Ne jyrää meitin

Olen valmis kuin lukkari sotaan. Olen valmistautunut saamaan ja antamaan. Olen kaivannut, ikävöinyt, kasvattanut luonnetta ja nyt en jaksa enää yhtään odottaa. Ihmemies soitti aamulla viimeiset huonot uutiset, tällä kertaa hänellä ei ole niihin osaa eikä arpaa, mutta silti hän syyttää itseään. Siellä he poikansa kanssa siivoavat kesämökkiä, että pääsisivät lähtemään etelään. Kunpa kaikki sujuisi hyvin.

Työ imee ihmisestä mehut sen verran tehokkaasti, että kotona olen lähinnä leikkinyt lahnaa. Seuraajani oppii asioita nopeasti, kyseenalaistaa toimintatapoja, suunnittelee parempia. Hän on ilmiselvästi ammattilainen ja ihminen paikallaan. Se vaan herättää minussa kysymyksiä, että olenkohan loppujen lopuksi hyvä missään. Miksi meille töihin ei hankittu hänen kaltaistaan ihmistä jo aikaisemmin? Tiedän, talous. Nytkin puolet porukasta on burnout-sairaslomalla, koska kun hallintoon joku palkataan, hänet saman tien tapetaan työhön. Minäkin melkein luovutin. Voi olla, että jos tilanne tällaisena jatkuu, ei pian enää meillä kenestäkään ole työtä, mihin palata. Jään kaipaamaan palkkanauhaa.

Minä hullu sitten ryhdyn siivoamaan. Ulkona on jo melkein 20 astetta lämmintä, ellei ylikin. Iltapäivällä on luvassa vielä kuumempi keli. Luvassa on subtrooppisia öitä. Jääkaapissa ovat ainekset savukalapastaan. Juomaksi sitruunavissyä. Kerroinkos nimittäin, että IM ryhtyi raittiiksi? Jos en kertonut, niin tulipahan sekin mainittua. Minulta ei raittiutta odoteta, mutta veikkaan, että vähentää se minunkin lutraamistani. Tulee kenties tehtyä jotain aivan muuta.

Huonoista uutisista huolimatta olen varovaisen optimistinen. Asioilla on tapana järjestyä.