perjantai 22. heinäkuuta 2011

Muistilista

- kastele kukat, siirrä parvekekukat varjopaikkoihin ja anna niille reilummat vesiastiat
- vaihda rahaa, tilaus on jo tehty
- pakkaa (ja mielellään mahdollisimman vähän!)
- vie bioroskis, tarkasta jääkaappi
- imuroi, jos jaksat (jos et, tarkoittaa, että joudut imuroimaan tultuasi)
- passi, liput, luottokortti, hammasharja, lääkkeet
- ainakin yksi kirja ja pari lukematonta akkojenlehteä mukaan

Huomenna matkustan Tampereelle, ilmeisesti saan mainiota matkaseuraakin, ylihuomenna lennän lomakohteeseen, samoin erinomaisessa seurassa. Tampereella saatan tavata muutamaan muutakin kivaa tyyppiä. Katellaan tätä blogijuttua sitten uudelleen joskus elokuussa. Tauko saattaa tehdä hyvää myös kirjoitusinnolleni, joka on hiipumaan päin. Minulla ei tunnu olevan juurikaan mitään järjellistä (eikä järjetöntäkään) sanottavaa.

Alkavan lomani kunniaksi en jaksanut hiuksiakaan laittaa kuosiin. Tämä ei ole edes BHD, vaan suuri hiusmassaräjähdys. Oon kuulkaa aika boheemin näköinen täti-ihminen, kun karvani ovat kuumuuskosteudessa kikkaroituneet ja leijailevat ympärilläni (nyt muistankin, miksi kasvatin hiukset pidemmiksi, ne eivät leijaile niin pahasti).

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Ei mitään sitkua

Minä en jaksa mitään sitku-elämää. Sitten kun pääsen lomalle, eläkkeelle, on kesä, joulu, aurinko paistaa, laihdun tai muutun ihmisenä, tapahtuu jotain sellaista, josta aina olen haaveillut. Ainoa minua estävä seikka on raha, muuten asiat saa järjestymään myös arkena. Hauskaa voi pitää arkena, viikonloppuisin, aamulla ja illalla, kotona, vieraissa, sateen sattuessa sateessa, yksin tai huonossa seurassa, asennekysymyshän se on. Rahattomanakin voi nauttia elämästään, mutta huomattavasti helpompaa se on, jos on laskut maksettu ja joku markka taskussakin.

Kesästä olen nauttinut jo tähän saakka aivan huimasti. Grillaamaan olen päässyt herkkuja, sängyt ja tuolit ovat olleet mukavia, baarit vaihtuvia, juomat kylmiä ja ihmiset ihania. Tietysti odotan lomaakin, mutta samalla myös pelkään pettymystä. Pelkään hehkuttaa liikaa, ettei sitten tule harmistus ja kiukku, kun kaikki ei käykään niin kuin elokuvissa. Minulle riittää, että pääsen tekemään pieniä asioita, kävelemään kaupungilla, katselemaan maisemia, aistimaan ambienssia, hiplaamaan oudon ruokakaupan tavaroita ja nauttimaan paikallisia ruokia ja juomia. Tällä kertaa bonuksena on vielä hyvä ystävä, sitä olen kaivannut aina, että minulla olisi seuraa jakamassa kanssani elämän pieniä huomioita. Se on luksusta!

Tänä aamuna tosin sitkuttelin. Sitten kun olen lomalla, minua ei heräkello herättele. Saman tien kun mieleeni ajatuksen laskin, mietin, että metsään meni tuokin sitku. Ensinnäkin lauantaina joutuu heräämään junalle, sunnuntaina lentoa varten ja keskiviikkona kiertoajelulle. Sillä lailla, mitä tästä opimme, ei kannata sitkutella, kun se ei onnistu kuitenkaan. Mutta jos niitä päiväunia edes jonain päivänä saisi otettua, olisi taas lisäluksusta tiedossa.

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Painajainen

Aamuyöstä heräisin hätääni, unessa olin kirjoittanut Hesariin työjutun ja sinne oli jäänyt aivan kamalia virheitä. Jostain syystä juttu julkaistiin välittömästi lehden nettisivuilla ja minua ahdisti, kun yritin keksiä keinoa, millä pääsen editoimaan edes pahimmat virheet pois. Juu, työ vähän häiritsee, mutta se ei ole mitään uutta. Sain kuitenkin ahdistushetken jälkeen vielä hetkeksi unta, kipujakaan ei ollut, nukuin suhteellisen hyvän yöunen.

Töissä teen viimeistelyhommeleita. Vähän huolestuttaa loma-aika, mutta koska kollegani tulee töihin jo ensi viikon alussa, aion unohtaa kaiken kolmeksi viikoksi. Tai ainakin aion yrittää, jos vaan eivät uniin tunge. Tämä viikko on alkanut rauhallisesti, varmaan hiljaisin viikko koko kesänä. Lomaretkelle en aio tietokonetta raahata mukanani, ensi viikolla blogipäivityksiä ei ole luvassa, ellemme sattumoisin törmää nettikahvilaan.

Pukeuduin vahingossa sellaiseen paitaan, jonka selkämyskauluksesta paistaa tatuointini yläosa. Ei hyvä asia. Olen pyrkinyt pitämään vapaa-aikaa ja työaikaa erillään. Tatuointi kuuluu vapaa-aikaan ja vapaalla olevaan minään, siihen vähän hölmöön ja kurittomampaan olentoon. Ei vääpeli jäyhäjököttäjään, jollainen minusta on töissä muodostunut. Kieltämättä kaipaan nuorisotyön vapautta, kauhukseni tosin huomasin, että tänä vuonna ensimmäiset pentuseni alkavat täyttämään 40 vuotta, huomenna on kahden kaverin synttärit ja elokuulle sain kutsun kolmen yhdessä järjestämille synttäreille pohjoisempaan Suomeen. Sinne voisikin mennä säikyttelemään koko joukon, sattuu vielä lomani viimeiselle viikonlopulle.

Vanheneminen ei onneksi minulle ole mikään painajainen, fyysinen rapistuminen vähän välillä ahdistaa, mutta sekin onneksi tapahtuu niin hitaasti, että siihen kerkeää tottua. Maan vetovoima ja hyvä ruoka ovat tehneet tehtävänsä. Pari viikkoa sitten huomasin, että silmien alla olevat kassit ovat menettäneet kollageenisidoksensa kaikesta hyaluronisilmänympärysvoiteella hölväämisestä huolimatta. Tarkoittaa sitä, että jos ikinä miehen kanssa olen sillai, kannattaa valoisalla välttää päällä olemista, ettei se onneton mahdollinen uhri säikähdä roikkuvia ruumiinosia, joita myös poskiheltoiksi, silmäpusseiksi ja kauluriksi kutsutaan.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Multa tuli jo

Kissat sitten ovat vinkeitä tyyppejä. Eikä Eppu-herra mitenkään poikkea lajinsa edustajista, aina kun on hiekka-astialla käyty, siitä pitää ilmoittaa kovaäänisesti ja vähän juoksennella päälle. "Multa tuli nyt! Mouuuhrrh!" Vanhaa herraa leikitti muutenkin yllättävän paljon, huiskan perässä hän juoksenteli välillä jopa ikänsä unohtaen. Sitten vähän aikaa piti rauhoittua, kun ilmiselvästi kävi nivelien päälle. Kissaterapiaa tuli koko rahan edestä, Eppukin oli henkilökuntaansa tyytyväinen.
Itse nukuin yllättävän hyvin, vaikka en siinä lajissa ole viime vuosina juurikaan onnistunut vieraissa paikoissa. Perjantaina menin jo kymmenen jälkeen unille, eilenkin palauduin jo ennen kahta grillibileistä. Olipa taas ihanat eväät ja mukavat puheet! Suunnittelimme jopa varovaisesti jokavuotisia rapujuhliammekin. Menusta ei aivan vielä päästy yksimielisyyteen.

Huomenna alkaa viimeinen työviikko ennen kolmen viikon lomapaussiani. Laukku on kaiveltava esille, rahaa vaihdettava ja tutkittava vaatekaappia sillä silmällä. Oikeastaan minua vähän jännittää, en edes muista koska viimeksi olisin lomalomalla ollut ulkomailla. Viimeisen lomaviikon pidän syksyllä, tai jos en syksyllä, niin sitten siirrän sen vuodenvaihteeseen. Siellä voisi viikon työtauko tehdäkin hyvää, pitää varmaan jutella esi-ihmeen kanssa.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Kissavahdiksi

Tänään muutan viikonlopun ajaksi asustelemaan ystävieni kotiin itäiseen Helsinkiin. Heillä on vanha kissaherra, jota ei enää toinne minnekään kissahoitolaan kuskata, hoitajan on tultava paikalle. Asustelen kissan kanssa viikonlopun, ensi viikolla ovat naapurin lapset luvanneet käydä hoitamassa ja leikittämässä karvanaamaa.

Mikäs siinä, samahan se minulle on, missä asustelen. Lauantaina on luvassa grillibileet naapurilähiössä, tänään voin ottaa rauhallisesti ja vaikka nautiskella residenssin kylpyammeesta. (Valitettavasti jää sitten oman kodon lomasiivouksen teko ensi viikolle. Pakko on ainakin imuroida, ennen kuin lähden retkelleni! Tänä aamuna meinasi jo villakoira puraista nilkasta.)

Minun tekisi todella paljon mieli hankkia itselleni pari karvakauluria. Kissavahtikeikka saattaa osoittautua hyväksi muistutukseksi siitä, miten hankalaa on lähteä reissuun, kun pitää vaivata ja kiusata kavereitaan, että kenelle hoitovastuu siirtyy. Etenkin jos kavereilla ei ole autoa, ja kohde sijaitsee kauempana. Mutta ainahan sitä haaveilla saa. Ohessa linkki Amerikoissa sijaitsevan kissasuojan 24h-sivuille. Siellä riittää vilskettä ja vilinää. Snif. Mie voisin ottaa ne kaikki.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Pikkuapinoita

Ison kaupan kulmalla törmäsin kolmeen kääpiöön, jotka kaikki huutelivat antamaan 20 senttiä. Ihan olivat kotoperäisen näköisiä pellavapäitä ja puhuivat hyvää suomea laskiessaan jo kerääntynyttä saalista, joka ei tuntunut kuitenkaan riittävän. Mutta niinpähän vaan olivat ottaneet oppia isommistaan, osasivat kerjätä ihan niin kuin vanhemmatkin asianharrastajat. En antanut. En kyllä myöskään jäänyt kyselemään vanhempien yhteystietoja tai edes pelottelemaan, että se on laitonta (koska se ei ole). Olisi kyllä tehnyt mieli, mutta oli pikkuapinoiden onni, että minulla oli kampaajalle kiire.

Kampaajasta tuli mieleen, että hän on sitten ihana. Ensinnäkin hauska ja vielä taitavakin. Sitä paitsi hän on ensimmäinen kampaaja, joka estottomasti on kehunut leikkauksen sopivuutta, nyt suositteli jo väriäkin ja muutenkin suunnittelee ilmiselvästi eteen päin, mitä aikoo tehdä minulle seuraavaksi. Ihana nuorimies! Oon ihan lovena!

Kaksi päivää poissa ja töissä on kaaos. Mitenkähän "raukat" pärjäävät sitten, kun olen kolme viikkoa poissa? Uusavuttomuutta ja tyhmäksi heittäytymistä on liikkeellä, en pidä kummankaan lajin harrastuneisuudesta. Onneksi pääsen jo lounaan jälkeen pois, vaikkei poispääsyn syy mitenkään hauskimmasta päästä olekaan, menen tutkittavaksi mistä leikataan ja mitä. Ja siitä taas tuli mieleeni, että äidilleni en uskaltanut taaskaan kertoa mitään, hän saa hermoromahduksen ja tulee lankoja pitkin, jos kuulee, että minua vaivaa joku. Parempi kertoa vasta sitten, kun vaiva on selvitetty ja hoidettu.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Hyvä vasikka elää juomallakin

Koitimme ystäväporukan kanssa todistaa oikeaksi vanhaa sanontaa koko päivän. Nautimme terassilla paljon virvoittavia juomia, eväänämme vain vadelmia ja mustikoita (antioksidanttien takia tietenkin). Mutta niin vain kävi, että kun 12 tunnin päivän terassilla istuttuani horjahtelin kohti taksia, matkani kotiin kävi hampurilaisravintolan kautta. Ja kotiin kun pääsin, uppouduin majoneesin ihmeelliseen maailmaan niin totaalisesti, että unohdin soittaa ystävättärelleni, joka meinasi saada hepulin, kun minusta ei kuulunut mitään ja oli jo soittamassa virkavaltaa pelastusretkelle.

Olihan kokemus! Onneksi juomat kyseisellä terassilla ovat erittäin edullisia, onneksi tapahtumaa ei tarvitse toistaa kuin ensi kesänä uudelleen ja onneksi seura oli erinomaista. Sain nauraa niin, että todennäköisesti lisävuosia tuli useampia. Sain myös varovaisesti vähän flirtata, tai ainakin katsella ihmisiä. (Hupaisana anekdoottina tähän voisin kertoa katsoneeni taakseni ainakin kolmesti siinä vaiheessa, kun suuntaani ryhdyttiin viskomaan lentosuukkoja ja jotain muuta sellaista ihmeellistä viestintää. En vaan ymmärrä, että joku minulle sellaista voisi...) Tapasin uusia ja vanhoja tuttuja, suurin osa oikein mukavia. Minulla oli erinomainen päivä, mitä nyt käsivarteni ja otsani ovat palaneet. Toivottavasti jäljet paranevat ennen huomista, en tahdo töihin minään laikukkaana indiaanina.

Mielenkiintoinen ja hauska päivä, mutta en ole hyvä vasikka. Ei tulisi mieleenkään vääntäytyä takaisin samalle terassille tänään uudelleen, tai noh, sateen sattuessa sisätiloihin. Eikä kyllä korkata kotonakaan. Ei kuulkaas taida minusta olla tuurijuopoksikaan, yksi päivä riittää pitkään, ainakin jos se on noin intensiivinen ryystämistapahtuma. Kivaa tosin oli, kiittelin ystävääni, että hänellä sitten on hieno maku ihmisten suhteen.

(Viime yö oli ylen tuskainen, kuuma ja janoisa. Niveliä särkee. Pääni sisällä on joku muu kuin minä, sillä jollakulla on pieni vasara, jolla se sinne tänne nakuttelee. Onneksi nyt vihdoin viilenee! Mutta muutamaa jyrähdyksen poikasta ei nyt vielä voi ukkoseksi laskea. Pah, onneksi edes satoi vettä!)

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Luvassa erilainen maanantai

Kun ystäväni kutsui minut lomanaloittajaisiinsa, baariin maanantai-aamuna kello yhdeksän, naureskelin ja kuvittelin hänen vitsailevan. Mutta ei olisi pitänyt nauraa, eikä ainakaan suostua, lupaukset on nimittäin pidettävä. Niinpä olen hereillä ja lähdössä baariin. Ilmeisesti koko päiväksi, tai ainakin niin pitkäksi aikaa kun jaksan.

Tästä voi vielä tulla jännittävä maanantai, ainakin erilainen. Onneksi myös huominen on vapaa-päivä, menen töihin vasta keskiviikkona. Ainoa ohjelmanumero huomiselle on illaksi varaamani kampaaja-aika. Hiukseni eivät enää ole lyhyet, vaan reilusti hartioilla heiluva polkka. Vielä minä näihin kerran otan kesäkevennyksen, sitten saavat ryhtyä kasvamaan. (Tai sitten kun olen leikkelyn makuun päässyt, se saa jatkua.)

Nyt valmistautumaan, kahvia ja kasvojen restauraatio. Ei se sitä tarkoita, että ilman ripsiväriä lähdetään liikkeelle, vaikka kellonaika onkin haastava.

lauantai 9. heinäkuuta 2011

Mummotunnelissa

Olen lähes sanaton. Kävin elämäni ensimmäisen kerran siinä ravintolassa, jota mummotunneliksi kutsutaan. Sitä ennen kävin monessa muussakin baarissa, mutta tuo viimeinen oli jotain aivan uutta, outoa ja ihmeellistä. Siellä kuulkaa tämän "mummon" silmät pyörivät kuin rulettipallot, kun meininkiä seurasin. Tiedättekö, että se ravitsemusliike on täynnä miehiä, jotka syövät naisia katseillaan? Ikinä en ole sellaista hyökkäysten hyökyä kokenut, lihatiskimeininkiä. Minäkin olisin kelvannut - useammallekin. Valitettavasti he eivät kelvanneet minulle.

Minulla kun ei ole se sukupuolielämä ensimmäisenä mielessä, vaan ensin pitäisi korvien välistä löytyä jotain. Se olisi seksikästä, äly nääs. Ja toiseksensa en tahdo enää tuntemattomien kanssa pelautua, tahdon ensin tutustua (tätä kyllä ei nuorempi itseni uskoisi, jos olisi kuulemassa, olin melkoinen villikko nuorna tyttönä). Luulen, että avioliiton loppuajan kokemuksetkin ovat varovaiseksi opettaneet. Joskus kai kuitenkin pitäisi takaisin hevosen selkään hypätä, vaikka miten pahasti olisi sieltä tippunut. Mutta se taas vaatisi turvalliset olosuhteet ja siltä ei mummotunnelissa todellakaan tuntunut. Olin niin helpottunut, kun ulos sieltä pääsin, että en tahtonut hypätä suoraan taksiin, vaan selvensin päätäni yöbussijonossa. Oli kai sitä osansa morkkiksellakin, kun tuli ravintoloissa nautittua niin paljon tyyriitä juomia, että päätin sitten edes jossain asiassa säästää. Matka sujui yllättävän leppoisasti, muistin miksi nuorempana usein tuli ajeltua bussilla kotiin. Nykyään tulen jo yleensä sen verran paljon aikaisemmin kotiin, että eivät vielä yöbussit kulje, pääsee tavallisilla.
Tänään olisin tahtonut nukkua, mutta naapurin koiralla on eroahdistus. Se vinkuu seinän takana. Vituttaa ja harmittaa, kun ei saa nukuttua. Noh, ehkä otan päikkärit myöhemmin. Kuka kävisi minulle kaupassa, tekisi ruuan ja silittelisi takaisin uneen? Ei ainakaan kukaan niistä eilisistä. Hhhrrrrrhhh, kylmiä väreitä... Pelottava kokemus, mutta voi olla, että se pitää käydä katsomassa uudelleen, ihan niin kuin joku outo unenomainen elokuva pitää katsoa pari kertaa, että sen ymmärtää. Ihmeellisiä asioita ihmiset tekevät toisilleen - ihan vapaaehtoisesti. Mutta antaa nyt ensin ajan kulua, en todellakaan aio siitä mitään kantabaaria itselleni tehdä.

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Että minä olen kiitollinen blogien olemassaolosta

Jos tätä blogia ei olisi, pohtisin usein itsekseni syntyjä syviä. Niitä, joita muut pohtivat perheensä tai puolisonsa kanssa. Toiset taas ystäviensä kanssa. Ja tavallaan ystävieni kanssahan minäkin asioita jaan, teen sen vain vähän perinteisestä puhelusta tai kirjeestä poikkeavalla tavalla. Jaan tietoa heidän ohessaan myös muille, julkista päiväkirjaa kun kerta kirjoitan. Eilen koin kiitollisuutta, että minulla on mahdollisuus blogin kautta jutella asioita, joita en tahdo töissä jakaa, muuten saattaisi inhimillinen kosketus olla aika vähäinen.

Se on yksinelämisen yksi harvoja huonoja puolia, välillä tekisi mieli jutella asioista. Olen niin huono soittelemaan kenellekään, että sitäkään en tule tehneeksi. Onneksi voin kirjoittaa häiriköimättä ketään juuri silloin kun siltä tuntuu. Ja kyllähän minä nykyään näen ystäviä onneksi viikonloppuisin, ei tässä enää missään umpiossa elellä.

Tänään pitäisi käydä farkkukaupassa. Lempifarkkuni alkavat käydä ohkaiseksi, vaarana on, alkavat pian pyllynposket paistaa, eikä se ole suotavaa. Sopivasti tuli luottokauppaani vielä -20% tarjouskin. Huomenna kestitsen jälleen yhtä ystävää, ehkä kahtakin. Ja maanantaina sitten, hmm, luvassa on mielenkiintoisia aikoja.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Sukuni

Minulla on kaksi kovin erilaista sukua. Isän suku ja äidin suku. Ulkoisesti olen muuten tullut isäni sukuun ja huoneeseen, mutta minulla on äitini suvun nauru, hampaat ja huumorintaju. Tai äidin suvussakin on kaksi lajia, ne hiljaiset ja vähemmän hiljaiset. Voitte vain kuvitella kumpaanko lajiin minä kuulun, tai niinhän sitä kuvittelisi, mutta itse asiassa olen yhdistelmä molempia, sekä hiljainen että äänekäs.

Äitini veljistä vanhin elossaoleva kuoli tänään aamulla. Syöpään, niin kuin perheen isä, ukkini, vanhin veli ja vanhin sisarista. Elossa on tosin vielä melkoinen joukko, kun puhutaan kymmenpäisestä laumasta. Mutta mitenhän sen sanoisi, meillä on syöpää perheessä ja minulla on sekä samat elämäntavat että geeniperimä kuin heillä - enkä nyt mitenkään piruja maalaa seinälle.

Siihen saakka kun puhuin äitini kanssa, olin rationaalinen ja varmasti vaikutin kylmältä. En kauhistunut, en purskahtanut itkuun, kukapa sitä ruuhkabussissa. Kun puhelu loppui, hädintuskin pääsin ulos bussista, koska kyyneleet vain alkoivat valua, enkä saanut niiden tuloa loppumaan. En saa vieläkään. Eikä nyt tarvitse kuvitella, että olisin äitini toiseksi vanhinta veljeä mitenkään sen kummemmin tuntenut, olipahan vain hieno ihminen. Hän uskalsi monenlaista, ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen rakastua, yksityisyrittämisen jälkeen heittäytyä pois oravanpyörästä ja muuttaa takaisin P-Karjalaan, edelleen nauraa, juhlia ja elää!

Siinäpä mies minun makuuni! Sellainen, joka ei itke menneisyyttä, vaan edelleen ajattelee eteen päin. Hän selvisi suolistosyövästä, valitettavasti muutama vuosi sen jälkeen syöpä levisi selkärankaan. Siitä ei nykyoloissakaan juuri selvitä. Silti hän aikoi järjestää vielä yhdet sukujuhlat. Niiden oli tarkoitus olla heinäkuussa. Nyt vaan taisi käydä niin, etten pääse edes hänen hautajaisiinsa, elleivät lennonjohtajat ja purkautuva Hekla tuhoa kymmeneen vuoteen ensimmäistä lomareissuani. Kahtiajakoisia tunnelmia, tahdonko sittenkään näyttää ihmisille itkuani, minähän en itke (paitsi koko ajan ja elokuvissa).

Rakastan miehiä, jotka iloitsevat elämästä. Hän iloitsi. Samaa toivon itselleni. Ja jos saa toivoa, tahdon rakastavan miehen edes vanhemmalla iällä. Rakkaus ei katso ikää, enoni ja hänen puolisonsa rakastivat toisiaan. (Minä taas inhoan julkisesti itkemistä, koska se ei ole mitään kaunista elokuvaitkua, räkä lentää ja kyyneleet myös. Sitä paitsi en tahdo kiusata ystäviäni tunteillani, ne ovat niin - ääh - ylitsevuotavia. Mutta osa minusta toivoo, että voisin olla niin kuin karjalaiset itkijänaiset olivat, viskoisin tuhkaa ja pukeutuisin säkkiin. Olen Karjalasta, sukuni edustaja, meillä nauretaan, itketään ja lauletaan yhtä aikaa.)

Edit 7.7. Kyllä tietää itkeneensä. Silmät ovat kuin närpiöläisen tomaattikauppiaan näytekappaleet, punaiset ja pulleat. Mutta kylläpä helpotti, minua itkeminen ja surussa piehtarointi on aina auttanut seuraavaksi päiväksi keräämään itsensä kuosiin.

Ihanaista runon ja suven päivää!

Emmää sitten ryypännytkään. Tietysti. Kuka nyt keskellä viikkoa? Mutta kuten olen jo aikaisemminkin todennut, uhkailu jo riittää taltuttamaan kiukkua. Tänään on parempi päivä. Pistetääs vielä palanen Einoa (Hymyilevästä Apollosta), kun on Einon juhlapäivä:

Kuka tietävi, mistä me tulemme
Ja missä on matkamme määrä?
Hyvä, että sitäkin me tutkimme
Ei tutkimus ole väärä
Mut yhdemme tiedämme varmaan vaan:
Me olemme kerran nyt päällä maan
ja täällä meidän on eläminen
miten taidamme parhaiten.

Sen kun muistaisin minäkin.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Tätähän minä tarvitsen kuin reikää päähän

Huonosti nukutun yön jälkeen aamuaikataulu on ollut katollaan ja minä vaikutan lähinnä persielle ammutulta emokarhulta. Asiaa ei mitenkään auttanut pankilta saapunut tekstiviesti, jonka mukaan luottokorttiani epäillään väärinkäytöksen uhriksi ja se on suljettu. Onneksi soitto pankkiin kertoi, että uusi kortti saapuu jo viikon kuluttua, enkä todennäköisesti ole joutunut rötöksen uhriksi.

Kirurginen sairaala lähestyi minua kutsullaan. Mitä minä sanoin siitä leikkelyjutusta? Siihen en suostu ennen kuin lomamatkani jälkeen, mutta eiväköhän hekin ensin tutki ja sitten vasta napsuttele paloja pois. Mutta piru vie, että ovat taas erinomaista aikaa tarjoamassa keskellä päivää. Esitietolomakkeisiin kysyttiin lähiomaista, ilman pikkuveljeni lupaa ilmoitin hänet sellaiseksi, minä kuitenkaan tahdo, että kuoleman koittaessa säikyttelevät äitini hermoraunioksi.

Kaiken kaikkiaan erinomainen aamu. Pannaanko huomenna paremmaksi? Parannanko maailmani juomalla litrasotalla alkoholia? Prkl.

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Tahdon asua Ameriikassa - vai tahdonko?

Amerikka täyttää tänään vuosia. Yleensä minussa on herännyt niin suuri antipatia, että olen vain haukkunut ja kritisoinut kyseistä maata. Nyt ajattelin ihan vakavissani miettiä, että jos välillä yrittäisin jotain hyvää löytää. Se on kyllä vähän kuin hakisi neulaa USA:n kokoisesta heinäsuovasta.

Tuli mieleen kuitenkin kolme hyvää asiaa; rokki, farkut ja intiaanit. Aina olen rämpytyksestä tykännyt, kovinkin monenlaisesta, Amerikan mantereeltahan se rokki on kotoisin, mutta vain siksi, että sinne roudattiin orja Afrikasta. Farkut ovat ihanat, pidän niitä lähes aina, ellei tarvitse työn puolesta vääntäytyä litteisiin housuihin (= villakangas- tai polyester-sekoitepöksyihin, joissa usein prässit). Intiaanit ovat kauniita. Heistä minulla ei ole mitään henkilökohtaista kokemusta, paitsi visuaalinen. Tosin nykyään kun reservaattikuvia näkee, niin on kaukana se pitkänhuiskea mustatukkainen hevoisen selässä istuva hoikka mieshenkilö, kovin ovat pullakkaa ja rokonarpista sakkia, jonka kieli on katoamassa ja kulttuuri muuttumassa klisheeksi. Valkoisen miehen syytä sekin.

Ikinä en ole USA:ssa käynyt, tuskin koskaan menenkään. Liian suuri minulle, ei sitä viikossa näe, tuskin kahdessakaan. Töiden puolesta kansan edustajiin on saanut tutustua enemmän kuin olisin tahtonut. Julma, omaa etuaan tavoitteleva, kapitalistinen, opportunistinen, liian suuri, liian valkoinen (vaikka Obama)... Näitä minä kyllä keksin. Mutta antaa kaikkien kukkien kukkia vaan, vaikkeivat siinä maassa aina sitä mieltä olekaan, lähettävät armeijansa jakamaan oikeutta ja hyvää sanomaa milloin minnekin päin maailmaa.

(Tasapainon vuoksi kuitenkin totean, että en minä Venäjällekään tahdo. Enkä Afrikkaan, puhumattakaan Lähi-Idästä. Aasiakin on vähän kiikunkaakun, siellä on liian kuuma. Käsittämätöntä rajoittuneisuutta...)

lauantai 2. heinäkuuta 2011

Viileän ilmastovyöhykkeen geenit panevat vastaan

Olen pohjoisten esi-isien jälkeläinen, kuljen kadun varjoisella puolella, rakastan sisätiloja helteellä, hikoilen kuin pikkupossunen, nautin lämpimistä illoista, mutta päivät menevät maatessa. Ja mikäs siinä, en minä hellettä tai kesää vihaa, nautin siitä vain omalla tavallani. Ihan kivaa tämä on, vaikken rusketukaan, vain palan, jos valoon joudun. Olen siis joko vampyyrien tai mongolien, lappalaisten ja eskimoiden jälkeläinen (veikkaan jälkimmäistä, ensimmäinen tietysti olisi hienompaa, mutta en mie veripaltusta niin paljon perusta).

Eilen illalla tosin epäilin mielenterveyttäni, kun keittelin kolme kiloa raparperia chutneyksi ja siihen päälle vielä tekaisin vierasvaraksi suolaisen piirakan. Juomaa, myös alkoholipitoista, kului kiitettävästi, mutta viilennystauot parvekkeen varjossa olivat antoisia.

Olen aina ihmetellyt ilmastonatseja, joiden mielestä talvesta kuuluu ja saa valittaa, mutta kesästä ja helteestä pitäisi vain olla kiitollinen. Minulle käy keli kuin keli, sateen sattuessa sateessa, räntäsadekin kelpaa, kunhan on asianmukaisesti pukeutunut. Valitettavasti helteellä asianmukainen pukeutuminen on niin niukkaa, ettei tämän ikäisenä ja -kokoisena enää julkisille paikoille ole asiaa. Taitaisivat pidättää nudismin harrastamisesta, pikkulapsia pelottaisi ja nuoriso tekisi itsemurhaa.

Mutta nautitaan nyt kuitenkin kesästä, kukin tavallamme, toiset grillaten auringossa, toiset kadun varjoisella puolella. Lähdenkin nakuilemaan, nauttimaan viileitä juomia ja lukemaan Joanne Harrisin sinisilmää parvekkeelleni. Siellä kun on jo ihana varjo.

perjantai 1. heinäkuuta 2011

It´s L*croix, sweetie darling!

Me ihmiset olemme erilaisia, tuli taas eilen todistettua, kun muistutin kollegaa lähestyvästä haastattelusta. Hän sanoikin jo miettineensä asiaa, että vetäisisikö päällensä jonkun tunnetun ekslusiivisen suunnittelijan tekeleen. Minä siinä vähän hihittelin, kun kuvittelin hänen vitsailevan. Toinen totisena toteaa, että älä naura, hän mietti sitä ihan oikeasti. Sitten minä olin taas nolo.

Minä ja kollegani elämme erilaista elämää, meitä yhdistää vain työpaikka. Yleensä se ei häiritse, en ottaisi heidän vastuutaan, työaikojaan enkä ongelmiaan millään rahalla. Tahdon päästä elämässäni helpolla, tahdon viettää lomani ajallaan, iltani kotona ja viikonloput lepoillen. Periaatteeni tulee kostautumaan sitten eläkeikäisenä, jos sinne saakka elelen, eläkekertymällä eivät tule siviilit juuri juhlimaan. Mutta juhlinpas nyt, nautin elämästäni pienemmällä palkalla ja ruotsalaisputiikkien vaatteissa.

Kävin muuten vinguttamassa visakorttiani; 70 eurolla sain viisi kesäpaitaa (punainen, valkoinen, musta, oranssi ja turkoosi), jotka käyvät töihin. Yksikään niistä ei ole Lacroix. Mikäli tahdotte piristää päiväänne Absolutely Fabulous sitaateilla, olkaapas hyvä!