekevalot valmiiksi esille ja lämmitin saunan. Onneksi minun alkoholinkulutukseni pysyi aisoissa, eikä tarvinnut krapulassa kärvistellä.

Omahoitaja viritti valot parvekkeelle. Juttelimme joulusta, ulkoruokinnasta, Tampereen retkestä, ulkomaan matkasta, ystävistä ja vähän suhteestammekin. Ihanan rauhaisaa. Sama rauha jatkui saunassakin ja saunan jälkeen Komisario Lewistä katsellen. Sitten kasasimme raclette-pannun pöydälle, keräsimme paistettavat kulhoihin ja varalta irroitimme palovaroittimen katosta, ennen kuin pannu pantiin tulille. Hauskaa askarteluruokaa, mutta suuremmalla porukalla jos sitä tekisi, pitäisi olla myös jotain valmista tarjottavaa, koska ei siihen pikkupannuun paljon tavaraa mahdu. Hyvänä puolena tietysti on se, että tulee syötyä hitaasti, periaatteessa voisi kuunnella kylläisyyskeskustaan. Juu, emme kuunnelleet. Jälkiruuaksi vielä porkkanakakkua ja mansikkamelbaa soveliaan jälkiruokaviinin kera.

Loppuilta menikin vähän usvassa. Vatsa täynnä soittelimme musiikkia ja kikatimme stand up komiikalle. Olimme ajoissa yöpuulle menossa, molempia väsytti. Tänään taas vietimme kiireetöntä aamupäivää, pitkä aamupala ja vielä pienet nokosetkin, ennen kuin nuori herra taas lähti tekemään viimeiset opiskelutehtävänsä. Harjoittelun jälkeen ei enää koulua ole, sitten vain hän odottelee papereitaan ennen kuin ryhtyy vakituisen työn hakuun.

Ainakin yhdellä elämäni osa-alueella kaikki on hyvin. Sen voimin jaksan muitakin hoitaa.

torstai 3. marraskuuta 2011

Liennytystä

Olen leppynyt työmaailmalle. Minulla on melkein normaalia töissä. Voi olla, että olen tulossa sairaaksi jälleen ja vastustuskykyni henkisellä puolella on myös laskenut. En kuitenkaan aio sairastua, sillä minulla on myös huomiseksi kivaa ja hauskaa ohjelmaa ystävättäreni kanssa tiedossa. Taivas kuitenkin varjelkoon minua pysymästä kaukana mummotunnelista, viimeksi hänen kanssaan ulkoillessamme jouduin sinne. Sanoin jo silloin ja sanon sen uudelleen, vaarallinen paikka!

Otsa- ja pääonteloissa tuntuu joku jännä. En oikein tiedä onko siellä kehittymässä migreeni vai räkätauti. En siis kiinnitä asiaan mitään huomiota, koska viime yönä nukuin yhden yöheräämisen taktiikalla kahdeksan tuntia. Minä ihan oikeasti olen paranemassa hermoromahduksen ja masennuksen aiheuttamasta unettomuudesta. Voi olla, että minusta tulee kokonainen ihminen, joka tekee kokonaisia ja ihmismäisiä ratkaisuja.

Tai sitten kaikki hajoaa käsiin heti seuraavan viikon aikana. Mut hei, töissä on melkein mielenkiintoista! Hyvä onkin, sillä uusia sopivia hakukohteita ei ole ilmestynyt.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Marrastelua - melkein kuin harrastelua, vaikken niin harras olekaan

Rakas päiväkirja, ei kaikki ole aina p*skaa, vaikka välillä siltä töissä tuntuukin. Joskus vaan annetaan niin typeriä tehtäviä, etteivät tehtävien antajat välttämättä ymmärrä mitä niiden suorittaminen vaatisi. Niin kuin esimerkiksi oikeudet johonkin ohjelmaan, johon ei ole pääsyä suurinpiirtein muilla kuin HR-ihmisillä. Että elä näitten kanssa sitten säällisesti.

Eilen kävin verikokeessa, minun piti käydä siellä jo 2,5 kk sitten, mutta kun oli tuota sairastelua reilu kuukausi ja sitten tätä muuta stressiä, niin pääsi totuus unohtumaan. Nyt odottelen omalääkärini soittoa, että saanko luopua kokonaan kolestrolilääkityksestä vai pitääkö se nostaa ennalleen. Olen nimittäin reilun puolisen vuotta natustanut kevyempää lääkitystä ja jättänyt kissanrasvat sekä pahimmat valkoiset jauhomössät sikseen, nyt pitäisi jo tulosten näkyä. Edit 11:10 Noh, jotain valoa tunnelin päässä, joo, mutta lääkitystä ei kuulema toinne kokonaan jättää. Paha kolestroli on 2,5 ja paastosokeri 5,6. Hmph, olen kuitenkin terveempi kuin vuosiin.

Marraskuu alkoi, seuraavat neljä kuukautta on pimeämpää, sitten taas valo voittaa. Omahoitaja lupasi auttaa minua asentamaan kaamosvalot parvekkeelle lauantaina. Sen lisäksi ohjelmassa on raclette-ruuan rakentelua, yksi kollega tahtoi väenvängällä lainata pannunsa minulle. Eipä silti, että minulla olisi mitään sitä vastaan, joskus avioliitossakin sellainen oli käytössä, mutta jätin sinne minne muutkin avioliiton aikaiset romut, ex-puolisolleni, joka selkeästi rakastaa enemmän tavaraa kuin minä. Mie osaan olla ilmankin, mutta silti joskus välillä harmittaa. Etenkin sienikuivurin kohtalo, vaikken tänä syksynä sieneen päässytkään (no, mahtuisinko muka sinne, haar haar haar). Hyvä pakkopyhäohjelma kuitenkin tiedossa!

(Olen väsynyt, sen kyllä huomaa. Tuli taas valvottua omahoitajan kanssa iltaa myöten. Sen takia ehkä töissäkin vähän kiukustuttaa, kun unesta on pula. Mutta kun oli kotona niin kivaa. Taas!)