lauantai 28. helmikuuta 2015

Musiikkia ja muita ääniä

Joskus sitä voi olla onnellinen, että naapurin koira herättää ulvonnallaan ennen seitsemää. Joku muukin pitää meteliä tässä huushollissa kuin vain minä, kun harrastan alkoholia ja musiikkia -iltamia. Mutta nyt on musiikinkuunteluaamu, olen nimittäin tutustumassa illan aiheeseen. Otin juuri itseäni niskasta kiinni, nappasin itselleni lipun Macyn keikalle, kun siitä kerta olen jo kotvan hautonut - syksystä saakka. Minä sitten rakastan käheä-äänisiä naisia, toinen käheä-ääninen muuten esiintyy Juttiksessa tänään. Menkää sinne, jos ette jouda mun kanssa kylille.

Äänestä tuli mieleen, meillä oli töissä maskeeraaja perjantaina, johtoryhmää kuvattiin nimittäin. Yksi kollegoista oli kävellyt ohi ja kuvitellut minun juttelevan neukkarissa ja ihmetteli, että näkee kahtena, kun näki minut pöytäni ääressä saman tien. Piti ihan käydä sitä ihmettä salakuuntelemassa ja -katsomassa. Ja totta, sieltä löytyi tummaääninen pitkä blondi. Tosin meikkiä oli kilo enemmän, tukka nätimmin kikkuralla ja varsi hoikempi, mutta voin kuvitella, että meidät hetkellisesti olisi voinut kuvitella siskoksiksi. Tai minut hänen äidikseen, jotain samaa kuitenkin oli. Ihmeellistä oli kuulla oma äänensä, kuulemma, se on aika tumma, vaikkei sitä itse kuule.

Eilen siivosin. Hallelujaa! Tänään aion vähän ommella. Eilen tein myös savulohipiragan. Ruokakin on siis valmiina, tuli vaan syötyä siitä jo melkoinen lohko Charlien enkeleitä katsellessa. Tai noh, loppufilmin ajan kyllä pilkin jo ruokahumalassa, pari lasia viiniä ja kaksi onnetonta siideriraasua. Taisin oikeasti kaivata unta. Unesta muuten tuli mieleen, että edellisenä yönä vetäisin 7 tuntia putkeen, en edes kertaakaan herännyt. Olipa kuulkaas ihmeellinen tunne, olin kuin kuollut, en muista edes kääntyilleeni.


torstai 26. helmikuuta 2015

VMP*

Henkinen väsymys valtasi minut eilen, kun entinen poikaystävä päätti pitää minulle puhelinluennon. Ymmärsin, miten helposti minut aikoinaan sai lietsottua kaikenlaisiin oloihin sitä mukaa, kun hra dervissi tahtoi pyörittää minua ja itseään. Nyt vaan nauratti. En ole nimittäin suuttunut hänelle yhtään, vaikka hän sitä yritti tarjota useammaltakin kantilta. En ole myöskään loukkaantunut, enkä ole tahtomassa häneltä mitään. Toiveajattelua, sanoisin. Ja sanoinkin. Vastaanotto ei ollut mitenkään ilahtunut. Kai hän sitten kuitenkin olisi taas kuvitellut, että miten ihanaa olisi saada minut takaisin. Minusta ei, se juna meni jo.

Samalla kun kuuntelin mielenkiintoista monologia, rekentelin elämäni ensimmäistä kertaa ruokaa spagettikurpitsasta. Miksi en aikaisemmin siihen ole törmännyt? Kiiitos ystävälle, kun sen mukanaan toi! Tuli ihanaa jauhelihaspagettivuokaa ilman hiilihydraatteja. Toinen ruokahyvyys on Arlan Luonto + -jogurtti. Se oikeasti maistuu vaniljalta, siinä ei ole sokeria, se on laktoositon, se on täydellinen mössö, mihin sotkea  marjat/ hedelmät ja lisäkuitu. Minut on pelastettu, makujakin on sen verran paljon, etten aivan heti tule kyllästymään. Olen kyllä jo muutenkin aikaisemmin ihastunut Arlan tuotteisiin, joten en toisaalta ihmetellyt.

Olen väsynyt jokatorstaiseen urheiluhetkeeni. Onneksi tänään on viimeinen. En aio ilmoittautua jatkoon. Mutta koska saamme vihdoinkin ohjeet mukaan, aion ryhtyä kotiharrastajaksi. Nyt ei enää ole tekosyitä. Eniten minua on ärsyttänyt se, että kun pääsen töihin kymmenen maissa, koko päivä on jo piloilla. En vaan saa edes minimimäärää töitä tehtyä loppupäivän aikana, se taas johtaa siihen, että perjantaikin on ihan paska.

Olen kadottanut verenpainelääkereseptini. V*ttu. En paremmin sano. Pitääkö tässä lääkäriin lähteä? Kuulin muuten töissä, että meillä on kaikki muut paitsi lakisääteiset terveystarkastuksetkin peruttu säästösyistä. On varmaan tosi kivaa, kun alamme vuoron perään juosta terveyskeskuksessa. Oi jestas, kun minä odotan aikojen paranemista ja omaa nuorenemistani, että voisin hakea muita töitä! Samoin odotan sitä, että jaksaisin ryhtyä kirjoittamaan työhakemuksia tai edes keskittyä etohommaan, enkä vaan valittaa täällä.

Olen määkyvä lammas, luuseri. Minut kannattaisi viedä saunan taakse, siellä saattaa hyvinkin vielä olla yhden naisen mentävä reikä. (Unen määrällä saattaa olla tekemistä lausuntoni kanssa.)

*täällä.

tiistai 24. helmikuuta 2015

Vapautta on valita oma vankilansa

En ole mitenkään erityisen tyytyväinen itseeni tai käytökseeni viime aikoina henkilökohtaisessa elämässäni. Väittäisin jopa, että olen taantunut. Mutta sitten toisaalta kun elämä kerta tuo vielä jotain tällaista eteeni, hulluhan olisin, jos en sitä käyttäisi. Ei tätä loputtomiin jatku, luvassa on yksinäinen vanhuus - pahimmassa tapauksessa sänkyyn sidottuna. Voin vain kuvitella, miten kitkeriä tulevat olemaan viestini sieltä. Tai sitten eivät. Mistä sen tietää, mutta parempi valmistautua.

Koska viikonloppuna jälleen kerran säästin paljon asuntoani, säästin myös jääkaapin sisältöä. Prejantaina rakentelin papupataa ja palak paneeria, nyt on ollut ihanaa tulla kotiin töistä, kun ruoka on valmis. Päivät venyvät, enkä silti saa maailmaa valmiiksi. Vielä vajaa pari vuotta sitten sain pöytäni siedettävästi tyhjäksi, nyt suma kasaantuu kaiken aikaa. Enkä joihinkin osioihin kerkeä edes päivittäin, vaikka pitäsi - niin kuin esimerkiksi laskujen tarkastaminen.

Pitää ryhtyä sisäisesti valmistautumaan kehityskeskusteluun. Ensinnäkin meitä on aivan liian vähän, toiseksensa tarvitsen saman verran palkkaa kuin kollega. Uskon tasa-arvoon näissä asioissa nimittäin. Sen lisäksi uskon siihen, ettei ihmistä saa tappaa töissä stressiin. Epävarmuus aiheuttaa stressiä, ei niinkään kiire. Ainakin itse jopa nautin siitä, että työpäivät menevät nopsaan, ei tarvitse miettiä, mitä tekisi. Mutta uskon myös vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon, hullu kun olen.

Mutta nämä meikäläisen uskomiset eivät paljon tässä maailmassa paina. Yksilön vaikutus on äärettömän pieni. Toisaalta kun koko ikäni olen uskonut, että omaan maailmansa voi vaikuttaa tekemällä moraalisesti oikeita valintoja, niin tuskin minä karmanuskostani pääsen enää eroon. Teen niin toisille kun tahtoisin itselleni tehtävän, rakastan lähimmäistäni niin kuin itseäni, en tee tietoista pahaa enkä vie tikkaria lapsen suusta vain koska se on helppoa. Miehien pyörittämistä en voi luvata samaa.

Vuohen vuonna valoa on jo yli 10 tuntia pääkaupunkiseudulla. Ei uskosi tästä kuvasta.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Hullunmyllyä

Perjantaina painin itseni kanssa myöhään ennen kuin tein päätöksen kuitekin lähteä kylille. Oli jonkinlainen alitajuinen pakkoliike matkata Kallioon. Siellä tutussa baarissa törmäsin entiseen poikaystävään, joka klassiseen tapaansa puhui minut ympäri jatkoille. Siellä taas seurasin adhd-tuulimyllyn dervissipyörintää koko yön. Unta ei kerennyt ottamaan, niinpä lauantaina kotiin päästyäni menin suoraan unille pariksi tunniksi.

Kummallista, miten meillä riittää puhuttavaa edelleen. Välillä puimme entistä parisuhdettamme, välillä puhumme tästä päivästä. Entiseni pitää minua jonkin valtakunnan uskottunaan, jolle hän soittaa aina, kun jotain oleellista tapahtuu. Jotenkin liikuttavaa. Mutta en minä enää hänen kanssaan tahtoisi suhdetta, se olisi turhan rasittavaa. Jotain olen minäkin tässä elämässä oppinut. Ystävänä häntä vielä jaksaa.

Lauantai-iltapäivä meni roolipelatessa. Olipa mukavaa pitkästä aikaa, hahmoni alkaa kehittyä huimaa vauhtia, siitä on tulossa melkoisen voittamaton. Hankala soitti kesken kaiken ja toivoi illaksi audienssia, minä kerroin pelaavani vielä parisen tuntia ennen kuin matkaisin viihtymään hänen seurassaan. Sieltä jo kerkesi tekstari tulla, ennen kuin peli oli siinä vaiheessa, että jätin muut laskemaan kokemuspisteitä, itse hyppäsin taksiin.

Hankala oli pannut taas pöydän koreaksi. Kerkesimme jo itse asiassa sängyssäkin pyörähtää, kun ajattelimme, että jos kuitenkin vielä hillitsisimme itsemme ja kävisimme baarissa. Siinä me sitten kiltisti istuimme vierekkäin sohvalla, kun ovea alettiin avata. Hankalan tytär saapuikin yllättäen paikalle, hänen piti tulla vasta sunnuntaina. Olihan se melkoisen yllättävä kohtaaminen, mutta sujui ihan hyvin, pyörittelimme silmiämme, että olipa onni, kun olimme siististi pukeissa. Siinä me sitten juttelimme sivstyneesti reilun tunnin, ennen kuin nappasin Hankalan mukaani. Baarin kautta matkasimme vuorostaan minun luokseni.

Viime yönä tuli jo nukuttuakin. Aamulla lämmitin saunan ennen kuin tönäisin pojan kotimatkalle. Hänellä on ensi viikon lopulla leikkausaika, sairaslomaa on luvassa useita viikkoja. Lupasin olla avuksi, jos hän tarvitsee, koska kättä pitää varoa ainakin kolmisen viikkoa, ennen kuin sillä saa tehdä mitään. Minä sitten pidän hänestä, mutta en kyllä häntäkään osaisi kuvitella vakituiseksi seuralaisekseni. En ainakaan juuri nyt.

Eli hullunmylly jatkuu. Antaa jatkua vaan, en minä tässä ketään loukkaa, korkeintaan itseni.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Suunnitelmien murusia

Ei tästä nyt tulekaan sellainen viikonloppu kuin alunperin oli luvassa. Tänään minun piti mennä töiden päälle jalkahoitoon; en mene, koska hoitava henkilö on flunssassa. Huomenna oli tarkoitus syödä ystävien kanssa blinejä; ei syödä, koska yksi on sairaana. Sunnuntaina oli luvassa Iikkea-retki - mut hei, eipä olekaan, koska tauti kaataa ihmisiä. Enemmän minua säälittää kyllä sairastajien takia, koska se nyt vaan ei kenestäkään ole kivaa. Itse olen viimeksi ollut flunssassa viime keväänä, silloin se kyllä melkoinen tappajatauti olikin. Pari migreeniä on kuvioissa pyörinyt, mutta siinä kaikki. Elän siis terveintä aikaa elämässäni - viisikymppisenä. Mielenkiintoista.

Jotain kuitenkin säilyi ohjelmassa. Huomenna roolipelataan. Edellisestä kerrasta on niin kauan, että saa nähdä, mitä pahaa muu porukka on tehnyt hahmolleni, kun en ole ollut pitämässä siitä huolta. Luvassa lienee kuitenkin vapautunutta naurua ja läpänheittoa. Roolipelaaminen on sosiaalinen ihmiselämän muoto, jota ilman en enää voisi kuvitella olevani. Se auttaa ratkaisemaan ongelmia ja tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Se on viihdyttävää eikä edes ole kallis harrastus. Voitteko kuvitella, minullakin on elämäni ensimmäinen harrastus!

Viikonlopun ohjelmaan pitää myös lisätä kodinhoitohetki. Vaikka se olisi miten vastenmielistä, niin nyt alkaa taas olla viimeinen hetki touhuta jotain villadobermannitarhassa. Eivät ne tunnu sukupuuttoon kuolevan, niin kuin ei ihminenkään - ja sekin olisi tälle pallolle ihan suotava vaihtoehto. Mutta eipä mennä sinne nyt, olemme pökkelö laji, valitettavasti leviämme kuin syöpä. - Nyt hiljaa! sanon itselleni toistamiseen.

Eilisen liikuntahetken jäljiltä pohkeissa tuntuu ja toinen lapa onnistui jumittumaan. Mutta aivan hetkittäin  tunsin pienenpienen flown. Ymmärsin, miten liikkeiden pitäisi mennä. Välillä sain jopa heilumaan itseni rytmikkäästi mukana. Ohjaaja houkuttelee jatkoliikkumaan, koitan keksiä tekosyitä, tiedän, että vonkaaminen jatkuu seuraavalla kerralla, minun pitää olla valmiina vastustamaan. Kuntoni puolesta ajatus olisi ihan hyvä, mutta kun saavun töihin aivan nuutuneena, olen kuin unessa koko päivän ja ruuhka on aivan mahdoton. Eilen iltapäivällä syletti niin paljon, että lopetin jo vähän jälkeen neljän, ajattelin, että parempi jatkaa tuoreilla aivoilla tänään. Voi tulla pitkä päivä nyt kun ei sitä jalkahoitoakaan ole rutiinia katkaisemassa.

Mutta se unen laatu ja määrä näiden torstaipäivien jälkeen on ollut aika tymäkkä. Yhden heräämisen taktiikalla olen vedellyt kahdeksaa tuntia zetaa. Ihan mieletön juttu! Siksi kai perjantaina on sitten jaksanut rumutakin, vaikka on ollut työpäivä alla. Jospa tänään käyttäisin enegian kodinhoitoon. Sitten voisin palkita itseni pastalla tai pizzalla ja punkulla. Hiilihydraatteja ja välikuolema - ei mikään välikysyms, tämä hallitus saa jatkaa niin pitkään kuin elän.

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Liian rehellinen

Kyllä minua taas töissä hävetti, kun tiimivalmennuksen päälle ns. esihenkilöni kysyi, että eikö ollutkin hyvä ja antoisa koulutus. Arvatkaas, mitä vastasin - en mitään. En vaan voinut. Jälkikäteen kirosin, koska kaikkihan nyt tuosta arvaavat, mikä oli iltapäivän anti minulle. Sen verran olen kuitenkin oppinut, että osaan koulutustilanteissa, hengennostatustalkoissa ja muissa joutavanpäiväisissä ryhmätapaamisissa olla muka-mukana, mutta kun noin tullaan tilaisuuden jälkeen yllättämään kysymyksellä, olin jo laskenut aivoni pois häkistään. Sitten olin nolona.

Nyt mietin, että miten voisin paikata tilannetta ja yrittää esittäytyä tiimipelaajana. Valitettavasti työ on minulle nykyään vain työtä. Se hoidetaan ja sieltä lähdetään pois. Kollegojen kanssa ei tarvitse tutustua eikä ystävystyä, ei mikään kestä kuitenkaan. Kuka tahansa voi saada potkut koska tahansa, se vaan on fakta, eikä se siitä jeesustelemalla miksikään muutu. Tämä on yhteiskuntamme, turha täällä on rypistellä kertakäyttöpanoksensa kanssa. Joo, olen muuttunut kyynisemmäksi, mutta sitä ei saisi näyttää töissä.

Huomenna on taas liikuntapäivä. Jäljellä on vain kaksi kertaa, sitten minun olisi tarkoitus osata huolehtia itse itsestäni. Sekin vaan on niin noloa, kun tiedän, miltä näytän heiluessani epärytmissä. Kun muut liukuvat pyöreän pehmeästi, minä töksähtelen kuin lauseeni väärissä tilanteissa. Askeleeni hakkaavat, venytykset eivät mene oikeaan suuntaan, kulmani eivät pyöristy. Silti yritän, koska pakkohan se on mahtua, kun on kerta vihitty (= maksettu). Vielä kaksi kidustuspäivää, sitten en enää koskaan mene häpäisemään itseäni julkisesti.

Jotta mikäs tässä, liikunta tuottaa endorfiiniä ja riemua, töissä on ratkiriemukasta. Eihän tästä puutu kuin sukupuolitauti ja pankrotti.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Kaltattu alempi toimihenkilö

Eilen töissä juoksentelin kahden keittiönurkkauksemme väliä. Meillä on sellaiset hyvät isot viiden litran teräskahvinkeittimet, joiden erinomaiset keitto-ominaisuudet perustuvat säännölliseen huoltoon. On tässä sen verran kiirettä pitänyt, että viimeksi olen huoltoa ollut niille tarjoamassa joulukuussa, oli jo korkea aika, totesin, kun katsoin toiseen sisälle. Rasva lähtee keittimistä mustana levynä.

Liuotushoitoa ensin, sitten molemmat laskemaan vettä läpi kolmisen kertaa, että myrkky poistuu pannuista, ehdotin itselleni. Ja tein minä ehdottelin, siinä samalla töiden rippeitä väkertäen koneella. Toisen pannun kanssa kävi huonosti, olin automaattieleenä tunkenut pannuun sähköpiuhan kiinni ja tietysti kun täyttä pannua aloin roudata kohti lavuaaria, piuha vetäisi takaisin ja sain tulikuumaa vettä oikean ranteeni päälle. Onneksi oli jakkutakki päällä. Tilaisuudessa olivat ainekset suurempaan katastrofiin, mutta hoitelin sen taas niin huomaamatta kuin pystyin. Uittelin viitisen minuuttia rannetta juoksevan veden alla, ei edes vesikelloja noussut, mutta ensimmäisen asteen palovammakin on kipeä, kun se kiertää rannetta viisisenttisenä koruna.

Kotona oli onneksi aloeverageeliä, se on ihmeainetta, vie jopa kivun osittain mukanaan. Sen lisäksi turvotus ja väri muuttuivat siedettävksi, mutta pitkähihainen on tänään päälleen vedettävä, ettei joudu epämiellyttävien kyselyjen kohteeksi. Kollega on vielä toisen päivän poissa, luvassa on monipuolinen päivä eilisen perusteella, vaikka paljon on sakkia hiihtolomailemassakin. Hänellä vaan on niin paljon saldotunteja rästissä, että niitä on pakko saada pidettyä ennen roudan sulamista pois, koska sitten elämämme muuttuu helvetiksi.

Musiikkia oli tarjolla viikonloppuna. Perjantaina järjestyivät pitkäkestoiset alkoholia ja musiikkia -iltamat kotosalla. Siitä en tohdi enempää raportoida ainakaan vielä. Sanotaanko niin, että tunnelma pääni sisällä on ambivalentti. Lauantai Tavastialla Melrosen ja ystävän seurassa oli raikkaalla tavalla tuttu, ihana, turvallinen ja viihdyttävä. Naurua piisasi ja, luojalle kiitos, kävimme keikan jälkeen syömässä tavanomaisen "juo itsesi tärviölle" hetken sijaan. On se ilo, että ystävälläni on pitkä pinna ja hersyvä huumori, oli taas sellaista settiä nimittäin liikkeellä.

Sunnuntaina ennen keikkaa rakensin ystäville varhaisen illallisen, sitruunaperunamuusia, fetalihapullia, tomaatti-papupataa ja pekonikampasimpukoita. Ainekset eivät välttämättä muodostaneet mitään yhtenäistä kokonaisuutta, mutta maukkaita olivat onneksi. Jälkiruuaksi tein muffinivuoassa pieniä pannukakkuja kermarahkasta ja vanhaksi menneestä kermasta, niistä tuli ihanan kuohkeita ja erinomaisen makuisia, teen toistekin. Saattaa olla, että joskus teen suolaisenakin versiona. Juomana tarjottiin tällä kertaa vain vettä ja kahvia.

Slipknotin loppuunmyyty keikka oli melkoinen spektaakkeli. Oli kiertueen viimeinen keikka ja sen kyllä huomasi, tyypit lavalla tiesivät tasan tarkkaan toistensa tahdin. Miksaajalla taisi olla ongelmia, olen minä nimittäin paikan päällä ollut sellaisiakin mörinäbändejä kuuntelemassa, että laulusta selvää. Nyt ei saanut. Mutta tunnelma oli hieno, yleisöä oli jälleen kerran ihana seurata, ikäluokkia riitti. Slipknotin musiikkiin olen itse alkanut tutustua vasta viimeisen vuoden aikana, en tunnista kuin suurimmat hitit. Mutta pidän melodisuuden ja mörinän yhdistelmästä. Vähän välillä tuppasivat naurattamaan ne kiroilun säestämät kommenttiklisheet, mutta muuten meillä kaikilla oli oikein mukavaa. Menen toistekin, jos tilaisuus tulee.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä sitten maksoin kaikesta. Uni oli sikeätä, mutta sitä oli liikkeellä aivan liian vähän. Ja kun unta oli liikkeellä vähän koko viikonlopun ajan, voi vain kuvitella, että viime yönä olin taivaassa. Heräilin kyllä parin tunnin välein, mutta sain aina uudelleen unta, nyt tuntuu olo lähes ihmismäiseltä.

perjantai 13. helmikuuta 2015

Vuosipäivät humistelevat ohi vasemmalta ja oikealta

Herranen aika, olen asunut nykykodissani jo viisi vuotta ja 8 päivää! Vastahan minä eilen tänne tulin, täytin 18 ja aloitin koulun!

Totta puhuen, olen erittäin onnellinen, että minulla on koti. Kun ihminen menettää jotain tärkeätä itselleen, hän oppii arvostamaan sitä. Niin kävi minulle avioliiton tiimellyksessä. Tarvitsen kotikolon, lepopaikan, suojan kovalta maailmalta. Tarvitsen paikan, jossa vaihdan farkut verkkarihousuun, makaan sohvan ja nojatuolin vuoronperään.

Kotiin voi kutsua vieraita, ystäviä ja tovereita. Kodissa on keittiö, jääkaapissa ruokaa, musiikkivehkeet, parveke, täysi viinakaappi ja sängyssä puhtaat lakanat. Villakoiria ja muita epämääräisiä kasoja ei lasketa. Koti on rakas, se parantaa mielenterveyttäni. Kodin oven saa lukkoon, mutta sen mielellään avaa rakkailleen. Rakastakaa tekin kotejanne! Ja tarvittaessa lainatkaa kodin lämpöä ystävillenne.


torstai 12. helmikuuta 2015

Mustaa arkea

Musta ripsiväri näyttää aivan oudolta silmissä, kun on ikänsä käyttänyt ruskeata. Mutta helkkari kun lentokentän taxfreesta vain ei ruskeata saanut, niin pakko oli tyytyä mustaan.Muuten jätänkin torstaiaamun kunniaksi meikkaamisen vähemmälle, koska senioriliikuntahetkessäkin tulee hiki. Töissä pitää korjata sotamaalaus ja vaihtaa ihmisvaatteet päälle. Toivottakaa minulle onnea, että koordinaatiokykyni muistaisi jotain viime viikosta!

Mieli askartelee jo viikonlopussa. Luvassa on musiikkia sekä lauantaina että sunnuntaina. Perjantaina koitan ottaa rauhallisemmin, mutta toisaalta tunnen itseni. Odottakaa vain. Sitä ennen on tosin jaksettava tehdä työnsä, ällöttää ajatus tiimipalaverista perjantaina, jostain syystä ajattelutapani on niin toisenlainen esihenkilöni kanssa, että koen usein hänen kyseenalaistavan kaiken toimintani ja sitten loukkaannun. Ja kun loukkaannun, nousevat piikit pystyyn, alan vältellä ihmistä. Minulla ei ole edelleenkään hyvä olo töissä, vaikka olen ehkä oppinut tekemään hommani niin, että en panikoi joka hetki. Mutta kyllä kehityskeskustelu pelottaa perkeleesti, minusta kun näkee, kun voin huonosti.

Tänään käyn pitkästä aikaa kääntymässä töiden jälkeen yhdessä yhteistyötilaisuudessa. Viimeksi kun sellaiseen yritin mennä, könysin polvillani Pasilassa. Toivottavasti tällä kertaa selviän omin jaloin paikalle ja sieltä kotiinkin. Kun lämpötila on plussan puolella, on todella vaikeata suostutella itseään vetämään kantaraudat kenkiinsä. Toisaalta seurasin eilen katujen tilannetta työlähiössä, hyvältä näytti. Suorastaan keväiseltä! Valoa riittää jo muutamaan minuuttia vaille 9 tuntia.

Uneni ovat nyt vähän huonot.(Paitsi tietysti juuri ennen heräkellon kilinää olin agentti murtautumassa johonkin salaiseen tutkimuslaitokseen. Siellä törmäsin puoliksi vankina pidettävään naistutkijaan, jonka kanssa aloin julmetusti flirttaamaan - olin mies.)

tiistai 10. helmikuuta 2015

Ihon petos

Että tämän elämäksi kutsutun hitaan itsemurhan seuraaminen on välillä rasittavaa. Kasvojen kollageenisidokset ovat vihdoinkin saaneet tarpeekseen, painovoima hoitaa loput. Muutos on hidas, mutta vääjäämätön. Nyt eivät enää auta hyaluronivoiteetkaan, joiden nimiin olen tähän saakka vannonut. Jos olisin rikkaampi ja turhamaisempi, ryhtyisin hyvin varmasti suunnittelemaan plastikkakirurgin vastaanotolle siirtymistä. Mutta en ole, hyvä niin. On ihan suotavaa, että eletty elämä edes jossain määrin näkyy, en tahdo olla mikään Dorian Gray ja piilotella rumaa kuvaani ullakolla, tahdon näyttää sen muillekin.

Ruman kuvan näyttämisestä tuli mieleen Kolmonen, se kirjoittelija. Hänelle kun olen kertonut lähes kaiken, silti hän tahtoisi tavata minut. Outo tyyppi, mutta onhan hänellä omat salaisuutensa ullakollaan. Minä taas olen tietoinen niistä. Onneksi, minä nimittäin inhoan yllätyksiä.

Viime yönä unessa joku selitti minulle kiihkeästi, että en tahdokaan seurustella enkä vakaata ihmissuhdetta. Väitin kovasti vastaan, että tahdonpas, joo. Ja että kyllä minusta sellaiseen olisi, en vaan koskaan ole saanut kunnon tilaisuutta. Muistaakseni se sama joku taisi todeta, että jos sitä etsii tuollaisista paikoista, mistä minä miehiä elämääni kaivelen, ei ole mikään ihmekään, etteivät ne kovin vakavasti otettavia ole. Mutta kun minä tahdon molemmat maailmat, jostain sellainen voi löytyä. Muuten olen nukkunut suorastaan hyvin; heräilen kyllä, mutta saan yleensä unta. Näyttää siltä, että seitsemän tuntia on maksimimäärä zetaa minulle - ainakin ilman lääkitystä.

Tällä viikolla aion keskittyä vaatehuoltoon. Yksi paita pitää lyhentää loppuun ja yksien litteiden housujen lahkeet pitää ommella kasaan. Niistä oli lähtenyt lanka juoksemaan niin, että koko toinen lahje repsottaa auki. Minun pitäisi myös siivota. Kun en kerta viikonloppuna jouda, niin sitten sen pitäisi tapahtua viikolla. Se vaan on niin vastenmielistä, vaikka sen jälkeen onkin helkkarin hyveellinen olo.

Granaattiomena oli pilallinen. Sen sisällä haisi home. Olin vähän katkera, kun aamujogurttini ei saanutkaan kuin puolikkaan banaanin. Sillä kyllä pärjää, mutta maku olisi hienostunut kirpeänmakeilla pikku palleroilla. Kotiruokintakin on ollut naurettavaa, olen alkuviikosta tehnyt jonkun pataruuan, jota olen uskollisesti syönyt neljä päivää. En edes muista, koska tällaista tylsyyttä olisi ollut liikkeellä.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Johan oli!

Hyvät hyssykät, mikä viikonloppu! Sovintoa on hierottu perjantaista alkaen, eilen puolen päivän punttuussa Hankala palautti minut kotiin. Hänen luonaan on mukava olla täyshoidossa, ei ole tarvinnut edes kahvia keittää itselleen. Kaikki on kannettu eteen. Lauantaiaamuna minut jopa syötettiin sängyssä.

Tekosyyhän oli se Black Sabbath-levyn julkistamispäivän juhlinta, mutta kyllä me taidamme melkoisia rumuajia olla muutekin. Ja kun meillä vielä on sama tahti, niin mikäs siinä. Anteeksipyyntö tuli ja minä annoin, mutta sanotaanko niin, että en kyllä elättele hänen suhteensa mitään muuttumisleikkiä. Sama saamarin hulivili hän tulee olemaan, tahtoisin minä mitä tahansa.

Mutta oli niin hauskaa. Naurettua tuli niin, että vatsalihakset huutavat hoosiannaa. Sikareita polttelimme ja jallua joimme (sain muuten mukaani jallu-julisteen, siihen pitää saada kehykset). Vierailimme baareissa, tallilla ja tietysti myös lakanoiden välissä, varsinainen pikakelaus koko yhteisestä historiastamme. Voisinpa väittää molempien kaivanneen toisiamme. Olemme riittävän erilaisia, mutta osaamme peesata toisiamme tarpeen tullen. Välillä oikein huvittaa, kun kuuntelee sananvaihtoamme ulkopuolisen korvin, saamme toisemme vaikuttamaan parannetuilta ja fiksummilta versioilta itsestämme.

Älkää vain erehtykö, ei tästä sen kummempaa seuraa kuin aikaisemminkaan. Olen vaan iloinen kun sain hänet takaisin elämääni, onhan hän kaikesta huolimatta myös hyvä ystävä. Siihen voin ehkä jatkossa luottaa enemmän. Eikä se muukaan ylimääräistä ole, ihan tulee tarpeeseen. Yksi hauskimpia harrastuksiamme on muuten musiikin kuuntelu.  Vuoronperään veivaamme lauluja esiin, meillä on yllättävän samanlainen maku, raskaahko, sanoisinko.

Rob-sedässä muuten on kovin paljon samaa näköä kuin Hankalassa. En itse olisi sitä edes huoomannut, ellei hän olisi asiasta maininnut. Ihanaa, kun mieskin voi olla turhamainen omalla hassulla tavallaan.

Jälkikäteen nauratti, kun mietin sananvaihtoamme autossa. Sain paniikki- ja pakokauhukohtauksen, kun en heti löytänyt puhelintani. Sitten jo oli kukkarokin hukassa. Ilman kehoituksia Hankala kurvasi tien varteen, että saisin etsinnänloppuun. Minulla nousevat hikikarpalot otsalle, kun rumuan läpi kassiani ja toinen nauraa vieressä. Tiuskaisen: "Älä katso minuun!", hän kääntää katseensa pois, mutta hartiat hytkyvät edelleen. Minä rauhoitun, löydän tavarani ja matka jatkuu ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän vaan jotenkin ymmärtää välillä pitää suunsa kiinni, vaikka oikein näki, miten olisi tennyt mieli vähän huomauttaa, hieno piirre miehessä.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Huonosti, mutta ei hyvästi

Suomalainen, sinulla ei ole rytmitaju/ koordinaatiokyky verissä, totesin itselleni, kun rämmin läpi ensimmäisen ryhmäliikuntatuntini sitten lukiovuosien. Mutta aion mennä uudelleen, vielä on kolme kertaa jäljellä. Sitten pitäisi osata jo tehdä juttuja itsekin. Koska sehän tässä koko projektissa on tarkoituksena, että pääsen eroon ryhmäliikuntapaineesta ja saan heilua itsekseni. Tarvitsen vain ensin opetusta, miten se tapahtuu.

Työpäivä oli helvetistä, kun pääsin kustannuspaikalle vasta vähän ennen kymmentä. Hivenen sitä paransi kollegan läksiäiseksi minulle roudaama suklaalevy, mutta nohevana täti-ihmisenä pistin sen paloiksi ja syötin sisäisille asiakkailleni. Niitä kun riittää. Ja moninaisia ovat heidän toiveensa ja tahtotilansa. Onneksi lounaalla tarjottiin silakkapihvejä!

Iltasella olin niin väsynyt, ettei pyykinpesusta meinannut tulla mitään. Rämmin senkin läpi vain huomatakseni, että sängyssä uni oli hukassa. Ensimmäisen kerran heräsin klo 23, sitten klo 2, klo 4 ja klo 5. Silloin päätin pompata ylös. Tätä se vaan joskus on. Kurjaa toki, että tiedän tänään olevani nuutunut, mutta onni onnettomuudessa, en olekaan menossa paljuun virumaan neljäntuulenlakki päässä (saamelaisten päivän kunniaksi näin oli tarkoitus), koska ystäväperheen kääpiössä on influenssa. Muuta pahuutta kyllä on jo suunnitelmissa, katsotaan nyt, miten tädin käy.

Kunpa tästä päivästä tulisi kohottavampi!

torstai 5. helmikuuta 2015

Tulin, näin - enkä tietenkään voita (koska tämä arpa ei)

Elämäntyyliäni voisi kuvailla sanonnalla "perse edellä puuhun". Niinkin mukavaksi ja kivaksi ihmiseksi olen moraaliton, järjetön ja aivoton. Yllättävän harvoin puutteeni häiritsevät normiarkea. Nyt vähän pisti miettimään, kun kävi ilmi, että Kassinkantaja ja Hankala tuntevat toisensa. Sen lisäksi Hankalan seurustelusuhde on loppunut, tietysti se heti tunkee itseään tykö. Mie kyllä jo kettuilin, että olisin osannut kaverinakin tavata. Nyt opettelemme taas lukemaan. Onneksi se kolmas mies elämässäni edelleen vain kirjoittelee minulle. Hänellekin ehkä pitäisi joku nimi keksiä. Yksinkertaisesti Kolmonen kenties?

Päässäni jylläävät ajatukset koittavat kertoa minulle, että paras vaihtoehto olisi olla välittämättä kenestäkään yllä mainitusta. Minun pitäisi oikeasti löytää ihminen, joka vanhan jutun mukaan
- saa minut nauramaan (sopii kaikkiin kolmeen)
- työskentelee ja osaa kokata (sopii yhteen kokonaan, kahteen osittain)
- on rehellinen (tätä ovat kiitos jumalille kaikki!)
- lahjoo joskus (tästä voin kyllä luopua mennen tullen, yksikään ei siihen suuntaan ole erikoistunut) ja
- on mahtava sängyssä (intimiteettisyistä en kommentoi, makukysymyksiä, kokemusta on vain yhdestä).
Sen vanhan jutun mukaan nainen tarvitsee viisi miestä. Minä kyllä mieluusti tyytyisin yhteen. Mutta kun tilanne on mikä on, niin ei taida onnistua. Ottaisin minä vaikka kolmekin, jos tilanne sitä vaatisi ja osapuolet osaansa tyytyisivät.

Kenkienostolakolleni kuuluu huonoa. Ostin kahdet, mustat ja harmaat (niissä harmaissa on ruskeata, tosi vähän, mutta uusi väri minulle) - kun halavalla sain. Toiset menevät töihiin ja toiset keväällä jalkaan.

Nyt lähden kokeilemaan ryhmäliikuntaa. Outo on olo senkin suhteen, mutta kun olen itselleni luvannut, niin kaikkea voin kokeilla ainakin kerran, kansantanssin ja insestin poislukien. Koululiikunta vaan kummittelee pahasti taustalla, pelkään ryhmiä ja arvostelua.


Kepeät mullat Donille(kin). Kaveri tekaisi mm. sellaisen biisin kuin Chain of Fools. (Kaikestä tästä tiedosta kiitos yhdelle mansesterilaiselle äly- ja tietomusavisajoukkueelle. Minähän en muuta kuin vaan apinoin näissä vanhemmissa musiikkiasioissa. Mut hei, ensi viikon perjantaina tulee 45 vuotta raskaan musiikin synnystä. Bileet! Jallua! Eiku...)

tiistai 3. helmikuuta 2015

Lähiöelämää sukulaisissa

Serkun ja perheensä luona oli kovin mukavaa, kotoisaa (mysigt). Perjantaina saavuttuani vähän tutustuimme uudehkoon lähiöön Sicklaan, ennen kuin menimme kotiin. Siellä ohjelmaa jatkettiin ehkä vähän turhan pitkään, kun itse olin väsymyksestä pyörryksissä*. Viini auttaa kuitenkin jaksamaan kummasti, totesin. Lauantaina sain onneksi nukkua pitkään ja hartaasti, nukuimme kaikki. Tarkoitus oli lähteä taas kylille, mutta sattui pieni kotionnettomuus; serkkuraasuni liukastui kylpyhuoneessa eikä kävelystä tullut mitään. Eipä siinä tosin mitään, lohdutin häntä, rievut ovat joka paikassa samanlaisia ja minä olen huono shoppailija. Saimme ainakin jutella sielumme kyllyydestä.

Nauratti se baabelin tornin sekamelska, kun vuoronperään käytimme kolmea kieltä, suomea, ruotsia ja englantia sen mukaan, ketä keskustelussa oli mukana. Serkku toivoi minun puhuvan lapsensa kanssa suomea, minä taas aloitin juttelun hänen puolisonsa kanssa ruotsiksi ja vaikean paikan tullen vaihdoin englantiin. Heidän tytärtään taas käytin sanakirjana, kun etsiskelin kauan sitten kadonneita ilmaisuja ja ruotsinkielen sanoja. Illalla oltiin sitten jo niin pitkällä, että katsoimme ruotsinkielisen elokuvan. Ihminen oppii, totesin, mutta elokuvan joudun katsomaan vielä toiste, että saan siitä kaiken irti.

Viikonloppuna sain herkullista italialaista ruokaa. Serkun mies on ihan ruotsalaiskaveri, mutta työkseen joutunut niin paljon matkustelemaan Italiassa, että on saanut vaikutteita. Sen lisäksi hän pitää ruuanlaitosta. Arvatkaas, tulimmeko toimeen. Nauroimme, että oli taas hobittiverta saman katon alla. Ensin puhutaan ruuasta, sitten tehdään ruokaa. Ruokailun aikana jutellaan ruuasta vähän lisää ja sitten taas suunnitellaan, mitä seuraavaksi syötäisiin.

Keväällä tahdon mennä kylään uudelleen. Tahdon tutustua naapurimaan pääkaupunkiin, en välttämättä keskustaan ja turistikohteisiin, mutta ihan tavalliseen elämään ihan tavallisessa lähiössä. Sitä ennen todennäköisesti saan serkkuni kylään Suomeen. Jos ihan viettäisimme tyttöenergiaviikonlopun keskenämme.

*Väsymystä oli liikkeellä, koska - niin - sain yhden kappaleen Kassinkantajia kahville. Meni pitkään. Hän tunnusti tienneensä, että olin ymmärtänyt pari hänen viestiään juuri niin kuin hän oli kiusallaan laittanut. Perkana, vanhaa naista ei kannata ryhtyä testaamaan, totesin ja sanoin, että seuraavista ei enää uutta tilaisuutta tipu. Ongelmana on edelleen pitkä välimatka, mutta ehkä me pidämme toisemme potentiaalisina mahdollisuuksina, mikäli herra sattuu saamaan pääkaupunkiseudulta töitä ja asunnon. Minun kotiini ei joka tapauksessa kukaan tunge, sen verran olen tässä maailmassa oppinut. Kassinkantaja sai taas saattaa minut aamubussiin, kun piti ottaa matkatavarat jo töihin mukaan.

maanantai 2. helmikuuta 2015

Naapurissa

Lentokone oli myöhässä iltasella kun palasin, siksi en kerennytkään kirjoittaa tänne mitään. Enkä kerkeä vieläkään, nyt olen minä aikatauluineni myöhässä. Mutta jos nyt ihan pikaisesti toteaisin, että ruotsinkielessäni on paljon aukkoja. Silti tulin katsoneeksi retkellä elokuvan, sitä voisin suositella teillekin.


Muihin asioihin palaan myöhemmin, pitäkää itsenne lämpöisenä sillä välin. (Huonoa huumoria, joo. Saa nähdä riittääkö sitä töissäkin.)