Olen paikallistanut laivayhtiön kanta-astujakortin, passini ja viikonloppukassin. Huomenna jos kerkeäsin pestä pyykkiä, olisi se viikonlopun retkeilyn kannalta kovin suotavaa. Kassi on hivenen liian suuri, päädyn kuitenkin pakkaamaan sinne asioita, joita en tule tarvitsemaan. Olkoon sitten niin, jospa vaikka paluumatkolla pakkaisin täyteen koko kassillisen tuliaisia (joita en myöskään tarvitse). Kokemuksia ei voi raahata kotiin muussa kuin ajukopassa.
Minulla ei ole töihin mitään päällepantavaa. On niin kylmä, ettei tavallinen vaatetukseni tahdo riittää eikä toisaalta kannata muutaman hassun pakkaspäivän takia ryhtyä uusimaan garderobiaan. Olisi asia erikseen, jos minua palelisi muutenkin, mutta kun ei edelleenkään. Paleleekohan minua enää ikinä? Varmaan sitten haudan partaalla. Hyvä tietysti on, ettei enää myöskään hikoiluta, jotain hyötyä estrogeenistä!
Jotenkin minua ahdistaa, kun minut näköjään bongasi uusi lukija, joka aloittaa tutustumisen minuun surun kautta. Luulisi nyt ihmisen tajuavan, että suru on poikkeustila, niin kuin ihastuminenkin. Arjessa ihminen punnitaan. Mutta minkäs minä sille voin, julkinen blogi/päiväkirjahan tämä on. Mistä tuli mieleen, ensimmäinen blogini täyttäisi tässä kuussa 11 vuotta. Siitä on pitkä aika, en kaipaa silloista minua, siellä olisi surua ja vastoinkäymistä riittänyt. Huh!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti