Aloita tästä

Kirjoittamisen vähentäminen on poikinut mukavasti tilapäivityksiä naamakirjassa. Ja siellä ne eivät rönsyile niin pahasti kuin tänne suoltamani tuuba. Olen suorastaan vitsikäs, enkä mene henkilökohtaisuuksiin. Molempia pidän omalla kohdallani hyvinä asioina. Sitä paitsi lukijoina on suhteellisen pieni ihmisryhmä, sellaisia ihmisiä, joita voi kutsua ystävällismielisiksi.

Työpäivän päätteeksi kävin lunastamassa uuden passini ärkioskilta. Nyt sitten saa taas mennä, jos vaan vapaata antavat. Yytee-neuvottelut jatkuvat, ensimmäinen mahdollinen tiedotuspäivä on ensi viikon perjantai, mutta veikkaanpa, että vielä silloin emme mitään saa selville. Joudun siis lykkäämään omien suunnitelmieni tekemistä, mikä kyllä ei ole hyvä asia, olisi taas niin kiva lähteä ystävien luokse sinne ja tänne. Tai saada ystäviä kylään. Tai lähteä käymään lahden takana jouluruokaostoksilla. Tai ihan vaan nukkua!

Karkasin töistä jo kahden jälkeen, tein vain kuusituntisen päivän. Tuntuipa ihanalta pitkästä aikaa! Päivät ovat pitkähköjä, kun ei malta jättää ihmisiä kuseen, mutta sen olen huomannut, että elämäni paras ratkaisu oli, etten ottanut työpuhelinta! Hiplaisin sitä kuitenkin, jos kotiini puhelimen raahaisin ja näkisin, että viestejä pukkaa. Nyt en voi tehdä mitään kotona. Onni! Voin suositella lämpimästi. Suoraan sanottuna palkka saisi nousta melkoisen paljon, että enemmän firmaan sitoutuisin, etenkin kun tiedän, millaisia konsulentteja siellä nyt taas juoksee, suunnittelemassa mistä otetaan ja mitä. Ja sen verran iso raha siihen sakkiin panostetaan, että tulosta muuten tulee.

Minun pitäisi etsiä töitä. Se vaan tässä tilanteessa on niin turhauttavaa, paikkoja on vähän ja - kuten jo aikaisemminkin totesin - uskomattoman hyviä, nuoria ja nälkäisiä ihmisiä hakemassa niitä samoja. Ahdistaa ajatellakin, mutta enhän minä voi jäädä vain odottamaan, koska minut taas koetaan tarpeettomaksi. Ainoa hyvä puoli asiassa on se, että nyt tiedän, mitä siinä tapahtuu ja missä järjestyksessä mennään. Viisisataa päivää on taas ansaittu. Se kuitenkin on positiivinen asia!

***
Koitin taas lukea kirjoittamaani. Bongasin kasan kihroitusvihreitä ja varmasti vielä toinen mokoma jäikin. Minulla on vihdoin aika silmälääkärille (optikolle ei kuulemma voi mennä, koska operoitu silmä) parin vkon päästä. Päätin, että minulla on siihen varaa. Ensimmäisten monitehojen kanssa en uskalla pelleillä. Mutta eijjumalauta mie en jaksa tätä kyykistelyä enää, kun en näe yhtään hevonhumpan mitään pikkunäytöllä. En pääse riittävän lähelle, että näkisin, koska sitten en taas näe kokonaisuutta. Jotta v*ttu mie kirjotan sokkona, kun en jaksa lähellä kyykkiä. Sorry vaan suomenkielen raksastajat, olin minäkin sellainen joskus. Oikein käsittämätön pilkunviilaaja.

(Jätän vielä kirjoitusvarastoon onnettoman oodini vanhenemiselle. Siinä sitä vasta onkin.)