Esihenkilö kysyi ennen lomalle jäämistään, kiinnostaisiko meitä lähteä viettämään tiimi-iltamaa. Syömään ulos nimittäin, se kiinnostaa minua aina, eikä kollegallakaan mitään asiaa vastaan ollut. Esihenkilö oli varannut meille pöydän The Cock -ravintolasta. Bistrosta, Rotisseriesta? Pubi se ei ainakaan ollut. Englanniksi Eatery, onko se suomeksi Ruokkimo? Mielenkiintoinen konsepti, tietysti lueskelin arvioita sieltä ja täältä, ihmettelin, että kovin on herättänyt ärhäkkää kommentointia, mutta koska tapanani ei ole lahjahevoisen suuhun vilkuilla, mieluusti läksin tutkimaan menua.
Kasvispitoisia annoksia, sitten raavasta lihapalaa, sikinsokin-makuja, ei oikein saanut linjasta kiinni. Niinpä ryhdyimme maistelemaan. Alkuun maistelin talon GT:n, vähän liian makeata minun makuuni, taidan olla perinteiden kannattaja siinä lajissa. Osterit kai olisi olleet jotenkin pakollinen alkuruoka, mutta minä ja raa´at nilviäiset emme kavereita ole. Pitää joskus kokeilla tyyppejä grillattuina. Otin punajuurisalaatin. Se oli ihan ookoo, mutta vieläkään en vinkunut onnesta. Riesling sopi tosin helkkarin hyvin salaatin kanssa. Pääruuaksi valitsin sitruunaruoho-inkivääri-veefiä. Veef on vähän niin kuin tofua, kikherneistä ja viljasta. Ja sepä vasta ihana annos olikin! Olisin voinut vaikka syödä sitä useampana päivänä putkeen. Nätti ja maukas!
Ravintola oli melkoisen täynnä ja varsin meluisa. Tarjoilu oli hitaan livakkaa, mutta onneksi ei ollut kiire. Jälkiruuaksi otimme sen pingpongpöydän ja hyvä niin! Jumalaisia eväitä! Oivoivoi! Voisi kuvitella, että jos paikalla on kymmenkunta erilaista makeata leivonnaista tai jälkiruokaa, niin ne alkaisivat toistaa itseään. Ei muuten ollut niin. Aivan jumalaisia, vaikea olisi sanoa, että mikä oli paras. Suosittelen. Käykää vaikka jälkkärillä, jos ette ole koko ruokaa vailla.
Kolmen henkilön eväät juomineen kustansivat muutaman euron alle 200. Ei paha. Minä olen saanut tuhlattua itsekseni reilun satasen, eli siihen nähden ihan edukas paikka. Asiakkaita oli kaikenikäisiä, mutta ehkä sellaista trendikkäämpää populaa kuitenkin, terveen näköistä nuorisoa, ulkomaan pellejä ja jotain teeveestä tuttua turhaa sakkia. Ihmisiä käännytettiin pois ovelta, ei ollut kuulemma tilaa. Mietin vaan, että siellä alakerrassa oli paljonkin tilaa, mutta oliko sitten niin, ettei henkilökuntaa ollut riittävästi? Parhaansa he kuitenkin tekivät ja yrittivät jopa valistaa vanhempia täti-ihmisiä. Saatanpa kokeilla paikkaa toisenkin kerran.
Ei tämä elämäni yhtään reippaammaksi muutu. Aina kun saan pari päivää levättyä, tapahtuu jotain, josta en voi kieltäytyä. Olin kotona ajoissa, mutta kun en osaa heti mennä unille, niin tänä aamuna olin väsynyt. Jopa niin väsynyt, että koko päivän on sydänalassa ollut popkornikone (rytmihäiriöitä). Asiaa ei tietenkään auttanut yhtään se, että minulla oli yhden maissa aika hammaslääkärille. On kulunut reilu kaksi vuotta kun viimeksi olen käynyt kunnallisella hammaslääkärillä tarkastuksessa.
Tarkastus on muuttanut muotoaan. Nykyään meitä hoidetaan kuin liukuhihnalla Ruskeasuolla. Siellä useammassa looshissa on hammashyvigienistejä, jotka tekevät tutkimuksen. Hoitaja kirjaa tulokset järjestelmään. Tai kirjaisi, jos heitä olisi riittävästi. Sitten kun tutkimus on ohi, hoitaja kutsuu hammaslääkärin katsomaan löydöksiä. Hammaslääkäri sitten joko toteaa hoidon tarpeelliseksi tai ei. Minulle annettiin toinen aika, koska minulla on kaksi alkavaa reikää. Toisen hoidosta tulee ikävää, koska ilmeisesti uusitaan kolmesta paikasta koostuva hampaanraasu yhden paikan alle. Mutta aika on nopeasti, jo parin viikon päästä ja vielä ilta-aika, ei mene työaikaa hukkaan.
Sitten kun hampilääkäri vietti kanssani merkittävät viisi minuuttia, hoitaja vielä kidutti minua ultraäänipuhdistuksella ja fluoritähmäsi hampaani sen päälle. Surkeinta oli, että koska hampaani ovat kuulemma niin hyväkuntoiset, saan kahden vuoden päästä tilata ajan kunnalliselle hammashygienistille, mutta hammaslääkärin tapaan vasta NELJÄN vuoden päästä. Tai tietysti jos hammashygienisti jotain löytää, niin kyllä minä sitten pääsen taas lekuriakin tapaamaan, mutta silti. Neljä vuotta! Ei ole mikään niin kuin ennen. Hmph.
Mutta suussani on nyt kaunis valkoinen helminauha. Voi hymyillä hautajaiskuvissa. Eiku.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti