Vain yksi sinelmä

Jonain päivänä lähiaikoina voimani saattavat pettää minut. Olen aika sokeasti luottanut itseeni ja omaan omnipotentiaani, mutta täytyy myöntää, etten ole voimani tunnossa enää. Minusta ei enää koskaan tule maailman vahvinta naista. Todistin tämän itselleni, kun eilen illalla kannoin sen äiteelle jossain välissä menossa olevan vanhan työpöytäni kellarikomeroon. Meinasi olla vaikeata, mutta rikoin vain oikean kämmenselkäni. Se törmäsi ovenkarmiin, kun suojelin työpöydän kulmia kolhuilta. Siinä on nyt komea mustelma, ihan kuin olisin huitaissut jotakuta nekkuun.

Todennäköistä on, että a. joko äitee kerkeää vaihtaa hiippakuntaa tai b. pöytä hajoaa tai naarmuuntuu käyttökelvottomaksi matkalla Pohjoisempaan Suomeen. Ehkä en saa pöydälle kyytiä ikinä, onneksi se mahtuu olemaan kellarikomerossa muutaman vuoden, kannan sitten kevätsiivouslavalle sen jonkun omittavaksi. Sellaisilta olen itsekin kaivellut tavaraa.

Nyt pöytä kuitenkin piti saada pois residenssistäni, tänään nimittäin en ole iltasella kotona. Torstaina on tulossa ihmisseuraa. Ja perjantaina on vapaapäivä, ehkä sängynhankkimispäivä. Ainakin muuta vakavamielistä shoppaamista on luvassa. Tarvitsen yhdet kehykset, viinipullotelineen ja muutaman muun tärpeellisen esineen. Ehkä vähän joulukoristeita ja lamppuja parvekkeelle...

Viime viikolla muuten todistin olevani edelleen vakavasti otettava hallinnollinen hahmo. Bussissa kääpiölauma (n. 10 - 12-vuotiaita kimittäviä poikia) kiristi hermoni äärimmilleen kiekumalla jotain juutuubissa oppimiaan sketsejä:

"...ja sitten siihen tuli joku v*tun Nelson Mandela. Ja mitä v*ttua, se tarjosi minulle omenan."

Siinä vaiheessa, kun kuulin saman lauseen kymmenennen kerran, käänsin katseeni kimittävään kääpiöön. Vangitsin hänen katseensa. Tasaiselle äänellä volyymia nostamatta ehdotin häntä lopettamaan ratkuttamisen. Kun kääpiö hiljeni, kiitin häntä. En selittänyt yhtään enempää. Koko lauma lopetti kirkumisen ja siirtyi normaalin äänenvoimakkuuden pariin. Bussilastillinen ihmisiä hymyili helpottuneena. Mietin mielessäni, että miksi se aina pitää olla minun, eikö joku muukin osaisi kylän kakaroita kasvattaa ihmissukuun. Huutamiselle on paikkansa, mutta se ei ole täpötäydessä ruuhkabussissa.

Maailmaan mahtuu ääntä, mutta rajat ne kuulkaa olivat Neuvostoliitollakin. Todennäköisesti minä saan sinelmiä naamaani enemmänkin, kunhan kääpiöt tuosta vähän kasvavat ja muistavat kasvatusmetodini. Mutta silti en luovuta, aion pitää kiinni edes jonkin valtakunnan tapakasvatuksesta.