Unohdin sanoa

Hei kaikki!

Tahtoisin kiittää teitä matkasta, jota olette sivusta seuranneet ja joskus jopa uskaltautuneet kommentoimaan. Olette laskeneet minut harvinaisen vähällä, vaikka varmaan syytä olisi usein ollut vähän tönäistä. On ollut kanssanne turvallinen olo.

Jos ikävä tulee, tiedätte, mistä minut löytää. En ole lakannut kirjoittamasta, päätin vain hankkia hivenen yksityisyyttä. Olemme kovin onnellisia tuon meillä asuvan kanssa. Suorastaan ällöonnellisia, siksi siinä ei paljon kirjoitettavaa olekaan. Ei skandaaliotsikoita.

Jos joskus törmäätte minuun virtuaalisesti tai livenä, kohdelkaa kiltisti. Minäkin pyrin siihen. Ensi vuonna olen kirjoittanut blogeja jo 12 vuotta, joten epätodennäköistä on, että koskaan voin pahasta tavastani kokonaan luopua. Olen vain luonteeltani nomadi, välillä lähden vaeltamaan.

Ja kyllä mie edelleen blogeja luen. En vaan juuri jouda kommentoimaan. Juu nou, kamala työ ja vilkas onnellinen kotielämä. Ei tarvitse lotota, sen verran hyvin asiat kääntyivät.

Voikaa hyvin. Kiitos seurasta!

Elän vieläkin

Koska asiani kietoutuvat kovin paljon yhteen Ihmemiehen asioiden kanssa, joudun mietiskelemään, missä muodossa jatkan kirjoittelua - jos jatkan. Ehkä olisi syytä siirtyä yksityiseen päiväkirjaan.

Kaikki on kuitenkin paremmin kuin hyvin. Olen onnellinen. Tämän minä tahdoin, tätä kaipasin.

Kiitos, kun olette kulkeneet mukana tähän saakka. I´ll be back - after a short while.

Viimeinen rock ennen aivokuolemaa

IM vie minua kävelemään. En edelleenkään ole suuri liikkumisen ystävä, siinä tulee hiki ja kaikkea. Tällä kertaa ei edes tullut unta, kuten yleensä on tullut seuraavana yönä. Ihan tyhmää. Elän kyllä toivossa, että ensi yönä asiat ovat toisin. Yleensä näin on käynyt heikon unihiekkalähetyksen jälkeisenä yönä. Uusi estrogeenilaastarihoitoni on ehkä tuonut jotain toivoa unen laatuun. En ole valpastunut aamuöisen vakioherätykseni jälkeen, vaan saanut unta uudelleen. Jotain hyvää. Termostaattiongelman ratkaisun pysyvyys siirtyy siihen, kunnes toimitiloissamme vallitseva subtrooppinen ilmasto on vaihtunut ilmastoinnin mukanaan tuomaan viileyteen. Nyt tehdään ilmastointiremonttia ja sen kyllä huomaa. Suolatehtaalla hikoilemme kaikki tasapuolisesti.

Aamutv sai kierrokset nousemaan tehokkaasti, kun kuuntelin sijoitusneuvojan ”neuvoja” sijoittaa lapsilisät ja tehdä lapsukaisesta eläkeiässä miljonääri. Jos perheellä on vara sijoittaa lapsilisät, perhe ei tarvitse lapsilisiä, on minun mielipiteeni. Annetaan mieluummin rahat niihin perheisiin, joissa syödään ennen markkapäivää kynsiä ja pöytälevyä. Sitten kun vielä olin kiihtynyt edellisenä iltana tv-uutisten pitkäaikaistyöttömiä ja työttömiä töihin ajavista toimista, niin olinkin valmis jakamaan kivääreitä ja käymään kohti lahtariarmeijaa. Pitäisi varmaan mennä politiikkaan huutamaan. Eikös siellä arvosteta äänekkyyttä, arvaamattomuutta ja jääräpäisyyttä?

Minulla on tänään markkapäivä, tuli vaan mieleen. Aion investoida vanupuikkoihin ja hiuslakkaan. Huomenna menen keskustelemaan vieraan pankin kanssa, jotta ottaisivatko ne minut ja mitä se minulle maksaisi. Oravapankin politiikka ei miellytä, jos automaattinostoistakin pitää ryhtyä maksamaan, jos jo etokortista itsestään maksan eur 2/ kk. Ei kelpaa, jos vaan maksutonkin vaihtoehto on olemassa. Minä nimittäin mieluusti käytän käteistä rahaa korttien sijaan, että tiedän, paljonko sitä menee.

Vähän pyörryttää

Kävin keskustelun esihenkilöni kanssa tulevasta toimenkuvastani. Niinhän siinä kävi kuin arvelinkin. Saan hoidettavakseni tilkkutäkin, osaan tarvitsen perehdytystä, osa on niin naurettavaa sälää, että vaikeata ottaa sitä tosissaan. Mutta kyllä siinä saa aikansa kulumaan.

Kaikkein naurettavinta oli motivaatiotarkistus; olen kuulemma äänekäs, äkkipikainen ja jääräpäinen. Tulevassa toimenkuvassa ei ole suotavaa haukkua ketään pölkkypääksi. Mielenkiintoista, niin en mielestäni ole tehnyt tähänkään saakka. Idiotismia minun on vaikea hyväksyä, mutta jos palkan ansaitseminen vaatii minua pitämään turpani kiinni, niin pidetään sitten. Kirjoittamista eivät ymmärtäneet kieltää, kun eivät tästä tiedä. Silmiä voin käydä pyörittelemässä vessassa.

Sääliksi käy kollegaa, hänen työkenttäänsä jakamaan ei jää ketään sen jälkeen kun määräaikainen työkaverimme poistuu ruodusta kuukauden päästä. Hän kyllä laskeskeli vielä nelisen vuotta kestävänsä. Sitten kutsuu eläkeikä. Minä en varmaan koskaan pääse eläkkeelle.

Mitähän minulta vielä tässä maailmassa vaaditaan? Tulee turpaan todennäköisesti monta kertaa. Onneksi muuten olen onnellisempi kuin varmaan koskaan elämässäni. Se auttaa kestämään typeryyttä.

***
Jäi kertomatta tarina ihanasta rauhallisesta viikonlopusta. Tai hauskasta roolipelikerrasta. Herkkuruuista. Kävelyretkestä joen rannassa. Naurusta, suunnitelmista, musiikista, jakamisesta. Jotenkin työ latistaa paljon hyvää elämässäni mitättömäksi mössöksi. Ei tosin kaikkea, ei se siihen enää pysty. Toivottavasti lakkaan nopeasti ajattelemasta tai toivomasta työelämältä mitään. Verenpaine vaan nousee. Keskityn muihin hienoihin asioihin, joita on tarjolla ylenpalttisesti.

Hajuhaittaa torjumassa

Ilmeisesti sen takia, että näkökykyni on varsin rajallinen, ovat tunto- ja hajuaistini kovin kehittyneet. Kiusallisessa määrin jopa. Äidinperintönä saamani pesukone haiskahti nenääni. Etenkin aamulla kun ensitöikseni kylpyhuoneeseen astuin, haistoin ummehtuneen tuoksun.

Ensiapuna pyyhin tiivisteiden välit ja pyöräytin 90-asteen ohjelman. Ei auttanut. Seuraavaksi työnsin pesuainelokeroon lopun hyllystä löytyneestä sitruunahaposta. Vähän se helpotti, mutta vielä jäi tuoksu leijailemaan nenäonteloon. Niinpä kävin apteekista täyden pussillisen ja vielä kerran nuohosin koneen Marttojen ohjeiden mukaan.

Riemu oli melkoinen, kun tänä aamuna vessaan könytessäni ei haisulia enää tuntunut. Nyt minulla pyörii koneessa ensimmäinen lakanapyykki. Iloa ja autuutta!

Aamun varhainen herääminen oli hyvä harjoitus huomista työpäivää varten. Tunnen oloni levänneeksi, vaikka viime yönä jo tuskapallero koputtelikin unen ovelle neljän aikaan. Siihenkin tosin saattaa helpotus olla luvassa, gynekologin kanssa neuvoteltuani sain estrogeenilaastarireseptin. Hän epäili, että tähänastinen oireilu on ollut vasta alkusoittoa ja että varsinainen keskiäkäisyyteen laskeutuminen alkoi vasta nyt. Minulla on kyllä kiva gynekologi, hyvämuistinen ja älykäs.

Todella toivon, että lääkitys toimii. Samoin toivon, että lääkettä riittää, eikä minun sen takia tarvitse kolmatta kertaa maksaa satasta lääkärikäynnistä. Edelleen kiukuttelen mielessäni, että moisen kyllä pitäisi kuulua perusterveydenhuollon piiriin. Sen verran usein nainen elämänsä aikana joutuu palvelua käyttämään. Ja rätit vielä päälle. Onneksi siitä riesasta olen jo kitenkin päässyt yli 10 vuotta sitten. Ei jäänyt ikävä.

Minä juon nyt kahvia. Nautin viimeisestä lomapäivästäni. Pelottaa töihinmeno, mitähän mie siellä tulen tekemään? Samoin pelottaa lääkärin mittaama verenpaine. On taas arvauskeskukseen asiaa.

Hyvää, surkeata, hyvää, parempaa, parasta

Kiire on ollut. Olemme koittaneet saada kotiolosuhteita kuntoon, koska nyt IM asuu luonani virallisesti. Se ei nytkään ole vielä helppoa, tavaraa on liikaa, molemmat ahdistumme vuoron perään. Huutoa kotiresidenssimme on riittänyt. Mutta tämän kanssa on pakko elää ja toivoa, että joskus lähitulevaisuudessa saamme suuremman kodin. Mielellään ainakin 70 neliömetriä, IM tahtoisi enemmäkin. Juuri mitään hänen tavaroitaan ei ole saatu tuotua tänne, eikä saadakaan, mikäli minusta on kiinni, en tahto tuupata pilttuuta niin täyteen, että jää vain kapeat kävelyraitit.

Matkustimme tällä kertaa junalla Pohjoisempaan Suomeen lauantaina. Liput olivat 50 senttiä kalliimmat kuin Onnibussin piletit. Voitte vain kuvitella, miten paljon enemmän junassa on elintilaa jättiläisille. Sitä paitsi juna on tunnin nopeampi. IM pelasi Älypäätä, minä luin. Välillä pussailimme ja olimme ällöttävän onnellisia. Perillä olisin halunnut viedä IM:n syömään ulos, mutta hänellä on nyt sellainen "säästän kaikessa, missä voin"-kohtaus. Ihan hyvä niin, tein sitten kanapastan äiteen luona. Keittiössä siellä vielä jotain on, mutta huonekalut olivat jo lähes kaikki kadonneet.

Sunnuntaina nuorempi pikkuveljeni vaimoineen tulivat hakemaan meitä puolen päivän punttuussa. Olimme ajoissa liikkeellä, kerkesimme ennen uurnanlaskua käydä haukkaamassa palaset kahveineen. Aamulla ei juuri kummallekaan eväs maistu, mutta jos ei oikeaan aikaan natustettavaa löydy, tapamme molemmat taloissa ja puutarhoissa. Hyvä, siten ymmärtää toista. Tapasimme vanhemman pikkuveljeni perheineen samaisella huoltoasemalla, meillä on aika sama kaiku askelten. Hautausmaan parkkipaikalla odotti loppu saattoväki. Meitä ei paljon ollut, perheen lisäksi kaksi serkkuani perheineen, toinen heistä oli pappi,

Pikkuveli ehdotti, että kantaisin äidin hautaan. Hän kantoi isämme, ja tahtoi, että jompikumpi meistä kahdesta, nuorin meistä tai minä, tekisi tämän, ettei hänen tarvitsisi tehdä sitä toistamiseen. Tietysti suostuin, vaikken ollut siihen valmistautunutkaan. Äiti tuntui kovin kevyeltä. Siinä vaiheessa kun nuorin totesi, että oli oikeus ja kohtuus, että minä kantaisin äidin viimeisellä matkallaan, kun hän oli kantanut minua ensimmäiselläni ja aivan ensimmäisenä meistä, alkoi vesi valua silmistä. Olihan siinä sen verran vahvaa allegoriaa. vesisadetta riitti aina niin pitkään, kun laskin äitini tuhkauurnan hänen lopulliselle leposijalleen, eivät nimittäin kädet riittäneet enää niistämiseen tai silmien kuivaamiseen. Olen kova täti liikuttumaan, toisaalta mietin koko ajan, että olen teennäinen näyttelijä naurettavassa roolissa. Suren elämätöntä elämää.

Uurnanlaskun jälkeen kuljimme läpi kaikki sukulaiset. Niitä kylmällä pohjoiskarjalalaisen pikkukaupungin hautausmaalla riittää. Kerroimme toisillemme tarinoita edesmenneistä, kävimme sen jälkeen vielä juomassa toppakahvit, ennen kuin hyvässä järjestyksessä matkustimme takaisin äidin viimeiselle kotipaikkakunnalle.

Sovimme menevämme syömään rennosti perheen kesken, kun vaatteet oli vaihdettu. Hauskaa oli. Leppoisaa haastelua, huulenheittoa, hyvää ruokaa, erinomaista palvelua. Veljet perheineen tutustuvat paremmin IM:een. Tuntuu, että hyväksyntä on molemminpuolista. Tämä on tietenkin minun tulkintaani, IM toki on kertonut ihastuksestaan heihin, tuntee saavansa jopa veljiä puolison lisäksi. Viehättävä ajatus, tulkintani mukaan he ihan aidosti tulevat toimeen keskenään. Se nyt kuitenkin olisi tarkoitus, kun tälle tielle olemme lähteneet.

Maanantaiaamuna kantelimme kyytiin nojatuolin, sohvan ja pesukoneen. Pikkuveli lähti kuskiksi, poikkesimme nakkaamassa äidin alusvaatteet, kylpytakit ja yöpuvut kaatopaikalle, muu vaate menee kiertoon. Rauhallisesti haastellen ajelimme takaisin pääkaupunkiseudulle. Sillä välin kun IM ja veliseni veivät vanhat kiertoon, tein ruuat ja siivosin. Ottoveli oli käynyt pari yötä, mutta kertoi, ettei kunto ole niin vahva, että hän pysyisi sohvalla makailemaan. Pelottaa hänen puolestaan, toivottavasti kaikki menee hyvin. Huomenna onneksi näen häntä, että voin todeta kuntonsa henkilökohtaisesti.

Onneksi lomaa on vielä jäljellä. On tässä ollut kaikenlaista, paljon väsyttää. Päällimmäisenä kuitenkin on sellainen ihmeellinen täyttymyksen tunne. Silti vähän pelkään, mutta riski on nyt vaan pakko ottaa. Syteen tai saveen - ja minä pahalainen sanon, että katolleen menee kuitenkin, mutta näillä mennään. Sydän sanoo niin.

Luottamusta liikkeellä

Ihanaa olla kotona! Kolmas lomapäivä on alkamassa. Nautin aikataulujen puuttumisesta ja haahuilusta. Nautin juttelemisesta, asioiden tekemisestä yhdessä, tontin kartoittamisesta. Olen tolkuttoman onnellinen jokaisesta normaalista kotihetkestä.

Hautajaiset sujuivat mallikkaasti. Äiti oli pidetty ihminen, kukaan ei liioitellut eikä kertonut mustaa valkoiseksi. Ei tarvinnut. Hän oli hyväntahtoinen ja vieraanvarainen ihminen, ujo ja arka tosin. Äidin elossaolevat sisaret olivat kaikki neljä paikalla, heitä selvisi aikuisikään yhdeksän. Kaksi kuoli vauvana. Serkkuja oli läsnä lauma, luvassa on kuulemma serkkutapaaminen myöhemmin syksyllä. Saattoväkeen kuului myös isän puolen sukua, äidin ystäviä ja vanhoja työkavereita.

Tilaisuus meni samalla kaavalla kuin isän hautajaisetkin. Pikkuveli oli varannut valkoiset suuret ruusut saattoväelle laskettavaksi arkulle. Mutsi vietiin odottamaan tuhkausta ja me siirryimme pitopöytään. Siinä vaiheessa oli jo nälkä, Onnibussissa aamutuimaan vedetty sämpylä ei paljon lohduttanut. Juuri ennen siunaustilaisuutta meinasi käämi palaa, onneksi IM oli strategisesti hiljaa. Jälleen kerran hän ymmärsi, mitä tehdä. Ääneni petti useasti adresseja lukiessa, niin tiesin tapahtuvan. Sen sijaan veljen vaimon soittama "Äideistä parhain" sai minut vain vaivautumaan. Kukin tyylillään kuitenkin.

Hautajaisten jälkeen kävimme baarissa yksillä, silmät olivat kipeät. Menimme hotelliin ja silpaisimme kovat kaulasta. Pari pulloa kuohuviiniä, iltaruoka Ehta-ravintolassa (mielettömän maukas haukiburgeri!) ja unille.

Aamupalan jälkeen elbasimme hetken, ennen kuin siirryimme äidin luokse. Sieltä pikkuveljen ja vaimonsa kanssa torille ja sen jälkeen katsastamaan heidän uusi kotinsa. Kaunis kotoisa asuntohan se oli, rivitalo, ettei aivan kulttuurishokki tullut omakotitalon jälkeen. Illanistujaiset pidimme toisen veljeni ja vaimonsa luona. Puitteet ovat komeat. Keskustelu oli vilkasta, mukavaa katsoa suvun tutustuvan IM:een ja hyväksyvän hänet. Saa samalla pari veljeä, kun minun kanssani ryhtyi tekemisiin. Mutta se konjakin latkiminen oli liikaa, humalaanhan siitä tuli.

Kaikki kostautui kotimatkalla, dejavu-ilmiö isän hautajaisten jälkeen. Kaamea kankkunen ja Onnibussin onnettomat tilat, ei varmaan tarvitse sanoa enempää. Olimme molemmat kärttyisiä, vaikka kotiin pääsimmekin. Onneksi ruoka parantaa olon. Ja pienimuotoinen liikunta.

Olen onnellinen. Ihmeellinen olo. Epätodellinen.

Kaaos ja sekasorto all night long

Eilen osoittautui kynä miekkaa mahtavammaksi. Kuivamustekynä päätti päivänsä rintamuksilleni juuri, kun nakotin vessassa, katastrofihan siitä seurasi. Väriä löytyy vielä seuraavana päivänä mm. käsivarsista, reisistä sekä rinnoista. Lempityöpaita kuoli värjäytymäkuoleman. Työpaikan vessan kaakelilattian sain puhtaaksi, ovea sekä käsienpesuallasta en.

 

Tuhersin itkua koittaessani puhdistaa paitaa ja käsiäni siihen kuntoon, että ilkesin kotiin lähteä. Sitten annoin periksi ja päätin, että kotiin lähden, olin minkä näköinen olin. Kiukustutti ja surutti. En ole aivan oma itseni tällä hetkellä. Kamelin selkä tuntuu olevan aika lähellä ratkeamista. Onneksi IM oli kotona, hänen syliinsä painuin suoraan vollottamaan niin, että räkä tursusi. Olen sullonut alitajuntaani niin paljon tavaraa, että se alkaa valua yli väkisten. Tarvitsen lomani, että kerkeän käsitellä asiat.

 

Nyt on väliaikaisesti tuuli tyyntynyt. Suhteellisen pitkät ja levolliset unet auttoivat. Jaksan taas järjestää, pitäisi tuossa yksi syntymäpäiväpakettikin saada loppuun saakka rakenneltua. Sen lisäksi pitää kerätä hautajaisvaatteet, siivota, että Ottoveli voi majoittua välietappiin ennen siirtymistä omalle puolelleen Suomea. Voimat ovat hänelläkin vähissä, edessä pitkä kuntoutumisjakso. Onneksi lääkitys toimii!

 

Minun pitäisi varmaan hakea jotain muutakin päälääkitystä. Ehkä seuraan tilannetta muutaman viikon. Onneksi ei alkoholia ole tarkoitus nauttia, ylikierroksia on muutenkin tarjolla.

 

Sippi, naatti, unimurmeli

Elokuu alkaa reporankasena. Onneton katsoin eilen telkkarista Vera Stanhope uusinnan. Olin ilmeisesti lähtenyt baariin edellisellä kerralla, kun loppua en muistanut laisinkaan, vaikka kehua retostinkin aluksi nähneeni jakson. IM tutki jotain musiikkisoftaa, teki alustavia pohjia yhteen biisiin. Meillä oli siis tolkuttoman tavallinen ja normaali sunnuntai-ilta. Sellaisia iltamme kyllä ovat olleet viime aikoina muutenkin. Aivan toista kuin pari kuukautta sitten, välillä on vaikea muistaa saman miehen kanssa pyörivänsä.

Töissä pyörittelen vähiä töitäni enkä meinaa saada niitäkään tehtyä. Kehtuuttaa. Mutta aion puhdistaa pöytäni – henkisesti meinaan – fyysisestihän meillä ei pöydille jää mitään. Kahvi on menettänyt vaikutuksensa, ajatukset askartelevat tulevassa vapaassa. Siitäkään ei mitään varsinaista lomaa ole tulossa, mutta jos nyt saisin edes jotain muuta ajateltavaa siihen saakka, että pääsen taas takaisin työpaikalle irtisanottavaksi tai uudelleenkoulutettavaksi. Mikä nyt sitten kohtalo lienekään; kieltämättä sylettää, kun ajatus siitä päässä käy.

Tämän päivän tärkein oli työturvallisuuskurssi, joka olisi pitänyt tehdä jo maaliskuun loppuun mennessä. Parempi kai kuitenkin myöhään kuin ei ikinä. Jotkut työtehtävät jäävät väkistenkin vähemmälle huomiolle. ei vaan kerkeä. Paitsi että nyt kun työtä on enää erittäin vähän jäljellä, niiden vähienkin tekeminen tökkii ja hidastuu. Ei huvita/ kiinnosta. Ei kyllä oikein kiinnosta mikään muukaan, mikä mahtaa olla vikana? Vähän ehkä pelottaa tulevat hautajaisetkin. Suru on jäänyt taka-alalle, mutta kyllä se sieltä vielä löytyy.

Entä jos ei huvita?

Ihan kuin olisin kokenut tämän ennenkin. Mitä vähemmän minulla on työtä, sitä vähemmän se minua kiinnostaa ja sitä hitaammin teen nekin vähät. Välttelen, vatuloin, väheksyn. Sama oli nähtävissä vuonna 2012 ennen potkuja. Ihan samalla tavalla haahuilin silloinkin. Nyt valitettavasti energiaa ei tunnu riittävän edes uuden työpaikan hakemiseen. Ajattelen, että kerkeän minä sitten loman jälkeenkin itseäni ryhtyä masentamaan.

Noh, näillä mennään. Kuitenkaan ei mitään rästihommeleita ole jäänyt. Suurin piirtein pysyn aikataulussa. Töitä on vielä neljä päivää. Tähän aikaan ensi viikolla istun jo Onnibussissa kohti pohjoisempaa Suomea ja hautajaisia. Kyllä minä jaksan. Turha tätä on stressata, kun en tiedä tulevaisuudesta. Hällä väliä, sanon minä.

Ihmemiehen kanssa olemme kehittäneet iltarutiiniamme, lähdemme kävelylle yhdeksän maissa illalla. Silloin on edes hivenen viileämpää. Kumpikaan meistä ei kestä kuumuutta. Sen jälkeen onkin hyvä rauhoittua, katsoa uutiset ja minun mennä unille. Välillä rähähtelemme toisillemme, mutta se johtuu vain kuumuudesta, ei ole mitään vakavampaa. Muuten olemme ällöttävä kujerteleva pariskunta. Tutustumme toisiimme kaiken aikaa lisää, onneksi niihin parempiin puoliin. Muistuttelen itseäni, etten saa antaa asioiden lipsahtaa huonolle tolalle. Jos siitä on merkkejä, on parempi lopettaa suhde kuin antaa sen jatkua tekohengityksellä.

Mutta olen mie, kuulkaa, onnellinen. Hävytön.

Tehtävien siirtoa

 Töissä pääsin vihdoin opettamaan seuraajaani. Hänen profiilinsa ei tietenkään ole kunnossa, joten opetus on toistaiseksi vaillinaista. En ymmärrä, miten vaikeata voi olla minun profiilini kopioiminen tuotannonohjausjärjestelmään. Mitä ne ihmiset eivät tee oikein? Heillä ei ole kovin pitkää aikaa ratkaista ongelmaa, aloitan lomani perjantaina 5.8., äidin hautajaiset ovat silloin. Seuraajani vaikuttaa oikein mukavalta, viehättävältä ja muodollisesti pätevältä nuorelta mieheltä. Silmä lepää, joten siinäkään mielessä minulla ei ole perehdytyskeikkaa vastaan mitään. Vähän tietysti oma tulevaisuus mietityttää, kun ihmiset kyselevät, että mitä tulen tekemään ja vastaan, etten tiedä vielä.

Olivat muuten töistä lähettäneet minulle surunvalittelukimpun kotiin. Se odotti iltasella ovessa, kun saavuin Marketan kautta kotiin. Kauniita kukkasia, valkeita pioneja ja hortensioita, valkoisia ja pinkkejä neilikoita söpössä pallomuodossa. Se olikin sitten elämäni ensimmäinen kerta, kun sellaisen lähetyksen sain. Ajattelin, etteivät ihmiset enää muistaisi tuolla tavalla, mutta ilmeisesti tapa on edelleen voimissaan. Itse tunnen oloni kiitolliseksi ja helpottuneeksi, äidin ei, voimille kiitos, tarvinnut kärsiä.

Elän uutta teini-ikää, mutta seesteisemmin. Vietän aikaa puhelimessa tuntisotalla. Vielä kolme yötä ja meillä on joulu. Harjoitus on saanut vakaamman muodon, varmaan suhteemme kivisin karikko on nyt takana. IM:llä on asioissaan paljonkin selvitettävää, olen ilmoittanut, että tukena olen, mutta taloudelliseen puoleen en aio sotkeentua. Hänelle voi käydä vielä huonosti, mutta sen kanssa painimme sitten, jos niin käy.

Arkipalautus

Olihan se ensimmäinen lomapätkä! Tapahtumia riitti enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Onneksi ne myös veivät ajatukset pois työasioista, en juurikaan ole niitä ajatellut. Jostain syystä on ihanaa palata töihin, vaikka sielläkin on luvassa luopumisen tuskaa.

Harmittaa tavallaan, että juuri kun on alkanut päästä perille tehtävistään ja kehittänyt jonkinlaisen systeemin niiden järjelliseen hoitamiseen, joutuu opettamaan seuraajalleen työn. Toisaalta onhan siinä se hyvä puoli, että pääsen taas opettelemaan jotain muuta - ellei minua sitten irtisanota. Sekin mahdollisuus on otettava huomioon. Mutta sittenpähän irtisanotaan, enköhän minä jotain taas keksi/ saa. Myyn itseni edullisena määräaikaisena ja pääsen sitä kautta taloon sisälle. En kai mie vielä ihan ikäloppu raakki ole. Tai jos olen, niin sitten olen, opettelen elämään kapeammalla marginaalilla.

Jos tässä maailmassa mitään olen oppinut, niin sen, että mikään ei ole varmaa. Maailma heittelee ihmistä kummallisesti, aina siihen suuntaan, mitä et ikinä olisi arvannut. Jostain ihmeen syystä sitä vain selviää kaikesta, ei samanlaisena, muuttuneena, mutta selviää kuitenkin. Joskus tulee hyvää, toisinaan surkeita asioita. Oppii luottamaan itseensä, ystäviin ja perheeseen, aina on joku ottamassa kopin, jos vaan antaa luvan. Sitten jos itse tahtoo käpertyä surkeuteensa, niin sinnehän jäät. Jaettu tuska on puolikas, tai ainakin neljäsosan pienempi. Ilo ja onni taas lisääntyvät eksponentiaalisesti. Tyytyväisyys on aivan liian aliarvostettu laji, paljon yleisempää kuin onnellisuus.

Lähdenkin nauttimaan tyytyväisyydestä ja tarpeelliseksi tuntemisen tunteesta töihin. Onneksi kesää on vielä jäljellä. Samoin lomaa. Ja hautajaiset. Voi sitä onnellisuuttakin vielä olla tarjolla.

Riutumista

Mökkiloma oli viehättävä. Vähän sadetta, ukkosta, auringonpaistetta, saunaa, paikallisia torikokemuksia, herkkuruokaa, musiikkia ja puhetta. Vuokrasin retkeä varten halvimman hintaluokan auton, se nostettiin ilman kuluja B-luokkaan. Sain valkoisen pienen neliovisen Fordin. Noin 50 km ajamisen jälkeen se alkoi tuntua kotoisalta, jos ylimääräistä rahaa olisi, voisin jopa sellaista harkita. Kiva oli huruutella lyhkäisiä matkoja.

Kun olin tulossa äiteen luokse, huomasin auton luovutettuani, että ensin oli soittanut veli ja sitten äiti. Samassa järjestyksessä soittelun takaisin, mutsin verensokeri oli laskenut 3,3een. Rouva oli jo niin sekaisin, ettei enää ymmärtänyt mitään tästä maailmasta. Veli oli tunkenut hunajaa kitusiin ja soittanut ambulanssin.

Loppu hyvin toistaiseksi. Mutsia ei viety sairaalaan, koska minä olin tulossa. Täällä kotona odotteli sohvalla pieni harmaa hauras muori. Ei hänestä enää ole minkään tekijäksi. Olen siis muutaman päivän ajan hänen taloudenhoitajansa. Sitten roolin ottavat kotisairaanhoito ja yksityinen hoitofirma. Veikkaan, ettei kovin pitkäksi aikaa.

Tänään menemme nuoremman pikkuveljen mökille. Ilma ei välttämättä ole paras mahdollinen, mutta kunhan pääsen veden viereen, niin saan voimaa. Panteistille kirkossa käynti on helppoa.

Jostain syystä kuitenkin kaipaan kotiin. Tahdon karkuun, en osaa kohdata surua. Olen heikko paska ja luuseri.

Lomakooma Kummituksen tapaan

En ole tehnyt lomallani vielä mitään. Tai noh, siivonnut pilttuun Tuska-vieraiden jäljiltä, tiskanut, pessyt pyykkiä sekä päivittänyt isäni vanhaan koneeseen Windows 10. Jälkimmäisessä meinasi hermot mennä.

Maanantai-iltana otin uniavusteen. Nukuin 9 tuntia. Heräsin yöllä kolmesti, mutta aina sain uudelleen unta. Nukuin myös kahdet päikkärit ja viime yönä kuusi tuntia. Ehkä tämä tästä vielä muuttuu hyväksi, mutta tokkuraan se minut veti. Note to self: Avustetta ei voi käyttää työpäivänä.

Olen puhunut Whatsup-puheluita monta tuntia. Olen vuokrannut elämäni ensimmäistä kertaa vuokra-auton. En ole vakuuttunut, teenkö oikein vai väärin, mutta minun on kokeiltava, koska sydän sanoo niin.

Odotan torstain Black Sabbath-keikkaa. Ei haittaa edes vesisade, minulla on sadeviitta enkä pelkää käyttää sitä. Tänään kohta vien pullot kauppaan, käyn maitoa ja tuoreen leivän, sen jälkeen ryhdyn pakkaamaan. Ehkä myös siivoan komeron. Aion juoda vettä ja kahvia. Aion hengittää ja katsoa telkkarista sekä Areenasta onnellisia ja rauhoittavia ohjelmia.

Aloittivat muuten eilen aamulla elementtipalikoiden uudelleensaumauksen taloyhtiössämme. Siitä lähtee ääntä ja pölyä, kesto 8 viikkoa. Muuten tämä on juuri sitä, mitä kaipasin. Ei mitään ihan yksin.

Mansi- ja mustikoita

Mikähän puutostauti minuun nyt on iskenyt? En vuosiin ole juurikaan syönyt mansikoita. Ovat kovia, kitkeriä raakileita eivätkä yhtään suun mukaisia. Pari viikkoa sitten kun ensimmäiset kotimaiset ilmestyivät kauppaan, näyttivät kuitenkin niin kypsiltä, että tuli mielihalu. Eikä turhaan, kypsiä ja makeita ovat olleet. Ilokseni olen pistellyt varmaan viitisen rasiaa kitusiini.

Eilen sitten ihan yllättäen taas tuli stoppi, vaikka mikäli mahdollista marjat olivat vieläkin makeampia kuin tähän saakka. Mutta suuta alkoi kutittaa ja kieltä kirvellä. Se on varoitus allergiselle ihmiselle, seuraavaksi olisi vuorossa allerginen reaktio. Pitää siirtyä takaisin pensasmustikoihin, banaaniin ja satunnaisiin vadelmiin ja meloniin. Pitää olla tyytyväinen, että jotain hedelmiä ja marjoja saan alas, en koskaan ole niistä innostunut. Kauheata olla kranttu.

Olen tullut siihen tulokseen jo useampi vuosi sitten, että kun en kerta pakastemarjoja vedä, hienohelma, niin syön sitten tuoreita niin pitkään kuin kukkaro sallii. Ja muutakin tuoretta. Säästän sitten haudassa. Haarhaar.

Olen taas väsynyt, puoli viiden aikaan herääminen ei oikein sovi minulle. Paremmin sopisi mennä nukkumaan siihen aikaan. Eilen onneksi saivat pyykit kyytiä. Tänään jatkan lisäkotihommilla. Huomenna pakkaan, tuliaisetkin melkein ovat valmiina. Eikä minulla enää ole yhtään maanantaiaamuherätystä ennen lomaa, mutta paljosta vetoa, herään taas ennen kukonlaulua vaikka ei olisi tarve. Mistä sitä unta saa ostaa?

Tasaantuu se tämänkin humman laukka välillä

Suvanto. Se tuntui siis tältä. Unetkin ovat vähän rauhoittuneet. Olen pikkusen siivoillut, vähän järjestellyt, päätä myös, miettinyt asioita ja tullut siihen tulokseen, että minut vielä useasti tulee pelastamaan uni. Vaikka se tulisi kolmessa pätkässä, kunhan sitä vaan on reilu 6 tuntia, pärjään. Välillä muistan syvään huokaillen elämää ennen avioliittoa, siellä sain unta jopa 12 h putkeen. Olen mie ollut kone!

Äiti ei jaksa kotona. Roskienvientikin vie voimat, itsensä ruokkimisesta puhumattakaan. Nyt sitten etsitään joku hoitolaitos. Pannaan asunto ja tavarat lihoiksi, saadaan pääomaa hoitomaksuihin. Tärkeintä on hänen loppuelämänsä helppous. Ei me niitä pennejä kaivata, minä ainakaan omassa katastrofissani. Tuhlaisin vaan turhuuteen ja rietastelisin jonkun epäsopivan ihmisraasun kanssa.

Edellinen epäsopiva ihmisraasu on kadonnut. Minulla on sauna täynnä kitaroita, kirjoja, kenkiä ja vaatteita. Pitäisi tyhjentää kellaria, että saisi sinne IM:n tavaroille väliaikaisen kodin. Saunaankin varmaan jossain vaiheessa nimittäin tekee mieli. Mutta ei huomenna, huomenna menen kavereiden kanssa taas keikalle. Toivon parasta, etten joudu tapahtumien pyörteeseen, vaan ymmärrän tulla kotiini. Lauantaina pitäisi ihan oikeasti pitää kodinhoitopäivät, koska juhannuksena en ole kotona, vaan olen Tampereella. Sitä seuraavana viikonloppuna Tuskassa ja sitten pitäisi käydä katsomassa Black Sabbathia. Sen jälkeen kai pitäisi pohjoisempaan Suomeen.

Minulla ehkä on jonkinlainen tuuraaja pariksi viikoksi. Nyt vaan pitäisi keretä tehdä sille ohjeet ja opettaa. Ihan pikkujuttu.

Ilmoja on pidellyt

Puhkun taas pyhää raivoa työasioiden tiimoilta. Ulkoistettu (sic) vaihteemme yhdistelee minulle puheluita, jotka eivät todellakaan kuulu minulle, sitten joudun antamaan omat yhteystietoni henkilöille, jotka tietenkin jatkossakin tulevat samoissa paska-asioissa kääntymään puoleeni. Ja kaikki vain siksi, että myös ostoreskontramme on ulkoistettu (I see a pattern…) eikä heille ole puhelinnumeroa, vain sähköpostiosoite. Tsiissas. Vihaan ulkoistamista! Sen lisäksi sain juuri tietää, että samanlaiseen asemaan jossain päin yritystämme palkattu henkilö tulee saamaan yli 600 euroa parempaa palkkaa kuin minä. Juu, kehityskeskustelua ei edelleenkään ole pidetty, mutta voitte uskoa, että tulen ottamaan asian puheeksi.

 

Onneksi tänään saa ihmisseuraa Kaisaniemessä. Minua kyllä vähän pelottaa, että miten se Adam-parka hoitaa pestinsä ison idolini saappaissa, mutta biisit nyt ainakin ovat hyviä. Kavereitakin tulee nähtyä. Muita musiikillisia huomioita, Tampereelle on tällä kertaa Valtteri Festareille hankittu 2 pvn lippu, ei ole siis tyytyminen pelkkään ilmaistarjontaan. Sekin kyllä on Treella ollut erinomaista viime vuosina, ei käy kieltäminen. Tampere on ihana juhannuskaupunki. Ja ne ihmiset rakkaat!

 

Kampaajanketkuni teki minusta porkkanan läksiäislahjaksi. Hän käytti jotain muuta väriä kuin tavallisesti, väri ei tunnu lähtevän pois samaa tahtia kuin tähän asti käyttämänsä. Taisi sattua ihan oikea kestoväri. Mutta pää on liian punainen, en tunnista itseäni. Kanssakulkijat kyllä sanovat vihdoinkin hiusten värin mätsäävän ihonvärin kanssa, on kuulemma hehkua liikkeellä. Kuumeista hehkua, minusta välillä tuntuu, on vähän heikko ja hutera olo.

 

En jaksa kokonaispäivittää IM-tilannetta. Se on monimutkainen. Välillä ihanaa ja hienoa, välillä yhtä kushelevettiä. Juuri tällä hetkellä kiihkeästi toivon ja odotan, että hän saisi oman kodin ja väliaikaisjärjestelymme loppuisi mahdollisimman pian. Uskon, että silloin kokonaistilannekin tulee paranemaan. Hän kyllä saattaa tuhota itsensä ennen sitä, mutta sitten minä en enää ryhdy pelastaviin toimenpiteisiin. Onneksi juhannukselta hän lähtee mökkeilemään, saan kaipaamani mietintätauon.

 

Kaipaan myös unta. Positiivinen asia tilanteessa on se, että olen laihtunut noin viisi kiloa. Kohta joudun housukaupoille tai ompelukoneen kanssa lähikontaktiin.

Kuolleet miehet

Isäni ja S kuljeskelevat unissani vuoron perään, välillä jopa samassa unessa. Viime yönä isäukko istui sängynlaidalle ja alkoi selittää jotain oleellisen tärkeää. En vaan muista tietenkään, mitä. Sen sijaan muistan seuraavasta unesta miehen, joka oli kuulemma keksinyt aivan mielettömän ihanan ja upean s*ihinottotekniikan naisille, että oli kuulemma tyydytys taattu. Siinä minä sitten katselin jotain opasvideota ja mietin, etten kyllä tahtoisi kaveria alapäätäni nuohoamaan, sen verran amatöörimaista meininki oli.

 

Vahingossa ylitin tilini viikonloppuna. Taimikauppa ja IM:n isän haudalla vierailu sotkivat ajatukset sen verran pahasti, että tuli sitten kympin vahinko. Paljonkohan ne siitä rankaisevat nykyään? Mutta on tuo tulevien appivanhempien tapaaminen tällä tavalla tosi kätevää, kovin ovat hiljaisia eivätkä pistä vastaan. (Älkää nyt säikähtäkö, se on vitsi, en ole vielä suostunut mihinkään peruuttamattomaan) Parvekkeelleni majoittuivat salvia, rosmariini, pari erilaista basilikaa, suklaaminttu ja timjami. Laventelin olisin tahtonut, viime vuotinen ei kestänyt talvea.

 

Kollegan läksiäiset perjantaina olivat juuri sopivan lyhyet. Olin kotosalla jo kuuden jälkeen. Oli ihanaa hoidella kotihommia kaikessa rauhassa ja ilman huolta huomisesta. Minä vaan olen vähän kateellinen kaikille, jotka pääsevät pois meiltä töistä. Joku osa minusta toivoo jopa irtisanomista tai lomautusta, koska nekin ovat hyvä vaihtoehto burnout-sairaslomalle, joka minua tässä vielä uhkaa, jos moista menoa kauan kestää. Alan olla venymiskykyni äärirajoilla, unet ovat menneet, pinna kireällä ja viihdevuosioireet ovat taas villiintyneet. Vettä valuu pitkin kulmia ja kupeita.

 

Tänään kuitenkin on kampaajan vuoro. Ja ehkä pienet drinksut kampaajani viimeisen työpäivän kunniaksi. Hän muuttaa Australiaan, sai mokoma sinne työluvan. Tulee kuulkaa kalliiksi jatkossa hiustenhoito – tai sitten annan vain tukan kasvaa.

Mielenhäiriöisiä tunnustuksia

Vastoin parempaa tietoani jatkan Ihmemiehen tapailua, nyt kun hän on palannut jotakuinkin järkiinsä. Asiassa on kovin monta mutkaa ja muttaa. Ainakin vähäksi aikaa, en usko, että tässä enää mitään ruusunpunaista lasilinnaa saadaan aikaan, mutta jos nyt vähän jotain. Hänessä kuitenkin on paljon hyvääkin ja nyt toisaalta tiedän hänestä enemmän, osaan lukea merkkejä tarpeen tullen.

Asiaa tönäisi eteenpäin fakta, että IM ilmestyi hakemaan tavaroitaan keuhkokuumeessa. En minä vaan jostain syystä osannut laittaa 40 asteen kuumeessa hourivaa ihmistä takaisin taipaleelle. Siinä samalla taisi joku jenga mennä takaisin oikealle uralleen, kun taudista tokeni lähes se ihminen, jonka tapasin pari kuukautta sitten. Minä puhun koeajasta, testistä, katson hetken nyt, mitä tässä tapahtuu. Asetan rajoja ja teen sääntöjä, se olisi pitänyt tehdä jo alun perin. Eikä hukkua siihen me-mereen.

Muu maailma jatkaa kulkuaan. Äidin tauti etenee. Nyt ovat tulleet kivut, lääkitystä ryhdytään nostamaan kodeiinin kautta morfiiniin. Lääkäri oli painokkaasti todennut, että jos on hoitamattomia asioita, niin nyt alkaisi olla niiden hoitamisen aika. Nyt ei minunkaan kannata tehdä kovin pitkän tähtäimen suunnitelmia, mene tiedä, koska ne ryhtyvät elämään omaa elämäänsä.

Viikonlopusta pitäisi tulla rauhallinen, tahdon siivota ja käydä taimiostoksilla.

Melkein valoisaa

Tunnen itseni lähes ihmiseksi. Uni ja kodin siivoaminen saavat aikaan valheellisen rauhan ja turvan tunteen. Aion mahdollisuuksieni mukaan pitää siitä kiinni. Tiedän, ettei lihava nainen ole vielä laulanut, mutta väliaikakin on hyvästä. Show saattaa tuottaa encoreita, vaikken niitä tahtoisikaan.Muutama pitkä yö unta saa ihmeitä aikaan. Jotenkin ymmärrän jälleen kerran ihmisiä, joista tulee vaarallisia unettomina. Ette tahdo tietää suunnitelmistani. Ja nythän niitä ei enää ole.

Hivenen harmittaa, etten voi kertoa koko episodia. Sen loppu tulee olemaan suurella todennäköisyydellä ruma ja surullinen kertomus elävästä elämästä. Mutta se ei ole minun tarinani, sisältää muita eläviä ihmisiä ja joitain kovinkin vastenmielisiä piirteitä. Minua koskettavassa osiossa oli kauniitakin asioita ennen asioiden muuttumista rinnakkaistodellisuudeksi. Ex-mieheni varmaan kääntyilee haudassaan ja nauraa olemattomaan partaansa. Tai miten nyt tuhka mitään kääntyilee...

Kunpa voisin sanoa oppineeni episodista jotain. Ehkä sen verran, että olen oppinut pyrkimään pois ja karkuun nopeammin. En enää kanna pelastajan viittaa enkä pyri auttamaan, jos vaarana on, että vahingoitun itse. Voin toimia kauempaa pelastamistarkoituksessakin, ei minua etulinjassa tarvita. Hyvä oli, että kokeilin, hyvä, että ymmärsin antaa asioiden mennä. Minun täytyy olla itselleni armollinen, kukaan muu ei sitä tee. Ehkä tällä rimpuilulla on tarkoituksensa, ehkä opin taas jotain itsestäni ja kanssaeläjistä.

Juuri ennen valoisan koittamista on pimeintä. Luulen, että pian sarastaa. Toivon sitä.