Eilen kun täytin vierastarjoiluasemamme teelappukippoa, tuli kollega virnistelemään, että teen sitten työtä, jolla on tarkoitus. Se kieltämättä kirpaisi, jatkoin viisastelua malliin, että enpä tiennyt, mihin kaikkeen kalliilla koulutuksella ja suhteellisilla älynlahjoilla varustettu henkilö onkaan kykenevä. Takaraivossa jumputti ajatus, että häivyn mestoilta, enkä koskaan palaa takaisin. Mutta sitten muistin, ettei ollut vielä se viimeinen työpäivä, jolloin entisen esimiehen mukaan saa sanoa ja tehdä ihan mitä tahansa.
Samana päivänä olin talon toisessa päässä hihitellyt toisen kollegan kanssa, että jos kymmenisen vuotta sitten olisi minulle kerrottu millaista työtä teen ja millaisella tappotahdilla, niin olisin vahvasti epäillyt kertojan älyä. Mutta näköjään ihminen taittuu moneen. Tappotahdistahan on hyötyä myös työnantajalle, orja on niin väsynyt suolakaivospäivän jälkeen, ettei jaksa edes etsiä uutta kaivosta. Olen töistä päästyäni niin ryytynyt, ettei älyllinen kapasiteettini riitä itseni ylistämiseen ja "miksi juuri meille" -pohdintoihin.
Minulla on vahva käsitys elämän tarkoituksesta, mutta työn tarkoitus alkaa kyllä olla vähän hakusessa. Elämän kulut toki on maksettava, mutta olisi se hieno asia, jos töissäkin olisi elämää. Olen jopa miettinyt, että pitäisikö panna päiväkirja tauolle, että voisin nämä hetket käyttää työnhakemiseen. Mutta kun minä pidän tästä kirjoittamisesta, pitäisikö p*skan takia luopua tästäkin?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti