maanantai 30. maaliskuuta 2015

Vähän vielä

Kun jaksan neljä päivää, saan olla viikon ajattelematta töitä, oli ensimmäinen järjellinen ajatukseni tänä aamuna. Senhän minä teen. Onneksi minulla ei ole työsuhdepuhelinta, onneksi minun ei tarvitse vastailla luuriini ensi viikolla, etenkin kun keksin, että voin laittaa päälle lomailmoituksen ja ohjata puhelut kollegalle. Sääli vain häntä. Meillä oli kolmestaan perjantaina lyhyt palaveri, jossa tutkiskelimme tämän viikon tilannetta, esihenkilöni ei todellakaan ymmärrä työtäni. Sen totesin jälleen kerran. Olisi kaksi päivää aikaa, ennen kuin kehityskeskustelumme pitäisi olla käyty, eipä muuten ole. En jaksa edes enää huomauttaa asiasta, ihan hullun hommaa koko työmaa.

Lauantai oli täynnä naurua. Aamupäivällä Hankalan kanssa ja ilta ystävän ja hänen lastensa kanssa. Ovat ne sitten kyllä viehättäviä tapauksia, jostain syystä pitävät minusta. Ystävä väittää sen johtuvan siitä, että en lässytä, vaan puhun kuin ihmisille. Nuorempi sai pienimuotoisen hepulin, kun peliaika loppui, tuli sitten itku silmässä pyytämään anteeksi minulta, kun oli niin pahasti sanonut. Minä silittelin pientä päätä, halasin ja lohdutin, tuntuipa oudolta. Mutta niin kai se on, että pienellä ihmisellä ovat pienet murheet ja surun koko kasvaa ihmisen kasvaessa.

Torstaina onneksi tulee ystävä kylään. Meillä on jo suunnitelma valmiina. Perjantaillekin on suunnitelma. Sen jälkeen vedän lonkkaa viikon. Enkä vedä, on minulla sinnekin muutamia suunnitelmia, mutta ei  mitään pakollista. Rahani olen kyllä aika tehokkaasti tuhlatatörsyttänyt, mutta eipä sillä väliä, ei minun viihtymiseni rahaa kaipaa, aikaa enemmänkin. Ja unta. Viime yönä nukuin.

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Ei sanat riitä kertomaan

Tiedättekö tunteen, kun karvat nousevat pystyyn käsivarsissa ja niskassa? Tunteen, kun tiedät olevasi todistamassa jotain, jolle ei edes ole sanoja? Se tunne oli eilen Tavastialla, kun seurasin ystävän kanssa Von Herzen Brothersien keikkaa parvelta. Tyyliä, rakkautta, tunnetta, taitoa. Se kaikki ja kovin kovin paljon enemmän taklasivat minut niin tolaltani, etten taida koskaan toipua. Ei haitannut edes se, että jouduin kesken keikan ensiaputöihin, kun yksi kaveri keikahti seusovilta jaloiltaan baaritiskin alle, tuli taas todistettua, että ei niitä ea-kursseja ihan turhaan ole käyty.

Coronassa ennen keikkaa istuskellessamme törmäsin pariin blogituttuunkin, terveisiä vaan sinne! Muuten tuli otettua kovin rauhallisesti, hihiteltyä maailmalle. Keikan jälkeen olin taas kutsuttanut itseni pohjoiseen lähiöön, turvapaikkahakemukseni Hankalan luokse meni läpi. Hän tuli vastaan junalle, yhdessä vaeltelimme baarista toiseen ennen kuin menimme hänen luokseen. Olemme kyllä melkoinen maistelupari, alkoholia ja musiikkia, kuten kuvaan kuuluu.

Tänä aamuna katselimme Asterixeja. Sain aamupalan sohvalle ennen kuin tyyppi saattoi minut takaisin juna-asemalle. Kohta pitäisi lähteä itäiseen Helsinkiin ystävän luokse. Rauhallinen iltama on luvassa kaiken rumuamisen päälle, kuplajuomaa, parsaa ja jättikatkarapuja.

Menkää tänään Tavastialle, jos vaan pääsette. Veikkaan, että rakastuisitte.


torstai 26. maaliskuuta 2015

Pikkunauloja päähän

Minä sitä olen taloudellisesti(kin) huoleton veikko. Kuten jo kerroin, olen käyttäytynyt varsin holtittomasti kukkaroni kanssa. Niinpä kun armas veliseni tarjosi mahdollisuutta kääntää tekstejä, niin suorastaan sisäisesti kirkuen otin mahdollisuuden vastaan. Meinasi vaan käydä käännöstekstien kanssa heikosti, kun pesin usb-muistitikun, jolla sain tekstit. Nyt voin kertoa teille, että teksti ei katoa tikulta 40-asteisessa kirjopyykissäkään, etenkin jos antaa tikun kuivua välissä.

Vietin eilisen illan tikuttamalla konetta. Sain käännettyä kiireellisimmän tekstin ja aloitettua toisen kanssa. Kuvittelen aina välillä olevani hyvä siinäkin lajissa, mutta taitaa olla niin, että feikin erottaa oikeasta, kun sitä riittävän kovaan aih(/n/)eeseen hankaa. Olisi pitänyt lähteä sille alalle aikanaan eikä tunkea itseään joutaviin sosiopaattisiin aineisiin ja muka pelastaa maailma. Siinähän tuo paska makaa edelleen eikä minuakaan kukaan ole pelastanut. Sen lisäksi suomen kieleni on vanhahtavaa ja krumeluureja pullollaan, kun nyt pitäisi osata olla iskevä ja ajassa mukana.

Entinen poikaystävä täyttää vuosia aina Gabrielin päivänä. Jostain syystä en enää tarvitse edes merkintää kalenterissani, mikäli satun lukemaan nimipäivän. Lähetin tietenkin onnitteluni. Sieltä oli yön aikana tullut hirveä purskaus. Neljä tekstiviestiä jossittelua ja kutsu koko perheelle saareen, jonne hän on menossa kesäisännäksi. Kiitin kutsusta tekstarilla tietenkin ja totesin, että minulla ei edelleenkään perhettä ole, joten en varmaan voi vastaanottaa kutsua, herra soittaa tuhannen tohkeissaan, että tietysti olen aina tervetullut myös itsekseni, että hän lämmittää saunat, varaa sulkapallokentän ja toimii oppaana, niin kyllä kuulkaa vanhaa naista taas nauratti. Ei hyvän tähden noita miehiä! Onneksi hän kerkeää kesään mennessä unohtaa kutsunsa ja tyttöystävä saa hänet jälleen ruotuun.

Nukun yllättävän hyvin, mutta olen koko ajan tolkuttoman väsynyt. Varsinaista maniaa ei ehkä kuitenkaan ole. Tai noh, nukun parin tunnin pätkiä, mutta aloitan ajoissa, niin saan kuutisen tuntia täyteen. Sillä on nyt vaan taas pärjättävä. Näen vilkkaita ja mielenkiintoisia unia. Muistatteko sen tarinan Amerikan intiaaniheimosta, jolle unet ovat todellisuutta ja valveillaolo vain ajantappoa? Siitä joskus tuli telkkarissa ohjelmakin. Minä voisin henkilökohtaisesti muuttaa uniini asumaan, ne voittavat todellisuuden mennen tullen.

Jos saisitte valita, niin ottaisitteko mieluummin yhden ison vai monta pientä naulaa päähänne? Minulle on annettu monta ärsyttävää pientä nupia.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Käyttöohjeen lukemisesta

Viimeksi kun tuntui näin vahvasti tältä, tuhlasin melkoisen kasan rahaa, käyttäydyin kovin holtittomasti ja jouduin lopulta naimisiin. Nyt kannattaisi ottaa oma manuaalinsa kiltteihin kätösiin ja lukea, että taitaa vähän sukuvika viirata, kun merkit ovat samanlaiset. Onneksi nyt ei ole vaaraa naimisiinmenosta, mutta jo ihmissuhteen aloittaminenkin näissä olosuhteissa saattaa antaa minusta aivan väärän kuvan. Ja sitten kaikki loppuisi taas kyyneliin - mutta toisaalta siihenhän me olemme jo tottuneet.

Pitää yrittää pysytellä kauempana ystävistään, ettei vaan vahingoita heitä. Sen lisäksi pitää yrittää pysytellä kotosalla mahdollisuuksien mukaan. Onneksi on tulossa pääsiäinen ja vapaa viikko, pääsen vähäksi aikaa pois töistä. Voisin kokeilla nukkumista, sekin saattaa tasoittaa oloa. Samoin yksinolo ja kirjoittaminen.

Manian hyviksi puoliksi voisin mainita sen, että töissä jaksaa tehdä ihmeitä. Samoin kaikki tuntuu paljon enemmän ja lujempaa, mutta kun tietää, että maanisen hetken jälkeen pääsee maistelemaan depressiota, niin jotenkin suurin ilon kärki tasoittuu. Toisaalta siitäkin olen tähän saakka selvinnyt lähes itsekseni. En minä nimittäin niin sekaisin ole, että minnekään kunnallisten palveluiden pariin pääsisin. Ulkopuolisen silmissä todennäköisesti vaikutan vaan suhteellisen vilkkaalta keskiäkäiseltä naiselta.

Hyvä, että tuntee itsensä. Hyvä, että tunnistin oloni. Hyvä, että uskallan myöntää sen. Nyt mennään ylöspäin aika lujaa.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Terveisiä Tampereelta

Tehokas viikonloppumatka on taas takana. Minulla on Tampereella niin ihania ihmisystäviä, että siellä on ilo käydä. Ongelmana tietenkin vain on, kun kaikkia tahtoisi nähdä, tulee vähän sellainen verenmaku suussa-urheilujuhlan tuntu.

Kaksi paikallisopasta haki minut junalta, matkasimme suoraan musiikkivisaan, tulimme siellä kakkoseksi. Jatkoimme kaupungin halki ravintolasta toiseen. Valomerkin jälkeen minulle tehtiin munakasta ja juotettiin puoli pulloa kuplivaa samalla kun kissa "rakasti" minut karvaiseksi ja kuolasi päälleni. Täydellinen päätös ensimmäiselle päivälle!

Nukuin vain kerran heräten aina iltapäivään. Sain myös kuohuviiniaamiaisen, paremman kuin hotellissa konsanaan. Minut vaihdettiin saattaen hotelliin, minkä aulasta toinen ystävä haki minut syömään. Saludissa natustelin jumalaisia karitsankyljyksiä. Sattuneesta syystä minua tituleerattiin kannibaaliksi. Juoma oli maukasta, pääruuan hintaan kuului salaattipöytä (ei hassumpi) ja jälkiruokajuustot. Siihen nähden hinta oli edukas ja vatsa tuli täyteen.

Ajelin taksilla lähiöön, missä osallistuin 40-vuotissyntymäpäivien rääppiäisiin. Olin onnekkaasti muistanut jopa ottaa hankkimani lahjan mukaan. Pieni asunto oli täynnä väkeä, lymyilin laitamilla aluksi, mutta hitaan alun jälkeen taisin olla viimeinen vieras, joka poistui paikalta - taksilla tietenkin. Nukuin kuin tukki muutaman tunnin, kävin hotelliaamupalalla ja nukuin aina kahteentoista saakka. Kävelin rautatieasemalle, luin kirjaa ja puuskutin. Junassa torkuin, kotiin oli ihana päästä. Torkuin lisää, tuijotin telkkaria, menin unille.

Olen edelleen sitä mieltä, että ihmiset ovat ihania! Ystävät ovat upeita. Minä olen aika kamala. En ehkä ole ihminen.

torstai 19. maaliskuuta 2015

Ilahdutus

Voisiko joku kertoa, miksi kevätpäivänseisaus on vasta lauantaina, kun päivä nyt jo on 12 h 5 minuuttia pitkä? Ketä on huijattu? Vai oliko kesätyöntekijä laittamassa päivää paikalleen?

Sain paketin ystävältä. Kerkesin hakea sen eilen. Paketista paljastuivat jumalaisen väriset (siniseen taittava fuksia) ranteenlämmittimet ja kaulahuivi. Nauratti vaan, kun hän oli laittanut kahdet napit mukaan, joista valita kaulahuivin kiinnittämiseen, että tee-se-itse-paketin sitten sain. Mutta olen kiitollinen ja ihastunut. Ei tämä talvi vielä luovuta, viikonloppuna viilenee.

Itse kohtelen itseäni varsin viileästi edelleen. Uni parantaa, mutta minulla ei ole aikaa nukkua riittävästi. Niinpä olen edelleen alakuloinen untelo. Ja töissä on tietysti ihan kamalaa, mutta siitä ei varmaan tarvitse mainita enää.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Alamäkeä vaan

En osaa kirjoittaa mitään. Matalapainetta.

Dumarin keikka oli aivan mieletön! Tanssin lähes koko keikan. Tai ainakin notkuin mukarytmikkäästi. Sitä ennen kävin pelaamassa roolipeliä ja sitä ennen kävin saunassa Hankalan kanssa. Sitä ennen kävin keikalla toisen kaverin kanssa Club Darkroomissa, siellä ei ollut porukkaa, mutta fiilis oli tosi hieno ja bändit mielenkiintoisia! Muuten on ollut normiohjelmaa.

Onni on kuunteleva ja kannustava ystävä, vaikken minä varmaan ystäviä tarvitse. Yksi sormuskin on taas kateissa.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Kevätpuuhastelua

Pesin vaaleanharmaan mokkanahkatakkini. Tulin siihen tulokseen, että kolme vuotta vanha alennusmyynnistä löytynyt nahkatakki saa joko kestää pesun tai sitten kuolla. Ei sitä kuitenkaan olisi voinut pesemättä pitää, tahrat olivat sitä luokkaa, pesulaan vienti olisi maksanut enemmän kuin takki uutena. Tungin se koneeseen nestemäisen pesuaineen kera, valitsin ohjelmaksi käsipesun. Eilisen takki roikkui pesuhuoneessa, nyt se makoilee saunan lauteilla. Kunhan se on kunnolla kuivunut, aion vielä suihkuttaa sen kosteudensuojasuihkeella.

Tutkiskelin talvikenkiäni sillä silmällä. Ainakin kaksi paria on vietävä suutarille ennen kesälepoon saattamista. Toisen parin suhteen aion kysellä, että voisiko kantoihin laittaa ikuruuvit. Ne nimittäin ovat lämpimimmät kenkäni, mutta niin liukkaat, ettei niitä vain voi käyttää suomalaisissa olosuhteissa. Toinen vaihtoehto tietysti olisi lähteä etsimään soveliasta talviympäristöä, mutta luulen, että siellä taas kenkiä ei enää tarvittaisi. Sitä paitsi minä en tahdo muuttaa Suomesta minnekään, sen olen todennut jo aikaa sitten.

Töissä riittää vauhtia. Voin vain kuvitella, miten sitä riittää ensi viikolla, kun vietän sen itekseni. Toisaalta hyvä, ei tule ajateltua ylimääräisiä. Hymy vain alkaa hyytymään. Sekin voi olla ihan hyvä asia. Parempi voisi ollakin pysytellä kokonaan asialinjalla, sekä töissä että vapaa-ajalla. Avoimia töpaikkoja on tosin aktivoiduttava taas etsimään, muuten tulen hulluksi. - Toisaalta en voi käytöstäni mitenkään selväjärkisen ihmisen käytökseksi kuvailla.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Ei mene kovin vahvasti

Äitini puolen vuoden solunsalpaajahoito alkaa perjantaina. Lääkäri oli kysynyt häneltä, tahtooko hän sitä kokeilla. Kuulemma kun kyseessä on niin iäkäs ihminen, hän saa itse tehdä päätöksen. Äiti oli tahtonut.

Minä taas en voi itseäni kehua. Pitää oikeasti miettiä, mitä teen itselleni. Katumus on syvä, mutta se ei auta mitään.Työ saattaa olla tällä viikolla pelastus tapauksessani.

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Petturip*skiainen

Ei jumalaare, että taas syletti. Epäreilua on elämä, enkä kaikkeen pysty. Olin niin vihainen töistä lähtiessäni, että oli siinä ja siinä kintaalla, etten pillahtanut vollottamaan, kun ystävän kanssa juttelin puhelimessa. Siinä räntäsateessa ei kyllä olisi mikään näkynyt, muutenkin olin kuin uitettu koira ennen kuin bussipysäkille pääsin. Olin niin tohkeissani, etten edes ymmärtänyt vanhassa talvitakissani olevan huppua. Mutta en minä sitten pillahtanutkaan, vaan ajoin kotiin.

Kotona hain työpaikkaa, jota en selväpäisenä itsenäni todellakaan olisi hakenut. Hakemuksesta tosin tuli niin naurettava, että jo on ihme, jos minuun mitään huomiota kiinnittävät. Jos kiinnittävät, voin aina käyttää sitä kiristykseen nykyisessä tai sitten myydä itseni pahoille voimille. Silloin möisin loputkin periaatteeni, sieluni saat*nalle. Pitää etsiä ihmispaikkoja, tolkutan itselleni, ei nyt kannata yhtä p*skaa toiseen vaihtaa, vaikka miten raivo härkä olisi.

Pää korvien välissä on kipeä. Käsikin on silkasta hiiren hiveltämisestä. Mieluummin minä ihmistä hipelöisin.

Tarvitsen ihmeen.

torstai 5. maaliskuuta 2015

Jäitä poltellessa

Meinasin menettää hermoni työ-nimisessä paikassa tänään. (Kerro jotain uutta.) Miten me ihmiset puhummekin eri kieltä, vaikka äidinkielemme saattaa olla sama! Jos minulta kysytään, miten minulla menee, olen tottunut siihen, että voin rehellisesti kertoa siitä. En ole tottunut siihen, että ihminen, joka ei tee samaa työtä, kuvittelee kykenevänsä kertomaan minulle, miten työni pitäisi tehdä. Voin vannoa ja luvata, että rehellisyys lakkaa siihen paikkaan. Sen sijaan kätken asiat sisälleni ja ryhdyn kasvattamaan kuorta. Kasvatettuani riittävän vahvan kuoren, siirryn etsimään seuraavaa vaihtoehtoa enkä edes yritä pelata mukana. Tehköön hän työn, jonka kuvittelee olevansa kykenevä handlaamaan paremmin ja tehokkaammin. Minä en alunperinkään tahtonut työnkuvaa ja tehtäviä, joissa nyt joudun lillumaan.

Muutenkin v*tuttaa niin paljon, että tekisi mieli vetää perseet olalle. Oikein jallukooma. Onneksi huomiseen on vielä aikaa, kerkeää hinku mennä ohi. Onneksi edes jotain sain hoidettua, ihmisen ympäripuhuttua, saamme työmatkasetelit. Mutta koska niiden hankkiminen on minun työtäni, siinä menee muutama viikko, ennen kuin setelit ovat käpälässä käyttäjillä. Piti sitten käydä kuukaudeksi tsetti ostamassa, eivät ne koko vuodeksi riitä kuitenkaan.

Kävin nauttimassa yhdessä kokouspaikassa elämäni ensimmäisen afternoon tea-tarjoilun. Ei kai se sellainen voi oikeasti olla, kun ei ollut edes skonsseja tarjolla. Eivätkös ne siihen kuulu? Vuolukermaa eikä kurkkuleipiäkään näkynyt. Tarjoillaankohan pääkaupunkiseudulla sellaista missään? Saako teen korvata alkoholilla? Tuli mieleen, että voisi olla kiva kokeilla. Muuten tarjoilussa oli paljon herkullisia asioita, mutta tiedättehän te minut, mikä tahansa, jos ei karkuun juokse, voi olla herkullista syötävää.

Lauantaina muuten kannattaa kääntää katseensa Yle Teemalle. Ensin Calamari Union ja sitten Leningrad Cowboys go America. Miten ihmeessä Calamari Unionista voi olla jo 30 vuotta? Voisiko joku kertoa, minne aika menee? Arvatkaas muuten, mikä on lempisarjojani? Tietenkin Teemalla pyörivä Alcantaran perhe. Miten usein sitä saa kuunnella kaunista espanjan kieltä televisiossa? Siellä pyöritellään samaa teemaa ajan kulumisesta. (Offtopic: minulla oli joskus 80-luvulla madridilainen poikaystävä, mutta ei siitä ikinä sen kummempaa tullut, kun sellainen huithapeli olin jo silloin.)

Rytmihäiriöitä on ollut tarjolla koko viikon. Eipä tässä muuta.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Nenä päässä

Bussissa matkustaminen alkaa lähennellä kidustusta. En kestä ihmisten voimakkaita hajuvesiä, after shaveja tai parfyymeja. Haistan liian tarkkaan, mikäli rakennuksen viemärit ovat menossa tukkoon. Hometaloihin minua ei kannata viedä. Toimistossa tiettyjen henkilöiden lähellä olen tukehtumassa. Miehiä ei voi lähestyä, jos ne tuoksuvat väärältä. Huuhteluaineiden löyhkä on kamala, mutta ei ole parempi se tunkkaisten pyyhkeiden haisulikaan. Pienet lapset ja märät koirat ovat kauhistus. Sianlihan haju on kuvottava. Miksi, voi miksi, minut on kirottu väärällä tavalla herkällä hajuaistilla ja nopealla oksennusrefleksillä? Miksi tuoksut, jotka muista ovat todennäköisesti ihastuttavia ja suotavia, herättävät minussa pakoreaktion?

Joko sellaisia näkymättömia sieraimiin sijoitettavia suodattimia on olemassa vai ovatko ne vain tieteiselokuvien harhaa? Voiko nenään tunkea jotain, jolla tuhota hajuaistinsa lopullisesti? Loppuisi varmaan syöminenkin, kun ei haistaisi mitään. Tätä mietin taas eilen, kun toimiston herrat olivat hölvänneet maanantain kunniaksi miestuoksuja päälleen. Olisi varmaan parempi ryhtyä taas tupakoimaan, niin loppuisi joutavanpäiväinen haistelu.

Töissä joudun vääntämään rautalankaa, kun eivät usko minua. Tällä kertaa aiheena oli työsuhdematkalippu. Henkilöstöpelle tahtoo säästöinnossaan lopettaa edun. Olen koittanut selittää, että yritys saisi verotuksessa rahat takaisin, että ei siinä mitään hävikkiä ja hukkaa tulisi. Mutta kun päätös on tehty, ihmisen on kovin vaikea myöntää olevansa väärässä*. En ole ainoa, joka siihen on törmännyt ja asiaan kyllästynyt. Minun ihan oikeasti tekee todella pahaa, kun mietin, millainen luonne asioitamme henkilöstöpuolella "hoitaa". Siellä se taas lihotteli työnohjaajakätyrinsä kanssa ja hymyili kuin kesävoin syönyt kujakatti. Elämä tekee minut kyyniseksi, olen alkanut haistaa myös ihmisten luonteita.

Parasta olisi kun pysyttelisi humalassa tai muussa pöllyssä, ettei tarvitsisi ajatella mitään eikä ketään. Eikä haistaa.  Elämä ei tunnu kovin viehättävältä paikalta tällä hetkellä. Olisi hienoa, kun törmäisi välillä johonkin hyvään ja puhtaaseen. Pitäisi varmaan paeta vuorille, luonto on ainoa hyvä ja puhdas asia, mutta senkin ihminen pilaa ja likaa.

* Tajusin juuri, miten vaikeata minun on myöntää olevani väärässä. Tällä kertaa olen ollut väärässä sen suhteen, etteikö muka joka toinen ilta suoritettu rasvaus pehmentäisi/ vähentäisi kovettumia jopa minunkin räpylöissäni. Johtuu ehkä siitä, että inhoan jalkojen rasvaamista ja sukat jalassa oleskelua. Parhaiten imeytyväksi ja silti toimivaksi mössöksi on tähän mennessä osoittautunut Bodyshopin oliivivartalovoi. Siinä ei häiritse tuoksukaan.

Mutta on minun vaikeata myöntää olevani väärässä monissa muissakin asioissa. Siitä oikeastaan voisi tehdä ihan oman postauksensa. Joskus. Sitten kun tunnen tarvetta rypeä häpeässä.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Hengityselimet havaittu

Oli se vaan hieno juttu, että läksin eilen keikalle! Macy on hurja tyttö esiintymään ja bändi oli tiukka kuin numeroa liian pieni hansikas. Se nimittäin soi, rosoja ja sulaa silkkiä samassa lauseessa. Jumalauta, naisella on ääni! Muuten tunsin itseni erittäin ulkopuoliseksi, kun muuta yleisöä katselin, en antanut sen häiritä. Tuli vaan mieleen kuin olisi ollut jossain afterski-diskossa, ei paljon humppatukkia näkynyt, vaatetus oli konservatiivisempi ja groomattu. Mutta musiikki korvasi puutteet, en minä nyt sinne seurustelemaan mennytkään. Sitä paitsi kun keikka loppui vähän ennen kahtatoista, kerkesin vielä Kallioonkin pariksi tunniksi. Sielläkin ymmärsin käyttäytyä, enkä heittäytynyt ongelmiin, vaikka niitä lähes lautasella eteen kannettiin.

Sain vihdoinkin hankittua kehykset Hankalalta saamaani julisteeseen. On se komea! Tai ainakin mauton ja sopii tyyliin. Sopii minulle, koska tunnetusti tykkään Jallusta.
Siinä se on sulassa sovussa Buddhan ja pinkin kynttilän kanssa toimistonurkkauksessani.

Kaveri itse pitää hiljaiseloa. Hyvä niin, jospa se käpälä lähtisi parantumaan ja hän taas pääsisi pahuuden teille - toivottavasti minun kanssani. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, minulla on nyt taas sellainen etiäinen, joka ei hyvää lupaa. Saattaa olla merkki, että minun itseni pitäisi siirtyä elämässä eteenpäin. Asioilla on tapana järjestyä, aika hoitaa suurimman osan ongelmista.

Mietin, onko kyseessä katupölystely, alkava allergiakausi vai ihanko oikeasti keuhkoissani on kehittymässä joku tautitilanne. Keuhkoihin sattuu samalla tavalla kuin joskus nuorempana suurien tupakointi-iltamien jälkeen. Sitä ei eilen tapahtunut, en polttanut nimittäin kuin pari tupakkia koko iltana. Toivottavasti en sairastu, se ei ole minusta yhtään mukava ajatus. Elän toivossa, että tämä on vain alkavaa allergiaa.

Unenpuute voi myös vaikuttaa elooni. En vaan suostu lopettamaan elämistä siksi, että pienikin poikkeama rytmissä näkyy unen määrässä. Mieluummin kärsin unettomuudesta kuin lakkaan elämästä sellaista elämää kuin tahdon. Elämään kuuluu valvominen viikonloppuisin. Samoin viini, laulu ja miehet, vaikka ne välillä melankoliaa aiheuttavatkin.