Kestämätöntä

Kun IM kipuilee omien asioidensa kanssa, ei minunkaan mieleni parhaimmillaan ole. Sitten kun törmään pieniinkin vastoinkäymisiin omassa elämässäni, meinaa puuro keittyä yli. Tänään apteekki taas yllätti minut henkisesti takaapäin. Sitä saatanan estrogeenigeeliä ei ole tarjolla minkäänlaista - ei koko Suomessa. Tai on jotain sellaista annospumppupullokamaa, josta KELA ei korvaa mitään. Itku meinasi tulla.

Minulla on nyt sitten viimeiselle lomapäivälleni aika gynekologille. Pillereihin kai tässä on pakko siirtyä, ettei käy muulle asujaimistolle heikosti, kun viihdevuodet iskevät täydellä voimalla. Muuten kyllä voin erinomaisesti, henkistä vaivaahan tästä ei ole ollut lain. Eikä limakalvoissakaan tunnu asiaankuuluvaa heikkoutta esiintyvän. En mie just nyt tahdo mummoksi muuttua, kun tuntuu, että elämä on vasta alkamassa.

Ottoveli kävi muutaman tunnin istumassa. En ole tajunnut (onneksi), miten huono hänen kuntonsa on ollut. Minähän olisin vaatinut vakuutusyhtiöltä matkarahat itään. Ei voi käsittää, miten ihminen invalidisoituu. Eikä loppua näy, ainakin puoli vuotta joudumme odottelemaan ihmettä. Sen ihmeen on syytä tapahtua. - Tein muuten taas tolkuttoman hyvää kasvisruokaa, papucurryn, kesäkurpitsavuokaa ja parsakaali-couscousia. Välillä ihmettelen itse itseäni, mistä noita reseptejä oikein putkahtelee?

Huomiselle olen suunnitellut pienimuotoisen soireen ystävän 40-vuotisjuhlien kunniaksi. Mutta koska ystävä käy silloin tällöin lueskelemassa asioita, en kerrokaan mitään. Hah, kuinka pidetään hullua jännityksessä?! Luvassa pitäisi kuitenkin olla letkeätä meininkiä koko rahan edestä. Samoin lauantaina, silloin on tiedossa musiikkia toisen ystävän kanssa. Kyllä minua hemmotellaan. Hemmottelen myös itse itseäni.

Tukka kasvaa ja juurikasvu näkyy. Suunnittelen matkaa Australiaan pikkukampaajani perässä. Ahistaa, mistä mie löydän sellaisen, johon voi luottaa? Vai lakkaanko leikkaamasta tukkaani ja annan sen hamputtua?

Ilmoja on pidellyt

Puhkun taas pyhää raivoa työasioiden tiimoilta. Ulkoistettu (sic) vaihteemme yhdistelee minulle puheluita, jotka eivät todellakaan kuulu minulle, sitten joudun antamaan omat yhteystietoni henkilöille, jotka tietenkin jatkossakin tulevat samoissa paska-asioissa kääntymään puoleeni. Ja kaikki vain siksi, että myös ostoreskontramme on ulkoistettu (I see a pattern…) eikä heille ole puhelinnumeroa, vain sähköpostiosoite. Tsiissas. Vihaan ulkoistamista! Sen lisäksi sain juuri tietää, että samanlaiseen asemaan jossain päin yritystämme palkattu henkilö tulee saamaan yli 600 euroa parempaa palkkaa kuin minä. Juu, kehityskeskustelua ei edelleenkään ole pidetty, mutta voitte uskoa, että tulen ottamaan asian puheeksi.

 

Onneksi tänään saa ihmisseuraa Kaisaniemessä. Minua kyllä vähän pelottaa, että miten se Adam-parka hoitaa pestinsä ison idolini saappaissa, mutta biisit nyt ainakin ovat hyviä. Kavereitakin tulee nähtyä. Muita musiikillisia huomioita, Tampereelle on tällä kertaa Valtteri Festareille hankittu 2 pvn lippu, ei ole siis tyytyminen pelkkään ilmaistarjontaan. Sekin kyllä on Treella ollut erinomaista viime vuosina, ei käy kieltäminen. Tampere on ihana juhannuskaupunki. Ja ne ihmiset rakkaat!

 

Kampaajanketkuni teki minusta porkkanan läksiäislahjaksi. Hän käytti jotain muuta väriä kuin tavallisesti, väri ei tunnu lähtevän pois samaa tahtia kuin tähän asti käyttämänsä. Taisi sattua ihan oikea kestoväri. Mutta pää on liian punainen, en tunnista itseäni. Kanssakulkijat kyllä sanovat vihdoinkin hiusten värin mätsäävän ihonvärin kanssa, on kuulemma hehkua liikkeellä. Kuumeista hehkua, minusta välillä tuntuu, on vähän heikko ja hutera olo.

 

En jaksa kokonaispäivittää IM-tilannetta. Se on monimutkainen. Välillä ihanaa ja hienoa, välillä yhtä kushelevettiä. Juuri tällä hetkellä kiihkeästi toivon ja odotan, että hän saisi oman kodin ja väliaikaisjärjestelymme loppuisi mahdollisimman pian. Uskon, että silloin kokonaistilannekin tulee paranemaan. Hän kyllä saattaa tuhota itsensä ennen sitä, mutta sitten minä en enää ryhdy pelastaviin toimenpiteisiin. Onneksi juhannukselta hän lähtee mökkeilemään, saan kaipaamani mietintätauon.

 

Kaipaan myös unta. Positiivinen asia tilanteessa on se, että olen laihtunut noin viisi kiloa. Kohta joudun housukaupoille tai ompelukoneen kanssa lähikontaktiin.

Kauneuden takia

Kävin eilen kosmetologilla. Se on aina yhtä jännittävä tapahtuma, kun ei kovin usein tule käytyä. Tuskin olisin  mennyt nytkään, ellei olisi ollut joululahjaksi saatua lahjakorttia. Kuuntelin jälleen nuoren neidon haukut siitä, että kasvoni ovat pintakuivat. Ainakin sillä perusteella, miten paljon hän sai hölvättyä naamaani tavaraa 1,5 tunnin aikana, uskoin häntä. Jopa niin paljon, että sorruin taas ostamaan kaksi ihmerasvaa mukaani. Että se siitä ilmaisesta hoidosta...

Huvittava osuus alkoi siinä vaiheessa, kun kosmetologi puhdistuksen jälkeen ryhtyi levittämään kasvoilleni meikkivoidetta. Sehän ei ollenkaan tarttunut kiinni vaan ryhtyi hänen sanojensa mukaan rullaantumaan pois. Minä kyllä tiedän, mitä tapahtui. Kun kasvoilleni laitetaan riittävän paksuja rasvoja, ne jäävät ihon pintaan, eivätkä enää imeydy. Sitten kun siihen yrität levittää jotain pigmenttipitoista, huonostihan siinä käy. Niinpä neiti sitten pyyhki ensimmäisen yrityksen pois, pesi kasvojani ja kokeili uudelleen. Sitten se onnistui.

Mutta miksi ihmeessä heidän pitää aina niin lähelle silmiä tunkea aineitaan? Nytkin kärsin valuvista silmistä aina kotiin saakka, ennen kuin sain pyyhittyä suurimmat ongelma-alueet. Muuten hän kyllä käytti kauniita sävyjä, sellaisia aikuisen naisen värejä, huuleni muun muassa olivat vaalean persikan väriset. Hassua, kun itse käytän vain peruspunaisia huulikyniä ja huulirasvaa.

Jotenkin toivoisin, että viikonlopun hömpötys olisi jatkunut, mutta jo illalla Ihmemiehen kanssa puhelimessa puhuessani ymmärsin, että koko jutun tiellä on niin hurjia esteitä, että saa nähdä, mitä tästä vielä tulee. Muuta kuin kamala sotku. Vai tuleeko sitäkään? Tahdonko minä? Jaksanko? Nyt pitäisi vaan olla sitä surullisen kuuluisaa kärsivällisyyttä odottaa ja katsoa, mitä tästä seuraa. Osasihan hän soittaa minulle kuitenkin. Äh, onneksi pääsen töihin, siellä tällaiset ajatukset viimeistään katoavat.

Kroppa kiittää

Tervehdys kummituksen kauneusnurkasta!

Viimeksi Dermosililta puuteria, ripsiväriä ja kasvojenpesivaahtoa tilatessani raahasin ostoskoriin myös Hyal-X3 kasvoseerumin. Hinta oli edullinen, eur 6,90, ajattelin, että ainahan sitä voi talviväsymykseen kokeilla. On ollut hintansa väärti, koostumus on kovin vetistä, niinpä olen vedellyt kasvojen t-alueelle, kaulaan ja dekolteelle suoraan muutaman viirun ja sitten taputellut sen iholle. Sitten kosteusvoide vielä päälle. On muuten ihanan kostean tuntuinen iho eikä ole tarvinnut talvikorppuisuudesta kärsiä. Meikkikin pysyy paremmin, kun ei karise pois. Voide tuntuu aika riittoisalta, mutta tuskin minä sitä enää kuukauden päästä kasvoilleni ruikin. Sitten on jo kevät kasvojen mielestäkin, veikkaisin.

Tänä talvena ei edes hiuskolmioni ole pahemmin hilseillyt. Olen ilmeisesti onnistunut hoitotoimenpiteissäni (tai sitten vaan ei ollut niin paha kuiva talvi kuin aikaisemmin). Etenkin olen ollut kiitollinen siitä neuvosta, että hiukset pestään ensin hoitoaineella ja sitten vasta shampoolla. Sopii ainakin minun hiuksilleni, vähentää sähköisyyttä ja hiukset säilyvät pidempään puhtaina. kun ne eivät mene lattapäinä laineilla eli pitkin päätä.

Olihan unia viime yönä! Nukuin uskomattoman hyvin, ryhdyin jo yhdeksän jälkeen unille, heräsin vain kerran ja näin erittäin monipuolisia unia. Muun muassa ajoin ystäväni mopoa maan halki. Huomasin, että tankkaaminen (unessa) oli vaikea laji, tankki oli kovin pieni. Viimeisessä unenpätkässä makasin peiton alla jonkun herran kanssa kaulakkain, juttelimme asioista, ilmiselvästi olimme vasta tutustumassa toisiimme. Hän kysyi minulta, mikä tekee minut ylpeäksi. Minä vastasin, että kun näen nuorteni ryhtyvän ajattelemaan omilla aivoillaan. Nyt tulee sitten nolo kohta - herrahenkilö viittasi vyötäränsä alapuolelle syntyneeseen telttarakennelmaan, että noin minun vastaukseni häneen vaikutti. Jestas! Sitten - tietysti - alkoi herääkello soimaan. Voi alitajuntani, sinä ikuisen ihmetyksen ja huvin kohde!

Nukuin muuten yli kahdeksan tuntia. Hah! Sekään ei pahaa ruumisraiskalleni tee, paitsi että naama oli ihan rutussa, kun olin nukkunut niin sikeästi paikallani. Onneksi on siloitusaineita.

Huoltoajo

Olen ollut kovin kiireinen alkuviikon. Suolatehtaalla ei ole toiminta rauhoittunut toivomaani tahtiin, kuitenkin kaiken olen saanut hoidettua. Tiukkaa on tosin välillä tehnyt, kun ovat henkilökohtaiset asiatkin vähän asettaneet esteitä elon tielle.

Maanantaiaamuna minulla vihdoin oli aika luomihoitajalle. Kävin Bulevardin klinikalla, hintaan vaivaiset eur 25. Vaivaiset siksi, että kerrankin tunsin olevani ammattilaisen käsissä, kun neiti syynäsi minut päästä varpaisiin. Kaikkea löytyi; kirsikkaluomia, varsiluomia ja rasvaluomia. Samoin löytyi neljä epäilyttävää tyyppiä, nyt minulla on niistä kuvaus ja paikat paperilla, jonka voin ojentaa terveyskeskuslääkärille. Sitten kun joskus sinne siis pääsen, enkä joudu samalle kuin joka verenpaineasioissa minua "tutki". Se kaveri ei varmaan suostuisi minuun edes koskemaan, katsomisesta puhumattakaan.

Työpäivän päälle menin suutarilleni hakemaan kolmet kengät. Kaksiin menivät puolipohjat ja kaikkiin kolmiin uudet kantalaput hintaan eur 98. Sain vielä joululahjaksi maksipullon suihkutettavaa kyllästettä. Samoin kenkäni saivat kehuja, että suutarin vaimokin oli vaatinut kysymään, mistä ne on hankittu. Ja minähän auliisti kerroin. Minulla on hieno ammattisuhde henkilöön, joka on tärkeä naiselle, joka rakastaa kenkiä. Ja hamstraa niitä. Koska kävelen, myös huolehdin kalliista kolpposistani. Hän osaa kohdella kenkiäni arvostaen, jos tahdotte ammattitaitoisen suutarin tiedot, kysykää.

Kävin joutessani myös Liiterikaupan kautta ennen kotiinmenoa. Jouluajan ruokamenut alkavat muodostua eikä minun todennäköisesti tarvitse ennen ensi viikkoa poiketa kaupassa kun vielä tänään käyn soveliaita juhlajuomia. Ja kalan huomista varten.

Vietin illan Rotumarsun kanssa. Hän on jo lomalla, niinpä tuli valvottua suhteellisen myöhään. Vielä kun kaveri onnistui sairastumaan yön aikana flunssaan ja herätti minutkin ennen viittä. olin todella väsynyt jo töihin mennessäni. Ahkerasti kun puuhastelin, pysyin hereillä. Kävin talvipäivänseisahduksen valoisaan aikaan (aurinko bongattu!) katsastamassa yhden kokouspaikankin kevään isoa kokousta varten, vaikutti lupaavalta, vaikka kalliiksihan se käy. Siinä sitä vielä työmaata riittää... Kahden jälkeen oli kuitenkin pakko jättää työmaa taakseen, minulla nimittäin oli kampaajalle aika.

Mikä onni, ilo ja autuus oli taas maata pesupaikalla hierottavana, tällä kertaa oikeasti nukahdin sinne. Vitsailin pikkukampaajalleni, että hän saisi tehdä minulle mitä vaan enkä huomaisi, ennen kuin hän herättäisi minut. Goottitukkaa hän ei kuulemma suostu kuitenkaan tekemään. Onneksi kyseessä on luottohuoltaja, sain jälleen ihanan vaaleankullan/ kuparin värisen pään ja hienovaraisen lyhennyksen. Tukka jaksaa kihartua itsestään. En ymmärrä, mitä teen, kun poika tekee kesäkuussa uhkauksensa mukaan ja muuttaa Australiaan. Hän oli saanut sinne nimittäin työviisumin. Liekö lähdettävä perässä?

Vielä tämä päivä, sitten saa taas yölläkin syödä. Jos jaksaa ja jos on halua. Luulen, että tarvetta ei tule olemaan.

Hoitoa saamassa

Kipittelin töistä kohti Kalliota neljän maissa. Olin uhkarohkeasti varannut ajan jalkahoitoon ja sokerointiin. Olenkin taas ollut pidemmän aikaa huoleton veikko ja jättänyt puutarhoistaan huolehtimisen muille. Jalkahoidon jälkeen totesin, ettei rouva hoitajalla mennyt läheskään niin pitkään kuin edellisillä kerroilla. Kun silloin tällöin käyn ammattilaisella, jaksan myös itse pitää paremmin huolta jalkapohjistani. Kovettumakeräytymät eivät pääse ylitsepääsemättömiksi vuoriksi.

Valitettavasti sama ei koske sokeroinnin kohdetta. Minä vaan en itse sitä osaa itselleni tehdä. Jos en siis käy ammattilaisella, lopputulemana on luonnontila. Ei sen puoleen, kyllä minä senkin kanssa jaksan elää, mutta karvattomuus on helpompaa hygienian kannalta. Eikä nyt lueta siellä kuin piru raamattua. Kyllä minä hygieniastani huolehdin luonnontila-olosuhteissakin. Se vaan on helpompaa. Minusta. Muista en tiedä, enkä ota kantaa. Kukin tehköön niin kuin tykkää.

Olin iloinen päivän aikana saapuneista viesteistä. Vaikka periaatteessa leikkauksissa ei koskaan pitäisi mitään mennä pieleen, yleensä, niin silti sitä jänskättää, kun kohteena on ystävä. Nyt vaan odotellaan, mitä seuraavaksi tapahtuu ja toivotaan parantumista. Minun täytyy tehdä oman sairaalaanjoutumiseni kohdalle joku suunnitelma, ettei vaan kukaan tiedä mitään. Älypuhelimella voi varmaan aika hyvin feikata, ettei mitään ole vialla.

Joku kävi kilkuttelemassa ovikelloani iltasella kahdeksan maissa. En tietenkään avannut, en mennyt edes ovelle. Naapurihuoneiston piski sai sen sijaan hermoromahduksen. Onneksi minun kelloni on siivouskomerossa hyvässä tallessa. Naapuri (se merkittävä) kertoi, että heilläkin oli joku lappua ojenteleva mykkä taidekauppias pyörinyt rapussa. Miten h*lvetissä ne pääsevät sisälle taloon, jossa on alaovet lukossa? Minä en tahtoisi sellaisiin tyyppeihin törmätä, rosvoja ovat kuitenkin.

Pää punaisena

Jo toisen kerran vähän ajan sisällä modeemini päätti katkaista yhteytensä verkkoon. Luulen, ettei se pidä kylmästä. Minulla nimittäin jäi ovi auki, kun menin yökylään Naapurin luokse. Hän aivan ex tempore pyysi ja yhtä suunnittelemattomasti suostuin. Tosin laitoin ehdon, että saan katsoa Downton Abbeyn rauhassa, kanavaa ei vaihdella eikä valintaa arvostella. Noh, toisaalta miehellä, joka katsoo työkavereittensa kanssa Salattuja elimiä, ei varmaan ole pokkaa minun vähäisiä katsomisiani arvostella.

Kävin kampaajalla. Ihana pikkukampaajani väänsi hiukset astetta ruosteisempaan suuntaan ja jumalan tähden pää on nyt punainen. Onneksi se muutaman pesun jälkeen haalistuu, muuten saisin muuttaa naamakirjanimeni blondista Red Sonjaksi. Tällä kertaa torpedoin kaikki hiustenkikertämisaikeet narraamalla, että on heti liikuntaa luvassa.

Ilta venyi liian pitkäksi Naapurin kanssa jutellessa. On jotenkin henkisesti raskasta tutustua uuteen ihmiseen, kun ei tiedä, jääkö se elämään vai miten siinä käy. Toisaalta sitä tietysti voi itse torpedoida hyvän alun sanomalla laulun sanoin, "ettei tästä mitään tuu ja lähtis kävelemään, painais oven kiinni perässään". Mutta toisaalta sitten jostain syystä tuntuu, että pitkästä aikaa siellä vastapuolella on ihminen, joka oikeasti on kiinnostunut minusta. Älkääkä nyt väärin käsittäkö, minä olen yhtä lailla kiinnostunut hänestä. Melkoisella varmuudella saan ainakin ystävän.

Aivastuttaa. Nenäonkaloita pakottaa uhkaavasti. Meillä on töissä pyörinyt joku tappajaflunssa, jolta tähän saakka olen onnistunut välttymään. Saa muuten nähdä, saammeko edes influenssarokotusta töiden puolesta, vai pitääkö oikeasti yrittää itse hankkia sellainen itselleen. Lääkärissä pitäisi käydä, viimeinen satsi lääkkeitä on jo vahvassa alussa. Mutta kun se kunnalliselle meneminen jotenkin on niin hankalaa. Siihenkin toki varmaan totun, kunhan saan rutiinin selväksi. Vihaan poikkeamia rutiineissani, en ole mikään hetken lapsi arkiasioissa.

Camouflage

Nyt ei pitäisi pahasti erottua paikallisista parin viikon päästä. Kampaajani teki sen, mitä lupasi. Hiukseni ovat vaaleanpunaiset. Hän käytti sanoja persikka ja oranssi sen jälkeen kun oli saanut työnsä tehtyä. Värihän haalenee pesu pesulta, joten en ala vielä kirkumaan. Töissä eivät kaikki edes huomanneet mitään, vaihdos on siis luonnollinen. Saa sitten nähdä, mitä tapahtuu kuluneille päällishiuksille sekä tyvikasvulle. Sen näkee, olen varautunut jopa vaihtamaan värin takaisin vaaleammaksi, jos alkaa oikein ahdistamaan.

Tänään on luvassa piirakantekoa ja kotihommia. Huomenna pelaan ensin roolipeliä ja sitten lähden ystävän kanssa kylille. Yhdet keikkaliput on hankittu, mutta olemme myös sopineet b-suunnitelmasta, jos oikein alkaa musiikki sylettämään. Minä en nimittäin yhtään ole vakuuttunut siitä, mitä olemme menossa tutkaisemaan. Annan sille kuitenkin mahdollisuuden.

Gatesin rysä on tarjoamassa kotikoneelleni Windows kymppiä. Kai se on köyhän kaikki ilmainen otettava, sianlihat ja kananmunat. (Vanha sanonta Pohjoisemmasta Suomesta, terveisiä sinne toiseen hiippakuntaan siirtyneelle ystävälle.) Ensin kuitenkin aion siirtää valokuvista kopiot jemmaan tikulle. 1574 kuvan siirtäminen vaan kestää yllättäen yli kymmenen minuuttia. Onneksi juuri vähän aikaa sitten sain muistitikun, jossa tilaa on vaikka lampaat söis. Sinne mahtuu muutama muukin tiedosto talteen. (Edit. Ei se onneksi vielä alkanut päivittymään, varasin vasta paikan jonoon. Sillä lailla.)

Toiveena on, että pääsisin töistä ajoissa pois. En ole tehnyt mitään rästihommia, ei siitä mitään tule enää. Keskeytyksiä, kiireellisiä asioita, häiriötä ja hermostumista. Siinäpä ovat olleet tämän viikon tärkeimmät. Säälin maanantaina töihin tulevaa kollegaa.

Onnekseni lämpö tuli vasta nyt. Kyllä nämä muutamat päivät jaksaa. Lomalla se ei sitten niin haittaa. Kaivelin jo viikonloppukassini valmiiksi Länsirannikon retkeä ajatellen. Samoin varasin pyykkivuoron soveliaasti matkojen väliin. Pitää olla tehokas. Kenkäpolitiikka on ratkaistava. Ja lakattava ahdistumasta siitä majoituksen järjestymisestä. Kaikki sujuu hyvin. Älä huoli, sinä olet ihan aikuinen ihminen. Aikuiset pärjäävät.

Vielä viikko loman alkuun

Jos nyt jostain voi onnellinen olla, niin siitä, että uni saapui takaisin. Olen muutamana viimeisenä yönä herännyt vain kaksi kolme kertaa ja saanut heräämisen jälkeen unta uudelleen. Siitä voimme riipaista ruksin seinään, ehkä minä vielä oikeasti joskus saan nukkua ja levätä. Muuallakin kuin haudassa siis. Näen niin eläväisiä unia, että vuoron perään herään nauraen ja itkien. Se toki onkin paljon enemmän elämää kuin hereillä ollessa, eivät paljon työpäivän jälkeiset hetket kannusta touhuun ja tuunaamiseen.

Viimeisimmän semipainajaisen tosin olisi voinut jättää näyttämättä. Olin sohlannut yhden työhaastattelun kakkososan, tukka oli sekaisin, puhelin hukassa enkä ollut kirjoittanut luvattua raporttiakaan, koska olin ollut ulkoilemassa entisten nuorieni kanssa. Aika hyvin minä selvitin tilanteen, kiinnitin hiukset nutturalle, päätin etsiä puhelimen haastattelun jälkeen, en ollut kuin vajaan 10 minuuttia myöhässä, sain henkilön saattamaan itseni haastattelijan luokse (joku oppilaitos se oli). Siellä jäi vähän avoimeksi, saisinko tehdä raportin toisen haastattelun jälkeen, mutta haastattelija ei ainakaan heti tyrmännyt ajatusa. Siihen heräsin, oli taas jännitystä koko rahan edestä. Pystyn siis jopa unessa torpedoimaan elämäni.

Töiden jälkeen vietän aikaani Phryne Fisherin kanssa vielä tämän viikon, Murdoch astuu vuoroon 2. syyskuuta, sopivasti lomani jälkeen. Niin kauan on uskollisia ystäviä kuin ohjelmaa riittää telkkarissa. Samaa sanoin aikoinaan kirjoista, mutta koska lukukykyni on nykyään niin heikko, siihenkään ei voi enää luottaa. Tekisi kyllä mieli ryhtyä lukemaan niitä joskus keräämiäni hyvien kirjojen listoja uusiksi, kun en edes kirjastoon pääse. Mutta voihan se olla, että vielä muutun takaisin.

Muuttumisesta tuli mieleen, kroppa on nyt sitten lopullisesti menetetty vanhuudelle. Nyt ei enää kannata laihduttaa, tulee laskoksia ja ryppyjä vain. Tai sitten pitää olla korjaaviin toimenpiteisiin hurjasti rahaa, jota minulla ei ole, vaikka olen jo monta vuotta lotonnut yhtä ainoata riviä uskollisesti. Jos nyt johonkin investoin lähiaikoina, ajattelin uutta sänkyä ja pientä sähhkötietokonepöytää. Istuminen on pahasta. Täytyy varautua tulevaan, koti on tärkeämpi kuin kroppa. Sitä paitsi jos menetän työni, niin kuin on todennäköistä ennemmin tai myöhemmin, koti on tärkeämpi kuin ulkonäkö. Tännehän minä kuitenkin linnoittaudun.

Tänään jää Phrynen seura väliin, menen suoraan töistä kampaajalle. Saa nähdä, minkä värisenä sieltä pois kävelen, pojalla olivat ainakin viimeksi sieltä lähtiessäni hurjat suunnitelmat. Viikon päästä tähän aikaan matkustan junalle, joka vie minut Länsirannikolle ystävien huomaan. Ulkona on lämmintä! Kesä!

Toimivia asioita ja toimimattomia tunteita

Sain käydessäni Tampereella lahjaksi ystävältäni kaksi Victorinoxin pikkuveistä. Minähän rakastan hyviä veitsiä, koska rakastan ruuan tekemistä. Terävät veitset ovat vaan vaarallisia, tuli taas huomattua, kun ajattelin huuhtaista veitsen puhtaaksi juoksevan veden alla. Sain varsin mojovan haavan peukalooni ihan vain vetäisemällä pitkin veitsen lapetta. Onhan sekin todistus siitä, että kapistus toimii. Minulla on hienoja veitsiä - vähemmän tosin kuin voisi kuvitella harrastusteni perusteella. Olen myös surkea veitsenteroittaja, vaikka siihenkin on apuvälineitä tuotu.

Mutta ruuasta tuli hyvää, tein padallisen evästä loppuviikoksi. Halvennuksesta raakamakkaraa (chorizoa), tarjouksesta parsakaalia, makeata paprikaa ja sipulirääpäleitä sipulipurkin pohjalta (muistutus itsellesi, älä jätä niitä sinne makoilemaan viikkotolkulla, vaikka miten olisi rei´itetty purkki). Vähän bulguria, purkillinen Crea-sipulikermaa. Sitä jaksaa taas muutaman päivän syödä. Viikonloppuna voin katsoa uudelleen, mitä tekee mieli. Vai tekeekö mitään. Ehkä korvaan kaiken nestemäisellä ravinnolla.

Tilasin Dermoshopista toisen 38-asteessa lähtevän ripsivärin. Se vaan on hyvää. Samalla tilasin lisää aloevoidetta ja hajustamattomia pesutuotteita matkaa varten minipakkaukset. Tulevan asuntoni isäntä vaikuttaa varsin heikolta kommunikoijalta, saa nähdä, sekin taas pelottaa. Helevettiäkö sitä sinne saakka lähteä kokemaan pettymyksiä ja pelkoa.

Olen ankea. En tiedä, johtuuko se hautajaisista vai ihmissuhteellisista asioista. Kuvittelin saavani jostain suunnasta taustatukea, mutta sieltä tulikin jotain aivan muuta. Kaikki muut ovat kyllä ymmärtäneet, jotta ei tämän nyt siitäkään pitäisi johtua, minä vaan en ole oma itseni. Ymmärrän kuolevaisuuteni ja ymmärrän haavoittuvuuteni. Olen surkea ihmiskuvatus. Sydämeen sattuu, kaikki on siis ihan kuten aina ennenkin, ihan niin kuin sitäkin silvottaisiin terävällä veitsellä. Ensin ei tunnu missään, mutta verta tulee kuin pistetystä siasta.

Rahaa säästöön

Olipas ihanan rauhallinen viikonloppu, ei mitään ihmeellisiä baaripörinöitä eikä yletöntä rumuamista ympäri kyliä. Rauhallista kotimenoa, sain jopa muutaman kotityön suoritettua (tiskaamista, wcn siivousta). Kirjeenvaihtokaveri kävi kylässä lauantaina, hän ehjäkorjasi tietokonettani. Minun on jotakin kovin vaikea vastaanottaa apua ihmisiltä asioissa, joita he tekevät työkseen, mutta kun hän inttämällä intti, ettei siitä vaivaa olisi, annoin pojan touhuta. Sen jälkeen pidimme pienimuotoiset musiikki-iltamat, onneksi äänentaso ei noussut missään vaiheessa.

Kaupassakin kävin täydentämässä varastojani. Suolasuihke alkoi olla lopussa ja kauhukseni huomasin, ettei Pirsmassa enää ollut tarjolla Schwartzkopfin tuotetta. Meinasin suorastaan kirkumaan ryhtyä, kun en ensin tahtonut löytää minkäänlaista suolasuihketta, se on nimittäin osoittautunut ohuelle hiuslaadulleni aivan erinomaiseksi tuotteeksi. Tukka pysyy paremmin kuosissa, kihartuu kauniisti eikä rasvoitu niin nopeasti. Onneksi kuitenkin sattui silmään Tresemmen suolasuihke. Sen poimin mukaani, katsotaan nyt, toimiiko se yhtä hyvin, vai tuliko huti.

Onneksi oli rauhallinen viikonloppu, raha-asiat eivät ole kaikken parhaimmalla tolalla, kun miettii, että loma on vielä edessä. Kaikki matkaliput ovat jo kuitenkin kunnossa ja hoidettu. Olen käynyt lukemassa edellisten vieraiden arvioita Dublinin kodistani, vaikuttaa lupaavalta. Onhan siinä nimittäin aina riski, kun maksaa majoituksesta varatessaan tuntemattomalle ihmiselle melkein 500 euroa. Käy mielessä, että entäs jos se onkin kusettaja. Näyttää kuitenkin siltä, ettei olisi. Mutta sitä(kään) on vielä turha miettiä, töitä on vielä reilu pari viikkoa. Äidilleni sain sanottua vielä, että en ensi perjantaita saa vapaaksi uurnanlaskuun, sen lisäksi että minun olisi pitänyt matkustaa Pohjoisempaan Suomeen, siitä olisi vielä ollut matkaa Pohjois-Karjalaan. Onneksi hän nähdäkseni ymmärsi asian, eikä tullut mitään marttyyrikohtausta.

Viime yöksi otin uniavusteen, kävin sen verran ylikierroksilla. Lääke ei huumaa vaan lisää luontaista väsymyksen tunnetta. Minun ongelmanihan on siinä, että kun yöllä herään, valpastun heti enkä saa uudelleen unta. Viime yönä heräsin vain kerran vessaretkelle, simahdin ilman minkäänlaista pyörimistä uudelleen. On se vaan ihana  tunne, kun saa nukuttua!

Toinen ihana asia ovat tuoreet marjat. Nytkin kun mussuttelen aamujogurttiani, on siellä killumassa mustikoita, mansikoita ja vadelmia iänikuisen banaanin sijaan. Onnea! Uskaltaisinko sanoa, että viikko on alkamassa lupaavissa merkeissä?

Kosmetologisia huomioita

Siitä on jo useampi viikko, kun tilasin Dermosililta edullisen kilpailijan 38-asteessa lähtevälle merkkiripsivärilleni. Viime viikolla otin sen vihdoin käyttöön ja voi pojat! Muuten aivan täydellinen tuote, mutta ripsiharja on ehkö kököin ikinä. Hirveä paksu kivikova harjaviritelmä! Siitä huolimatta ainakin näin tuoreeltaan väri levittyy ripsiin kauniisti, ripseni eivät varmaan koskaan ole näyttäneet niin pitkiltä (sitä ei tosin huomaa, koska silmälasit), eikä väri edes paakkuunnu. Jos tilanne näin hyvänä jatkuu, olen myyty. Mutta ehkä säästän vanhan ripsivärin harjan ja ryhdyn kikkalemaan sillä väriä ripsiini, katsotaan nyt, mitä keksin.

Toinen Dermosil-tuote, jota olen käyttänyt paljonkin viime aikoina, on aloevera-geeli. Sitä hölvään rintamukseeni, joka on näköjään ryhtynyt ärtymään elämäänsä. Iho alkoi kuivua ja muuttua paperinohueksi (kuuluu vanhenemisprosessiin), aloegeeli auttaa punoitukseen ja kuivumiseen, iho tuntuu kimmoisammalta. Puhumattakaan geelin vaikutuksesta palovammoihin ja auringonpolttamiin! Se nimittäin sisältää myös salisyylihappoa, ei satu niin paljon, tämän olen ilokseni huomannut monta kertaa. Minulle nimittäin keittiössä usein sattuu ja tapahtuu, samoin auringossa (siinä yksii syy, miksi kesä ei ole parasta aikaa minulle). Lukekaa muita, jos ette minua usko.

Eilinen kurssi olikin mielenkiintoinen juttu. Opin tekemään WordPressin pohjalle upotetulla ohjelmalla kurssimateriaalia, lomakkeita ja julkaisuja, harmi vaan, ettei taidolla ole minulle mitään käyttöä. Minulla ei yksinkertaisesti nykyisessä työssäni ole aikaa hortoilla yhtään sivupoluille. WordPressiä olen pelännyt ihan turhaan blogialustana, todennäköisesti sillä saisi enemmän aikaan kuin Bloggerilla. Mutta toisaalta, minä en kikkaile ulkonäöllä, minä vaan kirjoitan. Tulihan siitä tietysti taas uusi hyvä sulka cv-hattuun, mutta käyttäähän sitä pitäisi, että asiasta olisi jotain hyötyä.

Olen muuten huomannut, että oppimiskykyni on edelleen aivan mieletön. Olen luontainen lahjakkuus erilaisten ohjelmien kanssa, kun vaan niihin ryhdyn paneutumaan. Ja mikä mielenkiintoisinta, maailma menettää minussa hyvän kouluttajan, osaan neuvoa muita ymmärrettävästi. Noh, se pitää muistaa kertoa työhaastattelussa, jos sellaiseen taas joskus pääsee. Olen hyvä, olen hyvä, olen hyvä - ja varmasti pääsen vielä jonnekin! (Päivän mantra.)

Tytön paras tavara

Tytön paras ystävä on kampaaja. Vaikka se tahtoisikin erinomaisen värjäys-, pesu- ja leikkaussession jälkeen vääntää tukkasi omituisille käkkäröille ja haaveilisi vielä kampauksia tekevänsä hiuksiisi. Just joo, minä ja kampaukset olemme aika kaukana toistamme. Jos olisin toisenlainen nainen, varmaan ottaisin hänen tarjouksestaan vaarin. Seuraavalla kerralla vaihdamme värimaailmaa kupariin, kun kuulemma tukkani luontainen pigmentti vastustaa sinistä ja puskee keltaisen pintaan. Minä kuuntelen silmät pyöreinä ja nyökyttelen.

Muutenkin kampaajani on hauska heppu. Hänen kasvuaan aikuiseksi on kyllä ollut ihana seurata.Olemme seurustelleet maksullisesti jo yli neljä vuotta. Hän tuntee minut päällisin puolin, meillä on hauskaa ja hän on ammattitaitoinen. Voiko enempää toivoa? Hän kertoilee retkistään maailmalla, vanhemmistaan (nuorempia kuin minä), ihmissuhdeseikkailuistaan, ruuanlaitosta. Kivaa seuraa, puhe tulee pakottomasti puolin ja toisin.

Eilen olisi ollut jossain Kalliossa tarjolla hyvää naisseuraa, mutta en enää kello puoli kahdeksan minnekään jaksanut, väsytti armottomasti. Sitten kuitenkin kotona kukuin ohi luontaisen nukahtamisaikani ja viimeisen kerran vilkaisin aikarautaa joskus yhdentoista jälkeen. Ei mitenkään ilahduttanut herätä täydessä iskussa tuntia ennen kellonoittelua. Saldo jäi aika vähiin, viisi tuntia ei pitkälle riitä. Mutta - vähemmälläkin on pärjätty ja ehkä iltasella töiden jälkeen otan tupluurit.

Jos löydätte jostain vaaleansinisiä aikuiskokoisia bootcutfarkkuja, kertokaa. Tiedoksi: aikuiskoot alkavat numerosta 44 ja lahjepituus on ainakin 80 senttiä.

Arkijargoniaa

Päivät kulkevat kuin kärpäsparvi, paskan ympärillä pörräten. Työ on saatanallista paahtamista, kyllähän sitä kestäisi, jos sille olisi joku loppu näkyvissä, mutta kun ei ole. Iltapäivällä töistä lähtiessä suma jää odottamaan ja aamuun mennessä se on kasvanut tulvivaksi joeksi. Tukon räjäyttämiseen tarvitsisi dynamiittia, eikä minulla sitä ole. Minulta puuttuu myös suuri määrä kärsivällisyyttä, lisämuisti, käsipari ja kolmas näyttö. Silti jaksan nauraa, ihme kyllä, ei sinne itkemään kannata jäädä.

Huomenna on pakko muistaa tilata aika lääkärille. Estrogeeni on loppumassa, en tahdo kuumia aaltoja takaisin. Tuntuu ihmeelliseltä, että gynekologi-vierailusta on jo vuosi. Bricanyl taas on mennyt vanhaksi, se ei enää tahdo toimia, tarvitsen uuden reseptin. Silmätipat pitää saada uudet, Lomudal kirvelee. Ai niin ja Esomeprazol on melkein loppu, aamuöisin on muutakin tekemistä kuin heräillä vielä närästykseenkin. Pää pitää huolen siitä puolesta joka tapauksessa. Olen siis ikäiseni naisihminen, joka käyttää jo melkoista määrää rohtoja. Kroonisesta lääkityksestä puhumattakaan.

Viimeiset päivät ennen kampaajalle pääsemistä ovat pitkiä. Vaikka juurikasvukin on vaaleata, se on erittäin eriväristä vaaleata kuin pikkukampaajani kädenjälki (tuhka vs. kulta). Hankala sai sanoa mielipiteensä hiusmallista, kysyin, että leikkaanko polkan, vastaus oli, ettei missään nimessä. Olisin voinut sen vastauksen arvata kysymättäkin. Ei sitten, lupasin pitää letin pitkänä, tai niin pitkänä kuin se kasvaa. Pidän siitä sellaisena itsekin, kesällä vaan niskaa hiostaa, mutta pitää hankkia kiinnitysvälineitä. (Voihan se tietysti olla, että pitkästä aikaa tulisi viileämpi kesä, se kyllä sopisi minulle - kuiskaan ihan hiljaa.)

Lomaan on pitkä aika, viisi viikkoa ensimmäiseen pätkään ja 11 seuraavaan. Tästä tulee taas pitkä kesä.

Pyykki-iltama

Keskiviikkoinen tiimivalmennusaamupäivä tuhosi suunnitelmani töiden sujuvuuden lisääntymisestä tällä viikolla. En parhaalla tahdollanikaan ymmärrä, miten meitä hyödyttää tuhlata aikaa joutavaan jaanaamiseen, etenkin kun voin vannoa, etteivät asiat todellakaan parane ainakaan valmentajamme kyvykkyyden ansiosta. Hän on varmaan ihan pätevä ihminen (NOT!), mutta minä näen hänessä hooärhirmun vakoojan. Olen ilmeisen muutosvastarintainen, etenkin jos parannukseksi kaikkeen tarjotaan liikuntaa. Sen jälkeen lakkaan liikkumasta sitäkään vähää, terveisin koululiikunnan rampauttama ihmishirviö.

Tiistaina oli itsensähemmotteluiltapäivä. Kävin töiden päälle jalkahoidossa. Jestas, miten se voi tuntua ihanalta! Tällä kertaa valitsemani kynsilakan väri ei niin kiva ollutkaan vaan varpaissa kuin se näytti pullossa. Sen lisäksi mokoma ei ollutkaan kuivunut kunnolla, pottivarpaiden väri meni ruttuun. Uusiksi menee, kunhan vaan ensin löydän soveliaan värin. Otin samalla keikalla elämäni toisen sokeroinnin, ensimmäinen kertakaan ei pahalta tuntunut, mutta nyt oli jo suorastaan helppoa. Tahdon ilahduttaa sekä itseäni että elämäni miehiä. Ja jos se nyt meidät iloiseksi saa, niin menköön samaan konkurssiin. Hyvä on asia, kun itseään viihdyttää.

Onneksi huomenna on perjantai. Tänään menivät loput valmiit ruuat. Huomenna voi taas tehdä lisää jotain hyvää. Kaupassakin pitää käydä, vaikka tiistaina kävin kyllä Liiterissä. On se ihmekauppa, totesin jälleen, kun kahdellakympillä sain kasan evästä! Miksei koosta ja ässästä saa? Tai koosta en tiedä, en mie niissä käy, kun ei lähistöllä yhtäkään ole.

Kas, näin meni viimeinen koneellinen. Edelleen rakastan taloyhtiömme pesutupaa ja konetta. Harmi vain, että kuivaushuoneeksi sopivasta tilasta ovat päättäneet suuressa viisaudessaan tehdä liian pienen kerhohuoneen, joka ei sovellu suoraan sanottuna mihinkään. Mutta en valita, minulla on iso toimiva kone ja vapaita vuoroja. En tarvitse omaa konetta edelleenkään. Mattopesula tosin olisi kova sana.

Ihon petos

Että tämän elämäksi kutsutun hitaan itsemurhan seuraaminen on välillä rasittavaa. Kasvojen kollageenisidokset ovat vihdoinkin saaneet tarpeekseen, painovoima hoitaa loput. Muutos on hidas, mutta vääjäämätön. Nyt eivät enää auta hyaluronivoiteetkaan, joiden nimiin olen tähän saakka vannonut. Jos olisin rikkaampi ja turhamaisempi, ryhtyisin hyvin varmasti suunnittelemaan plastikkakirurgin vastaanotolle siirtymistä. Mutta en ole, hyvä niin. On ihan suotavaa, että eletty elämä edes jossain määrin näkyy, en tahdo olla mikään Dorian Gray ja piilotella rumaa kuvaani ullakolla, tahdon näyttää sen muillekin.

Ruman kuvan näyttämisestä tuli mieleen Kolmonen, se kirjoittelija. Hänelle kun olen kertonut lähes kaiken, silti hän tahtoisi tavata minut. Outo tyyppi, mutta onhan hänellä omat salaisuutensa ullakollaan. Minä taas olen tietoinen niistä. Onneksi, minä nimittäin inhoan yllätyksiä.

Viime yönä unessa joku selitti minulle kiihkeästi, että en tahdokaan seurustella enkä vakaata ihmissuhdetta. Väitin kovasti vastaan, että tahdonpas, joo. Ja että kyllä minusta sellaiseen olisi, en vaan koskaan ole saanut kunnon tilaisuutta. Muistaakseni se sama joku taisi todeta, että jos sitä etsii tuollaisista paikoista, mistä minä miehiä elämääni kaivelen, ei ole mikään ihmekään, etteivät ne kovin vakavasti otettavia ole. Mutta kun minä tahdon molemmat maailmat, jostain sellainen voi löytyä. Muuten olen nukkunut suorastaan hyvin; heräilen kyllä, mutta saan yleensä unta. Näyttää siltä, että seitsemän tuntia on maksimimäärä zetaa minulle - ainakin ilman lääkitystä.

Tällä viikolla aion keskittyä vaatehuoltoon. Yksi paita pitää lyhentää loppuun ja yksien litteiden housujen lahkeet pitää ommella kasaan. Niistä oli lähtenyt lanka juoksemaan niin, että koko toinen lahje repsottaa auki. Minun pitäisi myös siivota. Kun en kerta viikonloppuna jouda, niin sitten sen pitäisi tapahtua viikolla. Se vaan on niin vastenmielistä, vaikka sen jälkeen onkin helkkarin hyveellinen olo.

Granaattiomena oli pilallinen. Sen sisällä haisi home. Olin vähän katkera, kun aamujogurttini ei saanutkaan kuin puolikkaan banaanin. Sillä kyllä pärjää, mutta maku olisi hienostunut kirpeänmakeilla pikku palleroilla. Kotiruokintakin on ollut naurettavaa, olen alkuviikosta tehnyt jonkun pataruuan, jota olen uskollisesti syönyt neljä päivää. En edes muista, koska tällaista tylsyyttä olisi ollut liikkeellä.

Kuriton sukupolvi

Joutuvatkohan muut leikkelemään kulmakarvojaan, mietin mielessäni aamulla samalla kun napsin pisimpiä latvoja kulmakarvoistani, vai olenko minä ainoa Breznevien lehtolapsi? Samalla kuitenkin kiittelin itseäni, etten nuorempana aloittanut vimmattua nyppimistä muualta kuin kulmakarvojen välistä, nenänvarrelta, koska nykyään siinä ei enää kasva karvan karvaa. Taitaa oikeasti pitää paikkansa, että kulmakarvat lakkaavat kasvamasta, kun niitä aikansa nyhtää irti. Ei olisi kiva piirrellä niitä naamaansa joka aamu, nyt riittää vain kulmageeli pitämään ne kurissa ja herran nuhteessa.

Toinen kiitollisuutta aiheuttava tuote, jonka ostin turhamaisuuksissani Schipholin kentältä syyskuussa, on Body Shopin oliivivartalovoi. Nimittäin olen tulossa vanhaksi, ihoni vihdoinkin on päättänyt ryhtyä kuivumaan niinkin eksootillisesta paikasta kuin polvista. Samalla kun iltasella rasvaan jalkapohjani (jotka jo kääpiöstä saakka ovat olleet täynnä kovettumia ja kuivuutta), niin silpaisen voidetta myös polviini. Iho oikeasti tuntuu pehmeältä ja pysyy kosteutettuna vuorokauden. Taidan ostaa toisenkin purkin, kunhan aika tulee.

Minusta ei nyt sitten aivan heti taas mitään kuulukaan. Menen Pohjoisempaan Suomeen. Teen mieliksi vanhalle miehelle, hän kutsui minut 75-vuotissynttäreittensä viettoon. Onneksi minulla on majapaikka ja huvitusta luvassa ystävien luona, ei mene täysin ja kokonaan ahdistuksen piikkiin koko matka. Mene tiedä vaikka vielä kylillä pääsisi käymään viikonlopun aikana, katsomaan vieläkö niitä nuoriani baareissa notkuu vai joko ne ovat valloittaneet heidän lapsensa.

Mukaan matkaan lähtee pullo kuplajuomaa ja juusto. Olen aina ollut huono vieras ystävieni lapsukaisten mielestä, tuliaiseni kovin harvoin ovat heidän mieleensä. Mutta kun minä en enää muista, mitä lapset tahtovat. Enkä jaksa seurustella heidän kanssaaan niin pitkään, että ottaisin selvää. Aikuisten ystävähän minä olen, hankkikoot kääpiöt omansa.

Hoidettu ja hölvätty

Vaikka uni on taas useampana yönä ollut katkonaista ja vähäistä, olen yllättävän optimistisella ja pirteällä tuulella. Kohta aion katsoa yhden tai ehkä kaksikin väliin jäänyttä Murdoch-jaksoa ja sitten ryhdyn häätämään villakoiria ulkoruokintaan. Siivoamisintoani lietsoo sekin, että taloyhtiömme roskakatokseen olivat vihdoinkin ilmestyneet sekä lasin- että metallinkeräysastiat, saan nekin pois tiskikaapin alaosasta.

Keikka osteopaatille oli taas kovin palkitseva. Hän kertoi, että nesteeni olivat vihdoin lähteneet liikkeelle, siitä todisteena itse asiassa ystäväpariskunta jo edellisenä viikonloppuna kyseli, että olenko laihtunut, kun kasvot ovat kavenneet. En ole, virtaus vaan on lähtenyt liikkeelle. Olo kieltämättä on parempi, sukat eivät jätä rantuja eivätkä kengät kiristä nilkkoja iltapäivällä. Osteopaattini jopa alkoi varovasti aukoa penikkatautisia jalkojani, kun niihin kuulemma vihdoin pääsi käsiksi.

Aivan hoitokerran lopuksi hän teki jotain niin jännää niskakuopassa ja päälaella, että hyvä oli, etten aivan uskovaiseksi herennyt. En aio sen kummemmin alkaa asiaa tässä selittelemään tai repimään kappaleiksi, kunhan vain sanon, että minulle hoito sopii erinomaisesti. Se avaa minussa jotain aivan ennalta-arvaamatonta. Suosittelen itselleni jatkoa, itse asiassa seuraava aika on jo varattu, tosin pidemmän tauon jälkeen, koska nyt akuutit ongelmani alkavat olla hoidossa.

Pikkukampaajani pani parastaan torstaina. Nyt on taas keinoäly kohdallaan, juurikasvu piilossa. Ne lisähoidot tekevät hiuksilleni tosi hyvää, mutta taas hän naureskeli, että päällimmäiset hiukset ovat kuin rotan pureskelemat, ne kuluvat, vaikka en pidä niitä kiinni, en kiharra enkä suorista. Mutta onneksi muuten materiaalia riittää, niin kunhan en aivan kaljuksi päälaelta joudu, ongelman kanssa voi elää.

Mutta hei, Murdoch kutsuu, kahvi tuoksuu. Voileipäpisteen kautta aion käpertyä nojatuoliin nauttimaan lauantaista. Nauttikaa tekin, toverit! Peace! (Hihihi, miehän sanoin, olen valaistunut. ;-P)

Puhelu päivässä auttaa ihmistä löytämään äänensä

Olen tässä miettinyt, että blogikirjoituksistani on tulossa kauppalistoja. Olen ainakin väliaikaisesti unohtanut. miksi kirjoitan. Vai onko niin, että olen vältellyt henkilökohtaisia aiheita, koska tiedän, että vihollisen voimatkin lukevat tekstejäni? Minun pitäisi unohtaa pahat voimat ja ajatella omia hyviä voimiani. Niitä pelastavia enkeleitä, jotka saattavat soittaa perjantai-iltana. Siinä saman puhelun aikana maailma kasataan pariin kertaan uusiksi kuin kaleidoskoopin läpi juttua sihdaten. Palikat pysyvät samoina, tilanteet vaihtuvat. Se on ystävyyttä ja rakkautta, kiitos siitä!

En kertonutkaan teille siitä pienimuotoisesta draaman poikasesta, jonka kävelykaverini kanssa kehittelin aivan selvinpäin matkamme aikana. Ystävä on kova täti shoppaamaan. Käsilaukkumuseon alakerrasta olevasta kaupasta hän löysi juuri oikean värisen ja mallisen käs´väskyn, hyvää paksua nahkaa. Koska he olivat lähdössä katselemaan tyttöjä ikkunoissa (punaiset lyhdyt, tiedättehän te, minun ei tarvitsen töitä tekeviä naisia katsella vähissä vaatteissa, katselen mieluummin vaatettuja ihmisiä työn touhussa), ehdotin, että olisin voinut viedä kassin mukanani kotiin.

Kun ryhdyin yhdistämään ostoksiamme, käsilaukkua ja kolmea 350 g juustoa, sai ystävä pienimuotoisen hermoromahduksen. Että en kai minä aio rutistaa hänen kallisarvoista uutta ostostaan juustojen alle. Rehellinen paskiainen minussa kertoi, että voinhan mie ne ratikkapysäkille saakka kantaa eri kasseissa, mutta sen jälkeen monesta kassista tulee yksi, että sitä on helpompi kantaa. Toveri kiskaisi muovikassin itselleen ja aloitti sellaisen saarnan, etten jaksanut jäädä kuuntelemaan, vaan läksin lampsimaan kohti pysäkkiä. Minä ajattelin asettaa ne ihan nätisti samaan kassiin, en rutata etenkään ihania haisulijuustoja hänen tiiliskivenpainoisella käsilaukullaan.

Iltapäivällä sain vähän hiljaisuuskohtelua. Illalla taas jatkettiin ohjelmaa kuten tavallista. Kotibaarissa sama asia nousi esille ja samalla muutama muukin. Sain sellaisen ryöpytyksen, että oikein tukassa tuuli. En jäänyt aivan sanattomaksi minäkään. Siinä sitten mulkoilimme toisiamme ja emme juurikaan keskenämme sanoja vaihdelleet. Seuraavana aamuna oli kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.

Minua jäi vähän kaivelemaan, koska pyysin itse joitain asioita anteeksi heti, kun niistä minulle illalla mainittiin. Todennäköisesti olin ottanut vapauksia sen suhteen, miten työkavereiden kanssa toimitaan ja pitänyt häntä enemmän ystävänä. Samalla tietysti jutellut vapaammin, ehkä valittanut liikaa, mutta kun minä luulin, että kaverit saattaisivat sen kestää. Eipä se sitten niin ollutkaan. Minun pitää olla yhtä kiva kaikille töissä, en kuulemma naura hänen kanssaan yhtä paljon kuin muiden kanssa. Vaikea nauraa ihmisen kanssa, jonka kasvoilla elää se surullisen kuuluisa norsun sukupuolielin. Mutta aion oppia, olen sitä jo tässä muutaman päivän harjoitellut, tuloksena on ollut keskisormen näyttelyä salassa. Pitänee korostaa, että minä en sitä sormea ole vilautellut.

Itse aion jatkaa hymyilyä ja vitsailua sinne saakka, kunnes kerrotaan, että olen feikki. Sitä ei varmaan tule tapahtumaan. Minä annan anteeksi, mutta en unohda, ellei minuakin kohdella tasapuolisesti. Ja riittävästi jos kohtelee epätasa-arvoisesti, voi olla, että silpaisen irti kuin piikin lihastani. Minä en enää koteloi kipua, vaan poistan sen. En saata olla kaikkein helpoin ihminen, mutta pyrin olemaan tasapuolinen ja rehellinen. Rehellisyys ei vaan tarkoita minulle vittuilua.

Ihmettelen ihoani. Onkohan 50 vuotta joku ihmeellinen raja, että sen jälkeen kaikki kollageenisäikeet ihmisen ruumiissa lakkaavat yhtäaikaisesti toimimasta? Minulle ainakin taisi niin käydä. Kädenselkämykset ovat muuttuneet paperiksi, decoltee rutistuu silmissä ja silmäpussit ovat muuttuneet silmärypyiksi. Mutta eipä väliä, tämä on vain toteamus. Edelleen ainoa paikka, jonka tahdon leikkauttaa itsessäni, on leuanalus. En kestä hamsterinposkia ja pussia leukani alla. Tai kissan viikset, kestän toki, mutta en tahtoisi nähdä niitä. Pitänee ryhtyä välttelemään peilejä entistä taajemmin - olen nimittäin tehnyt sitä jo kohta kymmenisen vuotta. Katson itseäni vain paloissa, niinhän se elefanttikin syödään.

Laskin syntymäpäiväjuhlieni kulut. Ei se itse asiassa kamalan kalliiksi tullutkaan, kun miettii, että vieraita oli 49  (ja kaksi kääpiötä syömässä ennen kuin nukkumaan menivät). Vajaa 1600 euroa siihen upposi kaikenkaikkiaan. Olisihan rahalla tietysti kaikkea muutakin voinut tehdä, mutta toisaalta tahdoin saattaa ihmiset yhteen ja tahdoin juhlia. Sain, mitä halusin. Olen tyytyväinen. Suurimman loven tekivät tila ja juomat - juomia itse asiassa jäi jäljelle ja tuli lahjaksi, joten veikkaisin, että n. eur 1500 on aika hyvä arvio juhlien kuluista. Arvoa ei voi mitata millään, sain niin paljon, etten sitä voi ikinä kenellekään korvata. Minä sitten rakastan ihmisiäni!

Ette arvaakaan, millaisia unia näen nykyään. Olen saanut unet takaisin!!! Vaikka ne ovat täysin moraalittomia ja täynnä sitä itseään, olen niin onnellinen! Minä saan olla moraaliton ainakin unissani, koska se ei loukkaa ketään ja se on vain hullu alitajuntani, joka nauraa minulle ja moraalilleni. Menen ja lyön alitajuntaani humalaisella tempulla päähän jonain kauniina päivänä. Siitähän saa.

Lohikäärmeen ailahteleva rakkauselämä on täynnä iloa ja surua. Lohikäärmeet voidaan rakkauden saralla jakaa kahteen luokkaan: niihin, jotka antautuvat vakavaan ihmissuhteeseen jo hyvin varhain elämässään ja niihin, jotka vaihtavat suhdetta kuin sukkaa ja karttavat kaikkea sitoutumiseen viittaavaa.

Lohikäärme ei yleisesti ottaen ole sitoutuvaa tyyppiä ja hänelle voi sopia paremmin sinkkuelämä. Etenkin Lohikäärmenaiset voivat olla hyvin voimakkaita ja pyrkiä hallitsemaan suhteita niin paljon, että eivät osaa ottaa huomioon kumppaninsa tunteita. Jos joku kuitenkin saa pidettyä Lohikäärmeen kiinnostuksen yllä sitoutumiseen asti, on todennäköistä, että Lohikäärme pysyy suhteessa lopun elämäänsä. Lohikäärme nauttii niin henkisestä kuin fyysisestä jännitteestä ja tuo kaikkiin ihmissuhteisiinsa ripauksen taikaa. Lohikäärme tarvitsee vierelleen helpon ja huumorintajuisen kumppanin, joka kuitenkin kestää tämän voimakkaat mielialanvaihtelut ja niiden purkautumisen.

Olen varmaan tulossa kipeäksi. Johan tuo on aikakin, kun kaikki muut ympäristössä ovat niiskuttaneet, yskineet ja pärskiineet jatkuvalla syötöllä. Mutta niin pitkään kuin henki kulkee, kuljen minäkin. Vaikka sitten puheluiden voimalla. Tai sitten viinin.

Lihapatojen äärestä leivän ansaitsemiseen

Olen käsitellyt 5,5 kiloa porsaan lihaa nyhtöpossukuntoon viikonlopun aikana. Pakastimen ylähylly on täynnä. Luvassa on tuosta huolimatta työntäyteinen viikko, jos aion saada kaiken valmiiksi lauantaihin mennessä. Nyt oikeastaan alkavat bileet taas tuntua ihan hyvältä ajatukselta, välillä olin jo sitä mieltä, että olen tekemässä virheen.

Kun kysyin Hankalalta, tahtooko hän tulla mukaan lauantaina, vastausta edelsi vahva karjakkomulkaisu. Että jos hän ei tunne bileista kuin minut, niin miten todennäköisenä pitäisin hänen viihtymistään. Siihen totesin, että olisi ainakin oppinut tuntemaan uusia ihmisiä. Mutta ei on ei. Ja ehkä parempi niin, en minä siellä hänen kanssaan kerkeäisikään seurustella.

Itse mietin, että mitähän olen unohtanut. Koska jotainhan unohtuu aina.

Töissä on luvassa hektinen viikko. Minua huolestuttaa, miten minua tuuraamaan joutuva ihmisraasu selviää lomani aikana. Toisaalta minä en asialle voi mitään tehdä, hän saattaa jopa oppia paljon, koska en ole häntä suojelemassa. Kun selkärankaan on ujutettu ajatus siitä, että minä kyllä jaksan ja pystyn, niin välillä tulee suojeltua muita siltä liikaa ja turhaan. Kyllä muutkin pystyvät. Ehkä vielä paremmin kuin minä, mistä sen tietää.