Mökkiloma oli viehättävä. Vähän sadetta, ukkosta, auringonpaistetta, saunaa, paikallisia torikokemuksia, herkkuruokaa, musiikkia ja puhetta. Vuokrasin retkeä varten halvimman hintaluokan auton, se nostettiin ilman kuluja B-luokkaan. Sain valkoisen pienen neliovisen Fordin. Noin 50 km ajamisen jälkeen se alkoi tuntua kotoisalta, jos ylimääräistä rahaa olisi, voisin jopa sellaista harkita. Kiva oli huruutella lyhkäisiä matkoja.
Kun olin tulossa äiteen luokse, huomasin auton luovutettuani, että ensin oli soittanut veli ja sitten äiti. Samassa järjestyksessä soittelun takaisin, mutsin verensokeri oli laskenut 3,3een. Rouva oli jo niin sekaisin, ettei enää ymmärtänyt mitään tästä maailmasta. Veli oli tunkenut hunajaa kitusiin ja soittanut ambulanssin.
Loppu hyvin toistaiseksi. Mutsia ei viety sairaalaan, koska minä olin tulossa. Täällä kotona odotteli sohvalla pieni harmaa hauras muori. Ei hänestä enää ole minkään tekijäksi. Olen siis muutaman päivän ajan hänen taloudenhoitajansa. Sitten roolin ottavat kotisairaanhoito ja yksityinen hoitofirma. Veikkaan, ettei kovin pitkäksi aikaa.
Tänään menemme nuoremman pikkuveljen mökille. Ilma ei välttämättä ole paras mahdollinen, mutta kunhan pääsen veden viereen, niin saan voimaa. Panteistille kirkossa käynti on helppoa.
Jostain syystä kuitenkin kaipaan kotiin. Tahdon karkuun, en osaa kohdata surua. Olen heikko paska ja luuseri.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Voimia. Tiedän ton tunteen.
Täällä samanmoinen... Pitää vaan muistaa hengittää ja elää päivä kerrallaan...
Samat sanat kuin Tiinalla ja anonyymilla. Kuoleman kohtaaminen on vaikeaa. Isän kuoltua touhotin kuin heikkopäinen kuukauden pysähtymättä - sitten tuli stoppi. Sain sairaslomaa, istuin mökillä männikkömetsässä itkemässä yksikseni. Muutama päivä siinä meni ennen kuin sai ajatuksensa ruuvattua oikeaan asentoon. Isä meni äkkiä - vain pari kuukautta sairauden toteamisesta. Äiti kitui kymmenen vuotta, suurimman osan petipotilaana. Hänen kuolemansa oli kaikille helpotus, myös hänelle itselleen ja hänen suurin toiveensa.
Mutta vielä ei ole kukaan kuollut. Voimia. Jokainen käsittelee nämä asiat omalla tavallaan ja omassa tahdissaan. Aina ne koskettavat. Itselläkin nousevat vielä nytkin kyyneleet silmiin tätä kirjoittaessa, vaikka aikaa on vierinyt molemmista menetyksistä jo vuosikausi.
Lämmin kiitos tuestanne ja vertaiskokemuksista! <3
Lähetä kommentti