torstai 28. tammikuuta 2016

Tarkoitusta hakemassa

Eilen kun täytin vierastarjoiluasemamme teelappukippoa, tuli kollega virnistelemään, että teen sitten työtä, jolla on tarkoitus. Se kieltämättä kirpaisi, jatkoin viisastelua malliin, että enpä tiennyt, mihin kaikkeen kalliilla koulutuksella ja suhteellisilla älynlahjoilla varustettu henkilö onkaan kykenevä. Takaraivossa jumputti ajatus, että häivyn mestoilta, enkä koskaan palaa takaisin. Mutta sitten muistin, ettei ollut vielä se viimeinen työpäivä, jolloin entisen esimiehen mukaan saa sanoa ja tehdä ihan mitä tahansa.

Samana päivänä olin talon toisessa päässä hihitellyt toisen kollegan kanssa, että jos kymmenisen vuotta sitten olisi minulle kerrottu millaista työtä teen ja millaisella tappotahdilla, niin olisin vahvasti epäillyt kertojan älyä. Mutta näköjään ihminen taittuu moneen. Tappotahdistahan on hyötyä myös työnantajalle, orja on niin väsynyt suolakaivospäivän jälkeen, ettei jaksa edes etsiä uutta kaivosta. Olen töistä päästyäni niin ryytynyt, ettei älyllinen kapasiteettini riitä itseni ylistämiseen ja "miksi juuri meille" -pohdintoihin.

Minulla on vahva käsitys elämän tarkoituksesta, mutta työn tarkoitus alkaa kyllä olla vähän hakusessa. Elämän kulut toki on maksettava, mutta olisi se hieno asia, jos töissäkin olisi elämää. Olen jopa miettinyt, että pitäisikö panna päiväkirja tauolle, että voisin nämä hetket käyttää työnhakemiseen. Mutta kun minä pidän tästä kirjoittamisesta, pitäisikö p*skan takia luopua tästäkin?

maanantai 25. tammikuuta 2016

Ruusuista poraan

Lauantaina muuten ostin hullu ruusuja kimpun, teki mieli jotain väriä kotiin. Olipa surkea sattumus, kun avasin paketin ja ryhdyin katkomaan varsia. Suurin osa lehdistä tippui pois saman tien ja tänä aamuna kun kukkasia tuijotin, niin tulin siihen tulokseen, että tänään ne on nakeltava mäkeen. Pah. Pitäisi ymmärtää, että talvi tai kevättalvi eivät ole ruusuystävällistä aikaa, minä kun vaan en pidä tulppaaneista. Olen sitten mieluummin ilman vähän aikaa.

Lainasin Siiseliltä poran. Nauratti kun mietin kotiin mennessäni, että kaikkea sitä minäkin kantelen käsilaukussani - muutaman kilon painoista poravasaraa sekä poranteriä. Nyt vielä pitäisi löytää jostain proput ja ruuvit, minulla on niitä jo valmiiksi, kun vaan löydän ne. Hihittelin Siiselille, että onpahan hyvä syy taas nähdä häntä, kun palautan kapistukset. Sitä ennen vaan pitää muistaa, miten porattiin ja osata valita oikea terä. Tai sitten pyydän vielä jonkun poraustaitoisen kylään opettamaan minua. Saisin pari julistetaulua seinälle hyllyjen päältä.

Siiseli tuli minua vastaan kylille. Kävimme kaupassa, kun hän lupasi tehdä minulle ruokaa. Olihan se reissu, kun herra loikkii hurjalla vauhdilla läpi kaupan välillä pysähtyen odottamaan minua. Nauroin välillä vinoon, kun muistuttelin häntä puuttuvista aineksista. Olisi tullut persoonallinen eväs, jos hän olisi oman päänsä mukaan ostokset tehnyt. Sain siis ruokaakin, hyvä reissu oli se.

Printterin värikasetit ovat kuivuneet. Huomasin, kun Ottoveljen oli tarkoitus jotain papereitaan printata. Minulla on jossain uudet tuoreet kasetit, en vaan tiedä, missä jemmassa ne ovat. Olen huoleton veikko. Hevoiseton nainen.

Tänä aamuna vastustin töihinlähtöä puhdistamalla lattiakaivon. Käytin taas rakeita, minähän en siihen p*skaan kätösin koske, koska tiedän oksennusreaktioni. Nytkin jo meinasi ahdistaa huuhteluvaiheessa, kun se kökö lähti liikkeelle. Hyi kamala ja hui olkoon. Vielä pitäisi tehdä sama juttu lavuaarien haisulilukoille. Muutenkin kotona on melkoinen sotku vierailujen jäljiltä. Saa nähdä, koska saan jäljet siivottua. Perjantaina olisi tulossa seuraava vieras.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Onhan tätä ollut

Kovin on ollut tapahtumarikas viikko. Ottoveljen kanssa tuli rumuttua alkuviikko - onneksi ilman alkoholia. Perjantaina sain serkkuni kylään viikonlopuksi. Siinä välissä kerkesin käydä naapurissa saunakylässä.

Ottoveli on entisensä. Hän saa minut välillä nauramaan ja välillä kiristelemään hampaitani. Normaalia sisarusten välistä toimintaa siis. Seuraavan kerran näen häntä kuukauden päästä ennen kuin hän matkustaa takaisin Aasiaan. Nyt hän siirtyy lukulomalle Pohjois-Karjalaan äiteensä ruokiin.

Odottelin serkkuani rautatieasemalla reilun tunnin, junat olivat myöhässä, osa oli peruutettu kokonaan. Lentokentältä ei ollutkaan niin yksinkertaista saapua keskustaan kuin kuvittelimme. Kävimme sitten palkitsemassa itsemme Vltavassa viinilasillisilla ennen kuin siirryimme kotibaariini. Menikin pitkään, vasta viiden maissa ymmärsimme painaa pään lepoasentoon. Mutta tulipahan tärkeimmät haasteltua, sukujutut ja omat.

Lauantaina kävimme kävelyllä Pirsmassa, lisää viiniä piti saada. Iltasella siirryimme Juttutupaan, ensin syötiin (minä maksaa, serkku lohikeittoa, mielettomän hyvää oli molempien annokset - ja isoja!) ja sitten kuunneltiin musiikkia. Saimme ystävänkin mukaan Marjo Leinosen Huff´n´Puffin keikalle. Oli muuten paikka täynnä! Lähes mahdotonta oli liikkuminen. Mutta olipa taas hieno keikka, Marjo on todella hyvässä vedossa, suosittelen! Keikan jälkeen tapasimme mukavan pariskunnan, jonka suosituksesta siirryimme toiselle puolelle kaupunkia, Storyvilleen. Siellä Tomi Leino Blues Band pani parastaan. Olipa mukava ilta, ihmisiä, vähän juomaa, hyvää ruokaa, ystäviä ja tanssia!

Valomerkin jälkeen ajelimme taksilla kotiin. Tänään saatan ystävän/ serkun junalle ja itse matkustan samalla tapaamaan Siiseliä. En taida juuri ensi yönä tahtoa olla yksin, luvassa saattaa olla mielenkiintoinen liskokokoelma. Ei vanha nainen jaksa enää, tai jaksan, mutta sitten maksan laulujen lunnaita.

tiistai 19. tammikuuta 2016

Namuset piiloon - lock up your daughters and your sisters, too

Eilen illalla piilottelin namuseni kuin käpiönä konsanaan. Ottoveli on nimittäin tolkuttoman perso makealle. Hän ei siksi itse juuri koskaan osta makeisia, mutta huomaamattaan saattaa pistellä puolisenkin kiloa makeisia poskeensa - ihan vaan vahingossa. Minäkin rakastan sokeria, mutta nautiskelutapani on vähän toinen, syön karkkia joka päivä vähän iltaruuan jälkeen. Ja krapulassa vähän enemmän. Joka tapauksessa namusia pitää olla jemmassa, tai blondista tulee tosi kiukkuinen olento.

Niinpä ostin Ottoveljelle suklaalevyn ja lakritsipussin, muut namut menivät vaatekaappiin jemmaan. Minua nauratti, kun kuvittelin hänen päiväsaikaan rumuavan keittiönkaappejani etsiessään sopivaa makeata palaa, ettei tarvitsisi mennä itse kauppaan. Hah! Siinähän hankkii karkkinsa itse. Eikä sen puoleen, aina hän on sen sitten loppujen lopuksi tehnytkin, täyttänyt myös minun varastoni, mutta katastrofi voi tapahtua jo sitä ennen, minä voin olla makeiseton juuri silloin kun karkkia tarvitsen.

Ja kylille kun Ottoveli lähtee, niin pankaa nyt ne naisenne piiloon, sieltä on melkoinen hurmuri tulossa. Kova poika vonkaamaan ainakin. Onneksi hän on muuttunut krantummaksi vanhemmiten, ei tarvitse aina hävetä ja kärsiä. Minä taas olen muuttunut anteliaammaksi, joten vonkaamisen tasapaino kyllä tässä maailmassa säilyy. Nyt vaan joutuu häpeämään itseään - ei onneksi aina eikä koko ajan.

maanantai 18. tammikuuta 2016

Kalliossa

Dervissi soitteli männä viikonloppuna perään. He kun Ottoveljen kanssa tuntevat toisensa, niin olisi tahtonut haastatella vierailun yksityiskohdista. Niinpä lauantaina laitoin viestin, että minun löytää iltasella tutusta ja turvallisesta baariympäristöstä. Siitä onkin aikaa, kun yhdessä lempibaareistani olen käynyt. Odottelin Dervissiä baaritiskillä, havainnoin sivusilmällä muuta väestöä. Huomasin, että sinnekin vaikutti tammikuun tipaton. Kovin oli rauhallista ja hyvä niin, en ollut vailla mitään hullabaloota.

Dervissi saapui ja ryhdyimme haastelemaan syntyjä syviä. Vilkaisin sivusilmällä baaritiskin toiseen päähän, mietin, miksi ihminen näyttää niin tutulta  Vilkaisin toisen kerran ja kolmannenkin, sehän oli Rotumarsu! Minun baarissani! Ja hänen piti olla Kataklysmin keikalla.

Tietysti  menin kyselemään, että mikä hänet sinne oli lennättänyt. Sain lämpimän, mutta hämmentyneen vastaanoton. Keikka oli kuulemma loppunut puolen yön maissa, ja kaverit olivat tahtoneet jatkoille Kallioon. Että ei han edes sinne olisi tahtonut tulla. Noh, mikäs siinä, minä totesin, suoritimme esittelyjä puolin ja toisin, pojat keskenään ja RM esitteli omansa. Sitten Dervissin kanssa siirryimme pöytään, hän jäi omien ystäviensä kanssa baaritiskille. Aika pian herrat lähtivätkin jatkamaan rumuamista, me istua nakotimme pilkkuun saakka jaanaamassa.

Dervissin kanssa matkasimme minun luokseni jatkamaan. Meni aika myöhään, tai aikaiseen, pitää sanoa, mutta mukava oli pitkästä aikaa jutella kunnolla. Sitten muutama tunti unta, ennen kuin hän lähti takaisin kotikonnuilleen, minä siirryin hoitamaan kotihommia. Kävin kaupassa ja kipusin RM:n oven taakse. Sieltäkin olivat jatkoilijat juuri poistuneet.

Tein fetamurekkeen uuniin ja vispasin perunamuusin kasaan, kerrankin minä tein ruokaa, yleensä hän on vastuussa eväshuollosta. Söimme ja katsoimme jonkun älyvapaan  komedian ennen Nukkumatin vierailua. Molemmat olimme aivan poikki. Mikä parasta, hän ei osoittanut minkäänlaisia mustasukkaisuuselkeitä, suhtautui huumorilla äkilliseen tapaamiseemme. Jotta on siinä pojassa ainesta.

lauantai 16. tammikuuta 2016

Tärkeämpiä ovat yhdistävät kuin erottavat asiat

Entisen kollegan, ystävän, kanssa törmäsimme toisiimme Sokoksen kosmetiikkaosastolla, vaikka piti tavata vasta Sociksen baarissa. Olin metsästämässä käsilaukkuun sopivaa hiuslakkaa, tökötti nimittäin on pakkasilmoilla ainoa, joka seisoo hattaratyyppisen tukan ja normaalin pörrön välissä. Kun on paljon ohutta hiusta, se ei vaan tokene millään muulla. Hän taas kertoi jo kolmatta kertaa olevansa halvennusmyyntiostoksilla, hän on aina panostanut ulkoseen habitukseensa. Olemme niin kovin erilaisia.

Erilaisuudesta hän oli kertonut nykyiselle kollegalleen samalla, kun oli maininnut olevansa minua tapaamaan menossa. Hän on kova oikeistolainen, minä kamala vassari/ viherpiipertäjä, hän pitää pukumiehistä, minä pitkätukista, hän rakastaa jazzia, minä rumuan raskaissa piireissä, hän on lyhyt, minä pitkä, hän on tumma, minä vaalea... Kun kollega oli kysynyt, että mikäs meitä sitten yhdistää, oli hän todennut, että hyvä ruoka ja juoma sekä keskustelutaito. Meillä ei ole tylsää, vaikka usein eri mieltä olemmekin. Minusta on kiva jutella sellaisten ihmisen kanssa, jotka pystyvät perustelemaan mielipiteensä, eivätkä suutu toisen mielipiteistä.

Koska ystävä on ollut sairaana, hän ei alkoholiin koskenut. Minullakin nautinto pysyi varsin hillittynä siitä syystä. Menimme nenäliinan kokoiseen Soil Wine Roomiin, siellä tietysti olisi ollut hänenkin kiva ottaa punaviiniä, mutta onneksi paikalta löytyi edes yksi ihan kelpo alkoholiton viini, joka ystävän mielestä maistui jopa viiniltä. Sitten me tädit syötiin. Luumun kokoisia oliiveja, jumalaista ilmakuivattua tonnikalaa ja kevyesti paahdettua lohta - ne taistelivat päivän voittosijoista. Sen jälkeen pöytään ilmestyi leikkelevalikoima ja pikkelsivihanneksia. Illan päättivät kelvollinen härkätartar, rasvaihanuutta tihkuva "Bikini" (paahtoleipää, kinkku ja manchegoa ankanrasvassa paahdettuna), patatas bravas ja friteeratut merenelävät. Jos nyt jostain vähän voi kitistä, niin suolaa oli kyllä kylvetty kaikkialle, mutta maut olivat muuten kohdallaan.

Siinä meni useampi tunti. Jälkiruokaa ei enää voinut ajatellakaan. Sovimme, että taas tilaisuuden tullen kokeilemme jotain muuta. Ilta ei tullut niin kalliiksi kuin yllä olevasta olisi voinut kuvitella. Eikä siitä tullut niin täyteenkään, koska annokset ovat tapas-kokoa. Natustelua hitaaseen tahtiin, mikä sen parempi tapa viettää aikaa! Onneksi olin kotona jo ennen puoltayötä, unta nimittäin riitti.

Viimeinen näkemäni unenpätkä oli veikeä. Tanssin festareilla punapartaisen hoikan miehen kanssa, kun katsoin vähän tarkemmin, huomasin hänen jalkojensa olevan sorkat. Alitajunta tarjosi minulle tanssin Panin kanssa.  Toivottavasti se oli enne!

Kiitos Mymskän, alkoi levykin soida päässä.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Kimallusta

Kun äsken kävelin naapurista alakylille, koko maailma oli täynnä lumitimantteja. Henkeäsalpaavan kaunista! Muistan, kun kääpiönä, joskus 2 - 3-vuotiaana, haaveilin löytäväni edes yhden, että taloudellinen tilanteemme olisi helpottanut. En löytänyt, mutta selvisimme hengissä. Haavoilla, haavoittuneina, rikkinäisinä, mutta hengissä, lähtökohta se on sekin. Ja kauas olen siitä päässyt, hallelujaa!

Olen päässyt jopa niin pitkälle, että minulle nuori mies antoi elämäni ensimmäisen kerran paikan ruuhkabussissa. Otin sen kiitoksella vastaan, minulle kyllä kelpaa, ihme, etteivät aikaisemmin jo ole huomanneet sitä tarjota. Tuonkin asian glooria on kyllä korjaantunut sittemmin, ei ole paikkaa tarjottu ja bussia on saanut odotella iltapäivisin 20 - 35 minuuttia. Kyyti kylmää, sanan varsinaisessa merkityksessä. Ja minä kun kuvittelin, että 550aan voisi luottaa. Mihinkään ei voi, pitäisi jo tajuta.

Töissä teen 9-tuntista päivää. Mitäs olin maanantain poissa. Yritin karata ruodusta. Viikonlopputyöntekoon en kuitenkaan suostu, en tällä palkalla. Jo etukäteen ahdistaa se typerä luvassa oleva kehityskeskustelu, kun minun pitäisi osata valehdella viihtyväni. Tai ei, väärin, kyllähän minä viihdyn, mutta kompensaation pitäisi olla kohdallaan, enkä ole kouluja tällaista toimenkuvaa varten käynyt. Mutta hei, elämä on, nyt ainakin on mielikuvitustimantteja tarjolla.

Ai niin, lotto pitää tehdä!
Off topic : musiikilla ei ole mitään tekemistä kirjoituksen kanssa, mutta tuli vaan yks´kaks´  nuoruus mieleen. Silloinkin oli kivaa.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Ei köyhä eikä kipeä

Perjantaina piti kiirettä, että kerkesin laivaan. Kun on korvaamaton ihminen, niin kovin on vaikeata irroittautua töistä ajoissa. Mutta niin vaan läiskäisin out of officen päälle ja väänsin puhelimestä äänen pois. Jotta koriskoon perkele keskenään. Niinhän tuo sitten oli tehnyt. Vastaamattomia puheluita sekä sähköpostiviestejä riitti riesaksi asti tänään. Pääsin kuitenkin jo maanantaista eroon, tiistaita jäi vielä tällekin päivälle.

Ystävä onneksi oli ajoissa liikkeellä. Naureskelinkin hänelle, että melkoista luksusta, kun ei tarvinnut muuta kuin ilmestyä paikalle, hän hoiti liput ja maksut. Viitoskannen allergiahytti oli kahdelle henkilölle ihan sopiva, etenkin kun emme aikoneet siellä juurikaan aikaamme viettää. Noh, sen verran perjantaina, että etkoilimme yhden viinipullon tälläytyessämme. Muuten koppi toimi lähinnä vaatekomerona, sänkynä ja vessana. Enkä nyt suoraan sanottuna tahdo ajatella, mitä siellä lakanan alla piileskeli, mutta teidän olisi pitänyt nähdä naamani ja silmäni aamuisin. Olin aika turvoksissa - algeerisesti, en ryyppimisestä.

Perjantaina tosin tuli rumuttuakin. Onneksi oli buffetruokailu alla, olisi saattanut tulla kurjempikin olo, kun kaikki baarit piti katsastaa pilkkuun saakka. Ihmisten kanssa tuli juteltua, naurettua, ystävättären kanssa bondasimme pitkästä aikaa tavatessamme. Loppuillasta minulta tosin meinasi käpy palaa, kun hän ryhtyi mielestäni turhanpäiväiseen kanssakäymiseen ääliöiden kanssa. Osasin kuitenkin pitää suuni kiinni ja haastelin itse toisaalla, kun en kerta kaikkiaan tahtonut sitä hänen riehumistaan katsella.

Lauantaiaamu Tukholmassa oli aurinkoinen, suorastaan keväinen. Miinus kolme astetta tuntui lämpimältä. Hyppäsimme kiertoajelubussiin, rundasimme kertaalleen keikan läpi ja sitten vielä ajelimme kaupungille. Siellä vietimme päivän pienen shoppailun, kahvittelun ja ystävän ystävien parissa. Olipa mukavan leppoisa päivä! Vähän tietysti tuli taas kiire, kun piti keretä jo neljän jälkeen takaisin laivaan, että ottaisivat meidät vielä paluumatkallekin kyytiin.

Suunnitelma oli selvä. 1,5 h kauneusunta ja sitten a la carte ravintolaan. Natustelimme pitkän kaavan mukaan, minä alkuun yhden blinin ja pääruuaksi molemmat hirveä. Hyvää oli, mutta onneksi ähky jäi väliin. Vielä jaksoimme ihmetellä ihmiseloa kahteen saakka iltasella, sitten voitti nukkumatin seura. Ja hyvä niin, vientiä olisi riittänyt suorastaan riesaksi saakka. Piti jo melkein ryhtyä nauramaan, kun mietin, että tätä se sitten on, karjakauppaa.

Ennen kuin laiva saapui Helsinkiin kerkesin käydä tuliaisia. Sitten mutustelimme aamupalaa kaikessa rauhassa, kun laiva kurvasi satamaan. Ulkona olimmme vasta puoli yhdentoista maissa. Pääsin ystävän taksin kyydissä Kurviin, siitä jatkoin bussilla kotiin. Iltapäivällä menin RM:n luokse, pakoon pahaa maailmaa, melkein voisi sanoa. Monta kertaa kiittelin itseäni, että minulla oli seuraa. Sen verran hutera oli olo, että mieluusti vietin yöni jonkun muun kuin liskolauman kanssa.

Vajaan viikon päästä saapuu Ottoveli. Reilun viikon päästä taas serkkuseni. No rest for the wicked? Pankkitilini eivät voi mitenkään erinomaisen hyvin, mutta se oli arvattavissa viime viikonlopun jälkeen. Pitää vielä vähän miettiä sitä sänkysijoitusta. Tai mitä hittoa, antaa palaa vaan, kun en mie sieltä Jätkäsaaresta edes saanut asuntoakaan. Paras sijoitus oli 17. Pah.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Terveisiä etelästä

Tukholmassa oli suorastaan keväinen keli, kun vertasi sitä lähtöpaikkakunnan kylmyyteen. Mutta siitä ja kaikesta muustakin kerron myöhemmin, nyt lähden tekemään töitä. Eilen pidin paastoa ihmisistä ja elektronisista vempaimista, se tuli tarpeeseen.

Surullista vaan oli menettää taas yksi musiikillinen vaikuttaja elämästään. Minä muistan, kun kuulin Alladin Sane -levyn ensimmäisen kerran. joskus 70-luvun loppupuolella. Ensin en ymmärtänyt siitä mitään, sitten ihastuin. Kasvoin kiinni levyyn salakavalasti, kuvittelin ymmärtäväni, mistä siinä laulettiin. Sittemmin kuuntelin herran tuotantoa lisää eri aikakausina. Lakkasin yrittämästä ymmärtää, nautin vaan tuloksesta. Nyt David läksi takaisin sinne, mistä tulikin, kohti Punaista planeettaa.


torstai 7. tammikuuta 2016

Ansaittu lepotauko

Että voi ihminen nauttia, kun töistä tullessaan kaatuu nojatuoliin ja tietää, ettei tarvitse tehdä mitään. Ei mitään. Ja sitä minä tein 1,5 vuorokautta erittäin tehokkaasti ja määrätietoisesti. Vastailin ei kaikenlaisiin kutsuihin ja houkutuksiin, en edes laskenut ystävää kylään. Kuuntelin, kun Votsappi lauloi seireenin lauluaan naapurista, mutta en heltynyt. En lähtenyt yläkylille pöllyytettäväksi enkä kavunnut alas Kallion koloihin.

Olen nukkunut hyvin, syönyt liikaa, juonut paljon vettä, katsonut Downton Abbeyn päätösjakson kahdesti ja jäänyt ehkä vähän koukkuun Yle ykkösen viimeisimpään iltapäiväsarjaan. Siellä seikkailee australialainen sairaanhoitaja pikkukylillä ja aiheuttaa pahennusta 50-luvun patriarkaalisessa, vai pitäisikö sanoa tässä tapauksessa suvun muorin johtamassa yhteisössä? Minä pidän vahvoista naishahmoista, koska itse en sellainen ole. Minä en ole mikään hahmo, lähinnä lienen karikatyyri.

Nyt on hyvä viettää pari päivää töissä. Tänään pitää pakata kassi valmiiksi, koska kuitenkaan en pääse perjantaina ajoissa töistä. Uskallan varmaan kuitenkin jättää kassin kotiin odottamaan, se on pakko keretä hakea kotoa. Sähköposteja onkin näköjään odottamassa ihan reippaasti jo yli 60. Hullu menin pilaamaan aamuni senkin vilkaisemalla. Mutta kostan kaiken maanantaina pitämällä vapaapäivän, siitäpähän saavat, mokomat.

Sitten vetämään useampia vaatekerroksia niskaan. Tää on nyt niin tätä. Pakkasta. (Mutta olettekos huomanneet iltapäivän sarastuksen? terveisin yltiöoptimisti)

tiistai 5. tammikuuta 2016

Pari huomiota

Olen paikallistanut laivayhtiön kanta-astujakortin, passini ja viikonloppukassin. Huomenna jos kerkeäsin pestä pyykkiä, olisi se viikonlopun retkeilyn kannalta kovin suotavaa. Kassi on hivenen liian suuri, päädyn kuitenkin pakkaamaan sinne asioita, joita en tule tarvitsemaan. Olkoon sitten niin, jospa vaikka paluumatkolla pakkaisin täyteen koko kassillisen tuliaisia (joita en myöskään tarvitse). Kokemuksia ei voi raahata kotiin muussa kuin ajukopassa.

Minulla ei ole töihin mitään päällepantavaa. On niin kylmä, ettei tavallinen vaatetukseni tahdo riittää eikä toisaalta kannata muutaman hassun pakkaspäivän takia ryhtyä uusimaan garderobiaan. Olisi asia erikseen, jos minua palelisi muutenkin, mutta kun ei edelleenkään. Paleleekohan minua enää ikinä? Varmaan sitten haudan partaalla. Hyvä tietysti on, ettei enää myöskään hikoiluta, jotain hyötyä estrogeenistä!

Jotenkin minua ahdistaa, kun minut näköjään bongasi uusi lukija, joka aloittaa tutustumisen minuun surun kautta. Luulisi nyt ihmisen tajuavan, että suru on poikkeustila, niin kuin ihastuminenkin. Arjessa ihminen punnitaan. Mutta minkäs minä sille voin, julkinen blogi/päiväkirjahan tämä on. Mistä tuli mieleen, ensimmäinen blogini täyttäisi tässä kuussa 11 vuotta. Siitä on pitkä aika, en kaipaa silloista minua, siellä olisi surua ja vastoinkäymistä riittänyt. Huh!

maanantai 4. tammikuuta 2016

Leppoisaa, koska olen sen ansainnut

Kun aikani ämpyiltyäni sitten suostuin naapuriin RM:n leipiin, en olisi arvannut, että siellä koko viikonloppu menee. Ajattelin, että kyllä minä nyt viimeistään lauantaina kotiin tulen, ehkä vielä kerkeän baariinkin. Vaan ei, seurassa viihtyi, juomat olivat viileitä, rakettinäkymät hienoja, sauna lämpeni, ruoka oli taivaallista, jalkoja hierottiin, musiikkia tuli, samoin puhetta. Minua edelleen ihmetyttää, miten paljon ihminen voi kysellä minulta ja minusta. Ihan niin kuin hän oikeasti tahtoisi oppia minut tuntemaan. Minä kyllä jotain jupelsin sen vanhan laulun sanoista, jossa kerrottiin, että "Miten käy minun, kun tunnet minut kannesta kanteen, ja juoneni lakkaavat kiinnostamasta, kun tiedät minusta kaiken?"

Sen verran poistuin RM:n luota, että lauantaina kävin kaupassa ja kävelyllä. Oli jotenkin raskas olo, piti päästä tuulettamaan päätään, happea ja saada ruokahalu aikaiseksi. Siinä sitten hätäpäissäni unohdin kukkaron kotiin, pääsin tekemään pidemmän lenkin kuin arvasinkaan, kun lähiEilepassa piti käydä kahteen otteeseen. Teki kyllä hyvää, harmi, kun minulla ei ole enää kävelykerhoa. Itsekseni pimeään lähteminen on nimittäin erittäin vastenmielinen ajatus.

Minulla on vähän sellainen tunne, että RM taitaa pelätä itseäänkin sekä omia reaktioitaan. Ja sitten sitä klassista itsenäisyyttään osoittaaksensa koittaa välillä laittaa kapuloita rattaisiin. Hyvä niin, etten se tällä kertaa ole minä. En ainakaan kaiken aikaa. Ja onneksi nyt tulee ihan oikea luova tauko tapailussa, kun ensi viikonloppuna lähden ystävättären kanssa laivaristeilylle(!). Enpä kuulkaas edes muista, koska viimeksi olisin vapaa-aikanani moista tehnyt, työkuvioissa kyllä, mutta se ei ole sama asia, kaikkihan me sen tiedämme.

RM uhkaili menevänsä kavereiden kanssa baariin tiistaina, kun keskiviikkona on vapaapäivä. Minä toivotin tervemenneeksi, ehkä se oli juuri sellainen itsenäisyysrimpuilu, jota hän tarvitsee. Itse menen, jos kiinnostaa. Tällä hetkellä tuntuu enemmänkin siltä, että kiinnostaa olla kotona, koska sitä tulee tehtyä liian vähän. Kiinnostaa tehdä niitä kotiasioita, jotka ovat jääneet tekemättä. Omassa sängyssä nukkuminenkaan ei hassumalta tunnu, vaikka juuri nyt sitä kiroilenkin, kun selkä on niin tuhannen mutkalla. Kerkesin tottua hyviin sänkyolosuhteisiin.

Sänkyolosuhteista tuli mieleen, että ensi viikonlopun jälkeen on tilattava sänky. Iikkeaan ei tullut harmillisesti sänkyhalvennusmyyntiä, mutta toisaalta en minä nyt siihen kuole, jos uuden tilaan. Eivät mene viimeiset rahat. Hyvin todennäköisesti otan 140-senttisen. Minulla on kuitenkin vakaa aikomus saada jossain välissä suurempi koti. Sinne pitäisi mahtua suurempi sänkykin. Siihen saakka voin seilata unten meriä nykyisessä hivenen liian suuren laivan kanssa, nukkumismukavuus kuitenkin on parempi.

Eilen sain kotiintultuani liotettua ja rapsutettua jalkapohjat. Miten paljon ihmisestä voi lähteä irtokuonaa, ihmettelin jälleen kerran. Nyt on kevyt askel, mutta on minun oikealle jalkahoitajallekin päästävä. Nyt kun vielä on se esihenkilön esihenkilöltä saatu lahjakorttikin sellaiseen paremman väen kosmetologiliikkeeseen. Viimeksi lahjakortilla siellä käydessäni minut haukuttiin, ettei kasvoja saisi jättää vuosisotalla hoitamatta. Entäs jos ei ole varaa kalliisiin hoitoihin ja sitten tekee itse, mitä pystyy? Minä nyt kuitenkin olen enemmän Lumene-tyyppiä, se sopii kukkarolleni, luonteesta puhumattakaan.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Miten on mennyt, noin niin kuin omasta mielestäsi?

Onhan tämä vähän sellaista keskiäkäisen rimpuilua koko juttu, totesin, kun mennyttä vuotta mielessäni pyörittelin. Touhua ja tekemistä riittää, seesteisyys antaa odottaa itseään. Vielä tekee mieli vääntää tahkoa ja terottaa veistä. Teenpä sitten niin vielä tänä vuonnakin, ettei varmasti jää kaduttamaan.

Fyysisesti rapistun kovaa vauhtia. Minulla kyllä on joitakin suunnitelmia asian tilan korjaaamiseksi, mutta se suunnittelu ei vielä mitään toteutusta lupaa. Hyvä kuitenkin, että olen edes käynyt tutkituttamassa itseäni, sekin olisi saattanut tässä hötäkässä unohtua. Ryppyjä, laskoksia, kuluneita niveliä, rytmihäiriöitä, epämääräisiä kipuja... Mutta untapa tulee nykyään! Valvon enää kovin harvoin.

Viime vuonna tein muutamia suuria virheitä. Tulen katumaan niitä hamaan tappiin. En kuitenkaan voi tehdä virheiden korjaamiseksi mitään. Ei edes aika tunnu parantavan asian tilaa. Onneksi edes osa ystävistä säilyi, enkä saanut kaikkia karkoitettua, vaikka välillä tuntuu, että rankaisen itse itseäni ja teen kollon töitä lähes varmistaakseni epätoivon saapumisen.

Yksin matkustaminen oli haaste. Pelasin ensimmäisen erän, selvisin siitä, jos nyt en aivan voittajana, niin ainakin kunniallisesti. En tullut maitojunalla kotiin enkä jäänyt majapaikkaan kyyhöttämään paniikissa. Yksin matkustaminen ei tule olemaan minulle luontaista eikä asiain toivottu suunta, mutta siihenkin pystyn, jos saan loputkin kaverit karkoitettua ympäriltäni. Hyvä siihen on varautua. Retkelle on päästävä silloin tällöin.

Raha-asioissa on nähtävissä pientä paranemista, kun kuulun kuitenkin nykyään omistavaan luokkaan 1/10:lla asunnosta. Palkka ei kyllä ole noussut pariin vuoteen, mutta saan säästettyä edes vähän sukanvarteen. Mitä ne nyt sanovat, että kahden kuukauden bruttopalkan verran pitäisi olla hätävaraa. Sinne on kyllä vielä matkaa, mutta enköhän mie sinne jonain päivänä pääse, jos vaan töitä riittää. Mistä tuli mieleen, että tarvitsen uuden työn! Mutta millä energialla mie sellaisia etsin ja miten muka pääsen haastatteluun? Mokoma vanha haahka!

Mitä tahtoisin? Vähän isomman kodin (työmotivaatiota?), uuden työpaikan (työmotivaatiota?) ja matkaseuraa (matkarahat - ehdottomasti työmotivaatiota). Toivottavasti musiikkia ja keikkoja riittää vuonna 2016 - ja keikkaseuraa. Miehiä nyt tulee ja menee, se ei näytä minulle olevan ongelma. Ihme kyllä sinänsä, kun en mikään kaunotar ole ollut koskaan. Parisuhdettahan mie tietysti haikailen, mutta käy minulle hätätilassa pari suhdettakin. Sitä paitsi, osaisinko muka rauhoittua? Rauhoittuisinko liikaa? Tulisiko minusta lahna?

Että tässähän tämä on taas mennyt. Ainakin seiskan arvoisesti, tyydyttävästi. Sitä kai se onni on, ettei ole onneton. Tyytyväinen olen elämääni, sitä osaa nykyään arvostaa vähän toisenlaisia juttuja. Ja niitä muita dramaatillisia, romantillisia, elokuvamaisia ja pelottavia juttuja mulla onneksi vielä riittää kerrottavaksi menneisyydestä. Olen saanut osani vähän kaikkea, siksi minua ei elämän loppuminen oikeasti pelota eikä harmita, hyvin olen leiviskäni käyttänyt.

***
Tämä on sitten ajoitettu postaus. Itse taidan olla saunassa. Tai parvekkeella katsomassa kun ihmisen lapset syytävät rahaa taivaalle. Tai nukkumassa. Not. Lemmylle otan ainakin pari viskikolaa.