Tukanjuurien alaiset tapahtumat

Vaikka minulla lauantaiaamuna olivat tukanjuuret lasia muistuttavassa olotilassa, tunsin itseni onnelliseksi. Olen ihmeissäni, epäuskoinen ja epäilevä Tuomas, mutta euforia vaan puskee huokosista. Elämä tuntuu uudelta, kun sen kokee rakastavan ihmisen kanssa. Tiedän tunteen tasoittuvan, mutta nyt nautin tästä molemmin rinnoin. Olen kuulemma tylsä, samalla tavalla kuin muutkin rakastuneet. Ehkä sitten olen, osaan minä palata takaisin normaaliin olotilaankin, mikäli tämä katolleen menee.

Ystävä täyttää myöhemmin syksyllä 40. Koska hän on osoittautunyt tärkeäksi ja arvokkaaksi ihmissuhteeksi, tahdoin muistaa häntä jotenkin. Ja samalla viettää hänen kanssaan laatuaikaa. Mikäs siis parempi tapa kuin tarjota meitä molempia kiinnostavia asioita; ruokaa ja musiikkia. Tavaraa meillä kaikilla on jo, enemmäkin tahdomme siitä eroon.Varasin meille ravintola Sea Horsesta pöydän. Siellä nautimme Lansonin kanssa maksaa ja muikkuja. Annokset olivat suuret, minä en jälkiruokaa varvinnut, mutta ystäväiseni onnistui vielä sullomaan itseensä juustokakun palasen. Itse tyydyin IM:n kanssa jallukahviin. Nauru raikasi, viihdyimme keskenämme. Paikalla oli paljon turisteja, mutta kyllä makumaailma tuntuu vielä suomalaisiakin miellyttävän.

Onneksi minut houkuteltiin kävelemään U. Kekkosen kadulle. Olo vähän helpotti. Ilveksen kautta siirryimme Tavastialle. Siellä aloitti viimeisen keikkansa ennen taukoa Von Hertzen Brothers. Ja millaisen keikan! Upeata laulua ja soitantaa jälleen kerran! Keikan jälkeen hortosimme vielä On the Rocksin yläkerran baariin, se oli hivenen turha keikka, olin aika lailla katollani. Osa silkkaa euforiaa, osa nautittujen juomien ansiota. Könysin IM:n kanssa bussiin jo yhden maissa. Käsittämätöntä.

Lauantai oli tahmea päivä. En saanut juuri mitään aikaan. Kaupassa kävimme, mutta ruuan tekeminen jäi sunnuntaille. Kaivelin jotain vanhoja jääkaapista, se kostautui yöllä kun kotiin tulin, pakastepizza sai kyytiä ja nyt kitalaessani on yksi iso ja kaksi pientä vesikelloa. En suoraan sanottuna muista, koska noin tyhmästi olisi käynyt.

Syy öiseen kotiinpaluueseen oli mieletön, upea, intiimi KYPCK:in keikka Lavaklubilla. Oli kuulkaas sellaista paahtoa ja mättöä, että taivaan kiitos minulla olivat korvatulpat mukana. Saimme erinomaiset paikat aivan lavan edestä. Kukaan muu ei varmaan niin lähelle bändiä uskaltanut istua, kun saapuessamme siinä vielä tilaa oli. Kiitos ystävälle, kun minut mukaansa haali, seuraavalla kerralla kun tilaisuus tarjoutuu, ymmärrän taatusti tarttua tarjoukseen itsekin.

Keikan jälkeen istuskelimme hetken paikalla, ystävälle on tapahtunut kaikenlaista hauskuutta ja keikkaakin piti puida. Ärsytti vaan keikanjälkeinen musiikkivalinta. Ärsytti myös kova volyymi, mikä tehokkaasti demppasi keskustelua. Eniten ärsytti närästys, joka ei suostunut lakkamaan, vaikka miten vetelin Rennietä kitusiini. Loppui siiderin nauttiminen kuin seinään. Taas olin yhden aikaan matkalla kotiin. Kyllä muuten väsytti.

Väsyttää edelleen, mutten saa taas nukuttua. Viimeinen lomaviikko on alkamassa, olen päässyt aika tehokkaasti työasioita ja angstista eroon. Jos vaikka sienimetsään pääsisin joku päivä. Ja gynekologille. Siinäpä ne tärkeimmät. On hyvä olla elossa.

Tuskaaaaaaa

Olen laiminlyönyt sinua, rakas päiväkirjani. Mutta kun elämä, tiedäthän sinä?

Viimeinen viikko ennen loman alkua oli kaoottinen. Perehdytin nuorta tuuraajaani päivittäin, itse tein kiireellisiä asioita pois jaloista kuleksimasta. Tiedän, että paljon jäi tekemättä, siitä on vaan sitten jatkettava heinäkuussa samalla kun perehdytän seuraajaani ja tuuraan kollegaani. Epäilenpä, ettei aika käy pitkäksi. Perjantaina tilasin iltapäiväkahvit kesäpoikien viimeisen yhteisen työpäivän kunniaksi, annoimme heille hauskat pikkulahjat ja harrastimme keskinäisen kehun kerhoa tunnin verran.

Sitten tulikin jo kiire kotiin, kun kuulin, että ystävä odotteli jo parkkipaikalla. Kuuma oli ja hiki valui valmiiksi, kun kotiin pääsin. Nopeasti fressasimme itsemme ja otimme muutaman etkojuoman ennen kuin viipotimme Suvilahteen. Taaskaan ei mitään jonoja ollut missään, rannekkeen vaihto sujui nopeasti ja muu posse löytyi - yllätys, yllätys - baarialueelta varjosta. Sitten vaan nautittiin, naurettiin, vaellettiin, seisoskeltiin, istuttiin, juteltiin ihmisten kanssa ja haisteltiin ilmapiiriä. Leppoisaa, mukavaa, kuuma, hiki, naurua, jallua, siideriä, kuohuviiniä, pientä flirttiä, hiprakka, hodari, drinkkibaari... Ja niin loppui ensimmäinen päivä.

Lauantaina rakentelin brunssin, juomaksi oli ystävä varannut vaaleanpunaista Moet&Chandonia. Siitä oli jälleen hyvä lähteä kylille, poiketa perinteisesti Lennonjohdossa ennen kuin alueelle pääsimme. Iltapäivällä keikkojen välissä kävimme Black Diningissa. Herkullista ruokaa lyhyeltä listalta. Sivistynyttä, mustaa, ruusuja, nopea rivakka ja ystävällinen palvelu. Kyllä kannatti! Viskibaariinkin tutustuimme, sen parhaana puolena olivat alakerrasta löytyvät ihmisvessat. Kyllä sitä oppii arvostamaan posliinia, kun bajamajassa hautovan kuumalla kelillä yökkäilee jo hajusta. Mutta bajamajatkin olivat siistit, ei siinä mitään.

Toisenakin iltana ymmärsimme parastamme ja tulimme jatkoille kotiin. Olin varautunut molempina iltoina siihen, että tein iltapalaa ennen kuin kävimme unille. Nukkumatti oli valitettavasti kusipää eikä huomioinut minua kuin typerillä miniannoksilla, 4 - 5 h unta huonojen viikkounien lisäksi alkaa tehdä minusta hermoraunion. En kuitenkaan vielä ole ryhtynyt tappamaan ihmisiä.

Sunnuntain sadekaan ei masentanut, kun posse oli taas koossa kokonaan. Syöminen jäi vähän vähille ja kun minut vielä vokoteltiin baariin seuraamaan potkupallomatsia, niin sanotaanko, että tänä aamuna ei olo enää ollut parhaasta mahdollisesta päästä. Eikä enää ollut kuplajuomaakaan. Kärvistellessä menee tämä päivä, huomenna aloitan selväpäisen loman.

Entäs musiikki tänä vuonna? Lordi oli aika reppava, ihan kiva kuulla muutakin kuin se helevetin euroviisu. Testament aina uotettava ja hieno, Avantasiaa emme arvostaneet. Olisi ehkä pitänyt jotenkin tutustua aiheeseen etukäteen, nyt vaan lähinnä haukotutti. Lauantaina Primordial tehosi minuun, tietysti, irkkuja! Tsjuder oli aivan turhan rankkaa, mutta Turmion Kätilöt ilahdutti. Ystävätkin sain heistä innostumaan, savolaishuumori ja musiikki ei mennyt hukkaan. Hyväntuulista touhua. Thunderstone fanihan minusta tuli jo vähän aikaisemmin, nyt vaan tunne vahvistui. Anthrax on aivan ensimmäisiä lemppareitani nuoruudestani, hieno tiukka ote jatkuu. Staminallekin lämpesin vihdoin, mutta Ghost, oi voi, ai ai ja jestas sentäs! Ihan mieletön, upeeta ja mahtavaa! Mikä lauantain lopetus, wow!

Sunnuntain aloitimme Hatebreedillä, olihan mättöä ja vetoa! Samoin Gojira sekä Katatonia saivat puntin vipattamaan. COB oli suoraan sanottuna tylsä. Jos herra Laihoa pidetäänkin yhtenä parhaista kitaristeista, niin silti he voisivat vaikka miettiä laulajan vaihtoa. Ja minkä ihmeen takia ne saundit piti puurouttaa, kun kaikilla muilla sanoistakin sai selvää. Mutta toki oli kivaa, kun muilla oli kivaa. Ei vaan minusta tullut Bodomin lasten fani tälläkään kertaa.

Nyt sitten suunnittelemme Wackenin matkaa. Matkailuautolla maailmalle ja takaisin, kenties jo ensi vuonna.

Mon amour - juhannus-Tampere

Olin jälleen kerran oikeassa itseni suhteen, kun varasin matkan Tampereelle vasta perjantaille. Sain levättyä töiden jälkeen, jossain määrin jopa nukuttua, eikä pakkaamisen kanssakaan ollut kiire. Sitä paitsi juna oli lähes puolityhjä, ei ryysistä, vain omaa rauhaa ja musiikkia puhelimen syövereistä 1,5 h. Aurinko paistoi, ihmiset olivat leppoisalla mielellä. Tampereella kävelin hiljaisen kaupungin läpi, ystävä luotti minuun jo sen verran, että sain ihan itse hoitaa itseni hänen luokseen.

Siellä lyötiin ensitöiksi käteen lasillinen kuplivaa. Ruoka valmistui hetken päästä, siihen olivat viileässä soveliaat ruokajuomat. Tullikamarinaukiollle kerkesimme viideksi. Tai Klubilla se ensimmäinen keikka taisi olla. Järjestelyt olivat muuttuneet, aukiolla ei enää lavaa ollut. Eikä oikeastaan niin paljon ilmaiskonsertteja muutenkaan. Noh, minä kuitenkin viihdyin koko viikonlopun, mutta Pakkahuoneen terassi ei mikään keikkapaikka ole, ei ainakaan, jos se sullotaan täyteen saunoja. Eivätkö ne onnettomat muovituopin lärpäkkeet mitään ihmisnautinta-astioita olleet, oikein nolotti paikan puolesta.

Perjantain yllättäjä oli Lopunajan mies. Veikkaanpa, että siinä on ryhmä, josta kuullaan vielä. Varmoja nakkeja olivat Hannibal ja Olavi Uusivirta. Aurorasta en vielä oikein tiedä, mitä ajatella, Vilma Alina ei iskenyt eikä myöskään Vesala, vaikka sitä kaikkialla hehkutettiin. Ei vaan ollut minun teekupilliseni, niinpä poistuinkin tapaamaan ystävää Amadeukseen. Siellä sitten taas valitettavasti ilta vierähti aina hamaan pilkkuun, ei ehkä välttämättä ollut ihan viisain temppu. Vähänkö väsytti, kun ystävän luokse pääsimme, hyvä, etten nukahtanut pää ruokalautaselle.

Lauantain brunssi piristi, tarjolla oli herkkuja ja kuplajuomaa. Kiirettä emme pitäneet, kerkesimme vasta Samannan keikalle. Se oli niin taiteellinen pläjäys, että oikein pahaa teki. Ei iskenyt. Eikä muuten iskenyt Harmaa Hurttakaan. Minä kun en juuri humoristisen musiikin ystävä ole. Koska Klubilla oli vaan jotain räppii ja hiphoppii, minut vietiin lähibaarikierrokselle. Kehut menevät Salhojankadun pubille, ihanasti rempallaan ja erinomaisen ammattitaitoinen henkilökunta. Hyviä oikeita siidereitä, sain jotain aivan uutta, Westonsin Wyld Wood on melkoisen vahva, mutta luonteikas tuttavuus.

Jätkäjätkät oli varma hitti, kun Klubille pääsimme. Gettomasan keikastakin loput kuulimme, pitää sanoa, että emme menettäneet mitään. Etenkin kun bassonamikat oli käännetty taas kaakkoon, kun laski juomalasin pöydälle, se pomppi itsekseen eteenpäin. Ei hyvä. Huomasi kyllä, että lauantain ohjelma oli turhan ohut, porukkaa ei juuri liikkeellä ollut, mutta ne jotka olivat, saivat kyllä jälleen tanssiannoksensa. Minä en juurikaan jaksa Jätkäjätkiä levyltä kuunnella, mutta keikkabändinä se toimii mielettömän hyvin. Hyväntuulista energiaa ja söpöjä nuoria miehiä.

Vielä piti sen päälle poiketa baarissa, mutta onneksi ymmärsimme kotiin lähteä, vaikka jatkoillekin kovasti houkuteltiin. Oli kuitenkin kotiinpaluupäivä eilen, niin ihan hyvä tasoittaa elonsa sen mukaan. Yöpaikan Muska-kissa täyttää syksyllä jo 21 vuotta, sain paljon rakkautta ja hurinaa vanhalta kissaneidolta. Niin käy kissoille kuin ihmisillekin, aika raihnaisia meistä lopussa tulee, kuivia köppänöitä.

Tänään pitää vielä kengät suutarille. Olen uusimpia Neosens-kenkiäni käyttänyt niin taajaan, että asvaltti on syönyt kantalaput. Jos vielä popoilla kuukauden päivät kävelen, syö se kannatkin. Ja sitähän minä en tahdo. Niinpä pitää lähteä moikkaamaan kauppareissulla luottosuutaria. Pyykit on jo pesty, vielä kun siivoaminen alkaisi kiinnostaa, niin tulisi käytettyä vapaapäivä hyvin.

Unissakävelijä

Kun kerroin ystävälle viimeaikaisia tapahtumia, hän nauroi, ettei mikään ihme, että olen vähän kipeä. Hihittelimme, että kunhan aikaa kuluu, teen elokuvakäsikirjoituksen ja lähetän sen Coenin veljesten käsittelyyn. Työnimenä voisi olla Kuinka suoritan 12 vuoden parisuhteen kahdessa kuukaudessa. Siltä tämä on tuntunut, eivät ole juuri jalat maata koskettaneet. Mutta nyt se on onneksi ohi, ehkä myös kevätmania alkaa laantua ja pääsen normaalirytmiin. Tai mikä nyt on normaalia enää tänä päivänä? Olen kai muutenkin suhteellisen vauhdikas, kun sille päälle satun.

Eilinen oli taas niin mukava päivä, kun töistä pääsin. Suihkun jälkeen kerkesin meditoida hetken, ennen kuin ystävä saapui. Naaman restauraation jälkeen ajelimme bussilla Hertsikkaan syömään kahden muun rakkaan kanssa. Testasimme Treffipubin, kun sitä niin oli kehuttu. Ruokalista oli aika suppea, olisiko johtunut kesästä vai onko se vaan kustannustehokkuuden hakemista?  Palvelu oli huolimatonta, vettä ei tullut pöytään ennen kuin alkuruuan jälkeen, lisäjuomatilauksia ei kysytty, laskun tilaaminenkin oli vaikeata. Ja se ahtaus oli ahdistavaa. Hyvä, ettemme istuneet vieraiden seurueiden kanssa sylikkäin. Ei tarvitse mennä toista kertaa, vaikka eväs nyt oli ihan ookoo. Jaoimme alkupalalankut, niissä oli kivasti erilaisia makuja eikä vegeburgerissanikaan ollut mitään vikaa, aika pliisu tosin minun makuuni. Juustoburgerien pihveissä olisi saanut yhden ruokailijan mukaan olla muutakin makua kuin liha. Sen lisäksi hän tilasi pihvinsä kypsänä, mutta sai sen mediumina.

Jatkoimme ystävän kanssa Hakaniemeen, en ollut koskaan aikaisemmin käynyt ravintolalaiva Wäiskillä. Siellä oli joku ihmeellinen Jytäkesä-tapahtuma, joka ei tainnut mikään suksee olla. Meillä oli mielessä tosin vain yksi keikka; Marjo Leinonen Huff´n´Puff. Ystävä ei heitä ollut aikaisemmin nähnytkään. Ja olihan se taas niin kova veto, että oksat pois! Siinä on nainen, joka osaa ottaa yleisönsä ja nostaa tunnelman kattoon. Musiikista nyt puhumattakaan, tanssijalkaa ryhtyy väkistenkin kutittamaan.

Vielä hetken seurasimme laivan touhuja, saimme jopa juomat nuorelta herralta Varsinais-Suomesta, kiitos vaan sinne, reipas poika! Kävelimme keskustaan Rocksin yläkerran baariin, siellä taas riitti seurattavaa ja jututtajia. Hauskaa oli, mutta onneksi ymmärsimme jo puoli kolmen maissa vetäytyä bussiin. Sain viime yönä unta kuutisen tuntia, se on kuulkaas paljon verrattuna viimeisiin aikoihin.

Herkemmät voivat sitten jättää seuraavan lukematta. - Veliseni kirjoitti, että äidin tila huononee nopeasti. Minun on pakko saada töissä loma-asiat selväksi, eihän tästä mitään tule, kun ei edes saattohoitoa pääse tekemään, saatana! Vituttaa niin, ettei veri kierrä päässä. Kuolema ja kituminen ovat perseestä ja minulla kun on sellainen paha miesmäinen lähestymistapa asioihin, että tahdon hoitaa ongelmat, enkä vain puhua niistä. Nyt vaan on sellainen ongelma, ettei minulla eväitä ole sen ratkomiseen. Armomurhaakaan eivät taida hyvällä silmällä katsoa. Voi olla, että lähiaikoina siirryn pohjoisempaan Suomeen pidemmäksi aikaa. Prkl, prkl, vittu, saatana ja kaikki muut jumalan kirosanat.

Ruokapornoa

Ystävättären kanssa pääsin syömään Baskeri & Bassoon. Mikä kokemus! Ensinnäkin bistro on kaunis katsella, henkilökunnasta nyt puhumattakaan. Lyhyt lista on aina plussaa, siellä 2 alkuruokaa + 2 pääruokaa-tarjous (eur 45) oli hintansa väärti. Mikä ihaninta, B&B:ssä onnistuu annosten jakaminen, eli saimme molemmat maistella neljää alkuruokaa ja neljää pääruokaa.

Alkuun otimme burrata-mozzarellaa (kermainen, melkein voinen tekstuuri), en ikinä ollut ajatellut yhdistää mozzarellaan basilikan lisäksi minttua, jatkossa ymmärrän. Sen lisäksi pöytään kannettiin muutama pikkuinen sardiini, lohicarpaccio ja härkätartar. Jumalaisia makuja! Tomaatitkin olivat viinietikalla ja suolakylvyllä saatu niin makeiksi, etten ollut uskoa eläväni alkukevättä. Tuli mieleen kesä.

Pääruokiin valitsimme salviavoipastaa, siikaa hummerikastikkeessa, kampasimpukoita selleri-fenkolipedillä sekä black angus pihviä. Kuulostaa paljolta, mutta annokset olivat aika pieniä. Kuitenkin sen verran suuria, että jakaminen onnistui hyvin, molemmat saimme maistelupalamme. Erityisesti kiitän siian hummerikastiketta, kun toinen ravintoloitsijoista tuli hakemaan lautasia ja kysyi mielipidettä, spontaanisti ryhdyin puhumaan ruokapornosta. "Who do I have to f*ck to get this more?" Jälkiruuaksi ystävättäreni vetäisi sitruunapossetin, minä taas taivaallista La Tur-juustoa mustaviinimarjahillokkeen kanssa. Tsiissas, mikä taivas! Sitä on saatava lisää Lentävästä Lehmästä, mikäli mahdollista.

Jos nyt jotain vähän kritisoisin, niin taustalla häälyvä musiikki oli aika turhaa. Tosin se oli ihan kivaa musiikkia. Akustiikka vanhassa korkeassa konesalissa ei mikään paras mahdollinen ollut, sieltä hädin tuskin tunnisti biisiin eikä bistrossa olisi tarvinnut musiikkia. Ihmisten puheensorina täytti paikan ihan normaalisti. Mutta muuten suosittelen 5/5 tyyliin, ruualle tuli hintaa eur 50, viinitkin olivat säällisen hintaisia, mutta kun olen loppasuu, niin lasku nousi lähes sataseen. Kerran tuo nyt vaan kirpaisee, voi toisin olla, että joudun palaamaan. Toivon pääseväni palaamaan.

Ystävää oli ihana nähdä. Harmillisen harvoin se enää tapahtuu, mutta aina meillä on hauskaa. Häneltä saan myös arvokasta taustatukea ammatillisiin seikkailuihini, mutta niihin nyt ei tällä hetkellä voi auttaa kukaan. Todennäköisesti olen aloittanut lähtölaskennan burn out-sairaslomalle.

Onhan tätä ollut

Kovin on ollut tapahtumarikas viikko. Ottoveljen kanssa tuli rumuttua alkuviikko - onneksi ilman alkoholia. Perjantaina sain serkkuni kylään viikonlopuksi. Siinä välissä kerkesin käydä naapurissa saunakylässä.

Ottoveli on entisensä. Hän saa minut välillä nauramaan ja välillä kiristelemään hampaitani. Normaalia sisarusten välistä toimintaa siis. Seuraavan kerran näen häntä kuukauden päästä ennen kuin hän matkustaa takaisin Aasiaan. Nyt hän siirtyy lukulomalle Pohjois-Karjalaan äiteensä ruokiin.

Odottelin serkkuani rautatieasemalla reilun tunnin, junat olivat myöhässä, osa oli peruutettu kokonaan. Lentokentältä ei ollutkaan niin yksinkertaista saapua keskustaan kuin kuvittelimme. Kävimme sitten palkitsemassa itsemme Vltavassa viinilasillisilla ennen kuin siirryimme kotibaariini. Menikin pitkään, vasta viiden maissa ymmärsimme painaa pään lepoasentoon. Mutta tulipahan tärkeimmät haasteltua, sukujutut ja omat.

Lauantaina kävimme kävelyllä Pirsmassa, lisää viiniä piti saada. Iltasella siirryimme Juttutupaan, ensin syötiin (minä maksaa, serkku lohikeittoa, mielettomän hyvää oli molempien annokset - ja isoja!) ja sitten kuunneltiin musiikkia. Saimme ystävänkin mukaan Marjo Leinosen Huff´n´Puffin keikalle. Oli muuten paikka täynnä! Lähes mahdotonta oli liikkuminen. Mutta olipa taas hieno keikka, Marjo on todella hyvässä vedossa, suosittelen! Keikan jälkeen tapasimme mukavan pariskunnan, jonka suosituksesta siirryimme toiselle puolelle kaupunkia, Storyvilleen. Siellä Tomi Leino Blues Band pani parastaan. Olipa mukava ilta, ihmisiä, vähän juomaa, hyvää ruokaa, ystäviä ja tanssia!

Valomerkin jälkeen ajelimme taksilla kotiin. Tänään saatan ystävän/ serkun junalle ja itse matkustan samalla tapaamaan Siiseliä. En taida juuri ensi yönä tahtoa olla yksin, luvassa saattaa olla mielenkiintoinen liskokokoelma. Ei vanha nainen jaksa enää, tai jaksan, mutta sitten maksan laulujen lunnaita.

Tärkeämpiä ovat yhdistävät kuin erottavat asiat

Entisen kollegan, ystävän, kanssa törmäsimme toisiimme Sokoksen kosmetiikkaosastolla, vaikka piti tavata vasta Sociksen baarissa. Olin metsästämässä käsilaukkuun sopivaa hiuslakkaa, tökötti nimittäin on pakkasilmoilla ainoa, joka seisoo hattaratyyppisen tukan ja normaalin pörrön välissä. Kun on paljon ohutta hiusta, se ei vaan tokene millään muulla. Hän taas kertoi jo kolmatta kertaa olevansa halvennusmyyntiostoksilla, hän on aina panostanut ulkoseen habitukseensa. Olemme niin kovin erilaisia.

Erilaisuudesta hän oli kertonut nykyiselle kollegalleen samalla, kun oli maininnut olevansa minua tapaamaan menossa. Hän on kova oikeistolainen, minä kamala vassari/ viherpiipertäjä, hän pitää pukumiehistä, minä pitkätukista, hän rakastaa jazzia, minä rumuan raskaissa piireissä, hän on lyhyt, minä pitkä, hän on tumma, minä vaalea... Kun kollega oli kysynyt, että mikäs meitä sitten yhdistää, oli hän todennut, että hyvä ruoka ja juoma sekä keskustelutaito. Meillä ei ole tylsää, vaikka usein eri mieltä olemmekin. Minusta on kiva jutella sellaisten ihmisen kanssa, jotka pystyvät perustelemaan mielipiteensä, eivätkä suutu toisen mielipiteistä.

Koska ystävä on ollut sairaana, hän ei alkoholiin koskenut. Minullakin nautinto pysyi varsin hillittynä siitä syystä. Menimme nenäliinan kokoiseen Soil Wine Roomiin, siellä tietysti olisi ollut hänenkin kiva ottaa punaviiniä, mutta onneksi paikalta löytyi edes yksi ihan kelpo alkoholiton viini, joka ystävän mielestä maistui jopa viiniltä. Sitten me tädit syötiin. Luumun kokoisia oliiveja, jumalaista ilmakuivattua tonnikalaa ja kevyesti paahdettua lohta - ne taistelivat päivän voittosijoista. Sen jälkeen pöytään ilmestyi leikkelevalikoima ja pikkelsivihanneksia. Illan päättivät kelvollinen härkätartar, rasvaihanuutta tihkuva "Bikini" (paahtoleipää, kinkku ja manchegoa ankanrasvassa paahdettuna), patatas bravas ja friteeratut merenelävät. Jos nyt jostain vähän voi kitistä, niin suolaa oli kyllä kylvetty kaikkialle, mutta maut olivat muuten kohdallaan.

Siinä meni useampi tunti. Jälkiruokaa ei enää voinut ajatellakaan. Sovimme, että taas tilaisuuden tullen kokeilemme jotain muuta. Ilta ei tullut niin kalliiksi kuin yllä olevasta olisi voinut kuvitella. Eikä siitä tullut niin täyteenkään, koska annokset ovat tapas-kokoa. Natustelua hitaaseen tahtiin, mikä sen parempi tapa viettää aikaa! Onneksi olin kotona jo ennen puoltayötä, unta nimittäin riitti.

Viimeinen näkemäni unenpätkä oli veikeä. Tanssin festareilla punapartaisen hoikan miehen kanssa, kun katsoin vähän tarkemmin, huomasin hänen jalkojensa olevan sorkat. Alitajunta tarjosi minulle tanssin Panin kanssa.  Toivottavasti se oli enne!

Kiitos Mymskän, alkoi levykin soida päässä.

Ei köyhä eikä kipeä

Perjantaina piti kiirettä, että kerkesin laivaan. Kun on korvaamaton ihminen, niin kovin on vaikeata irroittautua töistä ajoissa. Mutta niin vaan läiskäisin out of officen päälle ja väänsin puhelimestä äänen pois. Jotta koriskoon perkele keskenään. Niinhän tuo sitten oli tehnyt. Vastaamattomia puheluita sekä sähköpostiviestejä riitti riesaksi asti tänään. Pääsin kuitenkin jo maanantaista eroon, tiistaita jäi vielä tällekin päivälle.

Ystävä onneksi oli ajoissa liikkeellä. Naureskelinkin hänelle, että melkoista luksusta, kun ei tarvinnut muuta kuin ilmestyä paikalle, hän hoiti liput ja maksut. Viitoskannen allergiahytti oli kahdelle henkilölle ihan sopiva, etenkin kun emme aikoneet siellä juurikaan aikaamme viettää. Noh, sen verran perjantaina, että etkoilimme yhden viinipullon tälläytyessämme. Muuten koppi toimi lähinnä vaatekomerona, sänkynä ja vessana. Enkä nyt suoraan sanottuna tahdo ajatella, mitä siellä lakanan alla piileskeli, mutta teidän olisi pitänyt nähdä naamani ja silmäni aamuisin. Olin aika turvoksissa - algeerisesti, en ryyppimisestä.

Perjantaina tosin tuli rumuttuakin. Onneksi oli buffetruokailu alla, olisi saattanut tulla kurjempikin olo, kun kaikki baarit piti katsastaa pilkkuun saakka. Ihmisten kanssa tuli juteltua, naurettua, ystävättären kanssa bondasimme pitkästä aikaa tavatessamme. Loppuillasta minulta tosin meinasi käpy palaa, kun hän ryhtyi mielestäni turhanpäiväiseen kanssakäymiseen ääliöiden kanssa. Osasin kuitenkin pitää suuni kiinni ja haastelin itse toisaalla, kun en kerta kaikkiaan tahtonut sitä hänen riehumistaan katsella.

Lauantaiaamu Tukholmassa oli aurinkoinen, suorastaan keväinen. Miinus kolme astetta tuntui lämpimältä. Hyppäsimme kiertoajelubussiin, rundasimme kertaalleen keikan läpi ja sitten vielä ajelimme kaupungille. Siellä vietimme päivän pienen shoppailun, kahvittelun ja ystävän ystävien parissa. Olipa mukavan leppoisa päivä! Vähän tietysti tuli taas kiire, kun piti keretä jo neljän jälkeen takaisin laivaan, että ottaisivat meidät vielä paluumatkallekin kyytiin.

Suunnitelma oli selvä. 1,5 h kauneusunta ja sitten a la carte ravintolaan. Natustelimme pitkän kaavan mukaan, minä alkuun yhden blinin ja pääruuaksi molemmat hirveä. Hyvää oli, mutta onneksi ähky jäi väliin. Vielä jaksoimme ihmetellä ihmiseloa kahteen saakka iltasella, sitten voitti nukkumatin seura. Ja hyvä niin, vientiä olisi riittänyt suorastaan riesaksi saakka. Piti jo melkein ryhtyä nauramaan, kun mietin, että tätä se sitten on, karjakauppaa.

Ennen kuin laiva saapui Helsinkiin kerkesin käydä tuliaisia. Sitten mutustelimme aamupalaa kaikessa rauhassa, kun laiva kurvasi satamaan. Ulkona olimmme vasta puoli yhdentoista maissa. Pääsin ystävän taksin kyydissä Kurviin, siitä jatkoin bussilla kotiin. Iltapäivällä menin RM:n luokse, pakoon pahaa maailmaa, melkein voisi sanoa. Monta kertaa kiittelin itseäni, että minulla oli seuraa. Sen verran hutera oli olo, että mieluusti vietin yöni jonkun muun kuin liskolauman kanssa.

Vajaan viikon päästä saapuu Ottoveli. Reilun viikon päästä taas serkkuseni. No rest for the wicked? Pankkitilini eivät voi mitenkään erinomaisen hyvin, mutta se oli arvattavissa viime viikonlopun jälkeen. Pitää vielä vähän miettiä sitä sänkysijoitusta. Tai mitä hittoa, antaa palaa vaan, kun en mie sieltä Jätkäsaaresta edes saanut asuntoakaan. Paras sijoitus oli 17. Pah.

No rest for the wicked

Olen päässyt juhlakaudesta aika vähällä. Olen ollut vain kaksissa pikkujouluissa, työpaikan ja ystävien kanssa järjestetyissä. Määrä oli riittävä, eikä missään korostettu joulua, syötiin hyvin ja juotiin paremmin. Keskiviikkona selvisin hengissä lounasravintolan joululounaasta. Se kyllä oli varsinainen pohjanoteeraus, jopa ihmiset, jotka pitävät jouluruuista, kätisivät aiheesta. Tänään menemme tiimilounaalle naapuritalon ns. parempaan ravintolaan. Sen menun kävin kurkkaamassa jo etukäteen itseäni miellyttäväksi. Minkäs minä sille voin, että olen herkkuperse!

Talvipäivänseisauksen suunnitelma alkaa hahmottua. Aatonaattona menen naapuriin seuraamaan kinkunpaistoa, aattona naapurilähiöön nauttimaan hillitysti eväitä ja juomia, joulupäivänä taas saan ystävän kylään. Siihen on vielä menu miettimättä, keittiönpöydän ääressä aikaa kuitenkin taas vietetään. Vieläköhän sitä muka jaksaa jotain tapanina tehdä vai joko voi siirtyä takaisin arkeen? Viikonloppuna ei varmaan kovin kummoisia tarvitse tehdä, että jaksaa taas töissä. Etenkin kun tänään jää kollegakin pitkälle lomalle. Miten minulla on sellainen tunne, että kaikki muut saavat levätä paitsi minä?

Vuokranantajalta tuli vuosittainen kirje. Vuokra ei laskenut kuin kolme euroa. Tuo on sitten erittäin ironinen lausunto, minä edelleen ihmettelen, miten voi olla olemassa aso-taloyhtiö, jossa kulut pienenevät. Meillä tehdään jotain oikein. Jos tietäisin, mitä, möisin systeemin muillekin vuokranantajille. Vai onko niin, ettei meidän yhtiömme ole tarkoitus tuottaa voittoa? Onko tämä yhteiskunnan tulonsiirto minulle ja kanssa-asujille? Sen verran luin asukaskokoustiedotetta, että ainakin uudet pesukoneet saamme ensi vuonna. Se on tosi hieno juttu, minun ei siis vieläkään kannata satsata omaan. - Olen minä jotain tässä maailmassa tehnyt oikein, kun karma luovutti minulle kunnon kodin. (Vielä kun saisin sen 8 neliötä suuremman...)

Puuronkeittäjä saa huttua käkättimeen

Keskiviikon lahjontatilaisuus italialaisruokien parissa oli viehättävä kokemus. Oli siis ihan oikeasti hauskaa, vaikka taka-ajatuksena toki oli meidän saamisemme asiakkaiksi. Tiettyä myötämielisyyttä kieltämättä oli liikkeellä, kun pääsin kotiin puolen yön punttuussa. Tuliaisena oli vielä kunnon jaappanialaistyyppinen veitsi, niin ei haitannut paidan sotkeentuminenkaan. Pestähän se toki piti vielä yöllä, saamastamme essusta nimittäin irtosi mustaa väriä ja minulla tietysti oli päällä valkea pellavapaita.

Paahtopaistipaloja valeltiin voilla - sitä oli PALJON!

Söimme antipastoa, sitten äyriäistortellineja sahramikastikkeessa, pääruuaksi tuli karitsanpaahtopaistia, pieni granité aikuiseen makuun ennen vuohenjuustotiramisua puhdisti kitalaen. Ja tietenkin kahvi avec. Juu. En nukkunut kuin viisi tuntia. Olin erittäin erittäin väsynyt ja nälkäinen koko torstain. Mistä ihmeestä se johtuu, että jos syöt hyvin, niin seuraavana päivänä on kahta kamalampi nälkä?

Lupasin tehdä karjalanpiirakoita. Se tarkoittaa sitä, että pitää keittää puuroa. Onneksi heräsin tänä aamuna jo ennen kellon korinaa, panin puuron tulille ja ryhdyin muutenkin miettimään kauppalistaa. Minua varten on hankittu mutteripannu, haalin mukaaan soveliasta kahvia. Ruuaksi on luvattu pihvejä, käyn viiniä. Pääsen saunaan, tarvitsen siideriä. Jälkiruuaksi tulee piparia, eiku...

Tonttujuhlaa ja läpisekoilua

Firman tonttujuhlat alkoivat yhteisillä glögeillä toimistolla. Jatkoimme keskustaan yhteen trendibaariin muutamaksi tunniksi ennen kuin siirryimme ruokailemaan yhteen italialaiseen. Katastrofihan siitä tuli. Tai alkuilta meni hyvin, mutta ruoka oli aika surkea esitys, liikaa liikkuvia osia baarille, kun paikalle rynnii yli henkilön seurue ja vaihtoehtoja on annettu liikaa. Seura sen sijaan oli erinomaista, onneksi minulle tuli kutsu muualle, ennen kuin kerkesin avautua yhtään sen enempää. Puolen yön aikaan on hyvä karata ennen kuin alkoholi irroittaa kielenkantojani liikaa.

Loppuillasta on parempi vaieta. Ei se minulta tule unohtumaan, koska kivaa oli. Kuitenkaan en syönyt kuormasta, se on kirjoissani kiellettyjä asioita. Kurjaa vaan lukea seuraavana päivänä ihmiskunnan surullisia uutisia. Käsittämättömintä on, että rasistiset pikkusielut käyttävät Pariisin hyvänä tekosyynä, ettei tänne saisi pakolaisia laskea. Jestas, niitä samoja väkivallan tekoja ja murhiahan hekin ovat lähteneet karkuun!

Lauantaina siirryin Naapurin hellään huomaan. Tekaisin pekonipiirakan, nappasin mukaani pullollisen punkkua. Pääsin saunaan. Palellutin parvekkeella saunan jälkeen selkäni. Nyt siellä on jumiutunut lihas. Iboprofeiini on ystäväni muutaman päivän. Nauroin Naapurille, että hänen ehkä kannattaisi pysytellä ikäisessään seurassa. Tänä aamupäivällä siirryin takaisin kotiin. On tämä kyllä melkoista asuntosäästämistä taas, mutta olkoon. Voi olla, että hauskuus loppuu ennemmin kuin arvaankaan, parempi siis nauttia nyt, kun vielä voi.

Onneksi pääsee töihin lepäämään. Jaksoin jopa tehdä yhden työhakemuksen tänään. Hyvä minä! Niitä on kyllä tehtävä lisää. Ei saa jäädä laakerelleen lepuuttamaan, ei se minun asiaani aja.

Urheilua ja musiikkia

Hurja määrä tapahtumia pienessä ajassa, tulee melkein henkinen ähky, kun mietin, missä järjestyksessä näitä ulos purskauttelisin. Mutta yritän nyt kuitenkin,

Torstaina tein kanaenchiladoja kylään saapuvalle ystävälle. Hihittelimme puolille öin muutaman lasillillisen voimin, ennen kuin ymmärsimme mennä nukkumaan. Sain työpaikkatuliaisia, paljon lihaa, joka meni suoraan pakastimeen, viikonlopun ruokasuunnitelmat nimittäin olivat jo selvät.

Perjantaiaamuna meitä nauratti molempia, kun heräsimme aivan liian aikaisin, vain 5,5 h unien jälkeen. Minkä sille voi, jos Nukkumatti on välillä paskiainen ja toimittaa liian vähän huonolaatuista unihiekkaa. Söimme sitten aamiaista pitkän kaavan mukaan, paistelin kananmunat ja maggaratkin kehiin. Niinpä oli helppo lähteä riehumaan pitkin kyliä, ensin Espoon ruotsinkielisten hautausmaalle ja sitten Iikkeaan. Ilma oli hieno, hautausmaalla oli todella mukava käpöstellä ja kuunnella toisen ystävän juttuja lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Kun kanervat oli tungettu maahan ja kynttilät sytytelty, menimmekin pahuuden pesään Ikean kakkoskerrokseen. Autoja oli sen verran reilusti parkkipaikalla, että vähän jo pelotti, millainen tungos ylhäällä tulisi olemaan. Hyvin siinä kuitenkin kävi, sain testata sängyt ja petarit ihan rauhassa. Materiaalit on nyt valittu, vielä pitää odottaa palkkapäivään ja päättää leveys. Alakerrasta olisin taas tahtonut mukaani kaiken, mutta onneksi oli lista, en ottanut sen ulkopuolelta kun viskoelastiset tyynyt ja viileän untuvapeiton. Satanen sinne humahti, mutta en juurikaan ostanut turhuutta. Tai en oikeastaan mitään.

Lounaaksi rakentelin meille savukalapastaa ja katso, sen jälkeen simahdimme molemmat. Vähänkö ihanaa! Sain reilun tunnin päikkärit otettua, jaksoi taas ihan eri tavalla lähteä Kaskeen syömään. Tällä kertaa huitasin kitusiini lihapullat. Eivät ystävien annoksetkaan paskemmilta näyttäneet, maukasta kaikilla. Itse en pitänyt annokseni kovasta perunamuusista, vaikka siinä maku kohdallaan olikin. Konsistenssi oli väärä. Mutta vielä on annoksia testaamatta ja kokemus sen verran hieno, että menen sinne uudelleen. Jälkiruokaa söimme ystävien luona, kakkua ja kahvia - niin ja jallua - ennen kuin ajelimme taksilla keskustaan tapaamaan toisen ystäväpariskunnan.

Sitten aloitettiin ohjelma. Jaoin liput, otimme juomat ja kävelimme Circukseen. Siellä oli Unionifestivaalin ensimmäinen päivä jo hyvässä vauhdissa. Ensimmäinen bändi jäi näkemättä, lauteilla paukutti Rytmihäiriö, minua kombo ei vakuuttanut. Ennen pääesiintyjää vielä pääsimme kuuntelemaan Santa Cruzia, mutta se kyllä oli vähän surkea juttu. Jotenkin harmitti, kun pojat käyttivät stemmalaulannassa taustanauhoja. Soitto kulki, mutta pitäisi se laulunkin sujua, etenkin jos on hittipotentiaalia muuten liikkeellä.

Mutta hei mutta, Mustasch. Ou ja vau! Hurjaa paahtoa, hienoa laulua. Lauloin niin paljon mukana, että meni ääni hetkeksi keikan jälkeen. Mikä riemastuttava ruotsalaisuuden päivä! Olen erittäin vakuuttunut. Eikä ne pojat ole pahemman näköisiä katsellakaan. Juomia tuntui tulevan oikealta ja vasemmalta, en itse kerennyt tiskille laisinkaan. Minun kiva hiprakkani tosin kostautui ystävällä humalana, niinpä kun keikka oli ohi, hän lähti kuskimme kyydissä kotiin ja minä vielä seuraavaan baariin kuskin puolison kanssa. Harmitti.

Onneksi Naapuri oli omien kavereidensa kanssa Moonspellin keikalla. Ja onneksi hän ymmärsi kiskoa minut pois mukaansa keskustan humusta. Mene tiedä vielä, mitä olisin keksinyt. Nyt tuli van jatkettua rumuamista hänen kanssaan niin pitkälle aamuun, että jäi ystävä hyvästelemättä, kun hän vietti yönsä yksin kotonani. Toisaalta luulen, että hänkin arvosti rauhaa ja hiljaisuutta. Soitin heti herättyäni, mutta siinä vaiheessa hän oli jo matkannut Keski-Suomeen.

Minä sitten jäin naapuriin. Mitäs sitä turhaan pilttuuta vaihtamaan, parempi palvelu siellä oli. Pääsin saunaan. Minulle tarjoiltiin lonkeroa, pizzaa ja viiniä. Ja jallua, onneksi vain yksi mukillinen. Sen lisäksi taisimme vähän selventää suhteemme tilaa, sovimme, että kyllä tätä voi ihmissuhteeksi kutsua. Ja että jos nyt vielä yrittäisimme pysytellä vain toisissamme. Kokeillaan nyt sitten - taas kerran. Hölmö.

Eilen könysin takaisin kotiin, pikkuhiljaa siivoilin paikkoja. Torkuttua tuli paljon, mutta silti viime yönä uni maistui. Viimeinen painajainen vaan ei ollut kiva, sota-katastrofi-kommandohyökkäys ja mie en tietenkään osaa muuta tehdä kuin odottaa kuolemaa auton takapenkillä. Olikohan se alitajunnan varoitus, että miten tässä tulee taas käymään. Mutta uusi peitto ja tyynyt olivat ihanat! Nyt varmaan täytyy lähteä ansaitsemaan peittorahaa työpaikalle.

Takaisin tulevaisuuteen päivä

Hyvää Back to the Future -päivää! Minä en itse asiassa kyllä ainakaan takaisin menneisyyteen tahtoisi, oli se 80-luku sen verran karmivaa aikaa. En tykännyt itsestäni, en olostani, en vaatteistani enkä siitä, että olin elossa. Onneksi keksin ryhtyä opiskelemaan nuorisotyötä, se edes jonkun verran ilahdutti minua. Oli jotain mielekästä tekemistä. Reilu kaksikymppinen minä on aika surkea otus, kyllä nyt on paremmin.

Parina yönä olen  nukkunut. Se on auttanut kovin toipumaan viikonlopusta. Onneksi ensi vknloppuna ei samanlaista rumuamista ole tiedossa, minun pitäisi pikkuhiljaa ryhtyä oikeasti hiljentämään tahtia. Vai tippuisiko sitten vaan lennosta ja kerralla? Naamasta ainakin näkee elämän jäljet. Tämän vuoden uutuutena on hämähäkkiverkkoruttujen saapuminen, pitkään se hyaluroni kurissa ne pitikin, mutta nyt kollageeni pettää. Jännää seurata omaa rapistumistaan, onneksi se ei tapahdu päivässä, tähän kerkeää tottua.

Eilen työpäivän päälle läksimme aika ex tempore syömään kollegoiden kanssa. Tiiminvetäjämme oli varannut pöydän Woolshedistä. Olipas se mukavan oloinen paikka - ja täynnä. Jos ei pöytävarausta olisi ollut, tuskin olisimme niin mukavasti istuskelleet. Tai niin pitkään, läksimme vasta vähän ennen yhdeksää pois. Mutta oli vatsa täynnä, söin avocado-pekoni-pihviburgerin. Olisin tahtonut maistaa Woolshed Premium siideriä, mutta sitä ei kuulemma ollut, maistelin sitten Bath Ales Bounders siideriä. Ei mikään tajuntaa räjäyttävä kokemus, hyvä perussiideri kuitenkin. Punkkua upposi lasillinen purkerin kanssa.

Kyllä hyvä hampurilainen aina huonon hakkaa, tuli todettua. En kovin monta kertaa ole premium-hampurilaista syönytkään, kiitos ketjuräkälöiden ei arvostukseni evästä kohtaan kovin korkealle ole noussutkaan. Woolshedissä voisin kyllä käydä toistekin, siellä on muun muassa sellainen pulled lamb hampurilainen listalla, joka huutaa minulle. Ja pari siideriäkin jäi maistamatta. Baaritiskin takana työskentelevät kundit olivat ihan asiallisia tyyppejä, mutta se tsubu oli epäkohtelias. Ei tainnut pitää vanhoista täti-ihmisistä. Palvelua muuten sai vain englanniksi.

Kollegoiden kanssa oli ihan kiva istuskella, mutta tajusin taas, miten olemme eri puusta veistettyjä. Yleensä en takerru tuohon ajatukseen, mutta nyt se vaan jotenkin jäi päällimmäiseksi pääparkaan. Olisi tehnyt mieli lähteä kotiin ja olla hiljaa. Yksin. Minä kuitenkin kaikesta sosiaalisuudestani huolimatta olen introvertti. Mutta ehkäpä tänään pyykinpesu rauhoittaa.

Ruokintaretki ja laulujen lunnaat hammaslääkärillä

Esihenkilö kysyi ennen lomalle jäämistään, kiinnostaisiko meitä lähteä viettämään tiimi-iltamaa. Syömään ulos nimittäin, se kiinnostaa minua aina, eikä kollegallakaan mitään asiaa vastaan ollut. Esihenkilö oli varannut meille pöydän The Cock -ravintolasta. Bistrosta, Rotisseriesta? Pubi se ei ainakaan ollut. Englanniksi Eatery, onko se suomeksi Ruokkimo? Mielenkiintoinen konsepti, tietysti lueskelin arvioita sieltä ja täältä, ihmettelin, että kovin on herättänyt ärhäkkää kommentointia, mutta koska tapanani ei ole lahjahevoisen suuhun vilkuilla, mieluusti läksin tutkimaan menua.

Kasvispitoisia annoksia, sitten raavasta lihapalaa, sikinsokin-makuja, ei oikein saanut linjasta kiinni. Niinpä ryhdyimme maistelemaan. Alkuun maistelin talon GT:n, vähän liian makeata minun makuuni, taidan olla perinteiden kannattaja siinä lajissa. Osterit kai olisi olleet jotenkin pakollinen alkuruoka, mutta minä ja raa´at nilviäiset emme kavereita ole. Pitää joskus kokeilla tyyppejä grillattuina. Otin punajuurisalaatin. Se oli ihan ookoo, mutta vieläkään en vinkunut onnesta. Riesling sopi tosin helkkarin hyvin salaatin kanssa. Pääruuaksi valitsin sitruunaruoho-inkivääri-veefiä. Veef on vähän niin kuin tofua, kikherneistä ja viljasta. Ja sepä vasta ihana annos olikin! Olisin voinut vaikka syödä sitä useampana päivänä putkeen. Nätti ja maukas!

Ravintola oli melkoisen täynnä ja varsin meluisa. Tarjoilu oli hitaan livakkaa, mutta onneksi ei ollut kiire. Jälkiruuaksi otimme sen pingpongpöydän ja hyvä niin! Jumalaisia eväitä! Oivoivoi! Voisi kuvitella, että jos paikalla on kymmenkunta erilaista makeata leivonnaista tai jälkiruokaa, niin ne alkaisivat toistaa itseään. Ei muuten ollut niin. Aivan jumalaisia, vaikea olisi sanoa, että mikä oli paras. Suosittelen. Käykää vaikka jälkkärillä, jos ette ole koko ruokaa vailla.

Kolmen henkilön eväät juomineen kustansivat muutaman euron alle 200. Ei paha. Minä olen saanut tuhlattua itsekseni reilun satasen, eli siihen nähden ihan edukas paikka. Asiakkaita oli kaikenikäisiä, mutta ehkä sellaista trendikkäämpää populaa kuitenkin, terveen näköistä nuorisoa, ulkomaan pellejä ja jotain teeveestä tuttua turhaa sakkia. Ihmisiä käännytettiin pois ovelta, ei ollut kuulemma tilaa. Mietin vaan, että siellä alakerrassa oli paljonkin tilaa, mutta oliko sitten niin, ettei henkilökuntaa ollut riittävästi? Parhaansa he kuitenkin tekivät ja yrittivät jopa valistaa vanhempia täti-ihmisiä. Saatanpa kokeilla paikkaa toisenkin kerran.

Ei tämä elämäni yhtään reippaammaksi muutu. Aina kun saan pari päivää levättyä, tapahtuu jotain, josta en voi kieltäytyä. Olin kotona ajoissa, mutta kun en osaa heti mennä unille, niin tänä aamuna olin väsynyt. Jopa niin väsynyt, että koko päivän on sydänalassa ollut popkornikone (rytmihäiriöitä). Asiaa ei tietenkään auttanut yhtään se, että minulla oli yhden maissa aika hammaslääkärille. On kulunut reilu kaksi vuotta kun viimeksi olen käynyt kunnallisella hammaslääkärillä tarkastuksessa.

Tarkastus on muuttanut muotoaan. Nykyään meitä hoidetaan kuin liukuhihnalla Ruskeasuolla. Siellä useammassa looshissa on hammashyvigienistejä, jotka tekevät tutkimuksen. Hoitaja kirjaa tulokset järjestelmään. Tai kirjaisi, jos heitä olisi riittävästi. Sitten kun tutkimus on ohi, hoitaja kutsuu hammaslääkärin katsomaan löydöksiä. Hammaslääkäri sitten joko toteaa hoidon tarpeelliseksi tai ei. Minulle annettiin toinen aika, koska minulla on kaksi alkavaa reikää. Toisen hoidosta tulee ikävää, koska ilmeisesti uusitaan kolmesta paikasta koostuva hampaanraasu yhden paikan alle. Mutta aika on nopeasti, jo parin viikon päästä ja vielä ilta-aika, ei mene työaikaa hukkaan.

Sitten kun hampilääkäri vietti kanssani merkittävät viisi minuuttia, hoitaja vielä kidutti minua ultraäänipuhdistuksella ja fluoritähmäsi hampaani sen päälle. Surkeinta oli, että koska hampaani ovat kuulemma niin hyväkuntoiset, saan kahden vuoden päästä tilata ajan kunnalliselle hammashygienistille, mutta hammaslääkärin tapaan vasta NELJÄN vuoden päästä. Tai tietysti jos hammashygienisti jotain löytää, niin kyllä minä sitten pääsen taas lekuriakin tapaamaan, mutta silti. Neljä vuotta! Ei ole mikään niin kuin ennen. Hmph.

Mutta suussani on nyt kaunis valkoinen helminauha. Voi hymyillä hautajaiskuvissa. Eiku.

Tuskaisat laskutoimitukset

Laulujen lunnaat on maksettava. Suoritin juuri viimeisen viikon toteutumalaskelmat, jestas, että kirpaisi. Pitää tosin muistaa, että siinä on mukana myös ulkoruokintaa veljen perheen kanssa sekä tarjoomukset vieraille, mutta silti tein onnistuneesti melkoisen loven lomabudjettiini. Enkä mitään näkyvää saanut hankittua, paitsi viisi paria sukkia ja ison kasan naamaryppyjä. Mutta hei, kivaa on ollut, siitä en voi kuin kiittää itseäni sekä ihania ihmisiä ympärilläni! Loppukuu sitä paitsi meneekin rauhallisemmissa merkeissä töissä.

Torstain eväsretki naapurilähiöön on riemuisa. Tuli naurettua pitkästä aikaa niin, että olivat sekä posket että vatsalihakset kipeinä seuraavana aamuna. Olin jo puolen yön aikaan kotona vatsa täynnä grilliruokaa. Perjantai oli tietysti helkkarin kiireinen, koska olin jäämässä viikoksi lomalle. Yritin rakentaa hommat siihen malliin, että tuuraajat eivät joutuisi turhaan ponnistelemaan minulta kesken jääneiden asioiden kanssa. Mene tiedä sitten onnistuinko, mutta toisaalta en aio vaivata päätäni töillä loma-aikaan. Kollega tietää hätätilanteita varten henkilökohtaisen numeroni, työpuhelimessa on siirto päällä.

Töistä matkasin suoraan kauppaan, mistä sain kyydin kotiin ystävältä, sen verran oli ostoksia viikonloppua varten. Harmitti, kun kaikki kolme vieraspaikkamme olivat varattuja, auto piti jättää sakkopaikalle. Mutta niin kai siihen sitten on totuttava, muillakin käy vieraita, eikä vain minulla. Sitten suhrattiin meikki naamaan, vaihdettiin vaatteet ja viiden jälkeen olimme jo Suvilahdessa. Perjantaina tuntui ihmisiä olevan liikkeellä vähemmän kuin viime vuoden Tuskassa. Parasta antia oli Lamb of God. Kamalinta oli Sabaton, minä en sitä tuubaa vaan jaksa, sitä paitsi se ruotsalainen diskuteeraaminen lavalla kävi hermon päälle.

Perinteisessä jalluteltassa on aina tunnelmaa. En muuten pidä syksyllä markkinoille tulevasta Kaski-jallusta. Yök.

Kävimme jopa keskustassa jatkoilla. On the Rocksin alakerrassa oli Tuskan jatkoklubi, jostain syystä eksyimme vielä sinnekin. Ymmärsimme kuitenkin lähteä kotiin ennen kuin valomerkki tuli, väsytti työpäivän päälle aika ravakasti. Ennen unille menoa vetäisimme yöpalaksi rakentelemaani hapankaalilasagnea, mikään ei niin ärsytä kuin herätä nälkäänsä aamusella.

Unta riitti lauantaina aina yhteentoista, olin kovin onnellinen. Olen nimittäin nukkunut kovin vähän viime aikoina. Univelkaa on ollut kovasti. Mieli paranee ihmeesti, kun saa vähän pidemmän rupeaman. Mutta koska olen jo niin pitkään kärsinyt huonoista unista, osaan elää senkin kanssa. Tiedän, että ennemmin tai myöhemmin sitä taas on tarjolla. Runsaan brunssin jälkeen matkasimme takaisin Suvilahteen, Einheijeriä oli tarkoitus päätyä kuuntelemaan. Onneksi olimme paikalla sen verran ajoissa, että kuulimme muutaman viimeisen biisin Ne Obliviscarisilta. Siinä taisi olla tämän vuoden iloinen yllätys ja uusi ihastukseni. Ei sen puoleen, lauantaina onneksi illan viimeinen In Flames jaksoi innostaa ja viehättää, keikka oli hieno! Tykästyin.

Kävimme syömässä Black Dining ravintolassa. Täytyy sanoa, että oheispalvelut sen kuin paranevat Tuskassa. Ja mikäs sen mukavampaa, kun itse vaan vanhenee ja väsyy. Vielä kun sinne saisi enemmän istuskelupaikkoja. Nyt alkaa käydä viimeistään sunnuntaina jalkoihin kaikki se jaloillaan seisoskelu. Tällä kertaa vaivana oli vielä männä viikolla kipeynyt nilkka, se rasittui sen verran pahasti, että nyt on nilkka paketissa ja yöksi se saa vielä voltaren-hoitoa. Vanhuus ja korkkarit ovat vaarallinen yhdistelmä.

Tarjoilijan viiniesittely: "Helposti dokattava."

Kanasalaatti. Namia! Bändien kuvia löydätte netistä kuitenkin... ;-D

Sunnuntaina löysimme tarjoilualueen takapihan drinkkibaarin. Siellähän se nakotti saunan kupeessa. Pitänee olla kiitollinen, ettei sinne aikaisemmin keretty, olivat nimittäin sen verran makoisat ja kalliit tarjoomukset, että olisi käynyt vielä kalliimmaksi viikonloppu kuin se nyt kävi. Rahaa taas paloi, kun kukaan meistä ei ymmärtänyt pidätellä.

Alkukeitto, gaspacho?

Sunnuntain bändeistä minuun vetosi parhaiten Opeth. Minussa tuntuu elävän pieni proge-eläin. The Sirens kuulosti kamalalta Abba-popilta (tai siis minähän tykkään Abasta, mutta en raskaamman musiikin festivaaleilla). Stratovarius on tullut nähtyä jo turhan usein, vaikka se ihan mukavaa musisointia onkin. Alice Cooperkaan ei kuulu lemmikeihini, mutta kyllähän bändi melkoisen shown veti. Alicen biisit ovat varmaa hittipotentiaalia, mutta ei niistä kyllä mitään uutta irti saa. Ja kertakaikkiaan omituinen oli se "kuolleiden ystävien" muistelupotpurri kesken kaiken (Doorsia, John Lennonia, Hendrixia ja Whota).

Eilen kävimme etelässä (Hakaniemessä). Löysimme yhdestä kaupasta hajupihkaa ja kookosöljyä, toisesta tofua, hallista kolusimme mukaan lounasmaggaroita. Vielä puoli kiloa makeita luumutomaatteja torilta, ennen kuin olimme valmiit siirtymään ensimmäisen kesälomapäiväni lepo-osastolle. Ystävä läksi ajelemaan kotiinsa, tällä kertaa en lähtenyt mukaan, minulla on vahva tarve levätä ja nauttia myös omasta erinomaisesta seurastani. Etenkin kun huomenna on luvassa odotettu vieras. Tänään aion nukkua niin monet päiväunet kuin vain on inhimillisesti mahdollista.

Ei tarkoittaa E I ! Prkl.

Kun odottelin pikkuveljeni joukkiota Elielinaukiolla, kimppuuni hyökkäsi ärhäkkä F2F-tyyppi. Ensin sanoin kohteliaan tiukasti ei, sanoin toisen kerran, kun ei puhetta ymmärtänyt, vielä kolmannen kerrankin piti karjaista kieltosana. Samalla käänsin selkäni, kun ei onneton ymmärtänyt näköjään suomenkieltä. Ymmärrän, että hekin tekevät työtään, mutta toisaalta olen aina kuvitellut, että heilläkin jonkin valtakunnan etiikka ja säännöt ovat. Voin muuten luvata, että firma on muistissa, rahaa ei sille taholle tule kovin kevyin perustein tippumaan jatkossakaan.

Uskokaa pois, minä harrastan pienimuotoista lahjoittamistoimintaa. En vaan tahdo sitoutua kuukausilahjoituksiin enkä joutavanpäiväisen paperitiedotepropapandan vastaanottajaksi. Senkin tajuan, että yleistä tietoisuutta kannattaa ja pitää lisätä, kun vaan ymmärtävät saat*nat jättää minut rauhaan. Tuli jopa mieleen mätkäistä kaveria käsilaukulla ja syyttää ahdistelusta.

Onneksi veli perheineen saapui. Kävimme Virgin Oilissa syömässä, kun evään piti olla helppoa ja yksinkertaista. Siellä ovat lapset perineet sukumme ruokapöydässä nirpistelyn jalon taidon. Mutta kuten jo vanhimmaisesta näkee, itsekseen oppivat oikein hyvin, en siis ole viskaamassa kirvestä kaivoon nuorimmankaan osalla. Hän alkaa kolkutella aikuisuuden ovia, ensi kesänä ovat jo ylioppilaskirjoitukset. Voi aika, minne menet?

Ruuan päälle liityin heidän seuraansa shoppailukierrokselle. Siinä taas jalat kipeytyivät, mutta oikeastaan oli aika kivaa. Heitä olisi mukavaa nähdä useamminkin, mutta koska minä en käy Pohjoisemmassa Suomessa eivätkä he kovin usein täällä, on yhteydenpito jäänyt naamakirjakirjoittelun varaan. Olen ryhtynyt veljeni kanssa jonkin valtakunnan kirjeenvaihtosuhteeseen, kummallista kyllä. Oikeastaan se on todella hieno asia, olemme oppineet tuntemaan toisiamme aivan toisella tavalla.

Tästä päivästä alkaen kiire tulee olemaan vakioasukas myös kotoresidenssissäni. Saa nähdä, mitä tästä vielä tulee... Nyt lähden kuitenkin nauttimaan yhden hotelliaamiaisen.

Hengissä läpi Helsingin*

Perjantaista kun selvisin (helposti, koska alkoholia tulin nauttineeksi harvinaisen vähän), siivoilin kotona, tein ruokaa, kävin kaupassa, istutin yrttejä, lämmitin saunan. Sitten taas tuli se kohtaus, tuttu ja turvallinen, tahdon nähdä ihmisiä. Kivaa oli, entisen poikaystävän kanssa rumusimme pitkin kyliä, hänen monologejaan en vaan kyllästy kuuntelemaan, siinä on kaveri, jolle sattuu ja tapahtuu. Jossain välissä hän kuitenkin muistaa minutkin. Ensiksi tosin sen jälkeen joudun kuuntelemaan kitkerän vuodatuksen, miten olen ainoa nainen, joka on hänet jättänyt. Hyvä, että joku on, totean siihen.

Sunnuntaiaamuna oli varhainen herätys, yhdeksältä olin rautatieasemalla odottelemassa sisko-rakasta. Kävelimme hiljaisen Helsingin läpi Kallioon, nopeammin kuin arvelin, niinpä menimme baarin terassille odottamaan kello kymmentä, meillä oli pöytävaraus Sandron sunnuntaibrunssille. Se vasta nautinnollinen kokemus olikin! Jo ensimmäinen kattaus oli lähes täynnä, pöytävaraus on erittäin suosilteltavaa.

Eipä paljon punaista lihaa tullut ikävä, vegaanina olisi pärjännyt paremmin kuin hyvin. Suosittelen erittäin lämpimästi, upeita makuja, tekstuureja eikä hintakaan pahimmasta päästä ollut; 26,90/ hlö ja siihen sisältyi tilkkanen kuohuviiniäkin. Meille tosin tilkkanen oli liian vähän, tilasimme pullollisen samaa ainetta. Sillä oli ihanaa huuhdella alas ensin salaattipöydän tuotteita, s9itten lämmintä ruokaa (otin lohta ja soijabolognesea). Jälkiruokien kanssa maistui jo kahvi (lautaselleni päätyi vegaanista piirakkaa, suklaakakkua ja juustokakkua).

Sitten meni blondien hortoiluksi. Muutama baari brunssin päälle, vielä kotona lipitimme juomia aina Veran kakkosjakson loppuun saakka. Huh, onneksi tuli syötyä, onneksi valmistin ruuan jo lauantaina! Oli muuten melkoinen olo ja elämä eilen töissä, hyvä puoli asiassa oli se, että päivä suorastaan lensi käsistä. Mutta ihanaa oli, tuli taas purettua sydäntään puolin ja toisin, sovimme myös jo alustavasti, että jos askelmerkit sattuvat lankulle, meillä on parikin kohdetta, joihin matkustamme. Toivottavasti sattuvat, koska vaikka minulla ei ole mitään yksin lähtemistä vastaan, on hyvä matkaseura aina tervetullutta.

* Otsikosta voimme kiittää yhtä nuoruusaikain lempiyhtyettäni.

(klo 11:00 Oho, unohdin painaa julkaise-nappulaa... :-o Noh, parempi myöhään kuin ei ikuna.)

Lauantain toivotut

Mihinkäs minä jäin? Joo, keskiviikkona oli vähän niin kuin perjantai, kipitimme ystävän kanssa Tavastialle tsekkaamaan Steve ´n´ Seagullsin keikan. Ja mitenkäs minä tämän sanoisin? Erittäin hyvin soitettua, laulettua ja esitettyä, mutta kun biisit ovat covereita, niin ei varmaan tarvitse toista kertaa keikalle mennä, elleivät pojat keksi ryhtyä omaa musiikkia tekemään. Kivaa oli ja hauskaa kanssa, mutta silti jäi kaihertamaan. Kun potentiaalia herroissa on musiikillisesti, äärettömän taitavia muusikoita. Onneksi ystävää on aina hauska nähdä, siltä osin pikkulauantai oli erittäin sovelias iltama.

Keskiviikkona kun ajelin bussilla töistä kotiin entisen kotilähiön läpi, ääss-marketin portailla seisoi ex-mieheni. Sekaisin, onnettoman näköisenä, kumarassa, laihtuneena, tukka sekaisin, silmät nälkäiset, odottaen jotain. Melkein hyppäsin pois bussista kysymään, voinko auttaa jotenkin. En onneksi hypännyt, mutta kyyneleet tirahtivat silmiin. Ei minusta ollut häntä pelastamaan, kaikkeni yritin ja päädyin melkein kuoliaaksi. Kamalaa huomata omaavansa tunteita sitä ihmisraasua kohtaan, mutta kun ei itselleen mitään voi.

Torstaiaamuna heräsin ajoissa, kerkesin rakentaa savuporopiirakan valmiiksi. Pakkasin sen hyvin ja matkustin itään. Roolipeli-iltama oli erittäin antoisa, sen päälle päätimme perustaa suljetun naamakirjaryhmän, että nekin, jotka eivät pääse pelikerralla paikalle, pysyvät kärryillä pelin kulusta. Tapoimme aivan lopuksi yhdessä toisen taistelijan kanssa yhden demigoddessin, jota pelinjohtajan mukaan ei meidän koskaan olisi pitänyt onnistua kukistamaan. Siitäpä taas expaa tipahti mukavasti, taso nousi.

Perjantain työpäivä piti olla sellainen, että kerkeäisin tekemään rästihommia, mutta kun se perkeleen esihenkilö oli poissa, niin meni hänen hommiaan tuuratessa lähes koko päivä. Että minua syletti. Mutta koitan olla välittämättä asiasta, sehän on vain työtä. Nauratti tosin kun rakentelin viisumipapereita yhteen maahan, jolla on yhtä huono maine kuin meillä firmana. Kummallekaan ei myydä kuin etukäteismaksulla, nyt me odottelemme maksua, ennen kuin delegaation sinne matkaa, mutta viisumipaperit on syytä hoitaa kuntoon ennen sitä.

Töiden jälkeen kävin tapaamassa entisiä kollegoja. Paljon on vettä virrannut siitä, kun minäkin potkut firmasta sain. Siitä on jo yli kolme vuotta! Kävimme syömässä Raffaellossa, emme nyt muutakaan keksineet siihen hätään, Bolly-tarjous oli maukas, mutta kun pastaan piti erikseen pyytää pippuria ja parmesania, ja tarjoiluhenkilökunta vielä vituili siitä laskua tuodessaan, jätin poikkeuksellisesti tipin pois ohjelmanumeroista. Minulle ei kettuilla, kun pyydän itsestäänselvyyksiä.

Sitten Imelda-osastomme terveiset. Kun huomasin, että ennen palkkapäivää oli vielä rahaa tilillä, niin jo alkoi metsästäminen. Löysin kahdet ihanat, vaaleanpunaiset Neosensin nahkakengät ja Anna Fieldin kankaiset punaiset makuuhuonekengät (työkaverin lausunto, kun näki kengät ensimmäisen kerran jalassani, minä kyllä käytän niitä ihan julkisesti, makuuhuoneessa ei olisi ketään niitä katselemassa). Molemmat istuvat jalkaani kuin hansikkaat ja jumalauta, ne ovat kauniit! Arvatkaa vaan, kyllä ryhti suorenee, kun noissa lähtee liikkeelle.

Huonot uutiset, BB oli minulle ensimmäisiä kitaristeja, joita ihailin. Ja Lucille soi kauniisti. Siellä toisen hiippakunnan bändissä saivat tosi tyylikkään kitaristin ja laulajan. Onneksi meillekin jäi jotain, oheinen levy oli yksi ensimmäisiä ostamiani blueslevyjä, edelleen puolustaa paikkaansa tyylin huipentumana.

Pitkä kaava valpurina

Olivat tarpeen ne päiväunet, huomasin torstaina, kun yöuni vihdoin saapui silmään. Sitä ennen olimme istuneet useammassa baarissa, kuunnelleet keikan, joka toi mieleen nuoruuden. Stefan Piesnack nykyisen kokoonpanonsa kanssa veivasi ensin perusrockia asenteella, keikan lopussa sitten jo kuulimme punk-klassikoitakin. Voi sitä nostalgiarymäystä, joka aivoihin jytkähti! Jäi hyvä mieli keikasta, vaikka tuli taas mieleen, että itsekseni en olisi uskaltanut lähiön baareissa liikkua, sen verran kosteat olivat olleet yleisön etkot. Mutta mikäs siinä nyt, kun pääsin Hankalan selän taakse tarvittaessa piiloon.

Perjantaiaamuna sain aamupalaksi nakkeja ja perunasalaattia. Simaa ei kuitenkaan ollut tarjolla. Sen sijaan kun Hankalaa vongattiin useammasta suusta tallille, laahustelimme sinne. Pojat keskittyivät puuhasteluunsa, minä taas seurustelin avecien ja muiden satunnaisten vieraiden kanssa. Kenelläkään ei ollut kiire, ei pois eikä humalaan. Mukavaa, ihan kuin olisi jonkun olohuoneessa istunut, vähän olivat tosin askeettisemmat olosuhteet.

Baariinhan sieltä kuitenkin jouduimme, herrat katsoivat jääkiekkomatsin, minä taas seurasin katsojia. Jotenkin nautin ihmisten seuraamisesta, etenkin kun saan tehdä sitä puolisalaa. Matsin jälkeen aggressiotaso tosin nousi sen verran, että poishan sieltä oli karattava. Tarkoitus oli mennä jatkoille Vuosaareen yhden kaverin luokse, mutta suunnitelma hivenen muuttui, kun emme enää saaneetkaan evästä ja Hankalalta menivät hermot. Aamupalasta oli liian pitkä aika molemmilla. Luvassa olikin todella pikainen poistuminen, kun hän päätti tahtoa ulos. Ihme kun muisti minut napata mukaansa.

Ennen taksikyytiä pysähdyimme Pub Ulappasillassa. Sepäs vaikutti kovin viihtyisältä paikalta, juomat olivat soveliaita, paikalliset ystävällisiä ja baarihenkilökunta soitti toivomuksesta musiikkia. Jäi hyvä mieli Vuosaaresta, eikä vähiten siksi, että yksi baaritiskin herroista ojensi minulle vaaleanpunaisen tikkarin, se oli aika söpöä. Hankalan kanssa tuli juteltua pitkästä aikaa syntyjä syviä, ehkäpä minä opin häntä sittenkin tuntemaan. Sain koottuja selityksiä miehen psyykestä ja motivaatiosta.

Itiksessä pistäydyimme vielä yksillä Black Birdissä, ennen kuin ymmärsimme ottaa läheisestä ruokkimosta pizzat ja ajella Hankalan luokse kotiin. Siellä ei enää muuta ollut ruuan jälkeen tehtävissä kuin painua unille. Ruoka painui suoraan jäseniin. Ja hyvä niin, olihan tuota rumuamista taas tullut aivan riittävästi. Lauantaina minut valtasi suuri kotiinlähdön kaipuu, eikä Hankalallakaan tainnut enää olla mitään sitä vastaan. Luojan kiitos meillä suurimmaksi osaksi osuu rytmi yksiin, molemmilla löytyy vahvaa tarvetta päästä itsekseen.

Koska ystäväiseni jatkoi harmillisesti sairastamista, minulla oli vielä edessä tehtävä, piti saada myytyä eteenpäin Korjaamon Tundramatiks-keikan lippu. Harmitti kovin, mutta onneksi myymiseksi riitti se, kun laitoin naamakirjaan viestin, niin yksi uusista kavereistani nappasi tarjouksesta kiinni. Itse riipaisin kolmen tunnin päikkärit ennen kuin uskaltauduin edes suihkua ajattelemaan, mutta sain itseni ihmiskuntoon. Ja sitten ei kun keikalle. Näimme 3,5 biisiä Sydän sydämeltä. Edelleenkään en osaa sanoa, pidänkö bändistä vai en, mutta kyllähän tuota kuunteli ennen kuin selkäänsä otti.

Tundramatiksin jäähyväiskeikka oli lievästi sanottuna hypnoottisen ekstaattinen. Melkoista menoa, vaikka kieltämättä se rumpalin vituilu jossain välissä vähän sylettikin. Muuten meni hyvin ja harmi, että meni hyvä bändi, mutta mistäs sen tietää, mitä pojat vielä keksivät tulevaisuudessa, sen verran nuorta sakkia ovat. Armotonta paahtoa, tunnetta ja tanssijalan vipatusta oli liikkeellä. Ja keikan jälkeen taksilla kotiin, olin nimittäin aivan poikki.

On se luojan lykky, ettei vappu ole monesti vuodessa. Eilen meni makoiluksi. Torkuin useaan otteeseen erinäisissä paikoissa, ihme kyllä vielä yöllekin unta riitti. Ihanaa päästä töihin lepäämään! Olen vanha nainen.

Pakohuoneesta pakopaikkaan

Oli iloinen yllätys, kun järkkäsin yhdelle tiimille iltatekemistä keskiviikolle, niin he pyysivät minut mukaan. Ensin kävimme istumassa pubissa yksillä, sitten menimme tunniksi Escape roomiin illallisjuhlille. Emme saaneet kaikkia arvoituksia ratkaistua ajoissa, pääsimme kyllä lähelle. Mutta hauskaa oli! Suosittelen! Siitä hipsimme Gastoneen toiselle illalliselle. Ruoka oli edelleen visiteeraamisen väärti, antipastolautanen oli vähän tylsä, mutta maksa oli erinomaista, vaikkakin oli paistettu medium plussaksi, kun mediumina pyysin. Sitä ei koskaan tiedä, mitä saa, kun maksansa kanssa alkaa kranttuilemaan. Medium tuntuu olevan vaikea laji. Vieraat onneksi pitivät!

Saatoimme vieraat hotelliin, menimme itse vielä pariksi tunniksi istuskelemaan omalla porukalla Kaislaan. Pitää kyllä sanoa, että turhaan olen sitä ravintolaa kartellut. Tilaa oli ja rauhallista. Saattoi tietysti johtua siitäkin, että vappuaatonaatto piti ihmiset visusti kotona, vaikka miten pikkulauantai olikin. Naurua ja juttua piisasi, oli rento olo ja kiva meininki. Kuitenkin koko ajan painoi mielessä, että kello kulki ja torstaina oli työpäivä.

Unta tuli vaan 4,5 tuntia, mutta sisulla väänsin päivän pulkkaan. Onneksi ei ollut ihan niin helkkarin hätäinen päivä, jätin suosiolla jonon maanantaille, kollega tulee silloin taas töihin. Tilasin iltapäivälle simat ja munkit, tosin itseäni ne eivät jaksaneet kiinnostaa. On aika täytteellinen olo vieläkin eilisestä. Minulle ei välttämättä käy myöhäinen ruokailu, vatsa taisi suutahtaa.

Minun piti itse asiassa kuunnella Sydän, Sydäntä, kun olen menossa lauantaina katsomaan Tundramatiksin jäähyväiskeikkaa ja he ovat lämppärinä, mutta jotenkin Plutonium 74 vei huomioni. Mikä lie? Nyt en kuitenkaan aio Kallioon, vaan lähden pian leikkimään Hankalan kanssa. Pitkät päiväunet tuli otettua sohvalla, jaksaa täti rumuta.

Riemuisaa valpuria, jos sitä vietätte. Jos ette, mukavaa viikonloppua!