torstai 31. tammikuuta 2013

Pienehkö pakkomielle

Kuten tiedätte, rahaa minulla ei ole juuri nimeksikään. Sitä en tiedä, muistatteko minun kertoneen, että pidän sarjakuvista. Etenkin pidän Valerianista ja Laurelinestä, koska siinä yhdistyy kaksi hienoa asiaa, sarjakuva ja sci fi/ fantasia-kirjallisuus. En ole mikään sarjakuvien keräilijä, mutta jostain syystä tahtoisin saada koko sarjan. Niitä ensimmäisiä tuli luettuna aikoinaan lapsena ja kun nuorena aikuisena luin ne uudelleen, aukesi taas uusi maailma.

Minulla niistä muutama on, mutta aika paljon myös puuttuu. Niinpä ajattelin käyttää sosiaalista mediaa niiden metsästämiseen. Jos sinulla tai kaverilla pyörii nurkissa joku seuraavista, älä epäröi ilmiantaa itseäsi. En voi maksaa paljoa, korkeintaan kympin teoksesta - ja sekin on jo siinä ja siinä kipurajalla:
Karannut planeetta
Alflolol, vallattu planeetta
Isännän linnut
Päiväntasauksen sankarit
Brooklynista kosmokseen
Rajoilla
Elävät aseet
Vallan piirit
Tähtitarhojen orpo
Epävarmoina aikoina
Suuren tyhjyyden reunoilla

Tuli vaan mieleen, kun tein juuri Tori-palvelun kautta alustavat treffit henkilön kanssa, joka tahtoo myydä minulle Tuhannen planeetan valtakunnan. Halavalla. Myykää tekin. Tai antakaa.

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Voita juhlavuoden juoppo

Ihana kampaajapoikani keksi jälleen jotain uutta. Olin eilen illalla blondi Jennifer Aniston, kun hänen käsittelystään läksin. Harmi vain, ettei kroppa ja muu olemus pysy hänen virityksissään mukana, mutta tukka kyllä taipuu. Taivutus kirpaisi kukkaroa (eur 114 - happi loppuu!), mutta pidän sitä investointina työnsaamiseen, sitä paitsi sain alennusta, hän laittoi raidat lyhyiden hiusten hinnalla, vaikka olisi pitänyt käyttää ainakin puolipitkien hintaa. Nyt on pää vaalea kuin blondilla kuuluukin. Sen lisäksi minulla on rikottu etutukka. Viimeksi minulla on ollut otsatukka joskus 90-luvulla, jotta johan tuo oli aikakin. Eikös se ole tulossa takaisin muotiin? Vai 80-lukuko tulee ensin?

Haastatteluun olen taas menossa. Ärsyttää lähteä puolen tunnin joutavan tapaamisen takia keskustaan, mutta käynpähän samalla rintareppuja, kun ovat tarjouksessa. Ja sitten yhdelle maaliskuiselle keikalle liput, kun halvalla saamme. Ja sitten jos vaikka kävisi päiväjuomalla jossain baarissa. Vai syömässäköön kävin? Vai tulisinko suoraan kotiin kulkien vain Liiteri-kaupparuudun kautta? Se saattaisi olla paras ratkaisu kestävän kehityksen kannalta. Laitoin muuten Liiteri-kaupparyhmälle viestin, että naapurissa on tosi hyvä jo aikaisemminkin vähittäistavarakauppakäytössä ollut kiinteistö vapaana. Että jos sen kaupan tänne meidän köyhien iloksi perustaisivat pian.

Otsikko on taas yksi väärinluettu mainos naamakirjan sivupalkista. Juoppo oli tietenkin oikeasti Jopo. Toisenkin hienon väärinlukutehtävän tein: Käytä tätä outoa vinkkiä ja saat 17 vuoden rypyt ilmaiseksi. (Saat sanan kohdalla oli oikeasti poista... Pikkuisen jäi vaivaamaan, että mikähän se outo vinkki olisi ollut, ehkäpä se juhlavuoden juopottelu. Kyllähän sillä rypyt siliävät, kun naama turpoaa kuin kuu-ukolla.)

maanantai 28. tammikuuta 2013

Camouflage - sulaudun tapettiin

Sain viikonloppuna hyviä varteenotettavia ohjeita ulkoisen habituksen loiventamiseksi työhaastattelua varten. Korujen vähentämistä, nappikorviksia, suurien ja näyttävien hilujen välttämistä... Ei nyt sillä, että tähänkään saakka olisin joulukuusena paikalle mennyt, mutta valitsenpa seuraavaan haastatteluun vielä konservatiivisemman linjan. Tässä vaiheessa kokeilen mitä vain. Sen lisäksi koska ihmeitä vielä tapahtuu ja taivaasta satoi sen verran rahaa, että pääsen huomenna kampaajalle. Edellisestä kerrasta onkin aikaa, elokuun lopussa kävin nuoren herran käsittelyssä viimeksi. Viisi kuukautta on pitkä aika, useammin kävisin, jos pystyisin.

Työttömyyden myötä olen joutunut pieniin kompromisseihin taloudenhoidon kanssa:
- ei enää leikkelettä hintaa katsomatta, vain kilohinnaltaan edullisinta. Juuston käyttö on siirtynyt viikonloppuihin. (Hyvä, hyvä, juusto lihottaa.)
- kahvi on vaihtunut puolet halvempaan ja sitä keitetään vain aamuksi.
- leivän kotileivonta on lisääntynyt (nytkin on taas sellainen helppo kakkara uunissa).
- wcpaperi on vaihtunut ohuempaan ja halvempaan.
- lihansyönti vähentynyt (tämä nyt kyllä on muutenkin hyvä asia). Kasviksissa ja vihanneksissa panostan tarjouksiin.
- vaatteita en osta juuri laisinkaan. Jouluna hankin itselleni aamutakin ja olohousut. Tällä viikolla on pakko käydä Kappahlin tarjouksesta parit mustat rintareput, että voin nakata parit venähtäneet ja kulahtaneet mäkeen. Samoin pitää tarkistaa sukkatarjoustilanne. Muuta on, vanhoilla pärjään vielä kauan, etenkin kun työvaatteet eivät edes kulu.
- jemmatili on tyhjä.
- sekä pääkaupunkiseudulla tapahtuva että Suomeen suuntautuva matkailu ovat minimissään. Harkitsen tarkkaan, ennen kuin lähden minnekään, vaikka se valitettavasti vähentää myös sosiaalisia kontakteja. Harmi.
- keikoilla käyminen on vähentynyt radikaalisti, kesän jälkeen olen ollut kaksi kertaa bändiä katsomassa. Ulkoruokintaakaan ei tule harrastettua kovin usein. Baareissa ravaan näköjään pari kertaa kuukaudessa, se on kyllä aika paljon etenkin ikäiselleni luuskalle, pitäisi ymmärtää jättää estradit nuoremmille.

Mutta olen minä törsännytkin. Olen panostanut kodinparannukseen ja hyvinvointiin. Pienellä rahalla ja tarjouksia kytäten olen saanut itselleni paljon puuttuvia asioita; leipälaatikon, sipulipurkin, koristetyynyn päälliset, muutaman sarjakuvan ja kirjan, mieluisan julisteen, raudat kenkiin, jumppakuminauhan (ei saa kertoa kenellekään!). Vielä kun jossain vaiheessa pari sopivaa mattoa löydän, niin se on siinä. Kirjoihinhan menisi vaikka miten paljon rahaa, etenkin sarjakuviin, mutta keräilyharrastuksen (ja omistamisvimman) panen jäihin. Kirjasto on ihan hyvä paikka. Nyyh.

Lady Gagan pyöräilykypärä?
Alkuviikon virallinen perversiokuva tulee tässä. En ihan juuri äsken ole niin epäilyttävää kuvaa nähnytkään kuin pekonilla vuorattu mureke voi olla. Hihi, aivopaistos.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Yläkerran koomikkoa turpaan

Korkeammat voimat tekevät kaikkensa muodostaakseen elämästäni tragikomedian. Vuoronperään itkettää ja naurattaa niin, ettei meinaa mukana pysyä.

Eilen sain Bruunilta tilaamani julisteet. Sitruunajaffa on jo seinällä sen typerän Yellow Submarine-julisteen sijaan. Sen hankin halvalla, kun seinä huusi väriä, eikä minulla ollut ajatustakaan, mikä siinä OIKEASTI saisi olla. Siksi odotusajaksi (2 vuotta) siihen majoittui Biikles. Toinen juliste (veriappelsiini) on jemmassa ja odottaa kehyksiä tai sitä, että tulee vaihtelun tarve.
Pakko oli kuvata vinoon, etten itse heijastu lasin pinnasta. En tahdo naamaani julkiseksi nimittäin. Tosin olen jo kertonut itsestäni niin paljon, että se taitaa olla pelkkä kuriositeeti. Mutta silti!
Naapuriostarilta julisteputkea hakiessani vartusin pankkiautomaatilla, kun pariskunta lievästi horjuen suoritti äärimmäisen hitaasti rahannostoa seinästä. Alkoholilla oli selkeästi osuutta asiaan, numero meni vinoon monesti, kunnes rouva otti ohjat käsiinsä ja hoiti homman kotiin. "En minä sinun korttisi numeroa muista kuitenkaan, kerro se nyt vaan, että päästään lähtemään." Ne kai voisivat väärissä olosuhteissa olla sellainen viimeinen väärä lausunto, jonka jälkeen lähtisivät rahat ja henki kortin omistajalta.

Kun heidän jälkeensä pääsin tekemään osuuteni yhteiskunnan pyörien pyörittämiseen, meinasin pyörtyä pelkästä hajusta. Miten voi alkoholi (rakas ja hyvä ystäväni) haista niin pahalta, kun se tunkee läpi ihmisestä? Miten se voi haista ulkona! Heidän seuraamiseensa ei olisi tarvittu vihikoiraa, kummitus olisi riittänyt, jos alkoholinhimoni olisi ollut valloillaan. Ei ollut, koitin kävellä toiseen suuntaan.

Kotiin kävellessäni puhelin soi, jälleen kerran jäin kakkoseksi. Minussa on kuulkaas joku vika. En vaan tiedä mikä, tokihan minä sen muuten pyrkisin korjaamaan ja korvaamaan jollain toisella vialla. Taas sitä klassista palaa nieleksien raahustin kotiin ja istuin aika lailla pimeässä koko illan. Nenäliinaa kului. Onneksi Teemalta tulee uusintana Candlefordin postineiti, se edes vähän ilahdutti ja vei ajatukset toisaalle.

Tänään olisi vihdoin unta riittänyt, mutta herääkello riipoi minut sängystä ennenaikaisena. Ajelin Haagaan saakka hammashoitolaan, tämä on varmaan sosiaalitoimen Helsinki tutuksi lähiö kerrallaan -projektia, koska kyseessä oli jo kuudes hammashoitola, jonka asiakkaaksi pääsin. Tuossa omassamme en ole päässyt käymään vielä kertaakaan. Haagassapa vasta vinkeitä mummoja olikin heti aamusta minun lisäkseni. Meillä meinasi hissin käyttämisen kanssa tulla ongelmia, he kun olisivat tahtoneet alas päin, eikä hissillä sinne päässyt. Sitten oli vähän väistämisongelmaa ja aasin itsepäisyyttäkin tarjolla. Ehkä se on vanhenevan ihmisen luontainen tarve päästä maan alle tavalla tai toisella. Hissi, joka pysähtyy maantasalla olevaan kerrokseen, ei ole oikea tapa. Eikä oven tukkeeksi jääminen, jos minun on tarkoitus päästä pois ja jättää rouvat huviajelemaan. (En karjahdellut, olin ylikohtelias.)

Hoitaja totesi sen, minkä itse tiesin. Hampaassa oli kolo, pala amalgaania on lähtenyt ikuiselle matkalleen läpi suolistoni. Hän lupasi tulla kanssani tiskille hakemaan minulle hammaslääkäriaikaa. Mikä siinä on, etten saanut sitä ajanantajadaamia vakuutettua? Hän ei tietysti nähnyt hammasta, nyt odotan vielä pari kuukautta lisää piinapenkkiin pääsyä. Sitten me vähän rilluttelimme, kun kerta aikaa oli varattuna. Ensin hän kehui hampaidenhoitotekniikkaani, kiveä oli erittäin vähän ja gummit (ikenet) terveet. Sitten vähän näytettiin fläkeille ultraääntä, hän siis valkaisi hampaani ilman mitaan tähmäkäsittelyjä. Seuraavaksi tuli peruspesu ja kiillotus. Suu täynna pikkurakeita ja hammaslääkäriaika plakkarissa poistuin aamun sarastaessa kohti kotilähiötä. Helmihampaat hohdellen.

Kotona otin jälleen kerran itseäni niskasta kiinni ja tekaisin pari hakemusta. Toinen on mahdollinen ehkä, toiseen ne eivät minua ota kuitenkaan, mutta kunhan kokeilen. Sellaisia on vielä pari jemmassa ensi viikkoa varten. Ehkä se joskus tärppää. Ehkä ei. Ehkä minä totun epäonnistumaan eikä jossain välissä enää tunnu niin pahalta. Tämä on jotenkin ihan kuolleena syntynyt projekti ollut ihan alun alkaenkin, mutta tehdään nyt, kun on kerta aloitettu, jatketaan hamaan eläkeikään saakka. Kohta enää osaa mitään tehdäkään...

May the bridges I burn light the way...

Mut ei se mitään. Otetaan pari lasia viiniä. Sitä ennen vähän saunaa. Sen jälkeen Nigellan pekonimureketta (paitsi, että omaani aion laittaa sisälle sieniä enkä munia) ja muussia. Kyllä se siittä. Siinähän tämä taas menee. Mutta saisiko seuraavassa elämässä syntyä Nigellaksi? Lupaan jopa tehdä ne kaksi lasta, jos se siitä on kiinni. Nainenhan on joka miehen unelma, hyvä räkki, puhuu enkelten kieltä, ei ole umpilaiha ja tekee sairaan upeeta ruokaa. Rakas joulupukki, tuo edes tumma peruukki tai väripurkki. Kiitos.

torstai 24. tammikuuta 2013

Kiekuroita ja krumeluuria

Naamakirjassa on Helvetin Martat -niminen avoin ryhmä, jossa yksi jäsenistä pohti, olisiko vaivaamaton pitkään kohotettava leipä sopiva leivottava HelMalle ja jakoi yhden reseptisivun. Luin postauksen juuri kun olin natustellut viimeisen leipäpalani ja mietin, että pitääkö tässä kauppaan lähteä tänään vai huomenna vai koska. Pakkohan se oli ryhtyä testaamaan, kun jauhoja ja kuivahiivaa oli. Luin vielä muutaman muunkin ohjesivun. Me Naisten sivun ajattelin laittaa itselleni talteen, koska siellä oli aika hyviä ohjeita paljon.

Koska en ikinä osaa tehdä mitään aivan ohjeen mukaan, muutin alkuperäistä ohjetta sen verran, että en käyttänyt pelkkää vehnäjauhoa. vaan sotkin mukaan vehnäleseitä ja sämpyläjauhoa. Samoin nappasin mukaan cashewpähkinöitä ja kurpitsansiemeniä. Ja kuivahiivaakin laitoin teelusikallisen, kun en uskonut puolikkaaseen. Hyvä tuli! Sairaan helppo ohje! Sopivan pieni leipä, koska tuore leipä on parasta tuoreena, toteaa tautonomian kuningatar. Vähän liikaa laitoin pohjaan jauhoa, kun pelkäsin, että leipä jämähtää valurautapadan pohjalle, mutta turhaan pelkäsin. Koska kuori rapsakoituu, niin se myös irtoaa ilman minkäänlaisia ongelmia ainakin valuraudasta. (Minulla kyllä oli äiteen vast´ikään rasvapolttama valurautapata. Pitää varmaan rasvata se kunnolla, kunhan kopistan ensin jauhot sieltä pois.)

Vaivaamaton ja vaivaton leipä (kummituksen malliin)

3,5 dl vehnäjauhoja, 3 dl sämpyläjauhoa ja 1 dl vehnälesettä
0,5 dl cashewpähkinöitä ja 0,5 dl kurpitsansiemeniä
2tl suolaa
0,5tl kuivahiivaa
3,5dl lämmintä vettä (n. kädenlämpöistä)

Sekoita (mielellään lasikulhossa) kuivat aineet keskenään, kaada vesi joukkoon ja sekoita puukauhalla taikina sekaisin. Peitä taikina tiukasti tuorekelmulla (tarttuu lasiastiaan parhaiten) ja anna kohota 12-18 tuntia.

Lämmitä uuni 225 asteeseen ja laita kannellinen pata kuumenemaan samalla. Kaavi taikina jauhotetulle pöydälle, lisää jauhoa myös taikinan päälle ja pyöräytä palloksi. (Tässä kohtaa voit lisätä leipään esim. yrttejä tai ripotella sen päälle suolakiteitä.) Peitä löyhälti tuorekelmulla ja anna levätä puoli tuntia. Heitä taikinapallo kuumaan pataan, laita kansi päälle ja paista puoli tuntia. Ota kansi pois ja paista vielä ilman kantta 15 minuuttia. Koita odottaa, että leipä jäähtyy ritilällä ennen kuin alat nauttimaan, saattaa muuten suu palaa.

Seuraavalla kerralla teen ehkä valkoisemman version, etenkin jos vieraille meinaan evästä tarjota. Itse tykkään kaikista "roskista" ja sattumista leivässä, mutta tästä tuli aika terveellisen makuista. Seuraava saa olla epäterveellisempi malli.


Ja kun nyt kerta on ryhdytty (keittiö)askarteluohjeita jakamaan, niin pannaan vielä yksi jouluaiheinenkin. Ohessa tekemäni ovikoriste jouluksi. Pajusydän löytyi kierrätyslavalta, koristeet ovat sellaisia rikkinäisiä koruja tai yksittäiskappaleita, joita on käsiin osunut milloin mistäkin.

Tässä kranssi roikkuu jo turvallisesti sisäovessa, jossa se itse asiassa edelleen odottaa matkaa alakerran verkkokomeroon kesäsäilöön. Saa nähdä, pääseekö se sinne ennen ensi joulua.

Nukkumatti on paskiainen. Heräsin ennen viittä. Ihmekös tässä taas on ollut aikaa tehdä vaikka mitä. Joko menen aamupäiväunille?

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Ärsytyskynnystä koetellaan

Elämä soljuu tasaisen muuttumattomana. Päivät seuraavat toisiaan, tylsistyn. Etsin työpaikkoja, haen töitä, odottelen haastattelukutsuja, käyn haastatteluissa. Syön, nukun, teen ruokaa, välttelen siivoamista, surffaan netissä, pelaan, luen, katson telkkaria.

Viimeksi mainitun kanssa tosin meinaavat välillä hermot mennä, etenkin mainoskanavilla. Yhden pikavippifirman mainoslaulussa kuulen vuoron perään laulettavan nivusista tai viruksista. Käy korviin. Muutenkin ko. yritysten toiminta on minusta eettisesti väärin ja ajaa ajattelemattomat ihmiset helposti menettämään luottotietonsa, nyt vielä ovat vastuussa aivomadostani. Jumangeuda! Sakkoa, vankeutta ja linnaa mokomille!

Toinen kauhistelun aihe on ollut virvoitusjuomajätin jääkarhukampanja. Siinäpä varsin ristiriitainen mainosteko; firma, jonka toiminta on omiaan tuhoamaan ihmistä, aiheuttaa melkoisen hiilijalanjäljen ja auttaa osaltaan jääkarhuraasujen jääkikkareen tuhoutumista, lahjoittaa rahaa "tietoisuuden lisäämiseen". Karhujen paras tapahtuisi, kun ne saisivat olla rauhassa ihmiseltä tai korkeintaan syödä pari pahinta ja limunaadia lakattaisiin valmistamasta. Niin sitä taas ihmistä huijataan ja kiillotetaan julkisuuskuvaa, että osakkeenomistaja olisi tyytyväinen ja ostaisi toisenkin osakkeen. Ja vielä sellaisen järjestön kanssa, jota olen pitänyt järkevänä. Ei mihinkään enää voi luottaaa tässä maailmassa!

Maailma on melkoisen paska paikka sekä ihmisille että elukoille. Ainakin tänä aamuna, voi olla, että huomenna on taas paremmin. Ruusunpunaiset lasini ovat jälleen kerran väliaikaisesti hukassa, olen saattanut jopa istua ne littaan.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Terveisiä baarista

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun yhden ystäväiseni kanssa päädyimme baariretkelle sunnuntai-illan ratoksi. Hänellä on maanantaina vapaapäivä ja minä taas olen edelleen vapaa kuin taivaan lintunen, niin helposti ylipuhuime toisemme ensin syömään ja sitten vähän juomaan.

Treffasimme Lennonjohdossa. Siellä hihittelimme vapauttamme kuin koulusta lintsaavat pikkulikat. Olimme karannneet arjesta yhdessä jälleen kerran. Yksien jälkeen kävelimme Soul Kitcheniin. Alkuruuaksi vetelimme pienet annokset jättikatkarapuja ja valkosipulietanoita puoliksi. Minä tietysti ahneena paskiaisena poltin suuni heti ensimmäisessä chilijättikatkaravussa, mutta nopeasti sitä toipuu, kun tahtoo lisää maarua rinnan alle. Pääruuksi valitsin tällä kertaa cajunporsasta ja bataatti-perunamuusia söpössä vihreässä potassa (uunivuoka). Ystäväiseni taas natusteli gorgonzolakanaa. Juomana hujahti pullollinen Gnarly Headia. Molemmilla jäi osa annoksesta syömättä, sen verran tuhtia eväs oli. Tarjoilu oli jälleen kerran todella nopeata ja ystävällistä. Moneen kertaan vielä tiedusteltiin, että onhan kaikki ookoo. Meillähän oli. Ja hauskaa kanssa.

Vatsat pinkeinä päätimme ensin kävellä vähän ympäri Kalliota ennen baariin asettumista, koska totta puhuen ei sinne massuraasuun edes juomia olisi mahtunut. Mutta keli oli sen verran vilakka, tuuli niin, että tupee oli irrota, ettei sitäkään pakollista huvia kauan pystynyt. Parin baarin jälkeen ystäväni esitti ujon toiveen karaokelaulannasta, niinpä menimme Populukseen vaihteen vuoksi. Uskomattoman hyviä laulajia oli liikkeellä! Itse en ole flunssani jälkeen uskaltautunut edes kokeilemaan, sujuuko kiekuminen, mutta ystäväiseni vetäisi useampiakin biiisejä. Onneksi laulattelu loppui jo kahdentoista maissa, niin pääsimme ajoissa kotiinkin. Takshilla. Lieväshti horjuen, mutta kotiin.

Herraseuraakin oli tarjolla. Mutta siihen taidan palata joskus myöhemmin.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Ohjeita nuorille naisille (ja vähän miehillekin)

Minähän en miehen elämästä mitään tiedä, mutta naisena olen viettänyt varsin pitkään, koko elämäni. Olen asunut suurimman osan elämästäni yksin, itsenäistaloudessa, tätä en kyllä ihan ole laskenut. Avioliittokaan ei kestänyt kuin viisi vuotta. Luuseriainesta siinä mielessä olen. Miesystäviä on ollut käymäseltään asumassa, kukaan ei pesää päässyt tekemään. ja se toisaalta taisi olla ihan hyvä asia, opin elämään itsekseni. Opin luottamaan itseeni ja taitoihini. Syntymäperheestä taisin päästä eroon varsin vauhdikkaasti jo vähän jälkeen, kun 18 vuotta täytin, sitä ennenkin minua näki vain pidemmillä suorilla. Olen itsekäs ja hankala kaveri ilmeisesti, en aio elää loputtomiin, ehkä n. 70-vuotiaaksi, siksi koitan huolehtia itsestäni, että saan armoitsemurhavälineet itse hankittua itselleni.

Tässäpä kootut ohjeeni kaikille naisen elämää aloitteleville persoonille. Eivät sovi kaikille, kannattaa aina kuunnella itseään ja kehoaan, sieltä se oma tie löytyy. Mikään ei ole niin kamalaa, kun yrittää noudattaa neuvoa, joka ei tunnu oikealta. Pakko on ainakin minulle henkilökohtaisesti rumimpia sanoja maailmassa.

- älä käytä muuta kuin hajustamattomia naamarasvoja, jos tarvitsee niitä käyttää. Jos kasvoissa ei mitään vikaa ole, eikä kuivuutta tunnu, älä turhaan hölvää naamaasi. Vielä kerkeät vanhempanakin. Apteekista ainakin saa hajustamattomia voiteita. Niissä kannattaa satsata laatuun, koska ei niitä kuitenkaan senttisotalla naamaan vedellä. Erityisesti varo parabeenejä! Jos nyt jotain pitää kehua, niin hyaluronihappoa sisältävät voiteet ovat toimineet neljänkympin jälkeen, mutta älä aloita niiden käyttämistä ennen aikojaan!
- ryhdy käyttämään silmänympärysvoidetta kolmekymppisenä. Ei se estä ryppyjä tulemasta, mutta estää se niiden ylenpalttisen riehaantumisen. Etenkin jos käytät päivittäin silmämeikkiä. Ja sitä paitsi ne tuntuvat ihanan viilentäviltä sekä kosteuttavat herkkää ihoa.
- syö kuituja. Etenkin jos teet istumatyötä, et arvaakaan, miten nopeasti ja kivuliaasti peräpukamat iskevät. Tai sitten liiku. Minä en liiku, koska olen möhkäle. Syön kuituja.
- hanki epilaattori, jos karvat rehottavat. Minä sain omani vasta vajaa vuosi sitten, mutta perkele, jos joku yrittäisi sen minulta viedä pois! Tärkeätä on, että puhdistat sen pirun kapineen joka käytön jälkeen, jos tahdot sen toimivan hyvin. Ole onnellinen, jos olet karvatonta mallia, sääli meitä karvallisia naisia, meillä ei ole helppoa tässä yhteiskunnassa.
- juo vettä. Ainakin kaksi litraa päivässä. Älä syö teollista paskaa, eli eineksiä. Hanki pakastin ja tunge sinne kaikenlaista omatekemää, jonka saat sulatettua nopeasti. Mutta mikrossa käytä vain lasi- tai posliiniastioita. Älä sulata tai lämmitä mitään muoviastiassa, siitä irtoaa paskaa. Ruuan ei tarvitse olla mitään gourmet-tasoa joka päivä, mutta usko pois, valkoinen jauhomössö joka päivä nautittuna saa sinut tappamaan itsesi ennen aikojaan. (Krapulassa saa aina syödä pizzaa ja pastaa ja hirveästi juustoa.)
- D-vitamiini ja magnesium ovat ihmelääkkeitä. Tai noh, eivät nyt ehkä ihmelääkkeitä, mutta magnesium lopetti minulla suonenvedot ja laski hivenen koholla olleen verensokerin. Se sitten otetaan iltasella ennen nukkumaanmenoa. D-vitamiinia varmaan voisin vetää isompaakin annosta, mutta toistaiseksi olen tyytynyt 10 mikrogrammaan. Sairastelen flunssia, mutta ne eivät kestä loputtomiin. Hyvä käsihygienia auttaa pitkälle.
- kasvata aina paljon tukkaa. Hiukset ovat kauniita. Etenkin miehellä! Jos hiukset eivät kasva, kaljukaan ei huonompi vaihtoehto ole, mutta ikinä ei kukaan saa liimata haiveniaan pitkin päätä!
- lohkeileviin kynsiin auttaa öljy. Mutta sitä pitää sitten vedellä kynsiin ainakin joka toinen päivä elämäsi loppuun saakka.
- älä huoli, kun kädenselkiin alkaa tulla ruskeita tipluja, kroppaan ja naamaan kasvaa korkeita luomia. Se on vain elämää. Ne eivät vielä ole syöpä.
- tutki tissejäsi. Sinne se syöpä voi tulla! Samoin käy papakokeessa, tissienlitistyksessä (mammografiassa) ja kaikissa muissakin yhteiskunnan tarjoamissa jutuissa. Suurin osa niistä on hyvästä, rokotukset mukaan lukien.
- jos saat tyttären, kerro hänelle kuukautisista, intiimihygieniasta ja seksistä. Niitä asioita opetellessa voi mennä yllättävän pitkään ja tietämättömyys voi aiheuttaa todella kiusallisia tilanteita. Kerro samat asiat myös pojalle! Etenkin intiimihygienia. Maitohappobakteereja sisältävät pesuliuokset pelastavat vielä parisuhteita! Tai ainakin oraaliseksin.

- älä koskaan menetä itseäsi. Älä anna määräysvaltaa toiselle ihmiselle. Siitä ei hyvä seuraa, itse olen elävä esimerkki siitä, kuinka huonoksi tilanne voi pahimmillaan mennä. Paitsi että minäkin olen oman lapsuuteni vanki tietysti, kun ei ollut arvostusta kääpiönä, niin eipä osannut itse itseään arvostaa vanhempana. Ja sitten teki niitä tyhmiä ja rumia ratkaisuja.
- pidä aina oma pankkitilisi. Perusta vaikka sen tärkeän kanssa yhteinen, jonne molemmat tungette pätäkkää saman verran, mutta pidä oma tilisi. Ja pidä jemmarahasto. Rakkaus voi loppua. Samoin on avioehto ihan hyvä ja hieno asia, ei se rakkautta ja luottamusta vie. Älä koskaan vaadi toista maksamaan sinun tahtomiasi asioita, siinä koitellaan katkeruuden rajoja. Älä itse maksa toista hiljaiseksi, ei se auta, ne tahtovat aina lisää.
- älä jää vellomaan katkeruuteen. Se on loppumaton suo, eikä auta mitään. Ihan oikeasti, ei tarvitse mikään naminami-nainen olla, mutta silti mieluummin kannattaa kokeilla hyvää kuin pahaa. Ja etsiä sitä malkaa aina ensin omasta silmästään, ennen kuin alkaa muiden silmiä kaivellä. Tämä ei silti tarkoita sitä, että pitäisi sietää mitä vaan. Joskus paras ratkaisu on katkaisu, hankkiudu eroon ilkeistä tai katkerista ihmisistä, ne vaan myrkyttävät sinutkin. Silti saa pitää välillä väninäpäiviä, se tekee hyvää sielulle, etenkin jos on jotain vänisemisen aihetta. Ilo on erittäin tärkeä ja kannatettava asia ihmisen elämässä! Pidä ilosta kiinni! Naura ja leiki!
- mitä vanhemmaksi tulet, sitä vähemmän sinulla on ystäviä. Älä hukkaa hyviä ystäviäsi! Anna tilaisuus myös uusille ihmisille.
- älä elä vain seurustelukumppanille tai puolisolle, koska katso edellinen kohta
- vihaa vain, jos vihan kohde on sen arvoinen. Aika harvat ovat. Minäkään en enää jaksa vihata kuin viisi minuuttia kerrallaan ja sittenkin jo alkaa itkettämään.
- valehteleminen on joskus hyvästä. Kaikkea EI KANNATA KERTOA. Koita jaksaa elää salaisuuksiesi kanssa. Kirjoita ne vaikka nimettömään blogiin, mutta älä kerro kaikkea. Saattaa olla, että tapat enemmän kun tahdotkaan.

- säästä ainakin kaksi kertaa oma bruttopalkkasi. Mieluummin vielä enemmän. Terveisin työtön luuseri.
- älä elä vain työllesi, koska jonain päivänä voit herätä todellisuuteen, jossa sitä ei ole. Terveisin se sama kaveri kuin yllä.
- itke kun itkettää, mutta älä itke koko ajan. Laske irti surusta, joka kerta se tulee vähän heikompana takaisin.
- jokainen meistä tekee tyhmyyksiä. Kadu, mutta älä jää vellomaan katumukseen. Ja jos yön hiljaisina hetkinä joku sisälläsi koittaa muistuttaa tekemistäsi tyhmyyksistä, totea vain viileästi, että sillon oli silloin ja nyt on nyt. Tytöt jaksaa heilua. Kaikki tekevät sitä, kaikille sattuu ja tapahtuu. Punastele, jos siltä tuntuu, mutta koska SE ON JO TAPAHTUNUT, sinä et voi sille mitään. Koita katsoa, ettei niin käy jatkossa.

- puhu ja kuuntele. Älä vain kuule tai hölötä. Kuunteleminen ja myötäeläminen ovat sinun suurimmat lahjasi ympärilläsi oleville ihmislle. Kuuntele myös vieraita, mutta koita pitää maalaisjärki päässäsi. Tai katuälykkyys. Ne ovat itse asiassa aivan sama asia. Sillä ei oikeastaa ole mitään väliä, oletko maalta vai kaupungista, molemmissa lainalaisuudet ovat samat, maalla on vain vähemmän ihmisiä. Ja se saa suurimman osan ihmisistä muuttamaan kaupunkiin. Mutta myös maalla on elämää. Ainakin siellä on sieniä.
- ole oma itsesi. Opettele tuntemaan, kuka olet. Minä esimerkiksi olen äärettömän tunteellinen, itkijänaisista seuraava. Saatan pillahtaa itkuun ihan vaan jotain asiaa muille selittäessäni. Välilä nauran niin, ettei loppua näy. Melkein kuset houssa. Silti pidän itseäni ihan vakavasti otettavana ihmisenä. Annan itselleni anteeksi, koska kuka muu antasi, ellen minä itse?

- jos lisäännyt, ole läsnä lastesi elämässä. Kehu ja kannusta, halaa, aseta rajat, ole laumanjohtaja, ole vittumainen vanhempi. Sinä et ole heidän ystävänsä, eikä se tarkoita, etteikö hauskaakin saisi olla. (Minä en tuota osannut, siksi en tehnyt kääpiöitä. Mutta eivät kyllä osanneet minun vanhempanikaan. Raukat.)
- hyvät käytöstavat ja kaunis suomen kieli ovat aina vahva plussa tilanteessa kuin tilanteessa. Lue Käytösten kultainen kirja. Lue myös raamattu, että tunnistat vihollisen, kun se vastaan tulee. Vihollinen on ulkokultainen ja ruma, aikamme kultainen vasikka, joka usein kietoutuu mammonan herkulliseen viittaan.
- älä pakota lasta syömään. Kyllä se oppii. Minullakin kesti 20 vuotta ja nyt vedän mitä vaan. Liikaakin. Sitten kun olet oppinut syömään, kokeile, muuten et koskaan tiedä, mitä maailmalla on sinulle tarjottavaa. Jos et kokeile, häviät.

- ylenpalttiinen laihuus on pahasta. Niin on ylenpalttinen lihavuusikin, teveisin ylipainoinen kaveri. Mutta jos olet ylipainoinen, ei toinne joka välissä itkeä, että nyt on kuulkaas niin, että oon ihan kamala. Hah! Paskat sille, Nättejä ollaan kaikki nakuina ja vanheneminen kuuluu kuvaan. Minä en tahdo mennä krematorioon täynnä kemikaaleja ja silikonia. Rupsahdan tyylillä, vaikka tahdonkin päästä kaksoisleuasta eroon. Siihen ei tarvita kuin kirurgin veitsi.
- parhaat asiat elämässä saattavat olla ilmaisia, mutta älä silti menetä luottotietojasi omaa typeryyttäsi. On paljon ihanampaa ja helpompaa nauttia tuoreesta rakkaudesta tai muista onnenrippusista, kun pöytään voi kantaa tuoreita vihanneksia, mansikoita, kuplajuomaa ja lihapalan samalla. On paljon helpompaa itkeä surujaan, kun voi nauttia oman kodin lämmössä lasillisen rauhoittavia juomia kuin että tekisit sen saman yleisessä vessassa ja menet nukkumaan pankkiautomaattiin. Ai, mutta sellaisiakaan ei enää ole...
- jos et löydä sopivaa ihmisseuraa, eläin korvaa paljon. Sen reaktiot ovat vielä huomattavasti rehellisempiä kuin ihmisen. Lapsi EI ole eläin eikä lisuke. Lapsi ja lisääntyminen tekevät sinusta historiankirjan. Siksi minulla ei lapsia ole. Eläimiä on ollut, pitäisi varmaan hankkia jatkossakin.
- aina ei voi olla onnellinen ja elää sata lasissa. Usein tyytyväisyys ja hiljainen ilo ovat enemmän kuin riittävästi. Hyvin sujuva arki on uskomaton saavutus!

- älä sekoa viinaan, seksiin, huimausaineisiin tai rahaan. Kaikella tuolla on paskainen loppu. Kaikkea kannattaa toki kokeilla, jos tajuaa lopettaa ajoissa. Tunne itsesi. Minä esimerkiksi tulen perheestä, jossa on alkoholismia kaikille varpaille ja sormille. Silti nautin alkoholia, rakastan humaltumista, mutta kärsin krapulan seuraavana päivänä. Rakastan myös seksiä, vaikka äitini on abbedissoista seuraava laji. Hän vain ei ymmärrä seksiä. Muista, jos toistat mitä tahansa asiaa riittävästi, tai uppoudut siihen kaulaasi myöten, se menettää nautinnollisuutensa ja muuttuu pakoksi. Sinä et tahdo pakkoa elämääsi!
- seksistä tuli mieleen, että kannattaa opetella se omin käsin onneen -juttu. Ihan vaan oman itsensä takia, on paljon mukavampaa.

- vaadi aina alatekstit. Ei kun mikä se on? Subtitles? Tekstitys? Älä koskaan kuuntele dubbausta, koska se on paskaa!
- lue! Lue aina kun on mahdollisuus ja kokeile lukemisten suhteen rajojasi. Mutta älä koskaan tuhlaa kallisarvoista aikaa kirjaan, joka vielä puolivälissäkin tuntuu paskalta. Hyvän kirjan tunnistaa alkumetreiltä, kun harjaantuu lukemiseen. Älä luota yleiseen mielipiteeseen, jos mielesi tekee lukea romatiikkaa ja rakkautta, lue sitä. Jos rakastat scifi-kirjallisuutta, älä epäröi kertoa sitä muillekin. Ei se paha asia ole. Lue lapsellesi, lue dementoituneille vanhemmillesi, lue koomassa makaavalle ystävälle. Joku osa heistä ymmärtää AINA!
- älä varasta tai vahingoita kirjaston kirjoja. Me tarvitsemme niitä vielä. Tai tähän kai pitäisi todeta, että lapsenne niitä tarvitsevat sitten, kun internet kaatuu ja tulee se pitkä kylmä yö.
- koita opetella jotain luontojuttuja. Ihan vaan siksi, että et olisi pelkkää teknologiaa ja muovia. Opeta luontojuttuja kääpiöillesi. Katso edellinen.
- IKINÄ et saa lakata opiskelemasta, jos vaan sinulle tarjotaan mahdollisuus. Myös elämänopiskelu käy opiskelusta, ei sitä aina koulussa tehdä ja arvosanoja saada. Arvosanat ovat opettajia varten, eivät elämää! Usemmiten on erittäin hyvä, että vain läpäiset kurssin, ei siitä tarvitse  kymppiä, vitosta tai kolmosta saada. Pääasia, että opit!

- vanhemmista puheenollen; sinun ei tarvitse rakastaa vanhempiasi. Saat vaikka inhota heitä sydämesi pohjasta. He kuitenkin tulevat vanhetessaan lapsiksi jälleen, niin tulet itsekin, koeta olla heille ystävällinen. Eihän sinun tarvitse kertoa heille kaikkea. Koita sietää ja ymmärtää. Sinua ei olisi olemassa, ellei heitä olisi, vaikka he ovat olleetkin vajavaisia. Älä loukkaa, ettei sinua loukattaisi. Anna olla.
- rakasta aina kun sinulle tarjotaan mahdollisuus. Älä jatä tilaisuutta käyttämättä, mutta älä hukkaa itseäsi. Elämä ei ole mikään ritariromaani, me ihmiset olemme vajavaisia. Rakasta myös vajavaisuutta, mieti, oletko itse täydellinen.
- epäile ja ole epäluuloinen. Ei kaikkea tarvitse purematta niellä. Ihmisissä on kusipäitä ja aatteet saattavat pettää. Pidä kiinni periaatteistasi, mutta älä ole muuli. Myönnä olevasi väärässä ja pyydä anteeksi, jos on tarve. Myy vaikka äitisi, jos se pelastaa sinut - eiku...
- nuku. Vanhempana todennäköisesti löydät itsesi keskeltä uniongelmia. Nauti unesta niin pitkään kun sitä riittää. Minäkin olin aikanaan ihan kuulu pitkistä ja katkeamattomista unistani, en ole enää.
- sen lisäksi tee aina niin kuin tahdot, mikäli kuvauksissa ei vahingoiteta muita ihmisiä. Olet vastuussa itsestäsi ja jälkeläisistäsi. Mitä tahansa teet, älä tuhoa tätä palloa.

Päätän saarnani täältä tähän. Itse en suurinta osaa näistä neuvoista koskaan saanut, enkä noudattanut. Osaa olen, mutta se on ollut ihan intuitiivista. Ehkä minun sittenkin olisi kannattanut sinne baariin mennä. Voi olla, että tämän jälkeen minun ei enää ikinä tarvitse kirjoittaa mitään. Eikö lie, että tässä tulivat tärkeimmät. Loput saavat opetella itse. Tai sitten niin kuin elämässä yleensä käy, tehdään ihan omalla mallilla.

lauantai 19. tammikuuta 2013

Epäsointujen konsertti

Ahdistus tulee aaltoina. Niin kuin aalloistakin sanotaan, joka seitsemäs on suuri, ahdistuksessakin on joku omituinen logiikkansa, jonain päivinä se on erityisen painava ja lytistävä. Seuraavana päivänä on yleensä vähän pöllämystynyt olo ja sitä seuraavana aletaan olla jälleen normaaliminän kanssa tekemisissä. Pitäisi vaan muistaa tuo myös pahimman kurimuksen keskellä. Viikonloput ovat yleensä ahdistusvapaata aikaa, koska silloin ei varmasti puhelin soi ja tuo huonoja uutisia.

Eilinen oli täydellinen pakastimen sulatuspäivä. Aamusella kantelin tavarat parvekkeelle ja nappasin jaakaappipakastimesta virran irti. Reilussa tunnissa epäsointuinen jäiden kilinäkonsertti oli ohi, pesin hyllyt ja napsautin kapistuksen päälle. Vaikeampaa olikin saada pakastin kylmenemään riittävästi, että pystyin täyttämään sen jälleen. Melkein pari tuntia meni. Kaiken kaikkiaan kuitenkin helppo rasti siihen verrattuna millaisia talkoita vanhojen pakastimien ja jääkaappien kanssa joutui pitämään. Muistan yhdenkin kerran 80-luvulla, kun prosessissa meni ystävättären kanssa pullollinen alkoholia. Humala tuli, mutta pakastin suli. Loppupelissa tosin taisimme käyttää jopa kättäpidempiä apuvälineitä. kun baariin alkoi olla kiire. Freonia ei laskettu kuitenkaan luontoon.

Kakusta tuli erinomaista. Söin iltapalaksi siivun, lohtukakku takasi hyvät unet. Osa meni pakastimeen, osa odottaa jääkaapissa. Tänään ajattelin siivota. Nenä on tukossa, se on aika hyvä merkki, että tarttis varmaan tehdä jotain. On se luojan lykky, että huoltomies kerkesi vierailla juuri ennen pakastimensulatusilman saapumista. Täällä olisi aika viileätä nyt. Mutta eipä ole enää! Lämmintä on!

Olisi kiva päästä kuuntelemaan jotain ravakkaa silmäniloa. Puistella vähän pölyä korvienvälistä. Sitä kun tuntuu sinne kertyvän. Tanskan pojat kelpaisivat.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Lämpenee, kylmenee, kuumenee, viilenee, pakkastaa, kuolee

Rakas päiväkirja,

Turmiolan Toini täällä, terve. En enää jaksa yhtään. Tai jaksan, mutta minulla on hetkellinen "ei enää yhtään tänään eikä IKINÄ, syökää päänne ja muut osat, menen ja heitän kirveen kaivoon, menen ja heitän kirveellä kaikkia, sen jälkeen sukellan itse kaivoon perään"-kohtaus. Kävin kahdessa haastattelussa sekä sain yhden hylkäävän puhelun, jonka sivulausessa kysyttiin, olenko excel-guru, olisiko minusta pivot-taulukoimaan, tietotoimistoa pitämään ja lomakkeiden tekoon, siinä sivussa toki oman alani touhut hoitaen. Justiinsa juu, ihan minun ekspertiisiäni liipataan. Mutta päivän ensimmäinen haastattelu meni hyvin. Jopa niin hyvin, että jos ei minua parempaa ole tarjolla, veikkaisin posiitiivista lopputulemaa. Pitää vain odottaa, että he saavat haastattelut loppuun. Päivän toinen oli haastattelu helvetistä.

Ilma on kaunis kuin viileän kylmä upea pohjoinen morsian, aurinko paistaa, lumi kimmeltää, merenperkelekin siellä jossain näyttäytyy, maisema on Helsingin turistipamfleteista, ja minä rääväle, pohjoisten metsien karvaturri ja loka, loikin epävarman metsäsian tai poron askelin kohti uskomattoman upeata villaa Eirassa. Historia havisee ympärilläni ainakin kaksi kertaa ikäni verran. Tiedän olevani entisen Helsingin periferiassa. Tiedän myös olevani väärässä paikassa. Ihailen residenssin jumalaista juuri remontoitua sisäosaa, seinämaalauksia ja lyijylasi-ikkunoita. Vastustan kiusausta ryhtyä kuvaamaan niitä kännykkätallentimellani. Talon isäntä, potentiaalinen esi-ihmeeni, esittelee paikkoja minulle kuin maksettu opas. Hieno alku.

Sitten tulee haastattelu. Konsulentin perkele on myöhässä, hän ei ilmiselvästi ole valmistautunut pätkän vertaa, minut on vedetty pakasta ensimmäiseksi, jolta ei odoteta mitään. Eikä edes kättele minua! Olen väärin pukeutunut, sen huomaan nopeasti. Minulle v*tuillaan. Potentiaalinen esihenkilö saa minut sekoamaan sanoissaan. Sekoilen niissä itsekin, en enää muista, mitä minun oli tarkoitus sanoa. Vaikka olisin ollut periaatteessa hyvinkin täydellinen hakemaani työhön, tiedän, etten tule sitä saamaan. Oikeastaan säästän itseni suurelta harmilta, lohdutan itseäni, koska tappoa ja murderia olisi voinut hyvinkin olla liikkeellä, mikäli minut sinne olisi haalittu. Haastattelusta lähtiessäni huomaan, kun aulassa odottaa täydellisesti pukeutunut ja kaikki karvat kohdallaan oleva kandidaatti. Kultaiset korut vilkkuvat, purperreja ja hermeksiä on liikkeellä. Tiedän, ettei minulla ole enää jatkoa kyseisen paikan suhteen. Eikä minua enää edes harmita!

Paluumatkalla pysähdyin suutarissa. Ne ostamani liukasteluraudat eivät koskaan istuneet kenkiini. Tai niinnoh, istuivat kyllä, mutta eivät yltäneet kiinni, sen verran korkeajalkainen olen. Pakko oli käydä hankkimassa jatkopalat, suutarista, kun ei kerta pirsmasta saanut. Kotona kun testasin, nyt homma toimii! Ilo! Loppui se ininä, ettei muka Tsadissa voi talvella kävellä tappamatta ranteitaan, terveisin kolmesti ranteensa murtanut kaveri. Toivottavasti ne toimivat, kun seuraavan kerran jalkani ulos laitan vakavamielisesti, milloinkahan sekin tapahtuu?

Kotona tein ensin juustokakun (kun nyt kerta opin sen), mikäli hyvin käy, täällä on open house kuplien kera. Tai sitten saavat naapurin herrat yliannostuksen kaggua. Sitten tuli talonmies - ei kun heitä ei saa enää sillä nimellä kutsua, huoltomies - avecin kanssa, joku opportunisti, eiku oppipoika sillä oli matkassa. Sillä välin minä väänsin lihapullataikinaa, kun he korjasivat wc-istuimen ison huuhtelun ja olohuoneen patterin. Nyt saa räyhäkkäästi kakkia ja ottaa välillä villasukatkin pois, koska täällä on lämmin. Uskomatonta! Lämpö!

Tajusin jotain itsestäni. Minähän olen ihan vahingossa päässyt opiskelujeni jälkeen paikkaan, jossa ulkoiseen habitukseen ei ole kiinnitetty turhan paljon huomiota. Voi kai minua luuseriksikin kutsua, kun tiedän kaikesta vähän, mutta en mistään riittävästi. Sillä perusteella minut on otettu töihin aikanaan, ei ulkoisin seikoin, ei minkään alan asiantuntijana, vaan yleismiehenä, niin ihmeellistä kun se onkin, näin jälkikäteen ajateltuna. Silloin vielä sellaisille ihmisille oli töitä. Minun ei vaan silloinkaan annettu kukkia, koska esihenkilöni rajoitti minua, minun kuviteltiin pysyvän aina samanlaisena. Siitähän suurin osa mutinadilemmasta tuli, rutisin tahtovani lisää vastuuta, koska tiesin liian hyvin työni, eikä minulle annettu lisää. Olen hallinnon ihmelapsi, teen mitä tahansa, mutta missään lajissa en ole ekspertti.

Olen luottanut aivan liikaa siihen, että olen kiva, mukava ja hauska. Paskat sellaista ihmistä enää etsitä minnekään, päinvastoin se vaikuttaa epäilyttävältä. Toisaalta jos hakisin paikkaa ahdistuneena, masentuneena ja pariin kertaan tapettuna, niin potentiaalinen työnantaja varmaan soittaisi minulle piipaa-auton, eikä laskisi enää liikenteeseen, jos yhteiskunnallisesti ajatteleva olisi. Sekin nimittäin tuli mieleen tuossa "ei kivassa" paikassa, kun yksi kysymyksistä liippasi suhteellisen läheltä, onko minulla minkälaista kokemusta alasta, olisin voinut kertoa, että juu on, ihan omakohtaista. Eikä kukaan auttanut silloinkaan. Siinäkin mielessä se varmaan olisi ollut huono työ, parantaja olisi koittanut salakavalasti parantaa itsensä takaapäin.

Kunpa osaisin muutakin kirjoittaa kuin päiväkirjaa! Kunpa tulisi lottovoitto! Ameriikan perintö! Kunpa olisin kokki! Kunpa saisin BetB:een! Kunpa olisin mies, enkä hiiri, kunpa olisin rohkea leijona. Kunpa minulla olisi selkeä suunta ja tahto edetä jonnekin, eikä vain lillua ja vanutella. Mutta kun en ole, olen kovin rajallinen ja kovin heikko. Tämän kanssa sitä on vaan elettävä, nyt taitaa olla vähän liian myöhä enää ryhtyä väkivaltaisiin ohjausliikkeisiin. Onhan se hienoa, että on edes päiväkirja ja kolmisenkymmentä lukijaa. Onhan se hienoa, että on ollut elämä.

Rakas päiväkirja. Olen niin väsynyt. Minä en ehkä jaksa tätä.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Sitku ja nytku

Olen alkanut epäillä olevani tekemässä suurta tyhmyyttä ja havokkia itselleni. Hain jälleen kerran yhteen työvoimatoimiston järjestämään koulutukseen, tänään on haastattelun vuoro. Todennäköisesti koulutuksen kautta saamani työ ei tule vastamaamaan vaativuustasoa, johon olen tottunut. Todennäköisesti siinä on liikaa rutiineja, liian vähän vaihtelevia tehtäviä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Minulla on sellainen tunne, että olen tekemässä virheen.

Nyt mietin, rankaisevatkohan ne minua, jos ilmaisen tahtoni, etten tahdokaan koulutukseen. Todennäköisesti kyllä. Toisaalta voinhan aina aloittaa koulutuksen ja jos saan "oikeita hommia", lopetan joutavan höyryämisen. Mutta olisihan siinä toki jotain tekemistä sillä välin, kun olen työttömänä. Minä taidan kuitenkin tarvita tekemistä, että pysyn henkisesti hengissä. Mutta jos nyt kuitenkin haastattelussa kertoisin murheeni, ehkäpä he eivät otakaan minua koulutukseen. Ehkäpä he ovat samaa mieltä kuin minä.

Tiedän, että jos jossain vaiheessa saan töitä, tulen pitämään työttömyysaikaa itselleni erittäin hyvänä, parantavana ja innostavana kokemuksena. Kyllähän minä tajuan, että olen joutunut ajattelemaan aivan toisenlaisia asioita kuin töissäollessani, olen löytänyt elämääni arvoja, joiden olemassaoloa en ole joutunut tähän saakka ajattelemaan. Tiedän, mitä tahdon ja miksi tahdon. Olen oppinut itsetuntemusta ja itsehillintää.

Eilen illalla tuli jälleen kutsu uuteen haastatteluun. Hyvä oli, että tulikin, ja hyvä, että on sitä itsehillintää, koska toisessa puhelussa minulle kerrottiin, että olin hyvä kakkonen yhteen paikkaan. Asiaa oli pohdittu kovasti, mutta valituksi oli tullut henkilö, jolla oli alalta kokemusta ja käytettävät ohjelmat olivat hänelle ennestään tuttuja. Minua vaan nauratti puhelimessa, shokkireaktiot voivat olla niin monenlaisia. Jälkeen päin laskeutuu taas kivi sydämelle ja pala kurkkuun, ne tavanomaiset eväät. Mutta pakkohan siitä vaan on yli päästä, että voi valmistautua uusiin koitoksiin, niitä onneksi tuntuu nyt riittävän.

Asiasta puunkuoreen. Kävin uusimassa kestolottoni Veikkauksen sivuilla, olin tipahtaa pyllylleni, tai olisin, ellen olisi istunut jo, kun pelitilini saldo oli yli 50 euroa! Olin saanut jokeri-voiton joskus joulukuun alussa. Ihmettelin vähän, kun mielestäni olin asetuksiin merkinnyt tahtovani voitot tililleni, mutta hyvä näinkin, kun kuitenkin välillä tulee poikettua Veikkauksen sivuilla, ainakin silloin kun tahdon osallistua johonkin kanta-asiakasarvontaan. Kansanterveys lahjoitti minulle rahaa takaisin ja minä hullu sijoitin suurimman osan siihen takaisin, että pääsen taas haaveilemaan seuraavat kymmenen viikkoa suuremmasta voitosta. Nimittäin jos nyt se suuri voitto tulisi, lakkaisin hakemasta töitä ja keskittyisin loppuiäkseni vapaaehtoishommiin. Jotain pitäisi tehdä, mutta stressin, surun ja mielipahan poistaisin elämästäni.

Eikä kannata ehdottaa, että miksi nyt en sitten alkaisi tehdä niitä vapaaehtoishommia. Ei käy. En pysty. En tahdo yhtään ylimääräistä ahdistuksen aiheuttajaa elämääni tällä hetkellä. Vasta sitten kun itselläni ovat asiat käsiteltävässä kunnossa, voin auttaa muita. Eläkkeellä tai lottovoiton saatuani.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Metsä vastaa, kun sinne huudellaan riittävästi


Nollis se on utelias tyyppi. Aina jotain kyselemässä, vonkaamassa ja kiusaamassa... Nytkin tuli vakava kysymyslista vastattavaksi päivänä muutamana. Lupasin hoidella, jos siltä tuntuu, ehkä. Näköjään vastaan kuitenkin.

1. Mistä haaveilet tällä hetkellä?
Töistä ja poikaystävästä. Haaveita siis on, mutta itse en juurikaan voi vaikuttaa niiden toteutumiseen. Tai korkeintaan vain 50 %. Toiveena olisi, ettei tilanne enää pahemmaksi muuttuisi, tämäkin on jo riittävän raskasta tällaiselle henkiselle mimosalle.

2. Millainen oli vuosi 2012?
V*ttu, mitä paskaa! Noh, ystävät kyllä ovat ihania ja silleen, mutta muuten olen kuin maani myynyt ja toista aloittamassa.

3. Oletko aamu- vai iltaihminen?
Töissä aamuihminen, vapaalla yöihminen. Viime aikoina on mennyt enemmän iltaa ja yötä, mutta jos töitä joskus saisin, heräilisin taas kukonlaulun aikaan, eikä tekisi tiukkaakaan.

4. Minne haluaisit matkustaa nyt?
Töihin. Bussilla. Tai sitten sen lottovoiton saaneena jonnekin Karibialle, nukkuisin päivät ilmastoidussa bungalowissa, vähän uiskentelisin, ruokkisin naapuruston kisuja ja kävisin burkhaan pukeutuneena retkillä, iltasella siirtyisin riippumattoon lipomaan herkullisia hedelmäjuomia (terästettynä rommilla tietenkin) ja vonkaisin nuoria miehiä. Olisin saarien ainoa olminvärinen turisti.

5. Minkä asian tekisit toisin menneisyydessäsi, jos voisit?
Montakin! En menisi naimisiin. Opiskelisin ensin laivakokiksi ja sitten it-guruksi.

6. Lempiruoka ja kuka sen valmistaa?
Mausteiset eväät maistuvat minulle. Ihan omatekemänä, mutta kyllä ravintoloissakin hyvää ruokaa saa. Ja kaveritkin tekevät herkkuja.

7. Miten haluaisit viettää eläkepäivät?
Katso kohta neljä.

8. Elämäsi eläin?
Miau. Kissat. Etenkin Elvis, norjalainen metsävillapaita, rauha hänen sielulleen. Ja Kirppu, koska sekin rakashtaa ihmishiä!

9. Sielunmaisemasi?
Mitä? Sisällä piilossahan se on. Hehe, eiku Pohjois-Karjalan vaaramaisemahan se on. Ehkä vielä järvenrannasta katseltuna.

10. Tärkein esine kotonasi?
Silmälasit ja tietokone.

11. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi?
Syön vähän liikaa. Kyllä taidan elää syödäkseni, kun vihdoin olen makujen maailmaan päässyt.

Siitäs sait, ootko ilonen nyt? ;-D Tuleeko mieleen, että olisi kannattanut jättää kysymättä?

Oioi, aikoja ja tapoja

Pohdiskelin tapahtumaköyhää elämääni, huomaan kehittäneeni omituisia tapoja työttömyyteni jatkuessa.

Keitän kahvia vain aamulla. Nykyään keitän kahvin kahdeksi aamuksi kerrallaan, toinen kupillinen (0,4 l) menee termokseen, josta lämmitän sen mikrossa seuraavana aamuna. En ole huomannut merkittävää pahentumisilmiötä. Voi tosin olla, että makuaistini on kuolemassa. Voi olla, että tummapaahto kestää paremmin termoksessa kuin vaaleapaahto. Lämmitän myös maidon mikroaaltouunissa, koska tahdon kahvini kuumana, en haaleana, käytän niin paljon myös maitoa, että se viilentäisi kahvin jääkaappikylmänä kuppiin osuessaan. Iltapäiväkahvi on kadonnut repertuaarista kokonaan ja iltakahvia juon vain silloin, kun siihen on kissanristiäisissä tarjolla jallua, viskiä tai muuta soveliasta alkoholia sekä kermavaahtohöttöä.

Välttelen kaupassakäymistä. Siellä ahdistaa. Siksipä yleensä vähän kaikki on loppu, ennen kuin saan pakotettua itseni pesemään hiukset ja laittamaan ihmisvaatteet päälle. Samasta syystä työhaastattelut ovat helvetistä. Viikonloppuisin yleensä saan vaatteet päälle ja naaman kammattua, koska tulee tavattua ystävällismielistä sakkia. Huomaan pieniä erakoitumisoireita itsessäni, mutta toisaalta ei se vaarallista ole niin pitkään, kun kuitenkin menen haastatteluihin ja käyn kaupassa. Tälläkin viikolla on luvassa molempia.

Oikeastaan kaikki elintoimintoni ovat hidastumassa työttömyyden edetessä. En jaksa siivota, en tiskata enkä pestä pyykkiä, koska ei ole tarvetta ja aikaahan on. Roskien vieminen on nyt vielä toistaiseksi onnistunut, en ole ryhtynyt keräilemään roskapusseja minnekään jemmaan. Lakanoiden vaihtosykli on hidastunut, vaikka tiedän varsin hyvin, miten ihanaa on solahtaa puhtaisiin lakanoihin. Pyykkiä ei muutenkaan tule juuri nimeksikään, koska olen yksin kotosalla suurimman osan aikaa.

Vaikka raha ei kasvakaan enää puissa, olin pakotettu vierailemaan E. Bruunin verkkokaupan alennusmyynnissä. Sieltä löytyi se juliste, jonka perään kesällä huutelin, mutta joka jäi ostamatta, koska lamaannuin. Koska en osannut valita kahden välillä, otin toisenkin. Onpahan olohuoneen isoon kehykseen mitä vaihdella. Siinä tähän saakka nakottanut Beatles-juliste on ollut kurja korvike, paremman puute. Kun on lapsuutensa viettänyt Bruunin julisteita katsellen, ne vain jotenkin huutavat minulle nostalgiaa ja estetiikkaa. Yksi parhaita muistojani lapsuudesta ovat ne pienet limunadipullot, joissa oli repäisykorkki tai rengaskorkki. Sain joskus saunaan lauantaisin sellaisen, miten hyvältä maistuikaan lasillinen limpparia ja saunalenkki! Viikonloppuna muuten join lapsuusaikojeni lempilimpparia, Omenaporetta, pienen pullollisen roskaruuan kanssa. Olipa se hyvää!

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Hyvin rumuttu

Jopas on taas vähälle aikaa ollut ruminaa. Perjantaina ennen ystäville menoa pysähdyin Pazilassa baarissa pikaisesti. Onnittelin kolmatta ystävää lasillisen ääressä, ennen kuin jatkoin varsinaiseen kohteeseen. Siellä pariskunta minua malttamattomana odotteli - ruuantekoon tietenkin. Pienilla muutoksilla teimme vodka-chorizopastaa. Jälkiruuaksi oli kaupan suklaakakkua. Hiiveesti heekkuja!

Mukavan leppoisa oli ilta sopivien ruokajuomien kera, kissaterapiaa, hienoja jännittäviä uutisia ja vielä poikkeaminen lähibaarissa, ennen kuin kotiin ajelin. Joo. Taksilla. Nimittäin laskin nopeasti, kun juuri kahden jälkeen siirryin tien varteen, että jos aikaisemmin olisin lähtenyt, kiusaus käydä baarissa olisi keskustassa osoittautunut niin vahvaksi, että sinnehän minä olisin kammennut kuitenkin. Ja tuskin olisin vain yhtä ottanut, eli kolme drinksua á 6 euroa, bussi sinne 2 eur, yöbussi kotiin eur 4, alakanttiin laskettuna 24 euroa. Itse asiassa siis voitin, kun siirryin baarista suoraan taksiin ja maksoin vain 22 euroa taksista, pääsin liukastumatta kotiin. Tosin ne potentiaaliset poikaystävät jäivät myös tapaamatta, mutta ehkä sekin on vain suurta säästöä pidemmän päälle.

Lauantaina oli roolipelipäivä. Vaikka ruokateema oli roskaruoka, tiesin, että minähän en linjastani luovu, lupasin tuoden lihapullia. Tietysti tein ne itse, hyviä tuli, tällä kertaa kokeilin uutta keinoa uunikypsennykseen, ensin 7 minuuttia 300 asteisessa uunissa ylimmällä tasolla, sitten pullien kääntö ja 220 asteessa 8 minuttia. Täydellisiä meheviä, ruskeita palleroita! Tuota kypsennystapaa aion käyttää jatkossakiin. Vielä esikeitin 5 minuuttia lohkoperunat mukaan, maustoin ne ja pelipaikassa kumosin uunipellille 200 asteeseen 30 minuutiksi. Onneksi muut olivat totelleet pelinjohtajan roskaruokatoivetta, tarjolla oli uunikuumia ranskalaisia, nakkeja, gotleria, majoneesia, sinappia, ketsuppia, vihreätä salaattia ja paria kurkkusalaattia. Ja nomsseja. Paljon hyviä karkkeja jälkiruuaksi.

Tämä on jo toinen roolipeliseikkailu ja porukka, jossa olen mukana. Liikumme Dyynin ja Fireflyn tunnelmissa. Ihmiset eivät tunne niin hyvin toisiaan, ryhmä on varsin erilainen, niinpä olemme ehkä hivenen kohteliaampia toisillemme ja vähän arastelemme ratkaisujamme. Tai minä ainakin, olen niin tottunut jo varastelevaan hobittihahmooni, että nyt kun minun pitäisi esittää rohdoissa pyörivää röyhkeätä telepaatti-salamurhaajaa, olen vielä vähän hakemassa linjaani, enkä välttämättä aina löydä ratkaisua, mitä edes hahmoni voi tehdä. Mutta se kehittyy, tiedän, pari pelikertaa ja pääsen hahmon nahkoihin. Nytkin kyllä pääsimme hyvin eteen päin, saimme kaapattua demoneilta ja liekehtivältä mieheltä avaruusaluksen, jonka myymme ja saamme täytettyä matkakassamme. Sitten kohti uusia pettymyksiä, ei kun seikkailuja tietenkin! Roolipelissä harvemmin pettyy.

On se hyvä, ettei huomenna ole työpäivä. Tällaisen viikonlopun jälkeen kaipaan lepoa ja pohdiskelurauhaa. Tuli taas paljon uutta tietoa, luvassa on mielenkiintoinen viikko. Otan irti kaiken työttömyydestä. Vai jokohan olen lottovoittaja ja oloneuvos? (Tässä se nähdään, mitä 10 tunnin yöuni tekee ihmiselle, optimismia ja hyvää mieltä on liikkeellä, pe-la yönä uni jäi viiteen tuntiin, joten otinkin sitten viime yönä vahingon takaisin ja kamppasin nukkumatin vahvasti sängynjalkaan kiinni.)

perjantai 11. tammikuuta 2013

Ilman välistoppeja

Onpas ihmeellinen olo, nukuin 8 h putkeen kertaakaan heräämättä. Viime aikoina on taas ollut luokattoman huonoja nukkuhiekkalähetyksiä siltä sininuttuiselta tyypiltä, mutta viime yö pelasti tilanteen ainakin hetkellisesti. Enkä heräämiseenkään tarvinnut heräkelloa, olen nimittäin pitänyt tapoinani laittaa sen kuitenkin soimaan aamulla, etten aivan käännä vuorokausirytmiäni katolleen.

Kyllä nyt taas jaksaa viikonlopun rumuta. Tänään menen treffeille tuoreen avioparin luokse kissaterapiaan. Huomenna pelaan roolipeliä ja sunnuntaina pesen pyykkiä. Tekisi mieli sanoa, että seuraavalla viikolla voisivatkin sitten kertoa, missa työt alkavat, mutta ehkä emme tällaiseen yltiöoptimismiin kuitenkaan sorru.

Voihan tämän elämänsä tietysti näinkin viettää, mutta jostain ihmeen syystä mieleni tekisi enemmän. Uskon jopa, että minusta olisi antamaan enemmän, eikä vain saamispuoleen tulisi keskityttyä.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Kissan häntää nostelemassa

Minä sitä alan olla aika testattu persoona. Tiedän itsestäni lähes enemmän kuin tahtoisin. Itsekin tosin olen lajia vähän opiskellut, joten ei tämä mitenkään yllätyksenä tullut.

Sain tulokset henkilöarvioinnista, jossa kävin ennen joulua. Tai osan tuloksista, varmasti jäi paljon salaisiin arkistoihin, joita ei tällaiselle maallikolle tai tutkimuksen kohteelle voida kertoa, ettei se totaalisesti purskahtaisi itkuun. Koko raporttihan on kirjoitettu vain henkilöstä, joka tuli valituksi avoimeen toimeen. Lupaan, että jos jossain vaiheessa saan töitä - ikinä -, kerron myös arvioinnin suorittaneen yrityksen nimen. Veikkaan tosin, että jos he tekevät mediaseurantaa, helposti bongaavat meikäläisen ihan jo näilläkin spekseillä. Mutta en minä siitä huolestu, koska kohtelu oli asiallista ja arviontipäivä oli mielenkiintoinen, vaikkakin rankka. Pidin päivästä ja heidän menetelmistään.

Sain kolme graafia, joista ensimmäinen kertoi siitä, minkälainen työ minua motivoi. Sen tulokset muodostuivat kotitehtävistä ja paikan päällä suoritetuista tehtävistä. Asteikko oli välillä 1 - 10. Ensimmäiseksi konsultti totesi, että graafini on poikkeuksellinen, koska minulla nousi erittäin vahvasti pari minua motivoivaa tekijää. Yleensä ihmisillä on niitä monia, eikä mikään niistä dominoiva. Minulla vahvimpia tekijöitä olivat palvelu/ kutsumus (7,8, työn yhteiskunnallinen merkittävyys on tärkeätä) ja ammattipätevyys (6,2, haluaa kehittyä alansa asiantuntijana). Seuraavaksi vahvimpina motivaattoreina toimivat elämäntapa (elämisen osa-alueiden yhdistäminen, kuinka monen kortin varaan elämänsä laskee) sekä yhteistyö (työyhteisön ilmapiiri ja vuorovaikutus). - Mahtaakohan entisellä ammattitaustallani olla jotain tekemistä tämän kanssa?

Vähiten minua motivoivat yrittäjyys, johtaminen ja palkka, kaikki alle kakkosen. Ihan ymmärrettävää. jos minut tuntee. Minä johdan vain pakkotilanteessa ja sen jälkeen ei enää kysellä, vaan mennään. Olenkohan minä normiaikoina joku keskusteleva salaruotsalainen?

Mikä tässä osiossa eniten tökkäsi työnantajan toivomuksiin, oli itsenäisyys (2,4). Minua motivoi se, että tiedän toimintaympäristön tavat ja sännöt. Konsulttiyritys tulkitsee tämän niin, että tarvitsen sosiaalista vuorovaikutusta, en tahdo työskennellä yksin, rikkoa sääntöjä, en arvosta päätöksentekovaltaa tai oikeutta luoda itselleni sopivia työtapoja. Niinnoh. Optimaalisessa tilanteessa olisin töissä sellaisessa paikassa, joka antaisi minun tehdä asiat omalla tavallani, mutta osaan erinomaisen hyvin toimia tarjotussa ympäristössä tarjotuilla säännöillä, jos ketään ei vahingoiteta prosessissa.

Seuraava osio oli taidoista kiinni. Skaala oli jälleen kerran 1 - 10, yleensä keskiarvo kuulema pyörii välillä 4 - 6.. Ensimmäinen oli järkytys, verbaalinen päättely VAIN kutonen! Jumalauta! Paras puoleni ja olen keskitasoa! Ei se mikään ihme siis, ettei minusta kirjailijaa sitten tullutkaan, vaan tällainen joutavanpäiväinen ripustelija. Looginen päättely (ne ärsyttävät tässä sulle viisi juttua, mikä on kuudes) oli seiska. Mjoo. Se meni yllättävän helposti, mutta eniten se minun mielestäni oli kiinni ohjeistuksesta, tällä kertaa ohjeistaja osasi kertoa minulle, mitä olen hakemassa, siksi pärjäsin yllättävän hyvin. Kolmas oli tarkkuus ja havainnointinopeus, josta pätkähti kahdeksan. Minä muka tarkka ja havainnoiva! Konsulentti tosin lohdutti minua, että todennäköisesti olen juuri kuvaamani laajojen linjojen huithapeli, mutta minulla on vauhdikkaissa ja stressaavissa tilanteissa kyky nousta tilanteen tasalle. Siihen nähden sopii hyvin hakemaani ammatinkuvaan.

Kolmas, mistä tuloksen sain, oli kaikkien tehtävien ja haastattelujen perustella konsultin tekemä arvio minusta viidessä eri lajissa. Skaala meni keskijanan puolin 1- 10 välillä. En ole aloitteellinen, vaan tasainen toteuttaja, joka hyväksyy asiat ja on diplomaatti. Valittu henkilä oli kuulema enemmän itsenäinen, voimakas, energinen ja itsevarma. Toinen oli vuorovaikutustyyli, olen seurallinen, puhelias, helposti lähestyttävä, ystävällinen, mutta kuunteleva ja asiakaskeskeinen. Kolmantena tyylini reagoida; olen aktiivinen, valpas, näytän tunteita. Toteutustyyliltäni olen itsenäinen, luonteva, vaikkakin sitkeä ja palveluhenkinen. Yksityiskohtaisuudessa näen metsän puolta, osaan hahmottaa kokonaisuuksia.

Muita huomioita konsultti ei juurikaan kertonut, paitsi että hän huomautti, että minun pitäisi kiinnittää huomiota hakemaani paikkaan ja esihenkilön persoonaan. Että vapaan ja epämuodollisen sielun ei kannata tunkea itseään paikkaan, missä lähin esimies on konservatiivi ja kontrollifriikki. Tuo on kokonaan minun tulkintaani. Toisaalta jos olisin ottanut sen huomioon ja vaikka päässytkin töihin, sehän olisi tarkoittanut, että ennen koeajan loppua siellä olisi haettu uutta henkilöä. Ymmärrän, mitä konsultti yritti minulle sanoa, mutta vastausten muuttaminen toivottuun suuntaan ei olisi luonut tervettä työskentelypohjaa.

Ongelmani on, että tiedän liikaa myös rekrytointiprosessista. Enkä todellakaan tahdo uhrata elämänarvojani vain saadakseni töitä. Minun valitsemistani ammateista ei rikkaana eläkkeelle jäädä, siksipä minun on muuten voitava nauttia työstä. Mikäli se ei onnistu, on parempi, etten mene rikkomaan itseäni vääränlaisten ihmisten alaiseksi. Ihmekös tämä kestää niin pitkään. Olen outo, mutta kiva.

Edit. 23:00 Tosi ohkoisesti keskustelimme tovereiden kanssa hyvän tyypin palkkaamisesta vs. testatun tyypin nappaamisesta. Taitaa olla niin, että linkin perusteella kannattaa mieluummin ottaa se hankala kaveri.

Tapa kypsiä kinkkumiehiä

Voi minun lukihäiröäni, minulla sitten on välillä kivaa sen kanssa. Otsikko on jälleen kerran bongattu naamakirjan mainososastolta väärinluettuna. Tuskinpa mainosheebo tahtoo minun tappavan työhänsä kyllästyneitä teurastajia, vaan tapaavan kypsiä (ikäloppuja) eronneita ja karanneita. Just just. Onneksi en ole mainoksen uhri, tyhjän saa pyytämättäkin.

Eilen kävin kahdessa haastattelussa. Molemmista pitäisi vielä tällä viikolla kuulua jatkosuunnitelmia. Maanantaisesta paikasta saan tietää vasta ensi viikolla. Alan olla niin väsynyt koko hommeliin, että alkoi iltapäivän haastattelussa hysteria pukata kehiin ja vedin sellaisen hulvattoman blondishown, mokasin täysin ns. soveltuvuustehtävän, paita oli rikki ja rintamuksessa tahra. Vietin haastattelijoiden kanssa kaksi kertaa sen ajan, jonka he olivat tilaisuutta varten varanneet. Jo on p*rkele, jos eivät minua ainakin jatkoon ota. Ainakin olin oma itseni, vähän liikaakin.

Lämpimästi suosittelen, että lakkaatte lukemasta minua muutamaksi kuukaudeksi ainakin. Olen jo vuoden verran toistanut itseäni juttujeni kanssa, eikä loppua näy. Itse kun en osaa lakata kirjoittamasta, se on niitä harvoja tapoja, joilla voin ahdistustani helpottaa, koska puhujaksi minusta ei ole. Nekin ystävät, jotka käyvät lukemassa blogiani, ovat varmaan huomanneet, että välttelen aiheesta puhumista, leikin positiivista tai sitten vaihdan aihetta nopeasti. Siksipä varmaan kamalaa onkin lukea näitä todellisia aatoksiani, kun ne eivät niin positiivisia olekaan. Niin jotta, menkää pois. Käykää vilkaisemassa vaikka parin vuoden päästä, mitä minulle kuuluu, niin säästytte paljolta paskalta ja mielipahalta.

Kaupassa pitäisi käydä. Eilen pysähdyin Kurvissa Liiterikaupassa ensimmäisestä haastattelusta tullessani, mutta kun alkaa vähän muukin kuin ruoka olla loppu. Tarvitsen pumpulia, shampoota, kasvovettä, silmämeikinpuhdistusainetta, pyykinpesuainetta, biojätepusseja, tomaattimurskaa, wcpaperia ja kuivahiivaa. Oli se hyvä, että täytin varastojani ennen kuin virallinen työttömyys alkoi, nyt vaan alkaa olla laarinpohja näkyvissä. Miksi kaikki loppuu yhdellä kertaa? Miksi kaikki maksaa liian paljon? Taidan mennä tappamaan jonkun kypsän kinkun ruokapöytään.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Työstä käy

Hehehehe, blogin liikennettä vahtivat vakoiluvälineet tuottavat minulle tahatonta pyrskähtelyä silloin tällöin. Tässäkin muutamana päivänä itäisestä Suomesta oli saavuttu googlaamalla t*ssien puristelu. Tuloksena oli ollut blogissani kuva Vltavan maggaroista. Kertonee jotain googeltajan tiedonhankintataidoista, tai sitten todellisesta epätoivosta. Edelleen olen sitä mieltä, että kerron blogissani vain elintarvikkeiden rutistelusta ja puristelusta.

Työhaastatteluissa ravaaminen tuntuu työltä. Sen lisäksi olen jo niin monta kertaa kertonut itsestäni samat asiat, että minulla on vaikeuksia muistaa kertoa itsestäni kaikki oleellinen. Haastattelut sotkeentuvat toisiinsa, olen vähän sitä mieltä, että eivätkös kaikki jo apinan tunne, vaikkei apina muista ketään. Huomenna on taas ryhdyttävä rustailemaan uusia hakemuksia, koska en oikeasti jaksa enää uskoa, että mikään tärppäisi.

Vuosi sitten olin vielä innoissani haastatteluun päästessäni, nyt menen sinne jo valmiiksi nutistettuna. Toki koitan hymyillä ja olla asiallinen, panna saman nauhan pyörimään (sellaisen, joka on hyväksytetty kahdella rekrytointikonsultilla, jotta ei siinä pitäisi mitään vikaa olla), mutta jotenkin en enää usko koko hommaan. Minä en ymmärrä, miten tähän saakka olen saavuttanut mitään elämässäni, ai niin, paitsi että enhän minä olekaan. Suorittamiset ovat olleet tähänkin saakka vähissä, kun mottona on että asialliset asiat hoidetaan, mutta muuten voi olla kuin Ellun kana. Välillä naurattaa ja välillä itkettää koko homma. AHISTAAAAAAAaaaaaa.

Hankin liukastuksen estimet kenkiini. Vaikka kaikki ehdottelivat, että hanki sellaiset koko pohjan peittävät, päätin sittenkin ottaa raudat vain kantoihin. Kas, kun minulla on suurin osa kengistä sellaisia kannallisia, onneksi sen verran leveitä, että s-koko niihin kuitenkin menee. Sitten kun rikastun ja köyhtymästä lakastun, lupaan hankkia arsenaalin erilaisia kenkiä ja rautoja, että varmasti riittää joka sormelle. Ei kun varpaalle.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Uuniperunan jälkeen

On tämä nykyajan nuoriso mennyt aivan hunningolle, totesin, kun annoin veljentyttärelle valmistujais- ja syntymäpäivälahjaksi riihikuivaa rahaa ja hän, kiitettyään kauniisti, totesi sijoittavansa sen sinipiian varteen sekä kuivauslastaan. OoÄmGee! Ei rilluttelua eikä riehumista! Baariinkin ovat menossa vasta parin viikon päästä, kun yksi ystävistä pääsee täysi-ikäisten kirjoihin. Edeltävä baarikeikka oli ollut marraskuussa. Ihan mahdotonta, tervehenkistä sakkia! Oli hän nyt tosin taas uuden tatuoinnin käynyt ottamassa, jotta pientä kansalaistottelemattomuutta löytyy, kun mummo (yllättäen ei minun äitini) oli sanonut, että älä sitten synttärirahoja syydä turhuuteen, niin kuin tatuointeihin, lahjakuoren antaessaan.

Uuniperunat saivat kyytiä, tällä kertaa voitelin ne päältä öljy-soijakastike-rosmariiniseoksella. Tuli niin hyviä, että kuoretkin kelpasivat, rapsakka ja suolainen sipsi. Tein kinkku- ja broileritäytteet. Broilerista tuli turhan tulista lapsukaisten makuun, mutta jäipähän enemmän minulle, ei taas pariin päivään tarvitse miettiä ruuanlaittamista. Hyvin neidoille ruoka maistui, olivat ilmiselvästi satsanneet ruokahalun kasvattamiseen. Muffini jälkiruokana alkoi olla jo vähän tuhti, mutta sekin upposi pienen maanittelun jälkeen.

Itse kävin henkistä kisaa itseni kanssa vieraiden poistumisen jälkeen, että lähdenkö vai jäänkö. Oli samaa luvassa kuin viime vuoden alussa, ystävän bändi keikalla samassa baarissa kuin viime vuonnakin. Hetkellisesti kirpaisi sydämestä, kun muistin seuran ja onnentunteen, jota silloin oli liikkeellä isosti. Mutta sitten tajusin, että sydänsurustakin olen jo toipumassa, menee suorastaan päiviä, etten enää ajattele koko asiaa. Välillä koen jopa ohkaisia onnentuntemuksia. Niinpä kun ystäväpariskunta sai ex tempore lapsensa kenneliin (=mummolaan Töölöön), niin sama suunta oli askelten ja hyvä oli, että oli, koska hauskaa riitti. Keikka oli ravakka, bändi soittaa tosi hyvin yhteen ja pitää hauskaa lavalla. Yleisön määrä ei tällä kertaa päätä huimannut, mutta ei aina voi voittaa, meillä oli kivaa keskenämme.

Jatkoimme iltamia keikan parissa baarissa, ennen kuin tuli vanhojen ihmisraasujen nukkumaanmenoaika. Kotiin piti päästä ja edukkaasti, niin olin päättänyt. Odottelin bussia parisenkymmentä minuuttia, hetkellisesti mietin, että taksilla olisin jo perillä, mutta sitten mietin eroa neljän ja 24 euron välillä. Neljä euroa voitti. Ja kävi itse asiassa niin, ettei sitä neljääkään tarvinnut maksaa, koska bussin lipunlukulaitteissa oli jotain häikkää, eikä kuski perinyt maksua keneltäkään. En ollut ainoa, joka ovensuussa höperehti, eikä meinannut uskoa kuulemaansa, kun kaveri viittoi peremmälle.

Ei tullut krapula, nesteytys osui kohdilleen. Väsyttää, koska uni taas katkesi kamalaan painajaiseen isästäni. Olin varma, että tällä kertaa hän tappaa minut, koska olin voimaton ja hän jotenkin voimiensa tunnossa ja sekaisin kuin seinäkello. Ihana oli herätä omassa kodissa yksin ja turvassa. Mutta painajaiset ovat perseestä.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Hullunmylly päässä

Nyt on taas päässä niin monta ajatusta, että saahan nähdä, tuleeko tästä mitään järkevää. Ensinnäksin työnhaku; minulla on lähiaikoina luvassa kolme haastattelua! Kolme! Kun nyt jonnekin pääsisi, ihan minne vain! Verokarhukin olettaa, että pääsen töihin. Ja vielä uskomattoman hyvinpalkattuun työhön, minun pitäisi ansaita veroviranomaisten mukaan lähes 7 000 euroa enemmän kuin viimeksi töissä ollessani. Juuei, ei tule onnistumaan. Jos nimittäin pääsen mihinkään noista hakemistani töistä, palkkani pienenisi 1/3:lla. Tuleepahan todistettua sekin, että minä en pelkän rahan takia töitä tekisi, vaan itsekunnioituksen ja mielenterveyden takia.
Vihreätä kultaa Styyriasta
Sitten Kjell Westö. Osaankohan minä tämän nyt selittää oikein? Minusta jotenkin tuntuu, että kaveri on minulle jonkinlainen tuntematon isoveli, joka kertoo pienessä nousuhumalassa mulle juttuja, tarinoita pääkaupunkiseudun menneisyydestä ja lähihistoriasta. Toisaalta sitten välillä tuntuu kuin elämäni olisi hänen kynästään lähtöisin, kaikkine vääntöineen ja käänteineen. Ensisijaisesti pidän häntä kuitenkin viihdyttävänä kirjailijana, en sellaisena yltiöpönöttäjänä ja absoluuttisen totuuden kertojana, kuten esimerkiksi jostain lilarastatukkaisesta naisihmisestä on tullut. Minähän en lilatukkaisia naisia edes lue, koska se hypetys ärsyttää liikaa. Mutta Kjell Westön romaanin "Älä käy yöhön yksin" luin ja tykkäsin. Minusta on mukavaa lukea nuoruudestani tulkintaa, kunhan sitä ei jumalansanana esitetä.

Tuo ei nyt taaskaan kuulosta siltä, miltä sen piti kuulostaa, mutta onpahan ajatuksen alku. Ehkä jatkan siitä joskus, kun olen saanut ajatuksen muotoiltua. On jo niin pitkä aika, kun on tarvinnut yrittää muotoilla mitään, että alkaa jo olla kadonnut taito sekin. Tulee vain puolivillaista paskaa, aivo-oksennuksia.

Riepunen roikkuu jo kaapinovessa.
Kerroinkos minä, että sain uusivuosilahjoja postin kautta? Itävallan Styyriasta sain ystävältäni paketin täynnä kaikenlaista hyvää kurpitsansiemenistä, öljyä ja suklaata. Hän suunnittelee taas saapuvansa Suomeen kesällä Tuskan aikaan, katsotaan nyt, toteutuuko se. Viime retkestä on varmaan jo kymmenen vuotta. (Kamala! Miten me tällä tavalla vanhenemme?) Toisesta osoitteesta sain ihanan kissatiskiriepusen ja katu-uskottavan pannunalusen. Molemmat paketit ilahduttivat, kun en odottanut tai toivonut mitään.


Jostain syystä en jaksa enää ottaa kuvia oikealla kameralla, vaan nykyään taitavat kaikki räpsäisyt tulla kännykän kautta. Se kun on aina esillä eikä minulla ole tarkoitus mitään daidekuvia ottaa. Kunhan vähän kuvitukseksi laitan kirjoituksen väliin jotain kevennystä. (Niin kuin tällainen hattarointi jotain kevennystä kaipaisi. Haloo!)

Pää on kipeä. Taidan mennä ulos.

torstai 3. tammikuuta 2013

Suu makeaksi - hillosilmän tunnustukset

Mietin, mitä hankkisin valmistujais- ja syntymäpäivälahjaksi veljentyttärelle. Vielä on kaksi päivää aikaa harkita asiaa. Luulen, että se jokin saa olla lahjakortti. Ruokalista lauantaille on jo valmis; salaattia, uuniperunaa ja kana- sekä savulohitäytettä. Jälkiruuan tein jo tänään, laitan lopputuleman pakastimeen, etten vaan joudu kiusaukseen.

RAHKAMUFFINIT 12 kpl (Lähde: Anne Störling)

5 dl vehnäjauhoja
1 dl rouhittua pähkinäsekoitusta - tätä ei ollut alkuperäisessä ohjeessa
1 tl leivinjauhetta
1 tl ruokasoodaa
(en laittanut - 2 tl vaniljasokeria)
2 dl sokeria
3 munaa
1 purkki (alkuperäisessä sitruunalla maustettua) mustikka-vaniljarahkaa
75 g sulatettua voita/margariinia
1 dl (alkuperäisessä vastapuristettua appelsiinimehua) mantelilikööriä
Tomusokeria
Ensimmäisen kerran käytin kolopeltiä, vastahan tuo on pari vuotta kaapissa maannut.
1. Aseta uuni 200-asteeseen.
2. Sulata voi/margariini ja anna jäähtyä.
3. Sekoita kuivat ainekset keskenään.
4. Vatkaa munien rakenne rikki ja lisää rahka, appelsiinimehu/mantelilikööri ja voi/margariini. Sekoita vähän, mutta ainesten ei tarvitse täysin sekoittua.
5. Yhdistä kuivat ja nestemäiset ainekset ja sekoita tasaiseksi, melko paksuksi taikinaksi.
6. Jaa taikina muffinipellin koloihin tai käytä Amerikan muffinivuokia jotka ovat tukevampia.
7. Paista uunin keskitasolla 15-20 min.
8. Anna jäähtyä ja siroittele tomusokeria muffinien päälle.
Jännä sinivihertävä väri tulee mustikkavaniljarahkasta.
Tomusokeriakin pitää muistaa ostaa. Vai tekisinköhän ameriikan malliin sellaisen kreemin? Ja kakkukynttiöitäkin tarttis hankkia - lapsen kunniaksi. :-D Taitaa olla enemmänkin minun kotkotuksiani jälleen kerran... Tuo oli muuten helkkarin helppo ohje, ei tarvinnut vatkata eikä vispata, sekoilla vaan ainekset yhteen. Seuraavan kerran teen varmaan vaniljasuklaarommimuffineja. Hih.

Yritän vongata ystävää yläkylältä vierailulle. Naamakirjassa hokasin Norwegianin alennusmyyntimainoksen ja heti aloin vokotella häntä. Minulla olisi vielä meille edukas Tallinnan retkipilettikin, sain sen edellisen reissun aluksi. Pelkäsin jo kadottaneeni sen, mutta onneksi se löytyi kassin pohjalta. Toivottavasti hän saisi pitkän viikonlopun verran vapaata töistään!

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Aurinko risukasassa

Vaikka kaikki muu tuntuu olevan enemmän tai vähemmän katollaan elämässäni, tuli kuitenkin yksi hieno uutinen maanantaina. Vuokrani ei nouse ensi vuonna. Ja koska taloyhtiön budjetti on pysynyt aisoissa (emme riko paikkoja eikä katastrofeja ole sattunut), emme joulukuussa maksa kuin vesimaksun. Ei siis vuokraa lain! Ensi joulukin on pelastattu! En ikinä voi muuttaa taloyhtiöstä toiseen, koska eihän tällainen ole totta eikä mahdollista. Toisaalta ei kyllä ole tarjouksiakaan tullut niistä muista aso-yhtiöistä, joihin hakemuksen olen laittanut.

Pieni miinus viime aikoina on ollut huoltomiehen toisen tulemisen odottelu, mutta toisaalta pakkaset helpottivat, olohuoneen nurkassa en oleskele niin paljon, että viileys haittaisi. Ja vessassakin toimii pikkuhuuhtelu, jolla pärjään, kun lasken suihkusta lisävettä päälle, jos oikein paljon täytettä pohjalle ilmestyy. Hänellä tuntuu töitä riittävän ilman minun pikkuongelmiani, nyt pihaamme on ilmestynyt luistinesteradan lisäksi muutama uima-allas.

Kirjastossa odottaisi neljäs Tulen ja Jään Laulu. Menisinköhän tänään vai huomenna? Voisin odotella huomiseen, niin saisin vielä yhden kirjan palautettuakin. Toisaalta jo kirjan nimi lupaa masentavaa sotimista ja rämpimistä, mutta kun kerta olen aloittanut, niin pakkohan se on jatkaa. Viidennen osan julkaisusta ei ole kuulunut mitään, joudun vaihtamaan toiseen kotimaiseen kieleen. Mutta eipä hätää, englantia pitäisi muutenkin ryhtyä treenaamaan, ettei kokonaan pääse unohtumaan kaikki osaamani.

tiistai 1. tammikuuta 2013

Hengissä läpi Helsingin*

Upeata oli viettää uudenvuoden aattoa hyvässä seurassa naapurilähiössä, siitä on jo muodostunut pienimuotoinen traditio, kokoonpano tosin on tainnut vaihdella joka vuosi. Keittiönpöydässä istuskelimme ruuan päälle niin pitkään ja hartaasti, että oikein säikähdin, kun tajusin kellon olevan jo yli kolme. Sitä se kahvinjuominen iltasella teetättää, ei ymmärrä edes väsyä. Kokeilin pari kertaa tekstiviestitaksin tilausta, mutta yllätyksekseni ensimmäisen kerran sekään ei tärpännyt, päätin lähteä kävellen kotiin, vaikka jo tullessa mietin, että kävelytiet olivat kirotun liukkaat.

Niinpä minä sitten kävelin, hiihtelin ja liukastelin pitkin katuja ja kävelyteitä ja tienpientareita. Välillä meinasin kaatua, välillä jäin etsimään parasta kulkureittiä, välillä lepäsin hetken. Hitaasti ja varovaisesti eteen päin. Vannoin, että heti seuraavan suutariliikeen tullessa vastaan, hankin itselleni kenkäraudat, vaikka nekään eivät olisi korkkareihini auttaneet. Toisaalta ilman rautoja korot olivat ainoa asia minun ja kuoleman (tai murtuneiden jäsenten) välissä, niinpä kiittelin itseäni, etten kuitenkaan ollut paksupohjaisia laittanut, niiden kanssa olisin joutunut ryömimään. Konttaamistakin tosin ajattelin, kun oikein tukala paikka tuli eteen, mutta kun polvi on niin kipeä, ettei sen päällä kauan makailla eikä ollut varmaa, pääsisinkö enää pystyyn sen päälle.

Huhhuh. Olihan se jännitysnäytelmä. Normaalin reippaan 20 minuutin kävelymatka vei 40 minuuttia ja lihakset jumiin, koska niitä tuli jännitettyä. Mutta muuten oli mukavaa. Ja hei, tein vahingossa uudenvuoden lupauksenkin! Hankin kenkäraudat.

*Otsikosta kiitos Sensuurin pojille.