tiistai 31. tammikuuta 2012

Hengitysvaikeuksia

Veljeni perheessä on kaksi koiraa, berninpaimenkoiria ja yksi ragdoll (se on sitten kissa). Todennäköisesti koirat aiheuttivat minulle vahvan ja voimakkaan hengitysahdistuksen. Se mokoma kesti vielä koko eilisen, yskin ja köhin ja hinguin. Ahdistava olo. Ennen seuraavaa vierailua on lääkäriltä pyydettävä astmapiippu, mokomaan tuska-ahdistukseen en enää tahdo joutua, mutta toisaalta en tahdo myöskään lopettaa vierailujani koirallisiin residensseihin.

Kun ihminen on kunnossa, hän ottaa jaksamisen ja terveytensä itsestäänselvyytenä. Sitten vasta kun joku paikka brakaa, tulee mieleen, miten vaikeata olisi elää ilman sitä. Minulla keski-ikä jo tuo omat ongelmansa, pahin takaisku oli se kesällinen kipeä ja tuskainen haava-tilanne peräosastolla. Ensinnäkin ne mokomat paranevat erittäin huonosti ja uusivat helposti, ellei huolehdi kuiduista. Paska keikka, uskokaa pois, en suosittele.

Samoin mielen kipeys on sellainen sairaus, etten soisi sen uusivan. Se kun hiipii hiljakseen eikä hyökkää rytinällä, niin tilanne saattaa päästä pahaksikin, ennen kuin muistaa hakea apua. Nyt on vähän alavirettä, mutta se ei vielä tarkoita, että olisin vetämässä ranteita auki. Uskonpa, että valon määrän lisääntyminen nostaa myös minun vireystasoani ja pääsen tahmasta irti.

Matkalla takaisin Helsinkiin sunnuntaina pysähdyimme Juvan ABC:llä. Olen sieltä pienestä kirjahalvennuslaarista kaivellut muitakin upeita kirjoja, tällä kertaa mukaan tarttui Eoin Coferin Artemis Fowl - Kadonnut siirtokunta (no kun minulla ei sitä vielä ollut) sekä Paulo Coelhon Alkemisti. Alkemisti on jo puolivälissä, iltasella ryhdyin lukemaan sitä ennen unille menoa ja jos kansitekstiä olisin uskonut, en ikinä olisi aloittanut. Mutta sehän on satu! Ihana satu! Tänään taidan riipaista sen loppuun, ennen kuin Omahoitaja saapuu. Jos saan lukemisen takaisin ja toimimaan, minulla ei ole mitään hätää tässä maailmassa, niin pitkään kun silmät vain pelaavat.

Ai niin, minulla on muuten mieletön keski-ikäisyyskohtaus menossa. Sain touhuta Kitchen Aidilla Pohjoisemmassa Suomessa ja nyt on sitten hirveä hinku. Onneksi ei ole ylimääräistä rahaa kuuttasataa eeroa. Mutta sehän olisi ikuinen, sen voisi jättää perinnöksi. (Kenelle? kysyy järki.) Mutta kun se on niin kaunis. (Moni muukin asia on, toteaa järki.) Minä tahdon sen. (Et saa, päättää järki keskustelun. Jos saat töitä, et kerkeä sitä käyttää kuitenkaan ja lihot vaan jos alat vääntämään piirakoita, sämpylöitä ja muuta herkullista. Jos taas päätät perustaa catering liikkeen, tarvitset järeämpiä koneita.)

maanantai 30. tammikuuta 2012

Valohoitoa ja ystäväenergiaa

Pohjoisemmassa Suomessa aurinko paistoi. Oli vaan niin kylmä, että piti kinuta ystävältä legginsit, kun omat irtisanoivat suhteemme heti ensimmäisen päivän iltana pois jalasta niitä riipoessani. Ulkoiltua ei kovin hirveästi tullut, sunnuntaina kävimme tekemässä pikkulenkin vaaramaisemassa. Mutta se valon määrä! Kauneus! Kylmyys! Palellus! Mutta ne ihmiset, ihania! Rakastettavia! Kaivattuja!

Asiat ja tapahtumat pyörivät vielä yhtenä mylläkkänä mielessäni. Taidan aloittaa kirjaamalla ylös parhaan tähän mennessä vastaantulleen bliniohjeen.

Blinitaikina

pieni pullo vichyä
pieni pullo pilsneriä
10 - 20 g hiivaa (kuivahiivaa 2 tl)
1 tl suolaa
3 dl tattarijauhoja
4 keltuaista
3 dl vehnäjauhoja (vähän vajaa, ettei tule liian paksu taikina)
4 valkuaista vaahtona

Liota tuorehiiva 37 C nesteeseen ( TAI lisää kuivahiiva tattarijauhoon ja lämmitä mikrossa neste n. 45 C). Lisää tattarijauhot ja suola. Lisää keltuaiset yksitellen taikinaan. Sen jälkeen lisää vehnäjauho. Sekoita kunnolla, jätä seisomaan lämpimään paikkaan, että hiiva alkaa elää ainakin 15 minuutiksi. Kuivahiivalla seisotin taikinaa kolmisen tuntia. Juuri ennen paistamisen aloittamista lisää kova valkuaisvaahto, älä vispaa enää paljon. Käytä paistamiseen kirkastettua voita. Pidä blinit lämpimänä uunissa, mikäli ne joutuvat odottamaan syöjiä. Paistelin niitä lettupannulla ja yhdellä blinipannulla, tuli melkoinen kasa, riitti kolmelle aikuiselle ja yhdelle teini-ikäiselle ja jäi vielä muutama tähteeksikin.

Täytteitä oli neljä; klassinen mäti-smetana-punasipuli, sienisalaatti, kylmäsavuporsas-kapris-tahna sekä kylmäsavulohi-tahna. Kaikki olivat namia!

Baareista pysyin kaukana, mutta jaloja juomia tuli nautittua joka osoitteessa kohtuullisesti. Tai noh, jokaisessa muussa osoitteessa paitsi äitini luona, siellä join vettä ja kahvia, päivällisen vierailun aikana hän kerkesi tarjota minulle erilaisia eväitä neljä kertaa! (Se on jopa häneltä aika hyvin, naiselta, joka osoittaa rakkauttaan syöttämällä läsnäolevat pumpuloiksi.) Hänen lausuntonsa kerrottuani irtisanomisesta oli taas sukulaisuushelmi: No nythän sinä voit sitten muuttaa tänne takaisin. Tsiisus! Olin aivan hiljaa, en karjahdellut enkä saanut muitakaan primitiivireaktioita, vaikka lähellä se oli. Hän ei tahdo ymmärtää, että olen asunut pääkaupunkiseudulla jo yli 16 vuotta, pisimpään kuin millään muulla paikkakunnalla. Helsinki on kotikaupunkini, kotoa ei lähdetä noin vain.

Unta tuli suhteellisen hyvin, mutta liian vähän. Eilen kun tulin kotiin, nukahdin reilusti ennen Omahoitajaa. Vieläkin väsyttää, voi olla, että tänä iltanakin kokeilen varhaista unille asettumista. Painajaisia tuli nähtyä, mutta mikäli nyt varovaista toivoa itselleen voisi antaa, saattaa tässä vielä rytmi pikapuoliin tasoittua.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Jokapäiväistä leipää

Asioiden kirjaaminen blogiin auttaa niiden toimittamisessa. Käännös on lähes tarkastettu ja koti kiiltelee puhtauttaan. Sain jopa huoltomiehen vierailemaan luonani, keittiönlampun johtoja suojaava lätkä repsotti katosta ja johdot vilkkuivat pelottavasti ulkopuolella. Setä tuli poravasaransa kanssa kylään ja ruuvasi muovinpalan takaisin paikoilleen. Pesin torkkupeiton, seuraavalla kerralla pesen parvekkeen huovat, niissäkin on kesäpölyt näkyvillä.

Omahoitajan kanssa kävin hakemassa asiamiespostista uuden sim-korttini. Vielä menee viitisen päivää ennen kuin vaihdan puhelinpalvelujen tarjoajaa, liittymän hinta laskee kummasti ja pääsen rajattoman nettisurffailun ihmeelliseen maailmaan. Voin oikeasti hyödyntää älypuhelintani. Omahoitajalle tuli viime viikolla puhelinkateus, hän oli hankkinut vielä rehvakkaamman mallin. Toisaalta se oli hänen palkintonsa itselleen vakituisen työn kunniaksi. Hän sai eilen tiedon, että pääsee ammattiaan vastaavaan työhön jo helmikuussa. Olen todella onnellinen hänen puolestaan, enkä vähiten siksi, että matkasuunnitelmamme todellakin alkavat toteutua. (Olen onnellinen hänen ilmestymisestään elämääni monella tapaa. Ihmeellinen ihminen, olen jo todennut moneen kertaan, mutta en voi lakata sitä toistelemasta. Parantavaa voimaa!)

Huomenna matkaan pohjoiseen Suomeen. Omahoitaja juhlii kavereidensa kanssa valmistumistaan pitkän kaavan mukaan koko viikonlopun. Matkaa ennen minun pitää vielä yhtä Pekkaa käydä ennakkoäänestämässä. Palaan takaisin langoille joskus ensi viikolla.

maanantai 23. tammikuuta 2012

Lillumisen maailmanmestari

Viime viikko meni eikä unelmatyöpaikastani tietenkään kuulunut mitään. Vielä tänään elättelin toivoa, mutta eipä ole puhelin soinut eikä sähköposti kilahdellut. Minähän sanoin! Löysin yhden toisen paikan, jota voisin hakea, mutta kun jo ilmoitus oli englanniksi ja sisällössä kohkataan kansainvälisyydestä. niin ahdistaa jo hakemisen ajatuskin. En taida pystyä kykenemään. En ainakaan vielä. Parempi etsiä jotain muuta, jotain inhimillsemmän kuuloista.

Mitä enemmän minulla on aikaa hoitaa kotiasioita, sitä vähemmän saan hommia edes aloitettua. Tänään on jo pitänyt imuroida, mutta kuinka ollakaan, olen peräti saanut nostettua imurin pois kaapista keskilattialle. Samoin olisi pitänyt tarkastaa yksi käännös, siitä sain avattua peräti keskeneräisen tiedoston. Virheet olen jo merkinnyt paperiversioon, mutta miten voi niiden kirjaaminen näin vaikeata olla? Vasta 12 sivua kirjattu, puolet puuttuu. Onneksi edes viherkasveille tuli jotain tehtyä, parin viikon päästä ryhdyn tekemään kevätkylvöjä, kasvaapahan edes jokin.

Minulla ei periaatteessa ole tällä viikolla kuin pari päivää aikaa hoidella tärkeitä asioita ja kotiasioita, keskiviikkona tai torstaina poistun pohjoisempaan Suomeen. Siellä on onneksi päivähoitopaikka ystävien luona, mutta jossain vaiheessa pitäisi vanhemmille kertoa potkuista. Sekin ahdistaa, tiedän äitini saavan hermoromahduksen, rytmihäiriöitä ja uniongelman. Eikö se riitä, että minä ahdistun, pitääkö hänen koittaa elää minun elämääni?

Uniongelmasta tuli muuten mieleen, että minulle on tulossa vähän toisenlainen unihäiriö, sellainen, jossa nukutaan kaiken aikaa tai sitten väsyttää koko ajan. Tänä aamuna heräsin vasta herätyskellon soittoon, vaikka olin jo nukkunut yli 8 tuntia. Paska juttu, ilmeisesti mieleni on käymässä talviunille, vaikka herätä pitäisi. Toisaalta eipähän tarvitse mitään nappeja nieleskellä. Ja ehkä tämä on vain ihan normaali surun kaaren osanen, nyt tahtoisin elellä unimaailmassa, koska oikeassa maailmassa ei tapahdu mitään mielenkiintoista.

Minä lillun. Tekemistä olisi, mutta en saa mitään tehtyä. Päivät kuluvat, enkä saa edes vaatteita päälleni. Hivenen huolestuttavaa, nyt on jo ensimmäinen kuukausi takana, vielä viisi jäljellä.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Helppoa ja yksinkertaista

Tapaaminen rekrytointikonsultin kanssa oli melkoisen raskas henkisesti. Joudun ajattelemaan asiaa vielä pitkään ja hartaasti. Seuraavan tapaamisen sovimme parin viikon päähän. Sitä ennen teen cv:ni uusiksi, yritän miettiä millainen ihminen olen ja mitä tahdon. Ihan tuollaisia pikkujuttuja vain, joo. En oikeastaan tahdo ajatella asiaa ennen kuin huomenna, nyt on vielä viikonloppu.

Muuten viikonloppu onkin ollut täynnä tapahtumia. Perjantaina ruokailua kotona ja rälläystä lähibaarissa ystävän ja Omahoitajan kanssa, vähän terapiaa ja vähän rähinää (yhden ystäväni mielestä hänen on tarpeellista muistuttaa minua asioista, vaikka en itse koe niitä ollenkaan oleellisiksi, sitten minä vänisen ja hän ilmeisesti nauttii siitä, että saa kiusata minua, en minä muuta selitystä keksi, että aina samat asiat nousevat puheeksi). Lauantaina menimme ulos syömään Omahoitajan kanssa, hän tarjosi hyvin sujuneen työhaastattelun kunniaksi. Doi Thai on mukava pieni ja suhteellisen tuore thairavintola Kruunuhaassa. Ruoka oli herkullista, toisaalta olen ehkä hivenen puolueellinen, koska kaikki thairuoka vaan on minusta herkullista. Jaoimme pullollisen thaimaalaista viiniä, vinkeä kokemus, Monsoon Valley ihan oikeasti sopii tulisen ruuan kanssa nautittavaksi, hedelmiä ja marjoja. Paljaaltaan maisteltuna aika kevyt. Viinimäinen maku katoaa ruuan kanssa, mutta sekin sopii evään luonteeseen.

Toivottavasti ihmiset löytävät ravintolan. Lauantai-iltana emme olleet ainoat ruokailijat, mutta enemmänkin olisi mahtunut. Palvelu oli ystävällistä ja kohteliasta ja ruoka herkullista. Kannattaa käydä tsekkaamassa jo ihan senkin takia, että kun yhdeksän maissa kävelimme pitkin Kruunuhakaa, tunnelma oli kuin ulkomailla olisi ollut. Kaunista, mukavia baareja siellä täällä ja ihanan näköisiä pikkuliikkeitä. Päätimme, että keväällä vietämme siellä useamman tunnin.

Omahoitajan kanssa kaikki on helppoa ja yksinkertaista. Varmaan johtuu siitä, että hän on helppo ja minä yksinkertainen. Ja että en todellakaan hänelle itke turhia. Miksipä häntä kiusaisin asioilla, jotka ovat hänestä itsestäänselviä. Ei hänkään minua itketä. Mietimme Keski-Euroopan retkeilyä joskus keväämmällä. Viikko jossain kevättä ihastelemassa hyvässä seurassa vaikuttaa lupaavalta. Ja yhdet yhteiset festivaaliliputkin on jo kesäksi hankittu. Uhmaan jumalia, mutta siinäpähän uhmaan. Oma on elämäni.

perjantai 20. tammikuuta 2012

Hyvää herkkuruokaa

Kannattaa poiketa Vltavassa syömässä, jos tykkää tuhdista rustiikista eväästä. Matkamessuilta kaupunkiin saavuttuamme menimme kollegani kanssa sinne ennen ilmaistilaisuuksia, söin paistettua häränrintaa. Ja juma, että se oli maukasta! Piparjuuriraaste ja pinaattimuhennos tukivat annosta jumalaisesti! Valkosipuliperunat jätin suosiolla sivuun. Syötävää riitti, ei tullut mieleenkään mitään jälkiruokia sen jälkeen natustella - ja olipa hyvä, etten ottanut myöskään alkuruokaa.

Isolla seurueella sisäänpääsy saattaa olla hankalaa, koska pöytävarauksia paikka ei ota. Mutta jos olette kahdestaan liikkeellä tai jos on aikaa odotella, suosittelen lämpimästi lihansyöjille.

Messuilta sain hienoja vinkkejä ja muutaman hyvän tarjouksen. Pitää tutustua niihin Omahoitajan kanssa. Jossain on päästävä käymään nyt, kun vielä voi. Ruuan päälle valitsemamme lahjontatilaisuus osoittautui aikamoiseksi flopiksi. Onneksi oli vatsa täynnä, hyvillä mielin läksin kotiin jo yhdeksän maissa illalla. Etenkin kun vielä tuli Kappahlissa käydessä napattua mukaan farkut ja mustat perusliivit. Ne farkut ovat niin hyvät, että mietin, pitäisikö vielä ostaa toiset, koska niistä todennäköisesti tulee lempihousuni ja sitten kulutan ne alta aikayksikön hiutaleiksi.

torstai 19. tammikuuta 2012

Pumpulia

Maailma näyttää käärityneen pumpuliin. Kuuntelen lumitraktorin pörinää ja vaimentuneita ääniä. Ja tuonneko sitten pitäisi pian lähteä?

Tänään kirmaan Matkamessuille. Entinen kollegani ilmoitti minut sinne samalla kuin itsensä, tapaamme toisiamme ja illalla on luvassa muutama lahjontatilaisuuskin, juomaa ja ruokaa. Pitää vain muistaa pitää varansa, ettei tolkuttomasti innostu, huomenna on uudelleensijoittelukonsulentin määrä yrittää tehdä minusta salonkikelpoinen.

Mitään ei tapahdu. En saa aikaan yhtään mitään. Omahoitaja lupasi ryhtyä tönimään minua viimeistään siinä vaiheessa, kun en suostu enää poistumaan kotoani. Hänen mielestään tarvitsen vielä hetken toipumisaikaa. Ehkä hän on oikeassa, mutta minua ahdistaa, kun kaikki ensimmäiseksi kysyvät, että mikä on työtilanne. Ihan niin kuin en varmasti hehkuttaisi jo haastatteluun pääsyä. Hierovat vielä suolaa haavoihin tietoisesti tai tiedostamattaan.

tiistai 17. tammikuuta 2012

Ruoka-asioista ja vähän koulutuksesta

Kun tänä aamuna kolmannen kerran sama Kuningaskuluttajan jakso pyöri aamutvn jälkeen taustalla, tuli ärsytyskynnys täyteen. Pakko kai se on kommentoida, että saa ajatuksen pois päästään. Lukekaas joutessanne, paljonko kolme erilaista taloutta käyttää ruokaan: kolmen lapsen äiti (ilmeisesti töissä ja naimisissa) n. 190 euroa, sinkkumies eur 178 ja kolmen lapsen yksinhuoltaja eur 89. Ja siellähän se syykin vilahteli moiseen törsäämiseen; eineksiä ja puolivalmiita rasvamätökkäitä. Hyi kamala ja voi kauhistus!

Jos joku maa ikinä tarvitsee Jamie Oliverin ja hänen ruokavallankumouksensa, se on Iso-Britannia. (Kyllä sen USA:kin tarvitsee, mutta ainakin hän yritti ensin putsata omaa pesäänsä.) Eikö niille raasuille missään vaiheessa elämää opeteta, että ruoka tulee halvemmaksi, kun sen tekee itse? Puhumattakaan siitä, että silloin tietää mitä tekee ja todennäköisesti jopa ne rasvamättöset tulisivat terveellisemmiksi.

Viime kesänä lomaretkellä jossain päin Skotlantia tuli kieltämättä huomattua, että kaupat olivat täynnä helppoja lohturuokia. Kyllähän niitä tuli käytettyä, lomalla kun olimme ja teki mieli kokeilla kaikkea hassua, mutta jos siellä oikeasti asuisi, siirtyisin nopeasti tekemään ruuan aivan itse. Siellä oli jopa lähikaupassa niin upeita vihanneksia, kasviksia, marjoja ja hedelmiä, että kateelliseksi tulin. Leipäkään ei ollut niin huonoissa kantimissa kuin etukäteen kuvittelin (tummaakin leipää löytyi) ja juustohylly sai taas kyyneleet silmiin, kun siellä oli vaikka mitä herkkuja!

Mutta ajatelkaas, mitä kaikkea saisitte kaupasta, jos viikossa käyttäisitte melkein 180 eeroa ruokaan. Sehän on ihan hirveän suuri rahasumma! Minulla taitaa rahaa mennä suurinpiirtein saman verran kuin rouva yksinhuoltajalla ja minä kuitenkin olen yksi suuri suomalainen törsääjä. Minä en mihinkään perusmätökkääseen tyydy, vaan ostan herkkujakin. Asiat taas jotenkin asettuivat tärkeysjärjestykseen, Suomi on laman allakin hyvä paikka asua, koska meidät on joskus koulussa opetettu jo jonkin valtakunnan taloudenpitoon. Jos vaan vähänkin ymmärtää oppimaansa, niin pääsee suhteellisen edukkaasti.

Suomalaista koulutusjärjestelmää ja opettajankoulutusta muuten ylistettiin yhdessä Teemalta tulleessa ohjelmassa vähän aikaa sitten. Olen aika lailla samaa mieltä, peruskoulun saapuminen pelasti aikanaan minutkin. Ei meillä nimittäin kotona olisi ollut varaa minua oppikouluun laittaa. Sitä paitsi oppimiskykykään ei kehittynyt ennen kuin joskus yläasteella, ala-asteen oppikirjat olivat tyhjää täynnä, luistelin seiskan numeroilla luokalta toiselle vain koska olin huomaamaton, kiltti ja hiljainen. Ujo ja arka. Siihen olisi tyssännyt urani minkäänlaisen akateemisen uranuurtajana, mutta peruskoulu antoi sauman päästä lukioon, kun yläasteella kirin ala-asteen opinnotkin kiinni. Ja herkesin kovaääniseksi pelleksi, mutta se onkin ihan toinen tarina, jonka olen jo tainnut kertoa.

maanantai 16. tammikuuta 2012

Täytteellinen viikonloppu

Pienen pillerin avustamana nukuin viime yönä 11 tuntia! Selkään sattuu silkasta makaamisesta. Ihanaa! On tässä työttömyydessä hyvätkin puolensa, saan elvyttyä viikonlopun työrupeamasta kunnolla. Tällä viikolla aion taas etsiskellä pari lisäpaikkaa haettavaksi. Kyllä minun täytyy itsenikin siinä lajissa ryhdistäytyä.

Suvun business-haaran avajaiset sujuivat leppoisissa, mutta kiireisissä merkeissä. Ei yhtään ainutta katastrofia, vaan rauhalliset ja mukavat, omistajiensa näköiset ja oloiset juhlat. Ensin riehuin keittiössä, sitten vähän tulkkasin ja lopuksi seremoniamestaroin. Kävimme juhlan lopuksi naapuriravintolassa syömässä, valitettavasti minä olen hemmotellut omat makuhermoni piloille, mutta söihän sitä ennen kuin selkäänsä otti.

Omahoitajakin tuli siinä sivussa esiteltyä veljelle ja hänen vaimolleen, jotka ihastuivat ikihyviksi. Tietenkin, minä nyt en muuta epäillytkään. Omahoitajan pari ystävää ovat esittäneet myös vakavan toivomukseksensa tavata minut, kun kerta juttu tuntuu kestävän. Minä en oikein tiedä, kuka tässä on yllättynein kestosta. En nimittäin itsekään ole tahtonut tätä uskoa todeksi.

Eilisen vietimme sängyssä ja sohvalla sormet pizzarasvasta kiillellen. Jatkoilla meni aika pitkään, olimme vasta kolmen jälkeen kotona. Onneksi ei mitään krapulaa tullut kuitenkaan hankittua, vaikka juomaa olisi ollut tarjolla enemmänkin. Enemmän tuli puhuttua yllättäen politiikkaa. Huh. Me jätimme eilen politiikan rauhaan, haastelimme omiamme. Omahoitajalla on koko viikko töitä ja perjantaina haastattelu, mutta emmeköhän me yhdet treffit tällekin viikolle saa tikistettyä. Minä taas voisin siivota, en ymmärrä mistä pölyä oikein siunaantuu. Ja tiskiä! Todella outoa, minähän melkein elän puurolla. (Ei tuota kyllä kukaan usko, mutta ihan oikeasti - aamulla syön puuroa.)

perjantai 13. tammikuuta 2012

Mitä tästäkin nyt sitten sanoisi?

Viikonloppu on kiireinen. Pikkuveljen uusi toimisto aukeaa huomenna. Avajaisia olen valmistellut tänäänkin koko päivän. Huomenna olen ensin keittiössä, sitten tulkki ja lopuksi seremoniamestari. Luulenpa, että sunnuntaina olen raato, mutta onhan minulla vaikka koko viikko aikaa toipua. Omahoitajan värväsin huomiselle valokuvaamaan tapahtumaa, voimme ainakin viettää illan samoissa tiloissa, juhlan päälle syödä ja juoda ja sitten matkustaa yhdessä kotiin. On se kyllä ihme inehmo, kun suostuu kotkotuksiini. Ei kaikkeen, mutta paljoon.

Unelmapaikkaan soittaessani minulle kerrottiin, että haastattelukutsuja pitäisi ryhtyä satelemaan jo ensi viikolla. Perjantaina minulla ainakin on aika entisen työni tarjoamalle uudelleentyöllistämiskonsultille. Vähän epäilyttävää, mutta otan vastaan kaiken avun, mitä tarjotaan. CV:ni on edelliseltä vuosisadalta (no, ei ihan, mutta melkein), enkä tiedä mitä painottaisin hakemuksissani. Mitä sitä nykyään sanotaan, että päästään edes haastatteluun? Ja mitä minä edes tahdon tehdä tässä elämässä? (Siis muuta kuin lusmuilla kotona täydellä palkalla. Se kyllä on aivan liian kivaa...)

Tilasin kumikengät. Sellaiset on saatava, en jaksa enää vääntää vettä sukistani tässä pääkaupunkiseudun mukatalvessa, joka ilmeisesti kyllä tänä viikonloppuna vihdoin terhistäytyy ja näyttelee hetken ihan oikeata talvea. Sitten bonustehtävänä tilasin toisetkin kengät, kevääksi jotain uutta. Nekin olivat halvennuksessa. Eikä minulla sitä paitsi ole yksiäkään sinisiä kenkiä. Ja kolmannekseen, minä nyt vaan olen kenkiin hurahtanut. Sille ei voi mitään.

Nyt väsyttää, mutta enhän minä vielä voi unille mennä. Heräisin joskus kolmen maissa. Unta on nimittäin ollut tarjolla muutamana yönä vain kuutisen tuntia. Ei ihan riitä. Mutta ehkäpä ensi viikolla tulee taas pidempiä pätkiä. Taidan ottaa pari siideriä. Ihan unilääkkeeksi vain.

torstai 12. tammikuuta 2012

Äänestyspäivä

Tänään aion täyttää kansalaisvelvollisuuteni. Sitä ennen on vielä tehtävä hivenen vertailevaa tutkimusta kahden ehdokkaan välillä, vaalikoneilla tietenkin. Sen lisäksi on mietittävä, että kummastako olisi enemmän vastusta ennakkosuosikille, vaikka kai siinä niin käy, että se tyyppi nousee vihdoin kalifiksi kalifin paikalle. (Auuhhh, jotekin minulle henkilöstä tulee mieleen jopa fyysisesti Ahmed Ahne.)

Ei kuitenkaan auta itku markkinoilla, Suomi on demokratia. Eniten ääniä saanut voittaa. Vaclav Havel sanoi siinä dokumentissaan jotekin fiksusti, että demokratia sitoo sitä noudattavien kädet, kun taas demokratian vihollisille se antaa mahdollisuuden tehdä vähän kaikenlaista demokratian nimissä ja sitä ääneen huutamalla. Sitaatti on kuulema jostain hänen kirjastaan, pitäisikö/ jaksaisinkohan niitä lukea? En taida olla mikään näytelmien lukija, pahoin pelkään. Mutta viisas mies se Vaclav oli.

Eilinen oli muuten hauska ja kiva päivä. Joillekin ystävilleni selvisi vasta eilisen naamakirjapäivitykseni perusteella, että olen työtön. Hmm. Ystäväiseni ja minä kuljeskelimme pitkin kyliä, lounastimme, juttelimme kuin vanhaan malliin ja shoppasimme todella hillitysti. Tärkeintä taisi olla molemmille breikki kotioloista - ja ajatelkaas, vain kaksi siideriä koko päivänä! Alankohan minä vihdoin oppia?

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Tekemistä piisaa - vähän liikaakin

Tekemistä riittää niin paljon, ettei terve ruumis työtä kaipaa. Kotona on miljoona pikkujuttua, jotka kaipaavat kohentamista. Sen lisäksi luin kirjan päivässä. Sattui ilmeisesti johonkin sopivaan hermoon, kun ryhdyin lukemaan Paulo Coelhon Yksitoista minuuttia romaania, niin kahdella istuntokerralla riipaisin sen loppuun. Se olikin ensimmäinen Coelhoni, pitää vielä testata toinenkin. Nimittäin kun googelsin hänen nimeään, törmäsin melkoisen kiihkeisiin puolesta ja vastaan keskusteluihin. Osa syyttää kvasifilosofiksi, osa taas pitää puolijumalana. Hmm, minä en nyt vielä ole mitään mieltä, mutta kirjasta tykkäsin. Ehkä johtuu siitä, että itsekin on rakkauteen pettynyt ja kirjasta huokui toivoa. Sitä paitsi minä pidän rakkaustarinoista.

Omahoitajaa autoin tekemään työhakemuksen eilen. Myös itse tein yhden. Siinä olisi taas sellainen paikka, joka olisi kuin tehty minulle. Todennäköisesti en siis tule pääsemään edes haastatteluun. Yltiöoptimistinen asenteeni varmaan paistaa läpi tässäkin. Muita eilisen toimia olivat 1,5 h kävely ympäri naapurilähiöitä, vierailu Eugen Schaumanin muistomerkillä, sen jälkeen sauna ja keitto. Katselimme yhdessä Joanna Lumleyn Niilin toisen osan, Omahoitaja on helppo käännytettävä noihin lempiohjelmiini. Itse väsähdin jo hyvissä ajoin yöunille, kun taas Omahoitaja kömpi viereeni vasta joskus kahden jälkeen.

Tänään on luvassa shoppailupäivä ystävä-rakkaan kanssa. Leikimme Helsinki-turisteja kaupunkilounaineen kaikkineen. Lupaavaa!

maanantai 9. tammikuuta 2012

Tappajatyynyn kosto

Omahoitaja kouluttaa tyynyistäni tappajatyynyjä. Hänellä kun on tapana muotoilla tyyny nukkumaan mennessään omituiseksi mytyksi. Vanhat tyynyraasuni eivät vaan enää tahdo kestää moista käsittelyä, eivät jaksa palautua takaisin normaaliin tyynyolomuotoonsa. Tappajatyynyjähän niistä tulee, sellaisia kivikovia möykkyjä, jotka koittavat tukahduttaa huolettomasti kääntyilevän nukkujan. Mutta enpä huoli, olen ollut jo useamman hetken sitä mieltä, että uudet tyynyt olisi saatava. Pesukaan ei enää auta. (Tiesittekös, että tyynyt pitäisi pestä ainakin puolivuosittain ja vaihdettava parin vuoden välein? Enkä minäkään sitä vaihtoa niin usein tee, tyynyni ovat neljä vuotta vanhat. Mutta pesen minä niitä kuitenkin.)

Lauantai-iltana olimme ulkoilemassa. Ensin ystävän bändin keikalla, olikin yllättävän ravakka keikka, bändi jaksaa veivata tiukasti yhteen, vaikkei sitä suurta kuuluisuutta ole näkynytkään. Sen jälkeen kirmailimme On the Rocksin yläkerran baariin, kerrankin olimme niin ajoissa liikkeellä, että saimme hyvän tarkkailupaikan sohvannurkasta, jossa kyllä sitten tulikin nakotettua aina yöbussin lähtöön saakka. Hauskaa! Meillä on sitä kyllä aina yhdessä, ihme juttu. Kotona sain jonkun draamakuningatar -kohtauksen ja vinguin ikäeroamme oikein kyynelten voimin. Harmittaa, kun mietin, että kuitenkin juuri kun alan kehitellä jotain suuria tunteita, niin hän vaihtaa minut nuorempaan. Joo. Se on mun luonto. Mutta uskoani vahvistettiin kuitenkin aika vahvasti. Olen edelleen sitä mieltä, että kun ongelmia tulee, niistä kannattaa puhua, ettei niistä tule vielä suurempia ongelmia.

Tänään on pyykinpesun lisäksi ryhdyttävä etsimään töitä. Onneksi ystävät rakkaat ovat laittaneet vinkkejä sähköpostin pullolleen, niistä on hyvä aloittaa. Olen nimittäin edelleen sen verran lamaantunut, että tuntuu, etten edes löydä itse sopivia haettavia. Ahdistaa. Ahdistaa tosi paljon ajatellakin koko juttua. Kaupassakin pitäisi käydä, puhelimeen tarvitsen kuulokkeet ja ruokaakin olisi syytä hankkia, vaikka täksi päiväksi vielä onkin täytettyä mureketta jäljellä.

lauantai 7. tammikuuta 2012

Ordnung in alles - alles in Ordnung?

Olen jo useamman viikon uhkaillut, että ryhdyn järjestämään kaappejani. Kun nimittäin kaksi vuotta sitten muutin nykyiseen kotiini, niin hätäpäissäni sulloin tavarat suurinpiirtein paikoilleen, ajattelin, että kaappeja on niin paljon, ettei järjestyksellä ole juuri väliä. Kaappeja on edelleen paljon, mutta asiat ovat hukassa. Hankin mm. turhaan itselleni teräksisen termoskannun metsäretkiä varten, kun en muistanut, että minulla sellainen vähän pienempi jo oli. Nyt on sitten kaksi. Sen lisäksi erittäin hyvässä jemmassa on ollut monta muutakin asiaa, terveisin kahden piirakkapulikan omistaja (toisaalta aina nyt karjalaisakka pari pulikkaa tarvitsee).

Koska toissa yönä heräsin tuskaiseen tunteeseen, että viinakaappini kaipasi järjestelyä ennen kuin isommat ja painavammat pullot romauttaisivat kakkoshyllyn alimman päälle ja koko varastoni olisi yhtä suurta mehukeittoa, päätin eilen ryhtyä toimeen. Sopivasti vielä TV2 näytti Kananlento-elokuvaa, mikä ihaninta englanniksi, niin oli jotain viihdykettäkin siksi aikaa.

Kaappi järjestyi uudelleen suhteellisen kivuttomasti. Puutteitakin ilmeni, Russkij Standart on melkein loppu ja jallua on hankittava yksi varapullollinen. Hämmästyttävää projektissa oli, etteivät pullot lisääntyneet, mutta tila pieneni, viinilasit eivät enää kaappiin mahtuneetkaan. Niinpä jouduin järjestelemään  myös kahvikaapin uudelleen, että sain laseille tilaa. Sen jälkeen siirryin kuivatavarakaapin kimppuun. Sitten ymmärsin lopettaa dominoefektini, kun tajusin, että suo on loppumaton ja syvä.

Illalla katsoin Joanna Lumleyn Niilin lähteillä. Kyllä se vaan passaisi olla kaunis ikäisensä nainen ja hengailla milloin kissojen ja milloin komeiden nuorten opashenkilöiden kanssa ympäri maailmaa. Minä olen tehnyt jotain väärin tässä elämässä, kun en ole Joanna Lumley. Jakso muuten oli vasta ensimmäinen, jotta mukaan pääsee varmasti. Suosittelen.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Loppuainen paikallaan

On se vaan mukavaa asustella sellaisessa lähiössä, jossa on ison kaupan lisäksi myös lähikauppoja. En nimittäin millään jaksanut vaivaantua kauppaan eilen, eikä sitten tarvinnut edes hötkytä, kun hokasin, että Eilepa on auki klo 12 - 21 myös loppuaisena. Sitä paitsi jääkaapissa on keskiviikkoista makaronilaatikkoa (täysjyväpastaa, esikeitetyt parsakaalin nuppuset ja mausteinen tomaattijauhelihakastike roiskaistaan vuokaan sekaisin, päälle juustoraastetta, tarvittaessa pieni lihaliemilisä, uuni 170C vajaa tunti, suosittelen lämpimästi) ja kuivatavarakaapissa paljon hätävararuokia. Mitään ei puutu.

Sain eilen vihdoinkin unta! Aamulla tosin keikuin hereillä taas puoli kuuden maissa, mutta ensin sain uusiounet sohvalla Aku Ankan lukusession jälkeen ja sitten vielä kunnon päiväunet sen jälkeen kun Omahoitaja läksi. Noloa kyllä, nukuin varmaan viisi tuntia, mutta onpa ihan ihmismäinen olokin. Taputapu! Hupaisinta, että myös viime yöksi unta riitti. Ja unennäköä, mutta se on jo ihan vanha juttu, mistä niitä unia näin (potkuista tietenkin).

Tilasin alkuviikosta Luurinetti-nimisestä kaupasta puhelimen, toimitus oli yllättävän nopea, kaksi päivää! On muuten ensimmäinen omaostamani kännykkä, nokialaista en enää tahtonut, mutta toisaalta tahdoin nettiominaisuuden ja naamakirjan mukaani kulkemaan. Galaxy Ace on jo sen verran vanha malli, että sain edukkaasti, vaikka olisin kyllä tahtonut saman puhelimen pinkkinä, hinta vain olisi noussut viisikymmentä euroa. Onneksi oli Omahoitaja paikalla, kun lelu saapui. Minulta olisivat nimittäin hermot menneet jo monesti, ensin asennusvaiheessa ja sitten asioiden löytämisessä. Nyt olen jo melkein sinut sen kanssa, pitää vaan olla netin käytössä varovainen, koska otin oman liittymäni nettipalikan oletuksella, että vielä tämän kuukauden kuljettelisin vanhaa nokialaista mukanani.

Ensi kuuksi on etsittävä lopullinen liittymäntarjoaja. Soneran asiakaspalvelu on vähän tyhmä, vaikka hankin heiltä elämäni ensimmäisen liittymän, he eivät pitäneet minua uutena asiakkaana, koska liittymä siirtyi yritykseltä minulle. Voi voi. Minä äänestän jaloillani, etenkin kun rajatonta nettisurffausta tarjotaan muualla edukkaampaan hintaan. Se minulle tekstiviestien lisäksi oleellista on, en juurikaan puhu puhelimessa, koska se on minusta äärettömän vastenmielistä etenkin silloin, jos taustalla on hälyääniä. Minä vain en kuule mitään.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Vaikka syän märkänis

Elämä soljuu eteen päin, olivat uutiset miten huonoja tahansa. Eilisaamuna heräsin painajaisiin P-Karjalasta, mutta päivän aikana olo tasottui. Viime yönä unta taas ei monta tuntia tullut, ei myöskään painajaisia. Jotain hyvää unettomuudessakin... Tänään menen muutamaksi tunniksi askartelemaan työtyyppisiä juttuja pikkuveljeni toimistolle, ennen kuin Omahoitaja taas saapuu ilahduttamaan/ lohduttamaan minua. Hänelläkin on tosin omat ongelmansa, luulen, että saamme molemmat voimaa toisistamme.

Muuten olen lamaantunut, en saa avattua Oikotietä enkä Monsteria. Ahdistaa, enkä minä sieltä kuitenkaan mitään edes löydä. Tai jos löydän, eivät ota. Ehkäpä joudun antamaan itselleni vielä pari päivää aikaa. Olen varmaan vielä shokkivaiheessa. Eikä nyt naureta siellä, kyllä tämä tuntuu, melkein kuin elämä olisi loppunut. Minä en varmaan edes ymmärrä tapahtunutta, kuvittelen vain olevani jollain pidennetyllä talvilomalla.

Pitää vaan huolehtia, ettei sukulaiset ymmärrä, miten ahdistaa. Pitää pelata korttinsa niin, että näyttää iloiselta viiden pennin hevoselta. Nimittäin kun minua pidetään sellaisena kestävänä astiana, niin on parempi olla säröjään näyttämättä. Kertoa niistä vasta sitten, kun ovat huolet menneet ohi ja säröt liimattu uuden maalin alle, niin eivät huolestu. Paitsi että ehkä on tammikuun lopussa kerrottava irtisanomisesta, kun menen siellä päin poikkeamaan, tuli nimittäin au pair/ taloudenhoitaja-kutsu, kun ystäväpariskunta oli vihdoin saanut talon ostettua. Mukavaa. Tammikuun lopussa voi päätyä myös juhlimaan veljentyttären täysi-ikäisyyttä, vastahan se nyytti syntyi, miten siitä voi muka olla 18 vuotta?

maanantai 2. tammikuuta 2012

Turhaa


Perkele. Ei se entinen pohjois-karjalalaisen kylän nuorisoni oikein tahdo pysyä hengissä. Eilen taas meni yksi. Mutta niin kuin ystävänsä totesi, että jos ihminen on jo 15 vuotta tehnyt hidasta itsemurhaa, niin kai se siinä vihdoin onnistuu joku päivä.

Minä niin tahtoisin pelastaa ne melkein kaikki. Vanitas vanitatum et omnia vanitas.

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Kun kaivaisi verta nenästään

Rakas jeesus, joulupukki ja muut taruolennot, sovitaanko, etteivät ihmiset oppisi käyttämään tekstiviestitaksintilausta, ennen kuin minulla ei ole enää rahaa ajella taksilla? Minähän nimittäin varojeni salliessa en muuta tekisikään kuin istuskelisin herroiksi takapenkillä, mutta koska talouteni ei nyt vielä sitä salli, niin ylensyönnin tai -juonnin silloin tällöin sattuessa kohdalle vedän jokerikorttini käyttöön ja ajelen jopa naapurilähiöstä kotiin taksilla. Yleensä tilausvahvistus tulee sekunneissa, viime yönä jouduin odottamaan peräti viitisen minuuttia. Kauheeta! Ja kun ajelin herroiksi kotiin, mielessäni naureskelin niille ihmisryhmille, jotka seisoskelivat tien varressa ja kuvittelivat vinkkaavansa taksin lennosta. Tottahan se välillä onnistuu (minun jos kenen se pitäisi tietää, siinäkin olen kunnostautunut), etenkin keskustassa, mutta lähiöissä ei välttämättä niin monta taksia liiku vapaana.

Ilta oli hauska, parasta a-luokan seuraa: homoja ja heteronaisia. Hieman juomaa, naurua, äärettömästi hyvää ruokaa (mutta fritata en tahdo aivan heti, rajansa silläkin) ja hyvä mieli. Sain myöhästyneen joululahjan, Punahilkan korin täynnä kaikenlaista herkullista! Snif. Ne rakastaa minua, byäähhh...

Tänään olen järjestänyt jälkijäristyksen Omahoitajalle ja hänen ystävilleen. Saapuivat kyliltä takaisin kaupunkiin, kaipasivat vähän jatkotoimintaa, niin kuin nuorille miehille joskus käy. Hauskaa oli seurata sellaista energistä kohkaamista, kunnes ihan kuin yhdestä suusta väsähtivät kaikki yhtä aikaa. Suloisia ja hyvinkäyttäytyviä, kohteliaita ja hupaisia. Mutta en minä niitä kaikkia tahdo, yhden vain. Nyt se yksi tuhisee vieressäni, ennen kuin herätän hänet katsomaan Simpsons elokuvaa (Subilla klo 21). Loput lähetin koteihinsa.

Ja kiittäkää luojianne, etten jaa kanssanne sitä härskiä Punahilkka-vitsiä. Se oli jo kintaalla. Mutta tuon tekstiviestitaksitiedon kanssa kaivan verta nenästäni. Minähän juuri taas kerroin siitä kaikille, vaikkei kai pitäisi. Onhan minulla vielä puoli vuotta aikaa ajella taksilla.