tiistai 31. toukokuuta 2011

Pää kiinni, painajainen

Viime yö oli taas täynnä epämiellyttäviä unia. Tai oikeastaan ensin heräsin suureen lihavuusahdistukseen, ei ole riemuisaa kokea itsensä höllyväksi laardikasaksi aamuyöstä. Vaikutus kertautuu kummasti eikä edesauta unen saapumista. Sitten nukahdettuani heräsin pahaan uneen, siinä olin mennyt takaamaan yhden työkaverini lainan. Ja hän tietysti oli joutunut ongelmiin, laina oli tulossa minulle maksettavaksi, enkä saanut edes selvää mikä oli loppusumma. Kamala painajainen!

Yksi ystäväni on sitä mieltä, että ajattelen rahaa ja taloutta koko ajan. Hän saa sen kuulostamaan vähän epäilyttävältä, mutta tottahan se on. En minä kyllä itseäni pihinä pidä, kaikki on tupannut menemään, mikä on tullut, mutta pakkohan sitä on laskea mitä aikoo hankkia ja paljonko siihen menee. Kun ei taloudellista tukea mistään tipu (enkä huolisikaan), niin parempi tulla toimeen omillaan. Sitä virhettä minä tosin en KOSKAAN tekisi, että ryhtyisin takaajaksi kenellekään, en edes parhaille ystävilleni tai sukulaisille. Ensinnäkään en luota kehenkään ja toiseksensa mitä vain voi sattua.

Sitä paitsi jos satutte muistamaan, että juuri maksoin omasta tyhmyydestäni viimeisen erän, niin olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että saavat muutkin selvitä loppupelissä aivan omarahoituksen turvin. Lainata voin vähän, mutta paperiin en nimeäni laita. Paitsi yhteen paperiin, olen jo kirjoittanut testamenttinikin, pitää vaan vielä todistuttaa se oikeaksi. Veljentyttö saakoon kaiken, tuskinpa niissä pienissä summissa, joita perääni jätän, tulee hirveästi jaettavaa olemaan, mutta jos nyt varuilta - sitä lottovoittoa tai amerikanperintöä varten - varautuisin.

Vielä yksi aamu, sitten neljä vapaata. Aivan vähäsen ahdistaa, työ, itse ja raha. Kaikki.

maanantai 30. toukokuuta 2011

Tuhlaajatyttären paluu

Luulitteko, että jäätte ilman kuvaa Iikkea-retken päätuotteesta? Hui hai, tietenkin tahdon näyttää teille mihin tuhlaajatytär rahansa sulloo. Näitä nappasin mukaan kaksi, hinta eur 59/ kappale. Ovat ihanat ja ikuiset, polyrottinki nimittäin kestää tulevan jääkaudenkin.

Parveketuolien lisäksi hankin lisää pari turkoosia kylpypyyhettä, sitä suurempaa mallia, että vieraat voivat kietoutua niihin kunnolla ja peittävästi saunan jälkeen. Omaan käyttööni nappasin ihanan retropallovihreän pussilakanan, jo on kumma, jos ei tule kesäisia unia. Sokerina pohjalla ostoksissani oli herätyskello. Se oli kyllä tolkuttoman edullinen, vain euron. Nyt ei haittaa, vaikka puhelin jäisikin töihin, herätys on varmistettu seuraavanakin aamuna.

Ihanaa, että luvassa on lyhyt työviikko. Vain kaksi herätystä jäljellä. Jippii!

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Tasseleilla villimiehiä vastaan

Hyvänen aika, että ovat vatsalihakset kipeänä, nauramisesta tietenkin. Aivan niin kuin arvelinkin, erinomaisten tarjoomusten lisäksi (perunafetasalaatti, melonisalaatti, tomaattimozzarellasalaatti ja omenalipstikkasalaatti, grillimakkarat, grillattu halloumi, pekoniherkkusienet, pihvit, kookoscouscouslisäke, jättikatkaravut sekä pari kakkua jälkiruuaksi) yhteiselomme oli taas riemukasta. Ihmekös tuo, edellisen kerran olimme tavanneet maaliskuussa, räpätettävää riitti. Oli meitä kuitenkin kahdeksan henkilöä syömässä, ettei nyt ihan pikkuporukalla tuollaista ruokamäärää tuhottaisi, tosin isäntäväelle jäi vielä rääppiäisiä täksi päiväksi.

Roolipelimme ei valitettavasti tuottanut aivan yhtä kiitollista tulosta, jäi aika laihaksi, mutta parin tunnin pelisession aikana etenimme kuitenkin lähelle jättiläisten päämajaa. Seuraavalla kerralla luvassa käsittämättömät rytinät. Villimiesten vikittelyksi kehitimme burleskia tasselitanssia (Lady Aladob ja Madame Marmalade), mutta siitä nyt ei muuta iloa ollut kuin se, että pelinvetäjämme hurmaantui antamaan 500 kokemuspistettä pelkästään silkasta visuaalisesta mielikuvasta. Tai sitten harmaantui kauhusta, mene tiedä.

Miten rentouttava ilta! Nauru pidentää ikää. Vähän sivusimme jo ystäväpariskunnan häiden suunnitteluakin, niistä voi tulla vielä tosihauskat kinkerit!

Appelsiinimarinoidut jättikatkaravut

pakastettuja raakoja jättikatkarapuja

Marinadi
pilkottua vihreätä ja punaista chiliä
raastettua valkosipulia
appelsiinin kuori raastettuna, ½ appelsiinin mehu
limen kuori raastettuna, ½ limen mehu
oliiviöljyä
soijakastiketta
kunnon rapsaus Rainbow fish and chef maustetta

Kaada marinadin ainekset ehjään pussiin ja sulaneet jättikatkat perään. Marinoi ainakin tunti ennen kuin paistat pannulla kevätsipulin kera. Tarjoa korianterisilpun kera.

Kannattaa kokeilla, appelsiinin maku sopi katkarapuun yllättävän hyvin. Hyvä ruoka nyt tosin aina on hyvää, etenkin erinomaisessa seurassa.

lauantai 28. toukokuuta 2011

Ei väkisten

Tällä viikolla uni on ollut väkinäistä, viime yönä lähetys oli vain viisi tuntia. Ehkäpä ensi yönä olosuhteet saavat toisenlaisen käänteen, kun viritän Ikean maailmanohuimman kesätäkin (eur 2,95) sänkyyni. Nyt olen posotellut talvitäkillä ja se aamuyöstä kuumottaa. Sitten uni menee piloille. Tänään pitkästä aikaa roolipelaamisen varjolla ylensyömme grilliruokaa. Huomenna valitan naurulihasten kipeytymistä sekä pinkeätä vatsaa, mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät. Mutta ehkäpä ensi yönä tai huomenna saisin nukuttua.

Ambrakin oli käynyt jättämässä kasan mielenkiintoisia aiheita vinkupostaukseeni, nappaanpa sieltä yhden: "Tyylipostaus: millasista vaatteista tykkäät? Mikä on sun tyylin ja pukeutumisen punanen lanka (esim.tyttömäisyys, rentous, naisellisuus, rock, mukavuus tms.)? Kuka on sun tyyli-ihanne?" Minä kyllä tulen vielä katumaan tätä...

Olen aika tyylitön , tylsä ja ennalta-arvattava tyyppi, minulla on aina vain farkut ja paita. Jos saisin tukevalle persoonalle tarkoitettuja istuvia leveälahkeisia farkkuja, käyttäisin sellaisia, vaan enpä vielä ole sellaisia nähnyt, niinpä mennään bootcutpöksyillä. On minulla parit tiukatkin farkut, mutta en oikein viihdy niissä, koska vatsa. Töihin taas on pakko välillä vetää litteät housut jalkaan, en pidä niistä. Paidat taas ovat täysin luokatonta kamaa, mutta odottakaas kun saan neulontakoneen täyteen vauhtiin, niin jo alkaa niissäkin löytyä.

Ihailen ihmisiä, jotka osaavat käyttää vöitä, koruja, huiveja ja muuta tilpehööriä. Minä en osaa, huivit kiristävät tai katoavat, koruja en muista aamulla viritellä päälleni, eikä minun kokoisilleni edes vöitä löydy. Tai löytyy miestenosastolta, mutta en minä sellaisia tahdo, vaan sellaisia, joissa olisi suuri solki, joita voisi viritellä paitojen päälle. Tiedättehän te. Sellaisia mitä Nätti Nakuna Gok aina uhreilleen taikoo. Siinä muuten mies, joka on tyyli-ikonini, kyllä jokaisella naisella pitäisi olla tyylitietoinen homo pukija.

Mutta koska ei ole, tyylini on mukavuus. Ja mitä tahansa mikä peittää vatsan. (Unohdin kertoa, että rakastan korkeakorkoisia kenkiä ja haalin niitä rahatilanteeni mukaan, toistaiseksi ei siis vielä kovin paljon.)

torstai 26. toukokuuta 2011

Epävakautta

Avoimien ovien tapahtumamme siirtyi eiliseltä tähän iltaan. Ei siinä mitään, mutta kun ääneni katoilee, ohenee ja karhistelee. On taas hyvä arpoa, kestääkö ääni iltaan saakka vai ei. Ei tämä nyt enää mitään allergiaa voi olla, eikö se koivu ala jo lopetella?

Ikean keikka huomenna taitaa ihan oikeasti toteutua. Ystäväiseni tulee hakemaan minut suoraan töistä lastensa kanssa. Yhden saamme tungettua kääpiöparkkiin, toisen roudaamme mukanamme. Tuo vaan tarkoittaa sitä, että kyytiin mahtuu korkeintaan yksi tuoli. Hmm, minun on siis kuitenkin vongattava veljeltä kyytiä toista parveketuolia varten. Hyvä puoli on siinä, että saan kulut jaettua kahdelle kuukaudelle ja huomenna voin napata joitakin kaipaamiani astioita mukaan.

Tutkin eilen illalla asumisoikeusasunto-osoitteita. Löysin kolme sellaista, joihin tahtoisin muuttaa ja joista löytyi sopivan pieniä ja edullisia kaksioita. Saumat saattavat olla aika pienet, mutta toisaalta jos nyt laitan hakemuksen sisään, saan tahtomani asunnon ehkä joskus 5 – 7 vuoden kuluttua. Tai kymmenen. Kunhan edes joskus, ei minulla todellakaan ole kiire nyt kun olen päässyt sisälle järjestelmään.

Tänään taas sai vetää paksumman kevättakin niskaansa. Helkkari tuon tuulen kanssa! Mutta kielot kukkivat jo, samoin syreenit.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Lipsahtelevat tekstit

Vähänkö minua harmitti, kun taas huomasin unohtaneeni muokata julkaisuasetuksia. Eilisiltainen teksti oli tarkoitus vielä uudelleenmuotoilla ja jotenkin selventää ajatusta, mutta sepä olikin ylen ystävällisesti julkituonut itse itsensä, kun en muistanut vaihtaa julkaisuhetkeä vaikka vuosi eteen päin.

Noh, no harm done. Ei sen ollut tarkoitus jäädäkään piiloon, mutta mielelläni olisin jalostanut ajatusta. Eipähän ole ensimmäinen kerta, kun olen joutunut jälkiäni paikkailemaan. Ehkäpä muistan taas seuraavalla kerralla.

tiistai 24. toukokuuta 2011

Elämän tarkoitus - maho neitsyt tunnustaa

Hyvänen aika, nyt mie sen hokasin! Elämän tarkoitus on tietenkin kukoistaa ja kasvaa. Eivät kaikki kasvit tai eläimetkään lisäänny, joskus sattuu sellaisia himppasen vinoutuneita, jotka eivät vain kestä jakaantumista, mutta kyllä ne kaikki tavallaan kasvaa yrittävät. Kaikki me synnymme ja sitten meidät (toivottavasti) tuhkataan. Tai ainakin jos kompostiin edes päätyisimme. Tai sitten vaikuttaisimme lähiympäristöön tavalla tai toisella. Toivottavasti hyvällä.

Minä en jakaannu, mutta kukoistan. Olenko siis marto hybridi? Ainakin pyrin suotuisaan vaikutukseen ympäristössäni. (Ainoa ahdistava aspekti teoriassani ovat ne, jotka eivät kerkeä kukoistaa laisinkaan, mutta helkkari soikoon, sama ongelma on taimenkasvatuksessa, kaikki siemenet eivät vain lähde kasvamaan. Ja joistakin tulee äärettömän myrkyllisiä lähikasvustoille.)

Parvekkeelleni ilmestyi hyvin alkukasvatettuja samettikukkia viitisen kappaletta. Perjantaina pääsen Iikkeaan ja ajattelin tuhlata noin abaht 140 eeroa kahteen tuoliin, jos ne vain ystäväni kyytiin mahtuvat (no pervana, luottokortille tietenkin, älkää nyt vain kuvitelko, että minulla käteistä rahaa olisi). Olen hullu, tiedän, ei minun pitäisi rahaa kylvää, vaan säästää lomaa varten. Lisääntymistaidoton, sekavapää, mutta minulla lienee positiivinen vaikutus ympäröiviin rehuihin. Muut kasvavat. Lannoitan ja edesautan, siinä minun elämäni tarkoitus.

Ettekä nyt naura, mie nimittäin olen miettinyt, että mitä hyötyä on mahosta neitsyestä. Nyt mie sen hokasin, elän kuollakseni, mutta sitä ennen kukoistan! Oon ihan paras tässä! Täydellinen! Kompostissa se on meikäpoijjaan koto niin.

Taimi olen sun tarhassas

Sain parvekkeen siivottua viikonloppuna. Matto on pesty ja lattia imuroitu. Lasit saavat paskaantua vielä rauhassa ainakin helatorjantaiviikonloppuun, silloin minulla on nimittäin pitkä vapaa. Mutta tänään on pakko päästä taimikauppaan! Pakko on myös muistaa, että tilaa parvekkeella on rajallisesti. Samoin limiittiä pankkitilillä.

Mutta jotain vihreätä tahdon, vaikka ison laventelin ja jotain laatikkoon laitettavia rehuja. Olohuoneen ikkunalla oleva yrttitaimikasvistoni voi erinomaisesti. Pian voin alkaa ulkoiluttamaan niitä, ennen kuin siirtyvät kokonaan ulkomajoitukseen.

Kun saisin vongattua veljen käyttämään Ikeassa, Jyskissä tai jossain muussa edukkaassa kaupassa, että saisin vielä lokoisat tuolit parvekkeelle, elämäni olisi täydellistä! (No, olis varmasti, ainakin hetken!) Nyt en kyllä voi hyvällä omatunnolla todeta, että 20 minuuttia riittäisi, kun pitäisi päästä tekemään vertailuja useampaan kauppaan.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Ruokajuttuja

Sen kunniaksi, että viikonlopun ruokailut tuli korvattua uusilla perunoilla ja pakasteesta ongituilla lammasjauhelihapihveillä sekä epäterveellisillä sipseillä, päätin pohdiskella paria vonkaamaani kysymystä.

Jos saisin syödä vain yhtä ruokaa (aion tässä ymmärtää sen proteiiniksi, jota saa höystää muilla eväillä) loppuelämäni, se olisi tofu. En nimittäin vielä koskaan ole törmännyt ruoka-aineeseen, jonka maku voi olla aivan mitä tahansa. Se ei korvaa lihaa, äyriäisiä eikä kalaa maullisesti, mutta siitä saa tehtyä niin monen makuista, että siihen olisi vaikeinta kyllästyä. Tarkoittaisi tosin sitten sitä, että lisukkeisiin varmaan kiinnittäisin paljon enemmän huomiota kuin nykyään.

Täydellisintä nauttimaani ateriaa on mahdoton valita. Niitä on nimittäin paljon, sen lisäksi olen sen verran hataramuistinen ihminen, että mautkin tuppaavat unohtumaan. Mutta hei, pari juttua voisin kertoa niiltä ajoilta kun ruokapalettini alkoi laajentumaan ruisleivästä, voista ja perunasta laajemmalle joskus 17 – 18-vuotiaana. Muistan, kun jossain paremman perheen kotibileissä oli tarjolla juustoja viinin, hedelmien ja hillojen kanssa. Pienessä hiprakassa uskaltauduin maistamaan ensimmäisen kerran valkohomejuustoa ja omenaa sekä piparia ja sinihomejuustoa, enkä kertakaikkiaan osannut päättää, kumpiko olisi parempaa, mutta molemmat maistuivat taivaalliselta. Seurasta ja vallinneista olosuhteista muistan sen verran, että paikalla oli lukioaikaisia ystäviäni ja ajankohta oli uusi vuosi. Silmäni kyllä aukenivat, kulinaariset silmät nimittäin. Vai olisivatko ne olleet makunystyt kuitenkin? Toinen jumalainen kokemus samoilta ajoilta oli kuivanut ruisleipä, voi ja tuore valkosipulimurska. Todennäköisesti se yhdistettiin myös alkoholiin ja aamuyön tunteihin.

Ennen kuin lähden turvallisuuskoulutukseen, menen hakemaan kahvilastamme jokapäiväisen voileipäni. Työpäivä alkaa pehmeämmin, kun on nauttinut kupillisen kahvia ja saanut jotain vatsantäytettä. Rakastan syömistä, ruokien suunnittelua, makuja, ruuan tekemistä ja sitä sosiaalista puolta etenkin, minusta on ihana tarjota ihmisille ruokaa, elämyksiä, seuraa ja toisensa. Tiedättehän te, tutustuttaa niitä tyyppejä toisiinsa, kun ne ovat niin kivoja.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Epäonnistumisten kautta onnistumiseen

Enpä arvannut, että pyytäessäni polkkaamisaiheita, saisin kysymyksiä, jotka johtavat elämää suurempien pohdiskelujen pariin.

Kun ryhdyin miettimään tilannetta, jossa olen onnistunut hyvin, ensimmäinen ajatus oli, etten ole onnistunut missään. Melkein tipahdin itsesääliin ja surkeuteen. Tavallaan se on totta, olen lipsutellut elämässä eteen päin ilman suuria hetkiä. Tai sitten suuret hetket ovat ennemmin tai myöhemmin kääntyneet surkeiksi. Sitten kun jatkoin ajatusleikkiäni, tajusin, että siinähän minä olen ihan äärettömän hyvin onnistunut. Käännän surkeuden aina ennemmin tai myöhemmin vahvistavaksi kokemukseksi, nousen siivilleni kuin fenixlintu.

Olen erittäin hienosti onnistunut epäonnistuja. Teen vääriä ratkaisuja, käven päin auringonpaisteista risukkoa, menen aidan ali, joudun ojasta allikkoon. Kaikista tekemistäni vääristä ratkaisuista huolimatta koen itseni onnistuneeksi sekä onnelliseksi. Ainakin tällä hetkellä kun mitään suurta kriisi tai draama ei leiju kuin häipyvä muisto taivaanrannassa.

Harmillista vain, etten tiedä miten käyttäisin kokemusta, jos sillä pitäisi vahvistaa hypnoosin hyväätekevää vaikutusta. Ei kai sitä koko elämäänsä voi läpikäydä joka kerta. Mutta ehkäpä siinä vaiheessa riittäisi pelkkä ajatus siitä, että on onnistunut jossain. Olen minä! Elämässä nimittäin, ja sitä on vielä paljon jäljellä. Hyvä minä!

Alkuperäinen Strangefruitin kysymys: "Multa kysyttiin aikanaan kun olin ns. vahvistavassa hypnoosissa että palauta mieleen, missä tilanteessa olet onnistunut hyvin (jotta se tunne saataisiin palalutettua ta jotain sellaista). Mikä sulla on sellainen? Muistan itse, kun hypnoosissa kelasin ja ekan mieleen tulle siirsin virnuillen syrjään kun aavistin että se kuitenkin kysyy mikä kokemus se on - hypnoosi ei ole tahdoton tila ;)

Muuten; minusta olisi kiva kokeilla miltä tuntuu olla hypnoosissa. Minusta kyllä olisi kiva kokeilla monia muitakin asioita. Niinkin araksi ja pelkuriksi olen aika kokeilunhaluinen tyyppi kaikesta huolimatta. Se tosin johtaa minut usein syöksymään pää kolmantena jalkana ongelmiin.

lauantai 21. toukokuuta 2011

Ihmeellinen maailma - osa tuhat ja yksi

Jonkin aikaa sitten minut pyysi naamakirjakaveriksi yksi niistä ystävistäni, jotka katosivat avioliiton myötä. Minua vähän jänskätti, tai oikeastaan jänskätti kamalasti, kun juttelin vähän sen jälkeen hänen kanssaan puhelimessa, arastelin häntä ja koko tilannetta. Yhteytemme katkesi nimittäin sen verran terävästi ja nopeasti, että ajattelin tehneeni jotain todella typerää. En vain tiennyt mitä.

Eilen kävin iltapäivällä syömässä kostean lounaan eräässä palvelujaan mainostavassa ravintolassa. Lounas oli hyvä, tarjoilijat pörräsivät viinipullon kanssa sen verran tehokkaasti ympärillä, että tulin suloiseen hiprakkaan. Ruoka oli keskinkertaista, seisova pöytä alkuun, kevyesti savustettua lohta pääruuaksi. Jälkiruuaksi olisi ollut suklaalähteessä uitettuja hedelmiä ja marjoja, mutta siinä vaihessa vatsani teki stopin.

Olin jo matkalla kotiin, kun ystäväni soitti ja koska satuin olemaan viinin uhkarohkaisema, otin vastaan hänen tapaamiskutsunsa. Vähän minua jännitti, kun terassille saavuin, mutta kun näimme, asiat taas loksahtivat kohdalleen. Muutaman siiderin jälkeen siirryimme alkon kautta hänen kotiinsa, tarkoituksena oli ryhtyä pakkaamaan hänen tavaroitaan muutaman päivän päästä koittavaa muuttoa varten, mutta meille kävi klassisesti. Ilta päättyi suunsoittoon, juopotteluun ja joutavanpäiväiseen tupakointiin.

Kun neljän jälkeen aamulla kömmin kotiini, nauratti ja ilostutti. Olen niin onnellinen saadessani ystäviäni takaisin. Ehkä en olekaan se luuseri ja pahantekijä, jollaisena olen itseäni pitänyt. Ehkä minä olenkin ihan kiva ja mukava ihminen. Tänään kiva ja mukava on kärsinyt päänsärystä, huomenna täytyy ryhtyä kotihommiin. Nyt jatkan sipsien syömistä Merlinin kanssa, saas nähdä, saanko huomenaamulla silmäni auki. Jaffa maistuu.

perjantai 20. toukokuuta 2011

Aatokset vähissä

Hei, leikittäskö sellaista leikkiä, että te kysyisitte minulta ja minä sitten vastaisin? Suomeksi on oma reppu aika tyhjä, vonkaan teiltä polkkaamisaiheita. Mutta älkää nyt ahdistuko, jos ei mitään kysyttävää tai ihmeteltävää ole, kirjoitan sitten kun kirjoituttaa.

Aurinkoa viikonloppuunne! Minä taidankin taas kohta karata virvoittavien vetten tykö.

torstai 19. toukokuuta 2011

Laboratoriohamsteri

Tällä viikolla olen kokeillut miltä tuntuu elää kun ei olekaan ostanut loppumassa olevia tarvikkeita etukäteen. Kummallista, että tässä kuussa tuntuu kaikki loppuvan yhtä aikaa. Minulla on käytössäni viimeinen wc-paperirulla ja talouspaperirulla, tiristelen viimeisiä tippoja silmänymärysvoiteesta, kosteusvoiteesta, kasvojenpesuaineesta sekä hammastahnasta. Tänä aamuna hurahti viimeinen kierros hammaslankaakin. Samoin voi on loppu, maitoa ei ole, tomaattimurska on finaalissa, mehukeitosta kaatelin tänäaamuna loput lasiin. Ruokaa on kyllä riittänyt, rakentelin nimittäin puolen kilon tofupalasta sunnuntaina kastikkeen, jota olen syönyt erinäisten vihanneslisukkeiden ja uusien perunoiden kanssa tällä viikolla. Vihanneksetkin muuten ovat vähissä, olisiko pari sipulia kulhossa?

Olen vielä suhteellisen tyyni, ahdistaa vain himppasen, huomaan itsessäni merkkejä pikkupaniikista. Sitä tosin lieventää tieto huomisesta tilipäivästä, huomenna täytän jälleen varastoni ja kaikki on kunnossa. Ahdistuksen aiheuttaa lapsuudessa saamani köyhyys- ja ihmistrauma. Pelkään asioiden loppuvan, tiedän, että ihmisiinhän ei voi luottaa, ne häviävät tai ovat tavoittamattomissa, siksi olen laittanut uskoni materiaan. (Mutta miksi tieto ei paranna, miksi en lakkaa ahdistumasta, vaikka tiedänkin mistä homma johtuu?)

Hyvä kuitenkin, että laboratoriokokeeni loppuu. Minusta on kiva tietää, että selustani on turvattu jopa pienimuotoista ydinlaskeumaa varten. Olen hamsteri, tunnustan. Nyt vain kostautuu lainanmaksun nopeus, kun tahdoin saada sen mahdollisimman nopeasti pois tunnoltani, niin jouduin tinkimään muusta elämisestä. Luottokorttiakin olen joutunut höyläilemään pitkästä aikaa, mutta kyllä se taas tästä tasoittuu ja voin lopettaa ihmiskokeiden tekemisen itselläni.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Oma paikka

Hesarin artikkelissa tolkutettiin, että miehellä pitää olla oma tila. Pitää, pitää, mutta kerrostalossa se on vähän hankalaa. Etenkin jos mies ei tyydy pyöräkellariin. Avioliiton aikana luovutin puolisolleni ensin kellarikomeron, sitten vaatekomeron, sitten meni olohuone. Keittiön jälkeen päätin erota. Makuuhuoneeseen hän ei kerennyt muuten paitsi rikkomalla sänkymme (paiskoi sen päälleni eräänä yönä). Se olikin sitten aika karun näköinen paikka.

Oli meillä kaksi romutonta tilaa; parveke ja kylpyhuone. Niissä ei kuitenkaan kauhean kauan jaksa oleskella.

Mitä tästä opimme, myös nainen tarvitsee omaa tilaa. Ainakin tämän naisen oma tila koostuu kaappitilasta yhteisille astioille ja liinavaatteille, sekä omille räteille. Siistit laskupinnatkaan eivät ole pahasta. Vihaan ylitse kaiken sellaisia epämääräisiä kasoja, joita ex-puolisoni kylvi ympärilleen. Etenkään kun niihin ei saanut koskea, koska niissä oli selvitystyö kesken. On todennäköisesti vieläkin, veikkaan minä.

Hyvän tahden, kun pisti juttu vihaksi! Puuh. Ja se, joka sketsikkäästi yrittää todeta, että eikös naisen paikka ole hellan ja nyrkin välissä, pääsee minun luvallani kokeilemaan olotilaa ex-puolisoni luokse. En suosittele.

maanantai 16. toukokuuta 2011

Siunattu sade!

Olin minä oikeassa perjantaina, kun olin tihrustavinani junan ikkunan läpi, että tuomi kukkii. Nyt se ainakin kukkii reilusti! Ihana sade, luonto on kaivannut sitä. Nyt kun olisi auto ja paikka tiedossa, saattaisi löytää korvasieniä. Mutta kun ei ole, en aio nimittäin ex-miehen apajille tunkea.

Talo oli ihanan rauhallinen viime yönä, pelkäsin vähän, että se typerä jääpotkukeilanyrkkeilypeli olisi aiheuttanut meteliä. Enemmän taisin minä saada meteliä aikaiseksi unia nähdessäni, ei olisi pitänyt katsoa sitä Hunter S. Thompson dokumenttia lauantai-iltana. Minä taas kohtasin kaikki aaveeni unissani viime yönä, ei ollut mitään lepoa ja rauhaa.

Ehkäpä ensi yönä nukun paremmalla onnella. Jospa vaikka mielikuvaharjoittelen kostean keväisen maan tuoksulla, metsät ovat ihania paikkoja!

lauantai 14. toukokuuta 2011

Mikä ilta!

Olipa hauska, viihdyttävä ja iloinen ilta eilen! Ei edes rahanmeno harmita, kun sitä ei kuitenkaan niin hirveästi kuitenkaan mennyt, löysin aamusella vain kolme luottokorttikuittia, ja kukkarossa vielä oli rahaakin melkein kaksikymmentä eeroa. Sillä pärjään hyvinkin ensi viikon, töissä kun ei ruokaa rahalla makseta, vaan lounasmaksut nypitään suoraan tilistä käytön mukaan.

Saan aina silloin tällöin työn puolesta lahjakortteja A&S ravintoloihin, sellaisia kaksi syö ja maksaa vain juomat. Eilen sijoitin kortin ystäväni syntymäpäiväviihdyttämiseen Saslikissa. Tuli taas todettua, että kerrankin on paikka, jota gourmet-ravintolaksi kutsutaan ja annokset ovat rekkamies-kokoa. Alkuun söin karhupelmeneitä todella tuhdissa lihaliemessä, mukaan tarjottiin vielä piparjuurismetanaa. Ystävä nautiskeli smetana-tattijuliennen. Pääruuaksi vetelimme molemmat valkosipulivoissa paistettuja scampeja. Suositeltu Pinot Gris sopi kuin nenä päähän!

Jälkiruokaa ei enää mahtunut, sen korvasivat kahvijuomat. Teimme tosin sopimuksen, että uunijäätelöä teemme vielä joissain omissa kinkereissä, koska se on helppoa ja hyvää.

Vatsat pinkeinä siirryimme Restroomiin laulamaan, siellä olikin ihanan tyhjää alkuillasta, hoilasimme useita lauluja peräjälkeen. Henkinen noutti itselleni; älä kokeile toista kertaa Iggy Poppia ennen kuin olet kokeillut sitä kotona. ;-DDD Mutta sekin vaan nauratti. Loppuillasta seuraamme lyöttäytyneet nuoret miehet jakoivat kanssamme taksin On the Rocksiin. Siellä ajattelin heidän siirtyvän metsästämään nuorempia neitoja, mutta yllättäen herrat viettivät kanssamme koko loppuillan. Huisin hauskaa! Harmitonta kivaa, mukavaa ja yllättävän herrasmiesmaista seuraa, tarjosivat jopa drinksuja! Sen lisäksi juttelivat fiksuja ja tahtoivat kaveerata vanhan naisen ja nuoremman naisen kanssa, sehän jo nostaa pisteitä kummasti!

Illan päätteeksi suoritin vatsaakeventävän kävelyn Hakaniemeen, sieltä ajelin taksilla kotiin. Olin niin intopiukeana, etten osannut heti edes nukkumaan mennä. Siksi edellinen merkintä on niin myöhään ja vähän melodramaattisella lopulla. Mut ihan oikeasti, on se vaan välillä kiva lukea, että en ihan yksin täällä huutele. Kiitos kommenteista, ihan vilpittömästi. Enkä mie oleta, että niitä joka päivä tulisi, nyt on taas usko vahvistettu vähäksi aikaa.

Vähän outo juttu Rocksissa oli se, kun minut tunnisti ammattiliiton lehtijutun perusteella yksi nainen, joka yritti tulla vonkaamaan toista seurueen nuorista miehistä. Enhän minä häntä ollut estelemässä tai poisajamassa, sen teki nuori herra ihan itse. Sen jälkeen tätiltä pääsi sammakoita suusta, hän suoraan sanottuna ryhtyi vituilemaan, että noinkos se "ammattikuvaus tähän" viettää vapaa-aikaansa, puumailemalla. Jotta mikäs siinä. Minä en onneksi provosoitunut. Tai itse asiassa olin niin tyrmistynyt, etten älynnyt kuin tuijottaa hölmistyneenä, kun hän poistui vonkaamaan seuraavaa tyyppiä baaritiskille.

Voi vitsi, miten oli hauska ilta! Pitkästä aikaa pääsi oikein baarielämän pariin. Oli se kivaa silloin aikanaan, mutta näinköhän tuota enää jaksaisi, jos joka viikonloppu pitäisi menossa olla? Kyllä sohva on paljon mukavampi, samoin nojatuoli. (Olen muuten ryhtynyt tutkimaan kalustehallien tuolivalikoimia, ehkä sijoitan veronpalautukseni nojatuoliin. HYVÄÄN nojatuoliin, harmi vain, etten saa vielä sitä hinkuamaani pallotuolia, mutta joskus se tulee olemaan minun, jos en mitään muuta kallista elämässäni tule omistamaan.)

Sen kerran kun jotain tahtoisi sanoa

...ei veijo bloggeri laske sisään koko päivänä. Niinpä saatte tiedotuksen vähän jälkikäteen. Ja juu, olen humaltunut. Se oli se hyvin syöty illallinen, saatatte saada kertomuksen nuorista miehistä joskus myöhemmin. Ruoka oli taivaallista! Mums!

***

Huonon tukan päivä muuttui hyväksi - tässä oli otsikko
Tietokoneet aiheuttavat minulle joinain päivinä niin paljon päänsärkyä ja vatsankolotusta, että tekisi mieli viskoa niitä komeassa kaaressa läpi ikkunan – mieluusti vielä monta perätysten. Etenkin sitä tapahtuu päivinä, jolloin emoyhtiömme it-osasto on päättänyt yön aikana ajaa meille monta kivaa päivitystä. Mikään ei käynnisty, ei toimi, junnaa, ja minä odotan, käynnistän konetta uudelleen, odotan, odotan, odotan. Tänään on ollut se aamu.
Nitojanperkelekin ryhtyi tappelemaan vastaan. Se oli pienempi ja minä voitin.
Sen sijaan vilpittömästi voin kehaista elämäni ensimmäistä kuivashampoota. Tänään olisi ollut BHD kaikilla mausteilla, mutta sen hiuksiin suihkuteltavan maapallon tuhoavan aerosolin takia hiukseni ovatkin kuohkeat, asettuvat itse asiassa paremmin kuin tuoreina ja vastapestyinä. Tuli mieleen että tällaiselle vauvanohuelle hiuslaadulle saattaisi se hiuspuuteri sopia. Etenkin nyt kun hius on lyhyt (paitsi että on se jo melkein kaksi senttiä pidempi)

**
Niin ja vielä kerran, ajatelkaas, jos nyt olisin kuollut, olisitteko ikinä tahtoneet sanoa minulle mitään? Eikö nyt voisi olla aika taas jutella, ihan vaikka vähän jotain? Puhukaa tekin välillä joku sana, niin miekin taas jaksan, eikä tämä ole vain suuri yksinpuhelu. Sanokaa vaikka, että olette siellä. Kiitos anteeksi perkele. Humala täällä, mitäs siellä?

torstai 12. toukokuuta 2011

Väsynyt

Huonoja unia on taas ollut liikkeellä useamman yön ajan, viime yönä heräsin jo kolmen aikaan. Arvaatte kai, ettei hampaita naurata. Todennäköisesti työstressi on saanut aivoni jälleen kerran nyrjähtämään. Jospa nyrjähdys olisi väliaikainen ja ensi yönä uni jälleen saapuisi. Osasyynä voi olla allergia, joka alkaa saavuttamaan aivan uusia sfäärejä. Tänä aamuna olen jo lähes menettänyt ääneni sekä ryhtynyt kevyesti vinkumaan (keuhkot siis). Jänskää.

Tällä viikolla olen tavannut kasapäin uusia ihmisiä, selvittänyt erinäisiä käytännön ongelmia, opetellut uusia temppuja, pokannut nätisti, vähän ärjähdellyt. Uusi huollettavani ei oikein vielä ymmärrä omaa parastaan, vaan yrittää kapinoida. Minulla tulee olemaan vielä vaikeuksia hänen kanssaan, uskokaas pois.

Harmittaa, kun ilma viilenee viikonlopuksi. Huomenna tosin olen taas onnistunut hankkiutumaan ulkoiluretkelle, lupasin viedä syntymäpäiviä viettäneen ystäväni syömään. Onneksi haikalemani lahjakortti saapui ajoissa, sain varattua huippuravintolasta pöydän. Nomnom. Sitten ehkä vähän karaokea ja rokkibaareja siihen päälle. Lauantaille olin suunnitellut retkeä taimikauppaan, mutta jos ilma huononee ja luvassa on hallaa, ei se ole kovin viisasta. Ellen tahdo ostaa heti perään toisia taimia edellisten palelluttua.

Aamulla laitoin kirjallista palautetta HUS:lle. En nimittäin ole kuullut glaukoomastani mitään sitten helmikuisen tutkimuskäynnin. Siellähän en edes tavannut lääkäriä, vaan minulle räkätautinen ”hoonosoomi” hoitaja kertoi, että saan kirjallisen vastauksen hoitosuunnitelmineen kuukauden kuluttua. Nyt aikaa on kulunut pian kolme kuukautta, arvatkaas olenko saanut mitään viestiä. Ihminen saa sokeutua ilmeisesti aivan rauhassa nyky-Suomessa.

Offtopic, hyvinhän te pärjäätte täällä ilman jokapäiväisiä horinoitani. :-D Voin rauhassa vähentää päivitysrytmiäni. Jatketaan voikukkien ihailua, ne tekivät viime viikonloppuna näyttävän paluun talven jälkeen. Ihanaa kaunista keltaista joka paikassa!

maanantai 9. toukokuuta 2011

Varhainen lintu

Yrityksemme mato-osastolta, huomenta! Olen käkkinyt toimistolla varhaisesta aamusta alkaen vekslaten viikon aikataulutusta. Kun perjantaina olin mielestäni saanut aikataulun ihmeellisen hyvin kuriin, uumoilinkin, että viikonlopun aikana olisi ylläreitä ilmestynyt. Ja olihan niitä, olen poiminut useampiakin matoja aamun varhaisina tunteita.

Viikonloppu oli rauhallinen. Perjantaina ymmärsin saapua ruokailun päälle kotiin jo yhdentoista maissa. Kappelin ruoka oli suhteellisen onnistunutta, paistettu maksa etenkin. Parsa-annokseeni en ollut aivan niin tyytyväinen, oletin saavani lämpimän annoksen, kun listalla luki grillattua parsaa, mutta se olikin kylmä. Yäk. Joudun ehkä kommentoimaan asiaa. Muuten tarjoilu pelasi, jopa loppulaskutukseen saakka, vaikka 9-henkinen seurueemme otti kaikki erillset laskut.

Lauantaina sain vihdoin yrtit kylvettyä multiin. Luvassa ovat klassiset timjami, thaibasilika, tavallinen basilika ja ruohosipuli. Ajattelin vielä sen verran oikaista, että jonain päivänä otan kaupan vihannesosastolta rosmariinin ja siirrän sen suurempaan ruukkuun. Taimi kun taimi, sama kai tuo mistä sen nappaa, kunhan vain yrttinen kasvaa. Viime kesänä ainakin siirto onnistui erinomaisesti. Pesin parvekematon, mutta siivoaminen jää myöhemmäksi. Sen päälle vietimme sauna-pizza-viini-iltamat ystävän kanssa. Välillä oikein naurattaa, että mistä meille sitä juttua aina piisaa, kun nytkin kampesimme unille vasta neljän maissa. Sunnuntain vietin sohvalla, siitä alkaa tulla tapa, mutta kun lauantaiyönä unilähetys oli vain viiden tunnin mittainen, ei minusta kovin ihmeellisiin temppuhin sen jälkeen ole.

Nyt on rauha maassa ainakin hetkellisesti. Lähetin juuri lääkintälotan ominaisuudessa yhden kollegan kotiin tartuttamasta muita flunssaansa. Pitäköön itse hyvänään. Seuravaksi kerkeän askarrella paskarrella koulutuskansioita. Moninaiset ovat tehtävät tänä aamuna, ihana välillä tehdä jotain sellaista, jossa aivoja ei tarvita laisinkaan!

(Jos kukaan ei kerro kellekään, minua ei oikein tahdo innostaa kirjoittelu. Mutta kirjoitan sitten vaikka vähemmän ja harvemmin. Pakottamalla nimittäin en saa mitään itsestäni irti. Sitä paitsi eihän tätä saman toistoa kukaan jaksa lukeakaan, mitään uutta ei tapahdu, lillun eteen päin elämässäni, kuin lastu loivilla lainehilla.)

perjantai 6. toukokuuta 2011

Huminaa korvien välissä

Ei naureta siellä nyt. Vaikka olen blondi, minulla on korvien välissä muutakin kuin tuulitunneli. Tänä aamuna työasioiden lisäksi siellä tosin humisee. Uskon, että syy on sopimattomassa allergialääkkeessä – tai verenpainelääkkeen ja allergialääkkeen yhteensopimattomuudessa. Kävi nimittäin niin ikävästi, että annoin vaihtaa apteekissa allergialääkkeeni rinnakkaislääkkeeseen. Se vastaava ei taida sopia minulle, tai sitten on tulossa ihan oikea flunssa, joka ei ymmärrä nauttimaani lääkitystä.

Mutta olkoon, ainakin niin pitkään kun pysyn tolpillani, roudaan eteen päin. Ensi viikolla on huolenani koulutus, pari pienempää kokousta ja suuri esihenkilön esihenkilön esittelysymposium. Ilmassa on suuren katastrofin tuntua, niinpä lähden vääntämään kansioita, agendaa, tilauksia, dinnereitä ja muuta asiaankuuluvaa. On se vaan hieno asia, että on tarpeellinen – ainakin toistaiseksi.

Onneksi ei tarvitse tänään laittaa itse ruokaansa, vaan pääsee valmiiseen pöytään. Jospa sitten ymmärtäisin mennä kotiin sulattelemaan ruokaani vatsan ympärille. Hinkuan jälleen parsaa.

torstai 5. toukokuuta 2011

Rahan arvo käy yksilöön

Minä ja raha olemme ystäviä nykyään. Tai pikemminkin meillä on neutraalit välit; mikä tulee, myös menee, eikä niin kuin vielä avioliiton aikaan, ettei mikään raha maailmassa riittänyt täyttämään sitä Moolokin kitaa, jota myös aviomieheksi olen kuullut kutsuttavan. Maksoin velkani (minunhan se oli, koska oli vain minun nimissäni, ei sitten mikään heräkello soinut, kun hänelle ei velkaa edes olisi myönnetty – pakollinen soimaan itseäni-hetki, älkää kiinnittäkö tähän mitään huomiota), nyt opettelen varovaisesti viettämään keskiluokan eloa.

Muutama hetki sitten tosin huomasin pihlajanmarjojani natustellen, että kuulun selkeästi alempaan keskiluokkaan. Pää on pinnalla, elätän itseni, käyn ulkona, syön kotona hyvin, mutta joissain asioissa on pakko säästää. Niin kuin vaikka alusasusteiden hinnassa. Olin useamman naisen seurueessa, jossa esiteltiin ties minkä merkkisiä kauniita ja upeita alusvaatesettejä, vaihdettiin ostovinkkejä ja ihailtiin pitsin kirjoa. Sitten minä hullu kysyin hepeneiden hintaa. Jumalauta! Seitsemänkymppiä pelkistä tissiliiveistä ja toinen puolikas alupöksyistä päälle! Eijjeesusmaaria! Ja kehuivat niitä vielä edullisiksi!

Vaikenin loppukeskustelun ajaksi, yritin leikkiä näkymätöntä. Minun rintareppuni löytyvät Lindexistä tai Kappahlista. Edullisesti ja suurimmaksi osaksi perusmustana. Musta onneksi sopii kaikkien rättieni kanssa, joista suurin osa on yllättäen – mustia. Kun tänään kävin työasioissa ostoshelvetissä, poikkesin Kappahlin alennusmyynnissä kanta-astujakortti mukanani, 75 eurolla sain kaksi paitaa, rintaliivit ja alushousut. Olin aika pirun tyytyväinen. Toinen paidoista ei edes yllättäen ole musta, vaan sellainen kiva raidallinen valko-turkoosi-vaaleansininen.

Kun en vaan vertaa itseäni kehenkään, minulla menee ihan hyvin. Minulla menee helvetin hyvin! Minulla voisi mennä paremminkin, mutta se, mikä jäi taakse, on nimeltään eletty elämä. Siihen nähden menee erinomaisesti! Ja mistäs sen tietää, jos vaikka voittaisin lotossa heti lauantaina! Sitten ostan jotkut tyyriit tissiliivit...

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Onnellisten tähtien alta

Kuukausia sitten tein Elämä pelissä onnellisuustestin, olen suhteellisen onnellinen henkilö, perusasiat kunnossa, elämä kohdallaan. Testin tehneille ja sähköpostiosoitteensa jättäneille annettiin mahdollisuus osallistua Duodecimin ja THL:n järjestämään onnentaitojen valmennukseen, nyt olen lueskellut viestejä ja jopa tehnyt joitakin harjoituksia. En todellakaan kaikkia enkä kaiken aikaa, laiska ihminen kun olen, menen eteenpäin yleensä sieltä, missä aita on matalin.

Paljon viesteissä puhutaan positiivisuuden ja optimismin voimasta, tottahan se on, eivät vastoinkäymisetkään niin suurilta tunnu, jos ajattelee, että ne ovat ohimeneviä. Mutta jos minulle olisi tultu avioliiton viimeisinä pahimpina hetkinä ehdottelemaan positiivista ajattelua, olisin saattanut työntää ehdotuksen poikittain ehdottelijan ahteriin. Nyt käytän viestejä oman oloni vahvistamiseen, muistan paremmin olevani onnellinen ja tyytyväinen elämääni, kun luen vahvistavan viestin.

Olen tunnetusti kovin lyhytpinnainen ihminen, niinpä edelleen silloin tällöin uppoan surkeuden alhoon, jossa aikani piehtaroin. Positiivista kuitenkin on, etten jää sinne asumaan,v aan pulpahtelen pinnalle. Todennäkäisesti olen myös harvinaisen hyväonninen ihminen; vaikka minulle on sattunut kummallisia ja vaikeitakin asioita, olen päässyt kurimuksesta melkoisen pienillä vahingoilla. Tämä tietysti on erittäin subjektiivinen mielikuva, mutta itse olen sitä mieltä, ettei universumi juurikaan ole minua vastaan, vaan työntää lempeästi eteen päin.

Ohessa näyte viimeisimmästä saamastani viestistä:

Filosofi Epiktetus kehotti suhtautumaan elämässä eteen tuleviin vaikeuksiin, kuten painija tai nyrkkeilijä suhtautuu harjoitusvastustajiin. Ne auttavat häntä kehittämään tärkeitä kykyjä ja taitoja. Vaikeudet voi nähdä haasteina!

ONNENTAIDOT - POSITIIVISET ODOTUKSET

Positiiviset odotukset

Wisemanin tutkimuksen hyväonniset ihmiset odottivat epäonnisia selvästi enemmän asioiden olevan hyvin tulevaisuudessa - niin lottovoittojen kuin muidenkin asioiden suhteen. Positiivisten odotusten merkityksestä puhutaan muuallakin tässä kirjassa, koska se on hyvin keskeinen asia ihmisten hyvinvoinnin ja onnellisuuden kannalta. Psykologi Martin Seligman (1990) tutki aikoinaan optimismia ja pessimismiä opittuina psyykkisinä toimintatapoina. Optimismi ja pessimismi mielletään usein pysyviksi ominaisuuksiksi. Kysymys on kuitenkin nimenomaan opituista toimintatavoista, jolloin myös niiden muuttaminen on mahdollista. Se ei usein kuitenkaan ole helppoa.

Pessimismi on rakentunut usein hyvin pitkän ajan kuluessa ja voi tuntua ainoalta ymmärrettävältä suhtautumistavalta. Se onkin hyvin ymmärrettävä tapa suhtautua maailmaan. Sen psykologinen ydin on siinä, että se suojelee meitä pettymyksiltä. Jos suhtaudumme asioihin pessimistisesti, meillä on yleensä siihen hyvät syyt. Pessimismin suurin ongelma on siinä, että se on erittäin hyvin toimiva itseään toteuttava ennuste. Kun mistään ei kuitenkaan tule mitään, en lähde edes kokeilemaan. Pessimismin ja optimismin tai myös hyvä- ja epäonnisuuden suhteen keskeinen kysymys on se, miten suhtaudun väistämättä eteen tuleviin epäonnistumisiin.

Epäonnen myönteiset puolet

Hyväonnisiksi itsensä kokevat ihmiset onnistuvat epäonnisia huomattavasti enemmän löytämään epäonnistumistaan joitain myönteisiä puolia. Tutkittaessa onnea psykologiselta kannalta on todettu ihmisten melko usein käyttävän traumaattisten tilanteiden käsittelyssä erityistä suhtautumistapaa (Pritchard, Smith 2004). Jos he ovat joutuneet auto-onnettomuuteen tai väkivallan uhriksi, he usein - ennemmin tai myöhemmin - kokevat olleensa onnekkaita, koska vielä paljon pahemminkin olisi voinut käydä.

Onnentaitojen etävalmennus, THL/Duodecim



Tuo viimeinen toteamus pitää paikkansa minun kohdallani. Pahoja juttuja on tapahtunut, mutta pahemminkin olisi voinut käydä. Paljon pahemmin. Minä olen varsinainen onnenpekka, vaikken pekka olekaan, vaan kummitus. Jottas tiedätte.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Sekasortoa työrintamalla

Aamu on alkanut vauhdikkaasti, esi-ihme on sohlannut parhaansa mukaan ja nyt sitten ärjähtelee ympäriinsä, kun ei tahdo ymmärtää, että aivan itse on aiheuttanut pieniä ongelmatilanteita sekä itselleen että muille. Sellaista se on, aivan yhtä vaikeata on hänen löytää malka omasta silmästään kuin minunkin. Meissä molemmissa elelee se suuri erehtymätön. Onneksi minä edes silloin tällöin tunnustan omat virheeni – edes itselleni.

Itse olen aika nuutunut. Allergia väsyttää. Unta kyllä tulee, mutta mikään ei ole juuri nyt riittävä määrä. Harmittelen kalenterin täyttymistä, unohdin, että olen järjestämässä osaston daameille treffejä perjantaiksi, pitäähän minun itsenkin sinne osallistua. En vaan nyt jaksaisi. Tahtoisin olla kotona ja vaikka pestä ne perkeleen ikkunat. Mitä muuta tahansa paitsi sosiaalista kanssakäymistä yhtään enempää kuin on pakko!

Huolestuttaa yhden kanssabloggaajan tilanne. Kumma miten sitä voi tuntemattoman ihmisen elämää kanssajännittää niin, että vatsa meinaa mennä kuralle. Johtunee varmaan siitä, että tilanteessa on paljon samaa kuin itselläni nelisen vuotta sitten. Onneksi toivoa on sielläkin suunnassa, samoin kuin oli itselläni.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Kaikki sujuu suunnitelman muk…

Perjantai oli varsin hektinen. Poikkesin parissa yhteistyökumppaneiden kevättapahtumassa, juoma oli hyvää ja viileätä, mutta ruoka tylsää vappubuffet-tarjottavaa ankeimmasta päästä. En koskaan ole valitettavasti ymmärtänyt perunasalaattia ja nakkeja mitenkään ihmisruuaksi sitten lapsuuden, jolloin tosin jätin perunasalaatinkin väliin, koska koostumus oli kostea ja valkoinen. Olen ruuan suhteen kriittinen, tiedän sen, mutta en valita ilmaisissa tilanteissa, mietin vain, että itse tekisin ja tarjoaisin parempaa.

Kerkesin poiketa kotona vaatteita ja kengät vaihtamassa ennen kuin tapasin hyvää keikkaseuraa ja suuntasimme Pressaan. Jumalauta, mikä paikka! Kamala! Hirvittävää musiikkia, kamalia muuveja tanssilattialla, 80-luku, ruotsinlaiva, pukumiehiä, mummoja lameissa ja sitten meitä, jotka olimme saapuneet paikalle Happoradion takia.

Keikka onneksi oli taattua tavaraa. Koska paikka kuitenkin on aika pieni, bändiä pääsi katsomaan vielä kovin läheltä. Sanoisinpa , että tunnelma oli lähes intiimi, etenkin kun olin siivellä päässyt seurueeseen, jossa oli kasapäin hc-faneja. Nyt kun kuuntelin biisejä jo toista kertaa, muistin jopa osan niistä ennakkoon... Itä-Suomessa tuulee taitaa kohota henkilökohtaiseksi suosikikseni, johtuu varmaan siitä, että olen Pielisen rannalla syntynyt.

Lauantaina ei edes ollut krapula. Väsytti vain, kun uni taas väisteli minua. Kirmasin kaupan kautta itäisempään Helsinkiin vappuaattoa juhlistamaan. Siellä suoritin taas oman osani isäntäperheen herrahenkilön kokkikoulutukseen. Olemme sopineet, että hän tekee ruuan ja minä neuvon, hyvä työnjako ja erinomainen lopputulos. Minähän nimittäin en huonoja ohjeita annakaan. Alkuruuaksi tuli sienikeitto ja pääruuaksi tapaksia, fetasalaatti ja paistetut jättikatkaravut. Jälkiruuaksi natustelimme juustoja, sikäli kun enää jaksoimme.

Väsymys vaati veronsa, minun kohdaltani ilta loppui aika lyhyeen jo ennen yhtä. Aloin olla känkkäränkkä ja koin suunnatonta ulkopuolisuuden tunnetta. Kiukutti ja itketti. Niinpä läksin sitten kotiini kiukuttelemaan, taksilla tietenkin. On se kumma, miten pienet asiat saavat suuret mittasuhteet, kun on nukkunut liian vähän aikaa. Epäilen, että viikon väsytyskuurin jälkeen olisin valmis näkemään salaliittoteorioita kaikkialla.

Eilinen meni juuri niin kuin etukäteen laskeskelin. Parhaat kaverini olivat sohva, televisio ja jääkaappi. Burph. Mutta nyt tämä saa ihan oikeasti riittää vähäksi aikaa, mahdotonta riekkumista tämä on ollutkin. Kukkaronpohja paistaa eikä palkkakausi ole edes puolessa!