lauantai 30. marraskuuta 2013

Sisään ja ulos

Torstai-illan rytmihäiriö vei jalat altani ja puudutti vasemman käden. Jopa minä ymmärrän soittaa piipaa-auton siinä vaiheessa paikalle. Olihan se noloa, saan vieraakseni kolme komeahkoa nuorta miestä, jotka ovat erittäin kiinnostuneita minusta, kyselevät kaikenlaista. Minä vaan makaan ja haukon henkeäni. Edes t*ssien esittely ei tuntunut missään, kun he vain tuijottelivat analyyseja sylkevää konettaan.

Kun tilanne vähän tasottui, he kuskasivat minut Marian sairaalaan. Matkalla sain pari nitrosuihketta rintapuristeluun, maistuvat erittäin vahvalta alkoholilta. Siellä makoilin aina kahteen yöllä, koin olevani osaavissa käsissä. Tyly, mutta osaava lääkäri, empaattinen ja huumorintajuinen hoitaja, minut otettiin vakavissaan, kyseltiin tuntemuksia ja oireita. Sain tipan jo ambulanssissa, osastolla otettiin verikokeet laskimoverikoe kahteen kertaan sydänlihasvaurion selvittämistä varten (teki kipeää, koska piti ottaa kämmenselästä, muut suonet olivat turhan piilossa), miljoona sydänfilmiä, keuhkokuvat ja tulevaisuudessa saan lähetteen rasituskokeeseen. Tämä kaikki on paljon enemmän mitä työterveydenhoito on minulle tarjonnut. Että minä olin (ja olen) onnellinen veronmaksaja!

Sain päivän sairaslomaa, koska kotona olin vasta aamuyön tunteina. Perjantain lepäilin, en edes kotihommiin koskenut. Iltasella kävin kaupassa, olisin hakenut fiksupostista uudet ulkoilualusvaatteeni, mutta se olikin rikki ja särki, eikä pelittänyt. Tänään täytynee tehdä uusi yritys, koska kävelemään pitää päästä. Siitä en luovu.

Huhut ennenaikaisesta poismenostani ovat siis vääriä. Vaikka nytkin sydän tikuttelee, en enää ahdistu siitä. Kyllä tämä selviää. Tavalla tai toisella. Eilen harjoittelin hengittämistä, huomasin nimittäin, että heti kun rytmihäiriöt alkavat, siirryn pintahengitykseen. Se ei mitenkään lisää olon parhautta. Paperipussi on ystäväni. - Sitten tavanomainen varoituksen sana; tästä ei kannata  lähisukulaisille huudella. Heidän ei tarvitse tietää tästä, koska täällä olisi pian kansainvaellus ja minä en kestä kansainvaelluksia. Etekin kun tilanne ei ole vielä varma mihinkään suuntaan. Sitä paitsi äitini saisi sydänkohtauksen (hih), ettekä te sitä tahdo.

Tänään onneksi on jotain aivan muuta ohjelmassa. Menen leikkimään roolipeliä kavereiden kanssa. Tarvitsen mukavaa ihmisseuraa ja muuta ajateltavaa.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Outoa on

Minusta tuli ainakin hetkellisesti absolutisti. Aloitin beetasalpaajien kanssa pelaamisen tänä aamuna. Olo on todella vastenmielinen. Sydämen rytmi lienee tasainen, sikäli kun se jossain on. Henki ei vaan tahdo kulkea. Sikäli kun beetasalpaajia syöviä tovereita olen konsultoinut, tila on ihan normaali tällaista lääkitystä aloitellessa. Mutta alkoholiin näiden kanssa ei uskalla koskea.

Onneksi työpäivän päälle sain ulkoruokintaseuraa. Tiemme vei Mount Everestiin, missä saimme turvaruokaa (herkullista ja todennäköisesti riittävän lihottavaa). Sellaista hihittelyähän se meidän evästämisemme oli, ei olisi uskonut, että juomana oli minulla silkkaa vettä (ja kardemummateetä maitoon keitettynä) ja ystävällä peräti yksi kokonainen olut veden lisäksi. Naanleipä vaan on niin hyvää. Ja tuorejuusto. Raita! Drool...


Selvitimme myös kahden ammattikunnan eron ruuan jälkeen lautasliina-asettelun perusteella. Joissakin ammateissa tietynlainen ulkoinen järjestelmällisyys vaan näkyy kaikessa. Myös niissä naurettavissa pienissä yksityiskohdissa.

Kävin noutamassa ystävän Sokos Hotel Vaakunan aulasta. en voinut vastustaa kiusausta ja nappasin Gunnar Finnen Groteskista kuvan. Ne rumat tuolit seinustalla muuten ovat tosi mukavat istua. Kokeilkaa vaikka.

Nyt menen jatkamaan mahdollisten kuolintapojeni googlaamista. Jos minusta ei enää satu mitään kuulumaan, niin kivaa oli. Kiitos. (Tarvitsisin ammattimaisen kädestä pitelijän. Pelottaa ensi yö ihan hirveästi. Edit 06:20 Mutta selvisin. Unet vaan eivät taida selvitä.)

tiistai 26. marraskuuta 2013

Upeeta ja mahtavaa

Koska selvisin sunnuntaista hengissä (annos rytmihäröilyä), päätin juhlistaa asiaa tilaamalla lomaretkelle Pohjoisempaan Suomeen junapiletit. Kallista, mutta antaa mennä, kun kerran vapaata on. Kuitenkin vietän joulujuhlan kotona, niin saan lepoakin. Sitä paitsi ystäväpariskunnalla on minulle oma huone. Sitä olen oppinut etenkin vanhemmiten arvostamaan kovin, koska uneni eivät ole osoittaneet lopullisen paranemisen merkkejä, herään liian herkästi ja liian aikaisin. Äiteetäkin toki matkalla on käytävä moikkaamassa, todennäköisesti vietän hänen kanssaan päivän, niin eiköhän se taas kesään saakka riitä. - Pakko riittää, enempään minusta ei ole, olen viallinen ihminen.

Sunnuntaista selviämistä edisti kovin kävelyretki pitkin Vantaanjoen vartta. Keskustelun aiheet olivat synkeitä, kävelykaverini isä oli poistunut nopean ja jotenkin turhan sairastelun jälkeen 1,5 kuukaudessa. Yritin lohduttaa häntä, että ainakaan isänsä ei kitunut ja jos hän tahtoo, niin voi aina potilasasiamiehen kanssa selvittää, onko kaikki mennyt oikeassa järjestyksessä. Siihen hän jo tosin itsekin totesi, että eihän se hänen isäänsä takaisin tuo, mutta kun kuitenkin mielessä kaihertaa.

Ihmettelin suorastaan ääneen tajutessani, että kuntoni on salakavalasti parantunut. En puuskuta enää kuin pienenpieni veturi. Minä jopa juttelen kävellessäni! Itse asiassa olisi melkein jo vara vähän nostaa vauhtia, mutta siihen emme vielä sunnuntaina ryhtyneet, kun pelkäsin niiden rytmihäiriöiden hyppäämistä kehiin. Sen sijaan huomasin, että taas on sijoitettava ulkoiluvaatetukseen, tarvitsen kerraston. Minulla ei nimittäin ole yksiäkään ainoita pitkiä kalsareita, eikä sukkahousuja. Eikä pitkähihaista alupaitaa. Rimpuloita vaan on kaapit täynnä, ne eivät paljon lämmitä, kun alkaa näköjään lämpötila vihdoin laskea.

Maanantaiaamun törsäyshetkellä sitten sijoitin urheilukerrastoon, hinnaksi tuli 40 euroa. Ei paha, kun se on vielä joku hellyhansseni ja paita on fuksian värinen. Hah!

(Nyt jos taas saisi unta. Tämä ei jotenkin ole kivaa - etenkin kun tietää, että huomenaamulla pitää taas herätä töihin. Edit 06:40 Elämästäni tulikin jännempää kuin arvasinkaan. Iski sen verran räyhäkkä rytmihärö, että soitin jopa terveysneuvontaan. Sieltä ohjeistettiin ottamaan yhteyttä hoitavaan lääkäriin heti aamusta, ja jättämään uusi lääke syömättä, todennäköisesti meillä on syyllinen. Verenpaine huiteli jossain päälle 160 pahimmillaan. Minua vähän pelotti.)

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Helppo elämä

Elämä on aika mukava paikka, pitää sanoa. Se tuli taas todistettua tänä viikonloppuna.

Perjantaina sain ex tempore-vieraan, jonka seurassa viihdyin. Meni keittöpäydän ääressä pitkään. Ja saunassa. Lauantaina taas pelasin roolipeliä. Hyvää ruokaa ja ihmisseuraa sain molempina iltoina. Perjantain vieraalle tein chorizo-vodkapastaa, lauantaina vein peliin mukanani kavismuusin ja jättikatkaravun pyrstöjä.

Peli kulki, vaikkemme kovin paljon edenneetkään fyysisesti. Välttelimme taisteluita, mutta niitä taitaa olla seuraavalla kerralla luvassa, vaikka etenisimme eteen- tai taaksepäin. Isäntäpariskunta tarjosi meille pääruuaksi lammasta. Sen seuraksi sopivat hyvin muusi, punakaalilaatikko ja naurisleipäset. Alkuruuaksi teimme salaattia ja paistelimme ravumpyrstöt. Jälkiruuaksi oli tarjolla mutakakkua ja vaniljajäätelöä. Onnea!

Uni ei oikein viihtynyt seurassani viime yönä. Onneksi kävelykaverini ilmoittautui ja vie minut iltapäivällä ulkoilemaan, eiköhän se sininuttuinen kaveri saavu seuraavana yönä! Toivoisin ainakin.

Ei minua sitten lomautetakaan vuodenvaihteessa. Sain kuitenkin puhuttua itselleni pari vapaapäivää. Hyvä niin. Ja hyvä, ettei lomauteta, minä nimittäin tilasin ne monitehot. Maksoivat mokomat yli 500 euroa, vaikka satuin optikolle juuri oikeaan aikaan, sain sekä linsseistä että kehyksistä puolet pois hinnasta. Vanheneminen on kallis harrastus.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Väärin rakennettu

Mikä se sellainen verenpaine on, joka kakkostabletista huolimatta on yli 130/ 80? Illalla sitten kuitenkin siististi ollaan alle 120/ 70, mutta viskotaan rytmihäröä kehiin. Paskan möivät. Annan lääkkeelle kuitenkin vielä aikaa sopeutua minuun kuukauden päivät, ensi vuoden puolella saan tilata lääkärille ajan.

Sem lisäksi olen laskenut talousjutuissa pari asiaa väärin. Ei hyvä, vaikka toki selviän. Tekisi vaan mieli peruuttaa se tämänpäiväinen silmälääkäriaikansa, kun mene tiedä, koska minä silmälaseja voin vaihtaa. En ole köyhä, mutta talouteni voi välillä kaataa höyhenellä.

Juuri nyt yritän selittää itselleni, että valo alkaa saapua jo parin kuukauden kuluttua. Mutta kun ei jaksa iltasella edes kynttilöitä poltella. Onneksi edes silloin tällöin kävelykaveri vie ulos, sen päälle nukkuu jumalaista unta.

Päätän turhan valitukseni täältä tähän ja toivon muille parempaa.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Valkoisen naisen osa

Minulla on yksi ihana ystävä, jonka kanssa tahto nähdä toisiamme on olemassa vahvana, mutta toteutus on aina hakusessa. Sen siitä saa, kun ryhtyy mopoilevan ihmisen kaveriksi, eikä itse mopoile, ei niitä kesällä koskaan missään näe, ellei sada vettä. Viime vuosina kesät ovat suosineet harrastusta. Talvikaudella mopokansa taas ottaa kiinni sosiaalista kalenteriaan, mutta minkäs voit, kun meitä nähtäviä on paljon ja aikaa vain rajallinen määrä. Perjantaina kuitenkin onnistuimme, kun teimme treffit työpaikkojemme lähistölle.

Siitä se hihittely ja kälätys sitten alkoivat. Ensin yhdessä paikallisessa ravintolassa, jossa hullut menimme tilaamaan maksaa ruuaksi. Saimme täynnä voita, öljyä, kermaa ja hp-kastiketta olevan annoksen, että aivan ihmetellä piti, miten niin hyvistä aineksista oli saatu kamala annos aikaiseksi. Järkyttävää! Maksaa itseään eivät onneksi olleet saaneet pilattua, kunhan sen vain sai kaivettua kaiken kastikkeen alta. Tiedän ainakin, missä en tahdo enää käydä ruokailua kokeilemassa. Viini sen sijaan oli maistuvaa. Niin maukasta, että jatkoimme ensin visiitille minun luokseni, missä nautimme virvoittavia vesiä ja vielä ystävän luoksekin, missä sama homma jatkui.

Teimme siinä sivussa myös hivenen alustavaa kiinteistökauppaa. Katsotaan myöhemmin, pääsemmekö kaikkia osapuolia tyydyttävään tulokseen. Tahtotila ainakin oli vahva.

Ystävän luota liityin vielä toiseen ystäväseurueeseen. He olivat olleet saunadiskossa, sieltä oli ihmiselvästi saunamajurin toiveesta lähdetty toiseen diskoon, kun paikkana oli Kallen Suomi-baari. Kauhea kokemus, toivottavasti sitä ei tarvitse enää toistaa koskaan. Sanoinkin ystävälleni, että rakastan häntä todella paljon, kun suostun jäämään paikalle. Siellä ihmiset sitten tanssivat pöydillä ja lauloivat mukana. Minä keskityin nauttimaan alkoholia ja seuraamaan paritumisriittejä.

Eilisen vietin Ottoveljen kanssa. Hänellä päivät Suomessa vähenevät, juonimme jatkoa. Että mitä kaikkia papereita hänen tarvitsee minulle allekirjoittaa ennen lähtöään. Ja muutama blanco vielä päälle. Sitten olemme nähdäkseni varautuneet kaikkeen. Samalla Ottoveli teki herkkuruokaa (tofusatayta, vihanneksia tuorepippurikastikkeessa ja tomaattitofua). Nauroin, että on tämä valkoisen naisen osa kamala, joutuu siemailemaan vodkatonicia nojatuolissa makoillen, kun nuori mies tekee ruokaa ja viihdyttää. Asiasta on kyllä sen verran kokemusta jo, että se olisi minulle sopiva osa.

No joo. Join vain vodkatonicin ja lasillisen viiniä. Väsytti vielä perjantain jäljiltä, ajoissa menimme nukkumaan. Mutta iloinen yllätys odotti vielä jääkaapissa kun äsken heräsin. Ottoveljen aamupalaevääksi suunnittelema sämpylä makasi edelleen jääkaapissa, saan siis vielä nuoren miehen tekemän aamupalankin. Osani on aika hyvä.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Luolanaisen tunnustuksia

Hesarin kuukautisliitteessä oli juttu miehen luolasta. En minä sitä muuten olisi huomannut, kun välttelen HS:n sivuja (koska se viisi juttua viikossa tulee niin nopeasti täyteen, että harmittamaan alkaisi), mutta kun ystävä jakoi linkin naamakirjassa, niin kiinnostamaan alkoi tietenkin. Tuli mieleen, että vain toimeentulevalla perheellä on varaa miesluolaan.

Sitten aloin miettiä, että eihän naisillakaan usein ole omaa tilaansa, on vain kodinhoitotiloja. Mikä helkkarin kuvitelma siinä oikein sykkii, että jos ihminen tahtoo pitää työskentely- ja lapsenhoitotilan toimivana, puhtaana ja järjestyksessä, niin se on heti joku naisen tila ja naista täynnä? Ja että mies ei sinne mahdu. Huhhuijaa... Toivottavasti jutussa mainittujen miesten vaimoillakin on oma tila, sellainen naisluola, missä saa tehdä naisille tärkeitä juttuja. Missä saa oven lukkoon eikä kuule kääpiöiden huutoa. S**tana.

Nykyinen kotinihan on yhden herran luolan kokoinen. Reilu 40 neliötä, jossa on keittiö, että saan tehdä kavereille ruokaa, parveke, että voimme harrastaa joutavanpäiväistä tupakointia, keittiönpöytä tärkeitä keskusteluja varten, sohva ja nojatuoli loikoiluun, tietokone, nettiyhteys ja kaiuttimet tilanteeseen sopivan musiikin kuunteluun, sauna, jossa voidaan olla hiljaa, buduaari, jossa yleensä nukutaan, mutta tarpeen tullen rakastetaan iloista antajaa ja muutama huonosti suunniteltu kaappi, jossa voin pitää harrastusvälineitäni (patoja, pannuja, kenkiä ja rätei ja lumpui).

Minusta alkaa tuntua, ettei tämä vapaaehtoinen lapsettomuus ja ei niin vapaaehtoien parittomuus oikeastaan niin huono asia olekaan. Miksi niitä kääpiöitä sitten tehdään ja pariudutaan, jos kuitekin pitää karata piiloon niiltä. Tietysti jokainen tarvitsee omaa aikaa ja omaa tilaa, mutta hei, eikös se ole ihan normaalia sovittaa elämät niin kuin elimetkin ihan saman katon alla yhteen? Vai elänkö minä jossain vieraantuneessa haavemaailmassa?

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Auringonnoususta auringonlaskuun

Koska olen pahnanpohjimmainen ohuttakin ohuemmassa organisaatiossa, joka on vielä kaiken hyvän lisäksi lähes sairaalloisen talousanoreksian kynsissä, olen lyhyen urani aikana joutunut kovin monenlaisten tehtävien eteen. Suurimmasta osasta olen selvinnyt kunnialla, melkoisen suureen osaan keksinyt toimivia edullisia ratkaisuja, osan olen joutunut vain sietämään ja parista kieltäytynyt.

Eiliset toimeni kuitenkin herättivät minussa sen verran kiukkua ja epäreiluuden tunnetta, että sain vihdoin aikaiseksi ensimmäisen työpaikkahakemuksen. Siitä se alkaa. Tänään todennäköisesti kuulen kunniani, koska kieltäydyin iltapäivällä toisesta koiran virasta, mutta evvk. Irtisanoisivat vaan, niin pääsisin hakemaan täyspäiväisesti töitä. Tai toivottavasti eivät, vaan pitäisivät minut niin pitkään, että löytäisin jotain parempaa ja henkisesti haastavampaa. Fyysistä haastavuutta en niinkään kaipaa, toivovat sydämeni rytmihäiriöt.

Sain kunnallisen hammashuollon vastauksen lohkeamaongelmaani. Minulla on aika hampilääkärille 11.12. Kuukauden päivät aion vahvasti yrittää pärjätä apteekista saatavalla väliaikaisella paikka-aineksella. Epäilen hivenen suunnitelman toimivuutta, mutta kun ei särje vielä, niin en vaan osaa vetää kotiin päin tässä asiassa. Sitä kyllä kritisoin, että yhteiskunta säästää väärässä paikassa, juurihoidon tekeminen tällaiselle vahvajuuriselle tyypille on pitkäaikaista touhua. Maksaa sekä minulle että Helsingin kaupungin terveysvirastolle. Sen lisäksi epäilen, että edellisella juurihoidolla (tai sen myöhästymisellä) ja rytmihäröilläni on joku yhteys. Mutta näillä mennään.

Syön uutta verenpainelääkettä. Aloitin puolikkaalla tabletilla. En osaa kolmen päivän perusteella vielä sanoa mitään. Ehkä pientä päänsärkyä, mutta paksut nilkkani eivät ole vielä toistaiseksi paksuuntuneet entisestään. Verenpaine ei ole ainakaan noussut. Ensi viikolla nostan kokonaiseen. Onneksi sokeriarvot ovat pysyneet vain hivenen koholla, mielestäni kiitos menee magnesiumille ja d-vitamiinille. Ja vihanneksille.

Voi olla, että pimeys taklasi minut salakavalasti vajaassa viikossa. Viime viikolla kaikki oli vielä hyvin. Tai sitten olen psykofyysinen kokonaisuus ja työolosuhteiden vaikeutuminen vaikeuttaa myös pääparkani oloa. Mene tiedä. Tahdon talviunille tai lumen valon. NYT.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Vanhan kertausta

Elokuinen Intian poijjaan hammaspaikkaus ei kestänyt. Perjantaina muovipaikka rapsahti leivänpuraisun jälkeen suuhun ja nappasi vielä vierstä palan amalgaamia mukaansa. Kirosin ravakasti. Huomenna se taas alkaa, jännittäminen, pääseekö ihminen kunnalliseen hammashoitoon vai meneekö taas niin pitkään, että päästään juurihoitoon. P*rkele. Vähän pakottaa nimittäin siihen malliin, että tässä se ei kuulkaas hyvä heilu.

Eilen sen verran kiukustutti, että sen voimin tein kvartaalisiivouksen. Yleensä pääsen perussiivouksesta imuroinnilla ja pölypintojen puhdistuksella. Nyt otin ja siirtelin huonekaluja luututakseni lattiat. Laminaatti on kieltämättä ihana lattiamateriaali, vaikka koivunväriä inhoankin. Vielä minä joskus rikastuessani vaihdan sen vaaleanharmaaksi. Samalla rikastumishetkellä suoritan myös keittiönkaappiremontin. (Mutta elkää kuolko jännitykseen sitä odotellessanne, ei ihan heti nimittäin tapahdu näillä tuloilla.) Seuraavan kerran suuri siivousvimma iskee todennäköisesti vuodenvaihteessa. Pitäähän vuodenvaihde vastaanottaa karistamalla vanhan pölyt pois nurkista.

Imuroin myös patjani sekä tyynyt. Vesi-imuria käyttäessään valitettavasti näkee, mitä jännää ihmisen ihosta irtoaa. Eikä asiaa auta, vaikka miten vaihtaisi lakanat. Puistatus. Mutta onneksi on imuri ja onneksi ymmärrän käyttää sitä. Suosittelen sitä lämpimästi muillekin. Samoin kannattaa patja kääntää säännöllisesti ja pestä tyynynsä. Minun pitäisi päästä Iikkeaan ostamaan uusi petauspatja. Näköjään kuusi vuotta on hyvä vaihtoväli.

Saunan jälkeen tuijottelin telkkaria proseccon ja katkarapu-tonnikalapiirakan kanssa. Sitten se taas iski, ihmisikävä. Tein lähtemisen maailmanennätyksen ja kerkesin vielä neljäksi tunniksi ravaamaan baarista toiseen. Tapasin hauskoja ihmisiä, nautin virvoittavia juomia ja ajelin taksilla kotiin. Hieno keikka, hammaskin unohtui hetkeksi. Ja mikä parasta, pesin naamani sekä hampaat kotiin päästyäni. Sain jopa hammaskiskon suuhuni, etten vaan tee pahempaa vahinkoa hammaskalustolleni.

Mutta kyllä taas pelottaa. Mie en kestä, jos joudun juurihoitoon. Ahdistus. Mikä helevetti siinä on, että ihminen viittäkymmentä lähestyessään ei tervettä päivää näe? Aina jotain paskaa luvassa.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Aloita tästä

Kirjoittamisen vähentäminen on poikinut mukavasti tilapäivityksiä naamakirjassa. Ja siellä ne eivät rönsyile niin pahasti kuin tänne suoltamani tuuba. Olen suorastaan vitsikäs, enkä mene henkilökohtaisuuksiin. Molempia pidän omalla kohdallani hyvinä asioina. Sitä paitsi lukijoina on suhteellisen pieni ihmisryhmä, sellaisia ihmisiä, joita voi kutsua ystävällismielisiksi.

Työpäivän päätteeksi kävin lunastamassa uuden passini ärkioskilta. Nyt sitten saa taas mennä, jos vaan vapaata antavat. Yytee-neuvottelut jatkuvat, ensimmäinen mahdollinen tiedotuspäivä on ensi viikon perjantai, mutta veikkaanpa, että vielä silloin emme mitään saa selville. Joudun siis lykkäämään omien suunnitelmieni tekemistä, mikä kyllä ei ole hyvä asia, olisi taas niin kiva lähteä ystävien luokse sinne ja tänne. Tai saada ystäviä kylään. Tai lähteä käymään lahden takana jouluruokaostoksilla. Tai ihan vaan nukkua!

Karkasin töistä jo kahden jälkeen, tein vain kuusituntisen päivän. Tuntuipa ihanalta pitkästä aikaa! Päivät ovat pitkähköjä, kun ei malta jättää ihmisiä kuseen, mutta sen olen huomannut, että elämäni paras ratkaisu oli, etten ottanut työpuhelinta! Hiplaisin sitä kuitenkin, jos kotiini puhelimen raahaisin ja näkisin, että viestejä pukkaa. Nyt en voi tehdä mitään kotona. Onni! Voin suositella lämpimästi. Suoraan sanottuna palkka saisi nousta melkoisen paljon, että enemmän firmaan sitoutuisin, etenkin kun tiedän, millaisia konsulentteja siellä nyt taas juoksee, suunnittelemassa mistä otetaan ja mitä. Ja sen verran iso raha siihen sakkiin panostetaan, että tulosta muuten tulee.

Minun pitäisi etsiä töitä. Se vaan tässä tilanteessa on niin turhauttavaa, paikkoja on vähän ja - kuten jo aikaisemminkin totesin - uskomattoman hyviä, nuoria ja nälkäisiä ihmisiä hakemassa niitä samoja. Ahdistaa ajatellakin, mutta enhän minä voi jäädä vain odottamaan, koska minut taas koetaan tarpeettomaksi. Ainoa hyvä puoli asiassa on se, että nyt tiedän, mitä siinä tapahtuu ja missä järjestyksessä mennään. Viisisataa päivää on taas ansaittu. Se kuitenkin on positiivinen asia!

***
Koitin taas lukea kirjoittamaani. Bongasin kasan kihroitusvihreitä ja varmasti vielä toinen mokoma jäikin. Minulla on vihdoin aika silmälääkärille (optikolle ei kuulemma voi mennä, koska operoitu silmä) parin vkon päästä. Päätin, että minulla on siihen varaa. Ensimmäisten monitehojen kanssa en uskalla pelleillä. Mutta eijjumalauta mie en jaksa tätä kyykistelyä enää, kun en näe yhtään hevonhumpan mitään pikkunäytöllä. En pääse riittävän lähelle, että näkisin, koska sitten en taas näe kokonaisuutta. Jotta v*ttu mie kirjotan sokkona, kun en jaksa lähellä kyykkiä. Sorry vaan suomenkielen raksastajat, olin minäkin sellainen joskus. Oikein käsittämätön pilkunviilaaja.

(Jätän vielä kirjoitusvarastoon onnettoman oodini vanhenemiselle. Siinä sitä vasta onkin.)

tiistai 5. marraskuuta 2013

Herrojen kanssa marjassa

Suomalaisessa yhteiskunnassa, syvissä riveissä, elää vahva herraviha. Joskus se on myös herran pelkoa. Etenkin nyt lama-aikana se on taas nostanut päätään. Minähän en ketään pelkää, en varmaan ymmärrä omaa parastani. Usein kyllä inhoan, mutta silloin kohteena eivät ole herrat, vaan yksilöt tai herrojen tekemät ratkaisut, vaikka suurimmaksi osaksi ne tehdään tervettä järkeä käyttäen, pelastusta firmalle toivoen, on välillä vaikeata sulattaa joitankin ratkaisuja, joista jo maalaisjärjellä näkee, ettei niissä ole päätä, ei häntää, ei järjentupsukkaa. Tätä ryhdyin miettimään, kun kuulin, että firma, jossa tällä hetkellä työskentelen, on päässyt jollekin iltapäiväläpysköiden inhotuimpien firmojen listoille.

Minun isäni tuntui vihaavan sitä yritystä, jonka leivissä hän oli varmaan parikymmentä vuotta ennen sairaseläkkeelle jäämistään. Firmaa, joka oikeastaan pelasti hänet yhteiskunnan murroksesta, rakenteelliselta työttömyydeltä ja meidät nälkäkuolemalta, etenkin yritykseltä, joka kustansi hänen alkoholinsa. Hänen vihansa oli kaikenkattava, jopa yrityksen työterveyslääkäriä hän kutsui Mengeleksi. Minä ihan oikeasti kääpiönä luulin, että se oli hänen oikea nimensä ja mietin, että mistähän maasta lääkäri oli kotoisin. Silloin en vielä mitään saksalaisesta keskitysleirilääkäristä tiennyt. Kuitenkin firmalla oli silloin niin uskomaton sairasvakuutus, että se kattoi jopa osan meidän kääpiöiden vaivoista. Että kiitos vaan patruunoille, kun pitivät duunarin kääpiön hengissä. Kyllä olisi nykysinikaulus ihmeissään, kun moista eivät saa edes keskitason pikkupomot.

Voi viattomat, jotka arvostelevat yritystä yyteiden perusteella! Onko koskaan käynyt mielessä, että asiakastahan sitä inhota pitäisi, jos töitä ei tipu tai asiakas ei suostu maksamaan edes sen vertaa, että työntekijät kannattaisi töissä pitää? Ja asiakasparatkin vaan kiristävät, kun heidän asiakkaansa eivät suostu ostamaan ja kuluttamaan. Asia erikseen ovat sitten ne suuret konglomeraatit, joilla menee hyvin, mutta jotka tahtovat optimoida voittonsa, että osakkeenomistajan silmissä olisivat herkullisempia. Verosuunnittelua vartenkin on olemassa kokonainen osasto, joka päättää minne ensi vuonna on fiksuinta raportoida voitto, että siitä maksetaan veroja mahdollisimman vähän. (V*ttu, että mie vihaan amerikkaa! Eivät p*rkeleet edes omistaan huolehdi, mutta maailman rauhaa kyllä ovat puolustamassa pyssyineen. - Pitäisi minun varmaan vaieta tuosta juuri nyt.)

Nyt tämä kaikki pitäisi jotenkin näppärästi sitoa yhteen. Elämäni ongelma, minulla on kyllä paljon sanottavaa kaikesta, mutta sellaiseen siistiin pakettiin nämä minun sanottavani eivät taitu. En pohdi mitään riittävästi, vähän silpaisen sieltä täältä, ennen kuin riennän seuraavaan sotkuun. Mutta kokeillaan nyt kuitenkin. Minun mielestäni koko yhteiskunta on täysin perseestä. Epätasa-arvo on perseestä. Hiljaisuus on perseestä. Demokratia on narrien touhua, valitkaa minut valistuneeksi oligarkiksenne ja lupaan, ettei meiltä koskaan tule preservatiiveja puuttuman. Lakatkaa lisääntymästä, lakatkaa kuluttamasta, lakatkaa keräämästä materiaa, mitään ette hautaan saa mukaan kuitenkaan. Antakaa ja jakakaa, myös niitä henkisiä arvoja. Jos nyt pakko on lisääntyä, huolehtikaa kääpiöistänne, naapurin kakaroista ja muista maahankaatuneista.

(Minähän sanoin. Ei mitään järkeä. Kyllä minä tiedän, koska olen väärässä ja koska minulla vaan ei ole ratkaisua. Se kai tässä kamalinta onkin, kun työssä keksii aina ratkaisut kaikkiin vastaan tuleviin ongelmiin ja sitten ei olekaan eväitä ratkoa näitä suurempia. Mut hei, kenellä sitten on? Poliitikoillako?)

Bubbling under: luin juuri juonipaljastukset tämän iltaisesta Downton Abbey -jaksosta. Enpä tiedä, uskallanko katsoa. Saattaa olla vähän turhan ahdistava minulle, pääsenköhän siitä koskaan eroon? Ja se kuitenkin on yksi lempisarjojani tällä hetkellä.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Jaxupaitulia venyttäen

Kuvittelin lähteväni perjantaina ajoissa pois töistä, mutta toisin taas kävi. Pitivät melkein paidanhelmasta kiinni, kun rimpuilin vapauteen. Onhan se kiva, että on tarpeellinen, mutta toisaalta kovin monet asiat ihmiset osaisivat hoitaa itsekin, kun hetkeksi pysähtyisivät ajattelemaan. Onneksi en saanut unta perjantaiaamuna, oli kuulkaas tukka hyvin ja suihkussa käyty jo ennen töihin menoa, iltapäivällä en olisi kerennyt tekemään sille mitään. Vaatteiden vaihdon ja pikarestauraation jälkeen ajelin bussilla keskustaan ja kerkesin juuri ennen juhlakalua ravintolaan.

Olipa ihanaa nähdä edellisen työn "parhaita" ihmisiä, niitä iloisia, myötatuntoisia, auttavaisia. parasta a-ryhmää, ei yhtään ruttunaamaa tai ilkimystä mailla tai halmeilla. Vaikka juhlan aihe olikin surullinen, samainen ihminen, joka minutkin joutui irtisanomaan, koki saman kohtalon. Amerikkalainen hirmuhallinto on jännittävä asia, kukaan ei ole suojassa eikä kenenkään panosta arvosteta kuin dollareissa. HR johtajamme pyrki noudattamaan Suomen lakia, sitä taas Amerikoissa ei hyvällä seurattu, vaan katsottiin hänen pitävän suomalaisten puolta. Tämä on minun tulkintani asiasta, oikeatahan en tiedä.

Paljon naurua, vähän kyyneleitä, hivenen flirttiä, pikkuisen tanssia, joutavanpäiväistä tupakointia, tylsää ruokaa, liian monta virkistävää juomaa ja yöbussilla kotiin. Aamulla herätys oli tosin kurja, kun en sitten enää naamaani jaksanut pestä. Kävin suihkussa ja painuin uudelleen sänkyyn. Heräsin vasta puoli yhden maissa tajutakseni, että minulla oli vain 1,5 h aikaa nimiäisten alkuun. Tuli kiire.

Onneksi lahja oli hankittu jo aikaa sitten, korttia en tietenkään ollut muistanut. Restauroin naamani, mietin, että saa kelvata. En minä sinne ketään hurmaamaan ollut menossa, vaan osoittamaan arvostustani, että olin saanut kutsun perhejuhlaan. Kiireen takia tosin jouduin ajelemaan paikalle taksilla, minä annoin itselleni anteeksi, koska olin edellisenä yönä istunut yöbussissa. Lapsukaisen isä jo laittoi tekstarin epäillen, etten ollut edes tulossa, kun olin peräti viisi minuuttia myöhässä. Enkä edes ollut viimeinen vieras, joka saapui paikalle! Epäluotettavuuteni on saavuttanut notooriset mittasuhteet.

Juhla oli lämmin. Tunnelman lisäksi myös lämpötila nousi. Pyyhin hikihelmiä ohimoiltani, voi tätä keski-ikää! Tarjoilut olivat ylenpalttiset, herkkuja vaikka millaisia, harmi vain, että oma oloni oli sen verran heikko, etten oikein voinut nauttia tarjoomuksista pitkän kaavan mukaan. Jäi syömättä monta karjalanpiirakkaa, pizzapalaa, herrasväenpikkuleipää, kinuskitäytekakkua, lihavoileipäkakun palaa... Pikkuneiti käyttäytyi esimerkillisesti, kiertopalkintona sylistä syliin - ei minun syliini luojan kiitos kuitenkaan! Nimi on nätti ja persoonallinen. Pari tuntia jaksoin seurustella, sitten alkoi olo huonontua niin, että pakko oli lähteä kotia kohti. Ja kerrankin oli ajoitus kohdallaan, krapula iski täydellä voimallaan viiden maissa. Ilta meni kärsiessä, en edes sipsejä saanut syötyä! Onneksi rytmihäiriöt pysyivät kurissa muutamaa steppiaskelta lukuunottamatta.

Iltasella pelotti käydä nukkumaan, mutta sekin loppujen lopuksi onnistui, kun tein itselleni pesän sänkyyn ja jätin keittiön valon palamaan. Unta riitti kuutisen tuntia. Eiköhän tänä iltana tilanne korjaannu. Jos vaan maltan ja jaksan, voisin käydä kävelemässä, se yleensä parantaa unen laatua. Mutta hei! Vedin koko ohjelman läpi! Kiitän itseäni. Olen ihan suhteellisen siedettävä ihminen, en mikään totaaliluuseri. Olen vain puoliluuseri.