Hoitoa saamassa

Kipittelin töistä kohti Kalliota neljän maissa. Olin uhkarohkeasti varannut ajan jalkahoitoon ja sokerointiin. Olenkin taas ollut pidemmän aikaa huoleton veikko ja jättänyt puutarhoistaan huolehtimisen muille. Jalkahoidon jälkeen totesin, ettei rouva hoitajalla mennyt läheskään niin pitkään kuin edellisillä kerroilla. Kun silloin tällöin käyn ammattilaisella, jaksan myös itse pitää paremmin huolta jalkapohjistani. Kovettumakeräytymät eivät pääse ylitsepääsemättömiksi vuoriksi.

Valitettavasti sama ei koske sokeroinnin kohdetta. Minä vaan en itse sitä osaa itselleni tehdä. Jos en siis käy ammattilaisella, lopputulemana on luonnontila. Ei sen puoleen, kyllä minä senkin kanssa jaksan elää, mutta karvattomuus on helpompaa hygienian kannalta. Eikä nyt lueta siellä kuin piru raamattua. Kyllä minä hygieniastani huolehdin luonnontila-olosuhteissakin. Se vaan on helpompaa. Minusta. Muista en tiedä, enkä ota kantaa. Kukin tehköön niin kuin tykkää.

Olin iloinen päivän aikana saapuneista viesteistä. Vaikka periaatteessa leikkauksissa ei koskaan pitäisi mitään mennä pieleen, yleensä, niin silti sitä jänskättää, kun kohteena on ystävä. Nyt vaan odotellaan, mitä seuraavaksi tapahtuu ja toivotaan parantumista. Minun täytyy tehdä oman sairaalaanjoutumiseni kohdalle joku suunnitelma, ettei vaan kukaan tiedä mitään. Älypuhelimella voi varmaan aika hyvin feikata, ettei mitään ole vialla.

Joku kävi kilkuttelemassa ovikelloani iltasella kahdeksan maissa. En tietenkään avannut, en mennyt edes ovelle. Naapurihuoneiston piski sai sen sijaan hermoromahduksen. Onneksi minun kelloni on siivouskomerossa hyvässä tallessa. Naapuri (se merkittävä) kertoi, että heilläkin oli joku lappua ojenteleva mykkä taidekauppias pyörinyt rapussa. Miten h*lvetissä ne pääsevät sisälle taloon, jossa on alaovet lukossa? Minä en tahtoisi sellaisiin tyyppeihin törmätä, rosvoja ovat kuitenkin.